"Liian lihava mutta muuten terve"

Lauantai 25.3.2023 - Pirkko Jurvelin

”Liian lihava mutta muuten terve”

Ostin kirpputorilta matkalukemiseksi pari kirjaa. Ne voi hyvällä mielin jättää tänne hotellin kirjahyllyyn seuraavalle lukemista kaipaavalle suomalaisturistille. Yksi mukaan ottamistani teoksista on Louis de Berniérsin ”Kapteeni Corellin mandoliini”. Minulla oli jonkinlainen aavistus siitä, että kyseessä olisi kevyehkö rakkausromaani, mutta eipä aavistukseni ollut oikea. En ole vielä päässyt kirjan puoliväliin, rakkautta ei juurikaan ole väläytelty, mutta sen sijaan Kreikan ja Italian historia toisen maailmansodan aikana alkaa tulla tutummaksi. On sanottava, että kirjailija on loistavasti osannut kuvata, kuinka nuoret, hormonihuuruiset, testosteronia täynnä olevat mitään mistään tietämättömät nuoret miehet lähetetään rintamalle, ja kuinka he päivä päivältä, viikko viikolta, pala palalta murtuvat, ja kuinka heidän mielensä lopulta antaa periksi.

”Me elämme jatkuvassa horteessa. Lumi on tehnyt kaiken tuntemattomaksi niin että emme koskaan tiedä missä olemme. Onko tämä se rinne, jota meidän piti kavuta? Onko tuolla laakson pohjalla joki jossakin kolmen metrin syvyydessä…? Ei hätää, jos menemme väärään paikkaan, jäämme ehkä vangiksi jos hyvin käy. Lähetä radiosanoma esikuntaan, että olemme vallanneet kohteen, en tiedä missä olemme mutta kohde kuin kohde. Mitä väliä sillä on?”

Miten näiden miesten kävi? Mitä tapahtui mieleltään murtuneille nuorukaisille, jotka palasivat kotiin ehkä vammautuneina, elämässään jo kaiken nähneenä? En tiedä vielä.

Olen usein miettinyt sitä, kuinka monella eri tavalla ihmiset ovat toipuneet sodasta. Tunsin vanhemman miehen, joka ei puhunut koskaan muusta kuin sodasta, ja taas oma isäni puolestaan tuntui olevan hyvin sinut omien kokemustensa kanssa ja jatkoi elämäänsä ilmeisen tasapainoisena sodan jälkeen.

Suomessa on kasvamassa jo toinen sodan jälkeinen sukupolvi. Elintaso on noussut roimasti, koululaitos sekä terveydenhuolto ovat kehittyneet, syystäkin voimme puhua hyvinvointisuomesta, ja kuitenkin kerrotaan, että mielenterveysongelmat ovat uusi kansantauti. Vuoden 2019 tilastojen mukaan 52,5% työkyvyttömyyseläkkeistä on mielenterveysperusteisia. Mistä tämä johtuu? Yhdeksi suureksi syyksi mainitaan työelämän kuormittavuus. Ennen työ oli usein fyysisesti raskasta, mutta nyt se on sitä henkisesti. On otettava vastaan jatkuvasti uutta tietoa, opittava se ja pärjättävä työyhteisössä sosiaalisesti.

Työn lisäksi ongelmia saattavat tuoda ihmissuhteet, erilaiset elämänvaiheet ja traumaattiset tapahtumat kuten esimerkiksi sosiaalisen median kautta tulevat paineet ja ärsykkeet. Some- maailman raakuudesta meillä on lukuisia esimerkkejä. Aluksi sen käyttäjä saattaa nauttia saamastaan huomiosta, sitten mukana pysyminen vaatii jatkuvia ponnisteluja ja luo ulkonäköpaineita, lopulta ihminen saattaa ahdistua syvästi vaikkapa jonkin epäasiallisen palautteen vuoksi. Ja niitähän riittää, se maailma on myrkyllinen.

Viime päivinä verkkouutisissa on tullut usein vastaan erään nuoren naisen nimi. Hän on kuollut. Some -maailma ja nyky-yhteiskunta kaikkineen otti hänestä irti kaiken mahdollisen, vaurioitti ja käyttää häntä vielä jonkin aikaa hyväkseen – kunnes kuolema heidät erottaa. Kaikki muu tästä henkilöstä onkin saatu kaavittua esille, enää puuttuu kuolinsyy, ja koska sitä ei kerrota, me tiedämme sen.

En tiedä, mikä tätä yhteiskuntaa, maailmaa vaivaa. Kaiken pitäisi olla huomattavasti paremmin kuin ennen, mutta niin ei kuitenkaan näytä olevan. Ehkä yksi syy on yleinen ja liiallinen sallivuus, asioihin puuttuminen mielletään painostamiseksi, vallalla on kieltämisen kieltäminen ja loputtomat yksilönoikeudet, jotka pahimmillaan johtavat yksinäisyyteen.

Blogini otsikko on ajalta, jolloin olin Lappeenrannan neuvolassa perheen kolmikuisen esikoisvauvan kanssa. Lapselle tehtiin perusteellinen 3-kuukautistarkastus. Naislääkäri, tuhti ja mukava ihminen, kirjoitti neuvolakorttiin:”Liian lihava mutta muuten terve.” Siitä se alkaa, painon vartioiminen.

Onni - jälleen kerran

Sunnuntai 19.3.2023 - Pirkko Jurvelin

Onni – jälleen kerran

Luulen, että onnesta on kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta aiheesta. Mitä onni on? Miten sen voi saavuttaa ja pitää? Voiko jokainen olla onnellinen? Tarkoittaako onni kaikille samaa asiaa (ei tietenkään)? Tartuin aiheeseen jälleen kerran, vaikka luulen, että olen jo aiemmin kirjoittanut muutaman blogitekstin tästä asiasta.

Onnea on luonnollisesti tutkittu tieteellisin menetelmin, siitä on myös tehty jokin aika sitten mittava pitkäaikaistutkimus. Jotain on saatu selville, mutta totuuden nimessä on sanottava, että hyvin paljon on selvittämättä. Tutkimustulosten mukaan aivoissa on erityinen keskus, jota kutsutaan ”palkitsemis- ja motivaatiojärjestelmäksi”, ja sen aktivoituminen aiheuttaa meissä onnen tunteen. Eri asia sitten onkin, miten se aktivoidaan. Dopamiini ja serotiini ovat ns. ”onnellisuushormoneja”, jotka saavat aikaan hyvän mielen olotilan, ja siksipä tietyt masennuslääkkeet sisältävätkin serotiinia. Tietynlainen ruokavalio (”Välimeren ruokavalio”) saattaa lisätä serotiinin tuotantoa, tosin alkoholilla ja huumeilla on samanlainen vaikutus.

Onnen kokeminen on hyvin henkilökohtaista. Jos esimerkiksi jokapäiväinen ravinnon saanti ei ole selviö, niin lämmin ateria aiheuttaa onnellisen olotilan. Jos ja kun jokapäiväinen ruoka on itsestäänselvä osa arkea, eivät perunat ja lihapullat aiheuta suuria elämyksiä. Eli se, kuka ja mikä olet, mitä olet kokenut, millaisessa ympäristössä olet kasvanut ja elät edelleen ja monet muut ulkoiset seikat vaikuttavat siihen, miten ja milloin tunnet itsesi onnelliseksi. Ja toisaalta – samassa perheessä kasvaneet, saman perimän omaavat saattavat poiketa tässäkin suhteessa toisistaan suuresti.

