Vapaamielisen, modernin yhteiskunnan jäsen voi olla äärimmäisen suvaitsematon

Keskiviikko 4.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Vapaamielisen, modernin yhteiskunnan jäsen voi olla äärimmäisen suvaitsematon

Minun nuoruudestani on vierähtänyt jo muutama vuosikymmen, mutta muistan yhä, kuinka hyvät käytöstavat, vanhempien henkilöiden kunnioittaminen ja sopuisa elämänmeno oli keskivertosuomalaisen elämän oletusarvo. Yhteisymmärrys oli luonnollinen asia, vaikka toisinaan minua tietysti ärsytti, kun joku oli omasta mielestäni tiukkapipo, ja toisinaan taas piti pyöritellä silmiä, kun mielestäni kanssakulkijan arki saattoi näyttää ihan oudolta. Mutta eipä se lopultakaan minulle kuulunut, pääasia oli, että elämä sujui letkeästi.

Minun arvomaailmani oli tuolloin ja on yhä perinteinen, kristillinen arvomaailma, mutta tuttuja ja kavereita löytyi monenlaisista piireistä – kuten tänäänkin, sehän on elämän rikkautta. Kaverit saivat elää omalla tyylillään, kunhan minäkin sain elää omalla tavallani. Näin jälkikäteen ajateltuna tuolloin – useampi vuosikymmen sitten – yhteiskunnan arvot olivat kuitenkin vielä paljon homogeenisempia kuin nykyään, esimerkiksi omissa opiskelijaporukoissani eläminen ja käyttäytyminen oli aika lailla hyvien tapojen mukaista. No, toki edelliseen sukupolveen verrattuna elämä oli paljon vapautuneempaa. Voin kuitenkin sanoa, että mielestäni me olimme ihan eri tavalla suvaitsevaisia kuin nykyisin ollaan.

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on tänään hyvin salliva. Seksuaalinen meno on päätä huimaavaa verrattuna aikaisempaan, ja sukupuoliakin löytyy nykyisin paljon enemmän kuin kaksi. Myös erilaisten uskontojen ja uskomusten kirjo on vähintäänkin monipuolinen, mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja niitä ikiomia ajatuksiaan on kohtuullisen helppoa, maailma ei enää tarkoita Suomea ja Eurooppaa, vaan voit matkustaa lähes minne tahansa lomailemaan tai töitä tekemään. Tämä on mahdollisuuksien maailma! Eikä sittenkään ole.

Jos ja kun joku tahtoo kasvattaa tässä avoimessa ilmapiirissä lapsensa siten, ettei hän saa kuulla sanaa ”Jeesus”, ”halleluja” tai muuta kristillisyyteen viittaavaa, niin hän voi nostaa syytteen sitä oppilaitosta/tahoa vastaan, jossa lapsi on altistunut kristillisyyden vaikutuksille (vaikka vain yhden sanan verran).

Missä on näiden supersuvaitsevaisten nykyajan ihmisten suvaitsevaisuus, kun he kohtaavat kristinuskoon viittaavaa sanastoa/tapahtumia tässä maassa, joka sai ensimmäiset kristilliset vaikutteensa jo 800-1000-luvuilla? Onko joillakin Suomen asukkailla oikeus kieltää toisia tämän maan asukkaita vaalimasta kristinuskon perinteitä ja vain sen takia, ettei se ole heidän oma juttunsa? Kaipaan suvaitsevaisuutta näiltä korvausten vaatijoilta. He elävät varmaankin omasta mielestään liberaalia, ennakkoluulotonta elämää, ja kuitenkin he haluavat pakottaa meidät muut omien ennakkoluulojensa ja mielipiteidensä ja tabujensa taakkojen alle. He haluavat rajoittaa lastensa ja nuortensa elämää – mutta se ei riitä -, sillä he haluavat rajoittaa myös tämän yhteiskunnan toisten asukkaiden elämää.

En halua suostua tähän, enkä haluaisi, että muukaan yhteiskunta suostuu. Mikäli joku ei hyväksy Jeesus-sanaa, hänen ei myöskään tule viettää joulua (= Jeesuksen syntymäjuhla) missään muodossa, eikä joululoman, pääsiäisloman ja vaikkapa juhannuksen tule millään tavoin olla tämän kristillis-kielteisen henkilön elämään kuuluva juttu. Kuitenkin joku sanoo EI Jeesukselle, mutta noukkii rusinat pullasta eli nauttii kaikesta siitä, mitä kristillisyys on maahamme tuonut (esimerkiksi koululaitoksesta, joka tuli Suomeen kirkon mukana).

Olen joutunut elämäni aikana näkemään ja kuulemaan paljon omien arvojeni vastaisia asioita, mutta niinhän se menee: En ole tämän yhteiskunnan ainoa jäsen, vaan yksi miljoonien joukossa, enkä minä yksin halua tai voi määrätä toisten elämää. Sitä paitsi aina on olemassa mahdollisuus, että karsastamani asia osoittautuukin joksikin aivan muuksi, voin oppia uutta ja nolostella aikaisempaa yksipuolista ja virheellistä näkökantaani.

Edessä ihana tulevaisuus

Keskiviikko 27.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Edessä ihana tulevaisuus

Tyttären perhe oli kyläilemässä. Perheen vanhin lapsi, 7- vuotias Nooa, varmisti heti ovella, että tarjoaahan mummo herkkuja, ja saatuaan myöntävän vastauksen hän juoksi pitkän eteisen perimmäiseen huoneeseen. Se huone tunnetaan nimellä ”leikkihuone”, koska siellä kaapit tursuavat kaikenlaisia leluja, joita mummo ei enää jaksa pitää järjestyksessä. Turha vaiva, sillä seuraavat leikkijät penkovat tavarat alas hyllyistä ja nakkelevat myöhemmin takaisin kaappiin. Hyvin leikit sujuvat, mitäpä tuota nipottamaan jostain järjestyksestä.

Nooa rakenteli legoilla, kunnes oli aika siirtyä ”herkkupöytään”. Kaikki maistui hyvältä, mutta äidiltä piti kuitenkin kysyä lupa, josko vielä saisi ottaa jotakin lisää.

Perheen pienimmät alkoivat jo väsyä, ja kun heitä oltiin pukemassa, pääsin juttelemaan Nooan kanssa kaikessa rauhassa. Pojan äiti yritti tulla hakemaan häntä jo laittamaan ulkovaatteet päälle, mutta tämä vastasi, että hän juttelee mummeliinin kanssa nyt kaikessa rauhassa.

Minulle selvisi monta asiaa. Kysyin, mitä tämä 7- vuotias alkaa sitten tulevaisuudessa tehdä töikseen. Vastaus oli selvä ja nopea: Hänestä tulee opettaja ja kalastaja (kuten isäkin on). Ilahduin kovasti tuosta opettaja- suunnitelmasta ja laskeskelin, että Nooa saattaa olla joskus tulevaisuudessa jo viidennen polven opettaja tässä meidän sukuhaarassa, olisihan se hienoa! Minä sanoinkin, että hänestä tulisi varmasti hyvä opettaja, poika kun on niin ystävällinen, huomaavainen pienempää siskoaan ja veljeään kohtaan – ja teräväpäinen. Ihana tulevaisuudensuunnitelma! Tässä vaiheessa en edes halua ajatella sitä, millaiseksi koulumaailma (=yhteiskunta) on nyt ja sitten joskus mennyt. Ei, ei, kaikki kääntyy parhain päin!

1- luokkalaisen pikkupojan mielestä kaikki muu oli koulussa kivaa paitsi musa ja enkku. Huomasin kuitenkin, että lapsi oli ehtinyt oppia englanninkielisiä sanoja ja sanontoja vaikka kuinka paljon jo muutamassa kuukaudessa. Hienoa, kun kielikylpy aloitetaan niin varhain! Musaa en kommentoinut ollenkaan, eiväthän kaikki kouluaineet voi olla yhtä kivoja, kunhan nyt jotakin innostavaa löytyy. Ja kuinka kaveripiiri onkaan kasvanut syksyn mittaan!

Lopulta Nooa ilmoitti, että hän muuttaa meille asumaan. Minä ilahduin kovasti ja sanoin, että yksi huone on ihan sitä varten (siellä on yksi lapsenlapsi jo talostellut aikoinaan puolentoista vuoden ajan). Tuumasin kuitenkin, että hänen on käveltävä yksin kouluun, mutta koulu on onneksi lähellä, ja mummo voi saattaa ensimmäisinä aamuina.

Siinä vaiheessa pojan äiti tuli jo hoputtamaan kotiin lähtöä, eikä ilahtunut ollenkaan muuttosuunnitelmista. Poika tuumasi siihen, että ainakin hän voisi tulla yökylään. Se jäi harkittavaksi.

Olen nyt mietiskellyt muutaman päivän pienen, tyytyväisen pojan maailmaa. Kuinka paljon kaikkea hyvää onkaan edessäpäin. Elämä täyttyy suunnitelmista, toiveista ja unelmista, ja ne kaikki ovat myönteisiä, ja huolet ovat niin pieniä vielä tässä vaiheessa, että niihinkin ratkaisu löytyy isän tai äidin luota.

Kyllä, minunkin – ja sinun – elämä on ollut joskus tuollaista, iloista, ei turhia murehtimisia, ja se johtui varmasti suurelta osin siitä, että lapselle tulevaisuus tarkoittaa seuraavaa tuntia, huomista, ehkä ensi viikkoa. Ei täydy ajatella kuukausien, jopa vuosien päähän, surra sitä, millainen maailma meillä on sitten edessämme, onko elämässämme enää mitään syytä iloon, tyytyväisyyteen, jopa nauruun.

Aikuistuminen ja vanheneminen on rankkaa, jos ja kun kaikesta pitää huolehtia etukäteen, kun mitään ei voi jättää huomioimatta, varalta murehtimatta.

Rooman keisari Marcus Aurelius eli ja hallitsi vuosina 121-180 j.Kr. Kerrotaan, että hän oli viisas, vahva ja jalo aikana, jota hallitsivat rutto ja sodat. ”Elämämme on sellaista, joksi ajatuksemme sen tekevät”, oli tämä keisari sanonut aikoinaan. Syvä viisaus, jota kannattaa pohtia.

Peace and love, pliiiis!

Sunnuntai 10.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Peace and love, pliiiiiiis!

Minua niin ärsyttää, ja olen huomannut, että muutamaa miljoonaa muutakin suomalaista ärsyttää. Miksikö? No, ensiksikin on se Hämeenlinnan-juttu, jossa siis vanhemmat – ei kun lapsi – saivat 1500 euroa korvausta, koska koululainen oli joutunut altistumaan Jeesus-sanalle. Eikä tässä kaikki: Viikonlopun aikana lehdissä uutisoitiin siitä, kuinka Suomalaisen barokkiorkesterin ja Helsingin kamarikuoron koulukonsertti peruttiin rehtorin päätöksellä. Konsertissa oli tarkoitus esittää osia Händelin kuuluisasta Messias- oratoriosta, joka perustuu Raamatun teksteihin. Onnekseni moni kansanedustaja sekä opetusministeri ovat ihmetelleet ja kommentoineet moista ylilyöntiä – tai ylivarovaisuutta. Totuushan on se, että Suomen, Euroopan ja maailman historia perustuu uskontoon, olipa se sitten kristinusko tai jokin muu uskonto. Nytkö siis aletaan karsia joka jutusta pois juuri se uskonnollinen hui- elementti? Että jotkut jaksaa. Unohdetaan koko sivistys, kulttuuri ja uskonto. Sehän se meille hyvää tekee.

