Anteeksipyyntö: Olen ominut piirteistä vieraista kulttuureista ja jatkan edelleen

Torstai 14.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Anteeksipyyntö: Olen ominut piirteitä vieraista kulttuureista ja jatkan edelleen

Paistoin tänään pakastepitsaa. Hyvän makuinen ja helppo ratkaisu näin reissaajalle ja muutenkin. Muistan hyvin sen ajan, jolloin ensimmäiset ranskanperunat eli ranskalaiset (!) ja hampurilaiset (!) cocacolan siivittäminä tulivat ruokapaikkoihin. Oli siinä ihmettä kerrakseen! Pikaruoka ei kuitenkaan yleensä ole ihan minun juttuni, mutta sen sijaan espanjalaistyyliin valmistettu ateria ja varsinkin intialaisen keittiön ruoka maistuvat erinomaisesti: Tikka masala, yes! - Joko minun tässä vaiheessa pitää pyytää anteeksi omimaani ruokakulttuuria?

Tosiasia on se, että meillä ei enää juurikaan syödä perunoita ruskean kastikkeen kanssa, eikä sen puoleen hernekeittoakaan. Einesmaksalaatikko menisi hyvin alas, mutta siitä minulla tulee maha kipeäksi. Mutta hei, kanssakokkaajat, kuka meistä edes tulee ajatelleeksi jotain ”kulttuurin omimista” valmistaessaan tai syödessään ruokaa, joka alun perin on kotoisin suurin piirtein toiselta puolelta maapalloa? Eihän tässä voi muuta sanoa kuin että kaunis kiitos italialaisille, espanjalaisille, intialaisille, kiinalaisille ja ties keille kaikille siitä, että olemme päässeet eroon perisuomalaisesta keittiöstä!

On minulla muutakin tunnustettavaa kuin tuo pitsa: Minä tykkään käyttää farkkuja. Minulla on näiden vuosikymmenien aikana ollut varmasti ainakin sadat erilaiset farkut, ja nytkin niitä löytyy kaapista viidet erimalliset. Sorry vain, te Amerikan lehmipojat ja kaivostyöläiset, mutta näin on. Farkut ovat siis alun alkaen olleet vahvasta kankaasta tehdyt työhousut. Ne suunnitteli amerikkalainen vaatturi Jacob Davis 1870-luvulla, ja näistä housuista tuli varsinainen hitti raskaan työn tekijöiden keskuudessa. Kun James Dean käytti farkkuja vuonna 1955 valmistuneessa elokuvassa ”Nuori kapinallinen”, niin muoti oli syntynyt! Anteeksi, anteeksi, mutta farkuista en luovu ilman taistelua!

Ja sitten vielä yksi juttu: Kun opetin aikoinani koulussa musiikkia, niin annoin lasten soittaa aina monenlaisilla soittimilla. Tuleepa nyt mieleeni, että soitinten joukossa oli marakasseja,kastanjetteja, kulkusia, quiroja (googlatkaa, jos ette tiedä), tamburiineja, ja kai joku panhuilukin jostain löytyi… Kyllä lapsista lähti ääntä, kun he paukuttelivat menemään näillä vieraiden maiden soittimilla, ja olihan meillä hauskaa! Kyllä me välillä soitimme kanteleellakin, tietysti, ainakin tuossa Kalevalan päivän tietämillä, mutta silloin meno ei ollut ihan niin rentoa.

Joidenkin vieraaseen kulttuuriin kuuluvien asioiden omiminen tai niihin sopeutuminen ei olekaan minulle sitten niin helppoa. Yksi juttu on poskisuudelmat. En vieläkään muista, kumpi poski minun pitäisi kääntää ensiksi, ja mitä sitten tapahtuu. Kyllä kättely on eri luontevaa tuohon verrattuna ja ehkä näin tautiaikana hygieenisempääkin.

Minä olen ominut kulttuureja siitä lähtien, kun synnyin. Vahvimpana kohdallani painottuu tietysti kotoperäinen elämäntyyli, mutta kun alle kaksikymppisenä lähdin maailmalle, niin silloin alkoivat uudet ajatukset ja tavat tarttua. - Ette usko, kuinka vaikeaa oli opetella uudestaan sinuttelemaan vanhempia ihmisiä sen jälkeen, kun olin asunut vuoden Saksassa. Olin ihan pihalla aluksi! - Eikä nykyisin tarvitse edes matkustaa ulkomaille, sillä vieraat ajatukset, tavat, tottumukset, ruoka, pukeutuminen, musiikki, kirjallisuus, kaikki se, mikä kuuluu ihmiselämään, hyökkäävät kimppuumme, kun aukaisemme television, radion tai jonkin muun viestimen. Yritä siinä sitten pysytellä neutraalina suomalaisena.

On hienoa, että voimme saada uusia ideoita ja näkemyksiä elämäämme. Kun maailmankuvamme laajenee, pystymme ymmärtämään toisiamme paremmin – näin ainakin toivon. Me ihmiset tällä maapallolla emme elä yksin, vaan yhdessä toistemme kanssa. Kiitos seurasta!

P.s. Jos joku vielä jaksaa ahdistua joistakin pikkuleteistä tai lappalaismyssystä tai vastaavasta, niin minulla on neuvo: Ajattele vaihteeksi ihmisten tilannetta Afganistanissa. Kyllä siinä yhteydessä pienemmät harmituksen aiheet unohtuvat.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kulttuurin omiminen, anteeksipyyntö, yhteinen maailma

Mikä ihmeen Elokapina?

Torstai 7.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Mikä ihmeen Elokapina?

Tuskin kukaan on viime aikoina voinut välttyä lukemasta, kuulemasta ja näkemästä uutisia Elokapina-nimisen ympäristöliikkeen aiheuttamista häiriöistä pääkaupunkiseudulla. Kapinaliikkeen edustajia majaili teltassa tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla jo kesäkuun alkupuolella, jolloin itsekin käväisin Helsingissä. Silloin tilanne vaikutti aika harmittomalta, mutta tänään tunnelma näyttää olevan jo aggressiivisempi. Mistä oikein on kysymys?

Parhaillaan on menossa ns. ”syyskapina” (29.9.-8.10), jonka tarkoituksena on saada hallitus julistamaan ilmasto- ja ympäristöhätätila. Hätätilan julistamista tulisi seurata puolestaan konkreettisia toimenpiteitä, jotta Suomen luonnonvarojen ylikulutus ja päästöt laskettaisiin mahdollisimman pian ekologisesti kestävälle tasolle. Tämä on siis päämäärä, tosin Elokapinaliike itse ei kerro suunnitelmiaan tai ehdotuksiaan siitä, mitä toimenpiteitä tavoitteeseen pääsemiseksi pitäisi tehdä.

Elokapina on osa Extinction Rebellion- nimistä kansainvälistä liikettä. Jokainen kansallinen haara toimii kuitenkin itsenäisesti ja määrittelee omat toimintatapansa sekä kerää omat varansa. Elokapinalla ei ole johtajia (näin liike ainakin väittää), vaan asioita ajetaan työryhmissä vastuualueittain. Vaikka Extinction Rebellion perustajahahmoihin kuuluva Roger Hallam on tunnettu väkivaltaan yllyttävistä ja holokaustin kieltävistä lausunnoistaan, suomalainen liike sanoutuu kaikesta tällaisesta irti. Tosin mieleeni nousi muutama kysymysmerkki, kun katsoin tallenteita mielenosoituksista. Niiden taustalla soi hyvin isänmaallinen marssimusiikki, jota sinänsä oli mukava kuunnella, mutta joka oli tietysti varsin tietoinen valinta. Ajatukseni laukkasivat tähän suuntaan: kapina – (yltiö)isänmaallinen marssimusiikki – Roger Hallamin natsimyönteisyys. On myös merkillepantavaa, että Elokapina on mainittu Suomen sisäministeriön väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksessa.

Tämä ympäristöliike kertoo julkitulossaan, että sen mielestä yksilön valinnoilla ei ole vaikutusta ilmastonmuutokseen, koska yksilötasoiset teot eivät ole kansainvälisten tutkimusten mukaan riittäviä. Näitä tutkimustietoja ja kansainvälisiä kannanottoja löytyy elokapina.fi-sivustolta. Jotta planeettamme pelastuisi, Elokapinan mielestä meidän on mentävä ”taloudellisen toimintamme kovaan ytimeen” eli tuotettava paljon vähemmän energiaa ja kulutettava paljon vähemmän materiaa. Missään vaiheessa liike ei kuitenkaan esitä mitään konkreettisia, ihmisläheisiä tekoja, joihin tavallisen kansalaisen tai jopa hallituksen olisi helppo samaistua. Ilmeisesti kapinoitsijat eivät ole jaksaneet ajatella niin pitkälle.

Liikkeen tiedotteen mukaan se uskoo voivansa vaikuttaa asioihin käyttämällä väkivallatonta suoraa toimintaa ja kansalaistottelemattomuutta. Kuulostaa niin ihanan nuorelta ja idealistiselta, mutta kuitenkin aika - epäkäytännölliseltä! Toisaalta tällainen ”kevytvaikuttaminen” on helppoa ja siihen on kiva mennä mukaan, jos ja kun tarvitsee vain istuskella kadulla ihmisten valokuvattavana. Niin, nuoriahan nämä telttailijat ovat.

Elokapinan ajama asia – maapallon ja ilmakehän saastuttamisen hidastaminen ja ehkäisy – on tietysti hyvä ja tärkeä, siitähän ei voi olla kuin yhtä mieltä. Kapinoitsijat näyttävät kuitenkin tyytyvän vain telttailuun ja huomion keskipisteenä olemiseen, mikä ei sinänsä edistä maapallon hyvinvointia. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin maanteiden tukkona olevat mielipidevaikuttajat ovat olleet monelle työ- ja opiskelupaikkoihin menevälle aikamoinen riesa. Riesan lisäksi kapinoinnin aiheuttamat kulut ovat suuret, sillä poliisihallituksen poliisitarkastaja Konsta Arvelinin mukaan liikkeen syksyiset mielenosoitukset ovat maksaneet yhteiskunnalle jo satoja tuhansia euroja. Elokapina on tuskin saanut uusia faneja näillä tempauksillaan.

Liikkeeltä puuttuu konkretia, ja ilman sitä idealismi käy tyhjän päällä. Mietitäänpä seuraavanlainen esimerkki: Herra Fat on lihonut niin paljon, että hänelle on aiheutunut ylipainosta monenlaisia sairauksia. Tupakanpoltto ja alkoholin ylikulutus ovat tuoneet osansa siihen, että Fatin keho alkaa vedellä viimeisiään. Lääkärit ja läheiset paasaavat ja uhkailevat. He sanovat, että potilaan on aloitettava dieetti ja liikunnallinen elämäntapa, jätettävä tupakka ja alkoholi. Hyviä ja tärkeitä neuvoja ja käskyjä satelee suunnasta jos toisesta, ja herra Fat on syvällä sisimmässään samaa mieltä. Kyllä hän tietää. Mitä sitten tapahtuu? Ei mitään. Kukaan ei vaivautunut seisomaan ihan konkreettisesti miehen rinnalla, hänen tukenaan ja apunaan, kaikki vain neuvoivat ja komensivat. Huonostihan siinä sitten kävi. Mutta olisi voinut käydä toisinkin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elokapina, ympäristö, vaikuttaminen

Muistatko murehtia tarpeeksi?

Torstai 30.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Muistatko murehtia tarpeeksi?

Hyvä ystäväni kertoi minulle olleensa todella reipas lapsi. Hän oli rohkea esiintyjä, harrasti musiikkia ja liikuntaa ja kilpailikin molemmissa lajeissa. Ystäviä tytöllä oli paljon, perhe oli ihana, isovanhemmat läheisiä. Lapsuudesta nuoruuteen siirtyminen tapahtui ilman suurempia kompurointeja, ja vaikka kokeet ja läksyt veivät paljon aikaa, niin kaverit ja harrastukset eivät jääneet kakkossijalle. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen seurasi mahtava vuosi ulkomailla au-pairin tehtävissä, sen jälkeen mielenkiintoiset opinnot, perheen perustaminen ja lasten saanti. Ja tyttö oli aina yhtä reipas.

Jossakin vaiheessa aikuisuutta elämä alkoi kolhia. Kulissit pysyivät kasassa, tyttö reippaana, mutta mieli alkoi muuttua. Aluksi hän luuli, että se oli väliaikaista, ja että kunhan hän ajan mittaan pystyisi unohtamaan nämä ikävät ja raskaat koettelemukset, niin kaikki muuttuisi taas hyväksi. Siltä näyttikin välillä. Mutta kun vuosia ja kolhuja tuli lisää, myös murehtiminen alkoi lisääntyä. Tuntui siltä, että koko ajan piti olla varuillaan. Jos skarppasi, niin ehkä mitään pahaa ei sattuisikaan. Skarppaaminen tarkoitti myös sitä, ettei saanut iloita liikaa, ja että piti pelätä koko ajan. Piti olla varalta huolissaan perheestä, sillä aina oli mahdollista, että jollekin läheisistä sattuisi jotain vakavaa ja vaarallista. Piti myös tarkkailla itseään: Miksi vatsa oli aina kipeä? Mistä jokin luomi oli tullut ihan yhtäkkiä? Miksi sydänalaa vihlaisi? Elämä alkoi olla raskasta. Jos tyttö – tai nyt jo keski-ikänsä ohittanut nainen - lähti vaikka matkalle tai vietti mukavan päivän perheen tai ystävien seurassa, niin pelko hellitti joksikin aikaa, ja elämä tuntui kummallisen tavalliselta. Mutta sitä ei tapahtunut usein, oikeastaan aivan liian harvoin. Sureminen oli muuttunut masennukseksi, joka vei elämänilon ja tulevaisuudentoivon.

