Heinäkuisia päiväkirjamerkintöjä

Maanantai 29.7.2019 - Pirkko Jurvelin


Päiväkirjamerkintöjä elokuussa 1918, 1936 ja 1937

Viljo Törmälä Riihimäen sotavankileirillä 30.7.1918

Näin monta päivää mennyt kirjoittamatta riviäkään. Ajatuksia monia sentään mielessä asustanut. Nyt tulee pian tarkastus. Joku jääkärikapteeni tarkastaa nyt vartioston. Siksi on täytynyt olla jo aikaisin liikkeessä. - On tullut paljon uusia miehiä, aivan harjoittamattomia. Niitä on saanut hangata lujasti. Työtä siinä on ollutkin, keskisuomalaisia ovat. Omituista: niistä kaikista näyttää, että ne ovat tavattoman vastenmielisesti tulleet tänne. Aivan säälittää muutamia tarkatessa, niin onnettoman näköisiä. Ja kovin nahjuksia. On sentään näissä omissa, vanhoissa miehissä jo sentään jonkun verran tarmoa ja ryhtiä. Ja niin kuin niissä jo löytyisi jotain karaistuneempaa, rautaisempaa, tulikasteen säkenöimää. Jonkinlainen haluttomuus sotapalvelusta kohtaan näillä on kaikilla, minullakin. Liekö se jonkinlainen salainen itsesäilytysviestin ilmaus, tai onko se vaan, että näin vallattoman vapauden aikakauteen tottuneet kammoavat vähäisintäkin rajoitusta ja ahtautta. Ehkä molemmat osittain.

Ylihuomenna Sinun luoksesi, Kultu, päästä täytyy. Jo alkaa elokuu, ja olisi riennettävä omaan työhön. Kun pian jo pääsisi. Uskonkin sentään taas pian pääseväni, vaikka monen pettymyksen haikeutta Sinä ja minä olemme saaneet tuta.

Pirkko Törmälä Oulaisten parantolassa 27.7.1936

Hohoi! Tänään oli lääkärintarkastus. Punnituksessa painoin 45 kg 700 g. Olin lihonut viime punnituksesta, joka oli kaksi viikkoa sitten 1 kg 700 g, sillä silloin painoin vain 44 kg. Mutta huonosti kai minulla on mennyt, sillä minä olin kuulevinani tohtorin sanovan ylihoitajalle:”Keuhkot yllä”, ja se merkitsee, että keuhkot ovat ennallaan. Eivät parantuneet eikä huonontuneet. Voi kauhea! Kuinka kauan minun täytyy täällä olla. Kaikenlaisia maalaisia nuo ihmiset. Minä en voi viihtyä heidän seurassaan. En millään. Olisi paljon mukavampaa, jos pääsisin jonnekin muualle parantolaan, jossa olisi koululaisia, joiden kanssa voisi keskustella kouluasioista, elokuvista ym. Täällä eivät monet edes ole käyneet elokuvissa. Joku harva vain. Kyllä täällä on tosi ikävä olla. Alussa tuntui kivemmalta, ja kun se ”Humu” oli täällä, ja minä ihastunut häneen, niin kyllähän se menetteli. Mutta nyt!

- Nyt muustakin. Viime yönä heräsin vähän ennen kello yhtä, että päätäni pakotti. Ihmettelin, kun ”Sarastus” istui sänkynsä laidalla. Eihän hän tavallisesti yöllä valvonut. Mutta sattumalta katsoin ikkunaan ja näin, kuinka salamat välähtelivät ulkona yhtä mittaa. Ukkonen jyrisi hiljalleen, ei satanut. Sarastus tahtoi minua wc:hen. Pelosta tietenkin. Kävimme siellä, ja sitten ”Sarastus” meni päivystyshuoneeseen, jossa yötäti oli. Yötätinä oli Hanna-täti. Salamat välähtelivät, ja räsähteli myötäänsä. Silloin alkoi hätäkello soida. Se soi erään sänkypotilaan, Eeva Halmeen, luona. Hanna-täti meni sinne ja tahtoi meitä mukaansa. Me menimme. Minä istuin tuolilla puoleksi ja ”Sarastus” puoleksi. Minua nukutti, ja minä nojasin päätäni kaappiin. Salamat välähtelivät vain, ja ukkonen jyrisi. Satoi väliin, väliin ei. Lopuksi luulimme, että pilvi meni ohi, mutta silloin tuli uusi! Puoli kolmen aikaan tulin tänne huoneeseeni ja aloin nukkua. ”Sarastus” tuli myöhemmin.

Nyt onkin jo tämäkin päiväkirjani lopussa. Uusi täytyy aloittaa. Kiitos toveruudestasi! Hyvästi!

Viljo Törmälä Torniossa 14.7.1937

Uskomattoman harvoin ehdin kirjoittaa tähän kirjaan, vaikka niin paljon vaikutelmia olisi ollut. Koko kevät niin monien vaikutelmien sekoitusta: kiireinen työ ja ensimmäisten omien oppilaiden viime viikkojen työ. 2-luokka oli mieleinen luokka minulle. Niin mielelläni tein työtä sen kanssa. Niin sydämestäni olisin toivonut jotain voivani näille oppilailleni antaa. Mutta heikko työntekijä olen ollut, sen tunnen. - Raskaat huolet ovat mieltä sumentaneet. Pirkon jatkuva sairaus. Ja sitten Kyllikki keväällä sairastui, parantui ja sairastui uudestaan. On nyt paraikaa sairaalassa. Ja vanha isä Oulaisissa talvesta saakka ollut sairaana. Tuskin ehdin käydä häntä katsomassa. Ja nyt soitettiin, että hän on kuollut. Tuntuu niin omituiselta. Elämä on niin ihmeellinen: sortua, kadota pois, kukin vuorollaan. Isä oli – niin, melkein vaikea sanoa – hän oli omalla tavallaan vaatimaton, herttainen mies. Mutta läheiseksi hän ei koskaan oikein tullut. Ehkä hänkin oli sulkeutunut. Hän eli omaa, mietiskelevää elämäänsä, ehkä ei kovinkaan syvällistä. Mutta pienten lasten kanssa hän viihtyi; ne pitivät hänestä. Ja nyt on isä poissa. Missä? Jumala tutkii ihmisen. Ei hän paha ollut. Mikä mahtoi olla hänen osansa elämälle. Ken sen mittaa, vain Jumala sen tietää. Olkoon hyvä, rauhallinen lepo isälle.

Otteet teoksistani ”Eestä vapauden – eestä kotimaan” ja ”No heipudei”.

Avainsanat: päiväkirjat, 1918, 1936, 1937


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini