Onnellista elämää etsimässä

Keskiviikko 15.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Onnellista elämää etsimässä

Jaan kanssanne vielä muutamia minulle mieleen jääneitä asioita Frank Martelan kirjasta Valonöörit.

Luennoidessaan etiikasta erilaisilla filosofian kursseilla, Martela halusi toteuttaa käytännöllistä lähestymistapaa teorian sijaan. Tämän vuoksi hän antoi opiskelijoilleen seuraavanlaisen tehtävän: Heidän tuli viikon aikana tehdä kolme hyvää tekoa, jotakin erilaista, jotakin, mikä tuotti toiselle hyvää mieltä. Teon jälkeen opiskelijoiden tuli pohtia itsekseen, mitä tunteita se heissä herätti.

Mitä opiskelijat olivat tehneet? Joku oli soittanut isovanhemmilleen, toinen maksanut bussimatkan kaverilleen, kolmas kantanut naapurin mummon ruokakassit kotiin ja jäänyt vielä kahville, ja joku oli pysähtynyt kuuntelemaan tuntemattoman tilitystä elämästään. Eräs tarjosi postinkantajalle appelsiinimehua, joku opasti ulkomaalaista pitkin kaupunkia, yksi vei kerjäläisen syömään. Martela kertoo, että kun luennolla lopulta yhdessä kerrottiin ja kuunneltiin näitä tapauksia, niin tilaisuuden tunnelmaa saattoi kuvailla jopa hartaaksi. Hän tiivistää tehtävän opetuksen seuraavasti: Jos haluat uskoa hyvään, tee hyviä tekoja. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa. - Jos toimisin vielä opettajana, käyttäisin tätä tehtävää ilman muuta esimerkiksi uskontotuntien aiheena. Toisaalta tämä toimii hyvin ihan yksityiselämässäkin: kolme hyvää (ylimääräistä) tekoa viikossa ei ole paljon vaadittu – voin olla se muutos, jonka haluan nähdä maailmassa.

”Nykyinen hygieeninen näkemys mielestä vaatii ihmisiä olemaan onnellisia. Sen mukaan onnettomuus on jonkinlainen häiriötila. Tämä arvomaailma on vastuussa siitä, että väistämättömät onnettomuuden hetket voimistuvat, koska ihminen on onneton siitä, että on onneton” (Edith Weisskopf-Joelson). - Tähän lauselmaan voi tiivistää Martelan kritiikin onnen perässä juoksemisesta. Pohtiessaan asiaa vielä hän toteaa, että onnen tavoittelu voi tehdä onnettomaksi, koska jatkuva onnen haluaminen voi vähentää kykyämme nauttia kokemistamme myönteisistä tunteista (lisää, lisää…). Martela on myös sitä mieltä, että onnen tavoittelu voi tehdä meistä itsekkäämpiä ja yksinäisempiä. Meidän on helppo nyökytellä päätämme näille ajatuksille. Kun luemme iltalehtien otsikoista kohujuttuja esimerkiksi itsemurhan tehneistä julkkiksista, niin mietimme usein, miksi tällaiseen ratkaisuun on päätynyt henkilö, jolla on kaikkea hyvää: mammonaa ja mainetta. Ulkoinen menestys ei ole samaa kuin onni.

Martela on kehittänyt pikavastauksen niille, jotka tulevat kyselemään häneltä elämän tarkoitusta vaikkapa kahvilassa (siinä tilanteessa ei nyt kummoista luentoa voi pitää, eikä kysyjä sitä edes odota). Hänen vastauksensa on seuraava: Elämän merkitys on siinä, että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.

Suosittelen kirjaa ”Valonöörit”. Se on helppolukuinen, ja siitä löytyy kuitenkin paljon faktaa ja tutkimustietoa tapausselostusten ohella. - Ja läksy teille, lukijani: Tee edes se yksi ylimääräinen hyvä teko viikossa. Olisin todella iloinen, jos kertoisit siitä myös meille muille. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.

Kuka olet, mitä tahdot?

Maanantai 13.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuka olet ja mitä haluat?

Eräässä keskustelussa törmäsin filosofi Frank Martelan nimeen. Koska juttukumppanini olivat yleisesti ottaen vaikuttuneita tyypistä, päätin tutustua mieheen ja hänen ajatuksiinsa. Helpoksi aluksi lainasin Martelan kirjan Valonöörit. Ja nyt varoituksen sana: Tämä blogi ei ole syväluotaus kyseisestä henkilöstä ja/tai hänen filosofiastaan jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, että olen päässyt teoksessa noin sivulle 100. Haluan kuitenkin laittaa muistiin jo tässä vaiheessa joitakin minua innostaneita juttuja.

Pari faktaa Martelasta, jotta jokaisen ei tarvitsisi erikseen häntä googlettaa. F. Martela on 37- vuotias suomalainen filosofi, tietokirjailija ja Aalto-yliopiston tutkimusprofessori. Hän toimii valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Martela pohdiskelee ja tutkii, mitä on hyvä elämä, ihmisyys ja elämän pohjimmainen merkityksellisyys. Painavia asioita, jotka koskettavat meitä kaikkia. - Tykästyin Valonöörit- kirjaan jo alkumetreillä, koska sen kieli ja lauserakenteet olivat niin perustavallisia, ettei niiden kanssa tarvinnut kompuroida. Yksinkertainen teksti pitää kuitenkin sisällään monimutkaisia, syvää pohdintaa vaativia asioita ihmiselämästä.

Ja nyt töihin! Sinun (ja minun) pitää oppia tuntemaan itsesi, jotta voisit tehdä elämästäsi omannäköisesi. Tuntemattomaksi jäänyt henkilö on viisastellut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muuta ovat jo varattuja.” Kuka sinä olet? Lauri Järvilehto kehitteli omaa minuuttaan pohtiessaan kutsumuskartan. Ota sinäkin kynä ja paperia ja käytä tähän tehtävään muutama minuutti. Kirjoita paperille kaikki sellaiset puuhastelun muodot, joissa viihdyt eli asiat, joita teet mielelläsi. Kirjoita konkreettisesti (koiran ulkoiluttaminen, kakun leipominen), ja kirjoita mahdollisimman paljon. Vinkkejä: keskustelu, esiintyminen, opettaminen, ideointi, tutkimustyö, lukeminen, kirjoittaminen, maalaaminen, soittaminen, urheilu, tanssiminen, luonnossa liikkuminen, eläinten hoito, johtaminen, ystävien kanssa oleilu, matkustaminen, pelien pelailu, taide… Täyttyikö paperiarkki?

Seuraavaksi pisteytät tekemisesi. 3 = Pääsen tekemään tätä asiaa niin paljon kuin haluan. 2 = Pääsen tekemään tätä asiaa jonkin verran, mutta en tarpeeksi. 3 = En pääse tekemään tätä asiaa juuri lainkaan.

Nyt seuraa tehtävän vaikein osa eli tulkinta. Olet täyttänyt paperin sinulle tärkeillä asioilla ja mukavilla jutuilla, joita haluaisit tehdä mahdollisimman paljon. Onko kuitenkin niin, ettet pääse tekemään niitä niin paljon kuin haluaisit? Ainakin minä havaitsin näin olevan. Mitä nyt? Katso sanalistaasi tarkasti ja mieti, mitä asioita voisit mahdollisesti muuttaa. Muutoksen ei tarvitse olla maata kaatava (irtisanoutuminen työpaikasta), vaan se voi olla jotain pientä, joka kuitenkin vapauttaa sinut tekemään jotakin omasta mielestäsi tärkeämpää. Kun katsoin omaa kutsumuskarttaani, tulin siihen tulokseen, että pystyn muuttamaan jotakin tehdäkseni enemmän sitä, mitä oikeasti haluan. Ehkä joskus kerron teille, mikä toimi minun kohdallani.

Nyt joku sanoo, että helppohan se on sinulla, mutta kun on ruuhkavuodet, työ, lastenhoito ja harrastaakin pitäisi, ehkä myös ottaa välillä rennosti, niin ala siinä sitten värkkäämään kutsumuskarttoja. I feel you, ihan tosi, ymmärrän. Pointti tässä kuitenkin on se, että ehkä pienellä muutoksella saat jotakin hyvää aikaan omassa elämässäsi.

Tässäkö tämä Martela sitten on? Opettaako hän, että kivaa pitää olla ja positiivista draivia mahdollisimman paljon? Älä ymmärrä väärin, sillä tämä oli vain pieni otos kirjasta. Martelan tarkoitus on tehdä meistä (=saada meidät tekemään itsestämme) valonöörejä, henkilöitä, jotka hyvää tekemällä valaisevat kanssaihmisten (ja omaa) elämäänsä. Martela on sitä mieltä, että elääkseen hyvää elämää, ihmisen täytyy tyydyttää neljä perustarvetta, joita ovat: vapaaehtoisuus, kyvykkyys, läheisyys ja hyvän tekeminen. Sana ”yksilö” aiheuttaa hänelle lähinnä päänsärkyä, ja hän korvaa sen mielellään termillä ”suhdelo”.

Palaan asiaan, kunhan olen edennyt lukemisessani. Ja nyt heti aion tehdä jutun, joka antaa minulle enemmän lisäaikaa muuhun, minulle tärkeämpään tekemiseen. Kirjoitan sähköpostin.

