Ihme

Keskiviikko 16.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Ihme

Katselen kolmea isoa happisäiliötä, jotka ovat kuuluneet huoneen kalustukseen jo kauan. Ne ovat pyörillä seisovia, kamalan raskaita hirviöitä, rumia mutta tarpeellisia. Kalustukseen kuuluu myös kaksi pienempää reppu-mallista säiliötä. Ne pitää täyttää isommista, jos haluaa poistua kotoa mutta kuitenkin pysyä hengissä. Nurkassa jököttää kammottava rumilus:pyörätuoli. Miksi kaikki tämä tarpeellinen on niin raskasta ja rumaa? Rollaattorikin löytyy yhdestä huoneen nurkasta, mutta sitä mieheni ei ole koskaan jaksanut käyttää, koska hänellä ei ole ollut voimia tarpeeksi. Pesuhuoneesta löytyy lisää apuvälineitä, kaikki ne ovat lainassa ilmaiseksi. Oletteko tienneet, että Suomessa saa monenlaisia apuvälineitä elämiseen ja olemiseen, eikä mitään tarvitse maksaa? Eikö ole hienoa!

Tuijotan edelleen tuota kaunista huonetta, joka on kaikenlaisen kummallisen tavaran täyttämä. Pitääkö minun soittaa nyt Woikoskelle ja pyytää heitä hakemaan happisäiliöt pois? Tytär lupasi huolehtia pyörätuolin ja muut apuvälineet kiitosten kera takaisin apuvälinelainaamoon. Mitä tänne jäisi jäljelle? Olen aivan varma, että kun mieheni tulee kotiin ja huomaa huoneen olevan tyhjä, hän epäilee, että jotakin hänelle kuuluvaa erittäin tärkeää tavaraa (=romua) on hävitetty hänen poissa ollessaan. Kun mieheni tulee takaisin. Kuvittelen, kuinka katson ikkunasta, kun joku lapsistamme ajaa autolla pihalle, mieheni aukaisee oven ja kävelee KOKO matkan autolta kotiovelle. Ihme on tapahtunut.

Keuhkofibroosi on kuolemaan johtava sairaus, jonka syytä ei tunneta. Miehelläni sairaus todettiin kolme vuotta sitten, vaikka itse asiassa hän oli yskinyt jo vuosikausia ja tietysti syönyt siinä ohessa muutaman antibioottikuurin. Runsas vuosi sitten olimme yhdessä käymässä Helsingissä, ja silloin HUS:ssa ilmoitettiin, että mieheni pääsee keuhkojensiirtoon. Olimme onnellisia, sillä ihmisen pitää olla perusterve (!) kestääkseen raskaan leikkauksen. Tämä on ollut pitkä vuosi, niin pitkä, että minä olin jo menettänyt toivoni. Sunnuntaina laitoin miehelleni ruokaa. Hän tuli syömään sohvalle (pöydän ääressä istuminen oli jo liian raskasta), söi vähän, oikaisi pitkäkseen ja yritti taas syödä. Voimat olivat lopussa. Sitten hän palasi huoneeseensa levähtämään, ja minä ajattelin, ettei yhteistä joulua enää tule. Olin väsynyt. Väsynyt siihen ainaiseen happilaitteen suhinaan, lattialla pyöriviin letkuihin, mieheni vaatimuksiin ja mielialojen ailahteluihin (jotka ovat varsin ymmärrettäviä), väsynyt elämään ilman minkäänlaisia tulevaisuuden näköaloja.

”Tule äkkiä tänne!” Juoksin huoneeseen, sillä ajattelin, että mieheni oli pudonnut sängystä. ”Keuhkot ovat tulleet!” Hänellä oli puhelin kädessään. Nyt tiedän, mitä shokki on: Minulta meni puhekyky, en voinut kunnolla hengittää, makasin maassa ja itkin. Minunhan olisi pitänyt hyppiä ja nauraa, mutta … Ambulanssi tuli pian. Paikalle hälytetty vanhin tyttö pakkasin isänsä reissulaukun, joka oli odottanut huoneen nurkassa yli vuoden, mies siirrettiin pyörätuoliin. Kuljetus oli perillä Helsingissä ennen neljää aamuyöllä, leikkaus aloitettiin kuuden maissa. Iltapäivällä kirurgi soitti, että kaikki oli mennyt niin kuin pitikin. Tänään lähden Helsinkiin. Kun teho-osaston sairaanhoitaja oli kertonut miehelleni, että vaimo on tulossa, hän oli nyökännyt. Hengitysputki esti puhumisen, mutta kuulo ja ymmärrys pelaavat.

Tämä blogipostaus on hyvin henkilökohtainen, ja mietin jonkin aikaa, kirjoitanko koko asiasta. Sitten muistin, kuinka paljon lohtua olen saanut saman asian kokeneiden ihmisten kertomuksista ja kirjoituksista ja toivon, että tämä teksti helpottaa jonkun oloa ja antaa toivoa: ihmeitä tapahtuu!

Välillä tulee mieleen, että jossakin kodissa tehdään nyt hautajaisvalmisteluja. Olemme koko perheellä kiitollisia siitä, että sairaalalla on ollut lupa käyttää kuolleen henkilön elimiä. Kiitos uudesta elämästä! Kiitos HUS:n ammattitaitoiselle henkilökunnalle sekä OYS:n aina ystävällisille työntekijöille, erityisesti keuhkolääkäri Terttu Harjulle. Hän ei koskaan luovuttanut, vaan käski kärsivällisesti odottamaan. Kärsivällisyyttä tullaan tarvitsemaan myös kuntoutuksen aikana, mutta uskon, että myönteinen kehitys voinnissa antaa voimia puskea eteenpäin. Nyt meillä mennään valoa kohti, vaikka kaamosaika on tulossa!

Kuulutko joukkoon?

Sunnuntai 13.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Kuulutko joukkoon?

Kuulutko sinä johonkin joukkoon? Voiko sinun kristillisyytesi määritellä esimerkiksi sanoilla kirkkouskovainen, uusherännyt tai körtti, vai oletko ehkä helluntailainen, adventisti tai vaikkapa ateisti? Mahdollisuuksia uskonnolliseen määrittelyyn on lukemattomia. Entä poliittinen vakaumuksesi, jos sinulla sellainen on? Oletko kommunisti, vihreä, perussuomalainen tai ehkä kokoomuslainen? Kuulutko johonkin harrastus- tai urheiluryhmään? Pelaatko jalkapalloa, pesäpalloa, jääkiekkoa, vai oletko mahdollisesti henkeen ja vereen asti innostunut kavereittesi kanssa lintujen bongauksesta, lukemisesta tai kirjoittamisesta, kielten opiskelusta, musiikista…? Voitko kysyttäessä vastata, että kyllä, kuulun tuohon joukkoon, jopa erittäin tiiviisti.

Ihminen on tunnetusti sosiaalinen olento. Johonkin joukkoon kuuluminen – vaikka hiukan löyhemminkin – antaa elämään paljon sosiaalisia aspekteja, jotka tuovat mukanaan turvallisuuden ja merkityksellisyyden tunteen. Kyllä, minä kuulun tuohon joukkoon, olen osa tuota laumaa.

Ahdistaako sinua kuitenkin joskus tämä tiukka, omassa asiassaan yksimielinen ja samalla tavoin ajatteleva/vaativa ryhmä? Kun pääset siitä eroon, olet ehkä onnellinen, surullinen, helpottunut ja järkyttynyt. Eikö minua kaipaa enää kukaan?

Aloin miettiä tätä joukkoon kuulumisen tarvetta hieman mutkan kautta. Luin lehdestä, että Limingan kirkkoherra ja kirjailija Pekka Tuomikoski on kirjoittanut kantaa ottavan teoksen ”Taisteluni osa 1: kriittinen editio”, jonka pohjana on Hitlerin kirjoittama ”Mein Kampf” (= ”Taisteluni”). Tuomikoski sanoo kirjoittaneensa teoksensa, koska haluaa varoittaa nykyajan ihmisiä Hitlerin ideologiasta. ”En missään tapauksessa olisi julkaissut teosta blankoversiona. Jokaisen luvun alussa käydään läpi Hitlerin vikarekisteri eli se, missä hän menee siinä luvussa metsään.” Mutta löytyykö Tuomikosken pelolle natsismin uudesta noususta ja leviämisestä mitään faktaa?

Pieni tietoisku ja kertaus tässä kuitenkin lienee paikallaan, ennen kuin jatkan aiheesta: Kansallissosialismi eli natsismi oli Hitlerin johtaman puolueen ideologia. Se luetaan yhdeksi fasismin muodoksi, johon liittyi vahvasti rotuoppi ja antisemitismi.

Tällä hetkellä Saksassa on tilastojen mukaan noin 25.000 ihmistä, jotka kutsuvat itseään äärioikeistolaisiksi, ja joiden ideologia on sama kuin natseilla. Noin 13.000 heistä on valmiita käyttämään väkivaltaa. Äärioikeiston kasvuun on vaikuttanut voimakas maahanmuutto ja pelko kansallisen identiteetin häviämisestä. Nykyajan tiedonvälitys on ollut tehokas tapa levittää oppia ja tukea kannattajia. Äärioikeistolaisuus on kuitenkin vain yksi huoli Saksassa muiden joukossa, sillä toiseksi ongelmaksi nimetään äärivasemmistolaisen ideologian kasvu. Tähän ryhmään kuuluvia henkilöitä lasketaan olevan noin 32.000, ja heistä aktiiviseen väkivaltaan on valmis 9000. Äärivasemmistolaiset haluavat korvata Saksan nykyisen demokraattisen hallintosysteemin kommunistisella tai anarkistisella systeemillä. Ja mainitaanpa lukemassani artikkelissa myös islamin aiheuttama uhkakuva: yhä useammat saksalaiset (joko syntyperäiset tai maahanmuuttajat) haluaisivat tehdä Saksasta islamilaisen valtion.

Yritin hakea vastaavanlaisia tietoja Suomesta, mutta aika heikosti niitä löysin. Suomessa toimineita äärioikeistolaisia ryhmiä ovat olleet mm. natsiskin-ryhmät, Suomen Vastarintaliike ja Suomen Sisu-järjestö. Natsiskin-ryhmien tavoitteena on ollut yhtenäinen kansallisvaltio, ja he ovat pitäneet velvollisuutenaan ”suojella kansakuntaa ulkoisilta uhkilta, kuten maahanmuuttajilta”. Näyttäisi siltä, ettei äärioikeistolainen toiminta kuitenkaan tällä hetkellä ole Suomessa kovin vahvasti esillä.

Onko Tuomikosken (ja meidän muiden) tarpeen pelätä uusnatsismin nousua? Tuohon vastaisin toki mielelläni, että kyllä, kyllä, mutta en vastaa kuitenkaan. Mielestäni meidän kaikkien tulee pelätä ääriliikkeiden nousua ja yksinvaltiaita. Silloin, kun yksi liike tai yksi ihminen (omine tukijoukkoineen) määrää kokonaisesta maasta ja kansasta, silloin, kun toisinajattelija ei saa sanoa mielipidettään ilman, että hänet myrkytettäisiin tai kidnapattaisiin,silloin tulisi pelätä.

Niin, ja vielä tuohon otsikkoon palatakseni. Ihminen haluaa kuulua joukkoon, olla osa jotakin, tuntea, että ”me olemme yhtä”, olla skini muiden skinien joukossa. Ongelma – jos tässä haluaa nähdä sitä – on se, mitä sellaista tarjottavaa yhteiskunnalla on, mikä peittoaisi ääriliikkeiden antaman voiman ja uhon ja merkityksen tunteen.

Make Your Bed! Petaa sänkysi!

Sunnuntai 6.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Petaa sänkysi! Make Your Bed!

Yhdysvaltain merivoimista eläköitynyt amiraali William H. McRaven piti kuuluisaksi tulleen puheensa Austinissa Teksasin yliopistosta valmistuneille opiskelijoille toukokuussa 2014. Puheesta tuli varsinainen menestys, ja McRaven on julkaissut sen pohjalta myös Make Your Bed- nimisen kirjan.