Pelkääminen on alkukantainen tunne, joka on mahdollistanut ihmislajin elossa pysymisen. Myös nykyihminen ymmärtää olla sen verran varuillaan, ettei lähde yöllä kävelemään suurkaupungin slummeihin tai vaikkapa urheile itseään läkähdyksiin, jos lääkäri on käskenyt ottamaan rauhallisesti. Huolehtiminen ja varautuminen on monesti viisasta, mutta jossakin vaiheessa voi käydä niin, ettei ihminen enää hallitse itseään, vaan hänen mielensä ja kehonsa täyttävät surut, pelot ja huolet. Se, mitä kuvittelemme tapahtuvaksi, ei vaikuta ainoastaan päämme sisällä, vaan tuo mukanaan uniongelmia, vatsa- ja päänsärkyä, mahdollisesti sydän- ja hengitysoireita. Murehtiminen muuttuu depressioksi.

Murehtimisen mukanaan tuomat fyysiset ongelmat johtuvat siitä, että aivomme eivät pysty erottamaan ajatuksia ja todellisia tapahtumia toisistaan. Kun pelko mahdollisesta sairastumisesta valtaa mielen, keho joutuu hälytystilaan, josta puolestaan seuraa monenlaisia fyysisiä ilmiöitä, jotka taas vahvistavat käsitystä siitä, että todellinen sairaus on olemassa.

Totuus – mistä murehtija ei pysty itseään vakuuttamaan -, on se, ettei sureminen ja huolehtiminen voi estää asioita tapahtumasta. Voinko etukäteen murehtimalla estää läheiseni tai oman sairastumiseni tai auton alle jäämisen? Voinko etukäteen pelkäämällä estää lentokoneen putoamisen? Ei, pelkääminen ei auta, mutta miten saada itsensä vakuuttumaan siitä? Kun pelkoajatukset hallitsevat arkea (vaikka sitä ulkopuoliset eivät havaitsisikaan), pään sisällä pyörii karuselli, joka estää ihmistä elämästä tavallista, ihan mukavaa elämää.

Saksankielisellä sivustolla ”PAL – praktisch anwendbare Lebenshilfen” (käytännöllisiä apuja elämään) psykologi ja psykoterapeutti Rolf Merkle antaa järkevältä kuulostavia ohjeita pelkotilojen hallitsemiseen ja niiden syntymisen estämiseen. Hän muistuttaa lukijoitaan ensiksi Lutherin ajatuksesta (tosin Lutheria ei mainittu, mutta lause on tuttu): ”Et voi estää lintua lentämästä pääsi yli, mutta voit estää sen tekemästä pesää sinne.” Se, joka on tottunut murehtimaan, voi tuskin kovinkaan helposti estää näiden ajatusten syntymistä. Niihin ei tulisi kuitenkaan juuttua.

Seuraavaksi Merkle kehottaa ihmisiä kiinnittämään huomionsa siihen, kuinka usein näitä ajatuksia syntyy. Jos huolikerrat laittaa muistiin listaan, voi yllättyä, kuinka suuren osan päivästä joutuu selviytymään murheiden kuormittamana.

Keskeytä huoliajatus siinä vaiheessa, kun se on syntymässä, neuvoo Merkle. Voit vaikka läpsäyttää käsiäsi yhteen ja sanoa ”seis”. Tässä vaiheessa voi myös miettiä, mitä mukavaa (jos mahdollista) voisi nyt tehdä. Jos kuitenkin tuntuu siltä, ettei huolista pääse eroon, voi istua listaamaan niitä. Samalla voi miettiä, voiko jonkin huolenaiheen selättää käytännön toimilla.

Lopuksi Merkle kehottaa: Ole rohkea! Kun raskas ja pelottava ajatus tulee mieleesi, sano itseksesi:” Tapahtuipa mitä tahansa, kyllä minä selviän.” Ja sitten vielä: Naura paljon! Se on erinomainen keino päihittää surut ja huolet. Helpommin sanottu kuin tehty.

Jos jollakin lukijoista on kokemusta ja ehkä neuvojakin siitä, miten huoliajatusten kuormaa voisi keventää, niin minä ja kaikki tämän blogin lukijat otamme ne ilolla vastaan.

3 kommenttia . Avainsanat: murehtiminen, masennus, Rolf Merkle

Esineellistäminen

Torstai 23.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Esineellistäminen

”Esineellistäminen tarkoittaa sitä, ettei ihmiseen suhtauduta yksilönä, vaan tavarana, jota voi liikutella, kosketella ja katsella.”(Wikipedia, Suomi)

”Esineellistämisellä tarkoitetaan sitä, että ihminen kohtelee toista ihmistä tai eläintä objektina eli kohteena (epäinhimillistäminen), jolloin ihmisen tai eläimen arvo turmeltuu ja vahingoittuu. Tällainen käytös tulee esille useissa tilanteissa, joissa vallankäyttö ei jakaudu tasapuolisesti. Esimerkkeinä mainittakoon orjuus, kouluelämä, lääketieteen alueet, eläinkokeet, teollisuus, sukupuolisuhteet tai seksuaalisuus .”(Wikipedia, Saksa)

Käytännössä olemme tottuneet siihen, että termiä ”esineellistäminen”käytetään yleisimmin tilanteissa, joissa naiset ovat kokeneet tulleensa pelkästään nähdyiksi ja tuijotetuiksi, mutta eivät kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Nykyisin esineellistämisestä puhuvat myös miehet (varsinkin nuorten maailmassa), joiden on vaikea hyväksyä sellaista ajatusmallia, että hyvä eli macho ulkonäkö on kaikki, mitä mies tarvitsee pärjätäkseen. Kärjistettynä voisi sanoa: Alapää on tärkein, yläpäästä ei ole niin väliä.

Asia ei ole uusi, mutta nykyään tilanteeseen havahdutaan entistä useammin ja aiheestakin. Olen pohtinut tätä asiaa ja tullut siihen loppupäätelmään, ettei henkilön esineellistäminen lopu koskaan, ellei hän myös itse yritä vaikuttaa siihen (ja kaikkihan eivät tähän syystä tai toisesta kykene). Kun katsotaan nykyistä somemaailmaa, joka on täynnä henkilöitä, jotka kauppaavat itseään erilaisilla sivustoilla ja erilaisissa sovelluksissa, niin hyvällä syyllä voidaan sanoa, että nämä henkilöt haluavat toimia ulkonäkö edellä. Jos naishenkilö kerta toisensa jälkeen postaa kuvia, joissa hän esiintyy huulet mutrulla, vähissä vaatteissa, mielellään ylellisessä ympäristössä, niin mitä hän haluaa yleisölleen kertoa? ”Tämä olen minä, tykkää minusta, ja minäkin ehkä tykkään sinusta. Osta myös tuote/laihdutusohjelma/tms, jota mainostan. Sinusta voi tulla minä.” Tämän tyyppisissä julkaisuissa henkilö esineellistää itse itsensä, hän tekee kauppaa itsellään.

Jokin iltapäivälehti mainosti artikkelia, jossa eräs neitokainen kertoi ammatistaan seksityöläisenä. En lukenut juttua, näitähän ilmestyy tuon tuostakin. Artikkelissa esiintynyt henkilö on tehnyt omasta ruumiistaan kauppatavaran, hän myy itseään kuin lihapakettia kaupan hyllyltä. Tyttö on nuori, tietysti, mutta jonkinlainen tulevaisuus häntäkin odottaa. Kuinka paljon vääryyttä hän tekeekään tulevalle, aikuisemmalle itselleen.

Jos ihmiselle suodaan kohtuullisen paljon elinaikaa, niin ennen pitkää edessä on lyhyen huuman jälkeen ajanjakso, jolloin ketään ei enää juurikaan kiinnosta hänen ulkonäkönsä, ellei hän ole poikkeavan ruma. Ihmisiä kiinnostaa se, kuka, mikä ja millainen kyseinen henkilö on, mitä hän osaa, ja myös mitä hän haluaa. Häntä ei kohdella enää aivottomana objektina.

Juttelin erään ystäväni kanssa luokkajuhlista. Hänen luokkansa oli kokoontunut riemuylioppilasjuhlaan, nämä onnekkaat 70-vuotiaat (minä olin kateellinen, sillä meidän juhlamme on peruuntunut jälleen kerran). Ystäväni kertoi, kuinka ikimuistoisia hetkiä juhlijat olivat saaneet viettää, ja yhdessä tulimme siihen lopputulokseen, että on mahtavaa, kun tässä iässä jokainen pystyy olemaan juuri se, kuka ja mikä on, eikä enää tarvitse esittää mitään muuta!

Juuri, kun ihminen on päässyt tasapainoon itsensä ja ympäristönsä kanssa, tulee lopullinen mahalasku. Jos elämänlanka sattuu olemaan pitkä, niin jossakin vaiheessa jokainen tarvitsee apua jokapäiväisessä arjessa ja joutuu/pääsee hoivakotiin. - Terveisiä yksityisestä päiväkodista, jossa vierailin joku päivä sitten. - Rakas ystäväni sairastaa Alzheimerin tautia. Hän ei pysty enää kävelemään, ajatus takkuaa, puhetta tulee jonkin verran. Hän makasi huoneessaan keskellä päivää. Sälekaihtimet oli vedetty ikkunan eteen, ystäväni oli valveilla ja tuijotti kattoon.

- Haittaako sinua, jos aukaisen vähän näitä sälekaihtimia? kysyin ja päästin päivänvaloa huoneeseen.

- Onko tuo kirkon torni?

- Ei, se on Tietomaan torni.

Ystäväni katseli ikkunasta kauniita ruskamaisemia, hän, joka makasi sängyssään pestynä, syötettynä ja… kuin unohdettu esine.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: esineellistäminen, objekti, kohde

Mitä Tanska opetti minulle?

Perjantai 17.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Mitä Tanska minulle opetti?

Palasin juuri opintomatkalta Kööpenhaminasta. Meitä oli reissussa Oulun seudun omaishoitajien yhdistyksestä viisi työntekijää ja kolme hallituksen jäsentä, ja tarkoitus oli saada vieraalta maalta uusia ideoita ja virikkeitä toimintaan. Minulle tällainen matka yhdistyksen mukana oli ensimmäinen, mutta ulkomailta on kuulemma käyty hakemassa oppia aiemminkin.

Mitä minä opin? Ensimmäinen vierailukohteemme oli Peder Lykke Centret Kööpenhaminassa. Kyseessä oli hoivakoti, joka painotti toiminnassaan monimuotoisuutta. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hoivakodin asukkaat koostuvat ikäihmisistä, joilla on monipuolinen etninen ja uskonnollinen tausta (asukkaat puhuvat 28:aa eri kieltä), heillä saattaa olla myös diagnoosi muistisairaudesta tai psyykkisestä sairaudesta. Kyseinen hoivakeskus on 70-luvulta peräisin oleva suuri talokompleksi, joka ei vakuuttanut ulkonäöllään, mutta sitäkin enemmän kaikella sillä, mitä pääsimme sisällä näkemään, kuulemaan ja tuntemaan.

Keskuksen tiloissa toimii asukkaiden tarpeita varten myös kampaaja, hammaslääkäri, lääkäri, kahvila ja kauppa, ja sillä on käytössään kolme bussia, joilla hurautetaan retkille ja tapahtumiin.

Kaikkein kauneinta ja vaikuttavinta, mitä minulle jäi mieleeni johtajattaren kahden tunnin mittaisesta esityksestä, oli lause: ”Ihmiset tulevat tänne jatkamaan elämää.” Tämä filosofia näkyi voimakkaasti talon toiminnassa, sillä sen tiloissa toimi myös kunnan päiväkeskus monenlaisine ohjelmineen. Asukkaat voivat halutessaan osallistua erilaisiin jumppiin, käsityökerhoihin, maalaukseen, kuorolauluun, keittokursseille (erikoisuutena miehille suunnattu kurssi), he pääsevät kuuntelemaan erilaisia esitelmiä jne. Talossa vietetään monenlaisiin kulttuureihin kuuluvia juhlia sekä sisätiloissa että ulkona olevassa puutarhassa, ja niihin kaikki ovat tervetulleita. Ruoka valmistetaan omassa keittiössä, ja tässä pyritään myös huomioimaan erilaisten kulttuurien ruokaperinteet. Johtajatar korosti puheessaan sitä, että keskukseen muuttajat ovat sairaita mutta aikuisia ihmisiä. Heidät pyritään kohtaamaan yksilöinä, joilla on omat juuret ja kulttuuri. Tulin surulliseksi ajatellessani tuttaviani, jotka maksavat koko eläkkeensä siitä hyvästä, että heitä säilytetään yksityisessä hoivakodissa. Kun Peder Lykke Centret painottaa ajatusta, että ihmiset tulevat sinne jatkamaan elämäänsä, niin joskus minusta tuntuu, että suomalainen hoivakotikulttuuri painottaa ihmisten säilyttämistä hengissä.

Pääsimme myös asuntokerrokseen, jossa asukkaiden erikokoiset kodit sijaitsevat. Monen kodin ovet olivat auki, ja saatoimme todeta, kuinka viihtyisästi ne oli sisustettu omilla huonekaluilla. Piipahdimme myös erään rouvan asunnossa, ja kyllä, kyllä se tuntui kodilta. Hän sanoikin, että tässä on kaikki, mitä hän nyt tarvitsee.

Eräs tutustumiskohteemme oli Kööpenhaminan omaishoitajien yhdistys. Siellä meille esiteltiin omaishoitajille kohdennettu ja jo vuosia käytössä ollut terapiakurssimuoto. Kurssin vetäjät olivat itsekin omaishoitajia, jotka oli koulutettu vetämään terapiaryhmiä, ja jotka tekivät tätä vapaaehtoistyönä. Tarkoituksena oli ohjatun keskustelun kautta ja ryhmän avulla saada tukea omaan vaikeaan tilanteeseen. Koska tämä toimintamuoto on ollut käytössä jo vuosia, ja sen vaikutuksia on pystytty tutkimaan, on voitu todeta, että suurin osa ryhmiin osallistuneista on kokenut saavansa psyykkistä apua ja kuntoutusta ryhmätapaamisista.

