Suviseurat

Lauantai 2.7.2022 - Pirkko Jurvelin

Suviseurat

Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu on tänä vuonna ruuhkaan asti täynnä hengellisiä kesäjuhlia: Kansanlähetyspäivät Ryttylässä, Herättäjäjuhlat Joensuussa, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Evankeliumijuhla Sastamalassa, Vapaakirkon kesäjuhla Tampereen Teopoliksella ja Suviseurat Lopella. Jo runsas tarjonta kertoo siitä, että hengellisyys kiinnostaa ihmisiä yhä, vaikka joskus voisi toisinkin ajatella.

En ole itse ollut koskaan mikään ”suviseuraihminen”, sillä suuret ihmisjoukot, telttailu ja pienten lasten hoitaminen leiriolosuhteissa ei ole saanut minua syttymään (en ole myöskään kesämökki-ihminen, lomamatkoilla hotelli on paras vaihtoehto). Mieluummin pistän päälle jonkin älylaitteen ja rauhoitun kotona. Joskus tunsin huonoa omaatuntoa tästä ei-innostuksestani, koska mielessäni kyti ajatus, että suviseurailun kuului olla osa uskonnon harjoittamista. Näin vanhemmiten – kun ei enää tarvitse arkailla sitä, mitä toiset minusta ajattelevat – en enää mieti näitä. Päivämiehessä oli vinkkaus Markku Kamulan blogiin, jossa hän kirjoittaa:”Vaikka Suviseuroihin lähteminen on monille kesän kohokohta, seurat eivät ole uskomisen kohde eivätkä edellytys.”

Kotimaa- lehden verkkosivun blogissa joku jaksoi pitää meteliä siitä, kuinka lapset ja nuoret pakotetaan vanhempien mukaan suviseuroihin. Ehkä näinkin. Ihan juuri kuuluttaja kertoi radiossa, että yli puolet Lopen seuravieraista on lapsia ja nuoria. Luonnollisesti lapsia näkee vanhempiensa mukana hengellisillä juhlilla, pride- kulkueissa ja monenlaisissa mielenosoituksissa ja erilaisissa tapahtumissa, ei kai heitä voi kotiinkaan jättää. Sitä paitsi näin vanhemmat jakavat lapsilleen omaa arvomaailmaansa. Toinen asia on sitten, periytyykö tämä arvomaailma seuraavalle sukupolvelle, vai hakeeko nuori omansa.

Olin kauppareissulla ja sain samalla tilaisuuden jutella lapsenlapseni kanssa. Hän on kesätöissä marjanmyyjänä marketin ulkopuolella, ja pitihän minun ostaa häneltä pensasmustikoita. Tällä nuorella ei ole henkilökohtaista kiinnostusta vanhoillislestadiolaisuuteen, mutta hän on aikoinaan kulkenut perheensä mukana suviseuroissa. ”Harmi, kun suviseurat ovat nyt niin kaukana, ettei pääse käymään, kun on tässä vain yksi vapaapäivä. Onneksi ne pidetään parin vuoden kuluttua Pudasjärvellä, ja sinne on helppo mennä”, tyttö sanoi. Hänen muistikuvansa kyseisestä kesätapahtumasta ovat siis ilmeisen mukavia.

Lauantain Kalevassa oli laaja artikkeli suviseuroista. Ohessa oli faktaluettelo, joka sinällään antaa kuvan siitä, kuinka valtavan suuresta massatapahtumasta on kyse. Artikkelissa esiteltiin myös oululainen pariskunta, jonka molemmat osapuolet ovat käyneet suviseuroissa vauvasta saakka. Kirjoituksesta huokui pariskunnan vahva tunne siitä, kuinka tärkeä merkitys seuratapahtumalla on ollut heille sekä hengellisen elämän että ystäväsuhteiden ylläpitämisen kannalta. Varmasti näin tuntee moni seuravieras.

Minä olen siis kotona, mutta missä Kalevi on uusine (= vähän käytettyine) keuhkoineen? No, Lopella tietysti! Hän kävi puhallustestissä OYS:ssa perjantai- aamuna klo 8.15, ja juna lähti klo 9.15. Tilannetta ei hidastanut edes se, ettei hänellä ollut junalippua. Eilen illalla tyttäreni lähetti kuvan, jossa hänen isänsä kurkisti suu leveässä virneessä pienen teltan oviaukosta. Kaksi vuotta sitten Kalevin tilanne oli niin erilainen, että iloitsen sydämestäni hänen puolestaan. Olen myös iloinen siitä, että itse voin olla kotona ja kuunnella lähetyksiä ties mistä laitteesta. - Mutta nyt lähden uimaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suviseurat, hengelliset kesäjuhlat

Kaikki on hyvin tai jotain sinne päin - ihan sama

Maanantai 27.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Kaikki on hyvin tai jotain sinne päin – ihan sama

Minulla on ollut uimarantalukemisena – ja vähän muutenkin – Saku Tuomisen teos ”Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin”. Otsikko oli kikkailtu erilaista painotekstiä ja väritystä käyttämällä aika mielenkiintoisesti, mutta en nyt rupea sitä yrittämään. Kirja herätti positiivisia tunteita jo pelkällä ulkonäöllään, sillä se oli pienikokoinen, ja teksti oli ladottu jokaisen kappaleen sisällä vielä lyhyisiin kokonaisuuksiin, jotka pitivät itsessään jonkin ajatuksen tai tapahtuman. En tiedä, miten kokonaisuus toimii kuunneltuna, mutta minulle lukeminen sopii paremmin, vaikka olenkin BookBeatin jäsen.

Kirjailija Saku Tuominen on yrittäjä ja tietokirjailija. Tänään haen kirjastosta hänen uusimman teoksensa ”Kuinka puut kasvavat ja miksi antilooppi ravistaa”. Tämä ensiksi lukemani toimi hyvin alkulämmittelynä, ja pian pääsen siis sukeltamaan Tuomisen seuraavaan kirjaan.

”Onko kaikki hyvin?” ”Kaikki ok?” ”Miten menee?” ”Miten pyyhkii?” Tyypillisiä kysymyksiä, jotka sylkäistään suusta ensimmäiseksi, kun tavataan. ”Joo, mikäs tässä.” ”Eipä kummempia.” ”Ihan ok.” Siinäpä muutama myös tyypillinen vastaus, helppo ja odotettu.

Tapasin hiljattain leskeksi jääneen ystäväni torilla. Olimme sopineet tapaamisesta, ja odottelin häntä jonkin aikaa, sillä hän oli pankissa hoitamassa miehensä tilin sulkemisia ja muita virallisia asioita. En ehtinyt miettiä, mitä sanoisin, ja miten häntä tervehtisin, kun hän tuli jo halaamaan minua (tähänkin täytyy tottua koronarytäkän jälkeen). Toimme ruuan ravintolan ulkoterassille, ja oikeastaan voin sanoa, että menimme heti asiaan: suru, menetys, ikävä, yksinäisyys. Lopulta erosimme kyyneleet silmissä. - Miten tähän sopii kirjan otsikko ”Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin”?

Kaikki ei tietenkään voi olla aina hyvin, ei lähellekään sitä – siis ihan kaikki. Enimmäkseen kai elämän asiat ja koukerot ovat jotain sinne päin, ehkä kehnonlaisesti, jopa katastrofaalisesti esimerkiksi vakavan sairauden, taloudellisen romahduksen, sodan, lähimmäisen kuoleman tai muun ihmiselämään kuuluvan tapahtuman vuoksi. Mistä sitten tuo kirjan kummallinen otsikko?

Tuominen on perehtynyt onnellisuuden filosofiaan perinpohjaisesti, koska se on häntä itseään kiinnostanut ties kuinka kauan. Mies luettelee sujuvasti eri ajattelijoiden mietteitä sekä buddhalaisia pohdintoja. Minkäänlaista kristillishenkistä sanomaa en kirjasta löytänyt, mutta teoksesta henki kirjoittajan etsintä – ja ehkä jonkinlainen maaliin pääsy.

Lähes 50 kirjaa kirjoittanut amerikkalaislääkäri Deepak Chopra oli vierailulla suositussa podcastissa. Lopuksi hänelle esitettiin kysymys:” Jos sinun pitäisi antaa kuulijoille yksi elämänohje, mikä se olisi?” Chopra oli pitkään hiljaa ja vastasi sitten:”It`s ok.” Haastattelija pyysi vastaukseen tarkennusta, ja Copra sanoi:”Everything.” Sitten vielä lisäys:”Easy come, easy go.”

Tämän elämänohjeen voisi kääntää vaikka:” Ihan ok. Kaikki. Mikä helposti tulee, se helposti menee.”

Tähän ajatelmaan ymmärtääkseni myös Tuominen on päätynyt:”Yksioikoinen onnellisuuden tavoitteleminen on takuuvarma polku pettymyksiin ja sitä kautta ahdistukseen, koska joka päivä tapahtuu asioita, jotka tulevat onnellisuutemme tielle, ja aina löytyy ihmisiä, joilla jokin asia tuntuu olevan hieman paremmin.”

Minä muotoilisin ajatuksen seuraavasti: Kannattaa laskea rimaa. Tämä ei estä sitä, ettet haluaisi tehdä asioita tai tavoitella jotakin, mutta jos ja kun et tavoita päämäärääsi, niin suhtaudu siihen maltillisesti. Pieleen meni, mutta mitähän tästäkin seuraa? Ehkä jotain merkittävää – tai ei ehkä sittenkään. Et voi tietää. Ehkä löydät jonkin uuden polun tai ajatusmallin, vaikka tämä nyt näyttääkin olevan tässä. Esimerkkinä voisin kertoa tapahtuman omasta elämästäni. Hain vaihto-oppilaaksi erään järjestön kautta. Kävin haastattelussa ja täyttelin lappuja, joissa kysyttiin esimerkiksi, mihin maihin EN haluaisi lähteä. Listasin Yhdysvallat, pohjoismaat ja Saksan, ne eivät kiinnostaneet. Sain vaihto-oppilaspaikan Saksasta. Voi, ei! Se vuosi oli yksi elämäni parhaimmista, ehkä parhain.

Vielä tiivistäisin: Relaa! Opettele sanomaan: Yks`hailee. Mitä sitten? Älä ole niin tosissasi itsesi suhteen. Nämä neuvot koskevat yhtä paljon minua itseänikin kuin kanssalukijoita. Ja helppohan näin on kirjoittaa.

Suomalainen iskelmänikkari Veikko Lavi on onnistunut kiteyttämään elämänfilosofian seuraaviin laulun sanoihin:”Ota löysin rantein, älä jännitä. Ota vastaan, mitä tarjoo elämä. Eihän maailmassa mitään suremalla saa. Päivä päivältä lähestyypi maa.” Aikamoista filosofiaa! Mukavia uimareissuja!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Saku Tuominen, hyvä elämä, ota löysin rantein

Elämä on ihanaa

Tiistai 21.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Elämä on ihanaa

Luokassa oli opettajan lisäksi seitsemän kurssilaista. Vanhin heistä yli 80- vuotias, nuorin taisi olla kolmikymppinen, mukava ikäjakauma. Jokaisella oli käytössään kaksi pöytää, maalauspöytä, jossa varsinainen työ tapahtui ja sivupöytä, jonne maalauksia saattoi laittaa kuivumaan. Mitä pitemmälle kurssi eteni, sitä enemmän täytyi ottaa käyttöön myös lattiapinta-alaa töiden säilytystä varten, ja lopulta vain tietyt väylät luokassa olivat kulkuvapaita: polku eteen opettajanpöydän luo, polku ovelle ja polku tiskialtaalle, jonne oli asiaa monta kertaa päivässä – mehän maalasimme akvarelleja.

Oli hiljaista. Kukaan ei puhunut mitään, koska jokainen oli keskittynyt omaan tekemiseensä. Joskus opettaja kävi nyökkäilemässä tai vastaamassa kysymyksiin, joskus joku murjaisi jotain tilanteeseen kuuluvaa, ja silloin alkoi hyväntahtoinen nauru ja iloinen jutustelu. Toisinaan joku ilmoitti keskellä päivää menevänsä nukkumaan, joku puolestaan kertoi maalanneensa iltakymmeneen. Oli vapaus tulla ja mennä, maalata tai vain katsella, ajatella ja tuntea.

Kun olin saanut itsestäni ulos raskaita asioita, joita en osannut ilmaista muuten kuin konkreettisilla kuvilla, aloin piirtää ympyröitä. En tiedä, mistä se tuli. Kahdessa ensimmäisessä paperissa ympyrät ovat suuria, selkeitä ja vaaleita, seuraavissa kuvissa ne ovat pienempiä ja värikkäämpiä. Mietin välillä, että eihän näin voi tehdä – pelkkiä ympyröitä – ja maalasin yhden väliteoksen, joka on täynnä paksuja suoria, kirkasvärisiä viivoja. Sitä ei ollut mukava tehdä, ja palasin ympyröiden pariin. Opettaja kannusti siihen, sillä ”jos siltä tuntuu, että sinun täytyy maalata ympyröitä, niin siihen on tarve ja sillä on merkitystä”. Kuvitelkaa, kuinka rauhoittavalta tuntuu, kun käsi pyörittää ympyrän muotoa kerta toisensa jälkeen, kerta toisensa jälkeen…

Taisi olla kurssin kolmas päivä, kun mieleeni tuli ajatus lauseen muodossa: Elämä on ihanaa. Hymyilytti ja tuntui helpolta. Mietin, milloin viimeksi olin ajatellut noin. Ehkä joskus paljon, paljon nuorempana, vaiko sittenkin jonakin kauniina päivänä jotakin huikeaa maisemaa katsoessani: vuoria, meri, kirkas aurinko…

Yleensä elämä on tavallista, se voi olla hyvää ja mukavaa ja kaikkea siltä väliltä, mutta että elämä on joskus ihanaa – sen ajatuksen ääressä joutuu pysähtymään.