Vanha valokuva

Tiistai 7.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Vanha valokuva

Tapasin eilen vanhemman herrasmiehen kirjanmyyntitilaisuudessa, ja keskustelimme pitkään vanhoista valokuvista, kirjeistä ja päiväkirjoista, joita me molemmat vaalimme rakkaina muistoina sukumme historiasta. Tämä mies oli hyvin nyreissään siitä, ettei jälkipolvea kiinnosta hänen omat sotakokemuksensa, ja kerroin hänelle, kuinka minunkin kiinnostukseni suvun menneisyyteen on herännyt hyvin myöhään. Nyt tietysti harmittelen sitä, etten aikoinani jutellut ukkini ja isäni kanssa heidän sotamuistoistaan. Minua ei kiinnostanut. - Tämä mies muuten osti muistisairaalle vaimolleen kirjan ”Fanni ja mummo Lapissa”. Toivottavasti heille on siitä paljon iloa.

Kun tilaisuus oli ohi, palasin kotiin ja pysähdyin jälleen kerran tarkastelemaan seinällämme olevaa vuonna 1918 otettua valokuvaa, jossa sotilaspukuinen ukkini seisoo yhdessä viiden muun miehen kanssa kameraan katsoen. Etualalla näkyy tykki (?), ja kuvan takaosassa pitkänomainen rakennus (koulu, kasarmi?), ja mikäli minä kuvaa oikein tulkitsen, tämän rakennuksen edessä on aitaus, jonka sisällä on sotavankeja. Onko kuva otettu Tampereen valloittamisen jälkeen vai mahdollisesti Riihimäellä, jossa Viljon piti jatkaa palvelusta sotavankileirillä?

Miehiä kuvassa on siis kuusi, kolmella heistä – myös Viljo-ukilla – on valkoinen käsivarsinauha. Joku osaisi varmasti kertoa enemmän tästä vanhasta valokuvasta, nyt minun täytyy tyytyä arvailuihin. - Seuraavat kaksi päiväkirjamerkintää ovat teoksesta ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”, joka on ilmestynyt minun toimittamanani kaksi vuotta sitten. Ensimmäinen teksti on kirjoitettu Tampereen valloittamisen aikoihin, toinen Riihimäen vankileirillä.

3.4.1918 Tampereen puhdistus on alkanut voimalla. Yhä jyrähtävät tykit, rätisee kuularuisku. Suurenmoisella hyökkäyksellä se tänä aamuna alkoi. Savon krenatöörit, Hämeen jääkärit ja Vöyrin pataljoona. Yhtä uljaina riensivät. Me vahdissa. Ja vankeina paljon punakaartilaisia. Niitä katsoessa sydäntä särkee. Miksi Suomen kansan piti noin käydä. Säälin minä heitä, vaikka oikeus ei sääliä tunnekaan heitä kohtaan. Joukossa naisiakin ja viattomalla naamalla. Voi, Jumala, johda Suomen kansa oikealle tielle. Te kirotut johtajat, teidän syytänne tämä kaikki on. Teidän syytänne, teille edesvastuu kuuluu, ja te palkan ansaitsette ja saatte myös...

4.7.1918 Nyt minä olen Riihimäellä. Ikävännäköistä, samanlaista kuine ennenkin. Kuihtuneita vankeja, hiukan osaansa tyytymättömiä miehiä… Jo ilta on ehtinyt taas. Niin näyttää siis, että minä jään tänne. Rykmentin päällikkö ei muka lomaa antaa voi. Tänne vankivahtiin vain täytyy jäädä ties kuinka kauaksi. Ja syvällä sielussa tällä erää katkeruus lujana kohoaa. Täällä on kaikki niin huutavan väärästi, puolueellisesti, joka ainoassa asiassa. Täällä kohotetaan niitä, jotka mongertavat ruotsia hyvin. Ne täällä arvoja niittävät, vaikka kykyä ei olisi mihinkään. Vielä lisäksi jotkut. Ne, jotka osaavat pelata korttia, kirota ja juopotella. Uskon, että yksi ainoa vänrikki, Uuno Saloranta, sen arvon saa ansiosta, mutta kaikki muut ilman. Kaikki kyökkipojat ja passarit, rintamantauslähetit, ne kaikki. Hukkinenkin! Ei mitään edes täällä vankileirillä ole järjestää osannut. Niin verisen väärää ja puolueellista täällä voi ollakin… Jääkärit tulivat! Nuo suuret! On suurta sittenkin saksalainen kuri ja järjestys…

Suvun historia ei ole pelkästään vanhojen asioiden kertaamista ja muistelemista. Se on myös itsetutkiskelua, ja ainakin minä olen oppinut monia asioita itsestäni, kun olen lukenut Viljo-ukin päiväkirjoja kymmenien vuosien ajalta. Meillä kahdella on paljon yhteistä.

Miltä sinusta tuntuu?

Sunnuntai 28.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Miltä sinusta tuntuu?

Istuimme nuorimman tyttäreni kanssa kotona kahvipöydän ääressä, ja hän halusi kuulla, mitä hänen entiselle naapurilleen kuuluu. Tämä naapuri – nimitettäköön häntä vaikka Marjaksi – on muutama vuosi sitten sairastunut Alzheimerin tautiin. Marja on ollut minun rakkain ystäväni jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Me olemme jakaneet elämämme ilot ja surut, nauraneet makeasti toistemme jutuille ja lohduttaneet silloin, kun ystävä on ollut apealla mielellä.

- Miltä sinusta tuntuu? kysyi tyttäreni.

- Oli aivan kauheaa kuulla Marjan diagnoosi. Tuntui – hyvin itsekkäästi – siltä, että minulta ollaan ottamassa jotakin pois. Huoli oli myös suuri. Miten käy sairauden edetessä? Kuka hoitaa, sillä vanha aviomies ei varmasti jaksa loputtomiin.

- Miltä sinusta tuntuu nyt?

- Nytkö? Kolmen vuoden päästä diagnoosista? Minun täytyi pysähtyä miettimään. - No, kaikkeenhan tottuu. Jos ihminen ei pystyisi sopeutumaan erilaisiin tapahtumiin elämässään, niin vaikeaksihan oleminen kävisi. Me olemme yhä rakkaat ystävykset. Keskustelu on pinnallisempaa kuin aikaisemmin, paljon aikaa menee nimien ja tapahtumien hakemiseen, ja siihenkin olen tottunut, että läheskään kaikki ne asiat, joita Marja kertoo, eivät pidä paikkaansa. Onneksi perhe pitää käytännön asioista hyvää huolta.

Kun tyttäreni oli lähtenyt, mieleeni tuli, että olin ilmeisesti keskustellut sosiaalityöntekijän kanssa. Hän, nuorin lapseni, valmistuu sosionomiksi ensi syksyn viimeisen harjoittelun jälkeen, ja mielestäni ammatinvalinta näkyi keskustelussamme.

Me emme yleensä kysy, miltä keskustelukumppanistamme tuntuu. Se on hyvin henkilökohtainen, jopa osittain pelottava kysymys. Me kysymme: Mitä kuuluu? Kuinka menee? Näihin kysymyksiin pystyy jokainen vastaamaan sen kummemmin miettimättä: Mikäpä tässä. Ihan jees. Siinähän se. Ei mitään uutta.

Miltä sinusta tuntuu? - Tuohon kysymykseen ei ole valmista vastausta, sitä joutuu pohtimaan. Joskus on tilanteita, jolloin siihen ei haluaisi vastata ollenkaan. Kun siskoni kuolemasta oli kulunut vajaa vuosi, ja hänestä kirjoittamani kirja ”Lapseni kuin nukke” oli ilmestynyt, eräs henkilö otti minuun yhteyttä. Hän halusi ostaa kirjan ja myös tavata minut, keskustella kanssani. Nainen kertoi tunteneensa siskoni joskus työn kautta, minä en häntä tuntenut. Toimitin kirjani hänelle, mutta en koskaan tavannut häntä. En voinut, en pystynyt, en jaksanut. En ollut vielä niin toipunut, että olisin voinut keskustella omista tunteistani tai tämän vieraan tunteista ja muistoista. Kuten tyttärelleni silloin sanoin: ”En halua olla kenenkään terapeutti, tarvitsisin itsekin terapiaa.” Nyt on toisin. Jos tämä henkilö ottaisi minuun nyt yhteyttä, voisin tavata hänet. Voisin vastata kysymykseen: ”Miltä sinusta tuntuu?”rauhallisesti ja totuudenmukaisesti. Mutta vasta nyt, viisi vuotta siskoni kuoleman jälkeen.

Elämän supermarketista kaikki yhden hinnalla?

Keskiviikko 24.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Elämän supermarketissa kaikki yhden hinnalla

Luin netistä jutun helsinkiläisestä Aaro Löfistä, joka kymmenen vuotta sitten oli kokenut elämässään suuren muutoksen. Hän kertoi ajaneensa eräänä iltana töistä kotiin ja tajusi voivansa todella huonosti. Kotona hän itki, huusi ja oksensi, ja tästä alkoi muutosprosessi, jonka seurauksena mies vaihtoi elämäntapaansa ja ammattiaan: telemarkkinointiyrityksen toimitusjohtajasta tuli henkinen valmentaja. Tänä keväänä Löfiltä ilmestyy kirja, joten tämä elämänmuutosartikkeli sopi kaikkineen hyvin ”markkinarakoon”. Siteeraan seuraavassa joitakin miehen ajatuksia ja kommentoin niitä.

L. ”Kehotan etsimään vastauksia ihmisestä itsestään ja hyödyntämään hengellisten perinteiden työkaluja sekä opetusta.”

P. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen ja luen, että ihmisen tulisi löytää vastaukset kysymyksiinsä omasta itsestään. Eli kaikki on jo siellä, odottamassa sinussa, kunhan vain rupeat kaivuutöihin. Jaksan kuitenkin epäillä tätä menetelmää. Joku saattaa toki olla niin kypsä ja viisas, että voi itse vastata itselleen, mutta aika harva siihen mielestäni pystyy. - Mihin muuten henkistä valmentajaa tarvitaan, jos meissä on jo kaikki? Ilmeisesti auttamaan kaivuutöissä.