Koin tällaisen terapiamuodon todella hyväksi ajatukseksi. Jäin vain miettimään, että meillä Suomessa ollaan varmasti hitaampia käyttämään tämäntyyppisessä toiminnassa vapaaehtoisia, joilla ei ole ammatillista koulutusta. Tässä tuleekin näkyviin Tanskan ja Suomen ja tanskalaisten ja suomalaisten välinen ero: Meillä mennään tarkasti pykälien mukaan ja viilataan pilkkua, Tanskassa tekeminen ja rupeaminen ei ole niin määriteltyä, asioita kokeillaan, ja jos hyvin menee, niin mahtavaa, ja jos ei, niin annetaan homman sitten jäädä. Tulipahan kokeiltua!

Käynti Suomen suurlähetystössä oli myös mielenkiintoinen. Suurlähettiläs kävi tervehtimässä meitä, ja virkailijat kertoivat arjen asioista rennolla tyylillä. Oli kiinnostavaa kuulla, että esimerkiksi maan työkulttuuri on erilainen kuin meillä. Virkailijan mukaan joka ikinen tanskalainen työelämässä mukana oleva on saanut ainakin parit potkut elämänsä aikana, mutta se kuuluu asiaan. Työpaikkoja vaihdetaan helposti ja usein, ja työttömille voidaan osoittaa töitä ihan jonkun muun alan kuin omansa parista (maan pitkäaikaistyöttömyysprosentti on 1,2). Joustavuudesta hyvänä esimerkkinä on myös se, että koronan aiheuttamaa työttömyyttä on purettu hyvin palkkaamalla esimerkiksi ravintola-alan ihmisiä covid-testaajiksi. Palkka on kuulemma parempi kuin omalla alalla, eikä Tanska ilmeisesti näe mitään ongelmaa siinä, etteivät testaajat ole terveydenhuollon ammattilaisia.

Voisin lähteä turistimatkalle Kööpenhaminaan, sillä kaupunki on täynnä upeita nähtävyyksiä, joita en päässyt katsomaan. Keliaakikoille annan kuitenkin varoituksen: Maa ei tunne keliakiaa eikä laktoosi-intoleranssia, siellä asuu siis hyvävatsaista kansaa. Minulla oli nälkä koko ajan, mutta farkkujen vyötärö löystyi muutamassa päivässä parin sentin verran. Ei paha.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tanska, Kööpenhamina, omaishoito

Kun majatalossa ei ole tilaa

Keskiviikko 8.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Kun majatalossa ei ole sijaa

Varmaan jokainen rippikoulun käynyt tunnistaa Rooman keisari Augustuksen nimen sekä tähän henkilöön liittyvän verollepanon ja väestönlaskennan, joka ei suinkaan ollut ensimmäinen, vaikka näin usein mainitaan. Täsmällisemmin sanottuna Rooman valtakunnan alamaisten tuli kirjoittautua veroluetteloon, ja tämä tapahtui henkilön omassa synnyinkaupungissa. Määräyksestä syntyi aikamoinen ruljanssi, vaikka ilmeisesti verolle kirjautumiseen oli annettu runsaasti aikaa. Historiallisten lähteiden mukaan myös Betlehem-niminen pieni paikkakunta oli tupaten täynnä väkeä juuri siihen aikaan, jolloin myös Josef ja hänen raskaana oleva morsiamensa saapuivat sinne. Heille ei ollut siis sijaa ”majatalossa”. Historioitsijat tosin epäilevät, ettei niin mitättömällä paikkakunnalla ollut edes olemassa majataloa, matkalaiset majoittuvat kuka minnekin, sopu ja pakko antoivat tilaa. Kerrotaan, että Josef ja Maria saivat majapaikan tallista, ehkä näin, ehkä he vain oleilivat sukulaisten nurkissa, sillä he viipyivät paikkakunnalla kuitenkin jonkin aikaa.

Tärkeintä ei ole historiallisten yksityiskohtien tarkkuus, vaan sen sanoma: Auta vierasta, kun hänellä on vaikeaa.

Suomeen on tullut pakolaisaalto toisensa jälkeen aina, kun itärajan takana on ollut sotia ja vainoja. Sisällissodan loputtua (v.1918) Suomeen tuli Venäjältä venäläisiä, itäkarjalaisia ja inkeriläisiä sekä myös muita Venäjällä asuvia ulkomaalaistaustaisia henkilöitä. Pakolaisia tuli kolmessa eri ryppäässä usean vuoden ajan.

Suomi oli rutiköyhä sisällissodan jälkeen. Vuonna 1922 perustettiin Valtion pakolaisavustuskeskus, joka huolehti pakolaisten asuttamisesta ja elintarvikehuollosta. Pakolaisleirejä ja lastenkoteja oli mm. Viipurin Turkinsaaressa, Oulun Maikkulassa, Lahden Hennalassa ja Kotkan Kyminmaassa. Tavoitteena oli kuitenkin tehdä pakolaisista tavallisia kansalaisia oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

”Tarkoitus on antaa avustusta vain sellaisille, jotka eivät omin avuin tule toimeen. Kaikki työkykyiset saavat elättää sekä itsensä että perheensä ” (Eteenpäin-lehti, 1922). Tämä strategia toimi pääasiallisesti hyvin. Enimmillään pakolaisia oli Suomessa tuolloin 35 000.

Talvisodan jälkeen (1941-) Neuvostoliitolle luovutetuista alueista saapui Suomeen evakuoituja henkilöitä, ns. ”evakkoja”, joista suurin osa oli karjalaisia. Siirtoväkeä saapui tuolloin noin 420 000 henkilöä eli 11 prosenttia Suomen silloisesta asukasmäärästä. Siirtoväkijärjestelyissä otettiin periaatteeksi se, että muut suomalaiset antoivat osan omaisuudestaan (esim. maa-alasta) tulijoiden asuttamista varten. Voi hyvin ymmärtää, että pakolaisten vastaanottaminen ja kotouttaminen ei ollut noissa sodan jälkeisissä ankeissa olosuhteissa helppoa. Kun tulokkaille annettiin valtiovallan määräyksestä maata elämiseen, se tulkittiin ”varastamiseksi”. Myös pakolaisten ortodoksinen uskonto aiheutti luterilaisissa suomalaisissa epäluuloa ja vieroksuntaa. Aikaa myöten tulokkaat kotoutuivat hyvin ja tulivat luontevaksi osaksi Suomen asujaimistoa.

”Tämän vuoksi ensisijainen tavoitteemme maahanmuuttopolitiikassa on lopettaa kokonaan humanitaarisista syistä tapahtuva maahantulo ja siirtää painopiste paikan päällä auttamiseen. Vastaavasti kehitysapujärjestelmää tulee tehostaa ja uudistaa tätä tavoitetta paremmin tukevaksi. Mikäli jokin valtio ei esimerkiksi ota palautettavia kansalaisiaan vastaan, ei kyseistä maata myöskään voi tukea taloudellisesti”

”Sen sijaan, että kotouttamispolitiikassa korostetaan ja juhlistetaan eri väestöryhmiä erottavia tekijöitä, on ihanteeksi otettava jaettu suomalaiskansallinen identiteetti. Tämän periaatteen nojalla jokaisella Suomessa asuvalla ihmisellä on mahdollisuus tulla riittävän suomalaiseksi, kunhan omaksuu suomalaisen kulttuurin ja pelisäännöt… Jos maahanmuuttaja ei ole halukas omaksumaan Suomen länsimaalaiskristillistä, humanistista ja tasa-arvoon perustuvaa arvoperustaa, on parempi, että tämä muuttaa sellaiseen maahan, jossa hän pystyy toteuttamaan itseään ilman rajoituksia” (perussuomalaiset.fi, maahanmuuttopolitiikka).

”Ovatko Suomeen saapuvat 170 afganistanilaista kiintiöpakolaisia, pakolaisia vai turvapaikanhakijoita, ja miten heidän kanssaan menetellään?” (yle.fi)

Miltä teistä tuntuu? Pystyykö Suomen hyvinvointivaltio huolehtimaan 170:stä afgaanipakolaisesta? Pystyisimmekö huolehtimaan useammasta pakolaisesta? Historia osoittaa, että me voimme ja pystymme, ja että Suomi pysyy Suomena, vaikka sivistysvaltion tavoin osoittaakin lähimmäisenrakkautta muualta tuleville.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: evakot, pakolaiset, Afganistan

Lyhytterapia

Lauantai 4.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Lyhytterapia

Luin Kotimaa-lehden verkkosivuilta uutisen, jonka mukaan Tampereen seudun nuoret voivat saada maanantaisin kello kymmenen ja viiden välillä lyhytterapiaa Tampereen Vanhassa kirkossa. Walk in- palvelun taustalla ovat Tampereen seurakuntayhtymä, Kirkkohallitus ja ehkäisevää huumetyötä tekevä järjestö YAD (Youth Against Drugs). Palvelua tarjotaan 16-30-vuotiaille, ja avun tarvitsija voi tulla paikalle ilman ajanvarausta. Palvelu on ilmaista ja anonyymia, ja nuori voi tulla tapaamaan terapeuttia useamminkin.

Idean takana on Kirkkohallituksen kasvatuksen asiantuntija Mikko Mäkelä, joka oli ollut maaliskuussa kuuntelemassa yhdysvaltalaisen professorin Monte Bobelen luentoa. Bobele oli kertonut niistä hämmästyttävistä tuloksista, joita Kanadassa oli saatu yhden kerran ratkaisukeskeisissä terapiatapaamisissa.

Kiinnostuin Bobelen tutkimustuloksista ja yritin haeskella miehestä tietoa. ”When One Hour Is All You Have: Effective Therapy for Walk-In Clients” (”Kun sinulla on vain yksi tunti aikaa: Tehokasta terapiaa ilman ajan varausta tuleville asiakkaille”, kömpelö käännös, mutta parastani yritin). Kirja kiinnosti kovasti, mutta kun huomasin, että pehmeäkantinen painos maksoi 53 e, se laimensi intoani. Professori Bobelesta sain selville sen verran, että miehellä on monta tutkintoa ja työsarkaa, paljon saavutuksia ja intoa jatkaa ja jakaa oppimaansa vielä eläkeiässäkin.

Miksi tämä teema kiinnostaa minua? Viime viikolla istuin Oulun seudun omaishoitajien hallituksen kokouksessa sekä myöhemmin vapaaehtoistyötoimikunnan kokouksessa. Jälkimmäisessä toin esiin ajatukseni siitä, että yhdistys voisi tarjota omaishoitajille ilmaista, satunnaista terapiapalvelua. Oulun seudun omaishoitajat ry tarjoaa ilmaista lakimiespalvelua jäsenilleen kerran kuussa. Ajat ovat lyhyitä, mutta hyvin käytettynä näistä kohtaamisista on suuri apua omaishoitajalle hänen vaikeassa tilanteessaan. Kesällä käymäni tunnekurssi avasi jonkin solmun sisimmässäni, ja tajusin, että joku muu voi ymmärtää minua paremmin kuin minä itse. Pohdiskelujen tuloksena tein ehdotukseni yhdistykselle, ja vasta sen jälkeen luin tämän artikkelin, joka tuki omaa näkemystäni. Aikamoinen sattuma! Ilokseni olen saanut sellaista viestiä, että lyhytterapiapalvelu – tai kutsuttiinpa sitä millä nimellä tahansa – on otettu vakavaan harkintaan. Intoa asian toteuttamiselle on, puuttuu vain...rahoittava taho.

Elämäni paras lyhytterapiakokemus on niiltä ajoilta, jolloin olin yhdeksänvuotias. Luoja on lahjoittanut minulle aika rajoittuneen omatunnon. Istuin koulussa pulpettini ääressä, ja mieleeni tuli ajatus, että olikohan se ihan oikein, kun olin höpötellyt ja naureskellut minua vähän vanhempien poikien kanssa edellisenä päivänä (voi, hyvänen aika!). Pyörin tuolillani vaivaantuneena, kunnes viittasin ja pyysin opettajalta lupaa käydä vessassa. Luvan saatuani kipitin koulun käytävää pitkin isäni luokan ovelle ja koputin. Kurkistin sisään ja vinkkasin isälleni, joka oli pitämässä oppituntia. Isä tuli ja ihmetteli, mikä minulla oli hätänä. Asiani kuultuaan hän hymyili iloisesti ja sanoi:”Höpö, höpö, menehän nyt luokkaan.” Kyllä minulla oli kevyt olo, kun terapeuttini oli osannut sanoa juuri oikeat sanat.

Hyvä ystävä voi olla se paras terapeutti, tästä minullakin on kokemuksia. Toisaalta ystävä ei kykene kaikkeen, hänelle ei voi lastata kaikkia suruja, ongelmia ja onnettomuuksia, häneltäkään ei saa vaatia liikaa, eikä hänellä ole terapeutin koulutustakaan.

Tämä lyhytterapia-asia on minulle uusi, mutta eihän se ole oikeasti ollenkaan uusi. Monilla nettisivustoilla tarjotaan kyseistä palvelua (hinnat keskimäärin 70 e/h), joten tällainen mahdollisuus on olemassa kaikille siitä kiinnostuneille, kohtuullisen varakkaille henkilöille. Voi vain olla aika kova kynnys ruveta varaamaan itselle kallista terapia-aikaa ammattilaiselta, jonka osaamista on vaikea arvioida etukäteen.

Jospa joskus tulevaisuudessa koittaa se päivä, jolloin apteekeista löytyy walk- in- terapiapiste. Nyt tämä ajatus tuntuu kovin utopistiselta, mutta ehkä se ei kuitenkaan ole sitä. Mietin vain, että mitähän asiasta tuumaavat apteekkarit, kun kalliit lääkkeet jäävät tarpeettomina hyllyihin?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lyhytterapia, Monte Bobele, Tampereen Vanha kirkko

"Parhaat ystävät tekevät hyvistä ajoista parempia ja huonoista ajoista helpompia."

