Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Keskiviikko 5.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Sananlaskun mukaan vanha koira ei opi uusia temppuja. Laajennetussa merkityksessähän tuota lausetta käytetään, kun tahdotaan sanoa, että ikääntyminen tarkoittaa sitä, ettei ihminen(kään) voi oppia enää uusia asioita.

Useat tutkimukset ovat kuitenkin jo kauan sitten kumonneet tämän väittämän. Yritin lukea Catherine Malaboun kirjaa ”Mitä on tehtävä aivoillemme”, joka käsittelee kyseistä aihetta biotieteiden näkökulmasta. Täytyy myöntää, että ymmärsin tekstistä noin joka kymmenennen sanan (että, jotta, kun…), mutta viesti tuli kuitenkin selväksi: Ihmisaivot ovat plastiset, ja ne kehittyvät ja muuttuvat läpi elämän vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Aikaisemmin on väitetty, että aivojen toiminta alkaa heiketä ikääntymisen myötä. Monet nykytutkimukset ovat osoittaneet tämän väitteen kuitenkin vääräksi, ja mielestäni tätä ilosanomaa tulisi kuuluttaa isolla äänellä kaikkialle: Hei me opimme! Mitä mukavaa haluan oppia/opiskella/tutkia seuraavaksi!

Aivot ovat kehomme tärkein osa. Jos aivoissa tapahtuu vahingoittumista, se näkyy yleensä myös muualla ihmisruumiissa. Tyypillisiä tapauksia ovat esimerkiksi puheen vaikeutuminen ja raajojen liikuttaminen aivoverenkierron häiriön yhteydessä. Onneksi on kuitenkin niin, että aivomme ovat mukautuvaiset ja oppivaiset, ja ajan ja kuntoutuksen myötä ne pystyvät toimittamaan uudestaan entisiä tehtäviä.

Tammikuussa 2000 Lyonin Èdouard-Herriotin sairaalassa suoritettiin ensimmäinen kahden käden siirto ihmiselle. 33-vuotiaan Denis Chatelierin kädet oli jouduttu amputoimaan neljä vuotta aikaisemmin tapahtuneen räjähdysonnettomuuden johdosta. Lääkäriryhmä pohti ensiksikin sitä, että pystyttäisiinkö potilaan ja luovutettujen käsivarsien siirto suorittamaan niin onnistuneesti, että vanhan ja uusien kehonosien välille saataisiin täsmällinen anatominen jatkuvuus. Toinen ja aivan oleellinen kysymys oli se, että saataisiinko aikaan jatkuvuus myös psykologisella ja neurologisella tasolla.

Chatelierin tapaus osoitti, että tämä on mahdollista. Miehen haamusäryt ovat kadonneet, ja hänen motorinen edistyksensä on osoittanut, että hänen aivonsa ovat onnistuneet integroimaan siirretyt kädet.

Siis, kyllä, sekä vanha ihminen että vanha koira oppivat uusia asioita. Olen opiskellut harrastuksenomaisesti hepreaa ja espanjaa iltaisin aikuisryhmissä. Heprean opiskelu on jäänyt, mutta espanjan parissa puuhastelen yhä. Motivaatiota löytyy, koska Espanja on yksi mieluisista lomakohteistani, ja olen todennut kerran jos toisenkin, ettei siellä englannilla pitkälle pötkitä. Jotenkin minua on kuitenkin ruvennut tympäisemään, kun vuosien iltaistuntojen jälkeenkin kielitaito on kauniisti sanottuna jokseenkin kohtuullinen. Tekstiä ymmärrän hyvin, mutta puheen tuottaminen ontuu. Lukioikäisenä opiskelin neljää kieltä yhtä aikaa: englantia, saksaa, latinaa ja ruotsia. Eihän siinä mitään, opin oikein mukavasti. Olenko minä nyt liian vanha oppimaan edes yhtä uutta kieltä kunnolla? Ai, niin, nyt muistankin. Istuin iltakaudet työpöytäni ääressä ja pänttäsin pänttäämästä päästyäni sanoja, verbien taivutusmuotoja ja käännöksiä. Tein töitä ja opin.

Charlie Chaplin ei asettunut koskaan vanhuudenlepoon. Kun mies täytti 70 vuotta, hänestä tuli isä jälleen kerran. 78-vuoden iässä hän ohjasi ensimmäisen ja ainoaksi jääneen värielokuvansa. Mies oli loppuun asti täynnä elämäniloa ja älyllistä kiinnostusta ympäristöönsä.

Kun luin lähdekirjallisuutta tätä blogia varten, mieleeni tuli, että oppiminen vaatii lähinnä myönteistä asennetta, eikä iällä ole tulosten suhteen suurtakaan merkitystä. Meidän aivomme pystyvät, mutta meidän itsemme on haluttava.

Maailman onnellisin mies

Torstai 29.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Maailman onnellisin mies

Olen kirjaston kanta-asiakas. Lainaan paljon, mutta minusta on tullut hyvin valikoiva, ja jos aloittamani teos ei jostakin syystä muutaman sivun jälkeen vastaa odotuksiani, niin panen sen syrjään. Miksipä tuhlaisin aikaani kirjaan, josta en pidä, kun hyllyt ovat täynnä mahdollisia tulevia lempikirjojani.

Eddie Jakun kirjoittama ”Maailman onnellisin mies” ei vastannut heti odotuksiani, mutta kirjan kannessa esiintyvän satavuotiaan Eddien hymy pakotti minut antamaan hänelle mahdollisuuden. Ja se kannatti. Eddie on osoittanut teoksensa tuleville sukupolville, omille lapsilleen, jotka kuulivat isänsä elämästä holokaustin aikana vasta, kun tämä esiintyi suurelle yleisölle, ja kaikille heille, joille juutalaisvainot ovat olleet vain yksi aihe kaikkien muiden tapahtumien joukossa koulun historianopetuksessa.

Olen käynyt Buchenwaldin ja Dachaun keskitysleireissä sekä tutustunut Vainojen museoon Jerusalemissa, olen ollut jopa oppaana näyttelyssä, joka käsitteli toisen maailmansodan aikaista Saksaa ja juutalaisvainoja, olen lukenut aihetta käsitteleviä kirjoja ja kolunnut Münchenin museoita. Kaiken tämän vuoksi olin jo päättänyt, etten enää palaa juutalaisvainoja käsittelevän kirjallisuuden pariin, mutta Eddien hymy oli niin lempeä ja hänen katseensa niin ystävällinen, että tartuin kirjaan ja luin miehen tarinan yhden päivän aikana.

Eddie syntyi sata vuotta sitten Leipzigissa, ja hänen alkuperäinen nimensä oli Abraham Salomon Jakubowicz. Kirjan on kirjoittanut hänen ystävänsä Eddien kanssa viettämiensä keskusteluhetkien aikana, eikä teos olekaan varsinainen romaani, vaan lukijalle tulee tunne, että hän istuu Eddien luona kahvipöydän ääressä jutustelemassa ja kertaamassa tämän hämmästyttäviä elämänvaiheita.

Ensiksi tulee suru ja järkytys. Juutalainen isä hankki 15-vuotiaalle pojalleen väärennetyt henkilöllisyyspaperit, jotta tämä pääsisi opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle kauas kotoa. Poika eli yksin viisi vuotta (viranomaisille hän oli ” kristitty orpo”) ja valmistui oppilaitoksensa parhaana koneteknikkona. Tämä ammatti suojeli hänen henkeään - Eddie oli jo kolme kertaa kaasutusjonossa, kun hänet huudettiin sieltä pois-, niin tarpeellinen hänen työnsä oli keskitysleireissä.

Jos ”Maailman onnellisin mies” olisi tavallinen romaani, jonka aiheena on holokaustista selviytyminen, moittisin kirjailijaa liiallisesta draamasta, äkkinäisistä juonenkäänteistä, epäuskottavista tapahtumista ja huomattavasta liioittelusta. Eihän kukaan selviä hengissä tällaisesta! Mutta minun ja muiden lukijoiden on uskottava Eddien tarina. Siinä hän hymyilee, kirjan kannessa, mies, joka on vapautumisensa jälkeen elänyt pitkän, tasapainoisen elämän.

”Uskon, että jos ihmisellä on voimakas tahto ja hän pystyy säilyttämään toivonsa, hänen kehonsa pystyy ihmeisiin, ja huominen koittaa. Kun ihminen kuolee, hän kuolee, mutta missä on elämää, siellä on toivoa. Miksi kukaan jättäisi antamatta toivolle mahdollisuutta? Se ei maksa mitään! Ja, ystäväni, minä jäin henkiin.”

Keskitysleiriltä vapautunut Eddie painoi 28 kiloa. Kuuden viikon sairaalahoidon jälkeen hän lähti etsimään perhettään ja sukulaisiaan Belgiasta, jonne he olivat paenneet sodan alkuvaiheessa. Kaikki muut olivat kuolleet, ainoastaan hänen siskonsa oli säilynyt hengissä. Onnekseen Eddie löysi mukavan juutalaisen nuoren naisen, jonka kanssa avioitui vuoden seurusteltuaan. ”En ollut onnellinen mies. Rehellisesti sanottuna en ollut varma, miksi olin yhä elossa ja halusinko todella elää. Kun muistelen sitä, minusta tuntuu pahalta vaimoni puolesta. Hänen ensimmäiset vuotensa minun kanssani olivat hänelle haastavia. Olin pelkkä säälittävä kummitus siinä, missä hän oli eloisa persoona, joka oli täysin sopeutunut belgialaiseen yhteiskuntaan, ja jolla oli paljon ystäviä kaikenlaisista taustoista. Minä taas olin hiljainen, sulkeutunut ja onneton. Mutta kaikki muuttui, kun minusta tuli isä.”

Eddie kertoo, kuinka hänen ”sydämensä korjaantui” hänen pidellessään ensimmäistä kertaa sylissään poikaansa. Edessä oli kuitenkin perheen muutto Australiaan, sillä Eddie oli statukseltaan pakolainen, ja hänen oli anottava uutta oleskelulupaa puolen vuoden välein. Myös yhteiskunnassa yhä esiintyvä juutalaisvastaisuus oli osasyy Euroopasta lähtemiseen. Australia tarjosi ahkeralle miehelle ja hänen vaimolleen töitä ja hyvinvointia. Lopulta Eddie perusti vaimoineen oman huoltoaseman, joka työllisti useita työntekijöitä. Pariskunta päätti jäädä eläkkeelle, kun molemmat täyttivät 90 vuotta. Kyllä, luit ihan oikein: 90!

Eddie ei ollut kertonut lapsilleen omasta nuoruudestaan Saksassa, mutta Australiassa hän kohtasi muita holokaustin kokeneita, he perustivat yhdistyksen, ja yhä tänään he kulkevat luennoimassa eri tilaisuuksissa sekä Sydneyn juutalaismuseossa.

”Kun siis lasket tämän kirjan käsistäsi, pyydän, että muistat aina välillä arvostaa jokaista elämäsi hetkeä, hyviä ja huonoja. Joskus elämä on kyyneleitä, joskus naurua. Ja jos sinulla on onnea, voit jakaa kaiken ystäviesi kanssa, niin kuin minä olen tehnyt koko elämäni ajan.

Pyydän sinulta, että muistaisit olla onnellinen joka päivä ja tehdä muutkin onnelliseksi. Tee itsestäsi maailman ystävä. Tee se uuden ystäväsi, Eddien, mieliksi.”

Oletko valmis muutokseen?

Torstai 22.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Oletko valmis muuttumaan?

Edellisessä blogissani kerroin Joe Dispenzan kirjasta ”Luo itsesi uudelleen”. Lupasin, että seuraavassa postauksessani selitän, miten uuden minän saavuttaminen onnistuu tämän gurun oppien mukaan. Lukijan on syytä tiedostaa, että olen yrittänyt tiivistää 150:n sivun pituisen tekstin yhteen lyhyeen kirjoitukseen. Tämä on siis pakostakin vain hyvin karkea tiivistelmä Dispenzan monisyisestä, kaavioilla varustetusta tieteellisestä tekstistä. Mutta, lähdetäänpä matkaan!

Haluat muuttaa jonkin – ehkä useammankin – asian itsessäsi ja elämässäsi. Olet tehnyt hyviä päätöksiä monta kertaa, tsempannut ja yrittänyt parhaasi, mutta jokainen yritys on lopulta – jäänyt vain yritykseksi. Kysymys ei ole siitä, ettetkö olisi tosissasi ponnistellut päämääräsi hyväksi, ja Dispenza selittääkin epäonnistumisesi sillä, että vuosien ja vuosikymmenien kuluessa aivosi ovat ohjautuneet toimimaan rutiininomaisesti tietyllä tavalla, ja elämänmuutoksesi on lähdettävä ohjelmoimalla aivot uudestaan. Tämä ei tietenkään käy noin vain nappia painamalla.

Suunnan vaihdos onnistuu meditoimalla ja tietyillä harjoituksilla. Sana ”meditointi” tuo mieleen buddhalaisen munkin lootusasennossa, mutta tästä ei ole kyse. Mistä sitten? Pysähdy, rauhoitu, pohdiskele ja keskity joka päivä, mieluiten aamulla tai illalla, ainakin puolen tunnin ajan. Mitä pitää pohtia? Otetaan helppo esimerkki (ihan omasta päästä). Sinä tykkäät irtokarkeista. Niitä kuluu muutama pussillinen viikossa, ja se näkyy ja tuntuu vähän joka paikassa. Huono tapa, haluat OPPIA siitä POIS. Aivosi tarvitsevat uuden ohjelmoinnin. Rauhoitut miettimään. Pohdit, mistä aineista irtokarkit on valmistettu (joo, huh, huh!). Tiedät, mitä se moska elimistössäsi vaikuttaa. Toteat, että siitä on päästävä eroon. ET HALUA enää myrkyttää itseäsi tuolla saastalla. Hyi! Päätät, että aina kun kuljet sen vihonviimeisen karkkihyllyn ohi, muistelet niitä myrkkyjä, joita elimistösi on tuolta hyllyltä saanut, ja tiedät, ettet todellakaan osta niitä enää.