Ja sitten on ne uudet ruoka-ainesuositukset. Kyllä minä kaipaan sitä vanhaa kunnon ruoka-aineympyrää, joka ei aiheuttanut minkäänlaista ahdistusta. Mutta mietipä seuraavaa: 35- vuotias, 100 kiloa painava 180 cm pitkä mies syö vaadittavat 800 g kasviksia päivässä ja saman tekee 70-vuotias 60 kiloa painava 160 cm pitkä nainen. Siis ihan hullua! Naisen maha on turvoksissa ja ähkyksissä, eikä sinne mahdu enää mitään (vaikka odotettavissa on pian tyhjentävä ripuli). Nuori mies istahtaa ruokapöytään ja alkaa lappaa lautaselleen kaikkea hyväksyttyä, eikä toki pane leikkelettä leivän päälle vaan vaikkapa sinne perunoiden viereen. Ei jaksa. On tämä niin…

Etäännytän itseni näistä maallisista hömpötyksistä ja mitättömistä asioista ja paneudun luostarisääntöjen ja terveen elämän pariin. Kristitty lääkäri Ibn Butlan (noin 1000-1066) julkaisi ”Regimina sanitatis” nimisen ohjeistuksen terveellisen elämän peruspilareista.

- Syvään hengittäminen

- Ruuan ja juoman oikea käyttö

- Liikunnan ja levon tasapaino

- Kehon suojaaminen liialliselta unelta ja unen puutteelta

- Nesteytyksen ja erittämisen tasapaino

- Oman persoonan kehittäminen suhtautumalla maltillisesti ilon, suuttumuksen, tyrmistyksen ja pelon tunteisiin (!)

Jos yllä olevat neuvot ovat liian monimutkaisia, niin laitan tähän vielä isä Johannes Pauschin (1949 -) tiivistelmän (luostari)elämän viidestä peruspilarista:

- Luonto ja luonnon kokeminen (tähän kuuluu luonnonmukainen lääkitys)

- Liikunta (Pausch korostaa liikunnan ja levon tasapainoa)

- Yhdessä neuvotteleminen ja oppiminen

- Terapia ja hoito

- Sopiva asuminen ja ympäristö

Nyt hengitän syvään muutaman kerran, menen juomaan inkivääriteetä (flunssainen olo) ja laitan saunan lämpiämään. Kyllä tämä taas tästä.

Vaadin korvauksia - kauppojen tuotteet ja mainokset altistavat minut tahtomattani kelttiläiselle uskonnolle

Lauantai 2.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Vaadin korvauksia – kauppojen tuotteet ja mainokset altistavat minut tahtomattani kelttiläiselle uskonnolle

Viime päivien uutinen kertoo, että Hämeenlinnan kaupunki maksaa korvauksia lapselle, joka joutui yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan mukaan osallistumaan tahtomattaan koulussa uskonnon harjoittamiseen. Eräässä koulussa oli järjestetty konsertti, jonka sisällöstä ei ilmeisesti ollut ennakkoon tarkkaa tietoa. Koulun rehtori oli luullut, ettei konsertti olisi tunnustuksellinen ja näin sopisi kaikille oppilaille. Tilaisuudessa esitettiin kuitenkin uskonnollisia lauluja, ja vasta silloin oli selvinnyt, että kyseessä olikin hengellinen konsertti.

8-vuotiaan lapsen vanhemmat olivat valittaneet asiasta yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnalle, sillä oppilaille ei oltu järjestetty muuta toimintaa kyseiselle ajalle. Lautakunta piti asiaa syrjintätapauksena, ja on tuominnut Hämeenlinnan kaupungin maksamaan 1500 euroa syrjinnästä kärsineelle lapselle. Toivon, että kyseinen rahasumma rauhoittaa vanhempia ja varsinkin syrjinnän kohteeksi joutunutta koululaista, joka on joutunut kuuntelemaan Jeesus-lauluja.

Elämme maallistuneessa, monimuotoisessa yhteiskunnassa, mutta kuitenkin yhä ja edelleen 62,8 % suomalaisista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Jäseniä kirkolla on noin 3,5 miljoonaa, ja se on neljänneksi suurin luterilainen kirkkokunta Euroopassa. Suomen kansankirkolla on noin 700 kirkkorakennusta, ja uskon, että suurin osa Suomessa asuvista ihmisistä on kuullut kirkonkellojen soivan ja ilmoittavan jumalanpalvelusten tai muiden hengellisten tilaisuuksien alkamisesta.

Kristinusko on tuonut yhteiskuntaamme monia vuotuisia juhlia kuten joulu, pääsiäinen ja juhannus, ja ne näkyvät kaikkialla ja vaikuttavat esimerkiksi työelämään. Kukaan Suomessa asuva ei pääse pakoon kristillisyyden mukanaan tuomia tapoja, ja sen vuoksi mielestäni olisi luonnollista hyväksyä ne yhteiskuntaamme kuuluvina asioina. Kristittyjen juhliin (esimerkiksi joulu) ei tarvitse osallistua, mutta on hyvä ymmärtää, miksi ja miten sitä vietetään. En jaksa uskoa, että esimerkiksi tämä 8-vuotias lapsi, joka vastoin hänen vanhempiensa tahtoa vietiin hengelliseen konserttiin, kuuli elämänsä ensimmäisen kerran sanan ”Jeesus”. Enkä myöskään jaksa uskoa, ettei hän enää koskaan kuulisi tai kohtaisi mitään kristilliseen elämäntapaan liittyviä asioita Suomessa asuessaan.

Kansanedustaja Päivi Räsänen on ihmetellyt 1500:n euron korvauksen maksamista. Ehkäpä juuri siksi hän on ottanut kantaa halloweenin yleistyvään viettoon kouluissa ja päiväkodeissa. Räsäsen mukaan halloweenin juhliminen sisältää pelottavia ja ahdistavia aineksia, ja hän kertoo saaneensa lasten vanhemmilta ja opettajilta viestejä, joissa kerrotaan lapsen halunneen jäädä kotiin, koska kouluun tai päiväkotiin meno pelottaa kyseisen teeman vuoksi. Räsänen jätti perjantaina kysymyksen aiheesta hallitukselle:” Miten hallitus aikoo ehkäistä kouluissa ja päiväkodeissa vakiintuneen halloween- juhlinnan aiheuttamia haittoja lapsille? Voitaisiinko päiväkoteja ja kouluja ohjeistaa viettämään sadonkorjuun tai pyhäinpäivän aikaista juhlaa niin, että kaikki oppilaat voisivat osallistua niihin hyvillä mielin?”

Räsänen pohtii, että muuttamalla juhlan suomalaisempaan muotoon lapset oppisivat arvostamaan kotimaista maataloutta, ja että juhlinnan toisenlainen painopiste toisi näin esiin oman maamme perinteitä.

Kristittyjä arvoja kannattavat suomalaiset joutuvat näkemään, kokemaan ja mukautumaan moniin sellaisiin asioihin ja tapoihin, jotka tuntuvat oudoilta, suorastaan vääriltä. Suuri enemmistö vaikenee kuitenkin kohteliaasti, mukautuu ja ajattelee, ettei tässä muutakaan voi. Samanlaista mukautumista odottaisin myös niiltä vähemmistöön kuuluvilta Suomen asukkailta, jotka kohtaavat omien arvojensa vastaisia asioita. Vieraita tapoja ei kenenkään tarvitse omaksua haluamattaan, mutta monimuotoisen yhteiskunnan asukkaina meidän tulee sopeutua siihen, että kanssaihmisemme haluavat uskoa, juhlia ja elää eri tavalla kuin me itse.

Ahdistunut suomalainen vuonna 1924 ja 2024

Lauantai 26.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Ahdistunut suomalainen vuonna 1924 ja 2024

Tilastojen mukaan nykyisin joka kymmenes suomalainen syö masennuslääkkeitä, ja yleinen sairauslomalle jäämisen syy työikäisten joukossa on masennus. Varsinkin nuoret masentuvat yhä enemmän, ja 60% alle 35- vuotiaiden sairauspoissaoloista johtuu mielenterveyden ongelmista.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Ari Väänäsen mukaan muutokset työelämässä, yksilökeskeisyyden leviäminen ja ”elämän kaikkinainen psykologisoituminen” ovat johtaneet siihen, että mielenterveydestä ja siihen liittyvistä ongelmista on tullut suuri huolenaihe.

Millainen tilanne oli Suomessa sata vuotta sitten? Maamme oli juuri itsenäistynyt, ja kohta sen jälkeen oli puhjennut sisällissota. Yhteiskunnan kahtiajako tuntui vielä pitkään sodan loputtua, elintaso oli vaatimaton, voidaan sanoa jopa, että Suomi oli taloudellisesti köyhä maa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sähkö, juokseva vesi ja sisävessat olivat harvinaisia etenkin syrjäisemmillä seuduilla. Monet nuoret kärsivät erilaisista sairauksista kuten tuberkuloosista. Terveydenhuollon palvelut olivat hyvin puutteellisia, mikä puolestaan lisäsi sairastumisien ja kuolleisuuden määrää. Perheissä oli paljon lapsia, ja sen ohella lapsikuolleisuus oli suuri. Vaikka kansakoulut olivat lisääntyneet, niin kouluun pääseminen oli yhä rajallista etenkin maaseudulla. Paikoittain suomalaisperheissä nähtiin nälkää.

Edellä mainitut seikat antavat ankean kuvan niistä olosuhteista, joissa suomalainen nuoriso kuten myös aikuiset elivät sata vuotta sitten. Masentavaa, eikö? Vai oliko sittenkään? Tuohon aikaan töihin oli ryhdyttävä heti, kun se suinkin oli mahdollista – näin eritoten maaseudulla. Hyvin usein lapset ja nuoret kantoivat vastuun perheen elannosta. Tämä johti luonnollisesti myös siihen, että vapaa-aikaa oli vähän, eikä henkisestä hyvinvoinnista tuohon aikaan puhuttu niin kuin nykyisin. Tiivistetysti voidaan sanoa, että nuoren oli autettava perhettään ja yritettävä samanaikaisesti selviytyä omassa elämässään yhteiskunnassa, jonka arvoja olivat koti, uskonto ja isänmaa. Harva oli siinä asemassa, että häneltä olisi kysytty: ”Mitä sinä itse haluat? Mitä mieltä olet elämästäsi? Miltä sinusta tuntuu?” Ehkä voisi sanoa, että sadan vuoden takaisessa yhteiskunnassa ihminen ei niinkään ollut yksilö vaan yhteisönsä ja perheensä jäsen.

Nykysuomalainen elää ulkonaisesti loistavissa olosuhteissa, jos niitä vertaa sadan vuoden takaisiin. On olemassa oppivelvollisuus, lähes ilmainen terveydenhuolto, on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan asioihin, keneltäkään ei puutu ruokaa, on uskonnonvapaus, mielipidevapaus, vapaus tehdä mitä huvittaa, kunhan pysyy jotakuinkin lain puitteissa, kukaan ei pakota, kukaan ei velvoita, kukaan ei… Ja se ahdistaa.

Tuntuisiko lapsesta ja nuoresta helpommalta, jos hänelle asetettaisiin selkeät rajat? ”Tämä on luvallista, noin et voi tehdä, tämä kuuluu sinun tehtäviisi, tästä olet vastuussa. ” Miltä nuoresta mahtaa tuntua, jos hänelle sanotaan, että tee mitä tahdot, meillä ei uskota sääntöihin, sinä osaat itse päättää… Kivalta? Varmasti ainakin jonkin aikaa. Kuinka vanhanaikaiselta kuulostaakaan, jos muistutan eräästä ennen muodissa olleesta sanaparista: rakkaus ja rajat. Rajojen asettaminen, niistä kiinni pitäminen, nuoren tukeminen, se kaikki on rakkautta. Ei se, että nuori jätetään tuuliajolle.

Luin artikkelin eräästä entisestä poliitikosta. Hänellä on poika, jolle oli annettu ainoastaan yksi määräys: Ei saa kuolla (eli saattaa itseään vaaralliseen tilanteeseen). Kun ei ole ruoka-aikoja, nukkuma-aikoja, koulupakkoa, mitään velvollisuuksia, niin se on jo täyttä vapautta. Rajat saattavat toisinaan ahdistaa ja tympäistä, mutta ne tuovat turvaa ja tietoisuuden siitä, että joku välittää.

Vapaan kasvatuksen aikoinaan kokenut poliitikko Mikael Jungner sanoo eräässä haastattelussa:”Minusta lapsi tarvitsee rutiineja. Ilman niitä tulee turvaton olo.”