Sivustolla ”Action for Happiness”esitetään kymmenen peruselementtiä, jotka vaikuttavat ihmisen onnellisuuteen. Niitä ovat: antaminen, yhteys toisiin ihmisiin, liikunta, merkityksellisyys elämässä, uusien asioiden oppiminen, tavoitteiden asettaminen, sinnikkyys, mukavien asioiden tekeminen, itsensä hyväksyminen ja elämän merkityksellisyyden tiedostaminen. Nämä ovat oikeastaan tavallisia, arkisia asioita, eivät erityisiä ihmetemppuja.

Olen joskus kuullut tarinan kahdesta kaverista, joiden tehtäväksi annettiin etsiä onni. Tehtävänantaja ei antanut minkäänlaisia vihjeitä, mutta odotettavissa oleva palkkio oli suuri. Ystävät pohtivat aluksi, miltä onni mahtaisi näyttää. Minkä kokoinen se oli? Minkä värinen? Millainen ääni sillä oli? Urakka tuntui hankalalta, mutta palkkio houkutti.

Aamu aamun jälkeen kaverukset lähtivät etsimään onnea. He etsivät kivien ja kantojen alta, kurkottelivat puiden latvoihin, huhuilivat ja huutelivat, mutta onni pysyi piilossa.

Eräänä iltana he loikoilivat väsyneinä rannalla. Oli lämmin kesäilta, linnut lauloivat, järven vesi liplatteli hiljakseen, vatsa oli täynnä juuri syödyistä eväistä, olo oli miellyttävän raukea. Ilta olisi ollut täydellinen, mutta heiltä puuttui yksi: onni.

- Kuule, sanoi toinen kaveruksista. - Mitä, jos tämä onkin sitä onnea?

- Mitä tarkoitat? hämmästeli toinen.

- No, tämä olotila, kun kaikki tuntuu olevan hyvin, on rauhallista, ei kiire minnekään, ollaan vaan.

- Ei, ei tämä voi olla onnea. Sen täytyy olla jotain suurta, merkittävää, sellaista, että kaikki huomaavat.

Ja niin kaverit jatkoivat etsimistä huomaamatta ollenkaan, kuinka he olivat kulkeneet onnensa ohi.

Sokeri- ja rasvavero

Lauantai 11.3.2023 - Pirkko Jurvelin

Sokeri- ja rasvavero

Tytär perheineen kävi kylässä, ja kahvipöydässä monien makeiden herkkujen ääressä vävy viritti keskustelun ruuan hinnoista. Minä olin erittäin valmis tähän ajatustenvaihtoon, sillä olen meidän perheen ruoka- ja kauppavastaava.

Selvääkin selvempi faktahan on, että erilaisten ruoka-aineiden hinnat ovat nousseet valtavasti. Koska perheessämme on kaksi keliaakikkoa, seuraan varsinkin gluteenittoman leivän hintoja tarkasti. Tänään otti taas sydämestä, kun huomasin lempipakastesämpyläpussin hinnan nousseen 10 snt (hinta nousee säännöllisin väliajoin tuon 10 snt). Joku voi nauraa, että ollaanpa sitä tarkkoja, mutta kun yksi pieni pakastesämpylä maksaa jo euron, niin minua ei ainakaan naurata. Sipilän hallituksen aikana yli 16- vuotiailta keliaakikoilta poistettiin ruokavaliokorvaus (n. 25 e), jolla olisi muutaman sämpylän ostanut, mutta ei sitten.

Tilastojen mukaan jauhot ovat kallistuneet vuodessa 45 %, kananmunat 37 % ja voi 36 %. Erittäin ikävää on, että kasvisten, hedelmien, vihannesten ja marjojen hinnat ovat kohonneet pilviin. Lajista riippuen esimerkiksi paprika maksaa n. 17 e/kg, tuore kurkku n. 7-8 e/kg, minitomaatit n. 12 e/kg ja appelsiinit n. 3, 50 e/kg. Ja se kahvin hinta, huh! Kyllähän noita valikoiden ja tarjouksia kytäten voi kahdelle ostaa, mutta kallista on! Irtokarkkien kilohinta vaihtelee kauppojen mukaan ja liikkuu välillä 6 -10 e/kg. Parhaimmillaan tuo sokerimättö on ihan kohtuuhintaista.

Ruuan hinnannousulle on nimetty useampia syyllisiä, erityisesti mainitaan lannoitteiden ja energian kallistuneet hinnat sekä myös epävarma maailmantilanne Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

Rasva- ja sokerivero nousevat keskustelunaiheiksi tuon tuostakin. Usein näille ruoka-aineille vaaditaan kovempaa verotusta, koska ajatellaan, että korkea hinta hillitsisi tällaisten epäterveellisten ravintoainesten ostamisen, ja se taas vaikuttaisi positiivisesti kansanterveyteen. Tanskassa kokeiltiin rasvaveroa juuri terveydellisistä syistä vuonna 2012, mutta vero ei kuulemma onnistunut muuttamaan ihmisten ruokailutottumuksia. Tosin kyseinen kokeilu kesti vain vuoden.

S-kauppojen tekemän tutkimuksen mukaan juuri hedelmien, vihannesten, juuresten ja marjojen osuus ostoksissa on vähentynyt, eikä näitä puutteita ole korvattu ostamalla pakastevihanneksia.

Noin sata vuotta sitten (siltä se ainakin minusta tuntuu) Suomessa kokeiltiin jälleen kerran myös ns. ”ylellisyysveroa”. Muistan tämän sen vuoksi, että olin nuori opiskelijatyttö ja ostin kitaran. Kassalla hintalappuun lisättiin ylellisyysvero. Taisi tuokin kokeilu jäädä aika lyhytaikaiseksi, kun en siitä enempää muista.

Sokeri ja rasva eivät ole ihmiselle välttämättömiä ravintoaineita – tai onhan jokaisen kyllä saatava rasvaa maltillinen määrä päivittäin. Mutta kaiken kaikkiaan, molempia aineita saamme ja syömme liiankin kanssa. Mielestäni näihin tuotteisiin voisi lisätä todella reilun rasva- ja sokeriveron, mutta niin, että verotuksesta saatu hyöty käytettäisiin kasvisten, vihannesten ja hedelmien ja vaikka kalan hinnanalennuksiin. Liian vaikeaa? No, ei ole! Nyt neuvotellaan hiki hatussa Suomen Nato-jäsenyydestä, Marin kaveeraa Zelenskyin kanssa minkä kerkiää, ja Niinistö kahvittelee Bidenin luona. Kun noin isoja asioita hoidetaan, niin nämä pienet verojutut tulevat siinä sivussa ja koko kansan parhaaksi. Kiitos!