L. Löf ei näe minkäänlaista ristiriitaa siinä, että hän on evankelisluterilaisen kirkon jäsen ja samalla rekisteröitynyt muslimiksi. -”Kristinuskon ja islamin ytimessä ei ole ristiriitoja, sen sijaan kristityillä ja muslimeilla voi olla. Itselleni tämä asia on helppo. Kun katson sisääni, löydän sieltä vain yhden luojan. Ristiriidat laukeavat, kun katsoo sisälleen.”

P. Ihminen on ristiriitainen olento, senhän me tiedämme kaikki. Väliin olemme hyviä, toisinaan kompuroimme ja teemme vääriä asioita. Jonakin päivänä kohtelemme toisiamme niin kuin kuuluukin, toisinaan sekin asia menee totaalisesti pieleen. Jos tämä tavallinen, normaali, vajavainen ihminen katsoo sisäänsä, niin mitä hän siellä näkee: aikamoisen inhimillisen sekamelskan. Luojaa sieltä täytyy kyllä hakemalla hakea.

L. Vaikka Löf käykin sekä kristittyjen kirkoissa että muslimien moskeijoissa, hän korostaa, että ihminen löytää luojansa vain itsestään. Luoja ei ole sidottu seinien sisälle.

P. Luoja on siis sidottu ihmisen sisälle?

L.”Ihmiselle tekee hyvää olla läsnä ja kohdata itsensä sekä toiset sellaisena kuin olemme: hengellisyys tapahtuu silloin itsestään, ilman kirkkoja ja dogmeja.”

P. Päätä jo! Minusta tuntuu, että tämä mies seilailee varovaisesti siellä, täällä ja tuolla, eikä uskalla oikeasti olla mitään mieltä. Hän haluaa valita ripauksen tätä ja hyppysellinen tuota…tuokin voisi olla kiva...ja tuota tuossa ihan kaiken varalta...

Tämän Iltalehden artikkelin lopussa oli kommentointimahdollisuus, ja parisen sataa mielipidettä sinne oli jo kirjoitettu. Juuri nämä kommentit olivat oikeastaan tämän jutun parasta antia. Poimin ansiokkaasta joukosta yhden, joka sai minut nauramaan: ”Hyvin surullinen tapaus. Pikaista paranemista toivotan.”

No, jokainen taaplaa tyylillään, näinhän se on, mutta huh.

P.s. Pakko on vielä laittaa yksi elämänohje Mark Mansonin uudesta kirjasta (”Kuinka olla piittaamatta paskaaakaan”, 2018) : ”Jos minulta kysytään, älä löydä itseäsi. Äläkä koskaan kuvittele tuntevasi itseäsi. Silloin voi kasvaa ihmisenä ja löytää itsestään uusia puolia.”

Sinustako bloggari?

Sunnuntai 21.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Sinustako bloggari?

Wikipedian mukaan blogi on verkkosivu tai -sivusto, johon yksi tai useampi henkilö tuottaa sisältöä enemmän tai vähemmän säännöllisesti, niin että uudet tekstit, videot, diat tai muu sisältö ovat helposti löydettävissä. Blogin kirjoittaja on bloggari, bloggaaja tai blogisti. Sana blogi on lainattu englannin kielestä, jossa ”blog” on typistymä sanasta ”weblog” eli verkkoloki.

Bloggaaminen on usein harrastuksenomaista, mutta se voi olla myös elinkeino. Politiikan ja liike-elämän piirissä bloggaaminen on yksi tärkeä tapa pysyä esillä. Haeskelin verkosta erilaisia blogeja ja törmäsin pari vuotta vanhaan listaan, jossa lueteltiin Suomen suosituimmat blogit. Aiheiden kirjo oli päätä huimaava, tässä pieni näyttö: Lifestyle, sisustus, ruoka, perhe, kauneus, muoti, käsityö, matka, terveys, treeni, ihmissuhde, lemmikki, rakentaminen ja remontointi, puutarha, taide...

Miksi minä bloggaan? Vajaa kymmenen vuotta sitten petyin pahemman kerran (enää en), kun mielestäni ansiokasta käsikirjoitustani ei julkaistu. Halusin tekstin kuitenkin näkyviin, ja aloin julkaista siitä osia blogissa nimeltä ”Lahjavuodet”. Vuosien kuluessa sen sisältö muuttui kovastikin. Kun asuin pidemmän ajan Fuengirolassa, oli blogi mukava tapa kertoa perheelleni ja ystävilleni, mitä kaikkea hienoa ja erilaista olen Espanjassa saanut kokea.

Nykyinen bloggaamiseni alkoi siitä yksinkertaisesta syystä, että kotisivuni antoivat siihen hyvän mahdollisuuden. Aluksi (ja osittain yhä vieläkin) pysyttelin aiheissani aika lailla kirjoittamisen ja kirjojen parissa, mutta nykyisin näyttää siltä, että mieli haluaa tuottaa juttua laidasta laitaan. Minun kohdallani on myös niin, että koska romaanin kirjoittaminen on pitkäjänteistä työtä, jonka tulos on valmis parhaassa tapauksessa vuoden päästä siitä, kun olen kirjoittanut koneelleni ensimmäiset sanat, niin tähän saumaan bloggaaminen sopii hyvin: Saan tekstini ja ajatukseni esiin hyvin lyhyessä ajassa.

Haluaisitko sinä blogata? Tai haluaisitko saada edes yhden tekstin julkisuuteen? Onko sinulla jotakin tärkeää sanottavaa? Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, mutta olisi mukava kokeilla jotakin uutta? Haluaisitko olla minun vierasbloggarini yhden tai useamman tekstin verran? Tervetuloa! Kun puhuin lapsilleni tästä mahdollisuudesta (eivät kovin innostuneet), totesi yksi tytöistäni:” No, minä voisin kirjoittaa siitä, kuinka eskarilainen opettaa 3-vuotiasta lukemaan.” Hieno aihe minun mielestäni!

Voit laittaa minulle tekstin sähköpostiini osoitteeseen: pirkko.jurvelin@gmail.com. Myös paperiversio on sopivaa tavaraa. Jos innostut asiasta vähän myöhemmin, niin ovet ovat auki! Tervetuloa bloggaamaan!

Testi

Maanantai 15.4.2019 - Pirkko Jurvelin

                                  Testi

 

Monenlaisia testejä on kehitetty ja julkaistu aikojen kuluessa, niin että meillä – jotka emme ole psykologiaan kovin perehtyneitä – olisi mahdollisuus oppia tuntemaan itsemme paremmin ja sitä kautta ehkä mahdollisesti myös oppia uusia, hyödyllisiä käyttäytymismalleja tätä elämää varten. Ja kukapa ei haluaisi tuntea itseään, oman elämänsä tärkeintä henkilöä? Tutustu tähän testiin huolella ja vastaa rehellisesti. Laske vastauksista saamasi pisteet yhteen ja katso arvio nykyisestä elämästäsi.

 1. Elämääni voi kuvata parhaiten seuraavalla seuraavilla laulun sanoilla:

a. ”Ota löysin rantein, älä jännitä, ota vastaan, mitä tarjoo elämä...”   

b. ”Paljon ois aihetta lapsella kiittää...”                                               

c. ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää...                                                

d. ”Sielu niin kuin jäinen rauta murtui murheen painolla...”                

       

2. Mikä seuraavista ilmaisuista kuvastaa perhesuhteitasi parhaiten?

a. Ne on niin lutusia koko sakki.                                                   

b. Ihan ok.                                                                                    

c. Siis minä luulin, että vanhempainvapaa tarkoittaa siis oikeasti

 vapaata. Mua on petetty!                                                          

d.  Mikä perhe?                                                                                  

 

3.Mikä seuraavista lauseista kuvaa parhaiten työelämääsi?

a. Minä niin saan toteuttaa itseäni, ja palkkakin on hyvä.           

b. Töihin mennään ja sieltä tullaan, ei kai siinä sen enempää

oo vouhottamista.                                                                         

c. Suhtaudun työelämään positiivisesti, jopa niin, että olen

ajatellut kokeilla sitä itse - ehkä.                                                   

d. Evvk                                                                                            

 

4. Anna yleisarvio koko elämästäsi.

a. Jee, jee, fantastico!                                                              

b. Näillä mennään.                                                                    

c. Parempi karvas totuus kuin makea valhe.                            

d. Mitä se sulle kuuluu.                                                             

 

                                     Testitulokset

                 a = 4 p. b = 3 p. c = 2 p. d = 1 p.

 16-100 p. Hei, kamoon,  tähän piti vastata rehellisesti! Tuloksesi hylätään.

 12-15 p. Jokin tässä pistemäärässä tuntuu oudolta. Mietipä uudestaan. Kai siellä perheessä jokin tökkii, edes appiukko tai se karmea anoppi? Työelämä on ainakin ihan.... Suosittelen testin tekemistä uudelleen avoimin mielin.

 6-10 p. Onnittelen sinua, sinä rehellinen suomalainen! Testituloksesi osoittaa, että kuulut maailman onnellisimman kansan joukkoon.

 0-4 p. Elämäsi on ihan p....  Hae hyvä ihminen apua! Soita Sipilälle tai Kelaan tai arkkipiispalle! Niille maksetaan siitä, että ne hoitavat ihmisten asioita. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin, ei edes sinun, vaikka olet tuollainen...hmh...tuollainen...hmh...ööö...lähimmäinen.

 

"Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena..."

Keskiviikko 10.4.2019 - Pirkko Jurvelin

”Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena”

 

”Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena

Tunsin itseni yksinäiseksi aikuisena

Nyt vanhana ja loppua odottaessani tunnen

itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan

Yksinäisyys on paras ystäväni

Tulen kaipaamaan sitä enemmän kuin ketään.”