Jonakin päivänä minun ei sitten enää tarvinnut maalata ympyröitä. Tein illalla valmiiksi muutaman pohjan erilaisilla tekniikoilla ja mietin, mitä varten ne olivat. Kun kävelin Valamon hautausmaalle, ihastelin luonnonkukkien ja erilaisten kasvien runsautta. Poimin muutamia saniaisen lehtiä mukaani ja täydensin seuraavana päivänä kokoelmaani vaahteran ja erilaisten pihakasvien lehdillä. Luokassa otin lattialta valmiiksi kuivuneet pohjat ja aloin värjätä lehtiä ja painaa niitä alustalle. Ehkä kaunein työni on se, jossa painovärit sekoittuvat pohjaväreihin… Senkin opin tällä kurssilla, että voin tehdä asioita ihan miten itse haluan, ja miltä minusta tuntuu, tulos on sitten omansa – ainakin mielenkiintoinen.

P.s. En voi jättää mainitsematta, että ympyrävaiheen jälkeen tuli vielä paistetut kananmunat- vaihe. Harmittaa, kun en ehtinyt tehdä niitä töitä kahta enempää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: maalaaminen, rauha, Valamo

Märkää märälle-maalaamista ja sielun tuntoja

Tiistai 14.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Märkää märälle- tekniikkaa ja sieluni maisemia

Viikko Valamossa on kuulunut kesärutiineihini kymmenen vuoden ajan. Olen ollut filosofian ja kirjoittamisen kursseilla, syventynyt sieluni syövereihin parillakin erityyppisellä kurssilla sekä myös toiminut oppaana monena kesänä. Tänne on aina ollut yhtä ihana tulla, ja täältä lähtiessä on ollut levännyt olo. Koskaan aikaisemmin en ole kuitenkaan osallistunut maalauskurssille, koska...no, enhän minä osaa maalata. Kuitenkin ikää on nyt kertynyt sen verran, että voin sanoa, ”ettei sole niin nuukhaa”, vaikka taiteiluyrityksen tulokset eivät olekaan suorastaan tajunnanräjäyttävän loistavia. Mutta olenpa kokeillut tätäkin! Seuraavaksi on vissiin riippuliidon vuoro.

Ensimmäisenä päivänä taidemaalari Susanna Maria Kivistö opetti meille märkää märälle- tekniikan. Paperi kastellaan kunnolla, ja siihen sitten aletaan vedellä värejä paksulla siveltimellä. Tulokset ovat mielenkiintoisia, kun värit sekoittuvat ja laajenevat, kietoutuvat toisiinsa ja haalistuvat ja muodostavat uusia värisävyjä. Sen verran olen nyt huomannut, että jos haluan saada aikaiseksi tietyn kuvion, paperin täytyy kuitenkin päästä kuivumaan jonkin verran. Mutta vapaan pudotuksen tyylillä mennään.

Yritin varovaisesti tiedustella opettajalta, josko voisin saada myös ohuen pensselin, jotta voisin paremmin maalata yksityiskohtia ja hahmoja. Nou, nou, paksu sivellin riittää, ja katsotaan sitten, mitä sieltä syntyy. Asia selvä, joskin aiheuttaa lievää ahdistusta täsmällisen työn tekijälle.

Yhden maalaukseni aihe tuli siitä, että värit olivat levinneet niin hankalasti, etten voinut jatkaa. Annoin työn kuivua ja aloin sitten maalata päälle, ja kas vain, syntyi teos nimeltään ”Kaksoisvirtojen maa”. Blogejani seuranneet ymmärtävät varmasti, miksi erään työn nimi on ”Keuhkot”, mutta sitten on tietysti niitä nimeämättömiäkin tekosia (en kehdannut kirjoittaa: teoksia). Paperia riittää, ja luulenpa, että minä käytän sitä kuitenkin aika säästeliäästi. Arvattavasti tulosennätys on naisella, joka on parin päivän aikana maalannut yli 20 kuvaa.

Luokkaan tuli ryhmä ulkomaalaisia naisia suomalaisen oppaan johdolla. Minun työpisteeni on aika lailla oven vieressä, ja ryhmä jäi seisoskelemaan aluksi siihen. Opas osoitti erästä työtäni ja kysyi:”Mikä tämä on?” Se oli vaikea tilanne minulle, ja olin vähän aikaa hiljaa. Sitten kerroin ryhmälle englanniksi (sitä kieltä opaskin vieraille puhui), että maalauksen nimi on ”Edesmennyt”. Valtavien sinisten siipien suojassa on pieni lapsi, joka kurottaa käsiään ylhäältä tulevaa valoa kohden. Lapsen käsistä lähtevät kirkkaankeltaiset valovanat suoraan ylhäällä odottavaa valoa kohden. Naiset olivat hiljaa, ja minä jatkoin toisen työn maalaamista.

Tänään oli kolmas maalauspäivä, ja olen rättiväsynyt. Viime yö jäi liian lyhyeksi, ja kokopäiväinen maalaamiseen keskittyminen uuvuttaa. Saman asian ovat huomanneet muutkin kurssille osallistuvat: Päivän loppupuolella istuskelemme hiljaisina ja tuijottelemme keskeneräistä tai valmista maalausta, lopulta annamme periksi ja ilmoitamme, että tämä on nyt loppu tältä päivältä. Onneksi kurssin aikataulu on joustava, jokainen saa tulla ja mennä oman fiiliksensä mukaan.

On ollut todella mielenkiintoista huomata, että päivien kuluessa opiskelija saattaa muuttaa käyttämäänsä tekniikkaa ja värimaailmaa aika reippaasti. Koska opettaja painottaa ”intuition ja omien tuntemusten mukaista ilmaisua”, on helppo hyväksyä muutokset myös omassa työskentelyssä. Olen käsitellyt muutaman raskaan aiheen (valmiit työt joutavat lopuksi roskiin), ja nyt olen vaihtanut väriskaalaa ja ilmaisukieltä. Konkretia saa häipyä, ja paperin valloittavat voimakkaat värit ja kieppuvat ympyrät. Huomiselle olen suunnitellut jälleen uutta kokeilua. Ihanaa, kun ei tarvitse noudattaa tiettyjä rutiineita, värioppia eikä mitään muitakaan sääntöjä! Onneksi jäljellä on vielä kaksi kokonaista päivää, jotka saan viettää kaikessa rauhassa siveltimen ja väripurkkien kanssa oman työpisteeni ääressä. Suosittelen!

P.s. Täällä on myöskin menossa nyt laulukurssi laulutaidottomille. Meitä meinaa hymyilyttää, kun avonaisten ovien läpi kuuluu mielenkiintoisia kiljahduksia ja epämääräistä mörinää. Opettaja kuulostaa ottavansa työtehtävänsä tosissaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Valamo, maalauskurssi, uusia elämyksiä

Poika koirahäkissä

Sunnuntai 5.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Poika koirahäkissä

WhatsApp- ryhmään tuli viesti. Eräs ryhmän jäsenistä selitti tulleensa juuri ostoksilta ja kertoi järkyttyneenä näkemästään: Koirahäkkiin oli laitettu poika, joka huusi peloissaan ja hätääntyneenä. Lähettyvillä seisoi kaveri häkin avain kädessään. - Jos joku ei ole sattunut huomaamaan, niin isompien kauppojen pihoille on laitettu pienehköjä häkkejä, jonne ihmiset voivat jättää lemmikkinsä mennessään ostoksille. Häkit voi siis sulkea ja avaimen ottaa mukaan.

Tuttavani ei ehtinyt puuttua tilanteeseen, kun jo joku vanhempi naisihminen oli tullut paikalle ja käskenyt poikaa avaamaan häkin, ja näin oli myös tapahtunut. Ystäväni kirjoitti viestissään, että pojat olivat olleet ala-asteikäisiä.

Kommentointi alkoi välittömästi. Kirjoitin, että kiusaajalle olisi pitänyt sanoa, että soitat nyt heti 112:een ja ilmoitat pelastushenkilökunnalle ja poliisille. Joku toinen kommentoi, että tilanteesta olisi myös voinut ottaa videon, ja että marketeissa on vartijoita.

Olen pyöritellyt tapahtumaa mielessäni, koska se valitettavasti kertoo paljonkin nykyisestä elämänmenosta. Lapset ja nuoret kiusaavat toisiaan, rikkovat lakia ja pilaavat mahdollisesti sekä oman että kiusatun henkilön tulevaisuuden. Eihän tästä ole kovinkaan pitkä aika, kun uutisoitiin nuorten tekemästä murhasta, jota tutkittaessa tultiin siihen lopputulokseen, että surmattua poikaa oli kiusattu lapsuudesta asti. Nuorten tekemä murha oli aivan käsittämättömän raaka, mutta myös yhtä käsittämätöntä on se, ettei kiusaamiseen oltu puututtu tarpeeksi ankarin ottein vuosien aikana.

Toinen asia, mitä olen miettinyt on se, että olisiko tällainen ollut mahdollista minun kouluaikanani? Ihan varmasti koulukiusaamista esiintyi (vaikka en sellaista muista), mutta yllä mainitun laisista tapauksista en kuullut aikoinani koskaan. Siihen aikaan asioihin puututtiin – joskus kovalla kädellä. Nuorille asiat tehtiin selviksi: Tupakointi kielletty, alkoholin juonti kielletty, varastaminen kielletty, valehteleminen kielletty, väkivalta kielletty…kiusaaminen kielletty. Ei saa! Hyvä on, ei sitten.

Kun näitä kiusaamiseen liittyviä rikoksia tulee julki, kiinnitetään helposti huomio siihen, että nuoret näkevät kaiken mahdollisen pahan nappia painamalla, ja että some- viestintä levittää niin hyvät kuin huonotkin tapahtumat ja asiat kaikkien nähtäville. Kiusaaminen on tehty helpoksi.

Näin on, mutta asiassa on vielä muutakin. Yhteiskuntamme on salliva, ymmärtävä ja paapova yhteiskunta, joka hyssyttelee rikoksen tekijöitä, kiusaajia, ja yrittää vimmatusti ymmärtää ja ymmärtää. Tämän toimintatavan sijaan pitäisi ottaa yksinkertainen: Ei saa, ja jos kieltoja rikotaan, niin niistä seuraa rangaistus. Loogista ja kohtuullisen yksinkertaista. Helpompaa ainakin kuin kuolleen herättäminen henkiin.

P.s. Joko kuulitte tai luitte uutisen, jonka mukaan apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe on päättänyt nostaa syytteet seitsemää poliisia vastaan Elokapinan mielenosoittajien sumuttamisesta vuonna 2020? Kyseisessä tilanteessa on kuulemma toimittu niin, että poliisi varoitti ensin laittomasta tien sulkemisesta ja sen jälkeen käytti paprikasumutetta (ei pippurisumutetta, ei siis kirjoitusvirhe). Voi, voi, voi, Suomi! Joku vihjaisi jo, että syyttäjällä on tässä tietty ”agenda”, mutta nähtäväksi jää, saadaanko rikolliset poliisit tuomituksi, ja kiusaajat jatkavat...

P.s.2 Kotisivuillani on nyt myös kirjakauppa, josta löydät varastossa olevia kirjoja alehintaan. Käy katsomassa osoitteessa: www.pirkkojurvelin.com.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiusaaminen, rikos, Jukka Rappe

Aineeton hyvinvointi

Sunnuntai 29.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Aineeton hyvinvointi

Perjantaina posti toi mainosten mukana Lähellä -lehden, jota julkaisee Omaishoitajaliitto. Minusta tuli liiton jäsen niihin aikoihin, jolloin mieheni sairasti parantumatonta keuhkofibroosia. Kaksi vuotta sitten tehty keuhkojensiirtoleikkaus paransi aviomieheni, eikä omaishoitajalle onneksi enää ole tarvetta. Koska paikallisyhdistys ja liitto tekevät niin upeaa työtä, suostuin mielelläni Oulun yhdistyksen hallitukseen, kun minua pyydettiin. Toivon, että mahdollisimman moni omaishoitajana toimiva tutustuisi paikallisyhdistysten toimintaan. Se kannattaa!

Mutta nyt siis lehteen. Kyseinen numero oli aivan upea! Sen yhtenä pääteemana oli taiteen myönteinen vaikutus ihmisen elämään. Erityisesti artikkeli ”Taide vie kohti hyvää” oli pysäyttävä. Siinä Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteellisessä tiedekunnassa työskentelevä sosiaalipedagogiikan professori Arto O. Salonen kertoo näkemyksiään siitä, mitä taide voi merkitä ihmiselämässä. Hän sanoo: ”Hyväksi ja täyteläiseksi koettu elämä on mahdollista ilman luopumista ja niukkuuspuhetta, jos siirrämme hyvinvoinnin tavoittelussa painopisteen aineellisista asioista aineettomiin.”