Kun sanoja ei löydy

Sunnuntai 5.3.2023 - Pirkko Jurvelin

Kun sanoja ei löydy

Ystäväni sai keskenmenon hyvin kauan aikaa sitten. Hänen äitinsä haki hänet sairaalasta, ja yritti löytää sopivia sanoja lohduttaakseen tytärtään. ”Tulee vielä uusia lapsia,” äiti oli sanonut. ”Mutta minä olisin halunnut juuri tämän lapsen, jota olen odottanut,” ystäväni sanoi. Äiti oli oikeassa siinä, että nuori nainen sai vielä muita lapsia, mutta tuossa tilanteessa hän ei ehkä ollut osannut halustaan huolimatta valita lastaan lohduttavia sanoja.

Olin hautajaisissa. Nuori perheenäiti oli kuollut, perheenisä jäi huolehtimaan yksin lapsista. Papin puhe oli hyvin kristillinen ja etäinen, ja odotin, milloin hän sanoo omaisille lohdutuksen sanoja heidän suuren menetyksensä johdosta, milloin hän lämmöllä muistelisi poisnukkunutta vaimoa ja äitiä. Niitä sanoja en kuullut. Ehkä papin puhetyyli oli yleensäkin tuollainen asiallinen, hieman ulkoapäin tilannetta tarkasteleva, en osaa sanoa. Minulle jäi puheesta tyhjä olo.

Asiantuntijoiden mukaan jokainen ihminen kohtaa joskus elämässään psyykkisen trauman (järkytyksen) aiheuttavan tapahtuman. Kun traumaattinen asia ylittää ihmisen sietokyvyn, hän ei enää kykene käsittelemään tapahtumaan liittyviä ajatuksia ja tunteita, ja hän alkaa oirehtia. Tyypillisiä trauman aiheuttajia ovat esimerkiksi väkivallan kokeminen (raiskaus, pahoinpitely jne), joukko-onnettomuudet, sotatilanne, oma tai läheisen sairastuminen, kuoleman, murhan tai itsemurhan kokeminen lähipiirissä ja raskaat kokemukset ihmissuhteissa tai työelämässä.

Unihäiriöt, masentuneisuus, ahdistuneisuus ja persoonallisuuden muutos kertovat siitä mahdollisuudesta, että henkilö on kokemansa vuoksi traumatisoitunut.

Isovanhempani menettivät kaksi lastaan keuhkotaudin seurauksena. Nuorempi tyttö oli vasta 16- vuotias kuollessaan kotona, ja vanhempi tytär sairastui vain hiukan myöhemmin. Hän oli kuollessaan 20- vuotias. Perheeseen jäi kaksi poikaa. Näiden kuolemantapausten jälkeen isoäitini sairastui pian ”sydäntautiin”, johon hän menehtyi myöhemmin, ja voidaankin sanoa, ettei hän jaksanut enää elää. Isoisäni meni myöhemmin uudestaan naimisiin, mutta muisteli rakkaudella edesmenneitä tyttäriään. Hän kirjoitti päiväkirjaansa toivovansa, että ”saisi vielä joskus tytön”. Valitettavasti hänen haaveensa ei toteutunut.

Äitini ja isäni joutuivat luopumaan kahdesta poikalapsesta näiden ollessa vajaan vuoden ikäisiä. Molemmat olivat syntyessään terveitä, mutta sitten ilmestyi vatsavaivoja, ja lopulta sairaalabakteeri surmasi ainakin nuoremman veljeksistä. Miten tuollaisesta traumasta voi toipua? Äidin kohdalla voisi näin jälkikäteen sanoa, että hän suojeli itseään siten, ettei näyttänyt tunteitaan ja teki paljon töitä. Isä, jolla oli takanaan myös raskaita sotakokemuksia, selvisi lasten menetyksistä ehkä paremmin – siltä ainakin näytti ulkoisesti. Työn ohella hän purki energiaansa monenlaisiin harrastuksiin ja menoihin. Hän piti itsensä liikkeessä.

Isovanhempieni keuhkotautiin menehtyneet tytöt ja meidän perheen vauvaveljet on haudattu samaan hautaan. ”Isoäiti tahtoi näin”, selitti äiti minulle kerran.

Trauman kokenut ihminen jää henkiin, mutta hän on muuttunut, ja se näkyy hänen elämässään. Joku jatkaa kuitenkin elämäänsä kaikesta huolimatta eteenpäin, unelmiaan toteuttaen, kun taas toinen pysyy kyllä hengissä, mutta on sisäisesti kuollut. Terapia on keino, josta useimmat saavat jonkinlaista helpotusta oloonsa ja ehkä myös toisenlaisia näkökulmia elämäänsä. Myös keskustelut läheisten ja ystävien kanssa voivat olla avuksi, sillä jo se, että joutuu sanoittamaan raskaan olonsa, voi helpottaa.

Toivon, että trauman kokeneet kohtaavat näissä tilanteissa ihmisiä, joilla on taito löytää oikeita sanoja. Joskus auttaa ymmärtävä hiljaisuus, käden puristaminen, läsnäolo, tieto siitä, että joku on tässä sinua varten.

Ukraina ja Suomi - säilyykö itsenäisyys?

Sunnuntai 26.2.2023 - Pirkko Jurvelin

Ukraina ja Suomi – säilyykö itsenäisyys?

Opiskelin lyhyemmän oppimäärän Ukrainan ja Suomen historiaa, ja viisastuinkin jonkin verran. Nykyisen Ukrainan alueella on ollut asutusta jo vuosituhansien ajan. Paimentolaiskansojen jälkeen tulivat tataarit, ja 900-luvulla kutsuttiin sitä aluetta, joka ulottui Mustaltamereltä Pohjoiselle jäämerelle, nimellä Kiovan Rus. 1500-luvulla Ukrainaan syntyi kasakkayhteisöjä, ja 1660-luvulla itäinen Ukraina ja Kiova liitettiin Venäjään, kun taas Länsi-Ukrainasta tuli osa Puola-Liettuaa.

Ukraina itsenäistyi 1917 (!) Venäjän vallankumouksen aikana, maata kutsuttiin Ukrainan kansantasavallaksi, ja se oli yhä valtioliitossa Venäjän kanssa. Maassa alkoi sisällissotien kausi. Vuonna 1920 Puola valloitti Kiovan, ja tällöin Ukraina jaettiin kahtia Puolan ja Venäjän kesken. Vuonna 1922 Ukrainasta tuli neuvostotasavalta, eli itsenäisyyden aika jäi tuolloin hyvin lyhyeksi ja rosoiseksi. Toisen maailmansodan aikana Saksa miehitti maan, ja sodan loputtua Neuvostoliitto valtasi sen jälleen kerran ja liitti osaksi alusmaitaan. Neuvostoliiton hajottua 1991 Ukraina julistautui jälleen itsenäiseksi.

Vuonna 2014 Venäjä valtasi Krimin niemimaan sekä Ukrainan venäjänkielisiä alueita Luhanskista ja Donetskista.

Ukrainan historiaan viitaten Vladimir Putin on sanonut, ettei Venäjä pidä Ukrainaa itsenäisenä valtiona, ja tämän ajatuksen oikeuttamana Putin allekirjoitti julistukset, joiden mukaan Donetskin, Luhanskin, Hersonin ja Zaporizzjan alueet on nyt liitetty osaksi Venäjää.

Ukraina haki Euroopan Unionin jäsenyyttä vuonna 2022, ja se hyväksyttiin ehdokasmaaksi, samoin Ukraina jätti virallisen jäsenhakemuksen Natoon syyskuussa 2022.