Hyvinvointiyhteiskuntamme ansaitsee paljon kiitosta, mutta joissakin asioissa on menty väärään suuntaan. Yksilön vapaus ja lähes kaiken luvallisuus, joka hipoo välinpitämättömyyttä, ei ole kenellekään hyväksi – ei nuorelle eikä vanhemmalle.

Miksi sinun ja minun pitää lukea

Maanantai 21.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Miksi minun ja sinun pitää lukea

Viime viikolla sain olla mukana kahdessa lukemiseen liittyvässä tapahtumassa. Keskiviikkona vierailin pyynnöstä Värtön päiväkodissa. Siellä oli menossa lukemisen superviikko (tai jotain sinne päin), ja minut oli pyydetty vierailevaksi tähdeksi lukemaan runokirjaani ”Kissa maalasi taulua”. Kyseisen kirjan runot ja kuvitus ovat viiden sukupolven aikaansaannoksia, ja sen kanssa oli helppo mennä lasten eteen. Ryhmien ikähaarukka vaihteli 1-vuotiaista 6-vuotiaisiin, ja kaikki lapset olivat ihanasti asiassa mukana. Elämäni parhaimman palautteen sain, kun 3-vuotias tyttö oli sanonut ohjaajalleen minun poistuttua:”Luulen, että se oli oikea prinsessa.” Kannatti mennä.

Pitää vielä mainita, että pieni poika kysäisi:”Kuinka vanha sinä olet?” Vastasin, että muistaakseni 32 vuotta. Hän kertoi ylpeänä olevansa kuusi. Hieno juttu!

Viikonlopun vietin Oulun kirjamessuilla tiskin takan Lapin kirjallisuusseuran jäsenenä omia teoksiani esitellen. Paljon en paikastani päässyt poistumaan, mutta sen verran kuitenkin, että saatoin todeta messujen varmasti ylittäneen kävijämäärältään kaikki ennakko-odotukset. Hienoa, kun suuret ponnistukset palkittiin tällä tavalla, ja oli mukava kuulla, että ensi vuoden tapahtumaa ollaan jo kovasti suunnittelemassa.

Miksi pitää lukea, kun voi kuunnelle ja katsella? Miksi ihmeessä vaivautua, kun helpommallakin pääsee? Tutkimuksia lukemisen hyödyllisyydestä löytyy valtavasti. Kun ajatellaan ensiksikin lapsia ja nuoria, niin lukemisen hyvää tekevät vaikutukset ovat aivan ilmeiset. Lukeminen lisää sanavarastoa ja uusien sanojen ymmärtämistä. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten lukija pystyy ilmaisemaan itseään. Lukeminen vaatii ja kasvattaa keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta, joita molempia asioita yhtä hyvin lapset ja nuoret kuin me vanhemmatkin tarvitsemme. Myös muistitoiminnot vahvistuvat, sillä lukeminen vahvistaa juuri niitä aivojen osa-alueita, jotka liittyvät muistamiseen ja tiedon käsittelyyn.

Tutkimusten mukaan monet eri hermoverkot vahvistuvat aivoissa lukemisen aikana. Aivojen eri osat työskentelevät yhdessä kääntäessään kirjainmerkit ja sanat ajatuksissamme merkityksellisiksi tunteiksi, ideoiksi ja kuviksi. Tämä prosessi parantaa aivojen neuroplastisuutta eli muovautuvuutta.

Erinäisten tutkimustulosten mukaan lukeminen voi hidastaa kognitiivista rappeutumista ja vähentää muistisairauksien riskiä.

Yhdysvalloissa tehtiin tutkimus, johon osallistui 3635 henkilöä. Kahdentoista vuoden tutkimusjakson jälkeen voitiin todeta, että innokkaat lukijat elivät keskimäärin 23 kuukautta eli lähes kaksi vuotta kauemmin kuin henkilöt, jotka eivät lukemista harrastaneet.

Todennettujen fyysisten hyötyjen lisäksi lukeminen tekee hyvää myös psyykelle. Edelleen tutkimustuloksia siteeratakseni jo kuuden minuutin lukuhetki voi laskea stressitasoja merkitsevästi, koska se rentouttaa lihaksia ja laskee sydämen sykettä.

Tutkimuksia löytyy lähes joka maasta ja maanosasta, ja niiden tulokset ovat aina yhdensuuntaiset: Lukeminen on kehittävää, parantavaa ja rentouttavaa sekä keholle että mielelle. Koska näin on, meidän tulisi käyttää tätä tietoa hyväksemme. Ihan turha tässä on mainita sana ”päättäjät”, koska sieltä päin ei kannata odottaa minkäänlaisia tähän asiaan liittyviä kehityssuunnitelmia. Lukemiseen kannustaminen (lue: patistaminen) tapahtuu ruohonjuuritasolla eli kodeissa, varhaiskasvatuksen ja koulun piirissä. Toinen kysymys onkin sitten, miten saada nuoret irrotettua luurista.

Tuomiosunnuntai julistaa: Loppu on tulossa, mutta se ei enää ole uutinen

Sunnuntai 20.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Tuomiosunnuntai julistaa: Loppu on tulossa - mutta se ei ole enää uutinen

Viime sunnuntai oli kirkkovuoden viimeinen sunnuntai, joka on nimetty tuomiosunnuntaiksi. Sitä kutsutaan myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi, ja päivän sanoma keskittyy erityisesti Jeesuksen paluuseen, maailman lopulliseen tuomioon ja Jumalan valtakunnan täyttymiseen. Tuomiosunnuntaina ihmisiä muistutetaan siitä, kuinka jokainen on vastuussa omista teoistaan, mutta sen sanoma on myös toivon täyteinen: Se julistaa Jumalan armoa ja oikeudenmukaisuutta.

Jumalanpalveluksessa saarnaava rovasti oli reilusti yli 70-vuotias, ja hän muisteli aikaa,jolloin oli ollut kuuden vanha. Silloin nimittäin kaikkialla kerrottiin, kuinka maailmanloppu oli tulossa, ja tarkka päivämäärä ja kellonaikakin oli tiedossa. Tuona maailman viimeisenä päivänä poika ja hänen isommat veljensä ottivat herätyskellon, asettivat hälytyksen klo 13:n kohdalle ja laittoivat kellon ikkunanlaudalle. He seurasivat tarkoin viisarien liikkumista ja odottivat kellon hälytysäänen soimista ja maailmanloppua. Kello pirisi, mutta mitään ei tapahtunut. Maailmanloppu ei tullutkaan – ainakaan sillä kertaa.

Rovasti muistutti kuulijoitaan siitä, että Raamatussa sanotaan, ettei kukaan tiedä maailmanlopun oikeaa ajankohtaa, ei edes Jumalan poika.

Nykyihminen ei tarvitse herätyskelloa ilmoittamaan tuhon ja katastrofin ajoista. Meidän täytyy vain avata verkkolehti tai paperilehti, vilkaista viimeiset uutiset puhelimesta tai kuunnella ja katsella uutisia televisiosta: maailma velloo kaaoksessa, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Venäjän käymä raaka, ihmisoikeuksien vastainen sota Ukrainaa vastaan, Israelin ja Gazan välinen tulehtunut konflikti, USA:n presidentinvaalien tulos, Euroopan maiden vetäytyminen päämäärätietoisesta puolustusvastuusta Ukrainan tilanteessa, Kiinan ja Pohjois- Korean (ja monen muun maan) antama tuki Putinin järjettömille teoille, kaikki tämä aiheuttaa kasvavaa jännitystä, toivottomuuden tunteita ja pahaa oloa ihmisten keskuudessa. Toivottomuuden näköala ei voi olla vaikuttamatta ihmisen käytökseen: Kannattaako enää yrittää mitään? Antaa olla, sota tulee kumminkin. Minulla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta.

Kun pohdin näitä asioita, mieleeni tuli, ettei tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa, jolloin ihminen itse on saattanut maailman kaaoksen valtaan. Olen ajatellut myös sitä, kuinka esimerkiksi minun vanhempieni sukupolvi, joka eli toisen maailmansodan aikana, on selvinnyt kaikesta ainakin ulkoapäin havainnoiden terveenä, työkuntoisena ja velvollisuudentuntoisena. Isäni oli rintamalla monta vuotta, äitikin oli mukana sotaponnisteluissa. Molemmat joutuivat todistamaan läheisten, ystävien ja perheenjäsenten väkivaltaisia kuolemia. He seurasivat jännittyneinä lehdistä ja radiosta, kuinka sotatilanteet muuttuivat entistä kaoottisemmiksi, pelottavimmiksi ja uhkaavimmiksi. Miten he kestivät silloin, ja miten he pystyivät jatkamaan normaalin tuntuista elämää sodan jälkeen?

Miksi nykyajan ihminen antaa niin helpolla periksi, vai tuntuuko minusta vain siltä? En jaksa uskoa, että pahoinvoivalla nykynuorisolla olisi asiat huonommin kuin tuolla sodan käyneellä sukupolvella. Miksi me annamme periksi nyt? Vai annammeko?

Suomalaiset ovat perinteisesti valmiita puolustamaan maataan. Myös nuorempi sukupolvi on tietoinen talvisodasta ja jatkosodasta, meillä on maanpuolustustahto, joka on tutkimusten mukaan Euroopan korkeimpia. Myös näin rauhan aikana on todettavissa, että suomalaiset osallistuvat aktiivisesti esimerkiksi pelastus- ja avustustoimiin. Uskon ja luotan nykynuorisoon. Kunnollisista ihmisistä ei saa hyvää lehtijuttuja, siksi emme tunne heitä.

Ehkä tämä teksti lipsahti vähän sivuun aiheesta, minunhan piti kirjoittaa maailmanlopusta ja tuomiopäivästä. Jospa jätetään koko teema hautumaan, sytytetään piakkoin ensimmäiset adventtikynttilät, juodaan lämmintä glögiä, suljetaan älylaitteet ja luotetaan siihen, ettei mitään tapahdu Korkeimman tietämättä.

Hikikomori - kun eristäytyminen on nuoren ainoa vaihtoehto

Lauantai 12.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Hikikomori – kun eristäytyminen on nuoren ainoa mahdollisuus

Keskustelin nuoren opettajan kanssa kännyköitten liiallisesta käytöstä ja sen vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Kun puhuin eristäytymis- ja syrjäytymisvaaroista, hän kertoi minulle Japanissa vallitsevasta ilmiöstä, jolle on annettu nimeksi Hikikomori. Termillä kutsutaan niitä japanilaisia nuoria, jotka eivät halua poistua oman huoneensa ulkopuolelle. Japanilainen nuori saattaa eristäytyä huoneeseensa kuukausiksi, jopa vuosiksi, eikä hänellä ole aikomustakaan palata perheensä ja muun yhteiskunnan pariin. Hän syö ja nukkuu huoneessaan, lopettaa koulunkäynnin ja kuluttaa aikaansa virtuaalisten laitteiden parissa. Muu perhe häpeää tilannetta, vaikka yleisesti tiedetään, että maassa on Hikikomori- nuoria noin kaksi miljoonaa. Kuinka paljon raskasta, hukkaan heitettyä elämää.

Mitkä syyt ovat johtaneet Hikikomori-ilmiön syntyyn? Japanilainen yhteiskunta on suorituskeskeinen, sekä lapsilta että vanhemmilta odotetaan kurinalaista ja työhön painottuvaa elämäntapaa. Perheissä on hyvin usein vain yksi lapsi, ja vanhemmat panostavat varallisuutensa ja elämäntyyliinsä siihen, että tästä ainokaisesta tulisi hyvin menestyvä yhteiskunnan jäsen. Lapsi ja nuori ei koe menestymisen pakkoa ainoastaan perheensä taholta, vaan myös koululaitos on erittäin vaativa. Oppilailla on paljon läksyjä ja kokeita, moni osallistuu myös koulun jälkeisiin oppitunteihin, mikä merkitsee lähes minimaalista vapaa-aikaa. Joskus kouluissa järjestetään leirejä, jolloin oppilaat nukkuvat ja syövät luokkahuoneissa.