Muutamassa vuosikymmenessä suomalaisten elämäntaso on muuttunut äärimmäisestä köyhyydestä huomattavaan vaurauteen. Kun 70- vuotias eläkeläinen muistelee omaa lapsuuttaan ja vertaa sitä nyt vaikkapa lastenlastensa arkeen, niin ero on aineellisesti aivan huimaava: ruoka, vaatteet, koulutuksen taso, vapaa-ajanviettotavat, miten näin suuri muutos on edes mahdollista! Salonen pohtii haastattelussaan, voisiko hyvinvoinnin tavoittelussa siirtyä nyt aineellisista asioista aineettomiin. Tulisiko meidän alkaa tavoitella aineetonta hyvinvointia? Hänen mukaansa yhteiskunnallinen edistyminen tulisi nähdä huono-osaisuuden poistamisena, ei niinkään jatkuvana elintason nostamisena. Aineettomat asiat ovat ehtymättömiä.

Salonen on sitä mieltä, että taide vie kohti uutta ja parempaa elämää. ”Taide houkuttelee ajattelemaan uusiksi ja avartamaan pinttyneitä ajattelutapoja. Silloin voi löytää itsestään jotain, mikä saa suorastaan haltioitumaan elämästä. Taide auttaa meitä löytämään sellaista, mitä emme ole tienneet edes olevan olemassa. Taide vie meitä kohti uutta.” Professorin mukaan välineistä on tullut päämäärä, mutta tämä ei riitä luomaan merkityksellistä elämää. Taide houkuttelee tunnistamaan tarkoituksia elämälle, se tuottaa havahtumisia, auttaa ylittämään arkea sekä täydentää ja uudistaa todellisuuskäsitystä. Hän sanoo:” Taulun katsominen voi virittää ajatukset niin ylvääseen lentoon, ettei voi muuta kuin todeta, että elämässä on tämän jälkeen kaikki vähän paremmin.”

Kesäkuun alussa osallistun Valamossa akvarellikurssille (huom. ei mitään kokemusta, piirustusnumero aikoinaan 8, max 9), jonka nimenä on ”Sieluni maisemia”. Kurssiohjelmassa sanotaan mm. seuraavasti:” Sisäinen maailmamme kaipaa usein ilmaisua ja nähdyksi tulemista. Tällä kurssilla maalaamme intuitiivisesti sielunmaisemaamme, tuoden näkymättömän näkyväksi. Tuodessamme maalaten näkyväksi sen, mitä on vaikea sanoin kuvata, tai mitä emme tiedosta, lisäämme usein ymmärrystä ja hyväksyntää elämää, toisia ihmisiä ja itseämme kohtaan…”

Olen ilmoittautunut kurssille jo kauan sitten, ja nyt tämä Lähellä- lehden artikkeli ”Taide vie kohti hyvää” vahvisti intuitiotani: Haluan kokeilla tätäkin. Koska olen perusrealisti, tiedän, etteivät maalaukseni tule olemaan kovin hääppöisiä, mutta onneksi minä en sitä tavoittelekaan. Eihän minulla ole edes kilpailuhenkeä (kuin omiksi tarpeiksi). Kurssin ohjaajana toimii taiteilija Susanna Maria Kivistö, jonka vahvuudet netin mukaan ovat ”sielunhistoria, henkinen herääminen ja taiteet, sekä työvälineenä selvätietoisuus”…… Luvassa on siis mielenkiintoisia elämyksiä. Tämä kurssi edustaa varmaankin juuri sitä, mitä professori Salonen kutsui ”aineettomaksi hyvinvoinniksi”.

Kukaan ei varmasti halua rajoittaa taiteen käsitystä pelkästään kuvataiteisiin. Käsitys taiteesta on valtavan laaja ja sen hyvää tuottavat vaikutukset ulottuvat tekijöistä katselijoihin ja kuuntelijoihin. Me kaikki pystymme varmasti kokemaan taiteen tuottamaa aineetonta hyvinvointia.

Tsemppiesimerkkinä vielä juttu tyttärestäni, joka on perinyt äitinsä käsityötaidot = käsityötaidottomuuden. Hänkin monen muun ohella villiintyi viime talvena islannin neuleista ja päätti ihan itse kutoa sellaisen. No, nyt en muista ulkoa, montako upeaa neuletta hän sai aikaiseksi viime talven aikana, mutta todella, hän teki ja osasi. Ne neuleet ovat puhdasta taidetta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: omaishoitajuus, Arto O. Salonen, hyvinvointi, elintaso

Onko sureminen työtä?

Perjantai 20.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Onko sureminen työtä?

Lyhyen ajan sisällä tuttavapiirissäni on menehtynyt kolme henkilöä. Eräissä hautajaisissa totesimme ystäväni kanssa olevamme siinä iässä, jolloin hautajaiskutsuja tulee enemmän kuin kutsuja häihin, ristiäisiin tai vaikkapa syntymäpäiville. Näin elämä menee, ja tämän ajatuksen kanssa olen sinut.

”Mistä saisin voimia kestää tämän kaiken?” kysyi minulta jokin aika sitten juuri miehensä hautaan saattanut Eila. Hänen kysymyksensä pysäytti minut. Tiesin, että ystäväni taloudellinen tilanne oli kunnossa, ja että lapset perheineen huolehtivat hänestä hyvin. Myös omat siskot olivat olleet seurana, ja naapurista löytyi lenkkeily- ja kahvikavereita. Ja kuitenkin:”Mistä saisin voimia kestää tämän kaiken?”

Helsingin yliopiston psykiatrian laitoksen emeritusprofessorin Jouko Lönnqvistin mukaan suru on kokonaisvaltainen reaktio menetykselle. Sitä pitäisi käsitellä ja hoitaa suruna, eikä sitä kannata kiirehtiä hoitamaan esimerkiksi masennuksena. Aivojen kuvantamistutkimuksissa surun on todettu aiheuttavan aivotoiminnassa jonkinlaista poikkeavuutta, ja voidaankin sanoa, että suru muistuttaa psykologista kipua. Tämä voi näkyä myös monenlaisina fyysisinä oireina kuten esimerkiksi rintakipuina tai vatsavaivoina.

Tutkijat saattavat puhua surutyön erilaisista asteista ja vaiheista, mutta todellisuudessa jokainen menetyksen kohdannut kokee asiat yksilöllisesti, ja näihin tuntemuksiin vaikuttavat tietysti myös tunneside vainajaan ja monet kuolemaan liittyvät seikat.

Sanotaan, että joku tekee surutyötä. ”Työn tekeminen” on ilmaisu, joka kuvaa aktiivista toimintaa, eikä sureminen mielestäni ole sitä. Koska olen joutunut järjestämään kaikkien lapsuuden perheeni jäsenten hautajaiset, niin suremisestakin on tullut paljon kokemusta. Työtä se ei ole. Mitä se sitten on? Se on taakan kantamista. Sinun on raahattava mukanasi jotakin hyvin raskasta, jonka alle meinaat uupua, mutta poiskaan et voi sitä heittää. Taakka seuraa sinua mukanasi joka paikkaan: kaupan kassalle, ulkomaanmatkalle, juoksulenkille, ihan joka ikiseen paikkaan, ja se on mukana myös, kun elämä tuntuu välähdyksenomaisesti siedettävältä, kunnes muistat taas.

Sitten joskus tulee se päivä – ehkä monen, monen vuoden kuluttua siitä, kun läheisesi kuoli -, jolloin huomaat, että taakka on jo paljon kevyempi. Se on paikallaan, eikä se koskaan lähde pois, mutta se ei ole enää niin musertava ja ahdistava. Pystyt katselemaan ympärillesi jälleen uteliain silmin, voit keskustella ystäväsi kanssa pysähtymättä muistamaan kuollutta omaistasi ja huomaat, että elämä jatkuu sittenkin. Vaikka et olisi ikinä enää uskonut niin käyvän.

Sureminen ei ole työtä, se on mukautumista ja sen seikan hyväksymistä, että elämä ei ole enää koskaan samanlaista kuin ennen. Se voi kuitenkin olla hyvää elämää, erilaista, mutta silti hyvää.

P.s. Sivustolla puheet.net löydät Suomessa toimivien puhelin- ja verkkoauttajien yhteistiedot. Myös esimerkiksi seurakunnista voit saada keskusteluapua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: surutyö, läheisen kuolema, selviytyminen

Yökerho ukrainalaisille ja muita hajamietteitä

Maanantai 16.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Yökerho ukrainalaisille ja muita hajamietteitä

Turhaan ei sanota, että matkailu avartaa. Olen huomannut tämän erityisesti viime viikon aikana, jolloin minulla on ollut mahdollisuus kuulla useamman virolaisen mielipiteitä maailman nykytilanteesta. Vaikka olenkin ollut todella kiinnostunut Viron kansalaisten ajatuksista, en ole läheskään aina ollut aloitteentekijä, kun keskustelu on kääntynyt Suomen NATO- jäsenyyteen ja Ukrainan sotaan. Seuraavassa tekstissä kerron kuulemaani, mielipiteet eivät ole minun, vaan virolaisten kanssakeskustelijoiden.

Kylpylässä työskentelevä mies kertoi, että hänen vaimonsa on kotoisin Petroskoista ja sukujuuriltaan vepsäläinen (vepsäläiset ovat itämerensuomalainen, Venäjällä asuva kansa). Pariskunnalla on myös Ukrainassa sukulaisia, jotka ovat kotoisin Karjalasta. Hän oli hyvin huolestunut sukulaisistaan, ja varsinkin lasten kohtalo sotaa käyvässä maassa tuntui raskaalta. Putinia mies kutsui ”Saatanaksi”.

Laittaessaan hiuksiani kampaaja ehti kertoa kokemuksistaan Pärnussa olevista ukrainalaisista sekä myös Viron venäläisistä, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä enemmän ja vähemmän koko elämänsä ajan.

- Ukrainalaiset tulevat tänne Pärnuun, katselevat pettyneenä ympärilleen ja ihmettelevät: ”Näin pieniä taloja! Meillä Ukrainassa talot ovat isoja, ja niissä on niin korkeat ikkunat! Eikä täällä ole edes yökerhoja! En minä halua olla täällä, kun tämä on niin pieni paikka.”

Heidän ei pitäisi tulla tänne ollenkaan, kun ei kerran tämä kelpaa. He tulevat suurista kaupungeista, he haluavat mennä muualle, vaikka Tallinnaan tai Helsinkiin.

Venäläiset ja ukrainalaiset ovat samanlaisia. Heillä on samanlainen temperamentti. Jos koululuokkaan tulee yksikin venäläinen lapsi, niin hän laittaa asiat sekaisin. Venäläiset ja ukrainalaiset oppilaat pitäisi laittaa samaan luokkahuoneeseen ja virolaiset sitten erikseen omaansa. Venäläiset ja ukrainalaiset puhuvat isolla äänellä, he ovat itsevarmoja ja elehtivät voimakkaasti, he osaavat vaatia.

Näin siis jutteli virolainen kampaaja. Katsoimme peilin kautta toisiimme ja hymyilimme yhteisymmärryksessä. Virolainen ja suomalainen, sukulaiskansojen edustajat, kielikin melkein sama, nyökyttelimme. Annoin ison tipin.

Kuuntelin pitkällä paluumatkalla kotiin uutispodcastin ”Putinin pieleen mennyt sota – mikä on Venäjän seuraava liike?”, jossa juontaja Reetta Rönkä haastatteli sotilasprofessori Marko Palokangasta. Ohjelmassa tuotiin selkeästi esiin se jo kaikkien tiedossa oleva tosiasia, että vastoin omia odotuksiaan ja oletuksiaan Putin ei ole onnistunut kukistamaan Ukrainaa nopeasti. Venäjän strategiana onkin nyt silkka tuhoamissota: hävitetään ihmiset, eläimet, kaupungit, millään ei ole enää mitään väliä.

Sodalla on myös säännöt – tai on ollut ainakin tähän asti. Sen humanitäärisen oikeuden perustan muodostavat Geneven neljä sopimusta vuodelta 1949 sekä niiden lisäpöytäkirjat. Kaikki (!) maailman valtiot ovat ottaneet ne osaksi omaa lainsäädäntöään. Oikeussäännöt suojelevat niitä, jotka eivät osallistu taisteluihin sekä myös rajoittavat sodankäyntikeinoja. Sääntöjen mukaan suojeltujen (=siviilien) henkistä ja fyysistä hyvinvointia on kunnioitettava, heitä tulee kohdella inhimillisesti ja tasapuolisesti, ja suojeltuja kohteita (sairaalat, koulut jne) vastaan ei saa hyökätä. Suojamerkkejä ovat punainen risti, punainen puolikuu ja punainen kristalli. Lisäsopimuksissa kielletään esimerkiksi arvokkaiden kulttuurikohteiden tuhoaminen, henkilömiinojen valmistaminen ja rypäleaseiden käyttö.