Mistä ihmeestä on kysymys, miettii suuri yleisö, kun sekä puheen että kirjan pääajatuksena otsikoidaan lausetta: Petaa sänkysi. McRaven kertoi puheensa alussa nuorille vastavalmistuneille, kuinka häntä miellytti yliopiston slogan: ”Se, mikä alkaa täällä, muuttaa maailman”. Puhuja sanoo, että kuuntelijat syystäkin miettivät, miten he voisivat muuttaa maailmaa. Miten yksi ihminen voi tehdä sen? McRaven kertoo kuulijoille useita tapauksia sotatantereilta Irakista ja Afganistanista, tapauksia, joissa yksi ihminen on pelastanut monen ihmisen elämän, muuttanut heidän maailmansa, toimimalla rohkeasti ja nerokkaasti.

Mutta miten tavallinen ihminen voi muuttaa maailmaa? McRaven vastaa kysymykseen kertomalla omista kokemuksistaan USA:n laivastossa sekä koulutusajoilta että myöhemmin työtilanteissa. Hän osaa muuntaa kuitenkin omat kokemuksensa sellaisiksi, että ne sopivat ohjeiksi meille kaikille, siviileillekin.

- Petaa sänkysi joka aamu! McRaven kertoo, kuinka armeijan pilkuntarkat petausvaatimukset tuntuivat joskus turhilta. Mutta, kun olet suorittanut päivän ensimmäisen tehtävän, on helppo siirtyä seuraavaan, ja taas seuraavaan… Jos päiväsi onkin ollut huono, sinua odottaa kotona siististi pedattu sänky, joka tuo järjestystä arkielämään.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, ota itsellesi tovereita avuksi. Kumiveneellä melominen myrskyävällä merellä todistaa, kuinka saumaton yhteistyö on tärkeää. Yksin et etene minnekään, yhdessä saavutat päämääräsi.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, arvioi henkilöä hänen sydämensä, ei hänen kenkänsä koon mukaan. - McRaven kertoo, kuinka veneen paras miehistö koostui hyvin erilaisista ihmisistä. Ihon värillä, rodulla, koolla, koulutuksella tai yhteiskuntaluokalla ei ole merkitystä.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, älä anna epäonnistumisten lannistaa sinua. Ne kuuluvat elämään, mene eteenpäin.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, sinun täytyy kohdata esteet epäröimättä.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, älä pakene haita. - McRaven kuvailee meriväessä suorittamiaan uinti- ja sukellusharjoituksia. Tunnetusti alueella liikkui haita, mutta miehiä ohjeistettiin olemaan lähtemättä pakoon. Sen sijaan hai oli kohdattava kasvokkain ja lyötävä sitä voimakkaasti kuonoon. Elämässä riittää haita. Niitä ei kannata siis paeta, vaan kohdata kasvokkain.

- Jos haluat muuttaa maailmaa, sinun on oltava parhaimmillasi pimeimmällä hetkelläsi. - Tähän puhuja liittää kuvauksen sukeltamisesta, siitä kuinka valon himmetessä pitää olla asiastaan varma, jotta tietäisi, minne suunnistaa.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, ala laulaa, kun olet kaulaasi myöten upotettu mutaan. - McRaven kuvailee tässä yhteydessä koulutussessiota, jossa monen valvotun yön jälkeen ryhmän jäsenten oli pyrittävä selviämään viisitoista tuntia upotettuina kaulaan asti kylmään mutaan. Laulaminen oli se asia, mikä sai ajatukset pois sen hetkisestä tilanteesta, ja auttoi miehiä kestämään.

- Jos haluat muuttaa maailmaa, älä soita koskaan kelloa. - Tämä käsin soitettava kello oli merisotakoulun koulutuskeskuksen pihalla. Jos halusit lopullisesti päästä eroon koulutuksesta, merijalkaväestä ja siitä tulevaisuudesta, jonka olit jo valinnut, sinun tarvitsi vain soittaa kelloa. Älä soita sitä, eli älä anna periksi!

Luettuani amiraali William H. McRavenin puheen muutamaan kertaan, ymmärsin, kuinka kovan koulun tämä mies käynyt. Hän on myös edennyt urallaan aina vain korkeammalle, kyseessä on siis määrätietoinen, pelkäämätön, karski mies, joka on tiennyt, mitä haluaa.

Jos haluat nähdä ja kuulla osan miehen puheesta, se löytyy googlettamalla hänen nimellään. Kannattaa katsoa, sillä tässä kaverissa on karismaa (ja komea univormu)!

Kysymyksiä koronasta

Maanantai 31.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Kysymyksiä koronasta

Kun ihmisellä ei ole varmoja faktoja, hänellä on luuloja, epäluuloja, oletuksia ja kotikutoisia väitteitä. Näin on myös tämän puolen vuoden kestosuosikkiaiheen Covid 19:n kanssa. Osa näistä luuloista voi kuitenkin myös osoittautua myöhemmin faktoiksi. Koska itse en ole lääketieteen, immunologian, enkä monen muunkaan alan asiantuntija, en voi kirjoittaa tästä aiheesta kovin syvällistä tietotekstiä. Siksipä seuraavat hajanaiset väitteet ja kysymykset kimpoavat niistä artikkeleista ja jutuista, joita olen koronasta, sen synnystä, leviämisestä ja vaikutuksista lukenut. Hyppää kyytiin!

- Youtube-videossa mikrobiologi selitti, kuinka vastasyntynyt lapsi alkaa vähitellen vahvistaa immuunijärjestelmäänsä koskettelemalla ympäristöään, panemalla kätensä suuhun, silmiin, korviin. Tällä tavoin lapsen immuunijärjestelmä vahvistuu, eli vastustuskyky sairauksia vastaan kasvaa. Me kaikki jaamme ympäristöömme bakteereja, stafylokokkeja, streptokokkeja ja ties mitä, ja näin kehitämme samalla immuunijärjestelmäämme. Koronaviruksen alkaessa levitä kansalaisille annettiin suositus välttää ihmiskontakteja, meitä kehotettiin pesemään käsiä ja puhdistamaan pintoja eli mahdollisuuksien mukaan eliminoimaan sairauden aiheuttajat. Tätä käytäntöä on nyt kestänyt kuukausia, ja sama jatkuu suuressa määrin vieläkin. Kun ihminen suojautuu näin, hänen immuunijärjestelmänsä heikkenee (sanoo asiantuntija videossa). Suomen nöyrät seniorit tottelivat ”suosituksia”, jotka itse asiassa tulkittiin aika lailla pakkomääräyksiksi. Tulevaisuus näyttää, aiheuttaako tämä eristäytyminen entistä helpompaa altistumista virus- ja muille sairauksille.

- Uimarannoilla oleminen kiellettiin aluksi, myöhemmin se sallittiin tietyin aika- ja etäisyysrajoituksin. Kuitenkin on tunnettua, että suolavedessä on parantavia mikrobeja. Onko tätä tietoa otettu mitenkään huomioon?

- Useissa maissa ohjeistettiin kevään aikana, että kaikki kuolemantapaukset, joiden yhteydessä on ollut ”mahdollisesti” kyseessä koronan myötävaikutus (vaikka potilasta ei olisi edes testattu), oli merkittävä koronan aiheuttamaksi kuolemaksi. Eräs lääkäri kysyykin videossa:” Miksi meitä painostetaan lisäämään kuolinsyyksi Covid?” Pohdittavaksi jää, ketä/keitä tämä käytäntö mahdollisesti hyödyttää?

- Muistatteko vielä EBOLA-viruksen (ilmaantui ensimmäistä kertaa vuonna 1976), jonka alkuperäiset kantajat olivat apinat, lepakot tai antiloopit? SARSia (vuodesta 2002) levittivät mm. sivetit, MERS (vuodesta 2012) samoin kuin Covid 19 leviää ilmeisesti lepakoiden välityksellä (kaikkien näiden virusten levittäjinä mainitaan myös useita muita eläimiä). Viime aikoina Mongoliassa ilmaantunut paiserutto leviää murmeleiden kautta. Tutkijat pitävät mahdollisena sitä, että ihmisen häiritessä monin tavoin luonnon ekosysteemiä eläinkunnassa syntyy uusia sairauksia, joilla on kyky siirtyä myös ihmisiin. - Useimmat meistä muistavat sikainfluenssan, joka täällä Suomessa puhkesi syksyllä 2009. Koska suurin osa asukkaista oli jo ehditty rokottaa, kuolleiden lukumääräksi jäi maltillinen 44. Suuri tragedia puolestaan oli rokotteen aiheuttama narkolepsia.

- Black Lives Matter- liike organisoi massiivisia mielenosoituksia pitkin kesää. Turvaväleistä ei ollut tietoakaan, kun kymmenet tuhannet ihmiset tungeksivat ympäri maailmaa osoittamassa mieltään tasa-arvoisen ihmiskunnan puolesta. Erikoista on se, että tutkimusten mukaan koronatartunnat eivät lisääntyneet näissä tapahtumissa. Miksi? Selitykseksi ei riitä pelkkä ulkoilma, kun ihmiset kuitenkin ovat kiinni toisissaan ja huutavat (suu auki) iskulauseita.

- Itseäni on ruvennut hiertämään kaksi asiaa tässä korona-jutussa: ensiksikin maskipakko/suositus. Viime kevään fakta oli, etteivät maskit suojaa sairastumiselta. Jos henkilö oli sairas, hänen tuli pitää suojaa estääkseen tartuttamasta kanssaihmisiä. Nyt on uusi ääni kellossa: kaikille maski ja heti! Ilmaiseksikin niitä saa, jos ei ole varaa ostaa. En ole vielä kuullut perusteluja sille, miksi viime kevään ei maskia-faktasta on tullut tämän syksyn pidä maskia-fakta.

- Toinen mieltäni kaihertava seikka on etäopetus, joka sinällään on osoittautunut yllättävän tehokkaaksi tavaksi jakaa ja ottaa vastaan oppia – siis useimmille. Olin lauantaina entisen oppilaani ylioppilasjuhlissa. Ilahduin kutsusta, sillä olin opettanut poikaa hänen kolmen ensimmäisen kouluvuotensa aikana. Juhlissa käytin tilaisuutta hyväkseni, istutin sankarin tuoliin ja aloin tentata. Hienosti hän oli asiansa hoitanut. Opiskelu jatkuisi arvostetussa oppilaitoksessa Helsingissä. Ensiksi olisi muutama päivä pääkaupungissa, sitten asiat saattoikin hoitaa etänä kotoa pitäen. Hienoa! Vai onko? En kommentoinut asiaa sen kummemmin, mutta ajattelin, että onpa harmi ja sääli. Opiskeluaikana opitaan tuntemaan uusia ihmisiä,aikuisia ja toisia nuoria. Saattaa syntyä elinikäisiä ystävyyksiä, ehkä myös myöhemmin hyödynnettäviä kontakteja. Voi opiskella jonkun toisen kanssa, viettää vapaa-aikaa uusien tuttujen mukana, kokeilla uusia asioita. Kaikki tämä jää etäopetuksen vuoksi, kuinka surullista.

Opettajatuttavani kertoi, että etäopetusaika saattoi olla todella vaikeaa kodeissa, joissa oli ongelmia. Eräskin lapsi oli kertonut, kuinka hänen yksinhuoltajavanhempansa oli yrittänyt tehdä itsemurhan monta kertaa viime keväänä. Koronaeristys oli liian raskas taakka huoltajalle ja lapselle.

Maailmalla liikkuu huhuja salaliitoista, rahan tienaamisesta hämärin keinoin (erityisnimenä Bill Gates) ja kaikesta vastaavasta. Tällä hetkellä tietomme koronaan liittyvistä asioista on vähäinen, mutta toivon, että jo vuoden kuluttua voin palata blogin aiheeseen oikeiden faktojen kanssa.

P.s. Mikäli googleen on luottamista, niin viime keväänä Suomessa kuoli kausi-influenssaan noin 500 henkilöä ja koronaan 255.

Tulevaisuus alkaa tänään

Tiistai 25.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Tulevaisuus alkaa tänään

Ihminen ei tiedä, mitä ensi vuonna, ensi kuussa, huomenna tai edes tunnin kuluttua tapahtuu. Tämän asian olemme joutuneet viimeistään viimeisen puolen vuoden aikana hyväksymään. Mutta kun me haluaisimme tietää! Me suorastaan vaadimme saada tietoa siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan! Tähän haluun ja vaatimukseen moni tahtoo vastata, joko ilmaiseksi tai maksua vastaan. - Vieläkö muuten lehdissä on niitä ilmoituksia, että soittakaa ennustajalle numeroon se ja se? Pitkän keskustelun ja ennustelun lomassa mittari raksuttaa ja kerryttää ennustajan tilille valuuttaa, ja soittajalla on ainakin mahdollisuus jutella jonkun kanssa.