Suomessa on ollut ihmisasutusta jo kymmenien tuhansien vuosien ajan. Ruotsi ja Suomi solmivat Pähkinäsaaren rauhansopimuksen vuonna 1323, ja tuolloin Suomen alueen hallinta siirtyi pysyvästi Ruotsille. 1700-luvulla alkoi Suur-Ruotsi heiketä, ja Venäjä miehitti rajamaansa Suomen kahteen otteeseen. Vuonna 1809 Venäjä valloitti Suomen kokonaan, ja maasta tuli autonominen suurruhtinaskunta. Venäjän tsaari oli kuitenkin myötämielinen siinä suhteessa, että maamme sai mahdollisuuden kehittää itsehallintoa.

Lokakuun vallankumous syöksi Venäjän sisäiseen sekasortoon, ja Suomi käytti tätä hyväksi ja julistautui itsenäiseksi vuonna 1917 (kuten myös Ukraina). Sisällissota repi maatamme, mutta kansallinen yhtenäisyyden tunne lujittui ulkopuolisen uhkan edessä, ja talvisodassa ja jatkosodassa suomalaiset pitivät pintansa yhtenä kansana. Lopulta kuitenkin menetimme rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle 10% maa-alueistamme ja joudimme maksamaan kalliit sotakorvaukset.

Suomi liittyi EU:n jäseneksi vuonna 1995, mutta halusi säilyttää sotilaallisen puolueettomuutensa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, Suomi päätti hakea Naton jäsenyyttä yhdessä Ruotsin kanssa.

Opiskellessani tätä lyhyttä oppimäärää Ukrainan ja Suomen historiasta, jäin tarkastelemaan vuosilukua 1917. Kyseisenä vuonna molemmat maat itsenäistyivät, mutta ainoastaan Suomen itsenäisyys säilyi. Ukraina itsenäistyi myöhemmin uudestaan, mutta Venäjä uhkaa jälleen kerran maan oikeutta olla itsenäinen. Varmasti hyvin moni on ajatellut, että meidän kohdallamme saattaa tapahtua samoin: Historiaan vedoten Putin ilmoittaa, että Suomi kuuluu Venäjälle.

Siis myös oman maamme itsenäisyyden vuoksi Venäjän on hävittävä tämä Ukrainaan kohdistettu valloitussota, ja vaikka rauhanaate sinällään on kannatettava, kaunis ja hyvä, niin tässä tilanteessa en voi asettua puoltamaan sitä. Valitettavasti näyttää siltä, että rauha Euroopassa saavutetaan vain sotimalla.

Lähde: globalis.fi

Viisasten kerho ja ahtaajien lakko

Sunnuntai 19.2.2023 - Pirkko Jurvelin

Viisasten kerho ja ahtaajien lakko

Viisasten kerho eli arkipäiväisemmin ilmaistuna kirjapiirimme kokoontui jälleen viime viikolla. Olemme entisiä kollegoja tuolta koulumaailmasta, työtoveruus on kestänyt aikoinaan kymmeniä vuosia, ja suureksi iloksemme ystävyytemme on jatkunut noiden vuosien jälkeen jo yli kymmenen vuotta. Yhteinen nimittäjä meillä on siis nyt kirjat, mutta täytyy myöntää, että mitä enemmän kirjapiirivuosia on kertynyt, sitä pienemmälle huomiolle kirjat jäävät. Toki niistäkin puhutaan.

Tommi Kinnusen ”Pimeät kuut” oli viimeviikkoisen kirjapiirimme emännän valinta. Aihe olikin sopiva meille, entisille kansankynttilöille. Kirjan päähenkilö, raihnainen ja jo ikääntynyt naispuolinen opettaja, herätti vilkasta keskustelua. Pitääkö opettajan rakastaa tai edes pitää oppilaistaan? Kuinka pitkälle riittää velvollisuudentunto? Miksi miehet saivat olla tuohon aikaan johtajaopettajia, vaikka heillä ei olisi ollut edes opettajan pätevyyttä?

Eräs meistä on kotoisin kirjan maisemista, ja hänellä oli karua kerrottavaa pikkukoulujen arjesta sodan jälkeisessä Suomessa. Myös se seikka, että kirjan päähenkilöllä oli esimerkki elävässä elämässä, oli huomionarvoinen asia. Kuinka paljon kirjailija voi kirjoittaa oikeista henkilöistä? Kuinka paljon faktoja pitää häivyttää?

Mutta sitten ne muut keskustelunaiheet, jotka rönsyilivät sekä ennen että jälkeen Tommi Kinnusen ja kahvinjuonnin. Ensiksikin: loiset. Niitähän oli entisinä ja on myös nykyisinä aikoina. Varsinkin täit levisivät helposti koululaisten keskuudessa kuten nykyisinkin koulun lakkihyllyllä. Kihomadot muistan myös omalta kouluajaltani. Mutta ällötyksen ällötys ja uusi asia oli minulle lapamadot ja niiden karkotus. Koulussa oppilaiden piti kuulemma juoda ensin jotain öljyä, sitten myrkkyä, ja lopuksi täytyi kiiruhtaa ulkohuussiin.”Kyllä minä muistan, kun huussissa istuttiin ja vedettiin peräpäästä metritolkulla lapamatoa.” Eikä!

Seuraavaksi nauraa rätkätettiin oppilaiden sanomisilla. Lapsiraukat, jotka eivät itse ymmärtäneet, mitä alapään sanat tarkoittivat, viljelivät niitä vapaasti puhuessaan opettajien kanssa. Tästä aiheesta siirryttiin sitten sujuvasti olohuoneen uuteen pöytään sekä erinomaiseen pölyhuiskaan, joka ei levittänyt pölyä ilmaan, vaan piti sen tiukasti kiinni, kunnes reipas siivoaja kävi huiskan tarmokkaasti puistelemassa.

”Mitä mieltä olette ahtaajien lakosta?” kysyi emäntämme seuraavaksi. No, olimme kaikki sitä mieltä, että tässä maailmantilanteessa se oli törkeä temppu. Miksi ihmeessä juuri nyt piti haitata yhteiskunnan huoltovarmuutta ja toimivuutta? Emäntämme hyppäsi ylös tuolistaan ja demonstroi ahtaajan työtä: ”Tässä ne seisoo ja sitten osoittavat, että pistä se lasti tuonne (kädet vispaavat) ja seuraavaksi tuonne. Siinä se on niiden homma.” ”Mutta jos siihen ammattiin tarvitaan pitkä ja vaativa koulutus?” minä yritin pehmentää. Emäntämme tuumasi, ettei moiseen huitomiseen tarvitse paljon kouluja käydä. Mutta show oli näkemisen arvoinen! Kyllä opettaja osaa.