Claes Andersson

Kun hain tuota Anderssonin iki-ihanaa runoa netistä, sain vastaani kokonaisen vyöryn yksinäisyyttä. Mieleeni tuli valtavan voimakas tulvavesi, joka oli tempaissut mukaansa ihan pieniä lapsia, varhaisessa teini-iässä olevia nuoria, niitä parikymppisiä, jotka olivat jäämässä yhteiskunnan ulkopuolelle masennuksen, työ- tai opiskelupaikan puuttumisen, perheolojen tai jonkin muun syyn vuoksi, keski-ikäisiä perheettömiä ja perheellisiä, töissä olevia ja työttömiä ja lopuksi eläkeläisiä ja vanhuksia, jotka pysyttelivät kodeissaan ja löytyivät sitten joskus, kun virkavalta moneen kertaan hälytettynä oli lopulta mennyt heidän ovelleen. Ihmettelin tuota virtaa ja järkytyin siitä, että sen vietäviksi joutuivat niin monenlaiset ihmiset, hyvät ja pahat, sosiaaliset ja ei-sosiaaliset, koskaan ei voi tietää, vai voiko?

”Yksinäisyys on paras ystäväni – Tulen kaipaamaan sitä enemmän kuin ketään”, kirjoittaa Andersson. Tämä on totta – ainakin osittain. Uskon, että jokainen meistä on joskus huokaissut onnellisena: Vihdoinkin yksin. Nyt saan tehdä juuri sitä, mitä haluan, nyt minun ei tarvitse miellyttää, palvella, viihdyttää, eikä edes ajatella ketään muuta kuin itseäni. Lopultakin. Kuinka nautinkaan tästä. Jatkuisipa tätä vielä kauan, kauan…

Olin kerran keskusteluryhmässä, jossa ryhmän vetäjä kysyi, miten ja missä haluaisimme viettää vanhuutemme. Huomattava osa halusi asua palvelutalossa, koska ”siellä olisi tuttuja, joiden kanssa voisi käydä kahvilla tai syömässä tai vaikka pelata jotakin.” Kukaan heistä ei kuitenkaan tullut miettineeksi sitä, että palvelutalojen asukkaat ovat monesti niin huonokuntoisia, ettei heistä ole toisilleen seuraa.

Yksinäisyys on tunnetusti myös kulttuurisidonnainen asia. Me suomalaiset haluamme antaa tilaa, emme tungettele, pysymme etäällä, suomme toisillemme yksityisyyden. - Mieheni joutui sairaalaan muutamaksi yöksi. Irakista kotoisin oleva ystävämme Omar lähetti hänelle ensimmäisenä iltana tekstiviestin ja kysyi, voisiko hän tulla mieheni luokse yöksi, ja tarvitsiko tämä mahdollisesti jotakin, hän voisi tuoda (Omar oli ilmeisesti kuullut, että potilaan vaimo lämmitteli kotona saunaa kaikessa rauhassa). Omar ilmoitti myös, että hänen työpaikkansa oli lähellä sairaalaa, joten senkään suhteen ei koituisi hankaluuksia. No, mieheni vastasi viestiin kiitellen ystävällisyydestä mutta vakuuttaen samalla, että kyllä hoitajat huolehtivat hänestä.

 - Yksinäisyys, sinun kätesi on lämmin ja puristuksesi voimakas. Minä luotan sinuun, sinä olet rehellinen, siksi olet tervetullut. En kuitenkaan tahdo, että jäät luokseni asumaan, täällä kun ei ole tilaa meille molemmille. Ethän pahastu, tule pian uudelleen, meillä on paljon puhuttavaa toisillemme. -

 

 

 

Jos saisin päättää

Perjantai 5.4.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                         Jos saisin päättää

 

”Jos saisin päättää, minä riisuisin aseista maan ja määräisin armeijan ruusuja istuttamaan. Jos saisin säätää, minä ottaisin rikkailta pois, ja kaikilla kodeissaan yölampun valoa ois…”

Nämä Tuure Kilpeläisen laulun herkät sanat antoivat minulle sysäyksen ajatella vaaleja, päättäjiä ja – valitettavasti – sitä, kuinka turhalta tämä vaalihösellys ja ylipäätään äänestäminen tuntuu. Tässäpä muutamia otteita eduskuntavaaliehdokkaiden mainoksista Oulun seudulta:

 - ”Jäsenyys länsimaisessa puolustusyhteisössä on kuin palovakuutuksen ottaminen: sitä kun ei myönnetä siinä vaiheessa, kun lieskat jo kärventävät nurkkia.” – Kommentti: Aika näppärästi konkretisoitu, tavis ymmärtää palovakuutuksen tärkeyden. Konkretian vuoksi tuohon olisi vielä kannattanut laittaa sanalyhenne NATO.

 - ”Ennalta estävästä toiminnasta on säästetty pitkään, mutta nyt uudessa Sisäministeriön laatimassa Poliisin ennalta estävän toiminnan strategiassa on nostettu esille tärkeitä painopisteitä. Ennalta estävästä toiminnasta on hyviä tuloksia ja siihen pitäisi riittää resursseja.” – Kommentti: Tässä meillä on täysiverinen poliitikko. Minä en ymmärtänyt tekstistä sanaakaan.

 - ”Yhdeksän miljardin kestävyysvaje on kurottava umpeen rakenneuudistuksilla ja julkisen talouden sopeuttamisella.”  - Kommentti sama kuin edellä.

 - ”Luomu kuuluu jokaiselle!” – Kommentti: Oho, hups, se olikin Pirkan mainos.

 - ”Poronhoitolaki avattava vapaan laidunnusoikeuden kohdalta, luonnonvarat omissa käsissä – kaivoslain muuttaminen, rajavalvontaa länsirajalle.” Kommentti: Kaikenlaisia hiippareita…

 - ”Arjen ammattilainen”. Kommentti: Nyt minua suututti. Tuo nainen on minua huomattavasti nuorempi ja omii noin hienon arvonimen. Kuulepas nyt, meikäläinen on opiskellut kymmeniä vuosia, ollut töissä kymmeniä vuosia ja pyörittänyt siinä ohessa huushollia kymmeniä vuosia. Minulle kuuluu tuo arvonimi! Ja myönnän, myönnän,  erittäin monelle muulle (muutamalle miljoonalle).

Ja sitten vain vaaliuurnille!

 

 

-

 

Rauhaa ajattomuudessa

Lauantai 30.3.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                      Rauhaa ajattomuudessa

ihminen on kaikkivoipaisuudessaan keksinyt ajan. Planeettojen liikkeiden säännönmukaisuus on auttanut luomaan erilaisia ajanmääreitä: vuosi, kuukausi ja vuorokausi ovat määriteltävissä taivaankappaleiden liikkeiden avulla. Koska ihminen on tarvinnut yhä tarkempia ajan mittoja, on lisäksi kehitetty tunnit, minuutit ja sekunnit sekä myös urheilumaailman tarpeeseen sekunnin sadasosat. ”Kello tikittää” on tuttu sanonta, jota käytetään milloin missäkin yhteydessä.  Se tarkoittaa sitä, että nyt on pidettävä kiirettä, sillä aika on loppumassa.

Minun on turha ruveta kirjoittamaan tai saarnaamaan kiireestä, niin paljon siitä puhutaan nykyisin. Se voi olla vapaaehtoisesti hankittua, elämän täyteen ahtamista, tai sitten asiat kasaantuvat niin, että välillä tuntuu, ettei arjesta pysty millään selviämään.

Roomalaisen kylpylän rauniot sijaitsevat Fuengirolassa Los Bolichesin kaupunginosassa. Kukapa voisi uskoa, että vaatimaton portti kahvilan kupeessa johtaa historiallisesti niin arvokkaalle paikalle. No, eipä juuri kukaan, koska lähes missään ei mainosteta tätä hienoa nähtävyyttä. Paikka on yksi minun suosikeistani. Käyn siellä pari kertaa viikossa, menen portista sisään, ja nykyisyys jää taakseni. En koskaan kyllästy katselemaan kylpylän eri osastoja ja olen iloinen siitä, että paikalla on hyvät opasteet useammalla kielellä. Katson raunioita ylätasanteelta, ihmettelen portaikkoja, jotka vievät höyryhuoneeseen, tai tutkiskelen painaumia, jotka lienevät olleet jonkinlaisia istuinsyvennyksiä. Toisaalla on myös terassi vilvoittelua varten, ja vesisäiliöille löytyy paikkansa. Mietin, kuinka kaukaa roomalaiset ovat aikoinaan tulleet. He asettuivat tänne ja rakensivat (rakennuttivat) kylpylän niin kuin suomalaiset saunansa milloin mihinkin maan ääriin.  Rakastan tuota paikkaa, koska siellä aika saa aivan uudet mittasuhteet. Mieleni täyttää rauha, kun katselen kaksi tuhatta vuotta vanhoja rakennelmia. Mihin minullakaan on niin kiire? Ei mihinkään. Käveleskelen, istun välillä ja lopulta – hieman vastahakoisesti – laskeudun portaat alas ja pujahdan portista tielle. Autot ajavat ohitseni, joku uskalikko pyöräilijä joukossa, ihmiset huutelevat, olen taas keskellä jotakin, josta on hyvä päästä välillä pois.