Voit ottaa jonkin konkreettisen ajatuksen, joka pyyhkäisee irtokarkit mielestäsi, jos ne meinaavat sinne pyrkiä. Minulla toimii esimerkiksi meren aalto hyvin: Jos eräät tietyt ajatukset yrittävät pyrkiä pinnalle, meren aalto pyyhkäisee ne pois. Sinulla se mielikuva voi olla jotain muuta.

Annan nyt puheenvuoron Dispenzalle ja hänen neljän viikon ohjelmalleen:

1. viikko – Hae itsellesi sopiva paikka ja asento ja pohdiskele rauhassa sitä/niitä asioita, jotka haluat muuttaa elämässäsi. Nyt keskitytään opettelemaan rauhoittumista.

2. viikko – Pura nyt vanhat tavat: Tunnista hankalat asiat, voit kirjoittaa ne itsellesi muistiin, antaudu päätöksellesi ja luota itseesi.

3. viikko – Riisu vanhan minäsi muisti: Palauta mieleesi vanhan minäsi piirteet, joista haluat eroon, suorita uudelleen ohjaus. Kysy, onko asia sinulle hyväksi ja käske itsesi muuttua.

4. Luo itsellesi uusi mieli.

Mikä minua kiehtoi Dispenzan kirjassa ja teoriassa? Minusta tuntui hyvältä se, että ihminen pystyy ajattelemalla muuttamaan aivoihinsa jumittuneita yhteyksiä ja tällä tavalla muuttamaan myös elämäänsä. Muistatteko vielä tutkimuksen siitä, kuinka ihmisaivoissa oli tapahtunut samanlaisia muutoksia riippumatta siitä, oliko henkilö soittanut pianoa oikeasti vai ei? Jos feikkipianonsoitto tekee aivoihin muistijälkiä, niin varmasti myös säännöllinen meditoiminen. Mutta et halua istua ja miettiä, niinkö? Sitten voit vaikka kävellä. Pitkien lenkkien aikana voi hyvin syventyä itseensä ja omiin ajatuksiinsa. Dispenzan muutosohjelmaan kuuluu myös kirjoitus- ja kuuntelutehtäviä, mutta jokainen voi (minun mielestäni) kehitellä itselleen sopivan tavan saada aikaan muutos. Tosin ainakin kirjoittaminen on hyvä keino keskittyä ja paneutua asioihin.

Oletko nyt pettynyt? Dispenzalla ei ollutkaan simsalabim-neuvoa minän muutokseen. Kyllä hänellä oli, lue nyt tarkkaan tuo, mitä olen jo moneen kertaan kirjoittanut: Sinun aivosi ja samalla käyttäytymisesi ja olemuksesi voi muuttua. Mutta sinun täytyy nähdä vaivaa sen eteen.

Jos asia jäi kiinnostamaan ja haluat tietää enemmän, hanki Dispenzan kirja ”Luo itsesi uudelleen” ja vieraile hänen verkkosivuillaan. Katsoin esimerkiksi YouTube-videon, jossa Sami kertoi siitä valtavasta elämänmuutoksesta, jonka hän oli kokenut saatuaan Dispenzan kirjan eräältä ystävältään. Sivuilta löytyy paljon ja monenlaista, hyödyllistä juttua ja tietysti myös amerikkalaistyylistä hypetystä.

Olisi mielenkiintoista kuulla/lukea, jos joku teistä on hyötynyt Dispenzan ajatuksista ja opeista.

Luo itsesi uudelleen

Sunnuntai 18.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Luo itsesi uudelleen

Jonotettuani puoli vuotta Joe Dispenzan kirjaa ”Luo itsesi uudelleen”, pääsin vihdoin hakemaan sen kirjastosta. Itse asiassa en enää edes muistanut, miksi olin varannut kyseisen kirjan, mutta jotain siinä täytyi olla, kun moni muukin oli ollut samaa teosta vailla.

Tartuin opukseen innolla (386 sivua), ja jo heti ensimmäisiä sivuja lukiessani mieleeni tuli, että nyt opin jotain uutta. Joe Dispenza on maailmankuulu kiropraktiikan tohtori, kirjailija ja luennoitsija, hän on kirjoittanut useita menestysteoksia. Dispenza on opiskellut laajalti biokemiaa ja neurotieteitä, ja tämä perehtyneisyys näkyy tässä teoksessa.

Haluatko luoda itsesi uudelleen? Oletko kyllästynyt olemaan sama epäluuloinen, ankea, onneton ihminen, joka on geeneissään saanut kaikki mahdolliset negatiiviset ominaisuudet? Mutta eihän geeneilleen kukaan mitään voi – kummastelee lukija -, ja kun lapsuuskin on ollut, mitä nyt on ollut, niin ei kai tässä tämän kummemmaksi enää voin tulla. Joe Dispenza väittää kuitenkin, että muutos on mahdollinen, mutta se vaatii työtä ja pitkäjänteisyyttä.

Ja nyt, huomio, huomio, seuraa jotain uutta – ainakin minulle tämä tieto oli uusi: Neurotiede on todistanut, että voimme muuttaa aivojamme ja täten myös käyttäytymistämme, uskomuksiamme ja asenteitamme vain ajattelemalla toisin. Pelkästään henkinen harjoittelu aiheuttaa sen, että aivojemme hermoradat voivat järjestäytyä uudelleen vastaamaan tavoitteitamme. Eli: Kun keskityt ajattelemaan tiettyä asiaa ja toistat tätä harjoitusta tarpeeksi usein, aivosi muuttuvat sellaisiksi kuin tapahtuma olisi jo oikeasti tapahtunut. No, huh, huh!

Dispenza kertoo tutkimuksesta, jonka osanottajat tekivät mentaalisia yhden käden pianoharjoituksia kaksi tuntia päivässä viiden päivän ajan (he eivät siis koskeneetkaan pianoon). Verrokkiryhmä teki saman harjoituksen mutta soittaen oikeasti pianolla. Molempien ryhmien aivoissa tapahtui lähes samanlaiset muutokset (tässä kohtaa seuraa pitkä tieteellinen selostus hermoklustereista jne – hyppäsin yli). Tämäkin tutkimus, joka on yksi monien joukossa, osoitti siis sen, että voimme muuttaa aivojamme ajattelemalla, eivätkä aivomme tee eroa sillä, tapahtuuko asia oikeasti mielen ulkopuolella vai vain sen sisäpuolella.

Dispenzan teoksessa on paljon tutkimustietoa, kaavioita ja teoriaa. Näiden avulla hän haluaa lukijoiden löytävän vastaukset seuraaviin kysymyksiin: Hallitseeko mielesi kehoasi? Vai hallitseeko kehosi mieltäsi? Miksi ihmisen on niin vaikea muuttua?

”Ihminen saattaa tietoisesti haluta olla onnellinen, terve tai vapaa, mutta kahdenkymmenen vuoden kokemus kärsimyksestä ja kivun ja säälin kemikaalien kierto kehossa ovat tiedostamatta virittäneet kehon pysymään tavanomaisessa tilassaan. Elämme vain tavan mukaan, kun emme enää ole tietoisia siitä, mitä ajattelemme, teemme tai tunnemme. Tärkein tapa, josta meidän on luovuttava, on tapamme olla oma itsemme.”

Ainahan on sanottu, että ihminen on psykofyysinen olento, tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Dispenzan mukaan siis ihmisen fyysiseen olemukseen (soluihin) juuttuneet mallit estävät hänen muuttumistaan, vaikka hän haluaisikin. Jos henkilö on vuosikausia tuntenut negatiivisia ajatuksia, niin hänen tilansa on automaattinen, eli hän on onneton, vaikka siihen ei olisi juuri sinä päivänä edes erityistä syytä. Ja vaikka tuijotat tänä aamuna peiliä tyytymättömänä kadonneeseen vyötäröösi ja päätät – jälleen kerran -, että asiaan tulee muutos heti tästä hetkestä alkaen, niin todennäköisesti mitään muutosta ei kaikesta haluamisestasi ja päättämisestäsi tule kuitenkaan. Harmillista ja ikävää!

Laajan tutkimuksensa perusteella Dispenza uskaltaa luvata elämänmuutoksen kaikille niille, jotka haluavat panostaa tähän muutokseen. Hänen mukaansa siis kysymys on siitä, että soluissa oleva haitallinen tieto on muutettava toisenlaiseksi, ja vasta siitä alkaa muutos. Tarvitaan siis fyysisiä muutoksia (kaikenmaailman soluissa ja neuroneissa ja vaikka missä – kaikki oli selitetty hyvin, mutta läheskään kaikkea en ymmärtänyt), jotta saadaan aikaan psyykkisiä muutoksia. Tämä oli todella mielenkiintoinen tutkimustulos!

Mitä siis on tehtävä muutoksen aikaansaamiseksi? Pysy kanavalla! Seuraavassa blogissani kerron, mitä sinun on tehtävä, jotta saisit aikaan uuden, paremman version itsestäsi ja elämästäsi.

P.s. Googlettamalla löydät paljon lisätietoa kirjailijasta, fani-sivut ja muuta mielenkiintoista

Tavataan seuraavan blogin yhteydessä!

Mitä kuuluu, James Freeman?

Sunnuntai 11.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Mitä kuuluu, James Freeman?

Kirjoitin jokin aika sitten blogin dokumentista ”The Last Shaman”(”Viimeinen parantaja”), joka kertoi todellisesta henkilöstä, James Freeman-nimisestä nuorukaisesta. Nuori Freeman kärsi voimakkaasta masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, ja viimeisenä toivonaan hän päätti matkustaa Peruun saamaan ihmehoitoa ayahuasca-nimisen hallusinogeenin avulla. Tämä tapahtui vuonna 2011. Filmi ilmestyi vasta 2017, ja sen kuvaaman tarinan mukaan Freeman vaikutti kymmenen kuukautta kestäneen matkansa päättyessä tervehtyneeltä. Hän hymyili ja nauroi, hänellä oli tunteita, ja hän pystyi ilmaisemaan niitä. Elokuvan päättyessä jäin miettimään, mitä Freemanille kuuluu ihan oikeasti, kameroiden ulkopuolella.

Olin jo pitempään haeskellut eri kielillä tietoa shamaani-dokumentin päähenkilöstä, mutta en ollut löytänyt mitään. Pari päivää sitten tärppäsi, sillä internetin ihmemaailmaan oli ilmestynyt YouTube-video, jossa James pitää esitelmää World Ayahuasca Conference-tapahtumassa (videotallenne on viime toukokuulta). Miehen esitys kestää viisitoista minuuttia, ja se oli todella kiinnostava.

Ulkoisesti Freeman on terveen oloinen, hän esiintyy rauhallisesti ja luontevasti, pysähtyy joskus miettimään, kuinka haluaisi asiansa ilmaista. Hän aloittaa sanomalla, että elokuvan loppu antaa katselijoille sen käsityksen, että hän koki ihmeparanemisen Perussa ja palasi kotiinsa terveenä miehenä. Näin ei kuitenkaan ollut. Freeman kertoo, kuinka hän laihtui kaksikymmentä kiloa sen viikkoja kestävän eristysjakson aikana, jolloin hän nautti vain vähän ruokaa ja paljon ayahuasca-lientä. Hän kertoo edelleen näkemistään näyistä, jotka veivät hänet välillä syvimpään helvettiin ja välillä toivat lohtua. Eräs naishahmo oli jäänyt hänen mieleensä erityisen voimakkaasti. Tämä oli puristanut sairasta lempeästi olkapäästä ja vakuuttanut, että hän kyllä selviäisi tästä kaikesta.

Selvisikö James Freeman, paraniko hänen depressionsa? Puhuessaan kansainväliselle yleisölle mies kertoo, ettei hän suinkaan ollut parantunut saapuessaan takaisin kotimaahansa. Hän joutui jälleen kerran osastohoitoon, mutta kuitenkin – jotakin oli tapahtunut. Hän sanoo, että Perun kokemukset panivat alkuun jotakin, sen paranemisen, jota kohti hän on menossa.

Freeman kertoi, kuinka häntä oli aina hoidettu hyvin lääketieteellisesti, sen mukaan, mitä ihmiskehosta ja -mielestä tiedetään. Perun kokemukset saivat miehen miettimään, että ehkä aivoissa ja ihmismielessä olevia ongelmia voi lähestyä toisinkin, ehkä hallusinogeenit pystyvät saamaan aikaan prosesseja, jotka auttavat paranemista. Hän puhuu siitä mahdollisuudesta, että psyykenongelmien käsittelemiseen voisi ottaa mukaan spirituaalisen (henkisen) lähestymistavan.

Puhuessaan konferenssissa Freeman kertoi myös voivansa nyt hyvin, mutta että ayahuasca ei suinkaan ollut juuri se varsinainen ihmeparannusaine hänen tapauksessaan. Matka on ollut pitkä.

Ayahuasca on löytänyt tiensä myös Suomeen jo parisenkymmentä vuotta sitten. Täällä meillä se on laiton psykedeeli, jonka käyttäjät järjestävät yksityisiä rituaalisessioita. Aineen käyttö voi myös johtaa psykoosiin ja aiheuttaa kuoleman. Suomalainen Samuli Arkko on kirjoittanut tietokirjan ”Sielunköynnös” kyseisestä aineesta (ilmestyi v.2020), sen käyttäjistä ja vaikutuksista, sekä myös omista kokemuksistaan sen parissa.