Lauantai 28.8.2021 - Pirkko Jurvelin

”Parhaat ystävät tekevät hyvistä ajoista parempia ja huonoista ajoista helpompia”

Siitä oli kulunut kaksi kokonaista vuotta, kun kirjapiirimme viimeksi kokoontui meillä. Toki olimme jo toukokuussa päättäneet karanteenimme, mutta tuntui huikealta ajatella tuota kahden vuoden koronataukoa, kun naiset saapuivat meille. Kuulin heidän tulonsa jo kerrostalon pihalta, niin iloinen kalkatus sieltä kuului.

Tavan mukaan puhuimme tietysti lukemastamme kirjasta, joka oli tällä kertaa minun valitsemani, se on emännän etuoikeus. Elizabeth Stroutin ”Olive, taas” oli herättänyt lukijoissaan pelkästään myönteisiä ajatuksia: Vanhenevien opettajien oli helppo samaistua Oliven hahmoon. Keskustelu rönsyili fyysisestä ja psyykkisestä vanhenemisesta ihmissuhteisiin ja rakkauteen.

Tällä kertaa kävi jälleen niin, että kirjasta puhuttiin vähemmän ja kaikesta muusta enemmän. Tämä on hyvin ymmärrettävää ja myös tavallista meidän kesken, ja asiaa kuvasikin hyvin eräs paikalla oleva sanomalla, että meillä oli ”patoutunutta keskustelun tarvetta”. Olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Olemme olleet aluksi nuoria rouvia ja pienten lasten äitejä samalla työpaikalla, lopuksi eläkkeelle jääviä konkareita ja nyt ”kirjasiskoja”.

Haeskelin useammalla kielellä tietoa ihmisen perustarpeista. Tutkijat tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että lajitovereiden seura kuuluu niin eläinten kuin ihmistenkin perustarpeisiin. Yhdessä olo, koskettaminen, yhteisöllisyys nostavat veren oksitosiini-, endorfiini- ja dopamiinipitoisuuksia, mikä puolestaan aiheuttaa hyvän olon tunteen. Jo pelkästään kädestä pitäminen tai halaaminen vähentää fyysisen kivun tunnetta. ”Hyvä ystävä pitää lääkärin loitolla”, mainittiin jonkin artikkelin otsikossa.

Yksinäisyys puolestaan on asiantuntijoiden mukaan keholle yhtä vaarallista kuin viidentoista savukkeen polttaminen päivittäin, ja samojen tutkimusten mukaan yksinäisen ihmisen keho on kroonisessa stressitilassa.

Tutkimuskyselyyn vastanneista suomalaisista joka kolmas tunsi itsensä yksinäiseksi. Aikaisemman kyselyn mukaan yksinäiseksi tunsi itsensä joka viides suomalainen. Ilmeisesti koronan vaikutuksesta yksinäisyyden kokemus on lisääntynyt ja myös kroonistunut. Tätä ei myöskään helpota se tosiseikka, että 1,2 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Rakennuttajat ilmeisesti uskovat trendin kasvavan, sillä uusien kerrostalojen osakkeet ovat usein todella pieniä.

Juttelin erään satunnaisen tuttavan kanssa messuilla. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut jo aikaa, ja minulle tuli vaikutelma, että hän oli muuttunut entisestä hyvin itsevarmasta ihmisestä jotenkin kyyniseksi ja kärttyisäksi. Korostetun välinpitämättömällä äänellä hän kertoi, kuinka he viettävät miehen kanssa iltoja viiniä juoden ja aikaa tappaen. Mitäpä siihen voi sanoa, hän eli tavallaan. Nainen palasi kuitenkin vielä myöhemmin yllättäen minun luokseni ja sanoi:”Kuule, minä haluan tulla sinne teidän kirjapiiriin.” Minun piti selittää, että meillä on ”suljettu” ryhmä, johon emme ota muita. Näin on sovittu jo ihan toiminnan alkuvaiheessa. Tuttavani ymmärsi tilanteen, ja yritin sanoa, että hänkin voisi perustaa samanlaisen kirjapiirin omien ystäviensä tai tuttaviensa kanssa. ”Niin”, kuului hänen vastauksensa. Ymmärsin, ettei se niin helppoa ole.

Se tuntuu myös erikoiselta, että vaikka some on täynnä erilaisia ystävä- ja deitti-palveluja sekä myös mukavia facebook-ryhmiä tapaamisineen, niin ne eivät ole pystyneet ratkaisemaan ystävän puutteen ongelmaa. Monet järjestöt ja organisaatiot järjestävät myös ystäväpalvelutoimintaa ja erilaisia vertaistukiryhmiä, siispä miksi ei voi vain valita ja lähteä? Mutta eihän se ole niin yksinkertaista, ei tietenkään. Jos ajattelen syrjäänvetäytyvää koululaista, yksiössään etäopiskelevaa nuorta, vanhusta, jonka on vaikea poistua asunnostaan, niin vaikea on sanoa, että mene siihen kivaan tapaamiseen, niin saat kavereita.

”Minä toivon, että minullakin on äidin ikäisenä yhtä paljon yhtä hyviä kavereita”, kirjoitti tyttäreni viestiryhmäämme. Kiitos, ystävät, lähellä ja kaukana!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ystävyys, yksinäisyys,

Uskontoallergia

Lauantai 21.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Uskontoallergia

Heinäkuun lopussa sai ensi-iltansa lastenelokuva ”JP ja murtovaras”. Elokuva perustuu Tytti Salon lastenromaaniin, joka kertoo kolmesta lapsesta, jotka lähtevät seikkailemaan kesäyönä ja luulevat näkevänsä varkaan tihutyössä. Lapset päättävät perustaa salapoliisiryhmän, jonka nimeksi tulee ”Jeesuksen poliisit”. Elokuva on rahoitettu joukkorahoituksella, ja jo nyt on osoittautunut, että lapsiyleisö on löytänyt sen. Kaikkia elokuvan sisältö ei ole kuitenkaan miellyttänyt, ja esimerkiksi Helsingin Sanomien arvostelija oli sitä mieltä, että katsojia pitäisi varoittaa elokuvan kristillisestä sisällöstä. Kyseisen sanomalehtikirjoituksen jälkeen Finnkino täydensi elokuvan esittelytekstiä kertomalla filmin sisältävän ”lapsenmielisesti myös kristillisiä teemoja kuten uskoa ja rukousta”.

Ystäväni Ruut-Lea pääsi perheineen parin vuoden tauon jälkeen käymään Israelista Suomessa. Lähinnä perhe tuli tapaamaan Ruut-Lean iäkkäitä vanhempia, mutta onneksi aikaa riitti myös muille sukulaisille ja ystäville. Meitä oli pyhäaamuna koolla muutama opettajataustainen henkilö, keskustelu kävi vilkkaana, ja jostakin syystä se päätyi koulun kristilliseen kasvatukseen. Kerroin, että minä pidin aikoinani kristillisiä päivänavauksia, mutta että nuoremmat opettajat eivät nykyään pidä minkäänlaisia (helpompi näin). Tämän kuultuaan Israelista tullut vieraamme oli aivan kauhuissaan: Hän ei voisi opettaa, jos ei saisi tuoda esille omaa kristillistä vakaumustaan! Hän ei siis voisi enää toimia Suomessa opettajana. Ruut-Lea kertoi myös siitä, kuinka onnellinen oli ollut, kun perheen kuudennelta luokalta pääsevä kuopus oli tullut päättäjäispäivänä koulusta mukanaan Vanha Testamentti (juutalaisten pyhä kirja), jollainen lahjoitettiin jokaiselle kuudesluokkalaiselle. Me suomalaisopettajat mietimme, että vieläköhän Gideon-järjestö saa jakaa kouluissa Raamattuja. Ennen oli näin – muistaakseni viidennellä luokalla -, mutta luulenpa, ettei tämäntyyppistä toimintaa enää sallita koulumaailmassamme.

Suomessa on 830 kirkkoa. Ne kertovat tämän maan historiasta ja myös sen uskontohistoriasta. Viime aikoina maassamme on keskusteltu kiivaasti siitä, onko koululla lupa viedä oppilaat kirkkoon jumalanpalvelukseen esimerkiksi jouluna. On keskusteltu myös siitä, saako kevätjuhlissa laulaa suvivirttä. Espoon seurakunta julkaisi tässä kuussa seuraavanlaisen tiedotteen:” Koulukirkot pidetään lähtökohtaisesti kirkoissa ja kappeleissa. Lakisääteiset koulujen päivänavaukset seurakunnan työntekijän pitämänä ovat tästä eteenpäin yleissivistäviä.”

Lapset ja nuoret altistuvat tänä päivänä seksiä, pornoa, väkivaltaa, huumeita ja sairasmielistä rikollisuutta sisältäville ohjelmille, peleille, kirjallisuudelle ja erilaisille tietokoneiden välittämille sivustoille. He eivät voi peittää silmiään ja korviaan, ja kun vanhempien suojeleva ote heltiää lapsista (jos sitä on ollutkaan), ei heitä suojele enää kukaan. Yhteiskunnan ainoa tapa varjella lapsia ja nuoria vahingollista materiaalia sisältäviltä ohjelmilta on niiden ikärajamerkintä. Ja sekin on pelkkä merkintä. Kun alaikäiset surmaavat koulutoverinsa, yhteiskunta havahtuu ja säikähtää – vähäksi aikaa.

Olen pohtinut kovasti sitä, miksi ja mitkä tahot pelkäävät kristillistä sanomaa niin paljon, ettei sitä saisi näkyä enää missään. Mistä juontuu nykyaikainen uskontofobia? Kuka tai ketkä hyötyvät kristinuskon poistamisesta suomalaisesta yhteiskunnasta? Ovatko kyseessä kaupalliset tahot (miksi?) vai ehkä omanlaista aatesuuntaa (mitä?) ajavat suuntaukset? Jos lastenelokuvassa olisi ollut buddhalainen tai islamilainen kaveriporukka, olisiko se hyväksytty ”laajakatseisena” ja ”suvaitsevaisuuden osoituksena”? Tätä suvaitsevaisuutta kaipaan myös silloin, kun kysymyksessä on kristillinen sanoma.

Suomessa on vapaa lehdistö, näin ainakin väitetään. Perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran mielipiteitä Afganistanin sodan pakolaisista välitetään innokkaasti lukevalle ja kuuntelevalle yleisölle. Hänen mielestään pakolaiskiintiön nostaminen on ”tekopyhää” ja ”itsekorostusta”, eikä hengenvaarassa olevia ihmisiä saa ottaa turvaan maahamme. Mietin, olisiko lehdissä voitu/haluttu julkaista tämän keskustelun yhteydessä sellaisia Raamatun tekstejä kuin ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” tai ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Ehkä ei, joku olisi voinut pahoittaa niistä mielensä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: "JP ja murtovaras", uskontofobia, Riikka Purra

Jääkausi tulee - oletko valmis?

Sunnuntai 15.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Jääkausi tulee – oletko valmis?

Olin parina päivänä Oulun keskustassa kotiseutumarkkinoilla myymässä muutaman muun kirjoittajan kanssa omaa tuotantoani. Pöytämme vieressä oli Lions Clubin teltta, ja tällä järjestöllä oli päivien teemana ilmastonmuutos. Järjestön vapaaehtoiset jakoivat tietoa, tarjosivat kotimaisia omenoita ja järjestivät aiheeseen liittyviä tietokilpailuja. Eräs tuttavani oli menossa mukana, ja juttelimme teemasta jonkin verran. Jälleen kerran hiipi mieleeni kerettiläinen epäilys: Onko tässä paljon melua tyhjästä? Olen samaa mieltä siitä asiasta, että maapallo on saastumassa ihmisen toimien ja välinpitämättömyyden johdosta, mutta voimmeko me todellakin vaikuttaa ilmastonmuutokseen? Siispä rupesin hakemaan tietoa.

Sain selville, että maapallon ilmasto on vaihdellut koko sen olemassaolon ajan. Viime jääkauden (n. 20 000 vuotta sitten) aikoihin maapallon keskilämpötila oli noin kuusi astetta nykyistä alhaisempi. Toisaalta taas hirmuliskojen aikaan ( 80-100 miljoonaa vuotta sitten) ilmasto oli erittäin lämmin, eikä jäätiköitä juurikaan esiintynyt, ja esimerkiksi etelänavan jäätiköitä peitti metsä.

Jos mennään vielä varhaisempiin vaiheisiin maapallon historiassa, niin maapallolla vallitsi useista syistä johtuen kasvihuoneilmiö korkeine lämpötiloineen, mutta vähitellen happea tuottavien eliöiden määrän lisääntyminen ja hiilidioksidin määrän väheneminen vei pallomme ensimmäiseen jäätikkövaiheeseen. Aikaa tähän kului tosin noin kaksi miljardia vuotta. Nämä tiedot eivät meitä sinänsä hätkähdytä, onhan noista muutoksista vierähtänyt aikaa, ja toisaalta siirtymät ovat tapahtuneet niin hitaasti, että luomakunnalla on ollut runsaasti aikaa sopeutua niihin. Mielenkiintoinen on kuitenkin se olettamus, että maapallo on menossa jälleen kohti kylmää vaihetta. Se, miksi näin tulee tapahtumaan, on monen tekijän summa, joita en nyt tässä käy kertaamaan (tietoja esimerkiksi: ilmasto-opas.fi).

Joka tapauksessa tutkijoiden mukaan elämme parhaillaan jääkausien välistä lämpimämpää aikaa. Ilmeisesti ihmisten aiheuttamat kasvihuonepäästöt hidastavat kuitenkin ilmaston kylmenemistä, joten tukevien toppavarusteiden tarve tulee olemaan vasta muutaman kymmenen tuhannen vuoden kuluttua. Asiantuntijoiden mukaan perimmäinen syy jääkausivaihteluun ovat maan pyörimisakselin kallistuskulman vaihtelut, jotka muuttavat auringon säteilyn jakautumista eri leveyspiireille ja eri vuodenajoille.