Pitihän minun kotiin päästyäni tarkistaa faktat. ”Ahtaaja työskentelee satamassa purkaen ja lastaten laivoja ja proomuja kuormauskoneiden ja nostureiden avulla. Tehtäviin kuuluu myös seurantakirjanpitoa ja asiakaspalvelua (Työmarkkinatori).” Koulutus:”Ahtaajat saavat koulutuksensa työpaikoilla työnantajien toimesta, ja tie vakituiseen työsuhteeseen avautuu usein tilapäistöiden kautta (Työmarkkinatori).” Palkka:”Keskimääräinen kuukausipalkka tehtävänimikkeelle Ahtaaja on 3363 euroa kuukaudessa (Duunitori).” ”Satamaoperaattorit ry:n mukaan ahtaaja tienaa säännöllisellä työajalla 4000 euroa kuukaudessa ja ylityölisät päälle (Iltalehti).”

Luokanopettajaksi tai aineenopettajaksi aikovan koulutus tapahtuu yliopistossa ja kestää keskimäärin viisi vuotta. Duunitorin mukaan luokanopettajan keskimääräinen kuukausipalkka on 3704 euroa (oho, ei ollut minulla, mutta olihan ruoka ja muutkin tykötarpeet tuohon aikaan halvempia).

Mitä me tästä opimme? No, ainakin sen, että on aivan mahtavaa, kun saa viettää laatuaikaa hyvien ystävien kanssa.

Zelenskyin "likainen, vihreä t-paita"

Sunnuntai 12.2.2023 - Pirkko Jurvelin

Zelenskyin ”likainen vihreä paita”

Kun Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi tapasi USA:n presidentin, Englannin kuninkaan ja Suomen pääministerin, ja kun hän ylipäätään milloin tahansa ilmestyy kameroiden eteen, hänellä on yllään oliivinvihreä t-paita. Venäjän entinen presidentti, nykyinen turvallisuusneuvoston varapuheenjohtaja, Dmitri Medvedev onkin kommentoinut presidentin asua kärkevästi Telegram -kanavallaan. Hän kirjoitti lauantaina Zelenskyin kiertelevän Eurooppaa ”haisevassa vihreässä paidassa” mannekiinin lailla, ja samassa viestissä Medvedev kutsui myös Ukrainan presidentin tavanneita Euroopan maiden johtajia ”surkeiksi amatööreiksi”. Katkeraa puhetta katkeralta ja pelokkaalta mieheltä.

Medvedev ei kuitenkaan ole ainoa henkilö, joka on kiinnittänyt huomionsa Zelenskyin asuvalintaan. ZDF:n toimittaja kysyikin haastattelussa presidentiltä itseltään, kuinka monta vihreää paitaa tällä oikein oli. ”Noin 20”, presidentti vastasi ja kertoi, mistä vihreän paidan pitäminen sai alkunsa. Sodan alussa Zelenskyillä oli kuulemma ollut kyseisiä paitoja kaksi ja niiden lisäksi fleece -pusero, josta hän myöhemmin luopui. Toisen prikaatin sotilaat antoivat hänelle kiitollisuudenosoituksena uuden vihreän paidan, entiset olivat ilmeisesti jo aika kuluneita. Eräänä päivänä myös ukrainalainen valmistaja alkoi valmistaa vastaavanlaisia t-paitoja ja lahjoittaa niitä presidentille.

Vastauksensa lopussa Zelenskyi hymyili ja sanoi, ettei hänellä ole enää puutetta vihreistä paidoista, ja että hänen on täytynyt jo hieman toppuutella lahjoittajia.

Presidentin käyttämä asukokonaisuus – armeijatyyppinen t-paita ja reisitaskuhousut - ei ole kuitenkaan sattuma, vaan julkinen solidaarisuudenosoitus sotaa käyvälle kansalle: Hän pukeutuu kuin sotilas, hän on tavallinen ukrainalainen mies, joka on sitoutunut puolustamaan maataan. Tämän imagon rakentamisessa hän on onnistunut, mutta se ei suinkaan ole pelkästään vaatetuksen ansiota. Jokainen uutisia seuraava tietää, että Ukrainan presidentti ei piilottele itseään sodan kauhujen keskellä, hän ei pelkää, hän haluaa olla esillä vaikeissakin tilanteissa tukemassa kansaansa.

Julia Mendel, joka toimi kaksi vuotta presidentin lehdistösihteerinä, sanoi:”Ei ollut hetkeäkään, että hän olisi osoittanut pelkoa. Hän halusi aina näyttää Venäjälle, että hän ei pelkää. Hän meni pommitusten keskelle, meni sillalle, joka oli Ukrainalta miehitetyn alueen ja hallituksen kontrolloiman alueen välissä...Hän meni sinne näyttääkseen, ettei pelkää, ja että se on hänen maansa.”

Tämä kaikki saa Kremlin pukumiehet katkeriksi. Kun he pukeutuvat vitivalkoiseen kauluspaitaan, huolella suunniteltuun tummaan pukuun ja vastakiillotettuihin mustiin kenkiin korostaakseen arvovaltaansa, he eivät ymmärrä, että jokainen näkee, etteivät he ole osa Venäjän kansaa. Ei, he ovat osa Venäjän eliittiä, jolla on täysin eri pyrkimykset ja päämäärät kuin venäläisillä itsellään. Näkeehän sen jo päältä! Mutta he eivät uskalla muuta, tai uskaltavat: haukkua räksyttää, mikä saa aikaan vain huvittuneita tuhahduksia.

Vaikka Zelenskyillä onkin parikymmentä oliivinvihreää paitaa, niin ei ole ihme, jos hän joskus haisee hielle. Onhan luonnollista, ettei bunkkerissa ole aina deodoranttia ja pesuvettä saatavilla. Tämän ehkä ymmärtää myös Medvedev joskus sitten, kun joutuu elämään pommisuojassa.

Vanhaan hyvään aikaan jäätiin luokalle

Sunnuntai 5.2.2023 - Pirkko Jurvelin

Vanhaan hyvään aikaan jäätiin luokalle

Tänä viikonloppuna Oulussa on pidetty Pohjois-Suomen Opettajainpäivät eli OPI-päivät. Katselin ohjelmaa ja täytyy tunnustaa, että ihan pikkuisen kävi kateeksi. Ei niin, että työviikon jälkeen olisi ollut kiva viettää vielä viikonloppu samoissa kuvioissa, mutta ohjelma oli erittäin mielenkiintoinen, ja paikalle oli saatu Suomen huippunimiä kertomaan siitä, mitä opetusmaailmaan kuuluu tänään. No, senhän tietää jokainen, joka seuraa uutisia: Oppimistulokset tulevat alaspäin ryminällä, ja tätä on jatkunut jo vuosikausia.

Viime päivinä uutisissa on ollut myös yliopistonlehtori, dosentti Aino Saarinen, jonka väitöskirja julkaistiin kaksi vuotta sitten. Julkaisu herätti valtavan älämölön, koska tutkimustulosten mukaan itseohjaavuutta vaativat oppimismenetelmät ja digitaalisen oppimateriaalien käyttö olivat yhteydessä oppimistulosten laskuun. Kaikki opetusalan ruohonjuuritasolla työtä tekevät ja tehneet nyökyttelivät päätään näille faktoille, joka ei tullut heille yllätyksenä: Järki käteen, hei! Lapsi tarvitsee ohjausta ja neuvomista, hänen ei tarvitse olla itseohjautuva, koska hänellä ei ole edes fyysisiä tai psyykkisiä edellytyksiä siihen. Kasvatustieteen eliitti paheksui tietysti moisia väitteitä ja tutkimustuloksia, koska ne eivät sopineet heidän visioihinsa. - Suosittelen lukemaan kahden päivän takaisen IS:n artikkelin aiheesta.