James Freemanin kohtaloon tutustuminen on ollut vähintäänkin mielenkiintoista ja opettavaista, mutta oikeasti ymmärrystä avaavaa. Useimmilla meistä on sairauksia, monenlaisia ongelmia ja vaikeuksia, joskus jo nuoruudesta asti mukana kulkeneita, joskus iän mukanaan tuomia. Mutta millaista elämä on, jos siihen liittyy vakava psyykkinen sairaus, syvä depressio vuodesta toiseen, kyvyttömyys kokea minkäänlaisia tunteita ja halu kuolla? Jonkinlaisen aavistuksen tällaisesta kohtalosta antaa dokumentti ”Viimeinen parantaja”.

”Olen iloinen, että sinä näytät niin paljon paremmalta nyt, James. Olet hyvin urhea, jatka samaan tapaan. Tiedäthän, että sinua rakastetaan, etkä ole yksin”, kirjoittaa Rowen YouTube-videon palautekentässä.

Freemanin tarina ei ole ylistyslaulu ayahuascalle, vaan se on rohkaiseva kertomus kaikille niille, joiden ongelmat vaikuttavat ylitsepääsemättömän raskailta. Kyllä, vaikka siltä ei juuri nyt tuntuisikaan, niin toivoa on.

Vegaaninen kanakastike

Maanantai 5.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Vegaaninen kanakastike

Lueskelin mainoslehteä, jossa oli ruokareseptejä, helppoja ja nopeita. Tarjolla oli myös vegaanisen kanakastikkeen ohje. Siis vegaaninen kanakastike? Vegaaninen=ei sisällä tuotteita eläinkunnasta, kana=lintu, eläin. Ohjeen mukaan kastikkeeseen piti laittaa yksi paketti The Vegetarian Butcher Chickened out chunks-soijapaloja, mikä nimike kääntyy käännösohjelman mukaan suurin piirtein seuraavasti: vegaanisen teurastajan kananpaloja, tai siis jotain tuonne päin. Tämä asia vaikutti aika oudolta, joten jatkoin googlaamista. Vegaani=henkilö, joka ei syö mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita kuten lihaa, kalaa, kananmunia, maitotuotteita ja niiden johdannaisia. Vegetaristi=kasvissyöjä, mutta hänen ruokavalioonsa saattaa kuulua myös maitotuotteita, munia, kalaa jne.

Eläinkunnasta peräisin olevien tuotteiden poistaminen ruokavaliosta johtuu eettisistä (eläinten tarhaaminen ja tappaminen) ja ympäristönsuojeluun liittyvistä (ilmastonmuutos) syistä. Ainakin nämä seikat yleensä tulevat esiin, kun haastatellaan kasvisruokavalion valinneita henkilöitä.

Jatkoin tiedon hakemista ja löysin esimerkiksi seuraavanlaisia vegaanisia valmistuotteita: kasvisburgerpihvit, kasvisnuggetit, kasvisgrillimakkara, Bratwurst, erilaiset wingsit, monenlaiset pyörykät, juusto ja maito. Vaihtoehtoja löytyy todella paljon, eivätkä tuotteiden hinnat tuntuneet kovin korkeilta ainakaan minusta, joka keliaakikkona joudun kauhistelemaan gluteenittomien leipien ja leivonnaisten sekä muidenkin tuotteiden hintoja. Huh!

Ainoa asia, joka minua tässä tapauksessa nyt häiritsee, on se, että niille henkilöille, jotka eivät halua syödä lihaa, markkinoidaan ruokaa sellaisella mielikuvalla, mikä liittyy lihaan. Miksi ihmeessä? Kun vegaaneja on haastateltu, he ovat yleensä olleet sitä mieltä, että tällainen mielikuvamarkkinointi on ihan ok. Minusta tämä on kummallista ja hämäävää. Vegaaninen kanakastike ei ole kanakastiketta, koska siinä ei ole kanaa. Se on – no, vaikkapa soijapalakastiketta (mutta kukapa sellaista haluaisi syödä?). Toisaalta näissä haastatteluissa on käynyt ilmi myös se seikka, että useimmat vegaanit pitävät lihan mausta, vaikka ovat eettisistä syistä jättäneet sen pois ruokavaliostaan.

Markkinoilla on olemassa sähkötupakka, joka ei sisällä tupakkaa. Tämä – todella vaaralliseksi osoittautunut tuote – on luotu helpottamaan tupakoinnista luopumista tai korvaamaan tupakointi kokonaan. On myös olemassa alkoholitonta viiniä ja olutta, mutta nyt minun täytyy myöntää, etten tiedä, käyttävätkö esimerkiksi AA:ssa käyvät henkilöt näitä tuotteita, vai haluavatko he luopua kokonaan myös siitä mielikuvasta, jonka alkoholittomankin viinin juominen voisi aiheuttaa. Mutta tuo mielikuvamarkkinointi iskee inhimillisyyden ytimeen: Sinun ei tarvitse luopua mistään, mistä pidät.

EU:ssa neuvotellaan parhaillaan siitä, että erilaisten lihaa tarkoittavien sanojen ja ilmaisujen käyttäminen vegaanisen ruuan yhteydessä kiellettäisiin. Tämä kuulostaa sangen järkevältä, vaikka toisaalta on huvittavaa, että moisen asian kieltämiseen tarvitaan koko EU:n apua. No, jäsenmaita on paljon, ruokabisnes pyörittää vegenakkeja ja muuta lihaisan kuuloista kasvisruokaa lukemattoman monen tehtaan voimalla, joten tuskinpa mitään päätöksiä on odotettavissa ihan lähitulevaisuudessa.

Tiesitkö muuten, että tehdastekoiset kasvisruuat sisältävät huomattavan paljon sokeria, suolaa ja rasvaa? Pitäähän se maku jostakin saada.

Kuka haluaa kuolla yksin?

Maanantai 29.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka haluaa kuolla yksin?

Siitä on jo jonkin aikaa, kun luin artikkelin tai ehkä se oli peräti kirja, josta jäi mieleeni lähinnä yksi lause:”Kuka haluaa kuolla yksin?” Muistaakseni tekstissä käsiteltiin nykyihmisen haluttomuutta sitoutua aviopuolisoon ja perheeseen. Lasten hankkiminen koetaan ehkä työlääksi, haastavaksi, liian sitovaksi ja kalliiksi, eikä seurustelukumppaniakaan ajatella välttämättä sillä tavalla, että hänen kanssaan vietetään sitten koko loppuelämä. Jossakin vaiheessa kirjoitusta ponnahti esiin tuo otsikon lause, joka on jäänyt mieleeni ja pyrkii sieltä aina esiin.

Tässä vaiheessa haluan korostaa lukijoilleni, että olen täysin tietoinen siitä, että kaikki eivät toiveistaan huolimatta saa omia lapsia, eikähän tämä eläminen ja oleminen muutenkaan ole pelkästään mustavalkoista joko-tai-elämää. Me ihmiset olemme myös monella tapaa niin erilaisia, että yksin eläminen ja kuoleminen voi olla myös vapaaehtoinen valinta.

Olen kuullut usein sanottavan – varsinkin hengellisissä yhteyksissä -, että kuolema on ihmisen viimeinen vihollinen. Kukapa haluaisi kohdata vihollisen yksin?

Muistan hyvin äitini kuoleman. Hän oli joutunut sairaalaan pari päivää aikaisemmin ja sanoi itsekin haluavansa jo pois tästä maailmasta. Eräänä aamuna minulle soitettiin ja kerrottiin, että lähtö alkaa olla lähellä. Ilmoitin veljelleni, siskolleni sekä miehelleni ja lapsilleni ja muille lähisukulaisille tästä puhelinsoitosta ja lähdin sairaalaan. Äidilleni oli järjestetty rauhallinen tilava huone erillään muista potilaista. Sairaanhoitaja kävi välillä huoneessa, ja meitä muita tuli ja meni omien työpäivien ja jaksamisen mukaan. Lauloimme, juttelimme, minä lupasin äidille, että huolehtisin hyvin veljestäni. Kun iltapäivä alkoi olla lopullaan, äiti kohtasi kuoleman rauhallisena.

Kun kerroin myöhemmin ystävälleni tuosta iltapäivästä, hän sanoi, että juuri noin hänkin haluaisi kuolla: turvallisesti rakkaiden ympäröimänä.

Siihen aikaan, kun ihmiset sairastivat ja kuolivat kotona, kaikki tämä oli hyvin luonnollinen osa elämää. Isäni Pirkko-niminen sisko kuoli keuhkotautiin 16-vuotiaana kotonaan. Hänen isänsä, minun ukkini, kertoo tarkasti tuosta päivästä ja tuosta hetkestä omassa päiväkirjassaan:

”Niin tuli lauantai, joulukuun 18. päivä, jolloin aamupäivällä oli vielä tunteja ja koulun lopettaminen kello 11. Sen jälkeen pääsin Pirkon luo. Kerroin vielä hänelle seminaarin ja harjoituskoulun kuusijuhlasta, ja hän jaksoi vielä kiinnostuneesti kuunnella, mutta oli niin vaikea olo. Kello 12 tienoissa nostin hänet keinutuoliin, jossa hän hiukan aikaa oli. Sitten nostin hänet takaisin sänkyyn. Ajatuselämä alkoi seota. ”Olkaapa hiljaa”, hän toisti monta kertaa kuin saadakseen kiinni jostain ajatusjohtumasta. - Tunnit menivät. Pirkko ei enää tajunnut puhetta, ei enää sitäkään, kun hänelle tuotiin maisteri Lahdensuon kukka ”parhaalle oppilaalleen”. Kello läheni viittä. Syvä, pitkä henkäys, toinen, ja Pirkko nukkui pois. Häntä ei enää ollut, hän oli ainiaaksi meiltä otettu.”

”Memento mori” eli ”muista olevasi kuolevainen” sanottiin keskiajalla. Silloin myös kirjoitettiin useita kuolemisen taito-oppaita. Esimerkiksi vuonna 1408 ilmestynyt Jean Gersonin ”Opusculum tripartitum” teoksesta tuli suosittu, varsinkin sen viimeisestä osasta ”De arte moriendi” (”Kuolemisen taidosta”). Kirjan mukaan kuoleminen on yhteisöllinen tapahtuma, ja ystävien, naapureiden, sukulaisten ja papin tulisi kiiruhtaa kuolevan luokse tukemaan häntä.

Muistan joskus nähneeni elokuvan tai dokumentin keskiajalta jonkun hallitsijan kuolemasta. Sairaan huone oli täpötäynnä ihmisiä, lääkäreitä ja pappeja kulki edestakaisin, huoneen ulkopuolelle oli kokoontunut suuri joukko odottamaan virallista ilmoitusta saada surra ja toisaalta huutaa eläköötä uudelle hallitsijalle. Meno oli kuin sirkuksessa.

Minulla ja kavereillani oli tapana toistaa eri tilanteissa lausetta:”Mihinkään muuhun ei ole pakko kuin kuolemaan, ja siihenkin vain yhden kerran.” Käytimme tuota iskulausetta silloin, kun meitä yritettiin saada tekemään jotakin vasten tahtoamme. Se oli oikeastaan vitsi, vaikka toisaalta sen sisältö oli syvällisempi kuin ymmärsimmekään. Mutta tuohon aikaan me olimme niin kuin kaikki muutkin lapset, mehän eläisimme ikuisesti ja siksi saatoimme puhua kepeästi kuolemasta.

Kirjapiiri verkossa

Lauantai 20.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kirjapiiri verkossa

Kirjapiirimme on kokoontunut säännöllisesti jo kymmenen vuoden ajan. Me olemme enemmän kuin kirjasta kiinnostuneita naisihmisiä, sillä me olemme ”kirjasiskoja”. Tämä siskous on syntynyt työpaikkamme kautta, sillä olemme olleet aikoinamme työtovereita jopa vuosikymmenien ajan. Kyllä sellaisessa ajassa ja yhteisessä työpaikassa tutustuu ihmiseen, miltei yhtä hyvin kuin omaan siskoon. Kirjapiirissämme olemme ehtineet lukea ja keskustella lähes kahdeksastakymmenestä teoksesta (!). On ollut tärkeää joutua välillä oman mukavuusalueen ulkopuolelle tutustumaan myös sellaiseen lukemistoon, johon ei olisi muuten tarttunut. Olemmehan me toki pitäneet kirjatapaamisista kesälomaa kaksi kuukautta vuodessa, mutta enempää oleilua emme ole itsellemme sallineet, kunnes… No, niin, kyllähän te arvaatte: Korona on estänyt tapaamisemme vuoden ajan paria ulkoilmakokoontumista lukuun ottamatta. WhatsApin avulla olemme pitäneet yhteyttä, päivittäneet olemisiamme ja antaneet kirjavinkkejä.

Kyllästyin lopulta tilanteeseen, ja koska itse olen tämän piinavuoden aikana osallistunut kokouksiin ja koulutuksiin verkossa, ajattelin, että meidänkin kirjapiirimme on aika ottaa digiloikka yhdessä. Annoin tyttäreni opettaa ja neuvoa, miten moinen yhteys luodaan ja ylläpidetään, ja niin me teimme sen: Kirjapiirimme kokoontui verkkoyhteyksien välityksellä.