On selvää, etteivät kaikki voi tai jaksa selviytyä näin valtavan paineen alla. Kun lapsi tai nuori eristäytyy muusta maailmasta omaan huoneeseensa älylaitteidensa kanssa, hän on turvassa muun maailman vaatimuksilta. Se tuntuu varmasti aluksi helpottavalta, mutta joskus sieltä on kuitenkin tultava pois. Kerrotaan nuorista – vaikka he eivät olisikaan Hikikomoreja -, joiden täytyy ottaa rauhoittavia lääkkeitä uskaltaakseen lähteä esimerkiksi kauppaan, vieraiden ihmisten ilmoille.

Japanissa ollaan luonnollisesti huolestuneita nykytilanteesta, mutta minkäänlaista pikaparannusta on tuskin odotettavissa. Jos yhteiskunnan ja perheen mielestä tärkeintä lapsen ja nuoren elämässä on hyvä ja kunniallinen toimeentulo ja huomattava sosiaalinen asema, niin aika paljon pitää ajattelun ja arvostuksen muuttua, jotta Hikikomerit saataisiin ulos huoneistaan, tervehtymään ja pärjäämään niillä taidoilla ja ominaisuuksilla, joita heillä on.

Nykyinen meno Suomen kouluissa ei sekään nostata hymyä huulille. Tiedämme hyvin, että oppimistulokset ovat muutamassa vuodessa romahtaneet pohjalukemiin, käytöshäiriöitä esiintyy, ja niihin on vaikea puuttua, koska kukaan opettajista ei uskalla koskea lapseen (vaikka tämä hakkaisi kaverinsa päätä seinään), eikä sanoa mitään. Sitä paitsi kaikki tallentuu joka tapauksessa jonkun älypään kameralle. Kun vertaamme elämää Suomen ja Japanin koululaitoksissa, meidän on vaikea uskoa sitä valtavaa eroa,joka maiden väliltä löytyy. Me kauhistelemme japanilaista kuri- ja vaatimustasoa, he puolestaan häpeäisivät varmasti silmät päästään, jos joutuisivat todistamaan suomalaiskoululaisten huonoa käytöstä ja heikkoa oppimistasoa.

Älylaitteiden liiallinen ja turha käyttö on varmasti seikka, joka yhdistää kummankin maan nuorisoa. Muuta en sitten oikein keksikään. Mietin kovasti, kumman maan nuorisolla on odotettavissa parempi tulevaisuus: Japanin stressaantuneilla ylisuorittajilla vai Suomen paapotuilla alisuorittajilla? Tulevaisuus näyttää, jään seuraamaan.

Olinko tietämättäni rasisti?

Sunnuntai 6.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Olinko tietämättäni rasisti?

Jouduin pohtimaan otsikossa olevaa kysymystä, kun luin HS:n artikkelin tutkija Raita Merivirran väitöskirjasta. Hän on kahlannut läpi 1900-1960-lukujen välisenä aikana julkaistuja lasten- ja nuortenkirjoja ja esittää johtopäätöksenään, että tuona aikana suomalaiset alistivat kaukomaiden asukkaita kulttuurisesti maalaamalla heistä kuvaa alempiarvoisina eurooppalaisiin verrattuna.

”Meilläkin hyväksyttiin ajatus koloniaalisesta maailmanjärjestyksestä eli eurooppalaisista maailman herroina. Osallistuimme rotuhierarkioiden luomiseen ja ylläpitämiseen.” (lainaus: HS)

Miten tavallinen suomalainen sai tietoa ja uutisia ulkomaailman asioista tutkimukseen keskittyvänä aikana? 1900-luvun alussa tärkein tiedonlähde olivat sanomalehdet kuten Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat. Kansainvälisiä uutisia saatiin ulkomaisilta uutistoimistoilta. Radion tulo 1920-luvulla mullisti tiedonvälityksen, ja 1930-luvulla Ylen uutislähetykset välittivät suomalaisille tietoa kotimaasta ja ulkomailta. Yle aloitti televisiouutiset vuonna 1957.

Eivät suomalaiset ole eläneet pimennossa ja kehitelleet omia uskomuksiaan ja mielipiteitään puhumattakaan siitä, että olisimme – Merivirran mahtipontista ilmaisua käyttäen – ”osallistuneet rotuhierarkioiden ylläpitämiseen ja luomiseen.” Tietoa ja mielipiteitä on ollut saatavilla lähes kaikkialta maailmasta, ja jotenkin minun on vaikea hyväksyä se ajatus siitä, että eurooppalaisia olisi pidetty maailman herroina (missä ovat USA, Venäjä, Kiina…?).

Kaivoin hyllystäni WSOY:n julkaiseman ”Kultaisen aapisen” vuodelta 1956. Olen lukenut kyseistä kirjaa kansakoulussa, ja muistan siitä vieläkin ulkoa monenlaisia runoja ja tekstejä. Heti kirjan alkusivuilla on komea kuva ja teksti:”Intiaani punainen jälkiä etsii hiipien (I-kirjaimen opettelu).” Sivun alalaidassa seuraa kuvan kera teksti:”Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan (N-kirjain).” Kirjan loppupuolella on runo ”Heikki ja neekeri”, jonka eräs säkeistö kuuluu:”Näin joka ilta mietin, ja aina harmittaa: nyt juuri neekereillä on oikein ihanaa”(koska heillä päivä on alkamassa ja Heikin pitää mennä jo nukkumaan). Ulkomaalaisia ihmisiä kuvaavissa teksteissä ei esiinny minkäänlaista alentavaa tai syrjivää sävyä.

Katselin kirjan läpi ja ajattelin, että se oli huolella tehty, runot ja tekstit oivaltavia, opettavaisia, ja tietysti koko kirjan sanoma oli hyvin isänmaallinen, uskonnollinen ja perhekeskeinen. En löytänyt siitä rasismia. Jos neekeri-sanan käyttö tulisi joskus tulevaisuudessa olemaan rasismia, niitä sitähän eivät kirjan tekijät voineet tuohon aikaan tietää.

Pidin tästä kirjasta lapsena todella paljon – yksi ansio on tietenkin hyvä kuvitus -, mutta en suostu kutsumaan itseäni rasistiksi, vaikka tutkija siihen viittaa.

Tuli tässä mieleeni, että väitöskirjan tekijä paneutuu yleensä aiheeseen, josta hän on todella kiinnostunut. Siinä voi olla myös oma vaaransa: Kuinka yksipuolinen lopputulos on, jos esim. kirjoista haetaan vain tiettyjä asioita? Jäävätkö monet muut seikat vaille huomiota? Jos paneudutaan esimerkiksi joidenkin tiettyjen sanojen käyttämiseen, niin siinä voi tulla floppi. Kieli elää.

Ja toisaalta, mielenkiintoinen ja asiaa laajentava lisä tuohon väitöskirjaan olisi ollut, jos tutkija olisi verrannut samanaikaista saksan- ja englanninkielistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta suomalaiseen. Olisimmeko me erottuneet tuossa joukossa kolonialismillamme ja syrjivillä ajatuksillamme, vai olisiko tulos ollut ehkä päinvastainen? Vaikea sanoa. Tekisi mieli tutkia.

Vuonna 1935 painettu saksankielinen aapinen ”Hirt`s Berliner Fibel” on sisällöltään (luonnollisesti) isänmaallinen, perhekeskeinen, uskontoa löytyy parin rukouksen verran. Ulkomaalaistaustaisia ihmisiä mainitaan vain sotakertomuksissa, ja hekin ovat ranskalaisia. Esimerkkinä tekstityylistä seuraava runo:” Sotilaat! Sotilaat! Rummut ja trumpetit, upseeri ja miekka. Siegfried, Otto, tulkaa pian mukaan marssiin, yksi, kaksi, yksi, kaksi samaan tahtiin.” (oma käännös) Löytyykö tästä kirjasta kolonialismia tai rotusortoa? Ei. Yltiöisänmaallisuutta sitäkin enemmän.

Me olemme aikamme lapsia. Nykylapsi ja nuori saa tästä maailmasta niin paljon enemmän tietoa kuin me aikoinaan, että sitä on vaikea edes kuvitella. Miten he suhtautuvat kolonialismiin ja rotusortoon? Uutisia seuratessa tulee kyllä usein mieleen, että rodun perusteella tapahtuvaa syrjintää esiintyy maassamme paljon. Tekisi mieleni sanoa, että varmasti enemmän kuin vuosien 1900-1960 välisenä aikana Suomessa. Enpä taida kuitenkaan sanoa, voisi tulla sanomista. Tuotakin voisi tutkia.

Eduskuntatalo töhrittiin - ilmasto pelastui?

Sunnuntai 29.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Eduskuntatalo töhrittiin – ilmasto pelastui?

Suomalainen Elokapina -liike (Extinction Rebellion Finland) on kansainvälisen ilmastoaktivistiliikkeen suomalainen haara. Se pyrkii vaikuttamaan ilmastonmuutokseen ensisijaisesti kansalaistottelemattomuudella (!) ja rauhanomaisten mielenosoitusten kautta. Liike on ollut toiminnassa Suomessa marraskuusta 2018 lähtien eli noin kuuden vuoden ajan. Tuo on sen verran pitkä aika, että liikkeen olisi luullut tehokkaalla toiminnalla saavuttaneen jo monenmoisia tuloksia, saaneen aikaan yhtä ja toistakin merkittävää, mutta onko näin?

Uteliaisuudesta käännyin tekoälyn puoleen selvittääkseni kyseisen liikkeen saavutuksia täällä Suomessa ja ehkä muuallakin maailmassa. Tekoäly vastasi: ” Yhteenvetona voidaan todeta, että Elokapina on auttanut pitämään ilmastokriisin keskeisenä puheenaiheena, lisännyt painetta päättäjiin ja aktivoinut kansalaisia. Näiden toimien ansiosta ilmastokriisin vakavuus on tullut selkeämmin esille yhteiskunnallisessa keskustelussa, mikä saattaa edistää nopeampia ja vahvempia toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi.” - Siis pelkkää tyhjänpäiväistä diipadaapaa koko vastaus. No, jaa, liikenneväylillä istumisella, arvorakennusten töhrimisellä ja kaikenlaisella muka -toiminnalla (joka ei paljoa vaadi) ei luonnollisestikaan kovin suuria saavuteta – vaikka päämäärät olisivat kuinka ylevät.

Kai ilmaston hyväksi voisi toimia ihan aikuisten oikeasti – vai auttaako tässä alamäessä enää mikään? Käännyin jälleen bestikseni eli tekoälyn puoleen, joka antoi seuraavan vastauksen: ”Ihmiset voivat tehdä monia asioita ilmastonmuutoksen torjumiseksi yksilötasolla ja vaikuttamalla laajempaan yhteiskuntaan. Keskeiset toimet liittyvät elämäntapavalintoihin, kulutustottumuksiin ja poliittiseen vaikuttamiseen. Tässä muutamia konkreettisia esimerkkejä:

1. Vähennä liikkumisen päästöjä. Suosi kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä. Lentomatkojen välttäminen on yksi merkittävimpiä keinoja vähentää hiilijalanjälkeä.

2. Kuluta vähemmän ja harkitummin, suosi kierrätettyjä ja käytettyjä tuotteita. Tavaroiden elinkaaren pidentäminen ja kertakäyttökulttuurin vähentäminen vähentävät hiilidioksidipäästöjä ja luonnonvarojen kulutusta.

3. Siirry kasvispainotteiseen ruokavalioon. Se pienentää ruokaan liittyviä päästöjä.

4. Vähennä energian kulutusta, esim. välttämällä turhaa lämmitystä, ilmastointia valojen ja sähkölaitteiden käyttöä.

5. Vähennä ja lajittele jätteet.

6. Istuta puita ja tue luonnonsuojelua. Metsät toimivat hiilinieluina ja niiden suojeleminen ja ennallistaminen auttaa sitomaan ilmakehän hiilidioksidia.