”Sodan aikana lait vaikenevat”, sanoi poliitikko, lakimies ja filosofi Cicero (106 eKr – 43 eKr) jo pari tuhatta vuotta sitten. Tähän voisi vielä lisätä, että kun lait vaikenevat, niin ihmisen pahuudella ei ole enää mitään rajoja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: virolaiset, venäläiset, ukrainalaiset, Geneven sopimukset

Ukrainan pakolaiset - loppuuko sympatia?

Tiistai 10.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Ukrainan pakolaiset – loppuuko sympatia?

Pitkän koronatauon jälkeen pääsin jälleen Pärnuun kylpylälomalle. Meitä on iso ryhmä, ja matkailun uudesta elpymisestä riemuitsevat sekä lomalaiset että Tervis Span työntekijät. Jututin muutamia henkilökuntaan kuuluvia, ja parista viime vuodesta avautui todella ankea näkymä, samanlainen kuin muuallakin maailman turistikohteissa. Onneksi nuo vaikeat ajat taitavat olla loppusuoralla, vaikkakin meneillään olevalla Ukrainan sodalla on myös vaikutuksensa ihmisten matkailuhaluihin.

Kuulin yllätyksekseni, että kylpylä (tämä on Pärnun suurin) on täynnä. Suuressa osassa huoneista ei kuitenkaan asu turisteja, vaan Ukrainan pakolaisia. Ruokasalissa ja käytävillä liikkuvat venäjää puhuvat tummahiuksiset lapset, nuoret ja naiset (miehiä ei ole näkynyt) ovat rauhallisia ja viihtyvät keskenään. Yritin jututtaa paria pienempää poikaa, mutta kielimuuri esti tutustumisen, harmillista.

Jo ennen sotaa Virossa asui noin 30 000 ukrainalaista, ja sodan alkamisen jälkeen heitä on saapunut maahan lähes 30 000 lisää. Useimmat heistä haluavat saada työpaikan mahdollisimman pian, ja valtio onkin tehnyt sekä työ- että oleskeluluvan saamisen helpoksi. Virolla on sen verran pitkä ja rankka historia Venäjän alaisuudessa ja naapurina, että on hyvin ymmärrettävää, että kansan sympatiat ovat ukrainalaisten puolella.

Joskin soraääniä on alkanut esiintyä viime aikoina. Eräs täkäläinen kertoi minulle, että pari päivää sitten vanhempi poliitikko oli antanut televisiossa haastattelun, jossa hän toi esiin pinnan alla kyteviä ongelmia. Miten tämä pieni Viron valtio voi kustantaa 30 000:n pakolaisen elatuksen? Kuinka kauan tätä jatkuu? Mitä tapahtuu sitten, kun sota on ohi? Jääkö Viroon suuri, venäjää puhuva vähemmistö?

Viimeisen kysymyksen taustalla kummittelee ihmisten muistikuva siltä ajalta, jolloin Venäjä lähetti maahan suuren joukon omia kansalaisiaan. Tarkoituksena oli saada Viroon venäläisenemmistö, jolloin maan poliittinen tilanne olisi ollut hyvin Venäjä-myönteinen, ja tällä taas olisi tietysti ollut kauaskantoisia seurauksia.

Myös Puola on alkanut kipuilla pakolaistulvan edessä. Sodan alkamisen jälkeen Puolaan on saapunut noin 2,5 miljoonaa pakolaista Ukrainasta. Kyseessä on Euroopan suurin pakolaiskriisi toisen maailmansodan jälkeen. Puolassa on myös entuudestaan suuri ukrainalaisvähemmistö kuten Virossakin, ja koska Puolan ja Ukrainan kieli muistuttavat toisiaan, ihmisten kotiutuminen on uuteen maahan helpompaa kuin esimerkiksi Virossa, jossa esimerkiksi venäjänkielistä kouluopetusta ei ole tarjolla kuin muutamissa oppilaitoksissa. - Nyt on vielä syytä muistuttaa, että Viroon tulevat pakolaiset tulevat Ukrainan itäosista, joissa puhutaan venäjää.

Nyt, kun Ukrainassa riehuu sota, Euroopan maat tuntevat suurta sympatiaa uhreja kohtaan, ja kaikki ovat valmiita ottamaan pakolaisia vastaan, syöttämään, vaatettamaan, asuttamaan ja hoitamaan heitä. Näin pitääkin olla. Jos sotatilanne pitkittyy, niin keskustelu pakolaisten taloudellisesta tukemista ja monenlaisten käytännön asioiden järjestelyistä kasvaa. Kuinka kauan ihmisten sympatiat kestävät?

Olen tietyistä syistä johtuen joutunut moneen kertaan mielessäni vertaamaan Irakista tulleiden pakolaisten kohtelua Ukrainasta tulleiden sotapakolaisten kohtaamiseen. Ero on valtava, ja syitä varmasti monia. Niitä kannattaa pohtia, ja niistä kannattaa keskustella. Toivon, että tämä uusi pakolaiskriisi saa ihmiset pohtimaan pakolaisuuden syitä, seurauksia ja vaikutuksia monista näkökohdista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, pakolaiset, sota

Melankolian anatomia

Tiistai 3.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Melankolian anatomia

Robert Burtonin (1577-1640) kirjoittama teos ”Melankolian anatomia” julkaistiin vuonna 1621. Burton paranteli ja täydenteli tekstiään vuosien kuluessa niin, että teos julkaistiin uudestaan vielä viisi kertaa seuraavien 17:n vuoden aikana. Vaikka kirja oli lääketieteellinen oppikirja, se sisälsi runsaasti filosofiaa ja uskonnollista ajatusmaailmaa. Burton, joka tunnisti itsessään kyseisen sairauden (mielentilan?), selittääkin kirjoitusvimmaansa sanomalla kirjoittavansa melankoliasta ja pitävänsä itsensä näin kiireisenä vältelläkseen melankoliaa.

Burton hakeutui lääkäriin 20-vuotiaana hoidattamaan sairauttaan, jota nykyisin kutsuisimme kai lähinnä masennukseksi. Hän ei suinkaan ollut yksin oireidensa kanssa, sillä 1500-1600-luvuilla melankoliaa pidettiin jo epidemiana Euroopassa, ja sairastuneita löytyi kaikista ikä- ja yhteiskuntaluokista.

Seuraavassa lainaus ”Melankolian anatomiasta”:

Kuulen uutisia päivittäin, samoin tavallisia huhuja sodista, kulkutaudeista, tulipaloista, tulvista, varkauksista, murhista, joukkoteurastuksista, meteoreista, komeetoista, kummituksista, ihmelapsista, ilmestyksistä, kaupunkien valtauksista ja piirityksistä Ranskassa, Saksassa, Turkissa, Persiassa, Puolassa ja niin edelleen, päivittäisistä kutsunnoista ja valmisteluista ja vastaavista, joita tämä levoton aika vaatii, taisteluista, joissa kaatuu paljon miehiä, kaksintaisteluista, haaksirikoista, merirosvoista ja meritaisteluista, rauhansopimuksista, liittoutumisista, strategioista ja jälleen uusista hälytyksistä. Kuulen sekaannukseen asti luvuttomista vannotuista valoista, toiveista, toimista, määräyksistä, vetoomuksista, oikeusjutuista, riitajutuista, laeista, julistuksista, valituksista ja purnauksista, joita kantautuu korviimme päivittäin. Uusia kirjoja joka päivä, pamfletteja, corantoja, kertomuksia, katalogeittain kaikenlaisia niteitä, uusia paradokseja, mielipiteitä, skismoja, harhaoppeja, filosofisia ja uskonnollisia kiistoja ja niin edespäin...Tänään kuulemme uusien lordien ja virkamiesten nimityksistä, huomenna suurmiesten syrjäyttämisestä ja sitten jälleen uusien titteleiden ja kunnianimien myöntämisestä; toinen vapautetaan, toinen vangitaan; toinen voittaa, toinen kaatuu…

Burtonin teksti teki minuun niin syvän vaikutuksen, että olen alkanut hahmotella hänelle vastauskirjettä. Se voisi alkaa vaikka seuraavalla tavalla:

Arvoisa kirkkoherra, opettaja, kirjastonhoitaja, tutkija ja kirjailija herra Robert Burton,

Olen lukenut jonkin verran tekstiänne arvostetusta teoksestanne ”Melankolian anatomia”, ja minun oli pakko ruveta lähettämään muutama huomio sinne 400:n vuoden päähän. Olin nimittäin aivan äärettömän ällistynyt siitä tekstin kohdasta, jossa kerroitte jokapäiväisistä uutisista. Totuushan on, että sen kappaleen olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa tänä päivänä. Kun aukaisen jonkin uutissivuston, ensimmäisenä lävähtävät eteeni otsikot sodasta, kulkutaudista, mellakoista, tulipaloista, varkauksista ja murhista. Oikeusjutut, valitukset, purnaukset, rauhansopimukset (jotka eivät ole edes sen paperin arvoisia, jolle ne kirjoitetaan), filosofiset ja uskonnolliset riidat… Me ihmiset emme ole siis kehittyneet yhtään näiden neljänsadan vuoden aikana, päin vastoin.

Ehkä kuitenkin masennusta voidaan hoitaa nykyisin jonkin verran paremmin kuin Teidän aikoinanne. Ongelmana on tietysti se, että hoitoon pääseminen on vaikeaa, jos ei ole varaa maksaa kalliita yksityislääkärimaksuja. Kyllä, lääketiede – sekä ihmisen psyyken että fysiikan ymmärrys ja hoito – on kehittynyt viimeisten vuosisatojen aikana huimasti, mutta liian moni asia on mennyt huonoon suuntaan...

Olisi todella mielenkiintoista saada keskustella Teidän kanssanne näistä ja monista muista kysymyksistä, mutta ymmärrämme molemmat hyvin, että se on nykyisissä olosuhteissa mahdotonta. Ehkä joskus.

Toivon, että olette päässeet eroon melankoliastanne. Kaikkea hyvää toivottaen, Pirkko Jurvelin

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Robert Burton, melankolia, uutiset

Katso peiliin ja hymyile

Tiistai 26.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Katso peiliin ja hymyile

Luen silloin tällöin niin sanottuja ”elämäntaito-oppaita”. Kyseisen kirjallisuusgenren kirjoittajista on minulle jäänyt parhaiten mieleeni yhdysvaltalainen Dale Carnegie (1888-1955) sekä suomalainen Frank Martela (1981-). Carnegien teoksista lienee kuuluisin ”Miten saan ystäviä menestystä ja vaikutusvaltaa”, ja vaikka teos on kirjoitettu vuonna 1936, sitä painetaan, myydään ja luetaan eri kielille käännettynä yhä tänä päivänä ympäri maailman. Jotain erityistä siinä siis täytyy olla. Minuun teki vaikutuksen kirjan konstailemattomuus, arkipäiväisyys ja lukuisat tavallisesta elämästä otetut esimerkit.

Frank Martelan ”Valonöörit” ja ”Elämän tarkoitus” sisälsi mielestäni samantyyppisiä elementtejä, arkipäiväisiä, jokaiselle mahdollisia asioita, mutta Martelalla on tekstinsä tukena myös monenlaisia tutkimustuloksia ja filosofista näkemystä.

Ei siis ole kumma, että kirjastosta lähti viimeksi mukaani englantilaisen (oletan, koska opinnoiksi oli ilmoitettu King´s College, Cambridge) Therese Cheungin uutuusteos ”21 rituaalia, jotka muuttavat elämäsi”. Kirjan takakannessa ilmoitetaan, että Cheung on menestyskirjailija ja esiintyjä, joka on perehtynyt ihmisen henkiseen kasvuun ja kehitykseen. Hänen kirjojaan on käännetty kymmenille kielille, ja teksti perustuu naisen omiin kokemuksiin ja tutkimustietoon. Tämän lisäksi hän tekee takakannen mukaan yhteistyötä tutkijoiden kanssa. Cheung on aikaisemmin julkaissut teoksen ”21 rituaalia, jotka voimistavat intuitiotasi” (voi hyvänen aika!).

Nykyajan ihminen karsastaa usein uskontoa, ylimaalliseen Jumalaan uskomista. Näyttää kuitenkin siltä, ettei tämä sama ihminen oikein tunnu pärjäävän pelkästään omillaan, vaan hänellä on sisäinen tarve uskoa johonkin, mitä silmä ei näe, ja mitä järki ei ymmärrä. Buddhismi, hindulaisuus, taolaisuus ja ylipäätään erilaiset uskonnot voivat olla ajateltavissa oleva vaihtoehto kristinuskon sijalle. Jos uskonto ei näissäkään muodoissa miellytä, niin sitten kannattaa turvautua ”henkisen kasvun” kehittämiseen, jota nykyajan self help-kirjat anteliaasti tarjoavat. Onko siinä sitten jotain väärää? Ei varmaankaan, mutta asioita kannattaa miettiä ja tutkia aika tarkasti. Mitä on kaiken takana? Onko siellä sittenkin jonkinlainen kultti, joka haluaa sinut (ja rahasi) omakseen.

Mutta palataanpa Cheungin teokseen ”21 rituaalia, jotka muuttavat elämäsi”. Sinun ei tarvitse lukea sitä, tein sen jo ihan sinun puolestasi ja jaan tässä keskeiset opit.

Aamun rituaalit, jotka pitää tehdä säännöllisesti. Voit vaikka kuvata listan ja muistuttaa itseäsi sen avulla tai panna muistilapun jääkaapin oveen.