Vanhaan hyvään aikaan oppilaat saivat ehtoja ja jäivät luokalle. No, mitä ihmeen hyvää siinä sitten oli? Olipahan se hyvä, ettei lasta, joka ei osannut luokkatasonsa mukaisesti esimerkiksi matematiikkaa tai kieliä, pakotettu menemään ylemmälle luokalle, jossa osaamattomuus olisi lisääntynyt entisestään. Ei, hän sai tavallaan ”armovuoden” (parhaassa tapauksessa kaksi), jonka aikana hän saattoi kerrata koko edellisen vuoden aikana ei-oppimansa aineen, ja saman tein hän sai kerrata myös kaikki muut aineet. Hyvässä lykyssä saattoi myös opettaja vaihtua ja paremmassa lykyssä vielä mukavampaan, jolla ei ollut ennakkoluuloja tämän luokalle jääneen suhteen.

Toki vaihtuivat luokkatoveritkin, mutta ei siinä lopultakaan ollut mitään ihmeellistä. Tuohon aikaan oppikouluun pyrittiin kansakoulun neljänneltä, viidenneltä tai kuudennelta luokalta. Ikäjakauma saattoi siis luokassa olla aika suuri muutenkin, ja siihen porukkaan sopi monenlaisia ihmislapsia.

Muistan, kuinka minunkin luokallani oppikoulussa tapahtui muutoksia joka syksy: Joku kavereista jäi luokalle, ja puolestaan luokkaan tuli joku ylemmän vuosikurssin kertaaja. Asiasta ei nostettu mitään mekkalaa, koska se oli luonnollista. Kun ajattelen tätä nyt opettajan näkökulmasta, niin luokan uudelleen kertaaminen oli mahdollisuus. No, täytyy myöntää, että kerran minua ärsytti. Veljeni pyrki oppikouluun vasta kuudennelta luokalta, ja kun hän vielä jossain vaiheessa jäi luokalle, niin olimme lukiossa samalla luokalla (ikäeroa meillä oli kolme vuotta). Mutta enpä olisi muistanut tuotakaan juttua, ellen olisi lukenut sitä äsken vanhasta päiväkirjastani.

Olin englanninopettajan sijaisena jonkin aikaa jo eläkkeellä ollessani. Kuudennen luokan ryhmässä huomioni kiinnittyi tyttöön, joka ei osannut sanaakaan englantia. Hän oli siis opiskellut kyseistä ainetta kolme vuotta. Puhuin asiasta huolissani rehtorille ja sanoin, etten millään voi antaa tytölle arvosanaksi viitosta, koska hän ei osaa yhtään mitään. Kuulin keväällä, että hän oli ”armovitosella” jatkanut eteenpäin – en tiedä minne.

Kaikki eivät opi samaan tahtiin, se on fakta. Ehtojen antaminen (kesä aikaa opiskella, mikäli halusi) ja luokalle jääminen eivät ole rangaistus, vaan uusi mahdollisuus, ja sen pitäisi tulla selväksi kaikille. Oppilaat eivät ole tasapäisiä, eikä heidän tarvitse olla. Aika harvoin luokassani on ollut nero – toki heitäkin löytyy, mutta useimmat meistä ovat taviksia, joilla on erilaisia kiinnostuksenkohteita, ja joiden osaamistaso vaihtelee eri alueittain. Tämän voisivat todistaa vaikkapa minun käsityönopettajani ja toisaalta englannin- ja ruotsinopettajat. Joku heistä olisi voinut taannoin sanoa:”Siinä on sitten näppärä tyttö”, ja joku toinen puolestaan:”Eihän se osaa mitään.” Mutta ei tuolla ole väliä, sukkia ja puseroita saan kaupoista (ja lahjakkaat lapseni kutovat), kielillä pärjään ulkomailla suit sait. Samoin pärjäsi veljeni, jonka kanssa olin lukiossa samalla luokalla.

Kaikki hyvin

Lauantai 28.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Kaikki hyvin

Luin tämän aamun Kalevasta (28.1.23) Yrjö Raution esseen ”Venäjä on pysäytettävä nyt, kohta se on myöhäistä”. Rautio viittaa lukemiinsa Venäjän historiasta kertoviin teoksiin ”Venäjän vallankumous ja sisällissota” (Antony Beevor) sekä ”Punainen nälkä/Stalinin sota Ukrainassa” (Anne Applebaum) ja toteaa, että ne ovat kauheita kertomuksia ihmisen julmuudesta. Venäjän sisällissodassa kuoli 12 miljoonaa ihmistä, Josef Stalinin Neuvostoliitto puolestaan tappoi nälkään neljä miljoonaa ukrainalaista vuosina 1931-1932. Tavoitteena oli tuhota Ukraina kansakuntana, ja autioituneisiin kyliin tuotiin uusia asukkaita Venäjältä. Mielenkiintoisen esseensä Rautio kiteyttää siihen tosiasiaan, että Putin on pysäytettävä nyt, ja koska venäläiset eivät sitä itse tee, niin ulkopuolisten on autettava Ukraina voittoon tässä epäinhimillisessä, kieroutuneessa sodassa.

Vuosi sitten minä luulin, että Ukrainan sota olisi ohi parissa kuukaudessa. Niin ei käynyt, päin vastoin: Vaikka sodankäynti rajoittuu tällä hetkellä Ukrainan valtion alueelle, siihen osallistuvien maiden määrä on kasvanut. Niin kauan kuin venäläiset ovat turvassa omassa maassaan he voivat teeskennellä, ettei mitään sotaa olekaan, tai jos on, niin se on länsimaiden aiheuttama provokaatio. Vasta sitten, kun ensimmäiset pommit putoavat Pietariin ja Moskovaan, sodan loppu alkaa häämöttää.

Eikö tässä maailmassa ole enää mitään, mikä olisi hyvin, josta voisimme iloita? On toki, mutta tällä hetkellä kaikki peittyy sodan varjoon, me joudumme katselemaan elämää negatiivisten silmälasien läpi, koska meille tarjotaan vain negatiivista tietoa. Mistä asioista voisimme sitten iloita? Saksalainen Heidi Rabbach luettelee sivustollaan yli sata syytä siihen, miksi ihminen voi olla tänään tyytyväinen. Hyvin monet kolumnistit ja tutkijat kertovat, kuinka ihmiskunnan hyvinvointi on edistynyt, meidän täytyy vain osata hakea näitä tietoja kielteisen uutisvyöryn alta. Poimin tähän muutamia esimerkkejä.

- Viimeisten 15:n vuoden aikana maailman työssä käyvien lasten lukumäärä on puolittunut.

- Köyhyydessä elävien ihmisten määrä on viimeisten 35:n vuoden aikana vähentynyt 36%.

- Vuoden 1990 jälkeen tapahtunut kehitys takaa sen, että 2,6 miljardilla ihmisellä on mahdollisuus saada juomakelpoista vettä.

- Nälkää näkevien ihmisten määrä maailmassa on laskenut huomattavasti.

- Jo 2/3 kehitysmaissa asuvista tytöistä pääsee kouluun.