Toimin tällä kertaa emäntänä, ja kokemus oli eräällä tapaa helpompi kuin aikaisemmin, sillä minun ei tarvinnut etukäteen paneutua siivoamiseen tai leipomiseen. Kokouksen kuluessa kävin toki hakemassa itselleni vesipullon. Emännän rooliin kuuluu myös luettavan teoksen ilmoittaminen ja keskustelun alustaminen. Tämäkään ei ollut hankalaa, sillä jo vuosi sitten olin ilmoittanut (peruuntuneen) kirjapiirimme aiheeksi saksalaisen Jenny Erpenbeckin romaanin ”Mennä, meni, mennyt”. Olin lukenut kirjan tasan vuosi sitten, joten kaivoin sen esiin hyllystäni ja luin uudelleen. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä hämmästyneempi olin: En ollut muistanutkaan, kuinka erinomainen tuo Erpenbeckin romaani on! Aiheena on maahanmuutto, jota tarkastellaan juuri eläköityneen berliiniläisen yliopiston professorin silmin. Hän näkee sattumalta nälkälakossa olevia afrikkalaisia maahanmuuttajia, kiinnostuu heidän taustoistaan, asemastaan ja heitä koskevasta lainsäädännöstä. Taustalla kulkee myös entisen jaetun Saksan vaikutus ihmisiin: Muurin eri puolella asuva oli kuin ulkomaalainen kummajainen, jonka ajatusmaailma saattoi täysin poiketa omastasi. Suosittelen tätä lukukokemusta! Ainakin jokaisen perussuomalaisia kannattavan pitäisi tarttua tähän kirjaan.

Minä olin siis kerrannut teoksen, mutta ymmärrettävistä syistä, kaikki kirjapiiriläiset eivät olleet ehtineet sitä tehdä. Mutta ei hätää: Tarkoitukseni olikin vain käyttää kyseistä romaania alkusysäyksenä keskusteluumme, jota varten olin kutsunut paikalle Omarin – ystäväni jo monen vuoden ajalta. Omar oli lupautunut vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, mutta minä lupasin, että hän saisi myös jättää vastaamatta. Vaikka hänen paostaan Irakista on kulunut jo viisi vuotta, syyt siihen ovat yhä samat ja olemassa.

Voin vakuuttaa, että eläkkeellä olevat naisopettajat kyselevät mielellään ja tarkasti. Meille selvisi, miksi Omar oli lopulta joutunut lähtemään kotimaastaan. Muuttuvat poliittiset tilanteet ovat aiheuttaneet sen, että perheen kaikki miehet asuvat nyt turvallisuussyistä ulkomailla, kolmessa eri maassa. Omar kertoi meille pakomatkastaan, siitä, miten sattuma toi hänet Ouluun, ja miksi hän on yhä täällä.

Keskustelu tämän miehen kanssa herätti varmasti yhtä paljon kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Voiko henkilö, joka on säännöllisesti tehnyt töitä neljän vuoden ajan, eikä ole syyllistynyt uudessa maassaan mihinkään lainvastaiseen, ja joka elää normaalia, tasaista arkea, saada työperäisen oleskelululuvan? Miltä tuntuisi asua vieraassa maassa, jossa sinulla on ystäviä ja työpaikka kuitenkin tietäen, että milloin tahansa sinut voidaan lähettää pois, ellet onnistu saamaan kyseistä lupaa? Kannattaako perustaa perhe Suomeen? Ja vielä: Elät tässä vaikeassa epämääräisyyden tilassa koko ajan ikävöiden vanhempiasi ja veljiäsi ja sisariasi ja tiedät, että on vaikeaa  mennä heitä tapaamaan. Sinua vaivaa huoli iäkkäistä vanhemmistasi, sillä olet kasvanut kulttuurissa, jossa aikuisten lasten on huolehdittava äidistään ja isästään.

Omarin sarkastinen huumori oli kyllä aika piristävää, ja ehkä se on hänelle myös yksi keino selviytyä haastavasta arjesta. Vai mitä sanotte siitä, että hän on opiskellut kaikki mahdolliset rasistiset ilmaukset, joita hänen tuttavansa suinkin ovat muistaneet ja opettaneet edelleen hänelle? Nämä sanat kuuluvat siis nyt Omarin suomenkielen varastoon, ja jos joku sattuu niitä hänelle huutamaan, niin mitä siitä: Nehän ovat tuttuja sanoja!

James Freeman ja "Viimeinen shamaani"

Tiistai 16.3.2021 - Pirkko Jurvelin

James Freeman ja ”Viimeinen shamaani”

Löysin sattumalta Netflixistä dokumenttielokuvan ”Viimeinen shamaani” (”The Last Shaman”). Elokuva on ilmestynyt vuonna 2016, sen on ohjannut israelilainen Raz Degan, ja pääosaa eli itseään esittää James Freeman, jonka elämän käännekohtaa katsoja saa olla seuraamassa. Dokumentti teki minuun niin syvän vaikutuksen, että haluan jakaa sen synnyttämiä ajatuksia tässä blogissa.

James Freeman eli lääkäripariskunnan ainoan lapsen etuoikeutettua elämää Bostonissa, Yhdysvalloissa. Nuorukaisen elämä oli ulkoisesti kunnossa, ja kun hänen entistä tyttöystäväänsä haastateltiin dokumentissa, tämä kertoi, kuinka mahtava, empaattinen ja hyvä ihminen James oli ollut. Hänen vanhempansa olivat samaa mieltä, ja ehkä siksi pojan syvä depressio oli aluksi yllätys lähipiirille. James itse kertoo niistä suorituspaineista, joita (varsinkin isä) häneen kohdistettiin. Hän oli esimerkiksi rakastanut jalkapallon pelaamista, mutta jätti harrastuksen pois, koska se ei edistänyt hänen opiskelujaan ja uravalintaansa millään tavalla.

Sitten tuli käännekohta: James sairastui. Dokumentin alussa nuorukainen pohtii mahdollisia syitä depression syntymiselle. Oliko kyseessä jokin perintötekijä, virus, mitään tiettyä tapahtumaa hän ei osaa nimetä. ”En osaa sanoa syytä tai päivää, jolloin tunsin, että jotain oli vinossa...Sinä vihaat itseäsi ja se saa sinut tuntemaan vielä enemmän vihaa.” Lääkärivanhemmat yrittivät hyödyntää suhteitaan ja osaamistaan, ja Jamesia hoidettiin maan parhaissa sairaaloissa. Lopulta hänelle annettiin sähköshokkihoitoa, koska se tehoaa joskus kyseisessä sairaudessa. Aivot saattavat ”käynnistyä uudelleen” sähköshokin vaikutuksesta, ja potilas tervehtyy. Näin ei kuitenkaan käynyt Jamesille. Pojan isä kertoo, kuinka hän puhui maan johtavalle aivotutkijalle ja terapeutille, jolloin tämä oli vastannut:”Kuule, me emme oikeasti tiedä ihmisaivoista mitään.”

James ei jaksanut enää. Hän antoi itselleen aikaa kymmenen kuukautta, ja jos siinä ajassa depressio ei alkaisi parantua, hänellä oli lupa tappaa itsensä. James oli kuullut ayahuasca-nimisestä psykoaktiivisesta kasvisuutejuomasta, jota ihmiset käyttivät depression hoitoon, ja jota kasvatetaan Amazonilla. Nuorukainen suuntasi matkansa Peruun. Hänen vanhempansa olivat syvästi huolissaan, eivätkä uskoneet aineen toimivuuteen. He tiesivät hyvin, että Etelä-Amerikassa harjoitettiin ayahuasca-turismia, jota useat shamaaneiksi itseään kutsuvat henkilöt pitivät yllä. Jamesille tämä oli kuitenkin viimeinen mahdollisuus jatkaa elämää.

Kun olin katsonut dokumenttia suunnilleen puoliväliin, suurimman vaikutuksen minuun olivat tehneet Jamesin kasvot: Ne olivat täysin liikkumattomat, ilmeettömät, kuin paikoilleen kipsatut. Suu ei vetäytynyt koskaan hymyyn tai itkuun, silmät katsoivat tyhjinä eteenpäin, otsalla tai poskissa ei näkynyt liikettä. Dokumentissa James on hauskannäköinen 20-vuotias mies, jolla on mustat kiharat hiukset. Hän on pitkä ja hoikka, mutta kasvoista näkee, ettei hän tunne mitään. Hän sanookin moneen otteeseen, että hän haluaisi tuntea jotakin, mutta ei, millään ei ole mitään väliä, ei hyvällä eikä pahalla.

James kohtasi ensimmäisen shamaanin ja osallistui tämän pitämään istuntoon. Ihmiset polttelivat jotain ruohoa, ryyppäsivät välillä ayahuasca-juomaa, oksentelivat, kuuntelivat shamaanin laulua. Istunnon aikana Jamesin vieressä istunut nuorukainen kuoli, mikä sai miehen ajattelemaan, että tämän shamaanin tarkoitus oli vain rahan kerääminen, ei ihmisten auttaminen, niin välinpitämätön shamaani oli tapahtuneesta. Pitkän etsinnän päätteeksi James saapui Shipibo-nimiseen kylään, jossa asui shamaani Pepe. Tämä suositteli Jamesia kokeilemaan ayahuasca-juomaa neljä kuukautta kestävän eristyksen ajan, ja tähän poika suostui. Dokumentin katsoja pääsee näkemään välähdyksiä tuosta raskaasta ajanjaksosta. James on sekava, hän laihtuu koko ajan, näkee kammottavia näkyjä ja muistaa asioita, jotka ovat olleet pitkään unohduksissa. Kun 120 päivää on kulunut, James laitetaan hautaan, hänet peitetään mullalla, ja vasta seitsemän tunnin kuluttua hänet kaivetaan esiin.

Dokumentin loppuosa liikutti minua syvästi. Kun James puhui Pepen kanssa – hän osasi espanjaa -, hänen kasvonsa näyttivät erilaisilta. Yritin katsoa tarkasti ja miettiä, mikä oli muuttunut, mutta sitä on vaikea sanoittaa. Jonkinlainen pehmeys, jonkinlainen”antautuminen”, luottamus näkyi hänen kasvoillaan. Ja sitten: James hymyili ja nauroi! Hän pelasi jalkapalloa kyläläisten kanssa, jutteli heille, silitti koiria, hellitteli lapsia.

Dokumentin lopussa James kertoo, ettei hän voi sanoa olevansa parantunut, eikä myöskään sitä, mikä häneen oli vaikuttanut, mutta hän haluaa elää. Hän sanoo myös, että jokaisen ihmisen sisällä on elämisen tahto, mutta se pitää löytää.

”Viimeinen shamaani” on dokumentti raskaasta depressiosta, mutta se on myös kertomus Jamesista, tavallisesta nuoresta miehestä, joka vaikeasta sairaudesta huolimatta on voimakastahtoinen ja päättäväinen. Toivon, että joskus saan tietää, miten Jamesin elämä on jatkunut tämän dokumentin teon jälkeen.

Kerro minulle jokin lapsuusmuisto

Sunnuntai 7.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kerro minulle jokin lapsuusmuisto

Olin tämän tapahtuman aikaan jo koululainen, ehkä kolmannella luokalla. Eräänä aamuna minulla oli pikkuisen yskää, ja kurkkukin oli punainen. Valitin huonoa oloani sen verran isoäänisesti, että vanhemmat antoivat minulle luvan olla pois koulusta. Äiti laittoi minulle mukavan sairaspedin, jonka viereen tuotiin tuoli mehulasia ja lukemista varten. Olin hyvin tyytyväinen olooni, sillä en oikeasti ollut kovinkaan sairas. Ruokavälitunnilla isä tuli katsomaan potilasta (koulu, jossa isä ja äiti olivat opettajina ja me lapset oppilaina, oli lähellä meidän kotiamme), ja hän oli käväissyt myös lähikaupassa. Tuliaisina isä toi karkkia, limsaa ja uusia lehtiä, ja minä tunsin oloni oikein hemmotelluksi. Tosin hieman nolotti se, etten ollut niin sairas kuin tuo tuliaismäärä antoi ymmärtää.

Jostakin syystä muistan erityisesti juuri tuon tapahtuman monien hyvien asioiden joukosta lapsuudestani: Minusta välitettiin ja pidettiin huolta.

”Kerro minulle jokin lapsuusmuisto”, pyysi irakilainen tuttavani tyttöystävältään (annetaan näille henkilöille tässä nimeksi Ahmed ja Helmi). Niinpä Helmi kertoi, kuinka hänen isänsä oli alkanut eläkkeelle jäätyään toimia linja-autonkuljettajana erilaisille retkiryhmille. Helmi oli tuolloin ollut muutaman vuoden ikäinen, ja isä huomasi, että tyttö pärjäsi vallan mainiosti mukana reissuilla. Helmi jaksoi istua paikallaan, ja äiti laittoi hänen mukaansa leluja ja eväitä. Koska lapsi istui kuljettajan viereisellä istuimella, häntä nimitettiin ”matkanjohtajaksi”. Vanhemmat retkeläiset olivat usein hyvin ihastuneita pieneen reissaajaan, ja saipa tyttö heiltä joskus lahjojakin. - Ahmedin mielestä Helmin lapsuudenmuisto oli hyvin kiinnostava ja eksoottinen.

Kun tuli Ahmedin vuoro kertoa oma tarinansa, niin pariskunta huomasi, että heidän muistoillaan oli yksi yhteinen tekijä: auto. Ahmed kertoi, kuinka hän perheen automatkojen aikana mielellään loikoili peräkontissa. Sieltä käsin hän saattoi auton takaikkunasta katsella ohi vilistäviä maisemia ja kaunista, sinistä taivasta. Eräs ajomatka oli kuitenkin erilainen. Ahmed oli tapansa mukaan peräkontissa, ja auto oli juuri ylittämässä pitkää siltaa. Makuupaikaltaan poika näki, kuinka taivaalta putosi pommi kovaa vauhtia juuri heitä kohti. Pommi osui kohteeseensa eli tuohon siltaan, täsmälleen siihen paikkaan, jossa Ahmedin isän kuljettama auto oli ollut hetkeä aikaisemmin. Perheestä ei kukaan loukkaantunut, mutta väkivaltainen loppu oli ollut lähellä.