 Caminito del Reyn vaelluspolku syntyi yli sata vuotta sitten huoltoreitiksi El Chorron ja patotyömaan välille. Aikojen saatossa betonirakenteet rapistuivat, ja reittiä kutsuttiinkin ”maailman vaarallisimmaksi vaellusreitiksi”, joka jouduttiin sulkemaan huonokuntoisuuden vuoksi. Vuonna 2015 tuo kulkuväylä avattiin kunnostettuna uudelleen, ja matkaaja pääsee turvallisesti kulkemaan seitsemän kilometrin pituisen reitin pitkin vuoren seinään tehtyjä polkuja. Kaukana alhaalla virtaa Guadalhorche -joki. Minulle tuo vaellus oli –voisiko näin sanoa – lähes uskonnollinen kokemus. Kaiken sen jylhän, ikiaikaisen kauneuden keskellä tulivat mieleeni psalmin sanat: ”Kun minä katselen taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” Aika, oma minä, elämän kiire ja paineet - kuinka vähäpätöisiä ne ovatkaan tämän määräämättömän kauniin ja ajattoman luomuksen rinnalla.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut kokea näitä rauhallisen ajattomuuden hetkiä. Toivon, että myös sinulla on mahdollisuus joskus tavoittaa samanlaisia tunnelmia, joko kaukana tai lähellä.

 

Ihana elämä

Maanantai 18.3.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                          Ihana elämä

Luonamme asuu 16-vuotias lapsenlapsi Tilda, joka on halunnut käydä lukionsa Oulussa. Meillä menee oikein hyvin, uusi perheenjäsen on kotiutunut luoksemme ihan huomaamatta.

Satuimme keskiviikkona aamupalalle yhtä aikaa. Minä join kahvia ja istuskelin mukavasti sohvalla. Juttelimme laiskahkosti, ja Tilda totesi: ”Mummo, kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain juot kahvia ja sitten menet kavereiden luo kirjapiiriin.”

Torstai-aamuna olin jo kahvini juonut ja makoilin sohvalla netissä surffaillen. Tilda katsoi minuun ja sanoi: ”Kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain sohvalla makaat ja katselet kenkiä netistä.”

Tuota piti ihan miettiä. Voisin ajatella, että 16-vuotiaan nuoren elämä on ihanaa: hyvä terveys, mukava koulu, kivat kaverit, sopivasti menemistä ja tekemistä. Toisaalta olen huomannut, että koulupaineet ovat melkoiset, koeviikko saattaa olla töisevä ja ahdistava, suorituspaineet kovat. Ei, ei kuullosta kovin ihanalta.

Eilen juttelin parin tuttavan kanssa onnesta, miten me sen koemme eri-ikäisinä, kuinka vähän lopulta onneen (tai ihanaan elämään) tarvitaan. Joku sanoikin:” Kuulkaa, se on niin vähästä kiinni. Jos ulkona sataa, niin, oho, ei olo ole lainkaan niin onnellinen. Tai jos kärsii mahavaivoista, tai jos jokin pienikin asia harmittaa, niin onnen tunne katoaa äkkiä."

Kun tämä blogi julkaistaan, niin minulla on ihana elämä. Olen lähdössä Fuengirolaan kahdeksi viikoksi. Ensimmäisellä viikolla tytön perhe on mukana, eikä ohjelmasta ole pulaa. Toisen viikon olen yksin, mutta en yksin, sillä minulla on tuolla paljon tuttavia. Kyllä, elämä on ihanaa.

 

 

Älylaitteet tyhmentävät - liikunta kehittää aivotoimintaa?

Keskiviikko 13.3.2019 - Pirkko Jurvelin

Älylaitteet tyhmentävät – liikunta kehittää aivotoimintaa?

Fakta:

Yhdysvaltain terveysvirasto NIH teetti tutkimuksen älylaitteiden käytön mahdollisista vaikutuksista. Tulosten mukaan yli seitsemän tuntia päivässä älylaitteiden parissa viettävillä yhdeksän- ja kymmenvuotiailla lapsilla näkyi aivokuvissa aivokuoren ennenaikaista ohenemista. Lisäksi tutkimustulosten mukaan ne lapset, jotka viettivät päivässä ruudun ääressä yli kaksi tuntia, menestyivät huonommin kielitesteissä ja loogista päättelyä vaativissa tehtävissä.

Kanadalainen tutkimustulos puolestaan osoittaa, että älypuhelimien, tablettien ja kädessä pidettävien pelikonsoleiden käyttö hidastaa pienen lapsen puheen kehitystä, ja edelleen brittiläisen tutkimuksen mukaan kosketusnäytöllisten laitteiden käyttö heikentää alle kolmivuotiaiden lasten unta.

Fakta:

Seuraavassa suoria lainauksia suomalaisesta tutkimuksesta (mm. tutkija Heidi Syväoja, LIKES -tutkimuskeskus):

”Enemmän liikkuvilla oppilailla oli parempi kestävyyskunto ja korkeampi kouluarvosanojen keskiarvo. ” ”Älylaitteiden käyttö, pelaaminen ja muu niin sanottu ruutuaika saattaa olla oppimistulosten kannalta haitallista, jos sitä kertyy päivän aikana niin paljon, että se syrjäyttää aikaa kestävyyskunnosta huolehtimisesta ja myöhästyttää nukkumaanmenoa.”

Fakta:  

”Oppitunnin aikainen liikunnallinen tauko ja opetukseen integroitu liikunta ovat positiivisesti yhteydessä kouluarvosanoihin ja standardoituihin testituloksiin. Koulupäivän aikaisen liikunnan positiivinen vaikutus on havaittu erityisesti matemaattisissa aineissa. Myös liikuntakerhoilla ja muulla koulupäivän aikana tapahtuvalla ohjatulla liikunnalla näyttäisi olevan positiivinen vaikutus koulumenestykseen.” (Kantomaa, Syväoja, Sneck, Jaakkola, Pyhältö, Tammelin)

Fakta:

PISA on OECD-maiden joka kolmas vuosi toteuttama 15-vuotiaiden tulevaisuuden avaintaitoja mittaava tutkimus. Ensimmäistä kertaa mittaus suoritettiin vuonna 2000, jolloin Suomi oli 32: n maan joukossa ensimmäinen lukutaidossa, kolmas luonnontieteissä ja neljäs matematiikassa. Vuonna 2015 Suomi oli 73 :n maan joukossa lukutaidossa neljäs, luonnontieteissä viides ja matematiikassa kolmastoista. Suomalaisten oppitulokset ovat laskeneet vuodesta 2006 lähtien.

Muistan yhä sen, kuinka vihainen olin, kun koulussa (ala-aste), jossa työskentelin, oppituntien pituus muutettiin 45:tä minuutista 75: een minuuttiin. Minusta oli kertakaikkisen järjetöntä ruveta pitämään lapsille yhtä pitkiä opetustunteja kuin yliopisto-opiskelijoilla on. Eihän siinä mikään auttanut. ”Käytävät rauhoittuvat”, sanoi silloinen rehtori. No, jos se oli muutoksen pääasiallinen tarkoitus, niin kai siinä onnistuttiin.

Kasvattajilla – sekä kouluissa että kodeissa – on käytettävissään runsaasti tutkimustietoa siitä, mikä on lapsen kehitykselle hyväksi, ja mikä kehitystä hidastaa ja vaikeuttaa. Tulevaisuus näyttää, haluavatko kasvattajat käyttää hankittua tietoa lastemme ja lastenlastemme parhaaksi.

 

 

Politiikkaa...

Lauantai 9.3.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                             Politiikkaa….

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon tässä nyt heti alkuun, etten ole koskaan kadehtinut poliitikkoja, heidän palkkojaan, taksimatkojaan, ulkomaanreissujaan tai vastaavaa (ja sama koskee yrittäjiä, en kadehdi, en). Jos ihminen uhraa elämänsä ja yksityisyytensä Suomen valtion ja kansalaisten asioiden hoitamiseen, niin kyllä siitä joutaakin maksaa.

Olen aina ollut jokseenkin epäpoliittinen henkilö. Toki minulla on oma suosikkipuolueeni (ja muita en äänestä), mutta en ole asioista niin kiinnostunut ja innostunut, että minun pitäisi ruveta väittelemään tai ehkä suorastaan suuttumaan oman asiani puolesta. Kerronkin seuraavassa elämäni suurimmista poliittisista elämyksistä, ja kun olette lukenut tekstin, nyökyttelette ymmärtäväisesti: että semmoinen tappaus.

1 .Paasikivi-linja: Kun olin 1-vuotias, presidentti Paasikiven puoliso Alli Paasikivi vieraili Tornion seminaarilla, jossa ukkini toimi rehtorina. Minulla on yhä tallessa isäni albumi, jossa on kuva Alli- rouvasta laskeutumassa seminaarin portaita suuri kukkakimppu kädessään (mahtoi olla hiukan hankalaa, kun oli korkkarit ja kaikki). Allilla on päässään turkishattu, ja kävelypuvun päällä on puolipitkä turkki. Henkilökohtaista muistikuvaa minulla ei asiasta tietenkään voi olla, mutta uskon, että tapahtumaa kerrattiin seuraavina vuosina vielä moneen kertaan meidän perhepiirissämme

  2. Kekkonen-linja: Presidentti Kekkonen kävi Torniossa 1970-luvulla ainakin kahdesti. Molemmilla kerroilla oli kysymys tehdastoiminnan tukemisesta (Outokummun Tornion tehdas ja Lapin Kullan panimo). Minä olin tuolloin jo Oulussa opiskelemassa, ja minun merkittävimmät muistikuvani Kekkosesta liittyvät siihen, että radiosta tuli ohjelma, jossa toistettiin yksitoikkoisesti: ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…” Luulin myös hyvin pitkään, että sanat ”Kekkonen” ja ”presidentti” olivat synonyymejä. Pohdimme joskus kavereiden kanssa, kenestä tulisi seuraava Kekkonen.