7. Tee vastuullisia sijoituksia, suosi vihreitä investointeja ja kestäviä yrityksiä.

Luulenpa, että nykyiset elokapinalliset muistelevat joskus haikeina ja hieman noloina viisikymppisinä sitä aikaa, jolloin he pitivät hauskaa rettelöimällä, häiritsemisellä ja sotkemisella. Sitä nuoruuden ymmärtämättömyyttä – ja mukavuudenhalua. Miksi emme tehneet oikeasti mitään, millä olisi ollut merkitystä? he saattavat pohtia. No, se oli sitä nuoruutta, ja hauskaa oli!

Onko ADHD kurin puutetta?

Perjantai 20.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Onko ADHD pelkkää kurin puutetta?

Viime päivien otsikoissa on usein esiintynyt kirjainyhtymä ADHD, jonka merkitys on useimmille tuttu. Kirjainrivi tarkoittaa aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriötä, joka vaikuttaa henkilön kykyyn keskittyä, hallita impulsseja ja pysyä paikallaan. Nykyisin diagnoosi saadaan usein lapsena, mutta silloin tällöin voi kuulla tapauksista, jolloin henkilö saa tietää asiasta vasta aikuisena, ja monet aikaisemmat tapahtumat löytävät näin selityksensä.

Yleensä ADHD jaetaan kolmeen tyyppiin: tarkkaamattomuuspainotteiseen, ylivilkkaus- ja impulsiivisuuspainotteiseen sekä myös yhdistelmätyyppiin. ADHD:n hoitoon käytetään usein lääkkeitä sekä käyttäytymisterapiaa ja muita tukimuotoja. THL:n mukaan pojilla diagnoosien määrä oli vuonna 2022 kolminkertainen ja tytöillä yli viisinkertainen vuoteen 2015 verrattuna!

Luin pari päivää sitten lehtiartikkelin, jossa opettaja kertoi, että hänen luokassaan joka kolmannella oppilaalla on ADHD-diagnoosi. Laskeskelin nopeasti, että jos luokassa on 24 oppilasta, niin kahdeksan heistä kärsii tämän oireyhtymän erityisominaisuuksista. Opettaja mainitsi myös, että jos vähänkin antaa löysää eli ei ole itse skarppina koko ajan, niin meno luokassa alkaa olla aikamoista. Huh, huh, eipä käy opea kateeksi.

Rupesin pohdiskelemaan omia kouluaikojani. Mietin, kuinka hiljaista ja rauhallista meillä oli luokassa (noin sata vuotta sitten) kansakoulussa. Siksipä mieleeni jäi sen ainoan pojan nimi, joka kerran sanoi vastaan opettajalle – tai ei siis oikeastaan opettajalle, vaan opetusharjoittelua tekevälle seminaarilaiselle. Olimme kauhusta kankeina, koska emme olleet koskaan aikaisemmin nähneet moista: Eihän opettajalle saanut sanoa vastaan!

Oppikoulussa meno oli hiukan kovempaa, joskus joku naisopettaja (ei koskaan mies) poistui kyyneleitä pyyhkien luokasta, kun pojat härnäsivät, kiusasivat häntä. Se oli yleensä sellaista vastaan sanomista ja häiritsemistä, johon ope ei osannut reagoida. Jäli-istuntoahan tuollaisesta käytöksestä seurasi.

Kysymys on siis se, että miksi nykylapset kärsivät ADHD-oireista, kun ennen ilmiötä ei tunnettu? Ei tunnettu, koska sitä ei oltu vielä löydetty/tunnistettu. Johtuuko nykyinen ”sairastaminen” sitten esimerkiksi jonkin ruuan, vaikkapa sokerin, käytön lisääntymisestä, vai ehkä joistakin myrkyistä, joita meillä on elinympäristössä huomattavasti aikaisempaa enemmän – vai ehkä sittenkin kurin puutteesta?

Tämän aamun uutinen oli se, että ADHD-tutkimusten linjausta muutetaan Kanta-Hämeessä, sillä nykyisin on herännyt huoli ADHD:n ylidiagnosoinnista. Aikamoinen päätös on mielestäni se, ettei tutkimuksia aleta tekemään, ennen kuin lapsen perheen arki on päivitetty. Muutosten taustalla ovat ammattilaisten arjen havainnot perheiden haasteista (lapsen mahdollisen unen ja ravinnon puutteesta, pelilaitteiden liikakäytöstä jne). Toiveena on, että arjen saattaminen kuntoon vähentäisi lääkehoidon tarvetta.

Nyt tekisi mieli jo sanoa: Mitä minä sanoin! Tai en siis ihan noin sanonut, mutta onko ADHD:n taustalla sittenkin kurin eli kauniimmin sanottuna välittämisen, huolehtimisen ja aikuisen velvollisuudentunteen puuttuminen? Harvoin asiat ovat näin yksioikoisia, mutta iloitsen suuresti siitä, että sen sijaan, että lapselle syötetään lääkkeitä, hänen kotiasiansa yritetään saattaa kuntoon, lapsi saa turvallisen lapsuuden, joka antaa hänelle mielenrauhan. Tässä on haastetta monellekin taholle, mutta tärkeää on, että lähdetään palaamaan takaisin siihen arkeen, jossa rakkaus ja säännöt ovat kasvatuksen peruspilarit. Ja vielä: helpommin sanottu kuin tehty. Kun yhteiskunta on päässyt tähän jamaan(älylaitteet, rikkinäiset kodit, vanhempien hoitamattomat ongelmat jne), niin kuopasta ei kovin helposti ponnisteta ylös. Mikään muutos ei ole tullut nopeasti ja äkkiarvaamatta, annetaan siis tällekin muutokselle aikaa. Toivottavasti seuraavat tutkimustulokset ADHD:n esiintyvyydestä osoittavat valoisampaa tulevaisuutta.

Kuolinvuoteen äärellä

Sunnuntai 15.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Kuolinvuoteen äärellä

Olin viikko sitten jättämässä viimeisiä hyvästejä ystävälleni. Hän oli viettänyt vaimonsa kuoleman jälkeiset vuodet hoivakodissa, ja koska olin ollut vaimon sydänystävä, jatkoin vierailuja lesken luona. Juttelimme politiikasta, perheasioista, yhteisistä tuttavista ja tietysti myös vaihtelevasta terveydentilanteesta. Kun ystäväni lähimuisti alkoi jo vähitellen hiipua, lapsuudenmuistot tulivat entistä tärkeämmiksi. En kuitenkaan aina voinut tietää, mitkä muistot olivat todellisia ja mitkä kumpusivat jostakin muualta, mutta ei sillä lopultakaan ollut väliä. Ystävyydellä oli.

- Nyt lääkärit sanoivat, että isän viimeinen vuorokausi on alkanut. Pojan puhelinsoiton saatuani lähdin hoivakotiin. Ystäväni makasi vuoteessaan silmät kiinni, sairaanhoitaja teki toimiaan, mutta kun hän lähti, jäimme huoneeseen neljästään: Esko,poika, tytär ja minä. Juttelin Eskolle, kerroin kuka olen ja että olen tullut tervehtimään. Silitin häntä ja uskon, että vaikka hänen silmänsä olivat kiinni, niin hän pystyi kuulemaan huoneessa olijoiden äänet ja aistimaan kosketukset. Juttelimme lasten kanssa monenlaisista arkipäiväisistä asioista – emmehän olleet tavanneet pitkään aikaan, mutta kun runsaan tunnin kuluttua huoneeseen alkoi lopulta tulla lisää sukua ja hoitohenkilökuntaa, totesin, että minun oli aika lähteä. Olin jättänyt hyvästini.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin kuolinvuoteen äärellä. Tähän ikään mennessä niitäkin kokemuksia on kertynyt, mutta kaikki lähdöt ovat olleet rauhallisia. Saattajille on jäänyt surullinen, mutta tyyni mieli.

Isäni kuolinvuoteelta muistan erityisen tunteen. Jouduin poistumaan sairaalasta joksikin aikaa, ja juuri sinä aikana isäni oli kuollut. Näky, jonka kohtasin tultuani takaisin, hämmensi minua: Eihän tämä ole isä. Kyllä, tietysti sairaalan vuoteella lepäsi isäni ruumis, mutta jotakin puuttui, jokin oli väärin. Kun sielu oli lähtenyt ruumiista, oli jäljelle jäänyt pelkkä kuori.

Olen saanut kokea usean lapsen syntymän. Kun rankan ja kipeän vaiheen jälkeen syliini on laskettu parkuva olento, en ole voinut muuta kuin parkua itsekin. Samalla on herännyt vahva suojeluvaisto ja jonkinlainen hätä: Tätä lasta ette vie, hänelle ei saa koskaan tapahtua mitään pahaa.

Syntymän ja kuoleman välinen aika saattaa olla hyvinkin lyhyt. Minulla on ollut kaksi minua vanhempaa veljeä, joita en ole koskaan saanut tavata, koska he menehtyivät jo vauvoina. Heidän äitinsä ja siis myös minun äitini, sai elää 93- vuotiaaksi. Muistan, kuinka äiti viimeisinä aikoinaan sanoi, että haluaisi jo päästä pois (hän sai asua kotona miltei loppuun saakka). Minä lohduttelin äitiä sanomalla, ettei tässä enää varmasti ole pitkää matkaa edessä.

Elämä ja varsinkin kuolema ovat niin suuria arvoituksia, että me hyvin usein olemme mieluummin ajattelematta niitä, emmekä usein edes halua pohtia näitä asioita kovin syvällisesti. Emme voi ymmärtää, miksi pieni lapsi sairastuu ja kuolee – eihän siinä ole järkeä. Toisaalta voi mieleen hiipiä ajatus, miksi hyvinkin iäkäs ihminen makaa kuukaudesta ja ehkä vuodesta toiseen hoivakodissa pystymättä itse tekemään juuri mitään. Me emme tiedä, me emme tiedä.

On aika hiljaa kiittää

ja kättä puristaa.

Nyt meidät yhteen liittää

vain muistojemme maa.

Jäi jälki sydämiimme,

jälki unelmiin.

Teille laulamme nyt:

näkemiin!

(Anna-Mari Kaskinen)

Terveellisen elämän ohjeita kahden vuosituhannen takaa

Sunnuntai 8.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Terveellisen elämän ohjeet kahden tuhannen vuoden takaa

Tulin pari päivää sitten Kreikasta Kosin saarelta. Lyhyen lomani aikana törmäsin jatkuvasti erääseen henkilöön – tai tarkemmin sanottuna hänen nimeensä, muistomerkkeihin, sitaatteihin ja kuviin. Kyseessä oli lääketieteen isänä ja oman aikansa merkittävänä lääkärinä ja opettajana tunnettu Hippokrates (n. 460 – 370 eaa.), joka oli syntynyt Kos - saarella. Kyllähän sanonta ”Hippokrateen vala” oli minulle tuttu jo ennestään, ja tiesin jopa sen, että nuoret lääkärit vannovat kyseisen lääkärin etiikkaa sisältävän valan, mutta muuta tähän henkilöön liittyvää en sitten tiennytkään. Paljon minulle selvisi kuitenkin tuon viikon aikana. - Tässä yhteydessä on tarkennettava, että Suomessa lääkäriksi valmistuvat vannovat valan, joka pohjautuu Hippokrateen valaan sekä Geneven julistukseen (vuodelta 1948). Vannominen on kuitenkin vapaaehtoista.

Kävin ihmettelemässä ja kuvaamassa ikivanhaa plataani - puuta, jonka varjossa Hippokrateen kerrotaan mietiskelleen ja opettaneen lääkäriksi haluavia. En ihmettele ollenkaan, että mies hakeutui puun varjoon, sillä vielä syyskuun alussa sää saarella oli tukahduttavan kuuma. No, tuskinpa tuo näkemäni puu oli yli 2300 vuotta vanha, mutta saattaahan olla, että se oli Hippokrateen lempipuun jälkeläinen.