Psykologian oppikirjat ovat täynnä tietoa siitä, kuinka lapsuusajan kokemukset vaikuttavat yksilön myöhempään elämään. Hyvät asiat vahvistavat ja kannustavat, väkivaltaiset ja pelottavat tapahtumat voivat aiheuttaa monenlaisia pysyviäkin traumoja. Kun kuulin Ahmedin tarinan, ajattelin, kuinka paljon me suomalaiset olemme vaatimassa heiltä, jotka ovat joutuneet väkivallan pelon vuoksi lähtemään maastaan. Me otamme vastaan maahanmuuttajat, tarjoamme heille asunnon, ruuan ja alamme opettaa heitä ”talon tavoille”. Oletamme, että kaiken sen jälkeen, mitä me olemme heidän hyväkseen tehneet (ja mikä rahamäärä siihen on laitettu!), he ovat onnellisia ja tyytyväisiä saadessaan olla Suomessa ja haluavat mielellään noudattaa suomalaisen yhteiskunnan tapoja ja lakeja ja asetuksia.

Me vaadimme paljon pieneltä pojalta, joka näki pommin putoavan suoraan isän autoa kohti.

Taisteluväsymys

Lauantai 27.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymys

Elokuvassa ”Tanssii susien kanssa” (Dances with Wolves) Kevin Costner esittää luutnantti John Dunbaria, joka taistelee pohjoisvaltioiden puolella Yhdysvaltain sisällissodassa. Tarinan alkuvaiheessa Dunbar, joka on kyllästynyt sotaan ja sotavammaansa, päättää lopettaa henkilökohtaisen sodankäyntinsä ratsastamalla taistelukentän ja vihollislinjojen edessä. Luodit ohittavat miehen läheltä monta kertaa, mutta lopputulos on se, että luutnantti säilyy hengissä kuin ihmeen kaupalla. Omasta pyynnöstään hänet lähetetään Fort Haysin kaupunkiin, paikkaan, joka on viimeinen saareke ennen intiaanien hallitsemaa erämaata. Ja tästä varsinainen tarina alkaakin. Suosittelen elokuvaa!

Dunbarin äkillinen päätös syöksyä vihollisen eteen ammuttavaksi on erinomainen esimerkki siitä, mitä taisteluväsymys tarkoittaa. On ihan sama, mitä tekee, kunhan tästä kaikesta pääsee eroon edes jollakin tavalla.

Toisen maailmansodan aikana Saksan armeija ällistytti muun maailman marssimalla jatkuvasti voitosta voittoon halliten pian koko Eurooppaa. Natsiarmeijan menestys oli suuri mysteeri ja ihmetyksen aihe. Puhuttiin, että armeija taisteli ihmeellisen ”euforian” vallassa, eikä sen tarvinnut edes levähtää. Nykyään tiedämme, että Saksan armeija kävi sotaa huumeiden vaikutusten alaisena. Maa- ja ilmavoimille oli tilattu 35 miljoonaa tablettia Pervitiniä, joka on metamfetamiinivalmiste eli huume. Tämä aine mahdollistaa sen, että käyttäjä pystyy työskentelemään nukkumatta kolmekin päivää, eikä edes tunne nälkää. Voi hyvin ymmärtää, kuinka väsyneitä ja kyllästyneitä Saksan armeijan sotilaat olivat sodan viimeisinä vuosina. Eivät he olleet arjalaisia yli-ihmisiä kuten heistä puhuttiin, vaan aivan tavallisia nuoria miehiä, joilla oli ikävä kotiin. Heidän pelastuksensa oli Pervitin. Myös Hitler itse oli huumeiden orja viimeisinä vuosinaan, ja tunnetusti hänen henkilääkärinsä Theo Morellin oli oltava lääkelaukkuineen paikalla aina tarvittaessa (useamman kerran päivässä). - Näistä asioista voi lukea lisää Norman Ohlerin kirjasta ”Hitlerin tabut” (Like).

Ei Suomikaan ollut mikään puhtoinen maa huumeiden suhteen sotien aikana. Morfiinia annettiin haavoittuneille ja heroiinia särkytiloihin. Kaukopartiosotilaan lääkepakkaus sisälsi edellä mainittujen huumeiden lisäksi myös amfetamiinia, jota oli jo aiemmin mainituissa Pervitin-tableteissa. Tämä lääke oli erinomainen apu taistelutilanteissa, koska se poisti väsymyksen ja näläntunteen, ja koska sillä oli myös kiihottava vaikutus. Onkin tunnettua, että meillä on ollut sodan jälkiseurauksena huumeriippuvaisia sotaveteraaneja. Näiden lääkkeiden haittoja ei tunnettu tuohon aikaan kovin hyvin, ja niiden myönteiset vaikutukset olivat niin suuret, ettei niiden käyttöä haluttu rajoittaa. Hyvästi, taisteluväsymys!

Nyt käydään sotaa virusta vastaan, ja taisteluväsymystä on havaittavissa lähes kaikkialla. Viime kevät meni tsempatessa ja päivitellessä, kesällä saattoi jo pikkuisen huokaista, mutta nyt olemme tilanteessa, josta ei voi sanoa mitään hyvää. Oikeastaan ymmärrän se, että ihmiset (varsinkin nuoret) nousevat vastustamaan loputonta sulkua ja sulkeutumista ja järjestävät juhlia ja reissuja ja ties mitä. Ja kun totuuden nimessä tiedämme senkin, että Suomessa on kuollut vuosittain yhtä paljon asukkaita koronan kuin kausi-influenssan seurauksena, ja että kuolonuhrit ovat olleet ikäihmisiä, niin todellakin ymmärrän, kun nuoret sanovat: ”So what!”

Tavallinen ihminen, sinä, minä ja tuo naapurin kaveri, me olemme sosiaalisia olentoja. Kuinka monta kertaa olenkaan puhunut jumpalla käydessäni (5 krt/vko, aikaa on…), kanssasisarteni kanssa siitä, että jumppa on kivaa, mutta että toisten ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan jutteleminen se vasta kivaa onkin.

Eristäytymisen ja sosiaalisten kontaktien puute jättävät jälkensä: masennus, mielialan lasku, uupumus, unettomuus, yksinäisyys,perheväkivalta… Lista on loputon, ja vaikka epidemia joskus on ohi, sen vaikutukset kestävät pitkään. Enkä nyt puhu taloudellisista ongelmista, jotka ovat asia sinänsä ja tietysti toisaalta tuovat mukanaan psyyken ongelmia.

Jos joku odottaa tämän jutun lopuksi ”jaksetaan yhdessä vielä vähän aikaa” tai ”kyllä tämä joskus iloksi muuttuu”, niin ihan turha on sellaista toivotusta kaivata. Minulta ei tsemppiä tipu, koska en viitsi ruveta teeskentelemään. Tämä pandemia menee joskus ohi, ja me katselemme savuavia raunioita. Sanoisinko, että seuraavan viiden vuoden aikana lehtien otsikoissa nähdään sana ”korona” milloin missäkin yhteydessä hyvin usein. Ellei sitten maailmaan synny uusi virus.

Älä järkeile - se ei ole sinun juttu!

Lauantai 20.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Älä järkeile, se ei ole sinun juttu!

 Pääkaupunkiseudulla asuva ystäväni kertoi  miespuolisesta kaverista, joka ilmeisesti pitää itseään hauskana veikkona. Hänellä on etuoikeus tokaista naispuolisille tutuilleen ikävänmakuisia lausahduksia – mutta nehän ovat vain vitsejä. Eräs tällainen hauska lausahdus, jota hän viljelee mielellään on:”Älä järkeile, se ei ole sinun juttu!”Huumorimies siis kaiken kaikkiaan. Hankalaa tässä on se, että huumori on niin yksisuuntaista: mieheltä toisille, toiseen suuntaan lauotut vitsit eivät ole suotavia. Muutenkin on soveliasta, että tämän jässikän kanssa ollaan asioista samaa mieltä. Siis hänen mielestään näin on hyvä. Toistaiseksi asiat ovat sujuneet, sillä naiset kärsivät kohteliaina ja fiksuina kaikessa hiljaisuudessa, mutta entä sitten, kun tulee se hetki, jolloin jonkun on oltava eri mieltä?

Menin nuorena opettajana sijaiseksi kevään ajaksi erääseen suureen kouluun. Huomasin pian, että isossa opettajakunnassa oli mollauksen ilmapiiri, jota piti yllä eräs miesopettaja. Typerät kommentit eivät osuneet opettajakollegoihin vaan kanslistiin, joka kahvitteli välitunnilla kanssamme. Kuuntelin tuota puhetta ja aloin ihmetellä, mistä oikein oli kysymys. Kanslisti kuunteli aina yhtä hiljaisena vaisusti hymyillen näitä typeriä juttuja, opettajat ja rehtori naurahtelivat yhteistyöhenkisesti. Olin ihmeissäni, mutta tietenkään en uskaltanut puuttua asiaan, olinhan nuori sijainen.

Nyt kun olen vanha ja viisas, ennen kaikkea vanha, olen siinä tilanteessa, että minun nenilleni ei hypitä. Uskallan sanoa vastaan, uskallan olla eri mieltä silloin, kun se on tarpeellista.

On olemassa ihmistyyppi, joka käyttää hyväkseen toisten myötäilyä, arkuutta, sopuisuutta, ja epätietoisuutta, ja näiden kiusaajien (vitsiniekkojen) käytös aiheuttaa uupumista työpaikoilla ja monenlaisia mielenterveysongelmia siellä, missä he vaikuttavat – olipa se sitten vaikka koti, harrastuspiirit, koulu tai se työympäristö.

Viime päivinä olemme kauhuissamme saaneet seurata oikeudenkäyntiä, jossa selvitellään kolmen nuoren yhteistoimin tekemää murhaa. Uhri on ollut lapsuudenystävä, ja nämä surmatyöntekijät olivat hänen ainoat ”kaverinsa”. Uskonpa, että tämä kaikki on alkanut aikoinaan jonkinlaisesta ”vitsistä”. Kaveria on läpsitty, kampitettu, kiusattu – ihan ”vitsillä”. Näin tekijät ovat varmasti selittäneet asian itselleen: hakataan huumorimielessä.

Me olemme kaikki järkyttyneitä, sillä tällaista ei saa tapahtua – ei voi tapahtua – täällä meillä, yhteiskunnassa, jossa on toimiva neuvolajärjestelmä, päivähoitosysteemi, koululaitos, lastensuojelu, kaikki mahdollinen. Mutta ole nyt rehellinen ja katso ympärillesi. Aivan niin. Kyllä sinäkin tunnet jonkun, joka pelaa tätä peliä, mollaa toisia ja selviää tästä synnistä sanomalla ”vitsi vitsinä”. Toivon, että joka kerta, kun satut tällaiseen tilanteeseen, tartut siihen. Älä ohita, älä poistu paikalta, kysy yksinkertaisesti:”Mitä sinä tarkoitat?” On mahdollista, että pieni pysäytys muuttaa asioiden suunnan.

Ikäkriisistä toiseen

Torstai 11.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Ikäkriisistä toiseen

Muistan erittäin hyvin tuon pakkaspäivän, jolloin kävelin Haaparannan ja Tornion välisellä sillalla. Olin ilmeisesti ollut karkkiostoksilla Ruotsin kuningaskunnassa ja palailemassa kotiin. Pysähdyin sillalle katsomaan tuttuja ja rakkaita maisemia, mutta näky ei juurikaan lohduttanut: Tunsin itseni ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Se oli ohi nyt! Ihana ja huoleton lapsuus, varhaisnuoruus, niihin ei ollut paluuta, enkä itse voinut vaikuttaa asiaan. Tuona päivänä täytin viisitoista (15!) vuotta, ja ensimmäinen ikäkriisini iski voimalla. Olin liian vanha. Liian vanha mukavaan ja rentoon elämään. Edessäni häämöttivät aikuisuuden velvollisuudet ja pakot kuin ylipääsemätön Kiinan muuri.

Minulla on valokuva toisen ikäkriisini päivästä. Istun sängyllä hotellihuoneessa Prahassa, olen taiteillut seinälle numeron 20 ja nojaan siihen vakavana ja surullisena. Oli aivan kammottavaa täyttää kaksikymmentä vuotta, hirveää! Valokuvan otti saksalainen ”äitini”,Hannelore, sillä olimme joululomareissulla Prahassa kolmestaan, Gottfried, Hannelore ja minä. Oli siis tammikuun alku, minun syntymäpäiväni, ja minulla täysi masis päällä. Kyllä Saksan vanhempiani huvitti minun kriiseilyni, sillä he puolestaan nauttivat elämästään täysillä mukavassa viiden kympin iässään.

Kun täytin neljäkymmentä (40!), oli normaali työpäivä. Olin päättänyt päivän kunniaksi pukeutua ylioppilasmekkooni, joka ilokseni sopikin päälleni, mutta se olikin sitten sen päivän ainoa ilo. Olin kammottavan pahalla tuulella. Kun välitunti alkoi, istahdin silloisen rehtorin viereen opettajainhuoneessa ja olin kuin myrskyn merkki. Koska asuni oli tavallisuudesta poikkeava, rehtori ei ollut heti tunnistanut minua, oli vain ihmetellyt itsekseen, että olipa rohkea vieras, kun heti istui hänen viereensä. No, asia selvisi, kun aukaisin suuni, ja siinäpä sitten juttelimme kaikessa rauhassa. Kai se minunkin kiukkuni vähitellen laantui (ei Raution Antin kanssa voinut näyttää nyreää naamaa, hän oli itse aina niin mukava).