Rituaali 1: Herää aikaisemmin

Rituaali 2: Älä tartu puhelimeen vaan venyttele

Rituaali 3: Esitä itsellesi yksinkertainen kysymys (tyyliin:”Jos tänään olisi elämäni viimeinen päivä, haluaisinko tehdä sitä, mitä aion tänään tehdä?”)

Rituaali 4: Hengitä

Rituaali 5: Hymyile peiliin

Rituaali 6: Kuvittele maaliviiva (tavoite, jonka tänään saavutat)

Rituaali 7: Kuuntele musiikkia

Myös päivän aikana sinun on toteutettava seitsemän eri rituaalia. Niihin kuuluvat esimerkiksi yhden asian siivoaminen, kahvin juominen kaikessa rauhassa,kuunteleminen, auttaminen jne. Iltarituaaleja ovat sitten esimerkiksi kiittäminen, asioiden muistiin kirjoittaminen ja henkisen selfien ottaminen. Tuo viimeinen tarkoittaa sitä, että kehut itseäsi kuinka komea tai kaunis olet ja monella tapaa erinomainen, ja näin kasvatat itseluottamustasi.

Kaikkiaan Cheung kannustaa tekemään 3 x 7 rituaalia 21:n päivän ajan, ja tämän jälkeen ne ovatkin sitten automatisoituneet, ja elämäsi on muuttunut niin paljon paremmaksi, että!

Kuinka ahdistavaa olisi, jos jääkaapin ovessa olisi kolme lappua, jokaisessa seitsemän tehtävää, ja kaikki ne pitäisi suorittaa kolmen viikon ajan joka päivä. Kuka semmoista jaksaa ja kestää hulluksi tulematta? Minä en ainakaan jaksaisi aloittaa päivääni tuijottamalla hymyillen peiliin. En suostu menemään peilin eteen, ennen kuin olen juonut kahvia ja mieluiten kammannut hiukseni.

Cheung ja monet muut tahkoavat rahaa kirjoillaan ja luennoillaan. Ei siinä mitään, raha tekee elämästä helpomman ja mukavamman. Kaipaan kuitenkin jonkinlaista vastuunkantamista. Onko kirjailija oikeasti sitä mieltä, että nuo pikku rituaalit muuttavat ihmisen elämän, näinhän kansi lupaa.

Mikä on muuttanut/muuttaa/parantaa sinun elämääsi?

2 kommenttia . Avainsanat: D. Carnegie, F. Martela, T.Cheung, elämänmuutos

Mikä sota? Missä?

Keskiviikko 20.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Mikä sota? Missä?

Otsikon kysymyksen oli esittänyt täältä katsottuna toisella puolella maapalloa asuva henkilö, kun hänelle oli joku turisti yrittänyt kertoa Ukrainan sodasta. On aivan ymmärrettävää, ettei tämä meidän tiedotusvälineidemme keskeisin uutinen herätä kiinnostusta jossakin siellä, missä koko tilanteella ei ole minkäänlaista merkitystä ihmisten jokapäiväiseen elämään.

Sitä paitsi, sotahan on täysin arkipäiväinen ja jokapäiväinen osa tämän päivän elämää yllättävän monessa osassa maailmaa juuri tälläkin hetkellä. Aloitan vaikkapa ydinasesopimuksesta, joka allekirjoitettiin Iranin ja Yhdysvaltojen, Ranskan, Iso-Britannian, Saksan, Venäjän ja Kiinan välillä vuonna 2015. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Yhdysvallat syytti kuitenkin useampaan kertaan Irania sen rikkomisesta ja lopulta vuonna 2018 vetäytyi koko sopimuksesta ja asetti samalla Iranille pakotteita. Monet maat ja järjestöt työskentelevät tälläkin hetkellä estääkseen ydinsodan syttymisen Yhdysvaltojen ja Iranin välille. Tilanne on hyvin tulenarka.

Vuonna 2003 käynnistettiin Yhdysvaltojen johtama sota Irakia vastaan. Maan johtajaa Saddam Husseinia epäiltiin joukkotuhoaseiden hallussapidosta. Vaikka sota on sittemmin saatu päätökseen, levottomuudet maassa jatkuvat, sillä uudella hallituksella on paljon vastustajia. Irakin kansa kärsii, ja myös me täällä Suomessa havahduimme maan tilanteeseen viimeistään siinä vaiheessa, kun pakolaisvirta Irakista saapui maahamme vuonna 2015. Vai olemmeko havahtuneet? Ymmärrämmekö me mitään? Haluammeko me ymmärtää?

Vuosi 2014 toi Afganistaniin suuria ongelmia, sillä presidentinvaaleissa ei päästy yksimielisyyteen. Samoihin aikoihin myös NATO:n joukot lähtivät maasta. Kokonaistilanne Afganistanissa on tänä päivänä vaarallinen, siellä käydään taisteluita, ja jatkuvat terrori-iskut kuuluvat jokapäiväiseen elämään.

Intia on maailman seitsemänneksi suurin maa, ja sen väkiluku on maailman toiseksi suurin. Maan asukkaat edustavat monenlaisia kansallisuuksia ja uskontoja. Vaikka Intiassa on demokraattinen hallintojärjestelmä, se ei näytä vaikuttavan siihen tosiasiaan, että siellä on eniten aseellisia konflikteja verrattuna koko maailman tilanteeseen.

Syyriassa on riehunut sisällissota maaliskuusta 2011 alkaen. Ihmiset ovat yrittäneet paeta sotaa käyvästä maasta, ja YK:n arvion mukaan ulkomaille on lähtenyt 5 miljoonaa ihmistä, ja maan sisällä pakolaisia on noin 6,5 miljoonaa. YK kuvailee pakolaiskriisiä yhdeksi pahimmista, mitä se on koskaan nähnyt.

Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti on luultavasti yksi maailman tunnetuimmista. Israelin valtio perustettiin vuonna 1948, ja jonkinasteinen sotatila on vallinnut Lähi-idässä siitä lähtien. Maan omistuksesta kiistellään, eikä minkäänlaista ratkaisua ole näkyvissä. Aseellisia yhteenottoja ja pommi-iskuja tapahtuu usein.

Kongon demokraattinen tasavalta sijaitsee keskellä Afrikan mannerta. Se on yksi maailman köyhimmistä maista. Maan sisällä lukuisat aseelliset ryhmät taistelevat keskenään tai valtion armeijaa vastaan yrittäen saada mahdollisimman paljon poliittista valtaa ja varallisuutta.

Somalia sijaitsee Itä-Afrikassa ja muodostaa siellä mantereen kärjen. Maassa on riehunut sisällissota ja suuri kaaos useiden vuosien ajan, ja tämä on aiheuttanut rikollisten, merirosvojen, ja monenlaisten väkivaltaisten ryhmien leviämisen. Maan asukkaat kärsivät väkivallasta ja suuresta köyhyydestä.

Myanmarissa riehuu maailman pisin sota, sillä se on alkanut jo vuonna 1948. Kun viisitoista eri kapinallisryhmää taisteli maan hallinnosta, kenraalit perustivat vuonna 1962 sotilasdiktatuurin, joka hallitsi maata itsevaltaisesti. Vastaväkivallan kierre jatkui, kunnes vuonna 2010 pidettiin pitkän ajan jälkeen vapaat vaalit. Tästä huolimatta sota ei ole vieläkään ohi, väkivaltaisuuksia puhkeaa yhä uudelleen, ja monet ihmiset joutuvat pakenemaan esimerkiksi Thaimaahan.

Jatkanko vielä? En taida, antaa olla, johan tämä on nähty, uskotaan, uskotaan: Ihmiskunta ei pysty elämään rauhassa. Jos kuitenkin tehtäisiin kansanäänestys ympäri maapallon, ja joka ikinen ihminen saisi antaa äänensä ja vastata kysymykseen haluaako elää mieluummin rauhassa kuin sotatilanteessa, niin ihan varmasti hyvin suuri enemmistö antaisi äänensä rauhalle. Miten ihmeessä tämä kaikki on siis mahdollista?

(Lähde: frieden-fragen.de)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota maailmassa

Hyvästi, rakas ystävä!

Tiistai 12.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Hyvästi, rakas ystävä!

Olin lähdössä parin viikon pituiselle matkalle, mutta halusin kuitenkin käydä sitä ennen tervehtimässä ystävääni, joka oli jo kolme vuotta ollut hoivakodissa. Kaarina sairasti Alzheimerin tautia, ja olin viime vuosien aikana elänyt hänen mukanaan monet sairauden eri vaiheet. Persoonanpiirteiden muuttuminen hämmensi minua ajoittain, mutta tiesin, että ne kuuluivat sairauden etenemiseen samoin kuin monet fyysiset muutokset. Iloitsin kuitenkin aina siitä, että hän yhä tunnisti minut, ja vaikka keskustelumme oli loppuaikoina yksipuolista, hänen hymynsä ja ”näin on” huokauksensa kertoivat, että hän eli mukana tarinoissani, vaikka ei varmasti kaikkea pystynyt enää ymmärtämään.

Hoitolaitoksessa oli kuitenkin hiljattain ollut norovirustapauksia, ja se sai minut harkitsemaan vierailun lykkäämistä. En halunnut sairastua juuri ennen matkaa tai sen aikana. Pari päivää ennen lähtöäni Kaarinan poika kuitenkin soitti ja kertoi, että nyt äiti on laitettu saattohoitoon. Hoivapaikkana oli sama huoneisto, jossa hän oli asunut viimeiset vuotensa miehensä kanssa, mutta lääkitys lopetettaisiin samoin kuin pakkoruokinta. Nielemisen kanssa oli ollut ongelmia jo pitkään, ja sen vuoksi syöminen oli hankalaa.

Muutama tunti ennen koneen lähtöä koputin ystäväni huoneen oveen. Kaarina makasi sängyssään kuten yleensä viime aikoina, minä menin hänen luokseen ja etsin katsekontaktin. ” Katso, toin sinulle pääsiäiskukkia. Nämä ovat iloisen värisiä. Asetan ne tuonne pöydälle, niin voit katsella niitä.

Oli kahviaika, ja sanoin ystäväni miehelle Taunolle, että hän voisi hyvin mennä kahville, me kyllä pärjäisimme Kaarinan kanssa keskenämme.

Olimme kahden, ja minä sain jättää jäähyväiset rakkaalle ihmiselle. Kiitin häntä siitä ystävyydestä, luottamuksesta ja lämmöstä, joita hän oli osoittanut minua kohtaan jo useamman vuosikymmenen ajan. Halasin häntä ja lauloin meille molemmille tutun laulun, joiden sanat olivat saatellet lapsemme uneen: ”Ilta on tullut, Luojani, armias ole suojani. Jos sijailtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.” Hän katsoi minua ja sanoi:”Sinä olet…” Sanoin vielä hymyillen, että hänen pitäisi olla kiltisti matkani ajan, niin toisin hänelle tuliaisia.

Aviomies tuli päiväkahvin jälkeen pian takaisin huoneeseen. Juttelimme siitä, että Kaarinalla oli tänään hyvä päivä. Hän oli selvästi virkeämpi, enemmän läsnä kuin monesti muulloin. Ajattelin silloin mielessäni, että saattohoitojakso voisi kestää pitkäänkin.

Olin ollut vajaan viikon matkalla, kun sain viestin:”Äiti on nukkunut tänään pois.” Se, minkä olimme tienneet tapahtuvaksi, oli siis nyt toteutunut. Kukaan ei voi sanoa, etteikö kuolema ollut odotettavissa, mutta sen tietäminen ei vähentänyt suurta menetyksen tunnetta. Me kaikki suremme ja kaipaamme ihmistä, joka jätti jälkeensä lämpimän, valoisan muiston. Muistot elävät - niin sanotaan, ja tottahan se on -, mutta tämä ihminen on meille kaikille lopullisesti poissa.

Vaatekaupoissa kierteleminen ulkomailla on ainakin minulle mukavaa ajanvietettä, vaikka kaikki eivät sellaisesta perustakaan. Tällä kertaa minun ei ole tarvinnut katsella kesävaatteita, vaan etsinnän kohteena on ollut musta, pitkä mekko, joka löytyikin kohtuullisen helposti. Tiedän, että joka kerta, kun näen tuon vaatekappaleen kaapissani, se muistuttaa minua tästä matkasta ja ystäväni kuolemasta.

Lupasin tuoda Kaarinalle tuliaisia. Edelliseltä Espanjan-lomaltani vein hänelle erilaisia rannalta kerättyjä simpukoita. Kerroin hänelle, mitä ne olivat, hän hypisteli ja tunnisteli niitä käsissään ja ihmetteli. Kun kävelin pari viikkoa sitten jälleen rannalla, oli ensimmäinen lomapäiväni, mietin, löytäisinkö tällä kertaa erilaisia simpukoita tai ehkä kauniita, sileitä kiviä, joita Kaarina voisi pidellä käsissään. Olen voinut lopettaa etsimisen, sillä hän ei tarvitse enää mitään, hänellä on jo kaikki.

Kiitos, rakas ystävä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kuolema, jäähyväiset, saattohoito

Lyöminen kielletty, tappaminen sallittu?

Tiistai 5.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Lyöminen kielletty, tappaminen sallittu?