Maapallon ilmastossa on myös lyhytaikaisia muutoksia, jotka johtuvat auringon säteilyn muutoksista sekä myös esimerkiksi tulivuorenpurkauksista, joiden yhteydessä ilmakehään pääsee rikkidioksidia. Tähän liittyen monimutkaisen prosessin kautta auringon säteily sinkoutuu takaisin avaruuteen, mikä puolestaan aiheuttaa ilmanalan jäähtymisen. Mielenkiintoista oli lukea, että vuonna 1991 Pinatubo-tulivuoren purkaus Filippiineillä pysäytti maapallon lämpenemisen useammaksi vuodeksi. Myös suurempien meteoriittien törmääminen maahan aiheuttaa vastaavanlaisen kylmenemisen ilmastossa.

”Ilmasto voi jonkin verran heilahdella aivan luonnostaankin ilman mitään ulkoista painetta. Tämäntyyppinen vaihtelu saa alkunsa ilmastojärjestelmien eri osien, erityisesti ilmakehän, valtamerien ja jäätiköiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Ilmaston vaihtelua viimeisten vuosituhansien aikana tutkitaan mm. puiden vuosirenkaista ja meri- ja vesialueiden pohjakerrostumista” (ilmasto-opas.fi).

Ilmaston lämpenemisellä tarkoitetaan oikeastaan viime vuosikymmeninä tapahtunutta maapallon alailmakehän ja merien keskilämpötilan nousua ja sen arvioitua jatkumista. Hyvin usein kyseisestä ilmiöstä käytetään termiä ”ilmastonmuutos”. IPCC:n (Intenationl Plant Protection Convention) raportin mukaan erittäin monipuolisten tutkimusten loppupäätelmänä voidaan sanoa, että ilmastonmuutoksen kokonaisvaikutus ihmisen hyvinvointiin on ”pientä verrattuna talouskasvuun”.

Mitä me tästä opimme? Emme mitään? No, minä ainakin opin sen, etten juurikaan pysty omilla teoillani vaikuttamaan ilmastonmuutokseen. Pallo pyörii, aurinko paistaa toisinaan väärästä kulmasta, ja jäätiköt sulavat vain jäätyäkseen uudestaan. Pelon, ahdistuksen ja suoranaisen epätoivon lietsominen näillä asioilla, joille emme suurimmaksi osaksi voi mitään, on hulluutta ja väärin. Ilmastoahdistuksen sijaan voisimme katsoa tarkemmin ympärillemme, ehkä huomata jonkun tai jotakin konkreettista, joka tarvitsee minun apuani, johon voin vaikuttaa. Tutkitun tosiasian mukaan myönteinen suhtautuminen lähellä oleviin ihmisiin hillitsee pelon tunnetta. - Taidan lähettää Gretalle kortin, jossa lukee: Relaa ja nauti nuoruudestasi!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ilmastonmuutos. ilmastoahdistus, relaa!

Syntymäpäivillä

Sunnuntai 8.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Syntymäpäivillä

Olin eilen tuttavani syntymäpäivillä. Ne olivat salajuhlat, jonne sankari tuotiin silmät sidottuina, ja vasta laulun kaikuessa hän sai poistaa siteen silmiltään. Itkuhan siinä tuli pelkästä yllätyksestä ja hyvästä mielestä.

Ohjelmassa oli ruokailua, kahvittelua, runoja, lauluja, kaikkea sellaista perinteistä, ja mukavastihan siinä aika kului. Lohisoppa ja täytekakku maistuivat hyviltä, mutta selkää rupesi illan mittaan särkemään, sillä me juhlimme yli sata vuotta vanhassa maalaistalossa penkeillä istuen.

Minuakin oli pyydetty esittämään jotakin. Koska olimme jo istuneet aika kauan, jätin mukaan varaamani runon laukun pohjalle ja sanoin kertovani heille eräästä ajatuksesta, joka tuli mieleeni muutama päivä sitten lomamatkalla.

”Olin viime viikolla Valamon luostarissa. Luostarin portilta pääaukiolle johtaa upea, yli sata vuotta vanha kuusikuja. Sen varteen on asetettu pari toisistaan etäällä olevaa penkkiä, joilla ihmiset saisivat rauhassa istuskella, ihmetellä upeaa kuusikujaa ja mietiskellä ajan kulkua. Tuota kuusikäytävää pitkin kävellessä ihmisen mieli hiljentyy ja rauhoittuu jo valmiiksi vastaanottamaan luostarin sanomaa. Useimmat kävelijät pysähtyvät kuitenkin valtavan suuren puun juurelle. Jostakin syystä juuri tuo puu on kasvattanut erityisen paksun, ryhmyisen rungon. Sen oksia on jouduttu sahaamaan poikki – ilmeisesti ne olisivat olleet kulkijoille esteenä -, sen rungon pinnalla viihtyy sammal, ja aivan varmaa on, ettei mikään myrsky pysty koskaan repimään sen paksuja, monihaaraisia juuri irti syvältä maasta. Kaikkinensa tuo puu on harvinaisen komea ilmestys, eikä ole ihme, että vierailijat haluavat viedä sen synnyttämät tuntemukset mukanaan kotiin kuvan muodossa.

Kuinka suuresti me ihailimme tuota puuvanhusta! Kuinka suuresti ihminen voi ihailla vanhaa luontokappaletta, mutta jostakin syystä tuo ihailu ja myönteinen ihmettely ei tule mieleen silloin, kun katsomme vanhenevaa ihmistä. Tämän ajan ja länsimaisen kulttuurin ihmisihanne on nuori ja kaunis. Kulttuurimme on ”päässyt eteenpäin” siitä ajasta, jolloin vanha ihminen oli hyvä ja arvokas sellaisenaan, häntä ihailtiin ja kunnioitettiin, ainakin hänelle annettiin vanhalle ihmiselle kuuluva arvostus.”

Jatkoin ajatuskulkuani siten, että kun kohtaamme vanhan, vanhenevan, ihmisen, voisimme mielessämme ajatella: kuinka upea vanha puu! Tai peiliin katsoessamme voisimme myöntää: hyvä ystävä, olet mahtava, vanheneva ihminen.

Ääneen lausumani ajatukset virittivät runsaasti keskustelua. Eräs paikalla ollut naispuolinen sukulainen kertoi, kuinka hän oli pienenä aina ihastellut yli 70-vuotiasta mummoaan. Hänen mielestään mummo oli ollut niin kaunis! Toiset kertoivat, mitä näkevät peilikuvassaan (kyllä, minä kohtaan peilikuvassani aina oman veljeni, mikä on hämmästyttävää, sillä en ollut koskaan nuorempana ajatellut, että olisimme samannäköisiä). Kun otimme valokuvia, muuan paikalla olleista kauhistui siitä, kuinka lihavalta hän mielestään näytti kuvassa. Kiirehdimme nauraen yhdessä opastamaan, että kuvassahan näkyi ikääntyvä, upea ihminen.

Juhlassa mukana ollut läheinen sanoi, että hänen ajatuksensa olivat menneet uusiksi, kun olimme jutelleet yhdessä pariskunnan kyläillessä meillä keväällä. Kerroin hänelle silloin, millaisia kommentteja olin saanut lapsiltani uuden vuosikymmenen tullessa täyteen.

- Ihan hirveää, siis aivan kauheaa!

- Oikeasti, miltä tuntuu olla noin vanha?

Kerroin lapsilleni ja myöhemmin muillekin, että mielestäni olin etuoikeutettu saadessani täyttää seitsemänkymmentä vuotta. Sisareni ja veljeni eivät koskaan saaneet mahdollisuutta tähän. Minä olen etuoikeutettu ja kiitollinen siitä.

Yritän elää elämääni nyt siten, että näkisin ne kaikki hienot mahdollisuudet, joita minulla on edessäni. Mikäli elän yhtä vanhaksi kuin äitini – hän kuoli 94-vuotiaana – minulla on aikaa nähdä ja kokea monenlaista, aikaa kirjoittaa monta kirjaa, aikaa viettää lasteni perheiden parissa ja aikaa olla yksin kaikessa rauhassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ikä, asenne, syntymäpäivät

Tunne tunteesi

Maanantai 2.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Tunne tunteesi

Osallistuin viime viikolla Valamossa kurssiin ”Tunne tunteesi – elä enemmän”, jonka vetäjänä oli Heli Väisänen. Motiivina kurssille menoon oli mahdollisuus päästä muutamaksi päiväksi Valamoon ja pois kodin rutiineista ja liian tutuksi käyneestä ympäristöstä. Minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia kurssin suhteen, ja näin sanoivat yllättäen useat muutkin osallistujat.

Kiinteää opiskelua aamusta iltaan kesti kolme päivää, ja näiden päivien aikana ehdimme puhua kiitollisuudesta, anteeksiannosta, syyllisyydestä, häpeästä, pelosta, myötätunnosta, kateudesta ja surusta. Kun kyseessä on kolmentoista naisen ryhmä, niin voitte kuvitella, että keskustelut polveilivat laajalti laidasta laitaan, teoriasta omakohtaisiin kokemuksiin.

Meillä oli myös pari- ja ryhmätehtäviä. Erään paritehtävän aiheena oli ”pelko”, ja sen tein yhdessä minulle ennestään täysin tuntemattoman henkilön kanssa. Toisen meistä tuli kertoa omasta pelostaan tai peloistaan, toisen piti kuunnella ja olla empaattinen, neuvoja ei saanut antaa. Minun työskentelykumppanini kehui, että olin todella empaattinen, mutta täytyy myöntää, että hänen tarinansa herätti minussa ihan todellisia suuttumuksen, tyrmistyksen, säälin ja empatian tunteita. Minun ei tarvinnut teeskennellä.

Myös minä kerroin pelostani. Olen aikuisiällä kokenut pitkäkestoisesti sairauden tai sairastumisen pelkoa. Kun selitin asiaa vastaparilleni, eräs oivallus alkoi nousta sisimmästäni. Olin vähän ihmeissäni, mutta kerroin, että juuri nyt aloin ajatella oman perheeni historiaa. Meidän perheestä oli menehtynyt kaksi poikalasta alle vuoden ikäisinä, ja kolmas veljeni sairastui myös vauvana, mutta jäi henkiin puolen vuoden sairaalajakson jälkeen. Minä en ollut menehtyneitä velivauvojani koskaan tavannut, mutta valokuvia oli, eikä asiasta vaiettu. Äiti oli jotenkin antanut periksi – jos näin voi sanoa-, mutta isä huolehti, että meidät vietiin lääkäriin heti, jos sairastuimme. Koulusta pois jäämiseen tuli lupa herkästi, kun huomasimme valittaa huonoa oloa. Sairastumisen pelko, jota vanhempani kantoivat mukanaan, siirtyi ilmeisesti myös minuun. Toisaalta tuon pelon puhkeamiseen tarvittiin suuri traumaattinen kokemus. Mutta nyt minä ymmärrän.

Viimeisessä yhteisessä keskustelussa ryhmän jäsenet kertoivat, mitä he mahdollisesti vievät mukanaan tältä kurssilta. Kun minun vuoroni tuli puhua, sanoin, että pyrin stressaamaan vähemmän ruuanlaitosta, siivouksesta ja miehen tekemisistä. Kun en näistä huolehdi, minulla jää enemmän aikaa itselleni (ok, ok, kyllä Kalevi saa ruokaa, mutta joutaa käymään kaupassa ja lopettaa passattavana olemisen). Kerroin olevani realisti, suorastaan inhorealisti. Nyt näen kuitenkin edessäni ikkunan, joka on raollaan. Minä voin aukaista sitä enemmän ja tiedän, että sen takana paistaa aurinko.

Ystäväni sanoi, että ”kurssit ovat kivoja”. Niin ovat, ja ihan kivaa on myös, jos sieltä lähtee jotain mukaan. Mielestäni sain mukaani aikamoisen kantamuksen, mutta kaikkea en pysty enkä haluakaan jakaa. Pelosta tulen varmasti kirjoittamaan lisää.

Nyt jaan kuitenkin kaikille lukijoilleni aamulla tehtävän testosteroniharjoituksen: Nouse seisomaan, ojenna vartalosi suoraksi, nosta kädet ylös ja tuuleta kahden minuutin ajan! Tutkimusten mukaan tämä harjoitus saa testosteronit liikkeelle ja päivä alkaa voiman tunteella.

Iltaisin ennen nukahtamista voit rauhoittua ajattelemalla niitä hyviä asioita, joista voit kiittää.

Erään kurssilaisen lausahdus sai hyväksyviä naurunpurskahduksia aikaan:”Itse olen itseäni kiittänyt, ja kiitosta on riittänyt.”

1 kommentti . Avainsanat: Heli Väisänen, tunne, pelko

Vähemmällä enemmän

Perjantai 23.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Vähemmällä enemmän

Viimeinkin sain käteeni Juha T: Hakalan kirjan ”Vähemmällä enemmän: Miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta”. Hakala on kasvatustieteilijä ja filosofi, Jyväskylän yliopiston professori Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksessa sekä Oulun yliopiston dosentti. Hän on saanut useampia tieteelliseen kirjallisuuteen liittyviä palkintoja, ja hänen teoksiaan on käännetty myös ruotsiksi ja englanniksi.

Työssään Hakala on joutunut ohjaamaan monenlaisia opinnäytetöitä ja ”Vähemmällä enemmän” on syntynyt niistä havainnoista, joita hän on tehnyt ohjattaviensa parissa sekä ympäri maailmaa kerätyistä tutkimuksista, joissa pureudutaan kunnianhimon ja saavutusten yhtälöön.

Myönnän heti, että tämä blogi on pienenpieni raapaisu kirjan sisällöstä, ja siksi suosittelen samalla teitä tutustumaan kirjaan rauhassa ajan kanssa, sillä teos sisältää paljon asiaa, paljon tutkimuksia, paljon kaikkea, mutta onneksi se on kirjoitettu helppolukuisesti yleiskielellä. Mutta katsotaanpa, mitä minä olen valikoinut tästä tiedon paljoudesta edelleen jaettavaksi.