Jäin eläkkeelle 60-vuotiaana. Sehän tarkoittaa todellista lockdownia – ajattelin silloin. Pari vuotta tein vielä pyydettäessä töitä, mutta sitten huomasin, että työnteko alkoi haitata matkustelua. Mutta eläkeläinen, ikäloppu, mummeli! Muistan, kun en aluksi viitsinyt mennä kauppaan aamulla, koska silloin ihmiset olisivat huomanneet, että tuo on eläkkeellä. Oikeat, hyödylliset ihmiset olivat liikenteessä iltapäivällä vasta töistä päästyään. Mietin myös kovasti, pitäisikö minun tosissani alkaa tekemään jotakin – onneksi en ruvennut. Sanonpahan nyt vain – kokemuksesta viisastuneena -, että tekemistä löytyy niin paljon kuin haluaa.

”Tuntuuko vanhalta?” kysyivät lapseni tämän vuoden tammikuussa. Täytin seitsemänkymmentä (70!!!!) vuotta, ja tietysti minun oli myönnettävä, että tuo luku oli suuri. Apuaaaaa! Olisinpa vielä se murheellinen 15-vuotias Tornion sillalla. Tai ei sittenkään. Ajattelen siskoani, joka kuoli 62-vuotiaana ja veljeäni, joka oli kuollessaan 67-vuotias. He eivät saaneet täyttää seitsemääkymmentä vuotta. Heillä ei ollut mahdollista juhlia tätä komeaa lukua tai viettää sitä kaikessa hiljaisuudessa muistellen ja ihmetellen. Minä ajattelen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut elää tähän päivään asti, nämä monet kymmenet vuodet. En viitsi millään ruveta enää murehtimaan ja kriiseilemään ikääni, nyt haluan olla kiitollinen.

Onko ihminen hyvä vai paha?

Lauantai 6.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Onko ihminen hyvä vai paha?

Jos lähdet illalla yksin kävelemään pimeässä vieraassa kaupungissa, niin mitä ajattelet? Onko ensimmäinen ajatuksesi se, että nyt kannattaa olla todella varovainen, sillä koskaan ei voi tietää, kuka tulee pahoin aikein kulman takaa? Vai ajatteletko, että on mahtavaa lähteä vähän kävelemään ja tutustumaan uuteen ympäristöön ja mahdollisesti myös uusiin ihmisiin? Luulen, että tuo ykkösvaihtoehto tulee useimmille ensiksi mieleen, minulle ainakin (tosin Tokiossa en pelännyt vastaavassa tilanteessa, koska minulle oli vakuutettu, ettei siellä tapahdu mitään ikävää). Me ajattelemme, että ihmisen historia osoittaa, että me olemme itsekkäitä, omaa etuaan tavoittelevia olentoja ja pystymme tekemään pahoja tekoja. Tämän ajatusmallin olemme oppineet, mutta onko se sittenkään oikea?

Olen alkanut opiskella teosta”Hyvän historia, Ihmiskunta uudessa valossa” (Rutger Bregman), ja vaikka olen vasta alussa, kirja on jo tehnyt minuun vaikutuksen. Haluan jakaa teille ihmisen hyvästä puolesta mielenkiintoisen tarinan, jonka Bregman kertoo ihan kirjansa alussa.

Oletko lukenut kirjan ”Kärpästen herra”, jonka William Golding kirjoitti vuonna 1954? No, en minäkään, mutta kirjan tapahtumat menevät suunnilleen seuraavasti: Maailmassa vallitsee sota, ja joukko koulupoikia päätyy autiolle saarelle lentokoneen pudottua. Tarinan alkupuolella pojat valitsevat päällikön, elämä saarella on rentoa ja hauskaa. Aikaa myöten he rupeavat kuitenkin riitelemään ja jakautuvat lopulta kahteen heimoon. Valtataistelu raaistuu, paratiisista tulee sotatanner, ja lopulta kaksi pojista kuolee.

Ilmestyessään kirja ei ollut kovinkaan suuri menestys, mutta nyt se kuuluu kirjallisuuden opintoihin useissa yliopistoissa ja kouluissa, ja sitä käytetään jopa johtamispsykologian opetuksessa.

Kirjan lukeneet voivat sanoa:”Ihminen on paha, M.O.T”. Ai, niin, kysymys on siis lastenkirjasta.

Luettuaan aikoinaan kyseisen teoksen Rutger Bregman oli hyvin vaikuttunut sen sanomasta ja sisäisti opin ihmisen synnynnäisestä pahuudesta. Hänellä heräsi kuitenkin halu selvittää, millainen henkilö kirjan kirjoittaja oli ollut. Bregman sai selville, että William Golding oli ollut hyvin onneton ihminen, joka kärsi masennuksesta, juopotteli ja löi lapsiaan. Golding oli sanonut:” Ymmärsin natseja, sillä olen luonnoltani samanlainen.” Kirjansa hän oli kirjoittanut ”osin tämän surullisen itsetuntemuksen pohjalta”.

Bregman halusi löytää jonkinlaisen vastatodisteen Goldingin romaanille, jonka tarinaa ihmiset pitivät totuudenmukaisena. Aikansa etsiskeltyään hän osuikin kultasuoneen: Australiassa ilmestyvässä The Age-lehdessä oli ollut uutinen (päivätty 6.10.1966), jossa kerrottiin kuudesta pojasta, jotka oli löydetty Átan saarelta Tyyneltämereltä. Pojat olivat olleet saarella jo yli vuoden, kun heidät löysi sattumalta eräs laivuri. Uutisen innoittamana Bregman alkoi selvitellä asiaa, ja kaikki tämä johti lopulta siihen, että hän pääsi tapaamaan erästä kyseisen ryhmän poikaa (sillä välin jo 70-vuotiasta miestä) ja heidän pelastajaansa (tutkimuksen aikaan jo 90-vuotias).

”Te löysitte heidät, kaikki toivo oli jo menetetty. Muistotilaisuudetkin on pidetty,” kuului vastausviesti laivurille, joka oli uteliaisuudesta poikennut autioksi luullulle saarelle. Siellä hän tapasi järkytyksekseen kuusi poikaa, jotka ilmoittivat haaksirikkoutuneensa saarelle karkumatkan seurauksena ainakin viisitoista kuukautta aiemmin. Laivuri Peter Werner ei uskonut poikien kertomaa tarinaa, mutta otettuaan yhteyden maihin, hän sai viestin, joka vahvisti poikien kertoman.

Bregman matkusti Australiaan ja tutki tapahtunutta monen kuukauden ajan. Hänellä oli onnea, koska eräs pojista ja kyseinen laivuri olivat elossa ja asuivat lähellä toisiaan.

Mitä sitten oli tapahtunut oikean elämän ”Kärpästen herrassa”? Pojat olivat erään kristillisen sisäoppilaitoksen oppilaita ja kuulemma lopen kyllästyneitä kouluunsa, varsinkin siellä tarjottavaan ruokaan. He päättivät karata, sieppasivat veneen ja joutuivat myrskyn vuoksi ajelehtimaan kahdeksan päivää ilman ruokaa ja puhdasta vettä (he tallensivat sadevettä). Lopulta pojat päätyivät asumattomalle Àtan saarelle, joka on autio tänäkin päivänä. Mikä oli sitten tilanne, kun kapteeni Werner lopulta löysi heidät?

Hän kertoo muistelmissaan:”Siihen mennessä, kun me tulimme paikalle, pojat olivat rakentaneet pienen yhteisön, jossa oli kasvimaa, koverrettuja puunrunkoja veden keräämiseen, kuntosali erityislaatuisine painoineen, sulkapallokenttä, kanahäkkejä ja jatkuvasti ylläpidetty tuli. Kaiken tämän he olivat tehneet käsin apunaan vanha veitsenterä ja aimo annos päättäväisyyttä.”

Nuoret (13-16-vuotiaita) olivat alusta asti sopineet toimivansa työpareina, joilla oli tiukat työvuorot. Jos heillä oli kinaa, he lähtivät kävelemään omille tahoilleen, ja illan mittaan erimielisyydet sovittiin ja annettiin anteeksi.

Bregman kertoo kirjassaan siitä kurinalaisesti suunnitellusta arjesta, jota pojat elivät yhteisymmärryksessä. Kun he lopulta pääsivät palaamaan koteihinsa, pojat tutkinut lääkäri kertoi heidän olevan erinomaisessa kunnossa: Heidän lihaksistonsa oli erinomainen, ja yhden pojan murtunut jalka oli tervehtynyt täysin.

Tämä on toisenlainen tarina, ja tämä on tosi. Bregman kirjoittaa, että sen sijaan, että nuoret laitetaan lukemaan keksittyä kulttikirjaa, heille voisi antaa luettavaksi tarinan kuudesta pojasta, jotka haaksirikkoutuivat autiolle saarelle, tarinan ystävyydestä ja uskollisuudesta.

Olen lukenut vasta muutaman kappaleen ”Hyvän historiaa”. Jo nyt Bregmanin sinnikäs ja laaja tutkimus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Huomaan myös, että käsitykseni ihmisluonnosta on ottamassa uuden suunnan.

Elämää uusien keuhkojen kanssa

Keskiviikko 27.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Elämää uusien keuhkojen kanssa

Runsaat neljä kuukautta sitten mieheni sai leikkauksessa uudet keuhkot ja samalla uuden elämän. Keuhkojensiirtoleikkaus suoritettiin HUS:ssa kuten kaikki elinsiirrot täällä Suomessa. Keuhkofibroosi-diagnoosin saaminen kolmisen vuotta sitten oli minulle suuri järkytys, mutta tuolloin Kalevi tuumi, ettei hän usko koko juttuun. Aikaa myöten sairaus oli kuitenkin otettava todesta, ja viime kesänä hänen tilanteensa oli jo vakava: Hengitys oli mahdollista vain lisähapen avulla, liikkumiseen tarvittiin pyörätuoli. 14.9.2020 tuli HUS:sta kaivattu puhelinsoitto: Uudet keuhkot ovat löytyneet! Tuo viesti muutti elämämme täydellisesti siitä, mihin olimme jo alistuneet (tuosta päivästä olen kertonut16.9.2020 kirjoitetussa blogissa).

Leikkauksesta on kulunut vasta vähän aikaa, mutta päivitän mieheni ”terveystiedot” hänen luvallaan, sillä uskoakseni asia kiinnostaa niitä, jotka ovat tilannetta seuranneet. Kalevi tuli eilen HUS:sta normaalilta kontrollikäynniltä. Näin toipumisen alkuvaiheessa Helsinkiin on mentävä joka kolmas kuukausi, OYS:ssa piipahdetaan sitten välillä veri- ja monissa muissa kokeissa. Tällä kertaa Helsingissä käynti oli hieman jännittävämpi, koska keuhkoista otettiin koepaloja, joista tutkittiin mahdollisia hylkimisreaktioita. Näytteet olivat puhtaat, ja siitä iloitsemme tietysti kovasti! Samalla käynnillä sovittiin, että tiettyjä lääkkeitä saa vähentää, mikä on aina myös hyvä asia. Esimerkiksi kortisoni turvottaa ja tuntuu piristävänkin sen verran, että toipilaan yöunet jäävät lyhyiksi, vaikka hänellä ei ole aiemmin ollut minkäänlaisia univaikeuksia.

- Miten se oikein on, joko minä pian saan ruveta ajamaan linja-autoa? Millaiset käytännöt näissä jutuissa on? kyseli Kalevi hoitavalta lääkäriltä.

- No eipä ole kukaan koskaan aikaisemmin kysellyt neljä kuukautta keuhkojensiirron jälkeen, että joko pääsee palaamaan töihin, ihmetteli lääkäri.

- En minä ihan vielä töihin, mutta tällainen periaatekysymys vain.

- Odotellaan nyt ainakin se puoli vuotta ja katsotaan sitten.

Jo aikaisemmin mieheni oli yrittänyt selvittää, miten koronarokotteen kanssa toimitaan. Hänelle vastattiin: Kukaan ei tiedä. Asia on täysin uusi, ja pitää odottaa niin kauan, että saadaan kokemuksia ulkomailta. Kunhan jossakin päin maailmaa aletaan rokottaa myös elinsiirtopotilaita, ja jos heillä ei ilmene ongelmia, niin sitten Suomessakin voidaan antaa rokote.

Elinsiirtopotilaamme arki alkaa jo olla hyvin samanlaista kuin vanhoina hyvinä aikoina. Suuri päivä oli se, jolloin Kalevi sai jälleen ajaa autoa. Hän oli onnessaan ja minä myös, koska kuljettajana toimiminen ja pitkin moottoriteitä huristeleminen ei ole ollenkaan minun juttuni. Miten sitten pitäisi suhtautua toipilaaseen, jolla on enemmän intoa kuin voimia? Minä olen päättänyt olla stressaamatta ja kieltelemättä, menköön ja tehköön niin kuin hyvältä tuntuu. Esimerkiksi nyt katson kelloa, koska tiedän hänen lähteneen tänään hiihtoreissulle (uuden elämän toiselle!) kolmisen tuntia sitten. Minua ei suuremmin huoleta, koska laskeskelen, että automatkoihin menee aikaa, eikä hiihtovauhtikaan ole järin kova. Sitä paitsi mies saattaa tulomatkalla kiertää jonkun tuttavan kautta ja jutella tämän pihalla tai ehkä käväistä kaupassa. Tällaisen urakkapäivän jälkeen seuraakin yleensä lepopäivä, jolloin Kalevi valittaa jalkasärkyä tai käy muuten hitaammalla. Palautuminen siis kestää. Mutta huomatkaa: Leikkauksesta on kulunut vasta neljä kuukautta!