Elokuvamaailman Oscarit on jaettu jälleen. Harva muistaa kuitenkaan, kuka voitti mitä ja miksi, koska kaiken huomion vei näyttelijä Will Smithin ja tilaisuutta juontaneen koomikon Chris Rockin kesken tapahtunut välikohtaus. Rock kertoi vitsin, jonka hän kohdisti Smithin vaimoon, lähinnä siis tämän hiustyyliin. Jada Pinkett, Smithin vaimo, kärsii sairaudesta, joka aiheuttaa hiustenlähtöä, ja hänen päänsä on lähes kalju. Juontajan tökeröstä vitsailusta suuttuneena Smith käveli lavalle ja löi miestä niin sanotusti turpaan. Smith poistui lavalta Rockin jäädessä pitelemään hämmentyneenä poskeaan, mutta tokeni epämieluisasta yllätyksestä nopeasti ja jatkoi juontokeikkaansa. Myöhemmin illalla Smith piti tunteikkaan puheen saatuaan Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan elokuvassa ”King Richard”.

Smithiä syytetään aiheellisesti väkivaltaisesta käyttäytymisestä, tosin Rock ei ole virallista syytettä nostanut. Smith on kertonut kuitenkin luopuvansa Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsenyydestä, koska oli välikohtauksella ”pettänyt akatemian luottamuksen”. Asian käsittely jatkuu, kunnes uudet skandaalit peittävät sen alleen, eikä ketään oikeasti enää kiinnosta.

Minua on tässä tapahtuneessa jäänyt vaivaamaan eräs juttu. Smith suuttui, koska hänen sairasta vaimoaan oli loukattu. Lyödä ei saa – sehän on opittu jo viimeistään päiväkodissa, toivottavasti kuitenkin jo kotona. Väkivalta on väkivaltaa, pois se meistä. Mutta: Saako ihmisiä ivata, asettaa pilkan kohteeksi, vähätellä, nolata? Ei tietenkään! Sekin on siis jo opittu viimeistään siellä päiväkodissa, ja sitä kutsutaan henkiseksi väkivallaksi. Kun mietin omaa työaikaani, niin jouduin paljon selvittelemään lasten välisiä kahinoita. Yleensä kysymys oli sanallisista riidoista, mollaamisesta, harvemmin todellisesta tappelusta. Kaikille tuli kuitenkin selväksi, että ketään ei saa haukkua, toisia pitää kohdella ystävällisesti riippumatta siitä, kuka ja millainen toinen on. Toisen tahallista pilkkaamista ei saa kutsua huumoriksi ja tällä tavoin vähätellä tekoa.

Miksi Chris Rockin käsittämättömän ilkeä kommentointi on jäänyt vaille huomiota? Miltä Jada Pinketistä tuntui istua juhlayleisön joukossa pilkan kohteena? - Onneksi hänellä on mies, joka uskalsi ilmaista kantansa Rockin halventavaan kielenkäyttöön! Mutta kysyn vielä: Miksi riidan aloittaja pääsi niin helpolla?

Nyt on siis tullut selväksi, että lyödä ei saa. Koko maailmahan siitä suuttuu ja närkästyy.

Venäläiset suorittavat parhaillaan kansanmurhaa Ukrainassa. Putinin aloittama sota on kestänyt jo puolitoista kuukautta, ja sodan edetessä siviileihin kohdistuvat järjettömät surmat ja raakuudet alkavat tulla esiin. Venäjä kiistää kaiken, eivätkä maailmanlaajuiset talouspakotteet ja muut sanktiot näytä vaikuttavan hyökkääjäpuolen toimiin.

Sen, mikä ei pitänyt olla totta, on osoittautunut valitettavan todeksi. Olemme hitaasti mutta varmasti menemässä kohti kolmatta maailmansotaa, eikä sen estämiseksi ilmeisesti kukaan voi tehdä mitään. Miten tämä voi olla mahdollista?

Onko niin, että sotiminen, valloitushalu, hallitseminen kuuluu ihmisluontoon? Kun yhdestä maailmansodasta on selvitty, kun tuhon rauniot on korjattu, kuolleet haudattu ja jälleen alettu toiveikkaasti rakentamaan uutta parempaa huomista, niin jokin siellä ihmisen perimässä alkaa panna vastaan? Onko näin sittenkään tarpeeksi hyvä? Kuuluuko tuo maa-ala kuitenkin minulle eikä tuolle toiselle? Pitäisikö alkaa siirrellä rajoja?

En haluaisi luovuttaa. Haluaisin uskoa, että ihminen pystyy neuvottelemaan, ottamaan huomioon toisenkin näkökulman ja pystyy tyytymään vähempään, jos se on kaikkien etu. Valitettavasti olen kuitenkin alkanut uskoa pahan valtaan.

Will Smith on joutunut nöyrtymään ja pyytämään lyöntiään anteeksi, hänen maineensa on kärsinyt, ja se näkyy mahdollisesti tulevaisuudessa myös työn saannissa. Hän löi yhden kerran vaimoaan pilkannutta miestä.

Ukrainan sodan aloittaja tuskin koskaan pyytää anteeksi sitä, että tuhannet ihmiset kuolevat tai kärsivät sotavammoista, perheet hajoavat, rakennukset ja kaupungit tuhoutuvat, ja monta sukupolvea joutuu jälleen kerran kantamaan sisällään sodan traumaa.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua opiskelijat käyvät läpi tätä ajanjaksoa ihmiskunnan historiassa ja kysyvät ohjaajaltaan: Miksi? Tämä vastaa: Koska ihminen on paha.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Will Smith, Putin, ihmisen pahuus

Sukulaispoika Ukrainan sotarintamalla (melkein)

Tiistai 29.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Sukulaispoika Ukrainan sotarintamalla (melkein)

Sukulaispoika valitti, että häiriintymätön yöuni oli viime aikoina ollut katkolla, eikä tämä ollut oikein hyvä juttu miehelle, joka joutuu tekemään paljon yötöitä.

- Mistä nyt oikein on kysymys? minä tiedustelin. - Eihän sinulla yleensä ole ollut ongelmia nukkumisen kanssa.

- No, nykyisin minä sodin kaiket yöt Ukrainan armeijan mukana. Ja meno on kovaa!

- Mitä ihmettä? Minä en ainakaan näe sotaunia.

- Tänä päivänä jokainen voi katsella esimerkiksi Facebookista miltei reaaliaikaista sodankäyntiä – valisti tuo nuori mies -, ja täytyy myöntää, että koneen äärellä tulee vietettyä aikaa enemmän kuin laki sallii.

- Mitä vaimo siitä tuumaa?

- Katsoo itsekin yhtä kiinnostuneena.

Totta on, että Ukrainan sota tulee ihmisten uniin kaikkialla. Selailin mielenkiinnosta suomalaisten verkkolehtien lisäksi myös englantilaisia ja saksalaisia verkkolehtiä, ja hyvin usein sekä erilaisilla kyselypalstoilla että asia-artikkeleissa tulivat ilmi sodan aiheuttamat univaikeudet, pelot ja masennusoireet. Lääkkeeksi neuvottiin keskittymään hyviin asioihin, vähentämään somessa olemista sekä myös konkreettisella tavalla auttamaan Ukrainan kansalaisia esimerkiksi erilaisin lahjoituksin tai työskentelemällä maasta paenneiden ihmisten hyväksi.

Muistan harvoin omia uniani, mutta nyt mielessäni on sangen selvästi kahden edellisen yön unet. Toissa yönä minun piti siivota jonkin juhlan jäljet suuresta juhlahuoneistosta. Aina, kun olin saanut jotain tehtyä, huomasin, että tekemistä löytyi kaksin verroin lisää. Valmista ei siis tullut. Viime yönä minun piti syödä kunnon buffetlounas. Ruokaa oli valtavasti eri pöydille katettuna, mutta minulla oli milloin liian pieni lautanen, milloin juuri se ruoka, jota halusin, oli loppunut, lopulta ruokailuaikaa rajoitettiin, en siis onnistunut syömään lounastani ollenkaan. Lisäksi unessa juttelin kauan aikaa sitten kuolleen siskoni kanssa, josta en kyllä ole muistini mukaan aiemmin nähnyt unta. Siis molemmissa unissa oli kyse ruuasta ja siitä, etten ehtinyt tai onnistunut tekemisissäni. Unitutkijat, apua!

Takaisin sotaan. Vietin opiskeluaikanani yhden kesän Yhdysvalloissa työntekijänä lastenleirillä. Väliaikoina asuin erään perheen luona, ja retkeilimme usein lähiympäristössä. Kerran menimme retkelle eläintarhaan. Kun kiertelimme ympäri aluetta, huomioni kiinnittyi erääseen miesryhmään. Miehet lähentelivät keski-ikää, he liikkuivat tiiviisti yhdessä, mutta ulkopuolinen pystyi helposti huomaamaan, että he olivat mieleltään pahasti haavoittuneita psyykeongelmaisia henkilöitä. Kun katselin näitä retkeilijöitä, asuinperheeni äiti kuiskasi minulle:”He ovat Vietnamin sodan veteraaneja.” Ymmärsin heti, miksi nämä fyysisesti terveen näköiset miehet olivat niin syvästi vammautuneita.

”Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945” on historiantutkija Ville Kivimäen kirjoittama tietokirja, joka sai Tieto-Finlandia-palkinnon vuonna 2013. Tässä suora lainaus kirjasta:”Talvisodassa sotilaiden unenpuute, kasvava kaatuneiden määrä, pakkanen ja ylivoiman edessä vetäytyminen aiheuttivat uupumista ja taistelustressiä. Tykistökeskitysten tai jatkuvan rumputulen alaiseksi joutuneissa sotilaissa ilmeni järkyttyneisyyttä, josta käytettiin rivimiesten keskuudessa termiä ”tärähtäneet”. ”

Kivimäki kirjoittaa, että lopulta psykiatriseen hoitoon päättyivät vain ne taistelijat, jotka olivat menettäneet toimintakykynsä kokonaan. Jatkosodassa heitä oli 15 700. Viimeisimmässä Facebook-päivityksessäni (Facebook: Kirjailija Pirkko Jurvelin) olen laittanut esille kuvan Uhtualta talvelta 1940 (?). Lumipuvuissa olevat nuoret miehet pitävät totisen näköisinä kivääreitään katsoen suoraan kameraan. Isäni Ilkka Törmälä on kuvassa kolmas vasemmalta. Isä palasi sodasta terveenä, ja vaikka hän oli viettänyt jonkin aikaa sotilassairaalassa ampumahaavan vuoksi, se ei jättänyt pysyvää vammaa. En tiedä, näkikö isäni koskaan painajaisia, tai kärsikö hän muuten sodasta aiheutuneista traumoista, sillä hän oli aina positiivinen, tyytyväinen ja ymmärtäväinen, ihana isä.

Tutkimustulosten mukaan sotatraumat periytyvät aina viidenteen sukupolveen asti. Jos näin on, niin lieneekö maailmassa montakaan sukupolvea, joka ei olisi saanut osaansa sodan traumoista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, traumatisoituminen, unet

Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Keskiviikko 23.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Meitä oli muutama ikiaikainen naisystävä kyläilemässä 80-vuotiaan Annelin luona jokin aika sitten. Siinä vaiheessa, kun olimme päivittäneet terveystietomme ja perhe-elämän tapahtumat, juoneet kahvit ja syöneet kakut, emme voineet enää lykätä sotakeskustelua. Olihan sen tultava, sillä sota Ukrainassa ja sodanuhka koko maailmassa ovat läsnä jokapäiväisessä elämässämme siitä hetkestä, kun aamulla avaamme silmämme aina viimeiseen valveillaolominuuttiin. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän.

- Minä olen jo kauan aikaa sitten lakannut rukoilemasta sodan loppumista, Anneli sanoi. - Muistan, kuinka jatkosodan aikana äitini, mummoni ja kaikki kylän naiset puhuivat, että meidän pitää rukoilla vihollisuuksien päättymistä. Kyllä Jumala meistä huolen pitää. Ja minä rukoilin, minä kiltti, pieni tyttö. Sotakin loppui, tuli suloinen rauha ja katkera rauhansopimus. Minä olin herkkä, neuvokas lapsi ja opin lukemaan jo varhain, ja olihan meillä radio, joka oli auki miltei koko ajan. Huomasin aika pian, että eihän sota maailmasta loppunutkaan, vaikka toinen maailmansota oli saatu päätökseen. Varsinkin miehet puhuivat Israelin itsenäisyyssodasta, Korean sodasta, Algerian sodasta, Vietnamin sodasta, Suezin kriisistä, monista sisällissodista ympäri maailmaa, kuuden päivän sodasta jälleen Israelissa, Biafran sodasta, Angolan ja Libanonin sisällissodista, Afganistanin sodasta, Falklandin sodasta,Persianlahden sodasta, Kosovon sodasta, Irakin sodasta, Syyrian sisällissodasta, tässä vain muutama mainitakseni, murto-osa niistä sodista, joita maailmalla on käyty minun elämäni aikana. Jossakin vaiheessa minä sitten ymmärsin, ettei sota lopu maailmasta, ja kun sen ymmärsin, lopetin rukoilemisen. Ei siitä ole mitään apua.