Alois Irlmaier (1894-1959) oli kuuluisa saksalainen ennustaja. Hänen taidoistaan on paljon tarinoita. Jos Irlmaierille näytettiin viime sodan aikana kuvia kadonneista tai sotavankeudessa olevista saksalaisista sotilaista, hän osasi sanoa, olivatko henkilöt kuolleet vai yhä elossa. Hän osasi myös ennustaa tulevat pommihyökkäykset, ja tällä tavoin säästyi useita ihmishenkiä. Sodan jälkeen Irlmaier avusti poliiseja useissa murhatutkimuksissa. Hän pystyi kertomaan tuntemattoman ihmisen elämänkulun kaikkineen ja vakuutti tällä tavoin esimerkiksi lehtimiehet epätavallisista kyvyistään.

Mitä Irlmaier ennusti seitsemänkymmentä vuotta sitten?

- Ensiksi tulee valtava hyvinvoinnin aalto. Sitä seuraa uskosta luopuminen.

- Tätä seuraa ennennäkemätön tapojen turmeltuminen.

- Sitten maahan tulee suuri joukko vieraita ihmisiä.

- Maan valtaa inflaatio, ja raha menettää arvoaan yhä enemmän.

- Pian tämän jälkeen seuraa vallankumous (Saksassa).

- Sitten venäläiset saapuvat länteen yön aikana.

Kun tarkastelee tuota luetteloa, voi monen asian kohdalla nyökätä: näin on tapahtunut. Nähtäväksi jää, miten venäläisten suhteen käy.

Baba Vanga, ”Balkanin Nostradamus” (k.1996), oli Bulgariassa asuva sokea ennustajanainen. Monet hänen kertomistaan ennustuksista olivat hyvin yleisluontoisia, mutta sanoma WTC-torneihin kohdistuvista iskuista oli hyvin ymmärrettävissä: ”Kauhua, kauhua. Amerikan veljeskunta romahtaa, kun sen kimppuun hyökkäävät teräslinnut...”

Baba Vangan ennustuksia 2020-luvulle:

- Pakistaniin, Kiinaan, Japaniin ja Alaskaan iskee suuri veden paisumus.

- Muslimien armeija valtaa Euroopan.

- Eurooppalaisten kimppuun käydään kemiallisilla aseilla.

- Putin yritetään murhata.

- 2020-luvun loppupuolella ihmiskunta keksii uuden energialähteen.

- Nälänhätä loppuu maapallolta.

Suomalaisen astrologi Seppo Tanhuan mukaan ”Suomi rämpii usvassa, ja Euroopan unioni kohtaa kohtalonsa”. Ammattiastrologi on ennustanut tulevaisuutta tutkimalla taivaankappaleiden liikkeitä jo neljännesvuosisadan ajan. Seuraavassa Tanhuan näkemyksiä vuodesta 2020:

- Vuosi 2020 on EU:n kohtalon vuosi.

- Venäjän astrologinen nousukausi mahdollistaa maan palaamisen maailman suurmahdiksi.

- Yhdysvaltojen perinteinen hallintomalli kuolee.

- Yhdysvalloissa on odotettavissa hallitsematon talousromahdus,joka koskettaa koko maapalloa.

- Niinistön toinen kausi jää maan historiaan henkisen kukoistuksen jaksona.

- Putin on altis fyysiselle sairastumiselle.

- Trump joko luopuu tai putoaa vaaleista.

Tässä meillä on nyt sulateltavaa. En ota kantaa mihinkään muuhun kuin tuohon Trump-juttuun. Minulla on ystäväpariskunta USA:ssa (sukulaisten sukulaisten sukulaisia). Pari päivää sitten sain heiltä sähköpostia. Viestin lopussa Marie mainitsi, että jos Trump voittaa vaalit, niin he muuttavat Suomeen. No, mikäli Tanhuan ennustus pitää paikkansa, ystävämme voivat jäädä asumaan nykyiseen kotimaahansa.

Olen kommunisti

Torstai 20.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Olen kommunisti

Olen kommunisti. Mielestäni nykyisen kapitalismin mukainen maailma on täysin epätasa-arvoinen ja ihmisten väliset yhteiskunnalliset erot hävettävän suuria. Ihmettelen sitä, että hyvin toimeen tulevan johtoportaan jäsen pystyy nukkumaan yönsä kunnolla, vaikka joka ikinen lukutaitoinen (niin, kaikkihan eivät pysty edes hankkimaan lukutaitoa) tiedostaa tämän maailman ongelmat. Pienen pieni osa maapallomme väestöstä omistaa ja tuhlaa sen, mitä tällä maailmalla on tarjottavana, ja se suurin osa näkee nälkää, tekee liikaa töitä, sairastaa eniten ja kuolee aikaisin. On ällistyttävää, että nämä faktat eivät tunnu missään! Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus koulutukseen, työhön, kunnolliseen terveydenhoitoon ja lopulta inhimilliseen kuolemaan, mutta näin ei ole. Tämä maapallo kuuluu kaikille! Tämä varallisuus kuuluu tasaisesti kaikille! Nämä edut ja velvollisuudet kuuluvat kaikille! Joku ihmettelee, miksi sitten ajan uudenkarhealla autolla, asun hulppeassa asunnossa, koulutan lapseni parhaissa yliopistoissa, lennän lomalle Bahama-saarille, hankin itselleni kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman. He eivät ymmärrä, että olen sydämeltäni kommunisti.

Olen katolinen nunna. Asun luostarissa, päiväni vietän tarkan rytmin mukaisesti, ja siihen kuuluvat jumalanpalvelusten ja rukoushetkien lisäksi laupeudentyöt ja luostarin minulle antamat kuuliaisuustehtävät. Kun lopulta illalla vetäydyn omaan kammiooni, jonne maailman äänet eivät kuulu, koen itseni täysin onnelliseksi. Tämä on minun elämäni, eikä siitä puutu mitään. Joskus ulkomaiset turistit ihmettelevät, miten viihdyn näiden seinien sisällä. Heidän mielestään elämäni on yksitoikkoista, ja he myös epäilevät sitä, vaatiiko Jumala oikeasti tällaista elämää. En osaa vastata kaikkiin heidän kysymyksiinsä, mutta sydämessäni tiedän, että tämä elämäntapa on oikea – ainakin minulle. Kerran viikossa lähden kaupungille ulos luostarialueelta. Silloin menen tapaamaan miestäni ja lastani. Se päivä on minulle hyvin tärkeä, samoin heille. Jos asuisin perheeni luona kaiken aikaa, luulen, että avioliitto muuttuisi arkipäiväiseksi rutiiniksi, ja sitä en halua. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Elämässäni toteutan Hänen luomistyötään ja tahtoaan.

Olen vegaani. En halua, että yhdenkään eläimen veri vuotaa minun takiani. Tiedän, millaisissa olosuhteissa karjaa kasvatetaan ulkomailla ja myös Suomessa. Tuon tuostakin saa lukea lehdistä, että poliisi on määrännyt lopetettavaksi jonkin karjatilan eläimet, koska nämä ovat olleet aliravittuja ja eläneet hoidon puutteessa. Minä en halua, että yksikään eläin joutuu kärsimään minun vuokseni, sen takia en tue kotimaista enkä ulkomaista lihantuotantoa. Olen myös luopunut maidosta juuri samoista syistä. Ruokani tulee suoraan luonnosta, eikä sen vuoksi tarvitse yhdenkään eläimen kokea huonoa kohtelua ja lopulta tulla tapetuksi. Ruokani on myös hyvää, eikä kaikkea todellakaan tarvitse tehdä itse (jos se seikka vaikeuttaa vegaaniksi alkamista), vaan kaupasta saa herkullista ruokaa, jonka syömisestä ei tule huono omatunto. Meillä on kavereiden kanssa kerran kuussa hampurilaispäivä. Se on pitkä perinne, eikä kukaan halua olla pois tuosta tapaamisesta. Meille on varattu iso pöytä McDonald`sista, ja kaikki haluavat mukaan! Ulkopuolisia ei suvaita, meillä on ihan omat juttumme. Hampurilaispäivänä minäkin syön lihaa. Täytyy myöntää, että Mäkkärin burgerit ovat ihan parasta! Pari viikkoa sitten halusimme kaverini (myös vegaani) kanssa testata, mikä purilaispaikka on se kaikkein paras. Joka ikinen viikonpäivä kävimme jossakin mestassa, mutta lopputulos oli se, että kantapaikka vei kyllä voiton. En tunne huonoa omaatuntoa siitä, että syön silloin tällöin hampurilaispihvin. Ne eläimethän on joka tapauksessa jo tapettu, siitä en voi itseäni syyllistää.

Olen luterilainen piispa. Raamattu on ylin ohjeeni elämässä ja uskonasioissa. Olen kiitollinen Martin Lutherille siitä, että hän puhdisti uskon katolilaisesta hömpästä, niin että meille jäi jäljelle Raamatun pyhä tahto, jota ei tarvitse ruveta tulkitsemaan. Pyhä kirja antaa meille uskon ja elämän ohjeet. Kaikkein rakkainta minulle on jo rippikoulussa opetettu Lutherin sana pelastuksesta: ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Joskus ihmiset vetoavat siihen, että Raamattua pitäisi lukea siten, että muistaa taustalla olevan kulttuurin ja aikakauden. Tietysti näinkin. Eihän kukaan oikeasti halua väittää, että jänis on märehtijä, vaikka Raamatussa niin sanotaan. Näitä pieniä asioita saattaa olla, mutta Raamatun pääsisältö on selvä, ja vaikka kymmenen käskyä kuuluvat Vanhan Testamentin puolelle, niiden viesti on yleismaailmallinen ja ylittää kaikki aikakaudet. - Tällä hetkellä kirkko kipuilee homoparien (vai mikä lienee oikea termi) vihkimisten kanssa. Pitäisikö kirkon vihkiä vai ei, pitäisikö asia jättää maalliselle instituutille ja kirkko vain siunaisi, vai voiko siunausta antaa? Vaikeita kysymyksiä. Raamattu on minulle tärkein opas, ja minä kyllä tiedän, mitä siellä sanotaan näistä asioista. Olen kuitenkin päättänyt vaieta, koska en halua riidellä. Voi, kun olisi olemassa sana, joka tarkoittaisi samalla kertaa kyllä ja ei!

Olen ihminen – ja epärehellinen itselleni.

Mitä sinä pelkäät?

Perjantai 14.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Mitä sinä pelkäät?

Meillä oli tässä eräänä iltana perheen kesken kokous zoomin välityksellä. Huomasin, että yksi nuorista rouvista perkasi samalla mustikoita - eipähän mennyt aikaa haaskioon. Tyttö pyyhki välillä silmiään ja kertoi, että häntä itketti, koska hän pelkäsi niin kovasti. Mitä ihmettä? Hän kertoi pelkäävänsä hämähäkkejä, joita saattaisi ilmaantua yllättäen marjojen joukosta. Siis mitä? Hämähäkkejä! Samaan hengenvetoon nuori rouva ilmoitti tappaneensa edellisenä päivänä vasaralla päästäisen, jonka kissa oli tuonut sisälle. Ei, tässä ei nyt ollut mitään järkeä. Meitä muita nauratti tietysti ja ehkä hieman ärsyttikin moinen järjettömyys.

Pelko on ihmiselle annettu synnynnäinen lahja. Sen ansiosta me säilymme paremmin hengissä, koska me osaamme ennakoida vaaroja ja toimia sen mukaan. Muutaman päivän ikäisille vauvoille näytettiin eräässä tutkimustilanteessa käärmeitä, ja lapset hätkähtivät niitä. Kun heille näytettiin veistä, he eivät reagoineet mitenkään. Me siis myös opimme pelkäämään asioita myös sitä mukaa, kun elämänkokemusta kertyy. Pienille koululaisille teroitetaan, ettei vieraan ihmisen mukaan saa lähteä, vaikka tämä kuinka houkuttelisi. Me vanhemmat osaamme varoa talvella liukkaita kelejä ja varustautua piikkikengillä tai laittaa pyörään nastarenkaat, koska pelkäämme kaatuvamme ja katkaisevamme jalkamme tai kätemme. Hyvin moni pelkää isoja koiria sisäsyntyisesti, vaikka ne olisivat kuinka lauhkeita otuksia. Järki kyllä sanoo, ettei koiran luonne ja koko välttämättä korreloi toistensa kanssa, mutta tunne puhuu toista.