Yksi asia tässä nykytilanteessa huvittaa minua, vaikka ei tietenkään saisi, mutta ei voi mitään. Kalevin elopaino on lähtenyt komeaan nousuun operaation jälkeen. Nyt oli lääkäri sanonut HUS:ssa, että 75 kg riittää (nykyinen paino), lisää ei juurikaan saisi tulla. Hän oli kertonut myös siirteen saaneesta henkilöstä, joka lihoi leikkauksen jälkeen 30 kg. ”Se oli sen miehen menoa”, lääkäri oli todennut. Miksi minua siis huvittaa, vaikka asia on tärkeä? No, kun itse olen koko elämäni ajan saanut vahtia puntarin lukemia ja katsella haikeana Runebergintorttuja ja täytekakkuja, kun taas mies on kaksi käsin ja täysin huoletta hotkinut näitä herkkuja, niin hei, nyt on hänen vuoronsa miettiä, mitä suuhunsa pistää! Laittakoon mitä tahansa, minä en huomauttele enkä laske, mutta nyt tämä toipilas on siinä tilanteessa, että yhdetkään entiset farkut eivät mahdu enää kiinni.

Uusia farkkuja saa kaupasta, ja toivottavasti kortisonin vähentäminen hillitsee myös ruokahalua. Parasta ja tärkeintä on, että uudet (käytetyt) keuhkot on asennettu hienosti paikoilleen, ja että ne suostuvat yhteistyöhön muun kehon kanssa. Jospa ensi vuonna tähän aikaan saamme katsella aurinkoa Gran Canarialla. Olemme jo varanneet matkan!

Jaksaa, jaksaa!

Lauantai 23.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Jaksaa, jaksaa!

Katselin eräänä päivänä vanhaa valokuvaa hiihtokilpailuista. Olin tuolloin kolmannella luokalla, ja taisivatpa nuo kisat olla oman koulun pienet mittelöt. Osallistuin, koska hiihtäminen oli mukavaa, ei siinä sen kummempia syitä tarvinnut olla. Kaikki saivat kuumaa mehua ja palkinnon, hyvä juttu. Tämä tapahtuma on jäänyt mieleeni sen vuoksi, että muistan ihan selvästi, kuinka isäni käveli ladun vierellä osan matkaa (vauhti ei siis ollut järisyttävän kova) ja kannusti rauhallisesti. Se ei ollut mitään sellaista, että ”antaa palaa!”, vaan paremminkin ”kyllä tämä tästä”. Tuon parempaa tsemppaamista ei olekaan.

Tämä talvi on ollut mielestäni pitempi kuin mikään edellinen talvi, eikä loppua näy. Ulkona on kova tuuli, lunta pyryttää, taivas on tummanharmaa. Harrastamiset ja ihmisten väliset kohtaamiset ovat vähissä, eikä luvassa ole parempaa, päin vastoin pahempaa, mikäli uutisiin on uskominen. Koronaviruksen uusi mutaatio leviää nopeasti, eikä rokotuksia ole näköpiirissä.

Ilahduin tänään vähäksi aikaa, siis vähäksi aikaa. Tuttavamme lähettivät viestiä Kanarialta. He ovat keräämässä matkaryhmää Maspalomakseen ensi vuoden tammikuuksi. Haluaisimmeko lähteä mukaan? Vastasin heti, että laittakaa vain nimet listaan, me tulemme. Seuraavaksi googlailin ryhmän hotellia. Tarkastelin aikani hotellin tietoja ja ilmoitin miehelleni, että me ei sitten mennä tavalliseen huoneeseen. Kun kerran lähdössä ollaan, niin hotellista otetaan kunnon sviitti. Mieheni oli samaa mieltä. Noin kymmenen minuutin ajan kuljin ympäriinsä euforian valtaamana, kunnes tajusin, että lähtöön on aikaa 11, 5 kuukautta. Tuon ymmärtäminen oli aikamoinen mahalasku. Ei kannata alkaa rastia kalenterista päiviä. Se siitä. Ulkona pyryttää enemmän kuin puoli tuntia sitten, ja hämärä tiivistyy.

Saksalainen ystäväni soitti jälleen. Hänen 80-vuotias kumppaninsa on saanut koronarokotteen, eikä sivuvaikutuksia ole ilmennyt. Hyvä juttu. Suurempi keskustelunaihe meillä oli kuitenkin se, että molemmilla oli tylsää. Saksassa rajoitteet ovat vielä paljon ankarammat kuin täällä, mutta näyttääpä tuo rokoteasia olevan sujuvampaa.

- Eilen meille tuli postissa kirkasvalolamppu! Se on sellainen…Kertoi Joschka.

- Tiedän, minulla on kaapissa ollut semmoinen jo monta vuotta, mutta en ehdi katsella sitä aamuisin, koska minun pitää mennä jumppaamaan.

- Meidän lamppu maksoi 57 euroa.

- Meillä suurin piirtein saman verran.

- Minä olen jo tänä aamuna ottanut valohoitoa kymmenen minuuttia.

- Tosi hyvä.

- Kaikkea hyvää ja niin pois päin! Terveisiä!

- Samoin! Heippa!

Tällaisia keskusteluja me käymme. Joskus Joschka yltyy puhumaan politiikkaa, ja silloin puhelut kestävät enemmän kuin kolme minuuttia. Talvi on siis pitkä Saksassakin, kun myyntiin on otettu kirkasvalolamput.

Joskus ihmisiä yritetään lohduttaa sanomalla, että heidän asiansa ovat joka tapauksessa paljon paremmin kuin monella muulla. Näin on. Katsotpa lähelle tai kauas, tiedät, että ihmiset näkevät nälkää, ovat työttömiä, sairastavat raskaita elimellisiä tai mielenterveyteen liittyviä tauteja, ovat yksinäisiä, ovat kiusattuja, eivät jaksa enää. Tämä on totta. Se vain on niin, ettei minun murheeni katoa, vaikka maailmalla löytyy isompia suruja. Sen sijaan toivoisin, että meillä kaikilla olisi joku minun isäni kaltainen henkilö – vaikka etäyhteyksien päässä -, joka ei patistelisi, vaan tuumaisi rauhallisesti, että kyllä tämä tästä. Hyvässä lykyssä lopussa odottaa palkinto ja kupillinen kuumaa mehua.

Kaleva - Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat

Sunnuntai 17.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Kaleva – Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat

Sanomalehti Kaleva on kunnostautunut viime viikkojen aikana julkaisemalla laajoja artikkelikokonaisuuksia vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä ja sen jäsenistä. Viimeisimmät artikkelit käsittelevät liikkeen piirissä esiintyneitä hoitokokouksia, joita pidettiin 70-80-luvuilla, ja erään artikkelin mukaan ne ovat käytäntö myös tänä päivänä. Kirkollinen lehti Kotimaa käsittelee samaa teemaa myös sekä artikkelin että blogisivun tekstein. Näyttää siltä, että toisille liikkeen jäsenille hoitokokouskäytäntö on tuttu vielä tänäkin päivänä, kun taas toiset eivät oikeastaan edes kunnolla tiedä, mistä puhutaan.

Olen lukenut nämä lehtijutut kommentteineen tunnollisesti, mutta vähitellen mielessäni on alkanut raksuttaa kysymys: Kaleva, miksi jaksat nähdä näin paljon vaivaa tämän asian eteen? Paljon vähempikin olisi riittänyt. Lukijat ovat jo aivan varmasti ymmärtäneet, mistä on kysymys, ja jos eivät ole, niin heitä ei ole sitten koko asia suuremmin kiinnostanut (kuten epäilen monen lukijan kohdalla asian olevan). Mutta miksi antaa näin paljon palstatilaa tälle uskonliikkeelle, kun ympärillä oleva maailma kiehuu ja kuohuu, kun maailmanhistoriallisesti katsottuna on meneillään monenlaisia merkittäviä asioita? Pohdiskelujeni tuloksena olen tullut siihen loppupäätelmään, että tälle runsaalle huomiolle, jota vanhoillislestadiolainen liike on lehdessä saanut, voi olla kolme syytä. Joku keksii varmasti vielä useampiakin näkökulmia, ja niistä voi lähettää kommentteja vaikkapa sähköpostiini tai facebook-sivulleni: Kirjailija Pirkko Jurvelin. Luettuasi tämän blogitekstin voit miettiä, olenko oikeilla jäljillä.

1. Kaleva haluaa lisätä oman jakelualueensa väestön hyvinvointia. Tämän vuoksi alueella esiintyvän uskonnollisen liikkeen harjoittamia ihmisiä vahingoittavia käytänteitä pitää pyrkiä tuomaan julki, sillä vasta silloin niihin ymmärretään puuttua. Sanomalehti Kaleva on vilpittömästi ihmisen asialla sekä pyrkii tasapuolisesti ottamaan huomioon kaikkien osapuolten kokemukset ja tuntemukset. Ilmeisesti jatkossa Kaleva tuo esiin samantyyppisiä vääryyksiä, joita esiintyy myös muissa uskonliikkeissä, poliittisissa puolueissa, monenlaisissa järjestöissä ja seuroissa sekä lukuisilla työpaikoilla. On suuri haaste alkaa selvitellä näitä asioita, eikä se ole edes ihan ilmaista (ihmiset sanovat irti kestotilauksiaan), mutta nyt mennään rehellisyys ja oikeudenmukaisuus edellä.

2. ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.” Tämä sitaatti viittaa tässä Kalevan omistussuhteisiin ja hallintoon. Onhan tietysti totta, että lehden päätoimittaja on vain palkkatyöläinen, orja, joka tottelee kuuliaisesti isännän käskyjä. Te, jotka olette minua paljon viisaampia, voitte googletella Kalevan hallitusta ja koko konsernia omistajineen (minäkin vilkaisin). Lestadiolaisia käsittelevissä artikkeleissa on kiitettävästi tuotu julki se seikka, että jäsenissä on runsaasti elinkeinoelämässä mukana olevia ja hyvin menestyviä henkilöitä. Tätä seikkaa ei esitetä aina edes kiittäen ja kehuen, vaan siellä taustalla tuntuu kaihertavan jokin. Minä kysynkin nyt, että mitä pahaa siinä on, jos joku paiskii töitä, työllistää muita ja tienaa rahaa? Kysyn myös, että kuka tai mitkä tahot voivat joutua taloudellisesti kärsimään lestadiolaisyritysten menestyksen vuoksi? Kuka on kateellinen tästä menestyksestä? Keneltä se on pois?

3. Huhtikuussa on maassamme kuntavaalit. Yritin tuossa katsella, joko mahdollisia ehdokkaita olisi esitelty, mutta ei vielä. Näppärä lukija huomaa varmasti, mitä minulla on mielessäni. Aivan niin. Kun tässä muutaman kuukauden ajan kovasti rummutetaan erään tietyn liikkeen kamaluuksia, niin kyllähän jokainen äänestäjä miettii, ettei kai tuota lestiä passaa äänestää. Hyvä, lahjakas, työteliäs ihminen, mutta kun on mokoma yhtiöläinen. Eikö siinä Kalevassakin kerrottu sitä ja tätä ja tuota, niin enpä kyllä voi äänestää muuten hyvää ehdokasta. Harmi, jos ei olisi ollut tuo l-kirjaimella alkava rasite, niin ilman muuta olisi ollut hyvä tyyppi hoitamaan yhteiskunnan asioita.

Tämän blogin tarkoitus ei ole vähätellä Kalevan kirjoituksia hoitokokouksista. Ne ovat olleet traumatisoivia tapahtumia, ja minun on helppo uskoa, että joku ”hoidettavana” ollut kärsii näistä muistoista edelleen. Tämän blogin tarkoitus on herätellä lukija miettimään, miksi lehti jatkuvasti pitää pinnalla yhden (merkitykseltään pienen) uskonliikkeen asioita. Minä itse en osaa olla niin sinisilmäinen, että kuvittelisin kyseessä olevan pelkästään lehden hyväntahtoinen, empaattinen yritys auttaa vaikeita kokeneita lukijoitaan.

Hallitus, ei saa valehdella!

Maanantai 11.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Hallitus, ei saa valehdella!

”Valepukki, valepukki penkillä makkaa, housut on rikki eestä ja takkaa!” Näin me lapsena huutelimme, kun joku oli saatu kiinni narraamisesta. Jo pienestä pitäen minut on kasvatettu tiedostamaan, että valehteleminen on väärin, jos ei suorastaan synti. Kasvattajina ovat olleet kotiväki, ukki, koulu ja muu yhteiskunta. Jos kuitenkin rikoit tätä normia, sait kärsiä seurauksena joko kasvatuskeskustelun tai rangaistuksen tai molemmat.

Keväällä Suomen kansalle kerrottiin, että koronavirusta voisi torjua pesemällä käsiä usein, käyttämällä desinfiointiaineita ja pitämällä turvavälejä. Hallituksen tiedotuksen mukaan maskeilla suojautuminen ei tutkimusten mukaan estänyt viruksen leviämistä. Asia selvä. Minä ainakin uskoin tyttöministereitä, vaikkakin terveydenhuollon parissa työskentelevä ystäväni oli eri mieltä.

Syksyn mittaan asiasta annettiin uudet ohjeet ja uutta tietoa: Maskit suojaavat viruksen leviämiseltä, ja niiden käyttöä suositellaan. Minähän en uskonut moista höpötystä, koska hallitus oli keväällä puhunut aivan päinvastaista.

Tähän mennessä minullekin on selvinnyt, että maskin pitäminen on hyvä ja suorastaan terveyttä edistävä tapa, ja pidänkin niitä varalla joka takin taskussa ja laukkujen sivulokeroissa. Mutta nyt minä olen kuitenkin armottomasti suuttunut hallitukselle:”Valepukki, valepukki penkillä makkaa, housut on rikki eestä ja takkaa.” Pääministeri Sanna Marin on puolustellut hallituksen keväistä linjaa kertomalla, että maskisuositusta ei keväällä annettu osittain siksi, ettei maskeja ollut. Siis piti valehdella. Kyllä minä olen niin mieleni pahoittanut. Miksi Marin ei voinut sanoa:”Maskin pitäminen saattaa suojata viruksen leviämiseltä. Valitettavasti Suomessa niitä ei ole tällä hetkellä saatavissa tarpeeksi, mutta hallitus ryhtyy heti toimiin tämän asian korjaamiseksi.” Ei, Marin ei voinut puhua totta, hänen piti valehdella. Olen joskus miettinyt, menettikö monikin suomalainen henkensä tämän valheen vuoksi.