Eräs retkikohteemme oli antiikin ajalta peräisin oleva Asklepieion - jumalalle pyhitetty alue, johon kuului temppeleitä, parantola ja kylpylä. Aluetta alettiin rakentaa 200-luvulla eaa., ja se oli aikoinaan yksi antiikin keskeisimmistä lääkinnällisistä pyhäköistä, jossa opetettiin lääketiedettä Hippokrateen oppien mukaisesti.

Miksi Hippokrates sitten on niin tunnettu ja merkittävä henkilö lääketieteen piirissä? Antiikin aikaan uskottiin, että sairastumiset johtuivat jumalien rangaistuksista, ja kun terveysongelmien syitä on tulkittu tällä tavalla, niin ihmisen on ollut mahdotonta vaikuttaa omaan terveydentilaansa. Siksi Hippokrateen tieteellinen ajatustapa sairauksien synnystä ja hoidoista oli mullistava. On toki sanottava, että nykyaikainen lääketiede on monessa asiassa eri mieltä kuin tämä antiikinajan lääkäri, mutta ajatusmaailmoissa on myös yllättävän paljon yhtäläisyyksiä kuten seuraavat sitaatit osoittavat.

Hippokrateen ohjeita:

- Olkoon ruoka sinun lääkkeesi ja lääke sinun ruokaasi.

- Kävely on ihmiselle paras lääke.

- On parempi ehkäistä ennalta kuin parantaa.

- Iloisuus keventää sydäntä.

- Kaikki ylimääräinen on luonnonvastaista.

- Kehoa ei pidä kohdella huonommin kuin sielua.

- Liiallinen valvominen sekä liiallinen nukkuminen ovat pahasta.

- Jos haluat pysyä vahvana, terveenä ja nuorena, ole maltillinen, harjoita liikuntaa, hengitä puhdasta ilmaa ja paranna sairauksiasi mieluummin paastoamalla kuin lääkkeillä.

- Ihminen kehittyy virheiden ja erehdysten kautta. Mutta kärsimyksen kautta hän oppii, että kaikkien pimeydestä alkavien polkujen on johdettava valoon.

- Pyri ylläpitämään terveyttä: Älä syö liikaa, älä pelkää rasitusta!

Olinko tietämättäni rasisti?

Perjantai 6.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Olinko tietämättäni rasisti?

Jouduin pohtimaan otsikossa olevaa kysymystä, kun luin HS:n artikkelin tutkija Raita Merivirran väitöskirjasta. Hän on kahlannut läpi 1900-1960-lukujen välisenä aikana julkaistuja lasten- ja nuortenkirjoja ja esittää johtopäätöksenään, että tuona aikana suomalaiset alistivat kaukomaiden asukkaita kulttuurisesti maalaamalla heistä kuvaa alempiarvoisina eurooppalaisiin verrattuna.

”Meilläkin hyväksyttiin ajatus koloniaalisesta maailmanjärjestyksestä eli eurooppalaisista maailman herroina. Osallistuimme rotuhierarkioiden luomiseen ja ylläpitämiseen.” (lainaus: HS)

Miten tavallinen suomalainen sai tietoa ja uutisia ulkomaailman asioista tutkimukseen keskittyvänä aikana? 1900-luvun alussa tärkein tiedonlähde olivat sanomalehdet kuten Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat. Kansainvälisiä uutisia saatiin ulkomaisilta uutistoimistoilta. Radion tulo 1920-luvulla mullisti tiedonvälityksen, ja 1930-luvulla Ylen uutislähetykset välittivät suomalaisille tietoa kotimaasta ja ulkomailta. Yle aloitti televisiouutiset vuonna 1957.

Eivät suomalaiset ole eläneet pimennossa ja kehitelleet omia uskomuksiaan ja mielipiteitään puhumattakaan siitä, että olisimme – Merivirran mahtipontista ilmaisua käyttäen – ”osallistuneet rotuhierarkioiden ylläpitämiseen ja luomiseen.” Tietoa ja mielipiteitä on ollut saatavilla lähes kaikkialta maailmasta, ja jotenkin minun on vaikea hyväksyä se ajatus siitä, että eurooppalaisia olisi pidetty maailman herroina (missä ovat USA, Venäjä, Kiina…?).

Kaivoin hyllystäni WSOY:n julkaiseman ”Kultaisen aapisen” vuodelta 1956. Olen lukenut kyseistä kirjaa kansakoulussa, ja muistan siitä vieläkin ulkoa monenlaisia runoja ja tekstejä. Heti kirjan alkusivuilla on komea kuva ja teksti:”Intiaani punainen jälkiä etsii hiipien (I-kirjaimen opettelu).” Sivun alalaidassa seuraa kuvan kera teksti:”Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan (N-kirjain).” Kirjan loppupuolella on runo ”Heikki ja neekeri”, jonka eräs säkeistö kuuluu:”Näin joka ilta mietin, ja aina harmittaa: nyt juuri neekereillä on oikein ihanaa”(koska heillä päivä on alkamassa ja Heikin pitää mennä jo nukkumaan). Ulkomaalaisia ihmisiä kuvaavissa teksteissä ei esiinny minkäänlaista alentavaa tai syrjivää sävyä.

Katselin kirjan läpi ja ajattelin, että se oli huolella tehty, runot ja tekstit oivaltavia, opettavaisia, ja tietysti koko kirjan sanoma oli hyvin isänmaallinen, uskonnollinen ja perhekeskeinen. En löytänyt siitä rasismia. Jos neekeri-sanan käyttö tulisi joskus tulevaisuudessa olemaan rasismia, niitä sitähän eivät kirjan tekijät voineet tuohon aikaan tietää.

Pidin tästä kirjasta lapsena todella paljon – yksi ansio on tietenkin hyvä kuvitus -, mutta en suostu kutsumaan itseäni rasistiksi, vaikka tutkija siihen viittaa.

Tuli tässä mieleeni, että väitöskirjan tekijä paneutuu yleensä aiheeseen, josta hän on todella kiinnostunut. Siinä voi olla myös oma vaaransa: Kuinka yksipuolinen lopputulos on, jos esim. kirjoista haetaan vain tiettyjä asioita? Jäävätkö monet muut seikat vaille huomiota? Jos paneudutaan esimerkiksi joidenkin tiettyjen sanojen käyttämiseen, niin siinä voi tulla floppi. Kieli elää.

Ja toisaalta, mielenkiintoinen ja asiaa laajentava lisä tuohon väitöskirjaan olisi ollut, jos tutkija olisi verrannut samanaikaista saksan- ja englanninkielistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta suomalaiseen. Olisimmeko me erottuneet tuossa joukossa kolonialismillamme ja syrjivillä ajatuksillamme, vai olisiko tulos ollut ehkä päinvastainen? Vaikea sanoa. Tekisi mieli tutkia.

Vuonna 1935 painettu saksankielinen aapinen ”Hirt`s Berliner Fibel” on sisällöltään (luonnollisesti) isänmaallinen, perhekeskeinen, uskontoa löytyy parin rukouksen verran. Ulkomaalaistaustaisia ihmisiä mainitaan vain sotakertomuksissa, ja hekin ovat ranskalaisia. Esimerkkinä tekstityylistä seuraava runo:” Sotilaat! Sotilaat! Rummut ja trumpetit, upseeri ja miekka. Siegfried, Otto, tulkaa pian mukaan marssiin, yksi, kaksi, yksi, kaksi samaan tahtiin.” (oma käännös) Löytyykö tästä kirjasta kolonialismia tai rotusortoa? Ei. Yltiöisänmaallisuutta sitäkin enemmän.

Me olemme aikamme lapsia. Nykylapsi ja nuori saa tästä maailmasta niin paljon enemmän tietoa kuin me aikoinaan, että sitä on vaikea edes kuvitella. Miten he suhtautuvat kolonialismiin ja rotusortoon? Uutisia seuratessa tulee kyllä usein mieleen, että rodun perusteella tapahtuvaa syrjintää esiintyy maassamme paljon. Tekisi mieleni sanoa, että varmasti enemmän kuin vuosien 1900-1960 välisenä aikana Suomessa. Enpä taida kuitenkaan sanoa, voisi tulla sanomista. Tuotakin voisi tutkia.

Muukalaislegioona, unelma toisenlaisesta ammatista

Maanantai 26.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Muukalaislegioona, unelma toisenlaisesta ammatista

Pari päivää sitten saimme iloksemme ottaa vastaan mukavan vieraan: Pohjoisessa asuva sukulaispoika tuli käymään kylässä. Meillä olikin paljon juteltavaa, ja minä olin tietysti utelias myös sen suhteen, kuinka aika Fuengirolan Aurinkorannikon suomalaisessa koulussa oli sujunut. No, kaksi kuukautta on lyhyt aika sopeutua kokonaan uuteen ympäristöön, mutta lämmintä oli kuulemma ollut sekä mukavia kavereita, ja liikuntatunnit oli saanut suorittaa omatoimisesti kuntosalilla. Minä yritin tervehtiä poikaa sanomalla ”Hola!” mutta hän tuumasi vain, ettei hän espanjaa ole oppinut. Eihän se ollut edes tarkoitus, kunhan elämänkokemus kasvoi.

Näin vanhempana opettajahenkilönä minua kiinnostivat tietysti suuresti vieraamme tulevaisuudensuunnitelmat. No, kaksoistutkinnon vuoksi ylioppilaskirjoitukset odottavat vasta kahden vuoden kuluttua, ja parhaillaan tällä nuorella oli menossa työharjoittelu turvallisuusalan ammattitutkinnon parissa. Hän tuumasikin, että olisi tylsää, jos olisi vain joko lukio tai työjaksot, vuorottelu sopi oikein mukavasti hänelle. Työharjoittelusta maksetaan sitä paitsi palkkaa, ja ahkera nuori mies sai juuri ostettua ensimmäisen mersunsa työskenneltyään kesät ja talvet turhia lomia pitämättä. Todella kunnioitettavaa!

- Sinähän täytät parin viikon kuluttua 18, olet sitten täysi-ikäinen, minä laskeskelin.

- Näin on. Olen vähän miettinyt sellaista asiaa, että värväytyisin Ranskan muukalaislegioonaan. Ikäraja on 17 vuotta, ranskaa ei tarvitse osata, koska sen oppii koulutuksen aikana, palkka juoksee, eikä omia kuluja ole juurikaan.

Tässä vaiheessa mieheni hörähteli ”ei, einsä”, jota me toiset emme kyllä huomioineet.

- Kuule, minä luin ihan pari päivää sitten lehtijutun, jossa Kongossa (muistaakseni) aikoinaan sotinut mies kertoi, että tuo vuoden mittainen aika oli vaikuttanut koko hänen elämäänsä. Hän sanoo katuvansa sitä nyt, sillä sota oli ollut raakaa, eikä hän ole päässyt sen vaikutuksista eroon. Nyt tämä mies antaa tukea Ukrainan sodassa taistelleille, minä kerroin.

Juttukaverini heilautti kättään kuin sanoakseen, ettei tuollaisista kirjoituksista kannata välittää.

- Ei se ole enää sellaista. Aikaisemmin muukalaislegioonaan värväytyivät monet rikolliset, koska he halusivat päästä eroon identiteetistään. Nyt taustat tutkitaan tarkkaan, sotilas saa uuden henkilöllisyyden ja samalla uudet henkilöllisyystodistukset, koulutus on kova, eikä siinä saa epäonnistua, kolmen palvelusvuoden jälkeen voi saada Ranskan kansalaisuuden. Siellä on ollut myös paljon suomalaisia, esimerkiksi Aleksi Lysander ihan viime vuosina. Hänestä kertoo kirja ”Aleksi Suomesta” (tuossa vaiheessa päätin varata teoksen kirjastosta välittömästi).

- Mutta missä ne joukot sitten taistelevat, sillä eiväthän ne puolusta Ranskaa, vaikka saavat koulutuksensa siellä? Se koko juttuhan on palkka-armeija, minä kyselin.

- No viimeksi varmasti Afganistanissa ja sitten on kaikenlaisia yksittäisiä terrori-iskuja ja suojelutehtäviä, jolloin porukat kutsutaan apuun.