- Vatikaania lukuun ottamatta naisilla on äänioikeus.

- Lait suojaavat perheväkivallalta.

- Antibiootit pelastavat vuosittain miljoonien ihmisten hengen.

- Naisten oikeuksissa tapahtuu jatkuvaa paranemista.

- Syöpähoidot kehittyvät koko ajan.

- Sukupuuttoon kuolleita eläinlajeja on löydetty, ja niiden kanta on saatu elvytettyä.

- Maailman toiseksi suurin sademetsä Guatemalassa laajenee.

The Week- lehdessä on palsta, jossa kerrotaan säännöllisesti positiivisia uutisia. 26.1.23 lehti uutisoi kuvien kanssa seuraavista asioista:

- Somalinaiset saavat nykyisin toimia uutistoimittajina maassaan.

- 6- vuotias Oscar Burrow kiipesi Britannian korkeimmalle vuorelle ja lahjoitti saamansa varat lastensairaalalle.

- Laura Carney kertoi, että hänen isällään oli ”Mitä haluan tehdä ennen kuolemaani”- lista, mutta että tämä kuoli auto-onnettomuudessa ehtimättä tehdä niistä kovinkaan monta. Hänen tyttärensä päätti suorittaa isän toivelistan loppuun, ja siihen meni aikaa kuusi vuotta. Viimeinen tehtävä oli äänittää viisi musiikkikappaletta oikeassa studiossa. Muita tehtäviä oli esimerkiksi keskustella presidentin kanssa ja kasvattaa vesimeloni. Saatuaan tehtävänsä suoritettua Laura totesi, että hän onkin ihan isänsä kaltainen, vaikka oli aiemmin ajatellut tulleensa enemmän äitinsä sukuun.

- Teinityttö kutoi hauskoja sukkia ja lähetti niitä hoivakoteihin 50:een osavaltioon USA:ssa.

- 9- vuotias tyttö teki huippulöydön: Hän löysi esihistoriallisen hailajin (suurihammashai) hampaan. Eläin on ollut pituudeltaan noin 15 metriä, ja hammas on peräisin aikakaudelta 15 miljoonaa vuotta sitten.

Onko kaikki hyvin? Ei, ei suinkaan, mutta monet asiat ovat hyvin tai kehittymässä parempaan päin. Ja kyllä, kyllä tästä maailmasta löytyy paljon hyvää. Voimme ja saamme iloita ja nauraa, tuntea olomme hyväksi ja vapaaksi, olla kiitollisia kaikesta siitä, mikä meillä on juuri nyt hyvin ja olla toiveikkaita sen suhteen, että pahuudelle ja epärehellisyydelle tulee aikoinaan loppu.

Miksi Amir itki?

Lauantai 21.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Miksi Amir itki?

Heikki oli tutustunut Amiriin tehdessään vapaaehtoistyötä vastaanottokeskuksessa. Amir oli saapunut Suomeen Lähi-idästä suuren pakolaisaallon mukana vuonna 2015 hakeakseen turvapaikkaa maasta, jossa häntä ei pahoinpideltäisi ja laitettaisi vankilaan tekaistujen syiden perusteella. Kaikkea tätä mies oli kokenut ja paljon enemmänkin, mutta niistä hän vaikeni. Miesten tuttavuus syveni vuosien varrella molemminpuoliseksi ystävyydeksi.

Amir oli ollut Suomessa jo seitsemän vuotta, ennen kuin Heikki sai ystävältään kauan odotetun puhelun:

- Kuule, nyt kerron sinulle yhden asian. Vain sinulle, mutta oikeastaan saahan tämän kertoa kaikille.

- No, mikä on? Kerro vain.

- Minä olen saanut oleskeluluvan! Kun luin viestin tänään töissä, aloin itkeä, eikä siitä ollut tulla loppua. Minä itkin ja itkin, ainakin viisitoista minuuttia. Olen ollut Suomessa seitsemän vuotta ja nyt, nyt sain oleskeluluvan.

- Onneksi olkoon! Ihan mahtavaa! Kyllä kaikki tuttavat ovat onnellisia sinun puolestasi.

Puhelu oli lyhyt, sillä Amirilla oli kiire soittaa myös kotiin. Äiti oli jatkuvasti huolissaan pojastaan, sillä tämän isä oli tapettu, eikä poliisi ollut juurikaan nähnyt vaivaa syyllisten löytämiseksi. Amirin isä ei ollut valtion suosikki, ja se heijastui koko perheen elämään.

Kun Amir saapui Lähi-idästä Suomeen suuren muuttoaallon mukana vuonna 2015, elämässä alkuun pääseminen ei ollut tietenkään helppoa. Takana olivat raskaat ja karut kokemukset epävakaassa maassa, perheen ja suvun jättäminen, vaarallinen pakomatka ja edessä outo, kylmä Suomi, jossa puhuttiin kummallista kieltä, ja jonka asukkaat olivat varautuneita - mutta tässä maassa ei kuitenkaan käyty sotaa. Hän saattoi illallakin kävellä kadulla kaikessa rauhassa, ja varautuneisuudestaan huolimatta suomalaiset osoittautuvat lopulta ystävällisiksi ja vieraanvaraisiksi – no, ainakin suurimmaksi osaksi.

Vuosien kuluessa Amir oppi puhumaan suomea sujuvasti, hän kouluttautui uudelleen ja kävi töissä säännöllisesti. Heikin ja muidenkin ystävien tuki oli tärkeää ja valoi uskoa tulevaisuuteen. Vuodet kuluivat, arki pyöri rauhallisesti ja turvallisesti, mutta koko ajan taustalla oli suuri kysymys: Milloin saan myönteisen vastauksen oleskelulupaani? Myöhemmin tuossa kysymyksessä alkoi olla jo epätoivoinen sävy, ja Amirin mieleen tuli, että hänen elämänsä valui hukkaan tässä maassa, jonka viranomaiset ilmoittivat hänelle kerta toisensa jälkeen, ettei oleskelulupaa heru. Tulevaisuutta ei ollut, oli vain tämä päivä: aamulla aikaisin töihin, iltapäivällä juoksemaan metsään, sitten kotiin ruokaa laittamaan ja taas aikaisin nukkumaan, jotta jaksaisi herätä aamulla töihin. Kannattiko tämä kaikki?

Nyt tiedät, miksi Amir itki: Hän itki ilosta. Hänellä oli jälleen tulevaisuus! Hän voisi pohtia niiden suunnitelmien toteuttamista, jotka olivat siellä mielen päällä jo olleet, mutta jotka oli ollut pakko sysätä syrjään. Nyt hän voisi realistisesti ajatella perheen perustamista joskus, nyt hän voisi...vaikka mitä! Hän voisi olla niin kuin muutkin ihmiset Suomessa toiveineen, haaveineen, tulevaisuudensuunnitelmineen.

En tiedä, miksi myöntävä vastaus Amirin anomukseen tuli vasta nyt, monen, monen vuoden maassa olon jälkeen. Sen uskallan sanoa, että Suomea ajatellen ratkaisu oli oikea: Maamme sai kunnollisen ja ahkeran työntekijän ja asukkaan, molemmat osapuolet voittivat.