Mieleeni muistui eräs sodanvastainen laulu 70-luvulta. Osa sanoista kuuluu seuraavasti:” Rakkaan rauhan aikana maataan yöllä murheetta, ilomielin nautitaan lahjat Herran laupiaan. Kiitos olkoon Jumalan! Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa, rauhan maahan rakentaa.” Luulin tosiaan aikoinani, että tuo oli jokin nuorisokappale – niitä ”protestilauluja” tai vastaavaa-,sillä se soi radiossa usein, mutta olenkin huomannut myöhemmin, että kysymyksessä on saksalainen virsi vuodelta 1661.

”Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa…” kirjoitti virsirunoilija lähes neljäsataa vuotta sitten. Kumpusivatko laulun sanat hänen omasta kokemuksestaan, vai oliko kyseessä hieman karrikoiden sanottuna ”toiveajattelu”? Siltä runon sisältö ainakin nykypäivän tietämyksellä tuntuu.

24.2. Suomen helluntaikirkko kehotti kaikkia yhteiseen rukoukseen sotatoimien alettua Ukrainassa. 8.3. järjesti Avainmedia Lähetysjärjestö rukousillan Ukrainan puolesta, ja 13.3. toimitettiin uskontojen yhteinen rauhanrukous Ukrainan puolesta. Tässä tapahtumassa oli mukana eri kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien edustajia.

Rukoustapahtumista ja Ukrainan puolesta rukoilevista voisi jo täällä Suomessa kirjoittaa valtavan pitkän listan, ja kun ajattelemme rukoilijoita koko maailman laajuudelta, niin ristissä olevia käsiä ja nöyriä ja kiihkeitä rukouksia sinkoaa taivasta kohden valtavasti.

Rukouksen vaikutuksesta on (tietysti) tehty muutama tieteellinen tutkimus. Lähinnä on seurattu sairaalassa olevia potilaita ja sitä, miten esirukoukset ovat vaikuttaneet heidän paranemiseensa. Tutkimustulosten mukaan potilaan paraneminen ja hänen puolestaan rukoileminen eivät korreloi. Ainoastaan siinä tapauksessa, että potilas tiesi puolestaan rukoiltavan, paranemistulokset olivat parempia kuin verrokkiryhmällä.

Mitä tämä todistaa? Ei tietenkään mitään, onpahan vain osoitus ihmisen uteliaisuudesta ja halusta päästä selville asioista. Ja vaikka Anneli ei enää rukoile sodan päättymisen puolesta, niin minä rukoilen ja uskon, että tietoisuus kaikkialla maailmalla olevista rukoilevista ihmisistä auttaa myös ukrainalaisia kestämään vastarinnassaan ja lisää heidän toivoaan ja uskoaan siihen, mikä muutoin saattaisi tuntua ylivoimaisen raskaalta. - Ne potilaat paranivat nopeammin, jotka tiesivät, että heidän puolestaan rukoillaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, rukous, Ukraina

Elämää kuoleman jälkeen

Keskiviikko 16.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Elämää kuoleman jälkeen

Etsin Netflixistä jotakin mielenkiintoista katseltavaa. Viimeksi olin katsellut dokumenttielokuvan tinder-huijarista, ja se oli kyllä ollut ällistyttävän karmean kiinnostava tositarina. Huh! Nyt näytti uutena tulokkaana olevan sarja ”Elämää kuoleman jälkeen Tyler Henryn kanssa”. Hmh, pitäisikö kokeilla? Kokeiluun meni, eikä se turhaa ollutkaan.

Ohjelman esittelyssä mainittiin, että Tyler Henry on tällä hetkellä maailman kuuluisin meedio. En ollut ikinä aikaisemmin kuullut miehestä, joten piti ruveta googlaamaan. Tyler Henry (26 v.) oli suurin piirtein 10-vuotias, kun hänen erityiskykynsä alkoivat tulla esille. Hän ei ole ennustaja, vaan ”lukee”ihmisille. Ohjelmassa käännetään englanninkielinen sana ”reading” sanaksi ”lukeminen”, ja sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa Tyler tapaa henkilön, saa mahdollisesti käteensä kuolleelle kuuluneen esineen, raapustelee muistikirjaansa kummallisia viivoja ja kertoo samalla tuntemuksiaan. Itse kääntäisin sanan paremmin tilannetta vastaavasti joko ”kuuleminen” tai ”istunto”, no, ei kai sillä niin väliä ole. Mikäli kuolemaan liittyy epäselvyyksiä, Tyler Henry yrittää ottaa asioista selkoa, ja toisaalta hän kertoo omaisille vainajan tämänhetkisestä olosta ja tuntemuksista. Täytyy sanoa, että useimmiten kaikille kuolleille kuuluu hyvää.

10-vuotias poika alkoi herättää huomiota kotona ja koulussa kummallisilla kyvyillään. Ohjelmassa Tyler kertoo, kuinka vaikeaa College-aika oli hänelle. Hänellä oli outoja kykyjä, hän oli julkihomo, häntä kiusattiin niin, että hän ajatteli jo itsemurhaa. Ohjelmassa Tyler tapaa entisen opettajansa, jota kiittelee itsensä pelastamisesta. ”Yksikin ihminen voi olla äärimmäisen tärkeä”, mies sanoo. Opettaja puolestaan kertoo, kuinka Tyler oli hyvin arasti lähestynyt häntä hänen menetettyään läheisensä ja kertonut asioita, joita hänen olisi oikeastaan ollut mahdotonta tietää. Molemmat pystyivät tukemaan toisiaan, ja Tylerin tapauksessa se tarkoitti sitä, että hän luopui itsemurha-aikeistaan.

Tyler Henry suunnitteli jatkavansa opintoja lukion jälkeen lääketieteen parissa. Tuleva ammatti sairaanhoitajana kiinnosti, sillä siinä saattoi auttaa ihmisiä. USA:n julkkiskulttuuri nappasi kuitenkin nuoren miehen lennosta, ja 18-vuotiaasta lähtien hän on osallistunut muiden julkkisten sarjoihin ja tehnyt omaansakin. Nyt Netflixissä tuleva sarja on ihan tuore, ja siinä 26-vuotias meedio tapaa ympäri Yhdysvaltoja ihmisiä, jotka ovat hakeneet hänen ohjelmaansa.

Täytyy sanoa, että Tyler Henry on poikkeuksellisen sympaattinen henkilö: kiltti, empaattinen, iloinen, avoin, ystävällinen...Ei kai kukaan voi esittää tuollaista roolia vuosikaudet, jos oikeasti on jotain muuta? Ihmiset suhtautuvat häneen yleensä aluksi hyvin epäileväisesti, mutta istunnon aikana he alkavat huudahdella ”en voi uskoa tätä”, ”ei voi olla totta”, ”kukaan ulkopuolinen ei ole tiennyt tätä”.

Mutta onko Tyler Henry aito? Voiko ihmisellä olla kyky päästä yhteyteen kuolleiden henkilöiden kanssa, kommunikoida heidän kanssaan ja kertoa lähiomaisille terveisiä? Miksi juuri Tyler Henry? Miksi en minä tai joku muu minun tuntemani henkilö?

Onhan miehen taustoja ja tekemisiä tutkittu todella tarkasti, sillä kuka tahansa voi saada selville asioita toisista ihmisistä, jos tutkii somen sivustoja. Toisaalta ohjelmiin osallistuneet kertovat meedion tienneen asioita, joita he eivät ole koskaan paljastaneet kenellekään. Itseäni jäi mietityttämään se, että kuolleille henkilöille kuului aina hyvää ja toisaalta se, kuinka Tyler kertoi ihmisten kehittyvän kuolemansa jälkeen. Jos he olivat esimerkiksi vaikka aiemmin elämässään kantaneet kaunaa homopojalleen, niin tuonpuoleisessa he olivat oppineet hyväksymään hänet ja lähettivät rakastavia ja kannustavia terveisiä. - No, en ole katsonut vielä koko sarjaa, joten jotain muutakin saattaa tulla esille.

Olen aina ajatellut, että minun jalkani ovat niin tanakasti maassa kiinni, ettei minulle sen vuoksi koskaan ole tapahtunut mitään sellaista, mikä viittaisi tuonpuoleiseen elämään, vaikka kuolemantapauksia perheessäni on ollut paljon. Se, ettei minulla ole kokemuksia tuonpuoleisesta, ei tietenkään tarkoita sitä, että tässä ajassa on totta vain se, mikä on konkreettista. Uskon todellakin, että meidän näkyvä maailmamme on vain osa suurta todellisuutta.

No, täytyy nyt kuitenkin kertoa eräs outo juttu, mikä minulle tapahtui muutama päivä sitten. Oli aamu, olin yksin kotona, koska mieheni oli reissussa. Herätyskello ei ollut soimassa, sillä yleensä herään kahdeksan maissa. Uneni kautta kuulin ystävällisen (mies)äänen sanovan:”Eiköhän olisi jo aika nousta.” Heräsin ja vilkaisin kelloa, joka lähenteli jo yhdeksää. Oli todellakin aika nousta, kiitos herätyksestä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tyler Henry, meedio, tuonpuoleinen

Kun Irakin pakolainen auttoi Ukrainan pakolaisia

Torstai 10.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Kun Irakin pakolainen auttoi Ukrainan pakolaisia

Kuvat sotaa käyvästä Ukrainasta, Kiovan pommitusten tuhoamista taloista ja pakolaisjonoista rautatieasemilla ja rajoilla näyttivät Omarista hyytävän tutuilta. Tämä oli ollut myös hänen elämäänsä: pommitusten pelossa eläminen ja piilotteleminen, huoli lähimmäisistä ja toivottomat tulevaisuudennäkymät. Kiovassa otetuissa kuvissa oli kaiken lisäksi myös tunnistettavia maisemia ja rakennuksia, sillä Omar oli aikoinaan opiskellut kaupungissa muutaman vuoden ajan. Kun kerran hänen kanssaan jutellessani ihmettelin, että miksi juuri siellä, mies kohautti olkapäitään ja sanoi, että niin oli tapana tehdä. Tuolloin tuli mieleeni, että lähtihän aika moni minunkin tuttavani opiskelemaan Ruotsiin, ja myös itse menin Saksaan vuodeksi, aivan, niin oli tapana tehdä. Omar oli pitänyt yhteyttä joihinkin Ukrainassa tutustumiinsa ihmisiin myös viime vuosien aikana, ja nyt huoli heistä oli suuri.

Venäjän aloittaessa hyökkäyssodan Ukrainassa oli selvää, että se tulisi vaatimaan valtavasti myös siviiliuhreja. Kiovan ja muiden suurten kaupunkien asukkaat alkoivat paeta, ja useat kansainväliset järjestöt olivat mukana auttamassa heitä poistumaan sota-alueilta. Läheskään kaikki eivät jääneet odottelemaan, että heille järjestyisi kuljetus, vaan osa ihmisistä ajatteli, että tärkeintä oli päästä rajalle keinolla millä hyvänsä, kyllä asiat siitä eteenpäin jotenkin hoituisivat. Tällä hetkellä Ukrainasta on paennut yli kaksi miljoonaa ihmistä muualle Eurooppaan.

Meille Suomeen on myös tullut ukrainalaisia pakolaisia linja-autolasteittain, ja muutama päivä sodan alkamisen jälkeen Omar sai tietää, että kaksi hänen ystäväänsä oli lähtenyt kävelemällä pois maasta. Oli päästävä jonnekin pommituksia ja väkivaltaa pakoon.

- Voisitko lähteä hakemaan minun kanssani kaksi pakolaista Ruukista? He tulevat tänä iltana yhteiskuljetuksessa, mutta en haluaisi, että he joutuvat jäämään sinne. Jos pääset hakemaan, niin tuodaan heidät tänne Ouluun, Omar esitti kysymyksen vanhemmalla miespuoliselle tuttavalleen.

Niinpä sitten eräänä iltana Omar ystävineen teki muutaman tunnin ajomatkan hakeakseen kaksi pakolaista oululaiseen vastaanottokeskukseen. Naisilla oli mukanaan vain päällään olevat vaatteet sekä pienet reput. He kertoivat kävelleensä päiväkausia, jopa satoja kilometrejä, kunnes he lopulta olivat päässeet suomalaisten organisoimaan kuljetukseen. En tiedä, kuinka ilahtuneita nuo naiset olivat kuullessaan, että heidän päämääränsä oli Suomi, mutta tärkeintä heillekin oli poispääsy kotimaasta.

Paluumatkalla Ouluun tämä seurue pysähtyi ensiksi syömään ja sitten Omarin vaatimuksesta isompaan vaatekauppaan.

- Minä muistan aina ensimmäisen talveni Suomessa, koska minua paleli koko ajan. Kerran minulla oli kolmet farkut päällekkäin, mutta silti oli kylmä. Nyt tiedän, millaisia talvivaatteiden pitää olla, ja millaisia kenkiä täällä lumessa tarvitaan.

Niinpä he menivät ostamaan pakolaisille vaatteita ja kenkiä. Naisilla ei tietenkään ollut yhtään rahaa, mutta Omar maksoi kaiken. - Sen verran olen päässyt tutustumaan irakilaiseen vieraanvaraisuuteen, etten yhtään ihmettele Omarin toimintaa.