Eräässä toisessa tutkimuksessa yritettiin saada selville, mikä saisi ihmiset syömään terveellisemmin. Toiselle ryhmälle näytettiin pelottavia kuvia siitä, millaiseksi liikalihavan ihmisen sisäelimet muuttuvat, sekä kuvia ylipainon aiheuttamista taudeista ja sen mukanaan tuomista arjen ongelmista. Verrokkiryhmälle lueteltiin kylmiä faktoja ylipainon aiheuttamista sairauksista ja muista haittavaikutuksista. Mitä arvelette, kumpi ryhmä pystyi pudottamaan painoaan helpommin? Väärin! Totuus on se, että faktat tehosivat paremmin kuin pelottelu.

Kuten jo mainitsin, pelkääminen on ominaisuus, joka auttaa ihmistä. Joskus – aika useinkin – tuo ominaisuus saattaa kasvaa liian määrääväksi. Mitä haittaa ihmiselle voi olla siitä, että hän pelkää liikaa ja toisten mielestä ilman syytä ja monesti omastakin mielestä ilman syytä? Mitä tapahtuu, jos pelkoa on niin paljon, että se alkaa hallita elämää? Tilastojen mukaan suomalaisten työkyvyttömyyseläkkeistä 51,5 % on mielenterveysperusteisia. Iso luku, johon sisältyy toki monenlaisia mielenterveysongelmia, ei ainoastaan ahdistukseen ja pelkoon liittyviä.

Jos pelko alkaa hallita ihmisen jokapäiväistä elämää niin, että hän sairastuu masennukseen, saa itsemurha-ajatuksia, tai ei esimerkiksi pysty poistumaan kotoaan hallitsemattomien pelkotilojensa vuoksi, voidaan puhua jo hoitoa vaativasta tilanteesta. Hoidoksi tarjotaan sekä lääkitystä että terapiaa tai molempia tilanteesta riippuen.

Tilannetta voi yrittää kohentaa myös itse, sanovat ne, jotka tietävät. Asiantuntijoiden mukaan kotiin ei saa jäädä, vaan pelottavia tilanteita tulee lähestyä vähitellen. Voisinko kokeilla hissiin menoa jonkun kaverin kanssa? Uskaltaisinko tervehtiä naapuria, tai vaihtaa pari sanaa ventovieraan kanssa bussipysäkillä? Voisinko soittaa anonyymisti vaikka kriisipuhelimeen ja kertoa tilanteestani? Puhuminen helpottaa, sen tietää oikeastaan jokainen, mutta kaikki eivät siihen kuitenkaan pysty.

Iän myötä olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi fyysisen ja psyykkisen minän yhteydestä: Johtuuko yllättävä pelon tunne ruuansulatusongelmista (tai vastaavista), vai saako pelko minun vatsani sekaisin? Tiedän, että asiaa tutkitaan paljon, ja uskon, että jo lähitulevaisuudessa osa pelkotilanteista selätetään ruuansulatusta tai joka tapauksessa ihmisen fyysistä puolta hoitamalla.

Mutta mennäänpä takaisin alkuun. Keskustelimme zoomi-porukan kanssa siitä, miksi ihmiset eivät yleensä pelkää muurahaisia. Hämähäkkipelko on todella yleistä, mutta nuo pienet muurahaiset, jotka uutterasti kipittävät jonossa työn teossa, eivät pelota ketään. Joku sanoi, että ne ovat niin pieniä, etteivät semmoisenaan ole uhkaavia. Mutta tärkein syy siihen, ettei muurahaisia tarvitse pelätä, on niiden ennakoitu käyttäytyminen. Me tiedämme, siis emme pelkää.

Kun elämästä on jäljellä vain hengittäminen

Perjantai 7.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Kun elämä on vain hengittämistä

Viime talvena lehtien otsikoissa oli tapaus, jossa yli 80-vuotias miespuolinen omaishoitaja oli surmannut hoidettavana olevan vaimonsa ja sen jälkeen itsensä. Kunnan sosiaalitoimen tekemisistä ja tekemättä jättämisistä keskusteltiin paljon, samoin mahdollisten tuttavien ja naapureiden vastuusta. Miksi kukaan ei ollut huomannut, että tilanne oli liian kuormittava hoitajalle? Vai oliko kyseessä ”kyllä tässä pärjätään”-asenne, jonka vuoksi tarjottua apua ei haluttu ottaa vastaan? Pian tuli kuitenkin muita otsikoita, entistä räväkämpiä ja sitten tietysti tämä korona, jonka ansiosta hittiotsikoita riittää vielä ainakin vuodeksi eteenpäin.

Jos kuitenkin pysähtyy miettimään uutisissa mainitun avioparin tilannetta, niin on pakko todeta, ettei heillä ollut elämästään jäljellä enää muuta kuin hengittäminen, eikä sekään liene tarpeeksi hyvä syy olla hengissä. Ei ainakaan tämän pariskunnan mielestä (vai oliko kyseessä murha ja itsemurha vai avusteinen itsemurha ja oma itsemurha?). Niin, sitä voi jokainen pysähtyä miettimään: riittääkö elämisen syyksi pelkästään elossa oleminen, hengittäminen?

Olen vieraillut muutaman kerran keskitysleireissä ja lukenut aika paljon Hitlerin hallituskauden aikaisista tapahtumista. Tiesittekö te, että keskitysleireissä tehtiin todella vähän itsemurhia? Leirien vankeihin kuului lähinnä juutalaisia, ja voidaan tietenkin olettaa, että uskonnollinen vakaumus esti tehokkaasti itsemurha-ajatukset. Toisaalta, eivät kaikki juutalaiset ole hengellisiä (eiväthän kaikki kristitytkään ole), ja sitä paitsi leirin vankeihin kuului paljon myös poliittisin perustein pidätettyjä, homoja, mustalaisia, kehitysvammaisia jne. Mikä sai ihmiset sinnittelemään päivästä toiseen tuossa pelon, kauhun, raakuuksien, epätoivon ja epäinhimillisyyden ilmapiirissä? Toivo! Edes pieni mahdollisuus päästä vapaaksi joskus, ehkei ihan vielä, ei ihan piankaan, mutta joskus. Ajatus siitä, että jonakin päivänä saa kävellä portista vapaana ulos, – vaikkakin ruumiillisesti ja sielullisesti pahoinpideltynä ja runneltuna – sai ihmiset kestämään.

Mutta jos elämässä on jäljellä pelkkä hengittäminen, ei muuta, niin mikä silloin pitää kiinni siinä? Ehkä ei enää mikään.

Olimme äitini kuolinvuoteen äärellä. Hoitaja soitti minulle aamulla, ja pitkin päivää perheenjäsenet tulivat ja menivät, kukin aikataulunsa mukaan. He kävivät jättämässä jäähyväiset äidilleen, mummolleen, siskolleen. Happimaski oli ollut äidin kasvoilla koko päivän, ja jo iltapäivällä oli selvää, ettei hän enää ollut tajuissaan. Lauloimme virsiä, juttelimme, pidimme häntä kädestä kiinni. Sitten tuli se hetki, jolloin sairaanhoitaja katsoi minuun mitään sanomatta, minä nyökkäsin hiukan, ja hän irrotti maskin äitini kasvoilta. Muutama henkäys, ja äiti oli kuollut. Se päivä oli ollut pitkän hoitojakson viimeinen päivä, ja kuitenkin jouduin miettimään, olisiko minun sittenkin pitänyt päättää toisin. Olisiko äidille pitänyt vielä antaa happea, jotta hän olisi pysynyt hengissä? Mutta kun elämästä oli jäljellä vain hengittäminen.

Der Spiegel

Sunnuntai 2.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Der Spiegel

Tuttavani soitti ja kertoi, että saksalaisessa Der Spiegel-lehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli keuhkojensiirrosta. Koska aihe on perhepiirissämme ajankohtainen, halusin luonnollisesti lukea tuon jutun. Ystäväni tarjoutui lähettämään minulle lehden Saksasta, mutta minä kehuin, että kyllähän täältä Suomestakin Spiegelin saa. Kaksi viikkoa siinä sitten meni, ennen kuin kyseinen lehti oli meillä kaupoissa.

Kyseisessä artikkelissa kerrottiin, kuinka 44-vuotias nainen oli saanut koronaviruksen ja sairastunut niin pahasti, että hänen keuhkonsa menettivät kokonaan toimintakykynsä. Tämän lisäksi hänellä oli ollut aivoverenvuoto. Wieniläinen lääkäritiimi johtajanaan Walter Klepetko,65, päätti ryhtyä keuhkojensiirtoon. Tätä ennen oli todettu, että potilaan muut elimet olivat toimintakykyisiä, ja ettei hän enää kantanut virusta. Leikkaus oli ollut poikkeuksellisen vaikea, sillä keuhkoista oli jäljellä enää kuolleista soluista koostunut möhkäle, jota oli vaikea irrottaa. - Tällä hetkellä potilas voi hyvin, mutta hänellä on edessään pitkä kuntoutusjakso, ennen kuin voidaan puhua tavallisen arjen viettämisestä.

Wienissä tehdään vuosittain noin sata keuhkojensiirtoa. Klepetko kertoi, kuinka hän kolme vuotta sitten kiipesi ryhmän mukana Kilimanjarolle kuuden tuhannen metrin korkeuteen. Erityistä tässä seikkailussa oli se, että vuorikiipeilijöistä kymmenelle oli vaihdettu keuhkot, ja kaikki onnistuivat saavuttamaan tuon huikean päämäärän!

Tutkin Spiegelin numeron tarkkaan, 130 asiapitoista, hyvin toimitettua sivua. Ensimmäinen ihmetyksen aiheeni oli se, että lehti maksoi Saksassa vain 5.50 e! Eräs tuttu arveli, että alhainen hinta johtuu varmaankin siitä, että lehden mainostulot ovat niin suuret. Aivan niin! Saksassahan on asukkaita n. 83 miljoonaa, ja yksikin mainos Spiegelissä tavoittaa varmasti huikean paljon lukijoita. Toinen ihmettelyni aihe oli asia-artikkeleiden lukuisuus ja monipuolisuus. Sisäpolitiikkaa käsiteltiin lukuisissa jutuissa ja monista eri näkökulmista (naisten liian vähäinen määrä eri poliittisissa elimissä, puolustusministerin lausunto, äärioikeistolainen liike, maahanmuutto), artikkeleita oli myös rikollisuudesta, turismista, uskonnosta, terveydenalalta, teollisuudesta… Ja tämän lisäksi lukuisat ulkomaita käsittelevät kirjoitukset. Huh, aikamoinen tietopaketti! Ja näkökulma asioihin oli globaalimpi, vähemmän tunkkainen kuin se, mihin olen tottunut suomalaisia lehtiä lukiessani. Tiivistettynä: eurooppalainen.

”Dein Spiegel” (”Sinun Spiegelisi”) on lasten oma lehti. Selailin sitä netissä ja ihastelin jälleen kerran monipuolisesti tuotettua sisältöä. Lehden kannessa luki suurin kirjaimin ”Schluss mit Rassismus!” eli ”Loppu rasismille”, ja otsikkoa vastaava artikkeli käsitteli sitä, miten rasismi saattaa ilmetä lasten jalkapalloharrastuksen piirissä, ja miten siihen tulisi puuttua.

Maahanmuutto, pakolaisuus, turvapaikanhakijat, ulkomaalaiset olivat muutenkin tärkeä teema tässä Spiegelin numerossa. Ainakin minusta tuntui siltä, vai johtuiko tuntuma vain siitä, että suomalaisissa lehdissä aihe ei ole niin kovin paljon ja monipuolisesti esillä. Uetersen on pieni paikkakunta Schleswig-Holsteinissa. Paikkakunnalla (vajaa 19 000 asukasta) asuu nykyisin noin 300 Syyriasta tullutta pakolaista. Jutussa kerrotaan Mohammad Hanawista, joka on perheineen perustanut paikkakunnalle kaupan, ja jonka toivomus on saada jatkaa elämäänsä rauhassa työtä tehden. Samassa artikkelissa kirjoitetaan Muhannad Qaiconiesta, joka on ystäviensä avustamana perustanut berliiniläiseen kirjastoon arabiankielisten kirjojen osaston. Samaisessa jutussa tutustuttiin myös muihin maahanmuuttajiin ja siihen, millaisia mahdollisuuksia ulkomaalaisella on saada Saksan kansalaisuus.