Koko kirjan sanoman voisi oikeastaan tiivistää kahden gurun lausumaan.1.”Mitään todella arvokasta ei synny pelkän kunnianhimon tai velvollisuuden pohjalta” (A. Einstein). 2. ”Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole mitään rajaa sille, miten perusteellisesti voit ajaa itsesi loppuun” (Svend Brinkmann, psykologian professori). Onnistumisen, onnen tavoittelu voi saada ihmisen työskentelemään aivan äärirajoillaan. Tutkimusten mukaan ”maaliin” pääseminen saattaa aiheuttaa huiman onnentunteen, mutta samojen tutkimusten mukaan tuo onnentunne on kuitenkin rajallinen, se väljähtyy, ja ihminen saattaa jopa masentua, kun mikään ei tunnukaan enää miltään. Tässäkö tämä nyt oli? Ei, minä pystyn vielä parempaan!

Psykoterapeutti Stephen Shapiro on kehitellyt ”muuttuvan tavoitteen ajatuksen”. Hänen mukaansa tavoitteet säätelevät arkielämäämme, ja se on ihan luonnollista, mutta niille ei saa antaa liian suurta roolia. Jos näemme edessämme vain tavoitteita, joihin meidän tulee pyrkiä, koko oleminen käy liian raskaaksi.

Kirjassa on hauska lausahdus:”Eihän elefanttejakaan syödä kokonaisina.” Aivan niin. Sellainen järkäle paloitellaan ensiksi pieniin osiin, ja käydään sitten töihin. Edessä oleva suuri, ehkä paljon aikaa ja voimavaroja vaativa työ saattaa tuntua hyvin ahdistavalta. Jaksanko? Pystynkö? Omassa elämässäni voin liittää tämän vertauksen kirjan kirjoittamiseen. Aivan hirveän kova, pitkällinen, aikaa ja keskittymistä vaativa työ, jonka tulos on mysteeri, kannattaako edes ruveta? Pitäisi ja tahtoisin, mutta jos siitä ei kuitenkaan tule mitään? Mutta mitenkä olisi, jos kirjoittaisinkin vain vähän kerrallaan, puoli lukua, tai miltä nyt kulloinkin tuntuu. - Itse asiassa toimin juuri noin. Kirjoitan hyvin vähän kerrallaan, istun paikallani korkeintaan puoli tuntia ja saatan palata tekstin ääreen saman päivän aikana useamman kerran. Joskus teksti voi jäädä kesken ilman, että kirjoitan lauseen loppuun.

Tunnistan Hakalan tekstissä jotain siitä, mitä eräs tutkija kertoi elämästään Piilaaksossa. Hänen mukaansa sohvalla makoilu oli tärkeä osa työtä. Eihän se edes ole työtä! Kyllä vain. Makaan rentona, katselen hajamielisesti ympärilleni, annan aivoilleni mahdollisuuden tehdä omaa tutkimustaan ja ajatustyötään. Tämä pätee myös minun kohdallani Oulussa, ei ainoastaan jossain fiksujen ihmisten paikassa Kaliforniassa. Minulle tärkeä osa kirjoittamistyötä on myös kävely. Jalkojen mekaaninen liike ja raitis ilma antaa aivoille mahdollisuuden luovaan työhön (tämän vuoksi en koskaan pysty kuuntelemaan mitään korvakuulokkeilla, se on pois minun aivoiltani). Toinen juttu, mikä toimii kohdallani, on mereen tuijottaminen. Kunhan taas pääsen Fuengirolaan, niin aivoni pääsevät nauttimaan tätä ravintoa.

”Perfektionismi on korkeimman asteen itsensä väärinkäyttöä”(Anne WilsonSchaef). Mitä? Eikö meidän tulisi pyrkiä täydellisyyteen? kysyy perfektionisti. Hakalan mukaan ei kannata, vähempikin piisaa, ja John Steinbeckin sanoin:”Nyt, kun sinun ei tarvitse olla täydellinen, voit olla hyvä.”

Hakalan teoksesta löytyy paljon viisaita sanoja ja viisaiden ihmisten sanoja. Päätänkin tämän blogini sopivasti Richard Feynmanin ajatelmaan:” Meillä on vain tämä yksi elämä. Sen aikana teet kaikki virheesi ja opit, mitä ei pitäisi tehdä, ja siinä se sitten onkin.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kunnianhimo, perfektionismi, Juha T. Hakala

Bikinipakko ja rantakäsipallo

Lauantai 17.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Bikinipakko ja rantakäsipallo

Rantakäsipallon suosio jatkaa kasvuaan, ja kesäiset olosuhteet lisäävät innostusta lajiin. Nykyisin tätä peliä pelataan jo 140:ssä maassa, ja suunnitelmissa on, että siitä tulee kilpailulaji vuoden 2028 olympialaisissa. Rantakäsipallon pelaajien on noudatettava seuraavaa asukoodia kansainvälisissä kisoissa: Miehet pukeutuvat sortseihin ja hihattomaan paitaan, naisilla on alaruumiinsa peittona bikinihousut, jotka saavat olla sivuilta korkeintaan kymmenen senttimetriä korkeat, yläosana on tiukka urheilutoppi.

Norjan naispelaajat ovat jo pitkään olleet turhautuneita seksistisiin peliasuihinsa, ja he ovat vaatineet muutosta bikinipakkoon Euroopan lajiliitolta, joka onkin hyväksynyt sääntömuutoksen. Tosin se ei ole vielä voimassa, ja näin myös Norjan joukkue on joutunut pelaamaan bikiniasuissa tänä kesänä. Pelaajille on kerrottu, etteivät he voisi osallistua kilpailuihin lainkaan, mikäli he toimisivat vastoin voimassa olevia sääntöjä.

Norjalainen pelaaja Katinka Haltvik kertoo tilanteesta seuraavasti:” Pakollinen peliasu on epämiellyttävä ja epäkäytännöllinen, sillä me hikoilemme ja hiekka tarttuu joka paikkaan. Pelaamisen pitäisi mennä kaiken muun edelle.” Pelaajat ovat kertoneet myös, kuinka kiusallista on, kun valokuvaajat kuvaavat heitä lattian tasosta hyviä peliotoksia saadakseen.

Urheilijat ovat tuoneet esiin myös sen seikan, että niukka pukeutuminen estää muslimipelaajien osallistumisen arvokisoihin (kansallisissa kilpailuissa pukukoodi on väljempi). Tämän vuoden maaliskuussa naiset saivat ensimmäistä kertaa kisata tämän lajin parissa Qatarissa. Islamilainen valtio ilmoitti kuitenkin, ettei voi hyväksyä peliasuiksi paljastavia bikineitä, vaan että naisten olisi käytettävä peittävämpiä asuja. Joku pelaaja kieltäytyi kuitenkin muuttamasta asuaan. No, myöhemmin Qatarin kisojen järjestäjät selittivät, että kyseessä oli väärinymmärrys.

Tätä kirjoittaessani mietin edellistä blogiani ja naisten vaatimusta siitä, että heidän täytyy tasa-arvon nimissä saada olla uimarannalla yläruumis paljaana. Rantakäsipallon naispelaajat puolestaan vaativat tasa-arvon nimissä saada pitää pelatessaan yhtä peittäviä vaatteita kuin miespuoliset urheilijat.

Naiset ja miehet ovat erilaisia jo syntymästään saakka (yllätys, yllätys!), ja näistä fyysisistä ja psyykkisistä eroavuuksista johtuen miehisen sukupuolen ja naissukupuolen historia on hyvin erilainen. Me Suomessa olemme mielestäni jo kohtuullisen hyvin päässeet kehittämään ja sisäistämään sukupuolten välistä tasa-arvoa monimuotoisine kysymyksineen. Kaiken takana on kuitenkin tämä fakta, josta emme koskaan pääse eroon: sukupuolten välinen synnynnäinen erilaisuus.

Tulee mieleeni kaksi lastenlastani, tyttö ja poika. Heidät molemmat on kasvatettu omissa perheissään ennakkoluulottomasti ja hyväksyvästi, heille on opetettu, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia heidän ulkoisista ja sisäisistä ominaisuuksistaan huolimatta. Kuitenkin myös tämä tyttö ja poika ovat täydellisiä esimerkkejä sukupuolestaan: Tyttölapsi on prinsessa (kyllä, hänellä on prinsessanimikin: Elsa), joka pukeutuu mekkoihin, haluaa olla kaunis, on herkkä ja hieman ujo. Poikalapsen nimi voisi olla Eemeli, sillä hän on suora kopio Vaahteramäen Eemelistä, joka juoksee, hyppii, ei kuuntele, jos komennetaan, painii pikkuveljensä kanssa, mutta osaa toki hiljentyä kuuntelemaan kirjaa.

Muistan erään hauskan tarinan vanhasta koulukirjasta. Kertomuksessa kuvailtiin, kuinka kaikki maailman ihmiset olivat ulkonäöltään ja muiltakin ominaisuuksiltaan samanlaisia. He erosivat toisistaan vain nimien perusteella. Harmittaa, kun en enää muista, miten tarinan kirjoittaja oli kehitellyt aihettaan eteenpäin. Joka tapauksessa jutun tarkoitus oli tietysti saada koululaiset ymmärtämään, ettei kaikkien tarvitse olla samannäköisiä eikä muutenkaan samanlaisia, ja kuitenkin jokainen yksilö on sellaisenaan sopiva ja oikea. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, erilaisuus on rikkaus, johon meidän kaikkien on sopeuduttava, ja joka rikastuttaa elämäämme monella tavalla. Kuka oikeastaan haluaisikaan olla samanlainen kuin kaikki muut?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tasa-arvo, bikinipakko

Tissikapina

Sunnuntai 11.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Tissikapina

Helle on tuonut jälleen mukanaan kesäisen puheenaiheen: tissikapinan (Free The Nipple). Sananmukaisesti termi tarkoittaa sitä, että naiset hakevat sukupuolista tasa-arvoa kyseenalaistamalla miesten yksinoikeuden kuljeskella esimerkiksi rannoilla rinnat paljaina. Miksi tämä oikeus ei kuuluisi myös naisille? No, aika monessa paikassa kuuluukin, tilanne riippuu maasta ja paikkakunnastakin. En kuitenkaan suosittele yhdellekään naiselle auringonottoa rinnat paljaina Arabiemiraateissa. Vankilatuomiohan siitä napsahtaa.

Suhtautuminen naisten rintoihin on vaihdellut aikakauden ja kulttuurin mukaan. Antiikin aikaan Kreetalla vallinneessa minolaisessa kulttuurissa naiset pukeutuivat yläosattomiin tai rinnat paljastaviin asuihin. Myös muinaisessa Egyptissä vaate saatettiin kiinnittää rintojen alapuolelle. Kristinuskon ja islamin leviäminen vaikutti aikoinaan myös pukeutumiseen, ja lopulta keskiajalla muoti muuttui peittävämmäksi. Renessanssi- ja barokkiajan muoti toi rinnat jälleen esille Euroopassa, kunnes 1800-luvulla ne haluttiin taas piilottaa. 1900-luvulla alkoi rintojen ”vapautuminen”, ja lopulta bikinimuoti salli naisen näyttää miltei kaiken.

Euroopan ja Afrikan käytännöt ovat tässä pukeutumiskulttuurissa olleet erilaiset, ja yksi syy siihen lienevät olleet ilmastolliset eroavuudet. Löytöretkeilijät kohtasivat aikoinaan paljasrintaisia, pelkkään ruoho- tai kangashameeseen pukeutuneita alkuasukasnaisia Tahitilla, Havaijilla, Samoalla ja Naurulla. Monissa afrikkalaiskulttuureissa naisen paljas yläosa ei herätä minkäänlaista hämmästystä tänäkään päivänä.

Eilen (10.7.2021) feministinen aktivistiryhmä järjesti jälleen tissiflashmobin. Säde Vallarén kertoo tapahtuman tarkoituksesta seuraavasti:”Tapahtuman pitkäaikainen tavoite on tehdä kaikkien nänneistä neutraali, jotta se ei aiheuttaisi shokeeraavia reaktioita.” Kampanjalla halutaan tukea myös heitä, jotka haluaisivat esiintyä yläosattomissa rannalla, mutta eivät uskalla.

Tissikapinassa on siis oikeasti kysymys miehen ja naisen tasa-arvosta: Jos ja kun mies saa ottaa rannalla aurinkoa pelkissä uimahousuissa, niin miksi se ei ole naisille sallittua?

Hmh. Mitenkähän tätä nyt voisi kommentoida fiksusti ja neutraalisti? Yritetään. Aktivistit ovat asettaneet naisen paljaat rinnat tasa-arvon symboliksi. Mieleeni herää kuitenkin pienoinen epäilys siitä, että ne paljasrintaiset naiset siellä Afrikassa silloin aikoinaan ja nyt tänäänkään eivät ymmärrä, mitä näillä asioilla on tekemistä toistensa kanssa. He tekevät paljon ja raskasta työtä huomattavasti heikommissa olosuhteissa kuin kanssasisarensa esimerkiksi Suomessa, ja kuitenkin olen varma siitä, etteivät he koe itseään emansipoiduiksi ja vapaiksi vain sen tähden, ettei heillä ole jonkinlaista vaatekappaletta verhoamassa yläruumistaan. Kyllä siihen tasa-arvoon tarvitaan paljon, paljon muutakin kuin tissien näyttäminen.

Tämä rintojen ympärillä touhuilu tuo mieleeni elokapinalliset Helsingin Tuomiokirkon edessä. Heidät oli siirretty häiritsemästä yleistä liikennettä rauhallisempaan paikkaan, ja mikäs siinä: Aurinko paistoi, parissa isossa teltassa pidettiin jutustelua yllä, loikoiltiin ja tapettiin aikaa omasta mielestä hyvän asian puolesta. Teki niin mieleni sanoa, että älkää viitsikö nuoret ihmiset siinä istua jouten, vaan tehkää jotakin asian eteen (elokapinalliset puhuvat ilmaston suojelemisesta, hyvä ja tarpeellinen teema sinällään). Ei istuminen maailmaa muuta.