Koronavirusta vastaan on vihdoinkin kehitetty rokotteita jo monessa maassa. Niitä on testattu, ne vaikuttavat luotettavilta ja turvallisilta, ja ihmisten rokottaminen on aloitettu eri maissa ympäri maailman. Uutisen aiheuttama hilpeä juhlahumu on kuitenkin jo unohtumassa meidän maassamme, sillä viimeisten tietojen mukaan kestää kokonainen vuosi, jotta kaikki suomalaiset saadaan rokotettua. Siis mitä? Tällä hetkellä yli miljoona brittiä on saanut rokotteen, mutta kaikkein pisimmällä on Israel, jonka kansalaisista 1,37 miljoonaa on rokotettu (5.1.). Miten nämä maat ovat onnistuneet tässä? Kyseiset maat ovat tehneet erityisiä sopimuksia myyjien kanssa, ja ainakin Israel osallistuu myös rokotetutkimuksiin. Miten meillä? Ei mitenkään, tai siis on Suomessakin muutama tuhat terveydenhuollon parissa työskentelevä rokotettu (lukuun ottamatta OYS:n kätilöitä, jotka saavat asiakkaansa hoidettavakseen lennosta ilman mitään esitutkimuksia). Mutta kun ihmisiä on lomilla ja… Pääministeri Sanna Marin on kuulemma ”toivonut ripeämpää rokotustahtia”, mutta on kuitenkin sitä mieltä, ettei Suomi ole epäonnistunut asiassa. Toisaalta Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Saksan liittokansleri Angela Merkel ovat olleet suorastaan raivoissaan siitä, että rokotusten antaminen takkuaa. Miksi Marin ei voinut raivota kuten Euroopan johtavat poliitikot? No, ehkäpä hän ei ole johtava poliitikko, vaan asioita opiskeleva nainen, joka ei saa tehdä virheitä. Ja jos niitä tulee, ne selitetään pois eli val…

Yhdysvaltain lähes entinen presidentti Donald Trump on poliittisen valehtelun saralla ylivoimainen ykkönen. Tämä mies sumuttaa suurta ja pientä yleisöä lähes töikseen, sillä Washington Postin mukaan Trump valehtelee tai vääristelee totuutta 7,6 kertaa päivässä. Mitä tämä kertoo miehestä ja hänen harjoittamastaan politiikasta? Niinpä niin. Totuuden kertominen voi olla joskus raastavaa, hävettävää, kauheaa ja kaikkea siltä väliltä, mutta sitä kannattaa kokeilla. Suosittelen kaikille, myös maamme hallitukselle.

Ennustuksia vuodelle 2021

Keskiviikko 6.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Ennustuksia vuodelle 2021

No, niin, nyt kannattaa lukea. Seuraavassa kerron, mitä tulee tapahtumaan juuri alkaneen vuoden aikana. Siinä tapauksessa, että nämä ennustukset eivät kuitenkaan toteutuisi, ilmoitan jo etukäteen olevani syytön siihen. Kirjoitan vain sen, mitä muuta ovat sanoneet.

Aloitetaan Nostradamuksesta eli ranskalaisesta Michel de Nostredamesta (1503-1566), joka oli lääkäri, astrologi ja ennustaja. Hän kirjoitti ennustuksensa nelisäkeisten runojen muotoon, ja niitä voi tulkita monella tavoin.

- Kuluvan vuoden aikana ilmenee suuria aurinkomyrskyjä, jotka aiheuttavat maapallolla valtavaa tuhoa. ”Vesi nousee, ja maa häviää sen alle.”

- Suuri komeetta joko osuu maapalloon tai ohittaa sen hyvin läheltä aiheuttaen monenlaista vahinkoa. ”Taivaalla näkyy tulta ja pitkiä kipinäjuovia.”

- Valtava maanjäristys tuhoaa Kalifornian.

- Maanjäristyksiä tapahtuu myös ”läntisissä” maissa.

- Suurten vaikeuksien jälkeen (viime vuosi) ihmiskunnalla on edessään vielä pahempaa.

- Venäläinen tiedemies kehittää biologisen aseen, joka voi muuttaa ihmiset zombeiksi.

-Muslimit asettuvat maailman johtoon.

-Amerikkalaisista sotilaista tulee osittain ihmisrobotteja heille kehiteltyjen aivoimplanttien ansiosta (älkää kysykö minulta, mitä tuo oikeasti tarkoittaa).

- Paavi Franciscus tuo ihmiset lähemmäs kirkkoa.

Nostradamuksen mukaan tuleva vuosi ei siis ole ainakaan helpompi kuin edesmennyt. Kokeillaanpa nuoremman polven ennustajaa.

Brittiläinen fyysikko Craig Hamilton-Parker on aikaisemmin osannut ennustaa koronaviruksen tulon maailmaan sekä Brexitin ja myös Trumpin häviön vaaleissa. Tälle vuodelle on hänen mukaansa luvassa seuraavia tapahtumia:

- Lentokoneeseen tehdään terrori-isku.

- Tsunami tuhoaa alueita.

- Himalajalla, Iranissa ja USA:ssa tapahtuu suuria maanjäristyksiä.

- Bidenin presidenttikausi päättyy tavallista aikaisemmin joko onnettomuuden tai sairauden vuoksi.

- Hänen tilalleen tulee todennäköisesti maan ensimmäinen naispresidentti.

- Koronavirus haittaa yhä normaalia elämää.

- Lentoliikenne palaa normaaliksi kesään mennessä.

- Kiinasta saa alkunsa kaksi uutta virusta.

Ei, ei naurata tämäkään! Nyt ei auta kuitenkaan panikoida. Muistin juuri, kuinka kauhistunut olin kuullessani aikoinaan, että Trump oli voittanut presidentinvaalit. Luin kuitenkin pian jostakin verkkolehdestä, että eräs arvovaltainen ennustaja oli ilmoittanut, että miehen kausi jää puolen vuoden mittaiseksi. Olin todella helpottunut tästä ”uutisesta” (joka ei tietenkään toteutunut). Koska olen ottanut kyseisestä kokemuksesta opikseni, ennustan, että korona häviää Suomesta kesään mennessä ja muualta maailmasta tämän vuoden aikana. Maanvyöryjä, tulvia, maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia tapahtuu tuon tuostakin, mutta niissähän ei ole mitään uutta. Ennustan kuitenkin myös, että kevään jälkeen tulee kesä, ja sitten päästään ottamaan aurinkoa ja uimaan. Hyvää uutta vuotta!

Laiskaa uutta vuotta!

Keskiviikko 30.12.2020 - Pirkko Jurvelin

Laiskaa uutta vuotta!

Lueskelin joutessani (!) teosta ”Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään?” (Satu Kaski – Vesa Nevalainen). Heti alkuun on tässä todettava, etten kokenut lukiessani mitään ahaa-elämystä, vaikka olin jotain sellaista odotellut. Laiska- ja laiskuus-sanoja oli kyllä kirjassa tukittu niin moneen paikkaan, että se tuntui jo haetulta. Tekijät mainitsevat esimerkiksi ”tilannekohtaisen laiskuuden”, jolla he tarkoittivat sitä, ettei ihminen uuden tilanteen yllättäessä heti ampaise tekemään jotakin. Voihan tällaisen käytöksen halutessaan tulkita laiskuudeksi, mutta mielestäni asioiden harkitseminen ja punnitseminen, oikean ratkaisutavan löytäminen ilman heti paikalla-hökäisyä on myös erittäin tarpeellista ja viisasta, eikä siis osoita välttämättä lainkaan laiskuutta. Tekijät mainitsivat myös ”feikkilaiskuuden”, jonka tunnistin heti lukioajoiltani. Ennen koetta me kaverit kehuimme toisillemme, kuinka vähän olimme lukeneet kokeeseen, vaikka itse asiassa jokainen oli paahtanut ihan hulluna. Tässä tapauksessa hyväksyin myös feikkaamisen, sillä jos koe olisi mennyt huonosti, niin olipahan selityskin – vaikkakin valehdeltu – olemassa.

Luova laiskuus oli tietysti kirjassa ihan oman otsikon alla. Ennen kuin luin kyseisen kappaleen, muistin, että joku Piilaakson työntekijöistä oli eräässä haastattelussa kertonut, kuinka paljon aikaa hän viettää sohvalla maaten. Ymmärrän tämän täysin. Kun mieli ja aivot saavat levätä, niin uutta voi alkaa syntyä. Jos olemme koko ajan paineen alla, niin ei siinä paljon jää tilaa luovuudelle. Muistan, kun parisen vuotta sitten olin mukana eräässä kokouksessa, jossa meidän piti suunnitella aika mittava, kaksi päivää kestävä tilaisuus. Nuori ohjaajamme jakoi meidät ryhmiin, antoi ajan, ja sanoi, että nyt alkakaa puskea ideoita, ihan millaisia vaan, ei tarvitse olla kovin järkeviäkään tässä vaiheessa. Tämä oli sitä ”brainstorming” juttua, johon yksi ja toinen oli mielistynyt. Minusta tilanne oli kaamea. Yritä siinä nyt väkisin tuottaa jotakin – ihan mitä vaan -, pääasia, että suu kävi. Ei, ei ja ei! Rauha, yhteinen keskustelu, tilaisuus kuulla ja tulla kuulluksi, usko, että kyllä me tässä yhdessä saamme jotain aikaan, siinä on hyviä lähtökohtia yhteiselle suunnittelulle. Hyi, sellainen pakkoluovuus tai mikä lie!

”Laiska töitään luettelee.” ”Ahkeruus kovan onnen voittaa.”Ahkeruus on ilomme.” ”Hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä.””Ensin työ, sitten huvi.”

Sananlaskujen viesti on selvä: Töihin siitä! Ja jos sattuisi aikaa jäämään, niin ehkä voit hiukan levätä. Me suomalaiset olemme yleisesti ottaen kovia paiskomaan hommia. Ehkäpä siksi täällä kannattaakin julkaista kirja niinkin eksoottisesta aiheesta kuin laiskuus. Toisaalta, me olemme aikamoisia laiskimuksia verrattuina esimerkiksi japanilaisiin ja kiinalaisiin. He joutuvat tekemään pitkiä työpäiviä, eikä siinä kitinä auta!

Aloin miettiä, tunnenko laiskoja ihmisiä. Kovasti piti yrittää muistella, ennen kuin yksi tyyppi tuli mieleen. Ei hän ainakaan töissä ollessaan tehnyt muuta kuin sen, mikä oli pakko, ja yritti tietysti käyttää hyväkseen toisten ideoita ja työpanosta. Mutta siis vain yksi henkilö tuli mieleen. Ahkeria ihmisiä on ympärilläni paljon. Eräs ystäväni jäi eläkkeelle kymmenen vuotta sitten, ja uskokaa tai älkää, mutta hän tekee edelleen ansiotöitä. Toisaalta hän saattaa istua vapaa-aikanaan kaksi tuntia ristikkoa ratkoen, mikä ei taas minulta onnistuisi.

Opaskirjassa sanotaan: ”Liiallinen ahkeruus on pahasta, sillä se uuvuttaa tekijänsä ja näivettää hänen lähellänsä olevilta ihmisiltä kaikenlaisen halun yrittää.”

Milloin saa hellittää? Luulen, että suomalainen peruspuurtaja antaa itselleen luvan levätä LOMALLA. Siis vasta l-kirjaimella alkava sana on lähtölaukaus löhöilyyn. Tämä on tuttua minulle. Kun olen kotimaisemissa, minun pitää tehdä jotain HYÖDYLLISTÄ. Toki saan relata välillä, mutta vasta sitten, kun HOMMAT ON HOIDETTU. Siksi LOMA-sanasta on tullut niin tärkeä, ja minulle ja monelle muulle se tarkoittaa myös matkustamista. Kun olet poissa kotoa, et voi tehdä mitään järkevää ja hyödyllistä, siispä saat luvan kanssa maata rannalla ja lukea kirjaa.

Sainko uusia ajatuksia tästä kirjasta, jonka otsikon alla lukee”laiskottelun jalo taito”? Ainakin mieleeni jäi se, etten minä tarvitse lupaa (edes itseltäni), jos haluan maata sohvalla ja lukea kirjaa. Vaikka sisäinen minäni muistuttaa, että pyykit ovat ripustamatta, ja että ruokaakin pitäisi alkaa kasata kokoon, niin siltikin voin vielä lukea seuraavan luvun – ja ehkä sitä seuraavan.

Oli myös hyvä jälleen kerran saada vahvistusta sille, että aivot tarvitsevat lepoa, eli toisin sanoen: On hyvä viettää aikaa ilman erilaisia ärsykkeitä ja tekemistä. Vanhemmiten olen huomannut itsessäni sen, etten oikein jaksa kuunnella radiota puhumattakaan äänikirjoista, joita en yrityksistäni huolimatta ole koskaan oppinut kuuntelemaan. Aloin laittaa ruokaa eräänä päivänä ja ajattelin, että voisin aukaista radion ja kuunnella joulumusiikkia. En tehnyt kuitenkaan sitä, koska en lopultakaan kaivannut ylimäärästä ääntä, halusin olla hiljaisuudessa.

Toivotan Sinulle laiskaa uutta vuotta! Älä pelkää työtä, vaan käy sen viereen makaamaan! Kyllä se siitä.