”Jumala on kovaääninen” oli otsikoitu reportaasi siitä, millä paikkakunnilla moskeijan rukouskutsu saa kuulua kovaäänisten kautta koko ympäristöön. Mielipiteet puolesta ja vastaan ovat sekä käytännöllisiä ( häiritsevä melu, miten käy uskonnonvapauden?) että tunnepuolen sanelemia (”Vihdoinkin saan tuntea Allahin suuruuden.”). Todella mielenkiintoinen artikkeli.

Ikäihmisten hoitoa käsittelevästä jutusta kävi ilmi, että juutalaiset eläkeläiset (vuosina 1991 ja 2004 kiintiöpakolaisina maahan tulleet) ovat köyhempiä ja huonommassa asemassa kuin myöhemmin maahan muuttaneet. Asiasta on käyty ”vakavia keskusteluja”, ja tilanteeseen pyritään saamaan muutos.

Yllä on pieni otanta Spiegilin numero: 30 käsittelemistä aiheista. Maahanmuuttajista kirjoitetuissa jutuissa oli välittämisen tunnelma. Tuli mieleen, että saksalaisille halutaan painottaa sitä seikkaa, että myös maahanmuuttajat ovat Saksan asukkaita, joilla tulee olla samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin. Keskeisen sijaintinsa vuoksi Saksaan on kautta historian tullut niin paljon ihmisiä ympäri maailman (jopa roomalaiset ovat olleet siellä, kävin heidän rakentamassaan kylpylässä, siis raunioissa), että he ovat jo tottuneet erilaisuuteen – ainakin paremmin kuin me suomalaiset. Juurilla ja värillä ei ole niin väliä, kunhan uusi kansalainen ei omista rikosrekisteriä, pystyy osoittamaan asuinpaikkansa, ansaitsee oman toimeentulonsa ja puhuu saksaa auttavasti. Olisiko tässä meilläkin jotain opittavaa?

Pitääkö ihminen pakottaa onneen?

Tiistai 28.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Pitääkö ihminen pakottaa onneen?

Juttelin saksalaisen tuttavani kanssa puhelimessa. Hän soittelee aika usein, ja ensin kertaamme ja päivitämme terveysolosuhteet. Seuraava keskustelunaihe on sää, ja näin kesällä Suomen valoisat yöt ja millaisia pimennysmahdollisuuksia on saatavilla. Pari päivää sitten Joschka kertoi muun jutustelun ohella, että hänen isällään oli tapana sanoa, että joskus ”ihminen on pakotettava onneen”. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut tuota sanontaa, ja keskustelukumppanini antoi minulle esimerkin elävästä elämästä.

Joschkalla oli ollut oppilaana maahanmuuttajaperheen tyttö. Hän oli huomannut, että kyseinen oppilas oli lahjakas, mutta ei kovin kiinnostunut menestymään koulussa. Vuosien aikana Joschka oli usein painottanut oppilaalleen, että tämän tuli käydä lukio loppuun ja kirjoittaa ylioppilaaksi. Tyttö ei ollut missään vaiheessa ollut innostunut ajatuksesta. Muutama vuosi sitten oppilas ja opettaja olivat sattumalta tavanneet joulumarkkinoilla. Tyttö oli ostoksilla miesystävänsä kanssa, ja huomattuaan entisen opettajansa hän tuli juttelemaan. ”Kiitos, että kehotitte minua suorittamaan ylioppilastutkinnon. Sen ansiosta pääsin opiskelemaan haluamalleni alalle ja teen nyt mielenkiintoista työtä.”

Kuultuani tämän esimerkin ymmärsin hyvin, mitä ”onneen pakottaminen” tarkoittaa.

Istuin tänään viisi tuntia autossa. Meitä oli kolme opettajaa, minä eläkeläinen ja toiset virkaa tekeviä. Jostakin syystä jutut käsittelevät tällaisessa seurassa useinkin koulumaailmaa, ja niin kävi myös tänään (tosin se oli vain yksi puheenaihe muiden joukossa). ”Eivät lapset ja nuoret tiedä läheskään aina, mitä heidän kannattaisi ja pitäisi tehdä. Kyllä heitä tulee ohjata, patistaa ja komentaa ihan heidän omaksi parhaaksensa. Jos nuori saa valita tekemisensä täysin omien mieltymystensä mukaan, niin totta kai hän tekisi vain kivoja juttuja. Mutta se ei olisi välttämättä sitä, mikä hänelle olisi hyväksi ja tarpeen,” sanoi toinen matkakumppaneistani. Me muut nyökyttelimme: näin on.

Kun toiseksi vanhimman tyttäreni oli aika jäädä lukulomalle ja ruveta tosissaan opiskelemaan ylioppilaskirjoituksia varten, niin siitä nousi kova poru! ”Tämä on aivan hirveän tylsää! Ei mulla aika kulu millään, kun ei saa nähdä kavereita koulussa! Mitä ihmettä minä teen? Miksi ihmeessä tämä koko lukuloma on?” Voi sitä valituksen määrää! Tyttö oli ollut helppo murrosikäinen, mutta nyt hän otti menetetyn murkkuiän takaisin. ”Lukulomalla opiskellaan ylioppilaskirjoituksia varten, ole hyvä vain”, minä opastin. ”Miksi minun pitää kirjoittaa ylioppilaaksi?” tyttö jatkoi marinaa. ”Mitä ihmettä sinä sitten olisit halunnut tehdä?” ”No, alkaa vaikka kampaajaksi.”

Noista tapahtumista on aikaa, tyttö pyörittää omaa sosiaalialan yritystä, ja eiköhän se väkisin väännetty ylioppilastutkintokin ole jossain määrä ollut apuna opiskelun eri vaiheissa.

”Onneen pakottamisessa” ei tarvitse aina olla kysymys aikuisen ja nuoren välisestä suhteesta. Myös ystävä, satunnainen tuttavuus, asioita hieman ulkopuolelta katsova sukulainen tai joku muu voi nähdä ihmisen elämässä ja tilanteessa jotain sellaista, mitä tämä itse ei ole huomannut. Silloin hienovarainen huomautus, syvällinen keskustelu, kuuntelu, ymmärtäminen ja neuvominen voi tuoda jotakin aivan uutta toisen elämään. Ehkä meidän ei tarvitse nyt puhua onneen pakottamisesta, vaan onneen ohjaamisesta, tien näyttämisestä. Saattaa olla, että asioista keskustelu, rohkaisu saa ihmisen ajattelemaan omaa elämäänsä uudella tavalla. Pienikin lause voi saada aikaan suuria asioita.

Matkustaminen voi olla vaarallista

Keskiviikko 22.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Matkustaminen voi olla vaarallista

Olin opiskeluvuosieni aikana yhden kesän töissä USA:ssa Kansasin osavaltiossa tyttöjen partioleirillä (en ole koskaan harrastanut partiota, mutta se on pikku juttu tässä kokonaisuudessa). Minulla sattui olemaan muutama tunti vapaata, ja ajattelin tutustua ympäröivään maaseutuun pyöräillen. Minulle sanottiin, että minun tulisi olla varovainen, ja että kannattaisi oikeastaan harkita pyöräretken unohtamista. Otin siis pyörän ja ajelin pois aidatulta leirialueelta – oli muuten sen verran hulppea alue, että sieltä löytyi suuri uima-allas, oma hevostalli ja paljon muuta mukavaa amerikkalaiseen malliin. Retkielämys ei ollut kovinkaan ihmeellinen, ja jonkin ajan kuluttua päätin palata takaisin. Pyöräilin pitkin autiota tietä, taloja oli harvakseltaan. Moottoripyörä ohitti minut, ja huomasin, että se pysähtyi tien viereen jonkin matkan päähän. Mies nojaili pyöräänsä, ja minä ohitin hänet mitään sanomatta. Jonkin ajan kuluttua moottoripyörä ajoi ohitseni jälleen, mies pysähtyi odottamaan minua, mutta antoi minun pyöräillä rauhassa. Tämä toistui muutaman kerran, ja aloin olla todella peloissani. Pian huomasin kuitenkin, että kohtuullisen matkan päässä oli talo ihan tien vieressä. Heilutin kättäni ikkunoihin päin ja huutelin useaan kertaan, että olen tulossa. Kiva nähdä taas! Kun mies seuraavan kerran ajoi ohitseni, hän ei enää pysähtynyt. Olinko pelastunut jostakin pahasta?

Asuin Saksassa vuoden verran vaihto-oppilaana. Erään kerran tulin myöhäisellä junalla Kölnistä Leverkusenin asemalle. Olin ollut kavereiden luona, mutta koska kello oli jo paljon, en viitsinyt vaivata ketään hakemaan minua asemalta. Oli pimeä, missään ei näkynyt ihmisiä, matkaa kotiin oli kohtuullisen paljon, alikulkujen läpi oli käveltävä, pelotti. Ihan pian seuraani liittyi keski-ikäinen mies. Hän ihmetteli, miksi olin niin myöhään yksin liikkeellä. Enkö ymmärtänyt, että se oli vaarallista? Mihin olin menossa?Kerroin, kun en muutakaan keksinyt, että asuin Herr Doctor Scriban perheen luona, enkä viitsinyt heitä häiritä tähän aikaan. Mies otti laukkuni ja sanoi saattavansa minut perille. Pelotti. Kamalasti. Mutta mies teki niin kuin lupasi, saattoi minut turvallisesti kotiin, tervehti ”kasvattiperhettäni” ja jutteli heidän kanssaan kotvan. Enää ei pelottanut, ainoastaan hävetti.

Meksikolainen Amalia ja minä päätimme lähteä kesällä Italiaan interreilaamaan. Suunnitelma oli, että…. Ai, niin, ei ollut suunnitelmia, olipahan reppu ja vähän rahaa. Saavuimme Roomaan, josta lähdimme kiireesti pois muutaman nähtävyyden katsottuamme. Kaupunki oli meille liian kallis, ja olihan se jo parissa päivässä nähty. Valuutan vähyyden vuoksi päätimme liftata eteenpäin. Totta kai se olisi vaarallista, mutta ihan tosi – ei kai nyt liftaaminen ole vaarallista. Pitää vain katsoa, kenen kyytiin nousee. Mies oli siisti, nelikymppinen, ja hyppäsimme reippaasti kyytiin. Minä istuin takana, Amalia edessä. Koska hänen äidinkielensä oli espanja, hän ymmärsi italiaa jonkin verran. Rento tunnelma oli ohi aika pian, sillä mies ilmoitti, että me saatoimme olla vaarassa. Hänen mukaansa emme voisi tehdä mitään (olimme moottoritiellä), hän puolestaan pystyisi ajamaan minne tahansa ja… Amalia käänsi minulle miehen puheet, minä otin repustani pienen puukon ja pidin sitä hikisessä kädessäni koko loppumatkan ajan. Se siitä liftaamisesta. Onneksi tapasimme saksalaiset veljekset, jotka olivat liikkeellä omalla autolla, ja loppureissu olikin tosi kiva.

Eniten minua on pelottanut yksin taksissa Pariisissa. Minun oli ajettava lentokentältä hotelliin, yövyttävä siellä, ja seuraavana aamuna olisi lento New Yorkiin. Tietysti oli pimeä. Menin taksin takapenkille ja totesin, että etupenkillä istui kuljettajan lisäksi koira. Sanoin osoitteen, eikä hotellia meinannut millään löytyä. Taas pelotti. Minne tuo mies vie minut? Kukaan ei koskaan saa tietää, jos jotain tapahtuu. Hotelli löytyi lopulta, maksoin kyydin ja menin sisään. Ilmoitin varanneeni huoneen, mutta varausta ei löytynyt. Ei voi mitään. Kyllä voi! Puhuin itselleni pienen huoneen, ja jo samana iltana tapasin hotellissa suomalaistytön, joka oli tulossa kanssani samalle lennolle.