Minä olen niin tylsä ja vanhanaikainen, että haluan lähettää samantyyppisen viestin myös tissikapinallisille: Luuletteko te tosiaan, että miesten ja naisten tasa-arvo korjaantuu sillä, että esittelette paljaita nännejänne julkisuudessa? Uskotteko te tosiaan, että juttu hoituu niin helposti? Höpö, höpö! Asian eteen on tehtävä työtä, sen eteen on uurastettava, tartuttava toimeen, tutkittava, ymmärrettävä, paneuduttava! Jos tämä maailma muuttuisikin paljaita rintoja esittelemällä, niin helppoahan se olisi. Katsokaa sisarianne Afrikassa: Paljaat rinnat eivät ole heitä tehneet miesten kanssa tasa-arvoisiksi.

Vuonna 1870 nainen tuli ensimmäistä kertaa ylioppilaaksi Suomessa ja Pohjoismaissa, vuonna 1878 naisille ja miehille säädettiin maassamme yhtäläinen perintöoikeus, vuonna 1884 perustettiin Suomen Naisyhdistys, vuonna 1892 Naisasialiitto Unioni, vuonna 1901 naiset saivat Suomessa miesten kanssa yhtäläisen opiskeluoikeuden yliopistossa… Näistä asioista on alkanut suomalaisen naisen tasa-arvo miehen rinnalla, ja jokaisen asian päätökseen saattaminen on vaatinut valtavaa työtä ja panostusta.

Toivon, että nykyaikainen, nuori ja vanhempikin nainen jaksaisi panostaa tasa-arvon aatteeseen tekemällä työtä sen eteen. Paljaiden rintojen esitteleminen ei asiaa edistä, päin vastoin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tasa-arvo, tissikapina

Kehoneutraalius

Sunnuntai 4.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Kehoneutraalius

Miltei jokainen meistä on saanut kuulla,lukea ja nähdä lähes kyllästymiseen saakka juttuja ja ohjelmia, joissa kerrotaan, kuinka tärkeää kehopositiivisuus on. Siis mikä? Kehopositiivisuudella tarkoitetaan sitä, että meidän jokaisen tulisi rakastaa itseämme juuri sellaisena kuin olemme välittämättä siitä, onko painomme, pituutemme, kehonosien mittasuhteet, raajojen määrä, hiusten malli ja laatu jne sellaisia kuin ne keskivertoihmisellä yleensä ovat.

Aate tuntuu hyvältä. Jos olen menettänyt käteni tai jalkani onnettomuuden tai sairauden seurauksena, se ei muuta ihmisarvoani ollenkaan. Ei tietenkään. Jos en näe tai kuule, tai jos en pysty hengittämään ilman happirikastetta, on minun ihmisarvoni näistä poikkeavuuksista huolimatta sama kuin kaikilla toisillakin. Tietysti on.

Nykyisin kehopositiivisuuden käsite liitetään kuitenkin hyvin vahvasti yhteen ylipainon eli lihavuuden kanssa. Jokaisen tulisi rakastaa itseään kaikista ylimääräisistä kiloista huolimatta. Totta kai. Tähän keskusteluun on viime aikoina yhdistetty voimakkaasti kuitenkin myös terveysnäkökulma, ja tämä on aiheuttanut närkästystä ja suoranaista suuttumista. Onko hyvä, että ihminen vain rakastaa ja rakastaa itseään, eikä yritä tehdä mitään sille, että ylipainosta johtuvat sairaudet uhkaavat tulevaisuudessa, elleivät jo ole olemassa? Kuinka paljon ylipainosta johtuvat terveysongelmat kuormittavat jo nyt ja tulevaisuudessa vielä enemmän yhteiskunnan hoitokapasiteettia? Onko oikein, että ihminen pitää mieluummin sairautensa kuin pudottaa painoaan ja tulee terveeksi? Saavatko lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset ylipäätänsä puhua asiasta potilaille, vai onko se liian loukkaavaa ja henkilökohtaista?

Muutama vuosi sitten näin suomalaisen dokumentin todella ylipainoisesta nuoresta tytöstä. Hän kertoi itsestään avoimesti, kävi terveystarkastuksessa kuvausten aikana (kaikki kunnossa toistaiseksi), hän harrasti valokuvausta, ja elämä tuntui olevan hallinnassa, vaikka tämän nuoren naisen liikkuminen olikin vaivalloista ja hidasta.

Dokumentin loppupuolella haastattelija kysyi, millaisena tyttö näkee elämänsä vuoden kuluttua. Tämä vastasi:”Toivon, että olisin muutaman kilon kevyempi.” Ohjelmasta jäi surullinen olo, vaikka se ei varmaankaan ollut tekijöiden tarkoitus.

Kehoneutraaliuden periaatteena on oman kehon hyväksyminen: Minä olen tällainen, näillä eväillä mennään. Hyväksyn itseni, ja vaikka en niin ylenpalttisesti rakastakaan peilikuvaani, niin tämä riittää.

Minä pidän tuosta sanasta: kehoneutraalius. Mitä väliä sillä on, onko kehoni musta vai valkoinen (tai siltä väliltä), lihava tai laiha, ryppyinen tai sileä, kulunut tai kimmoisa, sopusuhtainen tai jotain muuta! Minulla oli kouluaikoina kaveri, joka puhui leveämpää Tornion murretta kuin minä. Hänen lempisanontansa oli:”Mitä se viehraalle kuuluu!” Niin juuri.

Ja jotta tämä teksti ei aivan näin lyhyeen loppuisi, liitän tähän mukaan vielä kolmannen ilmaisun: ”toksinen positiivisuus”. Tämä ilmaisu kertoo, että ihminen näkee positiivisuuden ainoana oikeana tapana elää elämää, keskittyy pelkästään hyviin asioihin ja työntää ikävät ajatukset ja tapahtumat syrjään. Some-maailmassa tämä ilmiö näkyy erityisen hyvin: Vain hyvät asiat ovat julkaisemisen arvoisia, ja jos niitä ei ole, niitä keksitään. Toksisen positiivisuuden ajatusmallia on tutkittu – tietysti on -, ja on todettu, ettei tällainen yltiöpäinen myönteisyys ja hehkuttelu ole aina pelkästään hyväksi. Ihmiselämään kuuluu kaiken mukavan ja hyvän ohella huolia ja murheita, itseinhoa ja epäonnistumisia. Niitä ei tarvitse eikä tulekaan lakaista maton alle ja teeskennellä, että aurinko paistaa myös kaamosaikana ympäri vuorokauden. Ei paista, eikä tarvitse paistaa! Ihmisiähän tässä ollaan, ja sen näköistä elämää eletään. Ja sitä paitsi: Mitä se viehraalle kuuluu!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kehopositiivisuus, kehoneutraalius , toksinen positiivisuus

Helsingin rautatieasemalla

Lauantai 26.6.2021 - Pirkko Jurvelin

Helsingin rautatieasemalla

Olin menossa hotelliini, joka sijaitsi lähellä Helsingin rautatieasemaa, ja minulla oli vain vajaa tunti aikaa, ennen kuin oli kirjauduttava ulos. Näin jo kauempaa, että ihan aseman kupeessa makasi maassa mies. Minulla oli myös aikaa panna merkille, että ihmiset vilkaisivat häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa. Se tuntui kummalliselta. Tulin tuon henkilön kohdalle, vilkaisin, jatkoin matkaani –, mutta palasin takaisin. Yritin kysellä nuorukaiselta jotakin, hän ei reagoinut, joten soitin 112:een. Oliko mies kaatokännissä, huumepöllyssä, sairauskohtauksen saanut vai mahdollisesti kaikkea tätä? Juovuksissa varmasti, mutta ehkä se ei selittänyt sitä, että hän oli lähes tajuton. Tuo mies tarvitsi joka tapauksessa apua, olkoonkin se apu sitten vaikka putkassa selviäminen. Soitettuani jäin odottelemaan noutajia.

Odottelin puolisen tuntia, ja tuona aikana paljon ihmisiä kulki ohi. Joku pysähtyi juttelemaan minulle, toinen kiitteli, kun en ollut kävellyt ohi, vaan soittanut apua. Lopulta eräs nainen tyttönsä kanssa jäi paikalle. Meillä olikin mielenkiintoinen keskustelu, koska tämä henkilö työskenteli Tampereella päihdeongelmaisten parissa. Hänellä oli ”silmää” asioille toisin kuin minulla. Nainen sanoi, että nuorukainen oli varsin siistin näköinen, osasi ilmeisesti pitää lompakostaan huolta (puristi sitä nyrkissään). Toisaalta, jos kukaan ei olisi ollut tässä vieressä, niin tavarat olisivat häipyneet varmasti.

Kerroin, että myös tuttavani työskentelee päihdeongelmaisten parissa kotikaupungissani. Sanoin myös, että vaikka olen asunut vuosikymmeniä Oulussa, en ole koskaan joutunut vastaavanlaiseen tilanteeseen. Nainen myönsi, että harvoin Helsingissäkään ketään näkee aseman edessä kivetyksellä makaamassa, pitää lähteä jonkin verran ydinkeskustan ulkopuolelle, ennen kuin ongelmat lävähtävät silmille.

Pari ikävää faktaa nainen selitti minulle. Vain noin yksi 500:sta päihteiden vakiokäyttäjistä hyötyy tukitoimista ja muuttaa elämäntapansa. Ja toisaalta kesä on huonoa aikaa kuntoutujille: tukitoimet ovat katkolla ainakin heinäkuun, lämmin sää, ulkona oleminen edistää päihteiden levittämistä ja leviämistä. Senkin opin, että Oulussa päihteitä ei käytetä niinkään julkisesti, vaan käyttö ja aineiden kauppaaminen tapahtuvat sisätiloissa, asunnoissa.

Se nuori mies on jonkun lapsi, lapsenlapsi, ehkä veli. Oliko hänellä oikeasti ketään, joka olisi välittänyt? Uskon niin, ja luulen, että jos joku lähiomainen olisi tiennyt rautatieaseman edessä makaavasta nuorukaisesta, hän olisi tullut huojentuneena hakemaan tämä pois. Ainakin toivon, että näin olisi. Myönnän, myönnän myöskin, etten malttanut olla sanomatta pari sanaa tuolle tajuttomalle kaverille, joka tuskin kuuli mitään. No, en minä moralisoinut sentään, sanoinpahan vain, että kun on noin nuori, niin ei kannattaisi pilata elämäänsä. Hänellä kun olisi edessään vaikka mitä hyvää. Aivan niin, tuskin poika kuuli, eikä halunnutkaan kuulla, mutta pitihän minun jotain sanoa edes omaksi helpotuksekseni.

Poliisit tulivat lopulta, enkä jäänyt seuraamaan, miten asiat etenivät. Minulla oli jo kiire hotellille hakemaan kamppeeni huoneesta ja kirjautumaan ulos.

Päihteitten käyttö on laaja yhteiskunnallinen ongelma meillä ja muualla, eikä näytä siltä, että asioihin löydetään ratkaisuja, jotka muuttaisivat tilannetta parempaan suuntaan. Tämä kohtaaminen Helsingin rautatieasemalla kohdisti huomioni kuitenkin ihmisen, päihderiippuvaisen, elämään. On niin surullista, niin turhaa, että ainutlaatuinen ihmiselämä menee hukkaan tällä tavoin.

Näin minä toki muutakin kuin päihdeongelmia tuolla muutaman päivän reissulla. Elokapinallisille oli osoitettu paikka Tuomiokirkon edustalla olevalla suurella aukiolla. Luulin aluksi, että ne pari paikalla olevaa telttaa olisivat kesäisiä kahvipaikkoja. No, ne olivatkin muutaman nuoren hengailupaikkoja. Mikäpä siinä, kelit olivat kerrassaan hienot, ja kuluuhan se aika joillakin vaikka istumalla. Minun teki mieleni mennä sanomaan, että tehkää jotain, ei maailma istumalla muutu. Onneksi oli niin kuuma, etten jaksanut. Kuraahan sieltä olisi kuitenkin tullut niskaan.

Oodissa piti käydä, ja kyllä: tilojen avaruus teki minuun vaikutuksen. Olikohan näin (muistelin jälkeenpäin), että kirjahyllyt ovat tuolla aika matalia, ja ilmeisesti se sai aikaan tilan ja avaruuden tunnun.

Vihdoin ja viimein pääsin myös tutustumaan Uspenskin katedraaliin. Yllätyin siitä, että kirkkotila oli pienempi kuin olin ulkoa päin kuvitellut. Kävijä ei myöskään päässyt katsomaan läheltä kauniita ikoneita ja pyhäinjäännöksiä. Valamon (Suomessa) kirkossahan on toisin: siellä pääset tutkimaan kaikkea aivan läheltä. Toisaalta tiedän, että Uspenskin katedraalista on varastettu kaksi ikonia, joten parempi varmaan, etteivät kävijät pääse ihan kosketusetäisyydelle.

Kaiken kaikkiaan voin jälleen todeta, että matkailu avartaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsinki, huumeet, Elokapina

"En haluaisi elää kovin vanhaksi"

Lauantai 19.6.2021 - Pirkko Jurvelin

”En halua elää kovin vanhaksi”

Tapasin juhlissa ystäväni, jonka olen tuntenut lapsuudesta saakka. Kohtaamme harvakseltaan, ja silloin on aina mukava muistella menneitä ja päivittää nykytilanne. Kyselin ystäväni äidin vointia. Tämä, yli 90-vuotias vireä vanhus, asuu palvelutalossa. Ei hän kyllä kaipaa muuta palvelua kuin valmiin ruuan, sillä muutoin lapset huolehtivat äidistään. Onneksi heitä on useampi, ja jokaisella on oma vastuuviikkonsa. Se tarkoittaa sitä, että vuorossa oleva käy tapaamassa viikon aikana äitiä, huolehtii kauppa-asiat, siivoukset ja kaiken muun tarpeellisen.