 3. Muistatteko Liberaalisen Kansanpuolueen (LKP)? Isäni oli joskus ehdokkaana kyseisen puolueen edustajana (eduskuntavaaleissa?), mutta en voinut äänestää häntä, koska … niin, no, puolue oli väärä. Äiti suuttui minulle, kun kuuli tämän.

 Niin että mitä? Mitä nyt? Mistä minä tietäisin. Lehdistä olen lukenut ja uutisista kuullut, että Sipilä erotti hallituksensa, kun oli ensin neljä vuotta yrittänyt laittaa sote -ohjelmaa pystyyn. Tajuan asiasta harvinaisen vähän, mutta väitän, etten ole tässä suhteessa ainutlaatuinen. Kuvitellaan näin: On perhe, jossa päätetään tehdä kauaskantoinen taloutta ja terveydenhoitoa koskeva parannus. Asian hyväksi tehdään paljon: konsultoidaan kallispalkkaisia asiantuntijoita, kokeillaan eri vaihtoehtoja tutkien ja toimien, mutta lopulta huomataan, että suunnitelma on liian hankala ja suuri, ja palataan vanhaan toimintatapaan, josta saadaan halvalla, pienin muutoksin kohtuullisen toimiva. Perhe käyttää tähän kokeiluun noin puoli vuotta. Miten ihmeessä Suomen valtiolla on aikaa ja varaa käyttää asioiden tutkimiseen neljä vuotta, eikä sittenkään saada valmista?

Olen jokseenkin epäpoliittinen henkilö, enkä juurikaan ymmärrä suurien ja viisaiden herrojen ja rouvien aatoksia. Jos joku ymmärtää näitä viimeaikaisia keissejä, niin, pliis, selittäkää minulle.

Paha mieli - uusi suomalainen vientituote

Sunnuntai 3.3.2019 - Pirkko Jurvelin

             Paha mieli – uusi suomalainen vientituote

 En olisi tiennyt asiasta yhtään mitään, ellei Kaleva olisi julkaissut kulttuuripalstallaan koko aukeaman suuruista esittelyä Lotta Sonnisesta ja hänen teoksestaan ”Pieni pahan mielen kirja” (Otava). Olisin ehkä ohittanut koko jutun olankohautuksella – ”nuo aikuisten raaputuskirjat ei minua kiinnosta” -, mutta kun lehti vyörytti eteeni tiedon siitä, että opus on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan Venäjää, Yhdysvaltoja, Japania, Kiinaa ja Indonesiaa myöten, niin pakkohan asiasta oli kiinnostua. Lisättäköön tähän esipuheeseen vielä se, että Lotta Sonninen on kirjallisuustieteen maisteri, suomentaja ja kustannusalan ammattilainen, eli hänellä on ollut rautainen tietämys siitä, mikä myy ja mitä ihmiset saattavat haluta.

Mutta nyt itse kirjaan, joka on syntynyt vastapainoksi sille äklöpositiiviselle, vaaleanpunaiselle tsemppi-onni - yes you can -kirjallisuudelle ja täyttökirjoille (eikö kukaan voi keksiä siivompaa sanaa?), joita kaupat ovat täynnä nykyään. Käykääpä vaikka katsomassa. Minua suorastaan huimasi se myönteisyyden ja onnen määrä, jota kuluttajille tuputetaan marketeissa ja kirjakaupoissa. ”Pieni pahan mielen kirja” tarttuu siihen faktaan, että ihmisiä suututtaa, keljuttaa, ällöttää ja tympäisee. Kirjanen on jaettu lukuihin: ”Moiti muita”, ”Löydä syylliset”, ”Sano suoraan vaan”, ”Kaivele menneitä”, ”Piirrä paheksuntasi”… Kirjan tekijä kehottaa kirjoittamaan muistiin, mikä toisissa ihmisissä ärsyttää ja riepoo, mitä ihminen eniten katuu, hän opastaa kirjoittamaan ylös viikon harmin aiheet ja tätä rataa loputtomiin. Opus on pieni ja ohut, sivut enimmäkseen täynnä tyhjää, muutama mustalla kynällä sipaistu otsikko ja puhekupla.

Kuka tätä tarvitsee? En tiedä, mutta todella moni sen haluaa. Sonninen itse kertoo tarkoittaneensa koko opuksen vitsiksi. Aikamoinen vitsi, joka leviää ympäri maailmaa kulttuurirajoista piittaamatta. Sonninen kertoo myös, että kirjaa on täytetty yhdessä kavereiden illanistujaisissa, ja mainitseepa hän vielä saaneensa positiivista palautetta mielenterveystyön ammattilaisilta.

Minua ei kiinnosta, ihan oikeasti. Jos olisi aivan pakko ruveta raapustamaan jotakin noihin aikuisten täyttökirjoihin (”Fill and tell”), niin ehkä valitsisin sellaisen isovanhemmille tarkoitetun jutun. Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitäkään, koska olen jo julkaissut aika lailla sukuani ja perhettäni koskevia kirjoja. Eli tykkään enemmän tästä valmiskirja-tyypistä = ”Tell and tell”.

 

Saksalainen Suomi 1918

Keskiviikko 27.2.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                  Saksalainen Suomi 1918

 Olin kuuntelemassa eilen luentoa, jonka otsikkona oli ”Saksalainen Suomi 1918 – Miten Suomi pelastui Saksan avulla ja avulta?” Aihe kiinnosti minua erityisesti sen vuoksi, että olin joutunut perehtymään Suomen sisällissodan tapahtumiin julkaistessani ukkini päiväkirjat tuolta ajalta. Teokseni nimi on ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”. Kun palasin kotiin luennon jälkeen, minun oli heti tarkastettava muutama kohta ukin muistiinpanoista, joiden sisältö olikin aivan yhteneväinen esitelmän sisällön kanssa. Luennoitsijat Marjaliisa ja Seppo Hentilä tunsivat asiansa perusteellisesti, ja suosittelenkin heidän teostaan ”Saksalainen Suomi 1918” asiasta kiinnostuneille. Kirjasta on otettu jo neljäs painos, ja se on juuri ilmestynyt myös saksaksi.

No, pelastuiko Suomi Saksan avulla? Totuus on yksinkertaisuudessaan: kyllä. Tosin sanotaan, että valkoiset olisivat voittaneet sodan joka tapauksessa, mutta että siihen olisi mennyt paljon enemmän aikaa. Mene ja tiedä. Suomen valkoiset kutsuivat siis saksalaisia avukseen sotatoimiin, ja heitä saapuikin noin 14 000 sotilasta ja upseeria, jotka toivat mukanaan omat hevosensa, lehmiä ja jopa rehut näille. Toisin kuin olin kuvitellut, saksalaiset eivät taistelleet yhdessä valkoisten kanssa, vaan omina joukkoinaan miehittämällä ensiksi Ahvenanmaan, jatkaen sieltä Uudellemaalle, Kanta- ja Päijät-Hämeeseen jne. Ukkini päiväkirjasta luin seuraavan merkinnän vapunpäivältä 1918:” Saksalaisia enemmän jo nähdä saatiin. Uljaat pojat, kuitenkin ihmisiä hekin, vaikka kohta satumainen loiste heitä ympäröi. Uljaat pojat, Suomen vapaussodan maineikkaita auttajia. Ihmeellistä, että he suuren Saksan pojat tänne Tuuloksen salomaille ovat joutuneet.”

Mitä Saksa odotti saavansa vastalahjaksi auttaessaan Suomen valkoisia itsenäisyystaistelussa? Saksaa kiinnostivat Suomen luonnonvarat, ulkomaankauppa ja myös se, että maa saattoi Suomen kautta harjoittaa sotatoimia  Neuvosto-Venäjää ja länsiliittoutuneita vastaan. Kokeneena sotilaana ja poliitikkona Mannerheim olikin saksalaisten saapumista vastaan, mutta ei lopulta mahtanut asialle mitään. Suomi ei kuitenkaan – onneksi - saanut saksalaista kuningasta, ja näin maamme pelastui siltä asemalta, johon se olisi Saksan alusmaana joutunut Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan.

Luennon jälkeisessä keskustelussa nousi esille se huomio, että Saksan ja sen kulttuurin vaikutus suomalaisiin ja Suomeen on ollut suuri kautta aikojen. Molempien maailmansotien aikaiset yhteiset sotahankkeet ovat tuttuja meille kaikille, mutta kuka muistaa historian tunneilta Hansaliiton ja esimerkiksi sen, että täältä meiltä on lähdetty opiskelemaan Saksan yliopistoihin jo keskiajalla? Muutama vuosikymmen sitten kouluissa opiskeltiin vieraina kielinä lähinnä latinaa, ruotsia ja saksaa. Minunkin isäni opiskeli lukiossa saksaa, ja hänellä oli ystäviä ja tuttavia saksalaisen partioliikkeen parissa. 

 Luennon lopussa Seppo Hentilä joutuikin toteamaan, että nuo ajat ovat ohi (vaikka paikalla oli useampia saksalaisia Suomi-Saksa seuran jäseniä), sillä nykyisin elämme USA-johtoisessa yhteiskunnassa. Onko näin?

Vaadin palvelua!

Tiistai 19.2.2019 - Pirkko Jurvelin

      

                            Vaadin palvelua!

 

Suunnittelimme matkaa. Meitä on kolme sukupolvea lähdössä nauttimaan Kreetan alkukesän lämmöstä. Yksi tahtoo yhtä, ja toinen vaatii toista. Tyttäreni urakoi koneellaan iltakaudet etsien kaikkia tyydyttävää ratkaisua. ”Olen menettänyt tässä monta kallispalkkaista työtuntia!” hän puuskahti eräänä iltana. ”Minä muistan sen ajan, kun sinä, äiti, otit paksun matkaesitteen, tutkit, ja pyöräytit ympyrän sopivan vaihtoehdon kohdalle. Sitten mars, mars matkatoimistoon, ja homma oli hoidettu.” Minäkin muistan tuon ajan. Kyllä se oli helppoa elämää matkustavalle.