En pelkää lentämistä, osaan (mielestäni) olla kohtuullisen varovainen, vaikka en kaihda uusia ihmisiä ja tilanteita. Nyt on matkustamiseen kuitenkin tullut tekijä, joka pakottaa minut yhä uudelleen miettimään, mitä riskejä minun kannattaa ottaa. Toisaalta on naurettavaa, että en mene Haaparannalle Tornion reissullani, mutta toisaalta: onko sittenkään? Lähdenkö Viroon? Espanjaan en tietenkään matkusta, mutta miten olisi Kreikka? Tuo nuoruuden rohkea matkalainen on ilmeisesti nyt kohdannut itseään voimakkaamman vastustajan. Se on vastustaja, jota ei näe, eikä kuule, mutta joka on pannut koko maailman polvilleen.

"Sydän, sydän!"

Torstai 16.7.2020 klo 21:51 - Pirkko Jurvelin

"Sydän, sydän!" on vasta ilmestynyt nuorille kohdentamani romaani, joka käsittelee poikkeuksellista aihetta: elimensiirtoa. Romaanin päähenkilö Stella herää nukutuksesta sydämensiirtoleikkauksen jälkeen, mutta hän on kadottanut muistinsa operaation yhteydessä. Perhe ja tuttavapiiri huomaa myös, että Stellan identiteetti on kokenut suuren muutoksen.

Tehdessäni taustatyötä kirjaani varten löysin aihetta koskevia, suorastaan hätkähdyttäviä tarinoita. Minun oli pakko ruveta pohtimaan, onko todennäköistä, että luovutetun sydämen mukana uuden elimen vastaanottaja saa myös uusia persoonallisuudenpiirteitä. Lukemieni kertomusten mukaan se on ainakin mahdollista. 

Esittelyvideossa keskustelen uudesta kirjastani muutaman lukuryhmään kuuluneen nuoren kanssa. He auttoivat minua kieleen ja nuorten kulttuuriin liittyvissä asioissa. Minulla oli apuna myös nuori nainen, joka on pelannut salibandyä myös Sveitsissä. Hän tutustutti minut "säbän" maailmaan. Lukuryhmän käyttö oli minulle uusi ja erittäin mieluisa kokemus. Kiitos teille, tytöt!

Mitä heille tapahtui?

Lauantai 11.7.2020 - Pirkko Jurvelin

                                        Mitä heille tapahtui?

Ollessani iltakävelyllä Valamon hautausmaalla pysähdyin pitkäksi toviksi erään hautaristin ääreen. Luin useaan kertaan metallilaatassa olevan tekstin, sillä jotenkin sitä oli vaikea sisäistää ensi lukemalla.

                                TEODOR VASILINP. BORDIN LAPSET

                                OLGA *28.2.1935 REINO *26.6.1936

                                            ERKKI 11.1.1938

                                       Hukkuivat 20.10.1945

Kymmenvuotias Olga, yhdeksänvuotias Reino ja seitsemänvuotias Erkki, kaikki saman perheen lapsia, olivat hukkuneet yhtä aikaa. Miten tällainen traaginen tapahtuma on ollut mahdollista? Oliko kyseessä ehkä laivaonnettomuus? Olimmehan Heinävedellä, jossa vesiliikennettä on aina ollut paljon. Mieleeni tuli myös, että lapset ovat hukkuneet muualla (Laatokalla, sukulaisten luona vieraillessaan?), mutta haudattu kotipaikalleen. Lasten kohtalo vaivasi minua sen verran, että yritin hakea tapauksesta tietoa vasta saamieni oppien mukaan. Olinhan ollut Valamossa juuri kurssilla, jossa opeteltiin erilaisten tiedostojen, lehtien, kuvien, tekstien hakemista. En saanut selville mitään, sillä harmikseni kyseisenä ajanjaksona paikkakunnalla ilmestyneet lehdet eivät olleet vapaasti luettavissa.

Laitoin sähköpostia Heinäveden kirjastoon ja kysyin, olisiko heillä mahdollisesti saatavilla jotakin tietoa kyseisestä tapahtumasta. Ammattitaitoinen virkailija lähetti jo seuraavana päivänä minulle liitetiedoston sukuselvityksestä, muuta tietoa tapauksesta ei löytynyt. Sukuselvitys avasi tapahtumaa jonkin verran. Isän nimi oli kirjoitettu asiakirjoissa muotoon ”Feodor”, hän oli syntynyt vuonna 1896. Lasten äiti oli nimeltään Matrona Mihailintytär Truhponen, ja hän oli syntynyt vuonna 1900. Bordin perhe on ollut hyvin lapsirikas, sillä ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1918 (eli äiti on ollut 18-vuotias, oli ehkä naimisiin mennessään 17-vuotias) ja kolmastoista lapsi vuonna 1941. Komea perhe, työtä pariskunnalla on ainakin riittänyt.

Perheen kolmen lapsen kuolemasta asiakirjat mainitsevat:” Olga, Reino ja Erkki jäivät jäihin yhteisellä koulumatkalla yhden pudotessa ja kahden mennessä pelastamaan +20.10.1945.” Syksy oli varmasti ollut kylmä, kun lokakuun loppupuolella olivat vedet jo jäässä. Oliko joku lapsista mennyt leikkimään jäälle, vai kulkiko koulumatka siten, että jään yli oli helppo oikaista? Sitä asiakirjat eivät kerro. Kolmen lapsen menettäminen yhtä aikaa on aivan käsittämätöntä. Kuinka sellaisesta voi selvitä? Voiko sellaisesta selvitä? Sukukirjojen mukaan lasten äiti on kuollut 53-vuotiaana, eli hän eli vielä kahdeksan vuotta tuon kauhean onnettomuuden jälkeen. Lasten isä, Teodor, kuoli jo kolme vuotta aikaisemmin.

Tämä ei ollut ainoa menetys, joka oli kohdannut Bordin perhettä. Ennen hukkumisonnettomuutta, perheen Vihtori-niminen poika oli kuollut (vuosilukua ei mainita). Asiakirjoissa sanotaan:” Vihtori kuoli 3 v hevosen potkaisemana”. - Uskon, että tuossa perheessä on usein huokaistu:”Miksi? Miksi juuri meille annetaan tällaiset koettelemukset?” Vai onko pariskunta tyytynyt Herran tahtoon.

Kävin katsomassa Oulun museossa olevaa ”Huolella haudatut” näyttelyä. Koska kirkon lattian alle hautaaminen on ollut yleistä 1700-luvun lopulle saakka, arkeologeilla on ollut mahdollisuus tutkia eri aikakausien hautaustapoja jäljelle jääneistä vainajista ja heidän vaatteistaan ja mukana haudatuista esineistä. Esillä oli paljon tietoa myös Keminmaan kirkkoherran Rungiuksen muumiosta, jota olen joskus käynyt katsomassa kyseisessä kirkossa, ja joka on tänä päivänäkin siellä esillä. Tuosta näyttelystä jäi mieleeni erityisesti pienen lapsen hautaan valmistaminen (en muista, mikä vuosisata oli kyseessä). Nuoret naiset ja miehet kokoontuivat yöksi muistelemaan vainajaa ja valmistamaan hänelle hautausvaatteita. Koska lapsikuolleisuus oli yleistä, tapahtuma ei painottunut suremiseen, vaan tilaisuus saattoi olla jopa hilpeä. Kyseisissä menoissa oli mahdollista solmita tuttavuuksia, jotka johtivat kihlauksiin.

                                   "Tuuti lasta tuonelahan,

                                    Lasta lautojen sylihin,

                                   Alla nurmen nukkumahan,

                                    Maan alla makoamahan.”

                                      (Kanteletar 1887)

Surutyö vai käpertyminen onnettomuuteen

Tiistai 7.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Surutyö vai käpertyminen onnettomuuteen

Viime päivinä olen siivonnut kaappeja. Lapsenlapsi on muuttanut meiltä ensimmäiseen ihka omaan kotiinsa, ja minä siirtelen tavaroita paikasta toiseen. En ainoastaan siirtele, vaan heitän myös pois. Löysin vanhoja kalentereitani ja hetken niitä selailtuani päätin, ettei niitä enää tarvitse säilyttää. Erään vuoden kalenteriin olin liimannut edesmenneen teologian tohtorin Martti Lindqvistin kirjoittaman pohdiskelevan esseen kokoelmasta ”Pidot peilisalissa”, ja teksti on mielestäni niin satuttava, että haluan jakaa sen täällä.

Surutyö vai käpertyminen onnettomuuteen

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin törmään ihmisiin, jotka ovat elämänsä jossakin vaiheessa päättäneet, että heidän onnensa on onnettomuudessa. He ovat tulleet riippuvaisiksi pahasta olostaan.

Kummallista, mutta totta. Selityskin siihen löytyy.

Kun elämässä tulee vastaan kriisi, tuntuu kuin törmäisi kiviseinään. Spontaani reaktio tähän törmäyskipuun on vetäytyminen, meneminen suppuun ja sykkyrään. Samalla syntyy halu saada takaisin se, minkä on menettänyt, halu palata siihen hetkeen, jolloin painajainen ei vielä ollut alkanut.

Se ei kuitenkaan onnistu. Kriisi polttaa sillat takana. Entistä elämää ei voi saada takaisin. Eteenpäin veisi kyllä montakin tietä, mutta monet valitsevat pystyyn kuolemisen. Onnettomuuden hellimisestä tulee elämänsisältö. En kuulu mihinkään. En tarvitse ketään. En pyydä mitään. Päätän olla sivullinen omassa elämässäni.

Surutyön tarkoituksena on estää kroonistuva sykkyröityminen. Surutyö ei liity ainoastaan kuolemaan, vaan kaikkiin menetyksiin ja suuriin elämänmuutoksiin. Ihminen saa lahjaksi surun, jotta se aloittaisi hänen sisällään puhdistavan työnsä. Jos puhdistuminen saa tapahtua esteettömästi, suru kuluttaa oman voimansa loppuun. Elämä jatkuu.

Martti Lindqvist

Slow Life Movement, Hitaan elämän liike

Torstai 2.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Hitaan elämän liike

Slow Life Movement

Autolla ajaessani minulla on yleensä päällä klassisen musiikin kanava. Viime viikolla kanavaa etsiskellessäni satuin kuulemaan keskustelua ”Hitaan elämän liikkeestä”. Aihe oli niin mielenkiintoinen, että jäin kuuntelemaan ohjelmaa, kunnes saavuin kaupan pihalle. Pohdiskelin, mistähän tässä oikein oli pohjimmiltaan kysymys. Kotiin palattuani rupesin etsimään asiasta tietoa netistä, ja englanniksi sitä löytyikin jonkin verran.

Hitausliike (ei minun suomennokseni) eli Slow Movement sai alkunsa italialaisen Carlo Petrinin protestista. Mies ei voinut hyväksyä sitä, että Roomaan perustettiin vuonna 1986 McDonalds-ravintola, siis pikaruokapaikka, ja Petrini julisti, että kunnollinen ravintola on ”slow food-restaurant” (>< fast food restaurant).

Geir Berthelsen ja hänen luomansa The World Institute of Slowness julkaisi vuonna 1999 vision hitaasta planeetasta. Carl Honoré puolestaan kirjoitti vuonna 2004 teoksen ”Hitauden ylistys”. Honoré kirjoittaa liikkeen ajatuksesta:” Se on kulttuurivallankumous sitä ajatusta vastaan, että nopeampi on parempi. Hitauden filosofia ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään etanan vauhtia, vaan se tarkoittaa sitä, että asiat tehdään oikealla nopeudella… Asiat halutaan tehdä mahdollisimman hyvin sen sijaan, että ne tehtäisiin mahdollisimman nopeasti. Laatu on määrää tärkeämpi joka asiassa, olipa kyse sitten työstä tai ruuasta.”