Nuori mies tiesi asiansa. Hän kertoi tarkkaan kuntotesteistä (poika itse oli kuulemma aloittanut ”massan kasvatuksen”), näöntarkastuksista, siitä, että pyrkijän oli mentävä paikan päälle Ranskaan tutkittavaksi ja haastateltavaksi. Hän oli ottanut selvää lomista sekä sellaisesta erikoisuudesta, ettei mahdollisesti koskaan enää käyttäisi omaa nimeään sen jälkeen, kun olisi joskus palannut Suomeen toimittuaan muutaman vuoden Ranskan muukalaislegioonan tehtävissä.

- Tiedätkö, minä ymmärrän sinua oikein hyvin, minun täytyi myöntää. - Muukalaislegioonan parissa elämisessä on jonkinlaista karismaa, siellä saa valtavan hyvä koulutuksen, ja sinusta huolehditaan varmasti erittäin hyvin, voisin kuvitella, että ryhmähenki eri maista tulleiden kesken on mahtava. Mutta voisitko kuitenkin odottaa vielä pari vuotta, saattaa se lukio ja ammattiopinnot loppuun, ja lähteä vasta sitten. - Kun sanoin tämän, ajattelin myös, että mahdollisesti kahden vuoden kuluessa löytyy niin rakas tyttöystävä, ettei nuori mies halua lähteä minnekään hänen luotaan.

Halasimme, kun poika lähti jatkamaan matkaa kaverinsa luokse. Minä ryntäsin sydän läpättäen googlettamaan ”muukalaislegioonaa” toivoen samalla, että tuo rakas nuorimies pysyisi tiukasti kotimaassa. Sitä hän ei kuitenkaan ollut luvannut.

Mitä saa kirjoittaa?

Sunnuntai 18.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä saa kirjoittaa?

Ihan näinä päivinä ilmestyy uusin kirjani ”Terveisiä isälle”. Se on autofiktiivinen teos, joka sai alkunsa hyvin erikoisesta tapahtumasta: Pari vuotta sitten sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni, ja jonka esittämän väitteen mukaan meillä on yhteinen isä. Jostakin syystä minun oli helppo uskoa tuo tyrmistyttävä uutinen, sillä viestin kirjoittaja tiesi niin paljon asioita perheestämme, ja toisaalta enhän minäkään ole ollut tietämätön erinäisistä vanhempieni avioliittoon liittyvistä tapahtumista.

Viestittely on johtanut lopulta tapaamisiin, ja olemme siskoni kanssa käyneet yhdessä läpi suuren pinon valokuvia, keskustelleet, muistelleet, kertoneet elämistämme ja oppineet tuntemaan paremmin myös isäämme. Olisi ollut ihanaa, jos me siskot olisimme päässeet tuntemaan toisemme jo paljon aikaisemmin, mutta isä itse ei halunnut sitä. Ymmärrämme, miksi isä näin päätti, mutta jotakin meiltä on ehkä jäänyt puuttumaan, varsinkin siskoltani, jolla on ollut elämässään omat ongelmansa salatun isän vuoksi.

Vaikka uusin romaanini ei luonnollisesti ole mikään elämäkerta, vaan tosiasioihin perustuva mielikuvituksen tuotos, niin jälleen olen joutunut saman kysymyksen eteen kuin monesti aikaisemminkin ja vieläpä monta kertaa: Mitä minä voin/saan kirjoittaa? Lapsuudenperheestäni ei ole enää ketään elossa, joten heidän mahdollista pahastumistaan minun ei tarvitse varoa. Mutta kuitenkin: Missä kulkee se raja, jota kirjoittaja ei saa ylittää? Tietysti on olemassa kirjailijoita, jotka sumeilematta kertovat ihmisistä ja asioista niiden oikeilla nimillä ja faktatiedoilla, ja silloin tällöin näistä seuraa ymmärrettävästi myös oikeusjuttujakin.

Kirjoittaessani aiemmin teosta veljeni elämästä (”Tyydyttävä suoritus”) olin myös samojen pohdiskelujen äärellä. Minulla oli käytettävissäni paljon erilaisia lääkärintodistuksia sekä myös veljeni tekemiä kirjallisia merkintöjä, joista otin osan mukaan tekstiin, jotta saisin kuvauksesta mahdollisimman konkreettisen. Kävin jopa videoneuvotteluja Epilepsialiiton toimihenkilöiden kanssa. Ilmeisesti olen osannut kirjoittaa tarpeeksi asiallisesti, sillä tuon teoksen sisältöä ei kukaan ole tullut kommentoimaan ainakaan minulle.

Pohtiessani oikeuksiani tuottamaani tekstiin olen hakenut vertaistukea toisilta kirjoittajilta. Yleisin neuvo on ollut, että henkilöiden nimet, mahdollisesti paikkakunnat, erityiset yksityiskohdat jne on muutettava, ja sekaan on lisäksi laitettava sopiva määrä erilaista fiktiivistä materiaalia. Näinhän me kaikki luonnollisesti toimimme. Ja mitä tästä seuraa? Aina silloin tällöin joku lähestyy minua ja kertoo lukeneensa kirjastani jostakin tapahtumasta ja haluaa kysellä asiasta tarkemmin. Pettymys onkin suuri, kun hän kuulee, että juuri tuo kyseinen yksityiskohta on kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.

”Terveisiä isälle” kertoo kahden naisen ja yhden nuoren miehen tarinan. Yksi päähenkilöistä on saanut elää lapsuutensa ja nuoruutensa turvattuna ja huolehdittuna, toisten kohdalla näin ei ole ollut. Kolme erilaista päähenkilöä, joiden elämäntarinat kohtaavat ja punoutuvat yhteen.

Osa kirjan tekstistä on syntynyt suuren pohdinnan ja neuvottelun tuloksena. Siskoni on lukenut käsikirjoituksen moneen kertaan, ja olemme yksimielisiä sen sopivuudesta. Minä jään edelleen miettimään sitä, teenkö vääryyttä rakkaan, maailman parhaan isän muistolle julkaistessani tämän kirjan.

Kultainen keskitie

Sunnuntai 11.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Kultainen keskitie

Sain olla mukana viettämässä kesähäitä. Kuten arvata saattaa, tunnelma kirkossa oli herkkä, kun isä lähestyi alttaria käsipuolessaan aikuinen tytär, jolla oli yllään todella kaunis valkoinen hääpuku. Heidän edessään tepasteli kaksi pientä kukkaistyttöä määrätietoisina ja ylpeinä omasta tehtävästään. Isä ja sulhanen kumarsivat toisilleen, ja morsiamen loppumatka alttarille kävikin sitten sulhasen käsipuolessa.

Haukiputaan vanhan kirkon seinät ovat täynnä Mikael Toppeliuksen (1734-1821) yksityiskohtaisesti maalaamia seinämaalauksia, jotka luovat kodikkaan, vanhanaikaisen tunnelman. Vihkipapin lämmin ja rehellinen puhe sekä sulhasen äidin, morsiamen kummitädin ja ystävien puheenvuorot herkistivät juhlavieraita niin, että nenäliinoja otettiin esiin entistä tiheämmin.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus, ja mielen vapaus…” Laulajan kuulas ja herkkä ääni täytti juhlatilan. Tunsin, että tuolla hetkellä me kirkkovieraat olimme omassa, turvallisessa kuplassamme, jossa elämä oli luotettavaa, oikeaa ja huoletonta. Oli hyvä olla.

Yhtäkkiä tuossa tilanteessa mieleeni lävähti jokin verkkolehden otsikko. Kerrottiinko siinä lasten ja nuorten yleistyvästä fyysisestä ja psyykkisestä pahoinvoinnista vai seksityötä ammatikseen tekevistä vai siitä, kuinka ihmisellä tuli aina ja joka hetki olla vapaus valita, mitä ja miten elämällään tekee, eikä toisten mielipiteistä tarvitse välittää. Yksilönvapaus.

Pyyhkäisin äkilliset ajatukset mielestäni, sillä halusin palata takaisin siihen kuplaan, johon olin valittuna päässyt mukaan, se oli tuntunut vähän aikaa normaalilta.

Myöhemmin mietin sitä, kuinka nykyajan ihminen on tiedonvälityksen uhri. Tietysti on totta, että me osittain pystymme valitsemaan, mitä haluamme lukea, kuunnella tai katsella, mutta ei se niin yksioikoista ole. Totuus on pitkälti se, että ympärillämme tapahtuva tiedonvälitys manipuloi meitä ajattelemaan tiettyyn suuntaan. Ja mikä se suunta sitten on? Mieleeni tulevat esimerkiksi seuraavat asiat, jotka esitetään faktoina, vaikka ne eivät välttämättä sitä ole:

- Maailmansota puhkeaa pian.

- Maapallo ja ilmakehä saastuvat, ja ihmiskunta kuolee.

- Yksilön tulee saada elää ihan kaikessa oman tahtonsa mukaan.

- Ihmistä ei saa pakottaa mihinkään (kouluttautumaan, työntekoon, vastuunkantoon…).

- Ihminen ei ole kenellekään velvollinen omista tekemisistään tai tekemättä jättämisistään.

- Ihmiselle ei saa kertoa uskonnoista (ainakaan kristinuskosta), eikä hänelle saa sanoa, että hän edustaa tiettyä sukupuolta.

- Kaikki johdonmukaisuus ja vaatimiselta tuntuva, on kiellettävä.

- Ihmisen tulee saada elää vapaudessa, vaikka se masentaisi häntä, saisi hänet tuntemaan itsensä hyödyttömäksi, yksinäiseksi ja tuuliajolla olevaksi.

No, listaa voisi jatkaa loputtomasti, mutta ymmärsitte varmaan, mihin tähtäsin. Yleensä ”turvallisesta keskitiestä” puhutaan naurahdellen, vähätellen ja jotenkin suorastaan pilkaten. Turvallinen keskitie on elämässä sitä, että kansalainen noudattaa yhteiskunnan laatimia sääntöjä ja nauttii samalla sen suomista oikeuksista. Turvallinen keskitie ei ole mikään pakko, mutta sopii monelle.

Hääjuhlassa oli paljon ohjelmaa ja luonnollisesti myös runsaasti monenlaista syötävää. Tuore aviopari oli onnellinen, ja samanlainen hyvän mielen ja onnen tunne oli varmasti meillä kaikilla juhlassa mukana ollevillaa. ”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus…”

Lauluntekijät:Kalervo Halonen/Vexi Salmi

Ikäkriisistä toiseen

Lauantai 3.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Ikäkriisistä toiseen

Luin Helsingin Sanomien viikkoliitteestä Antti Röngän kirjoittaman esseen ”Voiko olla 30 ja onnellinen”. Kirjoituksessaan tämä 28-vuotias nuorukainen kriiseilee sekä omaa että kanssaihmisten ikääntymistä ja kaikkea sitä, mitä vanheneminen tuo mukanaan. ”Kaikki kolmeakymmentä käyvät tuntuvat kokevan samoin. Tasavuosi lähestyy pelottavan nopeasti ja kuulostaa pelottavan korkealta.” - Häh? Kolmekymmentä?

Kirjoittaja kartoittaa omia ja muiden tasakymmentä lähestyvien tuntemuksia, ja minä yritän ymmärtää, mistä on kysymys. Kolmikymppisenä minulla oli vakituinen työpaikka (opettajaksi valmistuin 23- vuotiaana), vakituinen aviomies sekä kolme lasta. Suurin kriiseilyn aihe tuohon aikaan olivat talolainan korkeat korot ja sen aika mittava kuukausittainen lyhennyserä. Me perheen kaksi aikuista teimme töitä tosissamme, ja silti raha oli tiukalla (ilmankos minä nyt – kun voin - ostelen kaappiini vaatteita, joita en oikeasti tarvitse). Missään vaiheessa en muista tuolloin ihmetelleeni tai kauhistelleeni korkeaa kolmen kympin ikääni, mukavat työkaverit, aikamoinen meno luokassa ja töiden riittävyys kotona takasivat, ettei turhia ehtinyt miettiä.