Tällä kertaa minun huolekseni jäi vain istuinpaikkojen varaaminen edestakaisille lennoille. Helppo nakki – luulin. Tunti siinä meni, ainakin. Vaikka koneessa oli tilaa yllin kyllin, minun valintani eivät kelvanneet. Kun yritin valita käytävä- ja keskipaikan, ohjelmaan tuli tyly viesti:” Ymmärräthän, että et voi jättää ikkunapaikkaa tyhjäksi.” En todellakaan ymmärtänyt, sillä minä halusin juuri ja nimenomaan tuon käytäväpaikan ja sen viereisen keskipaikan. Ohjelma ei antanut periksi, vaikka poistin ja valikoin uudestaan ja yritin hämätä sitä kaikilla keinoin. Huutava vääryys! Jos matkatoimistoja vielä olisi olemassa, niin minäkin saisin istua käytäväpaikalla tulevan lennon aikana.

Toukokuussa me sitten menemme kentälle, näppäilemme lennon tunnuksen monitorille (tai näytämme passia), saamme liput koneen kidasta sekä tunnistetarrat laukkuihin. Pähkäilemme aikamme tarrojen kanssa (Tuliko se näin? Pysyykö tämä nyt varmasti?), nostamme painavat matkalaukkumme jotenkuten matkatavarahihnalle, skannaamme laukkujen tunnistetarran ja hyvästelemme matkatavaramme toivoen iloista jälleennäkemistä.

Miten tämä on mahdollista? Tahdon uskoa, että olen tällainen self-made-lentokenttätäti sen vuoksi, että lentojen hinnat pysyisivät edullisina. Syvällä sisimmässäni tiedän, että lentoyhtiöt tekevät voittoa minun ja työttömäksi jääneiden toimihenkilöiden kustannuksella.

Toki jossakin takapajulassa – kuten Dubaissa ja Malagassa – saa vielä palvelua, mutta kai se on noiden paikkojen häpeä. Suomessa ei tarvitse palveluja tarjota, kyllä me nämä hommat handlataan – ja nöyrästi tehdään.

Pankkipalvelut on ulkoistettu tietokoneille jo kauan sitten. Muutaman kerran olen joutunut soittamaan pari sapekasta puhelua (maksulliseen palvelunumeroon), kun asiat eivät ole menneet mieleni mukaan.  Ei se mitään, kyllä minä nämä osaan, mutta miksi ihmeessä minulta velotetaan kuukausittain palvelumaksuja, vaikka minua ei kukaan palvele?

Yhteen asiaan en ole suostunut: En käytä marketissa itsepalvelukassoja. Hyvänen aika, ne tyttö- ja poikaraukathan joutuisivat aivan työttömiksi, jos me kaikki vain skannailisimme hintoja jossain kaupan nurkassa itsepalvelukassalla. Ei nyt sentään! Suomi nousuun, työpaikkoja nuorille (ja vanhoille), itsepalvelukassat pois kaupoista! No, täytyy myöntää: Ikeassa oli niin pitkät jonot, että pakko oli ruveta itse kassatädiksi.

O tempora, o mores! Jännityksellä odotan, kuinka pahaksi tämä vielä yltyy. Ehkä muutan loppujen lopuksi Espanjaan, jossa jokaisella kassalla on naishenkilö – ehkä jopa mies – joka puhuttelee minua hellästi ”carinjoksi” – ”rakkaaksi” – ja pakkaa ostokseni valmiiksi sillä aikaa, kun haen lompsaa repun pohjalta. Tunnen itseni ASIAKKAAKSI, en aikaa vieväksi harminkappaleeksi.

 

Miksi kaikkien pitää kuolla?

Keskiviikko 13.2.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                  Miksi kaikkien pitää kuolla?

 

”Miksi kaikkien pitää kuolla?” parahti ystäväni whatsup -viestissään eilen. Vastasin hänelle ehkä hieman tylysti, että ihmisten kuolleisuusprosentti on 100. Ei kovin syvällinen vastaus, – se myönnettäköön – mutta totuudenmukainen.

Matti Nykäsen ja Olli Lindholmin yllättävät (kuolema on usein yllättävää, vaikka siihen olisi jossain määrin osannut valmistautua) ja äkilliset poismenot ovat hätkähdyttäneet monia suomalaisia. Miten näin pääsi tapahtumaan? Hehän olivat vasta viisikymppisiä? Ihmiset vaativat selityksiä, ja niitähän on jo ruvennut tulemaan. Matin elämäntavat ovat suurin piirtein kaikille jo tuttuja, Lindholmin ongelmista on uutisoitu tämän päivän verkkolehdissä. Vaikka saamme selityksiä, ne eivät poista sitä säikähdystä, jonka kuolema tuo mukanaan.

Muistan, kuinka lapsena kuuntelin radiosta uutisia Marilyn Monroen menehtymisestä. Se tuntui aivan käsittämättömältä! Vaikka olin lapsi, olin suuresti järkyttynyt. Elvis Presleyn poismeno aiheutti musiikkimaailmassa sellaisen tyhjiön, jota ei tähän päivään mennessä kukaan ole pystynyt täyttämään (henkilökohtainen, jyrkkä mielipiteeni). Entä sitten Amos Oz? Nero on poissa!

Kyllä me näistä selviämme, vaikka mieli onkin haikea. Luemme muistoartikkeleita, muistelemme näitä kuolleita koko kansan tuttavia ystäviemme kanssa somessa ja kasvokkain.

Kun kuolema koskettaa todella läheltä, kun joku viedään viereltä, omasta perheestä, omasta suvusta, pelkkä järkytys ja ihmetys eivät enää riitä. Tuntuu siltä, ettei mikään riitä kuolemasta selviämiseen. Kun viimeinen jäsen lapsuudenperheestäni kuoli – kolmas kuolema puolentoista vuoden aikana – surun tilalle astui viha. Elämä kohteli minua ja perhettäni täysin epäoikeudenmukaisesti! Tässä ei ollut enää mitään reilua! Eräs lapsensa menettänyt äiti sanoi mielestäni hyvin: ”Tämä ei ole mikään selviytymistaistelu, koska tätä ei voi voittaa.” Aivan oikein.

Vuosien aikana olen tullut siihen tulokseen, ettei meidän ole tarkoituskaan ”selvitä” läheistemme menetyksistä. Kuolema muuttaa meitä, muokkaa johonkin suuntaan, ja ihmisestä riippuu, mikä se suunta on. Raskaimmat tuntemukset tulevat keveämmiksi, mutta ikävä ei lakkaa koskaan.

 

"Opintiellä", Tara Westover

Keskiviikko 6.2.2019 - Pirkko Jurvelin

       

                           "Opintiellä”, Tara Westover

 Siitä on aika pitkä aika, kun viimeksi pitelin kädessäni kirjaa, jonka olisin halunnut lukea siltä istumalta. Siihen minulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta lainattuani Tara Westoverin ”Opintiellä”, ja ehkä niin olikin hyvä. Tekstiä ei ollut helppo hyväksyä, joten jokaisen luvun sulatteleminen vei aikaa. Tai oikeammin sanottuna: Selkeä, pikkutarkasti totuuteen pyrkivä, asiallinen teksti oli helppolukuista. Mutta se sisältö.

Kirjailija on Idahosta kotoisin oleva, vuonna 2014 Cambridgessä tohtoriksi (tutkimusalueena historia) väitellyt Sara Westover (s.1986). ”Opintiellä” on hänen ensimmäinen teoksensa, kirja, joka on myös hänen ja hänen perheensä elämänkerta.

Mormoniuskonto on Saran lapsuudenperheen tärkein määrittäjä. Perheessä oli monta lasta, isä piti taloutta yllä romuttamon ja rakennushankkeiden avulla, äiti toimi epävirallisena kätilönä ja luontaistuotteiden valmistajana ja parantajana. Lapset eivät saaneet käydä koulua, koska koululaitos oli kommunismin ja muiden saatanallisten voimien palveluksessa. Äiti piti lapsille kotikoulua, mikä johti siihen, että lapset oppivat lukemaan, mutta eivät juuri mitään muuta. Maailmanloppu oli tulossa – varsinkin vuosituhannen vaihteessa – ja isä varustautui katastrofiin hankkimalla aseita ja kaivamalla maan alle ruoka- ja polttoainevarastoja. Lapset työskentelivät romuttamolla, ja onnettomuuksien – esimerkiksi kaksi hirveätä autokolaria ja perheenjäsenten syttyminen tuleen – ja sairauksien hoito kuului perheen äidille, julkinen terveydenhuolto lääkäreineen ja sairaaloineen oli ehdottomasti poissuljettu vaihtoehto. Takaiskut, sairaudet ja ruumiinvammat olivat koettelemuksia, joista selviydyttiin Jumalan enkelten ja Herran avulla.

Ehkä olisin voinut vielä sulattaa jotenkuten tuon kaiken edellä kirjoitetun, mutta se, että Tara oli jatkuvasti isoveljensä Shawnin pahoinpitelyn, suorastaan rääkkäyksen kohteena, sai minut voimaan pahoin. Syy jokaiseen väkivaltakohtaukseen oli tietysti Taran, joka pyyteli anteeksi kasvojen hipoessa vettä vessanpöntössä, ranteen ollessa vääntyneenä sellaiseen kulmaan, että puuttui enää pieni rusahdus. Vanhemmat eivät halunneet nähdä ja tunnustaa sitä, mitä kodissa tapahtui. Äidin mykkä alistuneisuus ja isän mahtipontinen saarnausvimma ja vakuuttelut siitä, että kaikki oli kunnossa perheessä, täydensivät toisiaan. Tara oli lähes yksin ajatustensa kanssa, eikä voinut enää uskoa edes omia päiväkirjamerkintöjään.