Nykyihmiselle annetun diagnoosin nimi on ”aikasairaus”, ja kuka tahansa (myös eläkeläinen ja lomalla oleva) tunnistaa tämän sairauden oireet itsessään: jatkuva kelloon vilkuilu ja päivän aikatauluttaminen. Mutta miten omaa elämää voi sitten yrittää hidastaa? Asialle omistautuneet neuvovat seuraavaa: Tee vähemmän, keskity ihmisiin, arvosta luontoa, ole läsnä juuri tässä hetkessä, syö hitaammin, aja hitaammin, laita puhelin ja muuta vastaavat koneet syrjään hetkeksi, keskity vain yhteen tehtävään kerrallaan…

Uskon täysin siihen, että elämäntahdin hidastaminen parantaa elämänlaatua. Asiasta on tehty myös tutkimuksia, mutta mielestäni ilman niitäkin on täysin ymmärrettävää, että tunnen oloni paremmaksi, jos olen päättänyt tänään tehdä yhden tärkeän homman niiden kymmenen sijaan, jotka myös ovat listalla. Olen aivan varma siitä, että me kaikki olisimme terveellisempiä, tasapainoisempia, tyytyväisempiä ja vaikka mitä, jos malttaisimme hidastaa elämäämme. MUTTA, sitten tulee se iso mutta, joka monesti hankaloittaa tätä suotavaa prosessia. Ensiksikin: Kuka tekee ne kaikki hommat, jos minä en niitä tee? Ja toiseksi: Eikö se ole laiskuutta, jos vain lueskelee tai istuskelee luonnosta nauttien? Miten ihmeessä saisi itsestään nitistettyä sen sivupersoonan/geenin/ominaisuuden, joka ehdottomasti kieltää hidastelun. Ainoastaan lomalla se on sallittua, koska… niin koska on loma, eikä silloin tarvitse tehdä mitään. Sana ”loma” antaa luvan rentoon elämään. Ja siksi toisekseen: En millään jaksaisi istua ongella tuntitolkulla siimaa tuijottaen. Kymmenen minuuttia olisi ihan ok, mutta sitten pitäisi jo ruveta hommiin.

Tulin eilen Valamoon. Jo tulomatkalla sain puhelinsoiton, jossa tulevalle majoittujalle kerrottiin, että ukkosmyrskyjen johdosta Valamossa ei ole ollut sähköjä vuorokauteen. Siis ei sähköjä. Koko totuus selvisi minulle perillä, kun sain tietää, ettei suihkuun olisi menemistä, vain määrättyjä vessoja voi käyttää, noutopöydän sijaan sain keittoa ja näkkileipää, ja kaikenlainen somettaminen oli lähes mahdotonta. Siinä minulle oli slow lifea ja kaiken lisäksi vielä rankkasateen kanssa tarjoiltuna. Onneksi sähköt palasivat illan mittaan, ja pelko liiallisesta hidastelemisesta poistui.

Blogin lopuksi tarjoilen teille kurssilla kuulemani ajatuksen. Jos joku yhtään ymmärtää, mitä se tarkoittaa, kertokoon myös minulle, kiitos.

”Älkää juosko ajan perässä, antakaa ajan tulla kohti.”

Tervetuloa työhuoneeseeni

Lauantai 27.6.2020 klo 19:58

All Lives Matter

Keskiviikko 24.6.2020 - Pirkko Jurvelin

All Lives Matter

Olin toisella tai kolmannella luokalla kansakoulussa, kun pääsin käymään kylään luokkatoverini luo. Hän oli herttainen ja kiltti tyttö, jonka koulumenestys ei ollut kovin vakuuttava. En ollut aikaisemmin käynyt niin vaatimattomassa – suorastaan köyhässä – asunnossa. Ystävälläni oli useita sisaruksia, sillä tuohon aikaan (ennen ehkäisyvälineiden kehittämistä) lapsia oli perheissä yleensä monta, eikä taustalla ollut useinkaan uskonnollinen tai elämänkatsomuksellinen vakaumus. Muistan, että istuin hämärässä huoneessa seinän vieressä penkillä. Huoneen keskellä oli pöytä, muuta en sisustuksesta muista. Oliko sitä edes? Perheessä oli pieni vauva, ja halusin ottaa hänet syliini. Kun pitelin lasta varovaisesti lähelläni, huomasin, kuinka voimakas pissan haju sitä ympäröi. Tuo vierailu jäi ainoaksi ystäväni kodissa, mutta muistan sen aina, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin tekemisiin konkreettisen köyhyyden kanssa. Luokkatoverini jäi luokalle heikon koulumenestyksen vuoksi. Nykyisin hänen oppimisvaikeuksiaan olisi osattu hoitaa ja tukea häntä ja koko perhettä monella tavoin.

Tuon ajan yhteiskunnasta voin todeta sen, että luokkaerot olivat olemassa, vaikka niistä ei puhuttu, eihän niitä edes aina tunnistettu. Totuus on kuitenkin se, että hyvin usein opettajan lapsesta tuli aikuisena opettaja ja talonmiehen pojasta talonmies. Ei siinä mitään, kavereita oltiin kuitenkin kaikkien kanssa.

Pitkän opettajanurani aikana olen saanut olla tekemisissä monenlaisten lasten ja perheiden kanssa. Muistiini on hyvin jäänyt eräskin pieni poika, jolle oli kasautunut monenlaisia ongelmia. Lapsi oli aivan ihana, ja me tulimme hienosti toimeen keskenämme, mutta hänen elämänsä oli liian monella tavalla kuormittunut. Eräänä päivänä sosiaalityöntekijä tuli luokseni ja ilmoitti, että poika ei tule enää kouluun. Hänet laitettiin sijaisperheeseen. Minulle asia oli yllätys, vaikka en sitä lopulta ihmetellytkään. Vieläkin mietin juuri tuota lasta ja toivon, että hänen elämänsä sai hyvän suunnan.

Suomessa on syrjäytyneitä nuoria (15–29-vuotiaita) noin 60 000. Syrjäytymisen syyt ovat moninaiset, sekä yhteiskunnallisista tekijöistä että perhe- ja yksilökohtaisista seikoista johtuvia. Valitettavan usein perheen sisäiset ongelmat voivat olla myös ylisukupolvisia. Pisa-tutkimus antaa voimakkaasti viitteitä siitä, että lapsen ja nuoren kotioloilla on vaikutus koulumenestykseen. Samaa näkemystä tukee tänä keväänä tehty huomio: koronaolojen vuoksi kotiopetuksessa olleista pärjäsivät ne lapset, joiden kasvuolosuhteet (koti, perhe) olivat ns. ”tavalliset”.

Kuten edellisessä blogissani kerroin, USA:ssa musta nuori putoaa helposti ulos koulutuksesta ja ajautuu valkoihoisia herkemmin rikoksiin. Suomessa ei ole vastaavaa rodusta johtuvaa asetelmaa, mutta väristä välittämättä meillä on yhteiskunnallinen ongelma: koulupudokkaat, joita tämän hetken mukaan alle 30-vuotiaista on 70 000. Se on valtava määrä nuoria! Nämä koulupudokkaat, jotka hyvin suuressa määrin ovat vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta, voisivat asuttaa kokonaisen kaupungin (esim. Lappeenrannassa on n. 72 000 asukasta).

Black Lives Matter-liike tahtoo nostaa esille mustien kärsimät vääryydet. Toivon vilpittömästi, että tämä liike ja sen ympärillä tapahtuva liikehdintä auttavat mustia ihmisiä saavuttamaan ne mahdollisuudet ja oikeudet, joita valkoisilla on ollut aina. All Lives Matter-liike on ollut monenlaisen kritiikin kohteena, mutta sen sanoma on selvä: jokaisella elämällä on merkitys. Meidän suomalaisten on helppo pysytellä sivussa, kun puhutaan BLM-liikkeestä, koska koemme, ettei asia meitä juurikaan kosketa. Meidän ei kuitenkaan pidä naivisti sulkea silmiämme ja ajatella omahyväisesti, että on ihmisen oma syy, jos hän ei pärjää elämässään. Vaikka henkilökohtaisesti emme pystyisikään paljon asioihin vaikuttamaan, niin voimme kuitenkin välittää asenteemme ympäristöömme: All Lives Matter.

Black Lives Matter

Sunnuntai 14.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Black Lives Matter

Kun mustaihoinen George Floyd kuoli Minneapolisissa poliisin väkivallan uhrina, tapahtuma sytytti valtavan mellakka- ja vastamellakka-aallon ympäri maailman. Oikeutetusti on esimerkiksi tuotu esille fakta, jonka mukaan mustat joutuvat todennäköisemmin poliisin ampumaksi ja vakavan väkivallan kohteeksi kuin muut etniset ryhmät. Black Lives Matter (järjestö perustettu 2013) eli BLM voidaan suomentaa esimerkiksi:”Mustien elämällä on väliä”. Ajatuksena on luonnollisesti se, ettei rotu tai ihonväri saa vaikuttaa ihmisen kohteluun tai hänen elämäänsä ylipäätään. Suurin osa niistä mielenosoituksista, joista olemme kuulleet, ei kuitenkaan ole tämän organisaation järjestämiä, vaikka slogania käytetään sujuvasti ympäri maailman.

Välikommenttina tähän minun täytyy sanoa, että aiheesta on hankala kirjoittaa suomeksi, koska täysin hyväksyttyä ja korrektia sanaa ilmaisemaan ihmisen ihonväriä, ei suomen kielestä löydy. Sen ymmärtää jokainen, että sana ”neekeri” on kielletty. Muistan yhä sen aapiskirjan (minulla on se hyllyssäni), jossa oli kaunis kuva ja teksti:” Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan.” No, se oli silloin. Sana ”musta” on myös liian kova tai suorastaan tökerö. Eiväthän lapsetkaan saa enää leikkiä ”Kuka pelkää mustaa miestä?”. Viimeisin versio tuosta oli muistaakseni ”Kuka pelkää jäämiestä?”. Voisinko käyttää sanaa ”värillinen”? Ei hyvä, kuulostaa siltä, että korostan henkilön ihonväriä jonkin muun ominaisuuden jäädessä mahdollisesti vähemmälle huomiolle. Tämä on hankalaa, mutta kun tajusin, että USA:ssa mustat sanovat ”black”, päätin myös käyttää sanaa ”musta”.

Syyt mustien ja valkoisten välisiin ongelmiin lepäävät syvällä USA:n historiassa. Orjuus kiellettiin Yhdysvalloissa lailla vuonna 1865, ja suurin osa liittovaltion nykyisistä mustista asukkaista on näiden entisten orjien ja heidän jälkeläistensä jälkeläisiä. Historia ei unohdu, ja solutkin muistavat. Näennäisen vapauden ja tasa-arvon alla kytee vuosisatojen epäluottamus, viha ja kauna, josta on vaikea päästä eroon millään laeilla. Virallisesti rotuerottelua ei ole olemassa, mutta käytäntö on monin paikoin toinen. Hyvin usein asuinalueet jakautuvat etnisesti, ja mustien on vaikea päästä yksityiskouluihin taloudellisten syiden vuoksi. Tutkimusten mukaan mustaihoisen todennäköisyys olla köyhä on kolme kertaa suurempi kuin valkoisella, ja lukion suorittamisen mahdollisuus on puolet valkoisiin verrattuna. Yhdysvaltain Oikeusministeriön arvion mukaan joka kolmas musta joutuu jossakin elämänsä vaiheessa vankilaan. Näitä tutkimustuloksia, joissa näkyy mustan ihmisen huonompiosaisuus valkoiseen verrattuna (siis Yhdysvalloissa) löytyy loputtomiin. Ongelmia pyritään ratkaisemaan lainsäädännöllisesti ja monilla muilla keinoilla, mutta orjuuden luoma epätasa-arvo näyttää olevan vaikeasti poistettavissa.

Näin siis tämän päivän Yhdysvalloissa. Miten on meillä Suomessa? Lainaan yle:n uutista:”Yhdenvertaisuusvaltuutetun tuore selvitys osoittaa, että neljä viidestä afrikkalaistaustaisesta on kokenut Suomessa syrjintää ihonvärinsä takia. Yleisimmin rasistista syrjintää ja häirintää kohdataan julkisissa kaupunkitiloissa, kouluissa ja työpaikoilla. Valtaosa vastaajista oli kohdannut syrjintää kuukausittain, viikoittain tai päivittäin.” Tämä on tilanne meillä täällä Suomessa, maassa, jonne ei ole koskaan tuotu mustia orjia Afrikasta. Rasismi on pelkoa, jota tuntevat sekä valkoiset että mustat. Sitä joutuu kokemaan lähes jokainen maahanmuuttaja tai turvapaikanhakija. Rasismi on ihmisen pelkoa siitä, että musta mies tuhoaa valkoisen rodun edustajan hengen, oikeudet ja omaisuuden. Rasismi on pelkoa vieraan, tuntemattoman edessä. Rasismi on suojelunhalua, joka ylittää terveen järjen ja faktat.