”Minä en haluaisi elää niin vanhaksi kuin äiti on”, huokaisi ystäväni. Minulle tuli mieleen, että olimme puhuneet tästä aiheesta joskus aikaisemminkin. ” Meillä ei ole lapsia, jotka huolehtisivat meistä.”

”Mutta huolehtiihan yhteiskunta”, minä yritin.

”No niinhän se on, sitähän minä pelkään.”

Mieleeni tuli useampi tuttava, joka on muuttanut Etelä-Suomeen, kauas entisestä asuinpaikkakunnastaan, jossa on tehnyt työelämänsä, ja jossa on hyviä ystäviä. Jokaisen syy muuttoon on ollut se, että he ovat halunneet päästä asumaan lähemmäksi omaa siskoaan tai veljeään, lapsuudenperhettään. Tunnen myös todella monta vanhenevaa pariskuntaa, jotka ovat muuttaneet pois paikkakunnalta, jossa ovat asuneet vuosikymmeniä. Syynä on aina ollut halu päästä asumaan lähemmäksi lasten perheitä.

Perhe on meille läheinen, rakas, turvallinen, se, johon voimme luottaa, jos elämässä tulee vaikeuksia. Vaikka ihmisellä olisi ystäviä, heiltä on ehkä vaikeampi pyytää apua, kun sitä tarvitsee. On luonnollista, että oman perheen jäsen tai vaikka oma lapsi auttaa ja huolehtii.

Suomalainen yhteiskunta toimii monessa suhteessa hyvin. Tuskin kukaan meistä joutuisi näkemään nälkää tai olemaan asunnoton, jos joutuisimme vaikeaan tilanteeseen. Yhteiskunta ei kuitenkaan ole sama asia kuin lähiomainen. En osaa sanoa, onko entisaikainen agraariyhteiskuntaan liittyvä malli hyvä: vanhus asui kotonaan kuolemaansa saakka. Näin kauempaa katsoen tuollainen tilanne vaikuttaa ihanteelliselta, mutta siinäkin on varmaan monta puolta. Kuka huolehtii ja välittää, kuka jaksaa ja joutaa?

Hyvin monissa kulttuureissa ei tulisi kuuloonkaan, että oma lähiomainen, vanhus, laitettaisiin laitokseen. Sehän olisi ihan häpeällistä. Kun miettii idän kulttuureita tai katsoo vähän lähemmäksi Etelä-Euroopan maita, on asenne vanhuksiin näissä maissa hyvin erilainen kuin täällä meillä. Pari kesää sitten Montenegrossa paikallinen miespuolinen opas kertoi, kuinka hänen mummonsa kiersi perheestä toiseen hoidettavana ja viihdytettävänä. Hän muisteli, kuinka oli lapsena ja nuorena aina innolla odottanut mummonsa tuloa ja pitkäaikaista vierailua.

Suomessa tarvitaan ilmastonmuutosta. Tämä tympeä, ylenkatsova, vanhuksia vähättelevä ilmasto tulisi puhdistaa, jotta meillä olisi helpompi hengittää. Nykypäivän päättäjät ovat ylihuomisen vanhuksia, vaikka he eivät vielä ole tajunneet sitä.

Kuinka ylpeitä me olemmekaan neuvolajärjestelmästämme, joka on tehokkuudessaan ja kattavuudessaan maailman hienoimpia! Kuinka tarmokkaasti pyrimme kasvattamaan nuorisomme, jotta jokainen saisin koulutusta omien kykyjensä ja lahjojensa mukaan! Työelämässä mukana olevat pääsevät hyvin usein osalliseksi hienosta työterveyshuollosta (kokemusta on). Kyllä, kyllä me Suomessa osaamme ja panostamme, kunnes… Niin, kunnes vanhuus koittaa.

Tässä kohtaa Suomi lyö hanskat tiskiin. Tämä valtava, yhteiskunnalle hyödytön ihmismassa täytyy jotenkin hoitaa kunniallisesti (ainakin ulkoa päin katsottuna) hautaan saakka. Tässä ei ole onnistuttu, sillä kunniallisuus on kaukana maamme pakkohoivapaikoista.

Vanhukset ovat ihmisiä, tuntevia yksilöitä, he ovat kiinnostuneita monenlaisista asioista, he haluavat tehdä ja oppia, he haluavat keskustella, nauraa, laulaa, viihtyä ja auttaa. Auttaa? Niin, he voivat auttaa meitä ymmärtämään elämää, he pystyvät tarjoamaan pidemmän aikavälin näkökulman asioihin. Meidän tulee antaa heille siihen tilaisuus. Me tarvitsemme ilmastonmuutoksen!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vanhuus, hoiva, ihmisarvo

Ihana halata!

Maanantai 14.6.2021 - Pirkko Jurvelin

Ihana halata!

En ollut tavannut ystävääni pariin vuoteen. Hän asui ulkomailla, sitten tuli korona tuoden mukanaan kaikenlaisia esteitä, ja kun hän muutti Suomeen, pandemia jylläsi edelleen. Mutta nyt, viime viikolla, näimme toisemme pitkän tauon jälkeen. Hän halasi minua, ja minä rutistin häntä, vaikka se tuntui kamalan oudolta – jopa kielletyltä.

Viime viikonloppuna juhlimme lastenlasten lakkiaisia ja rippijuhlaa. Oli ihanaa nähdä heidät pitkän tauon jälkeen, jutella heidän kanssaan,kysellä tulevaisuudensuunnitelmia – ja halata! Minua itketti, kun rutistin näitä nuoria, ja kun he halasivat minua. Se tuntui niin hyvältä ja läheiseltä.

Olemme joutuneet välttelemään toistemme koskettamista jo puolitoista vuotta. Kun olemme nähneet tuttuja (jos olemme tunnistaneet heidät maskien takaa), olemme nyökytelleet ja jutelleet säädyllistä etäisyyttä pitäen. Ei liian lähelle, ei. Tieteellinen totuus on kuitenkin, että ihminen – kuten monet muutkin luomakunnan olennot – tarvitsee koskettamista, siis: tarvitsee, koska sillä on terveyttä edistäviä vaikutuksia. Halaaminen tuottaa ihmisaivoissa oksitosiinia, joka lievittää ahdistusta ja vahvistaa ihmisten välistä luottamusta ja kiintymystä. Tämän lisäksi kehoon välittyy dopamiinia, joka kohottaa mielialaa, sekä endorfiineja ja serotiinia, jotka estävät alakuloa.

Erään yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan ystävällinen koskettaminen lisäksi lievittää kivun tunnetta, alentaa diabeetikoilla veren glukoosiarvoja sekä parantaa syöpäpotilaiden vastustuskykyä. Ja tämän kaiken saa aikaan toisen ihmisen hyvää tarkoittava kosketus.

Mieleeni on jäänyt tapahtuma synnytyslaitokselta. Olin saanut vauvan muutama tunti aikaisemmin ja ajattelin jo olevani sen verran kunnossa, että uskallan lähteä käymään vessassa. En päässyt sinne asti, vaan pyörryin käytävälle. Heräsin siihen, että sairaanhoitaja pyyhki hiukset otsaltani ja kyseli, miten voin. Tuo kosketus. Vaikka tapahtumasta on kulunut kymmeniä vuosia, on mieleeni jäänyt tuo ystävällinen, lempeä kosketus ja huolehtiva kysymys.

Kun tutkin halaamiseen, ystävälliseen koskettamiseen liittyviä artikkeleita, tuli eteeni monenlaisia erikoisia faktoja. Tiesittekö esimerkiksi, että tuntoaisti kehittyy alkiossa ensimmäisenä ja sammuu ihmisessä viimeisenä? Tämä tarkoittaa sitä, että pientä vauvaa täytyy pitää sylissä, helliä ja kosketella, niin että hän ymmärtää olevansa rakastettu. Ja viimeinen asia, minkä voimme tehdä sairaan vanhuksen vuoteen äärellä, on koskettaa ja halata häntä, pitää kädestä kiinni, sen hän ymmärtää ja tuntee.

Kevin Zaborney on yhdysvaltalainen psykologi, joka on ottanut halaustutkimukset tosissaan, ja siksi hän kutsutaan ”halauslähettilääksi”. Kyseinen herra on luonut virallisen National Hugging Dayn (kansainvälinen halauspäivä), jota vietetään 21.tammikuuta - en minäkään tiennyt. Kyseistä päivää on vietetty ensimmäistä kertaa vuonna 1986, ja tapa on kuulemma leviämässä koko ajan yhä laajemmalle kansainvälisesti. Sattuneesta syystä pari viime vuotta ovat olleet hiljaisia tällä rintamalla, mutta eiköhän tästä suosta jo pian nousta. Käväiskääpä katsomassa sivustoa: nationalhuggingday.com.

Kymmenkunta vuotta sitten Italiasta, Valdaron kylästä, löydettiin kivikaudenaikainen, toisiaan syleilevä pariskunta. Vainajat olivat olleet kuollessaan 18-20- vuotiaita, mies ja nainen, eikä heidän kuolinsyynsä ole selvinnyt. Heistä ei kuitenkaan löytynyt mitään merkkejä väkivallasta. Ei myöskään voida olla varmoja siitä, kuoliko pariskunta sylikkäin, vai aseteltiinko vainajat tällaiseen asentoon.

Kosketus, halaus tuhansien vuosien takaa on nähtävissä tänä päivänä Mantuan arkeologisessa museossa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: halaaminen, kosketus, kansainvälinen halauspäivä

Uskonnonvapaus

Perjantai 4.6.2021 - Pirkko Jurvelin

Uskonnonvapaus

Uskonnonvapaus on perusoikeus, johon kuuluu vapaus uskoa, vapaus olla uskomatta, ja valtion tasapuolinen suhtautuminen eri vakaumuksiin. Uskonnonvapaus ei edellytä valtion erityistoimia, ja esimerkiksi koulun velvollisuus uskonnon opetukseen ei ole uskonnon vapauden osa. Valtion tasapuolinen kohtelu tarkoittaa vakaumusten tasa-arvoa: mitään uskontoa ei suosita toisen kustannuksella, uskontoja ei suosita uskonnottomuuteen verrattuna, eikä uskonnollisten järjestöjen toimintaa rajoiteta muita järjestöjä enempää (uskonnonvapaus.fi).

Suomen perustuslain 11§: Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen teki huhtikuun loppupuolella syyteharkinnan kristillisdemokraattien kansanedustajan Päivi Räsäsen puheista ja kirjoituksista. Ne tutkitaan Toiviaisen mukaan ”sananvapauden, uskonnonvapauden ja syrjimättömyyden näkökulmasta”. Vanhin tarkastelun alla oleva kannanotto on vuodelta 2004, jossa Räsänen ilmaisee mielipiteensä kirjoittamalla, että ”homous ei ole terve seksuaalisuuden variaatio”. Muita arvioitavia julkaisuja ovat Räsäsen some-julkaisu kirkon ja Pride-tapahtuman yhteistyöstä sekä hänen puheensa radiossa loppuvuodesta 2019.

Toiviainen on sitä mieltä, että on rikos, jos ihminen käyttää raamatun tekstiä tukemaan omia halventavia ajatuksiaan ja käsityksiään toisesta ihmisryhmästä. Räsänen itse on ilmoittanut puolustavansa sanan- ja uskonnonvapautta niin pitkälle kuin on tarve. Hän on ilmaissut myös huolensa nykyisestä, yhä uskontokielteisemmäksi käyvästä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Räsänen on todennut, että monet kristityt joutuvat ”elämään kaapissa”.

Pari päivää sitten uutisoitiin, että Päivi Räsänen oli saanut tukea yllättävältä taholta: Joukko tunnettuja professoreita ja muita vaikuttajia Yhdysvalloista vaatii avoimessa kirjeessään asettamaan taloudellisia pakotteita Suomen valtakunnansyyttäjää vastaan. Kirje on osoitettu Yhdysvaltojen kansainvälisen uskonnollisen vapauden komitealle. Kirjeen mukaan Toiviainen rikkoo mm. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artiklaa no:18: ”Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.”

Minun lapsuudessani kristilliset arvot loivat perustan yhteiskunnalle ja kasvatukselle. Tietenkään se ei tarkoittanut sitä, että kaikki olisivat uskoneet kristinuskon sanomaan tai pitäneet raamattua tärkeimpänä ohjekirjana, ei niin, mutta yhteiskunnan perusarvot pohjautuivat raamatun arvoihin, eikä niitä kukaan käynyt ainakaan julkisesti kyseenalaistamaan.

Nyt elämme aikaa, jonka arvoja voisi kuvailla sanoilla yksilöllisyys, monimuotoisuus, vapaamielisyys, yhdenvertaisuus, sallivuus, rajoittamattomuus jne. Yhteisön sääntöjen sijalle ovat tulleet yksilön oikeudet ja halut ja lupa toteuttaa itseään lain sallimissa puitteissa. Myös lait ovat muuttuneet paljon viime vuosikymmenien aikana.

Nykyinen salliva yhteiskunta osoittautuu kuitenkin usein tiukasti omista aatteistaan ja vaatimuksistaan kiinni pitäväksi. Se vaatii meitä kaikkia uskomaan omalla, vapaalla, rajattomalla tavallaan ja haluaa laittaa ruotuun ne, jotka eivät näe ja koe asioita samalla tavoin. Meidän kaikkien, tavallisten Suomen kansalaisten,valtaa pitävien ja päättäjien tulee olla herkällä mielellä ja tutkia, onko mahdollista, että uskonnonvapaus kääntyy itseään vastaan, emmekä uskalla enää rangaistuksen pelossa tuoda esiin omaa uskoamme. Se ei ole enää vapautta.

Uskonnonvapaus tulkitaan usein siinä mielessä, että ihminen on vapaa uskonnoista. On erittäin olennaista ymmärtää, että se tarkoittaa myös sitä, että ihminen on vapaa uskomaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uskonnonvapaus, Päivi Räsänen, Raija Toiviainen

Vanhemmat kirjoitukset »