Lopulta auto pysäytettiin vastaanottokeskuksen pihaan, naiset lähtivät pois kyydistä kohti elämää, jossa uusi asuinmaa oli tuntematon, kieli vierasta, ihmiset ja tavat outoja, ruokakin erilaista, ja jossa perhe ja ystävät olivat kaukana.

Ukrainasta Suomeen tuleva sotapakolainen saa tällä hetkellä oleskella maassamme kolme kuukautta viisumivapaasti, jos hänellä on biometrinen passi. Tulija voi hakea myös turvapaikkaa. Viimeisen tiedon mukaan Ukrainasta saapuva pakolainen saa sodan vuoksi heti vuoden mittaisen oleskeluluvan maahamme.

- Muistan sen ajan, kun tulin vastaanottokeskukseen. Panin illalla nukkumaan aikaisin, jo kymmeneltä, ja laitoin kuulokkeet korviini, jotta olisin pystynyt nukahtamaan. Aamulla heräsin viideltä, muut nukkuivat, sain olla ihan rauhassa. Omar katsoi rakennusta, jossa hän oli joskus viettänyt kuukausia. Nyt hänen elämänsä oli samanlaista kuin useimpien suomalaisten: työ, asunto, parisuhde, harrastuksia, hyvä suomenkielen taito – mutta jatkuva koti-ikävä, eikä vieläkään oleskelulupaa.

Alkuviikon lehdessä oli Ville Rannan pilapiirros, jossa suomalaiset olivat ottamassa ukrainalasipakolaisia innokkaasti vastaan torvisoittokunnan ja banderollien kera. Kun kuvan pakolaiset olivatkin hyvin tummaihoisia, suomalaiset nyrpistelivät nenäänsä ja olivat vihaisen näköisiä. Ranta osui jälleen kerran asian ytimeen, ja siinä meillä onkin miettimistä. Miksi joku pakolainen on ”parempi” kuin toinen?

Hyvin moni kysyy, miksi valtaosa Irakista saapuneista pakolaisista on nuoria miehiä. Irak on tutkimusten mukaan maailman vaarallisin maa, ja jo pelkkä maasta poistuminen voi olla vaikeaa ja hengenvaarallista. Nuoret, hyväkuntoiset miehet saattavat onnistua pakoyrityksissään, jos hyvin käy. Miksi nämä nuoret miehet eivät sitten ole sotimassa? Saddam Husseinin kuoleman jälkeen Irakissa astui voimaan laki, jonka mukaan sotaväen käyminen ei ole pakollista.

- En ole käynyt sotaväkeä, mutta asetta olen oppinut käyttämään, koska on ollut pakko, kertoi Omar, omien lasteni ikäinen pakolainen Irakista.- Lapio on myös tullut tutuksi, kun olen joutunut kaivamaan hautoja sukulaisille ja ystäville. Tämän kuullessani ajattelin, että minun lapseni ovat käyttäneet lapiota lähinnä leikeissään hiekkalaatikolla. Onneksemme muuhun ei ole ollut tarvetta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, Irak, pakolainen

Volodymyr Zelenskyi, Ukrainan juutalainen presidentti

Perjantai 4.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Volodymyr Zelenskyi, Ukrainan juutalainen presidentti

Vain muutama tunti ennen kuin Vladimir Putin antoi Venäjän armeijan johdolle määräyksen hyökätä Ukrainaan, maan presidentti Volodymyr Zelenskyi piti tv-puheen venäjäksi ( äidinkielellään) kohdentaen sanomansa Venäjän kansalle.

”Teille kerrotaan, että me ukrainalaiset olemme natseja. Mutta voiko sellainen kansa, joka menetti yli kahdeksan miljoonaa ihmistä sodassa kansallissosialismia vastaan tukea kansallissosialismia? Miten minä voin olla natsi? Kertokaa se minun isosisälleni, joka taisteli koko sodan ajan Venäjän jalkaväkijoukoissa, ja joka kuoli everstinä itsenäisessä Ukrainassa.”

Aiemmin joulukuussa Zelenskyi oli verrannut puheessaan maansa asemaa Israeliin:”Me juutalaiset tiedämme, millaista elämä on, kun ei ole omaa maata. Me tiedämme, millaista on, kun omaa maata ja valtiota täytyy puolustaa asein ja samalla asettaa oma elämä peliin.”

Sodan alkaessa venäläisille kerrottiin, että Ukraina oli puhdistettava natseista. Natsi-sanalla Venäjän hallitus viittasi Ukrainan johtoon ja maan presidenttiin. Koko tämä tekosyy (yksi muiden joukossa) osoittaa äärimmäistä tietämättömyyttä tai välinpitämättömyyttä tai uskoa siihen, ettei Venäjällä todellakaan ymmärretä, kuka ja millainen mies Ukrainan presidentti on. Venäjän kansa ei tiedä, koska se ei saa tietää, mutta tiesikö edes Putin, mikä Zelenskyi on miehiään? Ilmeisesti ei, koska syy-seuraus-selitykset osoittavat täydellistä yleistiedon puutetta.

Venäjä teki tiistaina Kiovaan ohjusiskun, joka tuhosi kaupungin televisiotornin, tappoi viisi ihmistä ja hävitti Babi Jarin holokaustin muistomerkkialueen. Alueelle oli määrä rakentaa myös holokaustista kertova museo. Muistomerkki oli pystytetty niiden yli 33 000:n juutalaisen muistoksi, jotka natsit surmasivat kahden päivän aikana syyskuussa 1941 Babi Jarin rotkossa Kiovan lähellä. Holokaustin muistomerkkialueen tuhoaminen on nostattanut ympäri maailmaa ansaittua raivoa ja surua. Samaan aikaan Venäjän suurlähetystö Kanadassa ilmoittaa, ettei ”Venäjä taistele Ukrainaa tai ukrainalaisia vastaan. Tavoitteena on puhdistaa Ukraina natsismilta...Venäjä ei aloita sotia. Venäjä lopettaa ne.”

Presidentti Zelenskyi vetoaa maailman juutalaisiin videopuheessaan:” Ettekö näe, mitä täällä tapahtuu? Tämän vuoksi on erittäin tärkeää, että maailman miljoonat juutalaiset eivät vaikene. Natsismi syntyy hiljaisuudessa.”Ukrainan ylirabbina toimiva Yaakov Dov Bleich lopetti puolestaan lausuntonsa televisiokanava CNN:llä seuraaviin sanoihin:” Se natsi, joka pitäisi puhdistaa natsismista, kantaa nimeä Vladimir Putin.”

Etsiessäni tietoa netistä tätä blogia varten törmäsin myös suomenkieliseen sivustoon partisaani.com. Sivuston kommentteja lukiessani tunsin siirtyväni aikakoneella Hitlerin valtakuntaan, vai mitä mieltä olette seuraavista mielipiteistä? ”Ukrainan sotaa ei käydä Venäjän ja Ukrainan välillä, vaan se on juutalaisten valtapiirien sotaa valkoisia kristittyjä vastaan. Jälleen kerran valkoiset kansat taistelevat toisiaan vastaan, ja voitot keräävät juutalaiset.”

Heil, Hitler! kaikuu tämän sivuston teksteissä, vakka sitä ei suoraan sanotakaan. Tulipa mieleeni, että jos kerran Putin haluaa puhdistaa maailmaa natsismista, niin kovin kaukaa ei tarvitse aloittaa.

Lähteinä verkkolehdet: Judische Allgemeine sekä Frankfurter Allgemeine, partisaani.com

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Zelenskyi, Ukraina, juutalaisuus

Vladimir Putin, Venäjän ortodoksikirkon oma poika

Lauantai 26.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Vladimir Putin, Venäjän ortodoksikirkon oma poika

Neuvosto-Venäjän historiassa on ortodoksisen kirkon merkitys vaihdellut aina kunkin aikakauden poliittisen tilanteen ja poliitikkojen intressien mukaan. 1900-luvun alussa hallitsijan siteet kirkkoon olivat voimakkaat, ja tsaari oli sekä Venäjän keisarikunnan että kirkon ylin hallitsija. Kommunismin tultua ”valtauskonnoksi” kirkon valta väheni, sillä marxismin oppien mukaan kristillinen uskonto oli oopiumia kansalle ja taikauskoa. 1920-luvulta lähtien kirkko koki valtion taholta suoranaista vainoa.

Vasta 1980-luvun lopulla ortodoksisen kirkon tilanne alkoi parantua, kun Mihail Gorbatsov lopetti vainot, ja viimein 2010-luvulla sen suhteet valtioon rupesivat vahvistumaan, sillä tuolloin Vladimir Putin alkoi hakea tukea ja tukijoita omalle vallalleen kirkon piiristä. Jumalanpalvelukseen osallistuva, tuohuksia sytyttävä ja ikonia suuteleva mies sai osakseen tavallisen kansan sympatiat ja luottamuksen ja auttoi unohtamaan tämän KGB-menneisyyden. Tänä päivänä Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill on Putinin läheinen liittolainen. Kumpikin osapuoli on hyötynyt tilanteesta, sillä uskonnonopetuksesta on tehty koulussa pakollista (!), ja esimerkiksi yleinen suhtautuminen homouteen ja homopareihin on kirkon opin mukaisesti hyvin karsasta. Patriarkka Kirill on myös henkilökohtaisesti netonnut läheisistä suhteistaan Putiniin. Sen osoituksena pidetään esimerkiksi miehen ranteessa vilahdellutta 30 000 euroa maksanutta kelloa sekä muutoinkin kirkon miehelle epäsovinnaista ylellistä elämäntapaa luksusjahteineen ja -huviloineen.

Miten tähän on tultu? Miksi Venäjän diktaattori veljeilee kirkon kanssa, vaikka sen oppi on kommunistisen aatteen mukaan oopiumia kansalle? Olen ollut monena kesänä vapaaehtoistöissä Suomen Valamossa oppaan tehtävissä. Luostarissa olen tavannut paljon turisteja ja tietysti kuullut mielenkiintoisia juttuja. Esittelin kerran turistiryhmälle vanhassa kirkossa ollutta maalausta, johon on kuvattu Laatokan Valamon saari erilaisine rakennuksineen noin sata vuotta sitten. Eräs ryhmässä mukana ollut henkilö rupesi kertomaan, kuinka nykyisin tällä luostarisaarella sijaitsee myös Putinin datsa eli kesähuvila. Kyseinen paikka on tietysti tarkoin vartioitu, ja siihen kuuluu myös pieni lentokenttä, jonne helikopteri voi laskeutua. Juttu kuulosti uskottavalta, kun tietää Putinin lämpimät suhteet Venäjän ortodoksisen kirkon nykyiseen johtajaan.

Putin on kuitenkin sen ikäinen mies, että hän on syntynyt ja elänyt vahvan kommunismin aikana. Mistä hän olisi saanut uskonnollisia virikkeitä? Joku (edelleen Valamon turistijoukosta) tiesi kertoa, että Vladimirin mummo oli ollut hurskas ortodoksi, ja että poika olisi hänen mukanaan päässyt tutustumaan kirkkoon ja sen oppiin. Joidenkin selitysten mukaan Vladimirin äiti olisi kastattanut pojan salaa. Aika haettuja spekulaatioita molemmat, sillä esimerkiksi Vladimir-pojan äidistäkään ei ole olemassa varmaa tietoa, ainoastaan aikamoinen määrä huhuja ja pimitettyä totuutta.

Kun Neuvostoliitto hajosi, kirkko alkoi siunata aseita ja armeijan joukkoja. 23.2.2022 julkaistiin Venäjän patriarkan lausumat onnittelut maan presidentille ”isänmaan puolustajien päivänä”, joka on Venäjän asevoimien vuosipäivä. Lausumassaan Kirill myötäilee Putinin ajatuksia kertomalla, että venäjän ortodoksinen kirkko on aina ”pyrkinyt antamaan merkittävän panoksen maanmiestensä isänmaalliseen kasvatukseen”.Tutkijoiden mukaan Kirillin käyttämä ilmaisu ”isänmaan puolustaminen” on tyypillistä Putinin ja putinistien käyttämää retoriikkaa, jolla vältetään sota-sanan käyttöä.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan samainen patriarkka Kirill julkaisi seuraavanlaisen tiedotteen: ”Syvällä ja sydämestä tulevalla tuskalla näen tapahtumien aiheuttaman ihmisten kärsimyksen. Koko Venäjän patriarkkana ja kirkon päämiehenä, jonka lauma on Venäjällä, Ukrainassa ja muissa maissa, tunnen syvää myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, joita kärsimys on koskettanut.” Kirill kehottaa myös osapuolia välttämään aiheuttamasta siviiliuhreja ja kehottaa ihmisiä rukoilemaan. Hän siis tuntee myötätuntoa, mutta vieläkään hän ei voi käyttää sellaisia sanoja kuin ”sota” tai ”hyökkäys”.

Kun tämä sota loppuu, – ennemmin tai myöhemmin – Putin löydetään bunkkeristaan, jossa hän odottaa kohtaloaan kuten Hitler aikoinaan. Yksinäinen vanha mies, jolla ei ole enää mitään menetettävää. En usko, että edes Venäjän ortodoksisen kirkon päämies haluaa enää olla tuossa vaiheessa tukemassa joukkomurhan aloittanutta miestä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vladimir Putin, Venäjän ortodoksinen kirkko

Vanhemmat kirjoitukset »