Ystäväni Omar on asunut Suomessa jo lähes viisi vuotta. Hän käy töissä, hänellä on suomalainen tyttöystävä, hänellä on pankkitili, hän on erittäin kohtelias ja ystävällinen. Kysyin häneltä, onko hän kokenut Suomessa rasismia. Hän vastasi, ettei ole, mutta epäilen, että hänen kohteliaisuutensa esti häntä olemasta ihan rehellinen. Omarin tyttöystävä kertoi, että tälle on joskus huudeltu jotakin, mutta onneksi ei mitään sen kummempaa. - Onko sinun perääsi huudeltu kaduilla?

Rajaton mieli

Keskiviikko 10.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Rajaton mieli

Cameron Mott oli yhdeksänvuotias, kun lääkärit päättivät poistaa häneltä koko oikean aivopuoliskon lopettaakseen ne hengenvaaralliset kohtaukset, joista lapsi kärsi. Leikkauksen jälkeinen ennuste oli, että Cameron halvaantuisi mahdollisesti loppuiäkseen. Onneksi ennuste ei käynyt toteen, vaan lapsi alkoikin yllättäen liikkua. Lääkärit päättelivät, että aivojen vasemmassa puolessa muodostui leikkauksen jälkeen uusia, tarvittavia yhteyksiä, jotka suorittivat poistetun oikeanpuoleisen puoliskon tehtäviä. Tämän leikkauksen jälkeen aivopuoliskoja on poistettu muiltakin lapsilta. Christina Santhouse oli kahdeksan, kun hänet leikattiin. Hän suoritti lukion erinomaisin arvosanoin, jatkoi yliopistoon ja toimii nyt logopedina.

Jo Boalerin teos ”Rajaton mieli, opi, elä ja kehity ilman esteitä” on täynnä innostavia esimerkkejä aivojen muovautuvuudesta (ns. neuroplastisuus). Jo tähän alkuun voin tiivistää teoksen sanoman seuraavasti: Aivot muuttuvat kaiken aikaa, ja niitä pystytään muuttamaan. Ei ole olemassa miesten ja naisten aivoja, ei ole olemassa hyvää ”matikkapäätä” tai ”kielipäätä”. Tyttäreni kertoi lukeneensa tutkimuksesta, jossa opettajalle annettiin lukuvuoden alussa uusi ryhmä. Samalla hänelle kerrottiin, että tietyt neljä oppilasta olivat luokan lahjakkaimpia. Itse asiassa heidät oli satunnaisotannalla valittu ryhmästä, eikä heidän osaamisensa erottunut muusta joukosta. Kuitenkin tutkimusjakson lopussa kävi selville, että juuri nämä neljä oppilasta olivat edistyneet parhaiten luokassa. Toisin sanoen opettaja kohteli (tiedostamattaan) näitä lapsia siten, että heidän oppimisensa parani. Tässä on ilmeisesti kysymys samasta asiasta, jota kutsutaan ”miesten aivoiksi” ja ”naisten aivoiksi”. Boaler kertoo Jenniferistä, jonka professori epäili naista vilpistä, koska hän oli onnistunut niin erinomaisesti matematiikan tentissä. Toisin sanoen professori oletti, ettei naispuolinen opiskelija pystynyt suoriutumaan tehtävistä niin hyvin. Nykyisin Jennifer Brich johtaa matematiikan laitosta Kalifornian yliopistossa. Hän puolestaan joutui puuttumaan erään miespuolisen professorin toimintaan kuullessaan tämän sanovan opiskelijalleen:”Ei se mitään. Sinä olet nainen. Naisten aivot ovat erilaiset kuin miesten, joten et ehkä ymmärrä tätä kunnolla, eikä haittaa, vaikket ymmärrä sitä ollenkaan.”

Lääketieteen tohtori Norman Doidge on yksi heistä, jotka tutkivat ja välittävät uutta tietoa aivojen neuroplastisuudesta. Hän nimittää ”pimeiksi vuosiksi” sitä aikaa, jolloin aivojen uskottiin olevan muuttumattomat.

Torontossa on Arrowsmith-koulu, jossa osa oppilaista opiskelee muutaman kuukauden, toiset vuosia. Opiskelijoilla on erityisongelmia oppimisen kanssa, ja heillä on monenlaisia diagnosoituja vaikeuksia. Arrowsmith-koulussa opettajat pyrkivät tunnistamaan aivojen heikkoudet (tavallisissa oloissa lapsen/opiskelijan vahvuuksia painotetaan), ja kohdistavat opetuksen juuri niihin, eli oppilaan aivoihin pyritään muodostamaan uusia hermoratoja ja yhteyksiä. Boaler painottaa myös virheiden tekemisen tärkeyttä. Kyllähän mekin tunnemme sananlaskun:”Virheitä tekemällä oppii.” Erehdykset, kömmähdykset, virheet opettavat paljon, eikä niitä tulisi kenenkään hävetä, sillä oppimisen kannalta niistä on vain hyötyä.

Älä siis enää sano itsellesi: Se on asia, jota en yksinkertaisesti voi oppia. Minulla ei ole siihen tarvittavia kykyjä. Sinä voit oppia, mutta se vaatii paljon työtä, lukuisia toistoja virheiden tekemistä ja niistä oppimista sekä moniulotteista lähestymistapaa. Juuri tuo moniulotteinen lähestymistapa on asia, jonka soisin kaikkien opettajien omaksuvan - eikä tietenkään ainoastaan opettajien. Kun opiskelet harrastuksenasi vaikka espanjaa, mieti, mitä keinoja ja aisteja olet tähän asti käyttänyt. Mikä on vielä kokeilematta? Löydätkö jonkun uuden lähestymistavan? Mitä vielä keksit? Se voi olla jotakin ihan tavallista (kirjoita kesän aikana kaikki oppikirjasi kappaleet vihkoon – käden ja silmien yhteistyö tuottaa varmasti tuloksia), tai sitten jotakin aivan huikean erikoista.

Lopuksi vielä matematiikanopettaja Jimin kertomus viidesluokkalaisten oppitunnilta, jossa aiheena oli potenssilaskennan eksponentit (Siis mitä? Minullahan on kielipää, enkä ymmärrä tuosta mitään. Vai miten tämä homma nyt meneekään...).

” He (oppilaat) alkoivat taitella neliönmuotoisia papereita kolmioiksi. Ja he keksivät itse, että osien välillä on eksponentiaalinen suhde. Kun he taittelivat paperin kerran, heillä oli kaksi osaa. Ja kun he taittelivat kahdesti, osia oli neljä. Sen jälkeen he alkoivat nähdä kakkosen potensseja jokaisessa taitoksessa. Ja he tekivät havainnon itse, koska me olimme harjoitelleet kymmenjärjestelmää ja kymmenen potensseja. Pääsin siis seuraamaan, kuinka opit yhdistyivät oppitunneilla, ja se oli kerrassaan upeaa.” Eli tämän kesän läksy: Opettele jotakin uutta!

"Jokainen päivä on hyvä päivä"

Lauantai 6.6.2020 - Pirkko Jurvelin

”Jokainen päivä on hyvä päivä”

Lukiessani Jo Boalerin teosta ”Rajaton mieli” törmäsin ihan kirjan loppusivuilla nimeen Henry Fraser. Täytyy myöntää, että Boalerin aikaisempi teksti unohtui, kun aloin lukea tämän nuoren miehen elämästä. Palaan toisessa blogissani Boaleriin, jonka teos ja tutkimukset ovat mielestäni niin tärkeitä, että jokaisen – iästä riippumatta – pitäisi päästä osalliseksi siitä tiedosta, että aivoja voi muuttaa. Ihan tosi! Mutta siitä siis toiste.

Englantilainen Henry Fraser oli 17-vuotias lukiolainen ja innokas urheilija, joka pelasi koulunsa rugby-joukkueessa. Kouluvuoden päätyttyä hän suuntasi ystävineen lomamatkalle Portugaliin nauttimaan auringosta ja lukuvuoden jälkeisestä vapaudesta. Matkan viidentenä päivänä Fraser löi sukeltaessaan päänsä merenpohjaan, ja tässä onnettomuudessa hän loukkasi pahasti selkäytimensä. Nuorukainen kuvailee, kuinka hän kellui meressä kasvot alaspäin voimatta liikuttaa käsiään tai jalkojaan. Ystävät pelastivat Fraserin hukkumiskuolemalta.

Sairaalajakso kesti kuukausia, ja aluksi Henry oli kuusi viikkoa ikkunattomassa huoneessa saamatta syödä tai juoda. Kun hän näki oman peilikuvansa ensimmäistä kertaa, hänet valtasi masennus: siitä urheilijanuorukaisesta, joka hän oli ollut, ei ollut jäljellä juuri mitään. Kuitenkin saadessaan ensimmäistä kertaa tuntea ihollaan ikkunasta tulevan tuulenhenkäyksen ja nähdessään auringon paistavan hän tunsi itsensä kiitolliseksi ja nöyräksi, ja hän päätti pitää kiinni näistä tunteista. Henry, joka on halvaantunut kaulasta alaspäin, päätti valita katkeruuden sijasta kiitollisuuden. Olen katsellut nuorukaisen kuvia, ja hänellä on usein päällään huppari, jossa lukee ”Every day is a good day.” eli ”Jokainen päivä on hyvä päivä.”

Henry Fraser oli ollut kiinnostunut kuvaamataidosta jo ennen halvaantumistaan, mutta onnettomuuden jälkeen siitä tuli hänelle harrastus ja oikeastaan ammatti, sillä häntä voi hyvällä syyllä kutsua taiteilijaksi. Henry on luonut taidetta pitämällä sivellintä suussaan, ja hänellä on ollut lukuisia taidenäyttelyitä Englannissa. Hän on saanut ylistävää palautetta julkisuuden henkilöiltä, joista hän on maalannut muotokuvia. Mutta annetaanpa nuoren miehen itsensä kertoa:

”Katson kysyjää (Miten ihmeessä et ole katkeroitunut?) ja kerron herääväni joka päivä kiitollisena kaikesta, mitä minulla on elämässäni… Saan herätä joka aamu ja tehdä työtä, jota rakastan. Saan vastata haasteisiin ja yrittää parhaani monella tavalla. Opin jatkuvasti ja edistyn koko ajan. Kovin moni ei voi sanoa niin, ja kun suhtaudun elämääni sillä tavalla, pidän itseäni hyvin onnellisena. Mitä syytä minulla olisi olla allapäin? Minulla on paljon syytä onnellisuuteen.

Ei ole mitään järkeä vatvoa sitä, miten asiat olisivat saattaneet tai voineet olla. Tapahtunut on tapahtunut, eikä sitä voi muuttaa. Sen voi vain hyväksyä. Elämä on paljon yksinkertaisempaa ja onnellisempaa, kun ajattelee aina, mitä voi tehdä, ei vain sitä, mitä ei voi tehdä.

Jokainen päivä on hyvä päivä.” - Näitä sanoja lukiessa tulee mieleen, ettei iällä ole mitään tekemistä kypsyyden kanssa.

Henry Fraser on kirjoittanut kaksi kirjaa, joista uusin ”The Little Big Things” on ilmestynyt kolme vuotta sitten. Alkusanat teokseen on kirjoittanut J.K.Rowling (mm.Harry Potter-sarjan luoja), joka arvostaa suuresti tätä nuorta miestä. Rowling onkin sanonut, että Henry Fraser on yksi merkittävimmistä ihmisistä, joita hän on koskaan tavannut. Olisin tilannut kirjan itselleni, mutta se on nyt tilapäisesti loppunut, enkä ihmettele asiaa ollenkaan. Se, miten tämä nuorukainen viettää nykyään elämäänsä on ihme, josta ihmiset haluavat lukea. Kaikkein suurin ihme on se, että vaikeasti vammautunut nuori ihminen pystyy lohduttamaan ja kannustamaan kaikkia muita.

Jos haluat tietää Fraserista lisää, materiaalia löytyy valtavasti ainakin englanninkielisiltä sivuilta. Kiitos, Henry, että muistutat olemassaolollasi meitä siitä, kuinka jokainen päivä on hyvä päivä.