Kun Tara 16-vuotiaana alkoi toteuttaa haavettaan käydä koulua ja suorittaa jatko-opintoja, hän tuli huomaamaan, että mormoneja oli monenlaisia. Oli sellaisiakin mormoninuoria, jotka meikkasivat, joivat kevyt-cokista ja pitivät vartalonmyötäisiä puseroita ja lyhyitä hameita, jopa kävivät sunnuntaina kaupassa. Tara alkoi tajuta, että mormoniusko ei ollut se yksinomainen selittäjä, joka oli syy hänen perheensä pahoinvointiin. Kirjan loppupuolella puhutaankin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä niin perheen isän kuin Shawn-veljen kohdalla, tosin mitään virallisia diagnooseja ei ole, koska kukaan lääkäri ei ole päässyt heitä tutkimaan.

”Opintie” kertoo Taran matkan ahdistavasta ja manipuloivasta kodista kohti uutta, mielenkiintoista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin täysin erilaista elämää. Se tie ei ole helppo, sillä tytön taloudellinen tilanne oli vaikea, ja raskas menneisyys oli läsnä myös uudessa elämässä.

”Opintie” on tietysti myös erilainen kehityskertomus siitä, kuinka lähes täysin yleissivistystä vailla oleva nuori pääsee kouluun ja lukioon. Se on kertomus sisäisestä voimasta ja sitkeydestä, joka mahdollistaa sen, että yliopistosta valmistuttuaan Tara sai ensiksi stipendin Cambridgeen, vietti myöhemmin vuoden vierailevana tutkijana Harvardissa, ja väitteli lopulta tohtoriksi Cambridgessä.

Lopussa lukija voi huokaista: Hän selvisi sittenkin! Mutta samalla voimme vain arvailla sitä, kuinka rikkinäinen ihminen sieltä tohtorinkaavun alta löytyy. Toivotan Taralle kaikkea hyvää!

 

Onko pakko olla onnellinen?

Torstai 31.1.2019 - Pirkko Jurvelin

Onko pakko olla onnellinen?

Huomasin lehdestä, että keskiviikkona kirjastossa oli tarjolla luento onnellisuudesta, siitä, miten se saavutetaan, sillä onnihan on jokaisen ulottuvilla, kunhan vain osaa menetellä taiten. Sattuman oikusta minulle tuli samana päivänä sähköpostiin henkilökohtainen kutsu osallistua tilaisuuteen, jossa luennon ja keskustelun aiheena oli viha, sekin luento oli samaisena keskiviikkona. Päätin mennä kuuntelemaan viha-luentoa. Tähän päätökseen vaikutti se, että onnellisuudesta olen kuullut esitelmiä aikaisemminkin, olen lukenut asiaa käsittelevää kirjallisuutta ja kaiken kaikkiaan – koko onni-juttu alkaa jo ottaa päähän.

Onko ihan totta kaikkien oltava onnellisia? Joka ikisen tällä pallolla? Eihän se ole edes realistista, kun niikseen ajattelee. Miksi ihmisen pitäisi olla onnellinen? Eikö keskinkertaisuus, tavallinen arki, riitä? Muistan ajan, jolloin ystäväni lapsi sairastui vakavasti. Kerran hän huokasi syvään ja sanoi, että voi kun olisi mahdollista saada takaisin se tavallinen, kiireinen, arki. Se olisi ollut hänelle onni.

Luulen, että onnen kanssa käy niin, että mitä enemmän sitä saa, sitä enemmän sitä haluaa ja tarvitsee, ennen kuin se tuntuu miltään. Uskon, että suuri osa ihmisistä ymmärtää, ettei onni ja ylenmääräinen varallisuus liity yhteen. Ilmeisesti ei myöskään onni ja menestys, onni ja kaunis ulkomuoto, onni ja kaikenlaisen fyysisen hyvän kokeminen. Tähän sopiikin hyvin sanonta: ”Ei se määrä, vaan se laatu”. Jotenkin tämä jatkuva onnen tuputtaminen on alkanut jo tuntua ahdistavalta. Antakaa meidän jo olla rauhassa, meidän tavisten, jotka elävät ihan tavallista elämää tyytyväisinä siihen!

Milloin minä tunnen onnea? Lapset ja lastenlapset tuovat minulle paljon onnea, matkustaminen, hyvät kirjat, liikunta… Vai onko se onnea? Kyllä se minulle on. Ei minun tarvitse kokea mitään erityisen hohdokasta, jotta voisin sanoa olevani onnellinen. Jos nyt oikein tarkkaan mietin, niin ehkä sellainen suuri onnen tai sanoisinko seesteisyyden tunne valtaa minut silloin, kun istun Espanjan auringon alla rantahietikolla merta katsellen. Se on niitä hetkiä, jolloin vain olen, ja sieluni saa minut kiinni – kuten eräässä aikaisemmassa blogissani kirjoitin.

Suomen tunnetuin ”onnellisuusproessori” Markku Ojanen on sanonut, että onnellisuuden ainekset saadaan jo geeneissä, ja että loppu on ympäristön ja elämän sanelemaa. Tuo määritelmä tuntuu oikealta, sillä kaikkihan me tunnemme henkilöitä, joilla on peruspositiivinen elämänasenne, ihan syntymälahjaksi saatuna. Ojanen määrittelee onnellisen ihmisen seuraavalla tavalla:” Onnellinen ihminen ei haikaile menneisyyttä ja odota parempaa huomista. Hän on aidosti tyytyväinen siihen, mitä hänellä on juuri nyt, eikä hän halua siihen muutosta.” Hei, meitähän on paljon!

Entä sitten se viha-luento? Asiaa oli paljon, kävimme myös mielenkiintoisia keskusteluja. Sen opin, että vihan taustalla, syvällä ihmisen sisimmässä, löytyy monenlaisia tunteita, esimerkiksi pelkoa, häpeää ja katkeruutta, ja että kiltteyden takanakin saattaa olla vihaa. Eikä kukaan pääse eroon vihantunteistaan ilman, että oppii antamaan anteeksi, ja siinä sitä onkin koulua käytäväksi.

Kuuntele sydämesi ääntä - tai älä sittenkään!

Lauantai 26.1.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuuntele sydämesi ääntä – tai älä sittenkään!

Turun yliopiston tunnelaboratorion johtajan Lauri Nummenmaan haastattelu Helsingin Sanomissa tammikuun alussa sai minut hykertelemään tyytyväisyydestä. Olen aina ajatellut, että olen ehkä liian järkevä, tasainen, harkitseva, että minun pitäisi toimia enemmän intuition (kirosana minulle) mukaan, nopeasti, tehden sitä, mikä sillä hetkellä tuntuu oikealta ja hyvältä. Olen kritisoinut itseäni ja ajatellut, että olen suorastaan tylsä, kun en anna hetken huuman tempaista minua mukaansa mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin.

Kiitos, Lauri Nummenmaa! Sinun ansiostasi ymmärrän, että tällainen järkevä tavis on ihan ok-tyyppi, eikä muuta tarvitse ollakaan. Tutkija sanoo:” Tunteet ovat hyvä kompassi yksinkertaisissa asioissa, kuten kaipaanko tänään seuraa. Mutta monimutkaisissa asioissa tunne on huono neuvonantaja.” Juuri näin. Kun olen etsiskellyt uutta asuntoa, en todellakaan ole ajatellut, että onko huushollissa hyvät värinät, fiba tai suorastaan aura, vaan olen kysellyt yhtiövastikkeen, neliöhinnan, parkkitilan jne. Nummenmaan ajatukset pohjautuvat vankkaan tutkimustietoon, joten minäkin – tarkkana tyttönä – voin luottaa hänen sanoihinsa. Toisaalta tutkija kertoo:” Ihmisillä on vahva illuusio siitä, että teemme päätöksiä järjellä, vaikka monesti tunteet hallitsevat elämäämme… Tämä on ymmärretty mainonnassa ja politiikassa. Ihmisiin on paljon helpompi vaikuttaa vetoamalla tunteisiin järjen sijaan.”

Tulin juuri Gran Canarialta. Mieheni lähti mukaan halvalle saarikierrokselle, sillä osallistuminen ei maksanut kuin 10 euroa ja velvollisuuden olla kuuntelemassa vuodevaatteiden ja patjojen ja Aloe Vera-tuotteiden esittelyä. Jälkeenpäin hän kertoi, että vuodevaatteiden esittely myynteineen oli kestänyt kaksi tuntia. Eläkeläiset olivat joukkohurmoksessa (minun tulkintani) hankkineet monen tuhannen euron edestä vuodevaatteita, jotka sittemmin toimitettaisiin suoraan kotiin. Minua tympäisi. Totuushan on se, että samantasoisia tuotteita olisi saanut Suomesta puolta halvemmalla. Juttelin asiasta erään tuttavani kanssa, joka on ammatiltaan lääkäri. Hän mainitsi siitä, kuinka paljon rahaa ihmiset käyttävät myös kalliisiin ihonhoitotuotteisiin, vaikka perusrasvat ovat yhtä hyviä. Tämän olen itsekin huomannut jo kauan aikaa sitten, enkä mielelläni maksa viittä euroa enempää rasvapurkista. Mutta, mutta, kun sillä mainoksen naisella on niin sileä iho…

Mutta siis: Minä ja sinä – me saamme olla järkeviä, harkita tarkkaan ja perusteellisesti. Ja tietysti tehdä myös jotain järjenvastaista, jos siltä tuntuu. Vai?