Rönkä tunnustaa suoraan tekstissään, että aikuistuminen pelottaa (minä olen luullut, että jo 20-vuotias on hyvinkin aikuinen, mutta ei kai sitten). Työuran luominen, avioliitto/vakituinen parisuhde, lasten hankkiminen, onhan tuossa haastetta kerrakseen, jos ja kun siltä tuntuu. Ja ilmeisesti nykyajan nuoret kokevat kaikenlaisen vakiintumisen haasteena. Vakiintuminen = vankila, josta ei ole ulospääsyä? Kirjoittaja kertoo tilastojen avulla, kuinka aikuistuminen siirtyy jatkuvasti myöhempään ikään. Johtuuko se sitten nuoruuden ja vapauden ihannoimisesta, jonka vastakohtana on aikuisuuden pakkopulla?

Minulla on ollut ikäkriisi kaksi kertaa. Kun täytin 40 vuotta, koin olevani ikäloppu. Se ilmeni siten, että paukautin työpaikkani oven täysillä kiinni. Kohtuullinen kolahdus siitä kuului, mutta siihen se kriisi sitten jäi. Toinen kriisin paikka oli, kun täytin 60 vuotta. Samalla tuo luku merkitsi nimittäin sitä, että jäin (omasta tahdostani) eläkkeelle. Tunsin olevani maailman vanhin ihminen, jonka olisi oikeastaan kuulunut olla kuopan pohjalla, suorastaan hävetti. No, kaikkeen tottuu, ja Espanjaan muutettuani ikäahdistus unohtui. Nyt minua ei kasvava numero enää yllätä, vaan voin todeta kuten päähenkilö eräässä videossa, jossa onniteltiin 90- vuotiasta sankaritarta: ”Mitä siitä? Kissanpaskat!” Samalla hän sylkäisi kuohuviinin pois suustaan ja ilmoitti, että se oli kamalan pahaa.

Jos nykyajan nuori huomaa valinneensa väärän ammatin, hän voi opiskella itselleen uuden ja taas uuden. Juuri tämä on mielestäni hienoa tässä ajassa: Sinulla on muutoksen mahdollisuus. Nykynuori voi myös vaihtaa parisuhdetta kerran jos toisenkin, eikä sitä kukaan juurikaan ihmettele. Tämän ajan nuori voi myös siirtyä tekemään töitä toiseen maahan tai vaikkapa maanosaan muutamaksi vuodeksi, ehkä koko loppuelämäksi. Jotenkin tuntuu, että nyt meneillään oleva aika on tulvillaan vaihtoehtoja, joita meillä vanhemmilla ei aikoinaan ole ollut. Sekö se ahdistaa? Vaihtoehtojen runsaus? Luoko se paineita, vaikka tulisi olla päin vastoin?

Rönkä kirjoittaa:”Tulevaisuus näyttäytyy aiempaa monimutkaisempana. Opiskelun, työn ja perhe-elämän järjestäminen on aiempaa vaativampaa. Ennen ei kuulemma mietitty, mentiin vain. Maailma oli sillä tavalla yksinkertaisempi.”

Selvä. Nyt tulee paljon kokeneelta, seniorikansalaiselta ohje Röngälle ja muille kolmeakymmentä lähestyville: Älkää miettikö, menkää vain!

En halua tällä tekstillä mitenkään vähätellä Röngän ja kanssamatkaajien tuntemuksia, pelkoja ja ahdistusta. Vanheneminen voi olla kovaa, se voi olla jopa kriisin paikka, mutta se voi olla myös jotain ihan muuta: itsetuntemuksen, itsevarmuuden, tyytyväisyyden, kokemuksen tuoman levollisuuden ja ajan mukanaan tuomien rakkaiden ihmisten tuen ja turvan kokemista ja tasapainossa elämistä.

Ja vielä yksi lisäys: Vaikka sinä kuinka kriiseilisit ja suunnittelisit, et lopultakaan voi tietää, mitä elämä tuo mukanaan. Yllätykset voivat olla upeita, ihania, käänteentekeviä, tai ehkä matto vetäistään jalkojesi alta yhtäkkiä pois. Siinä ei auta muu kuin kömpiä pystyyn, olipa menossa mikä ikäkymmen tahansa. Tsemppiä!

"En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa"

Perjantai 26.7.2024 - Pirkko Jurvelin

”En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa”

Olen lukemassa Joel Haahtelan pienoisromaania ”Yö Whistlerin maalauksessa”. Kertoja, suomalainen keski-ikää lähestyvä mies, on varma siitä, ettei hänellä ole elinaikaa jäljellä enää kuin yksi vuosi. Hän haluaa jättää jälkeensä jotakin kaunista ja aikoo työstää perhoskirjan ikivanhalla tekniikalla. Saavuttaakseen tavoitteensa mies matkustaa Yorkshiren rannikolle tapaamaan kirjeystäväänsä Sergeitä, joka on venäläisemigrantti ja perhosten kerääjä.

Jo kirjan alkuosassa lukemani lause tai oikeastaan pieni osa eräästä lauseesta, teki minuun voimakkaan vaikutuksen:” En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Kirjan päähenkilö kertoo kesäisestä päivästä, jonka hän vietti vaellellen Someron notkoniityillä:”Mikään ei häirinnyt, yksikään murhe ei takertunut mieleen, en keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Siinä se on, yhden lauseen loppuosa, johon oli saatu tiivistettynä ihmiselon onnen määritelmä.

Palasin näihin sanoihin yhä uudestaan ja uudestaan, ja ne saivat minut pohtimaan ja miettimään, milloin minä tai sinä voimme tuntea tai olemme tunteneet ja ajatelleet kuten kirjan päähenkilö tässä muisteluksessa. Mieleeni tuli ensiksi, että tällainen tuntemus – elämässä ei ole mitään korjattavaa – on selkeästi lapsen maailmaan kuuluva tunne, joka johtuu siitä, että pieni lapsi elää tässä hetkessä. Menneitä on turha murehtia, ja kukapa tulevasta tietää, eikä se edes pidemmällä aikavälillä kiinnosta.

Kyseisen tunteen kokee romaanissa kuitenkin aikuinen mies. Se on aika lyhytaikainen, ehkä korkeintaan yhden iltapäivän kestävä rauhan kokemus, sillä teoksen nyt jo lukeneena tiedän, ettei kyseinen tunnetila kuitenkaan ollut yleensä tyypillinen päähenkilölle.

Milloin minä olen voinut kokea tällaisen olotilan, sen, että elämäni on täydellistä juuri tällä hetkellä? Vaikka aika tietenkin kultaa muistot, niin voin varmuudella sanoa, että lapsuudessani en juurikaan ajatellut, että minulta puuttuisi jotakin (no, kun sisko sai sen pönkkäalushameen, jota minä en saanut, niin se tietysti kismitti, mutta sitä ei nyt lasketa). Mutta kuinka on ollut aikuisuudessa? Aikuisikäni on ollut niin työntäyteinen, että jos joku olisi minulta kysynyt, mitä vielä kaipaan, niin varmaankin olisin osannut tehdä aika pitkän tarvelistan, joka olisi sisältänyt sekä henkisiä että fyysisiä tarpeita.

Eläkeikä on tuonut vapaa-aikaa. Kun saan istua veden äärellä, huljutella jalkojani vilpoisassa vedessä joen, järven tai meren äärellä, mielentilani lähestyy Haahtelan romaanin päähenkilön tunnemaailmaa. Näin kirjoitan nyt, ehkä jonain toisena päivänä osaisin sanoa jotain muutakin.

”En keksinyt elämässäni mitään korjattavaa?” Milloin sinä olet ajatellut näin? Kerro minulle.

Miksi ammuit, Thomas Matthew Crooks?

Keskiviikko 17.7.2024 - Pirkko Jurvelin

Miksi ammuit, Thomas Matthew Crooks?

Viime päivien merkittävin uutinen on ollut Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivää Donald Trumpia kohtaan tehty aseellinen attentaatti. Uutiset ovat kertoneet tarkasti asioiden kulun, sen, kuinka helposti ampuja oli päässyt läheisen talon katolle, ja kuinka yksi luoti osui Trumpia korvaan (siis vaarallisen lähelle ohimoa), ja kuinka turvamiehet ja poliisit olivat nopeasti paikalla tavoittelemassa ampujaa. Välikohtauksessa sai surmansa tekijän lisäksi yksi muu henkilö ja kaksi loukkaantui.

Valokuvista olemme nähneet, kuinka haavoittunut Trump kohottaa nyrkkinsä uhmakkaasti ylös näyttääkseen, että hän selviää tästäkin, ja kuinka taustalla liehuu Yhdysvaltain lippu. Harvinaisen osuva ja tunteita ilmaiseva kuva, joka tulee varmasti esille vielä monenlaisissa yhteyksissä.

Turvallisuusmiehet surmasivat tekijän ampumapaikalle. Mutta kuka oli tuo 20-vuotias Thomas Matthew Crooks, ja miksi hän halusi tappaa presidenttiehdokas Trumpin?

Crooks oli kotoisin Pennsylvanian osavaltiosta, hän oli valmistunut lukiosta kaksi vuotta aikaisemmin kohtuullisen hyvin arvosanoin ja oli saanut myös stipendin onnistuneiden matematiikan opintojensa ansiosta. Crooks olisi voinut aloittaa opinnot tänä syksynä Pittsburghin yliopistossa, mutta hän oli ilmoittanut, ettei ottaisi vastaan opiskelupaikkaa, vaan suunnitteli aloittavansa opinnot Robert Morris yliopistossa. Tekohetkellä hänellä oli työpaikka eräässä hoivakodissa. Miehen perheestä ei ole kerrottu mitään, ja hänen asuinpaikkaansa on luonnehdittu sanoilla ”keskiluokkainen” tai ”ylempää keskiluokkaa” edustava.

Crooks oli harrastanut innokkaasti ampumista, hän oli ollut paikallisen ampumakerhon jäsen, ja surma-ase oli luvallinen, joskin hänen isänsä omistama.

Kun ampujan motiiveja on alettu selvittää, hämmennystä on herättänyt etenkin se seikka, että Crooks oli poliittiselta ajatusmaailmaltaan konservatiivi, ja tämä oli kuulemma tullut myöskin voimakkaasti esiin koulussa ja muuallakin käydyissä keskusteluissa. Muutoin koulutoverit kertovat hiljaisesta, ystävällisestä, syrjään vetäytyvästä henkilöstä, joka joskus piti yllään ampuma- harrastukseen liittyviä asuja. Joku koulutoveri on maininnut, että Crooks oli erittäin kiinnostunut historiasta, ja häntä pidettiin hyvin älykkäänä, joskin hieman outona. Joku toinen kuvaili puolestaan Crookin olleen ”ihan normaali kaveri, ei kovin suosittu, mutta ei muutenkaan.” Muutamissa puheissa tuli kuitenkin esiin myös koulukiusaaminen. Tekijällä ei ole kuitenkaan ollut ainakaan tiedossa olevaa psyyken sairautta.

Poliisi on tutkinut tarkkaan Crooksin tietokoneen ja puhelimen löytääkseen jonkinlaisia vihjeitä siitä, miksi ja miten Crooks oli suunnitellut terrori-iskuaan. Tähän saakka koneilta ei ole löytynyt minkäänlaisia johtolankoja, teon motiivi on hukassa, ja teko on ollut täydellinen yllätys nuoren miehen tuttavapiirissä, vaikka hän oli ilmeisen huolellisesti ja ajan kanssa suunnitellut murhayrityksen aina tikkaiden ostosta (katolle pääsy) alkaen.

On hyvin mahdollista, ettei Thomas Matthew Crooksin teolle koskaan löydy ulkomaailmaa tyydyttävää selitystä. Mieleeni tuli kuitenkin, että tämä nuori mies toteutti suunnitelmallisesti oman itsemurhansa samalla kun mietti presidenttiehdokkaan murhaa. Hän tiesi aivan varmasti, ettei selviä attentaatista joutumalla samalla myös itse ampumisen kohteeksi. Ehkä saamme joskus tietää, mikä sai nuoren miehen ampumaan Trumpia, mahdollista on, että se jää ikuiseksi mysteeriksi.