Vuoden 2015 muuttoaalto toi pakolaisia Lähi-idästä, Afrikasta ja Etelä-Aasiasta, vuosi sitten alkanut Ukrainan sota on aloittanut uuden pakolaisvirran kohti Eurooppaa, ja siitä Suomikin on saanut osansa. Maahamme tulleet ukrainalaiset saivat automaattisesti vuoden oleskeluluvan, ja nyt tätä lupaa on (syystäkin) jatkettu vuoteen 2024. Suomalaiset tuntevat syvää myötätuntoa sodan jaloista paenneita ukrainalaisia kohtaan. Maamme tekee parhaansa, jotta pakolaisten arki sujuisi hyvin, ja me kaikki haluamme osaltamme olla auttamassa ja ymmärtämässä heitä, jotka ovat joutuneet jättämään taakseen koko entisen elämänsä.

Joskus pohdin sitä, miksi vuoden 2015 pakolaisvirran mukana tulleiden ihmisten kohdalla suhtautuminen on ollut usein paljon negatiivisempaa. Ehkä suurin syy on se, että tulijat ovat usein olleet nuoria miehiä, kun taas Ukrainan sotaa paenneet useimmiten naisia ja lapsia. Epäluulomme Lähi-idästä tulleita kohtaan ovat paljon suuremmat, ja tavallaan kyllä ymmärrän senkin, sillä useimmilla meistä on hyvin vähän tietoa arabikulttuureista. Oletamme, että tiedämme ja tunnemme ukrainalaispakolaisten motiivit, ja myös lehdistö on kohdellut heitä hyvin, ja tämä on ihan oikein. Mutta entä meidän ennakkoluulomme näitä toisia pakolaisia kohtaan? Pitäisikö meidän suorittaa jonkinlaista itsetutkiskelua?

Turkki ulos NATO:sta!

Maanantai 16.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Turkki ulos NATO: sta!

Turkin tahallinen venkoilu Suomen ja Ruotsin Nato- jäsenyyshakemusten kanssa on saanut sekä rivikansalaiset että poliitikot kiehumispisteeseen. Mikä on tuo maa ja sen presidentti, joka tahallaan, keksityillä syillä, estää näitä kahta sivistynyttä eurooppalaista maata saamasta puolustusliiton jäsenyyden?

Valitettavasti on niin, että yksityisellä jäsenmaalla on paljon valtaa Nato:ssa, sillä päätöksenteon on aina tapahduttava yksimielisesti. Jäsenmaa voi kyllä halutessaan jäädä ulkopuolelle päätöksenteosta, mutta siinä tapauksessa se ei kuitenkaan estä päätöksen syntymistä. Nato- mailla on oikeus myös olla osallistumatta niihin toimintoihin, jotka on päätetty, toisaalta jäsenmaa ei saa toimia vastoin Nato:n päätöksiä. Selkeä juttu, mutta kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että vaatimus täydellisestä yksimielisyydestä antaa kikkailijoille liian paljon valtaa.

Turkki pyrkii jäseneksi myös Euroopan Unioniin. Se hyväksyttiin hakijamaaksi vuonna 1999, mutta maan poliittisen tilanteen vuoksi jäsenneuvottelut ovat käytännöllisesti katsoen jäissä. EU:n viime lokakuisen raportin mukaan Turkki on ottanut takapakkia lähes kaikilla aloilla, ennen kaikkea oikeusvaltioperiaatteen alueella. ”Demokraattisten instituutioiden toiminnassa on vakavia puutteita”, totesi EU:n laajentumiskomissaari Olivér Várhelyi. Turkin käymä sota Syyriassa ja Irakissa sekä maan presidentin läheinen ystävyys Putinin kanssa ovat ymmärrettävästi ongelmallisia EU:n näkökulmasta katsottuna. Yhdysvallat on puolestaan määrännyt Turkille pakotteita ja keskeyttänyt Yhdysvaltain F-3-hävittäjäkoneiden toimitukset maalle, koska Erdogan tilasi vuonna 2017 venäläiset ilmapuolustusjärjestelmät.

Turkin presidentti, 68- vuotias Recep Tayyip Erdogan, on hallinnut maata yli kaksikymmentä vuotta eli pisimpään sen jälkeen, kun moderni Turkki perustettiin. Erdogan toimi ensiksi pääministerinä ja myöhemmin presidenttinä edustaen konservatiivista islamilaista Oikeus- ja kehityspuoluetta. Nyt ovat jälleen vaalit edessä, sillä kesäkuussa turkkilaiset saavat valita maalleen uuden presidentin. Saavat ja saavat, sillä jos miettii EU:n tutkimustuloksia kyseisen maan demokratiasta, niin eiköhän vaalien tulos voida julistaa jo nyt ja kertoa, että nykyinen presidentti jatkaa vielä yhden viisivuotiskauden tai ainakin siihen saakka kuin terveys kestää.

Vaalitulos ei kuitenkaan ole ihan tähtiin kirjoitettu. Juuri aiemmin mainittu maan huono ihmisoikeustilanne sekä inflaatio, joka on lähes 86 prosenttia, saa ihmiset miettimään, olisiko Erdoganin tilalle saatava presidentti, jolla olisi modernimpi käsitys maan ja maitten välisten suhteiden hoidosta.

Viime sunnuntaina Erdogan ilmoitti, että Suomen ja Ruotsin täytyisi luovuttaa 130 ”terroristia” Turkkiin, jotta se hyväksyisi näiden hakijamaiden Nato-jäsenyyden. Tämä vaatimus ilmoitettiin sen jälkeen, kun Tukholman kaupungintalon eteen ripustettiin jaloista roikkumaan Erdogania esittävä nukke. Tämän vaatimuksen lisäksi Erdogan eväsi Suomen ja Ruotsin edustajien matkan Turkkiin.

Suomeksi sanottuna asia menee näin: Suomi ja Ruotsi luovuttavat 130 ”terroristia” (lähinnä kurdeja), jotka sitten Turkki mitä ilmeisimmin tuomitsee kuolemaan ”maanpetoksen” vuoksi. Kun 130:n ihmisen henki on uhrattu, niin Suomi ja Ruotsi saavat Nato-jäsenyytensä. Kysyn vain: Miten tämä voi olla mahdollista demokraattisessa Suomessa ja Ruotsissa? Ei mitenkään. Mutta se on mahdollista yksinvaltiaan hallitsemassa Turkissa, jossa peruskansalainen on rahaton ja vailla minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia.

Suomalaisena minä häpeän, jos joudumme käymään ihmishengillä kauppaa saavuttaaksemme jonkin edun, mutta toisaalta ymmärrän tietysti, kuinka tärkeä Nato-jäsenyys on maallemme. Missä ovat ihmisoikeudet?

Lähteenä mm. Frankfurter Rundschau

Positiivisuushumpuuki

Tiistai 10.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Positiivisuushumpuuki

Luin Suomen Kuvalehdestä artikkelin, joka sai minut nyökyttelemään ja mutisemaan itsekseni:”Juuri näin.” Teksti, jossa paneudutaan uskonnonfilosofian professorin Sami Pihlströmin ajatusmaailmaan, oli otsikoitu oikein sopivasti ”Ota vakavasti”. Olen itsekin kritisoinut ylenmääräistä positiivisuusintoilua esimerkiksi blogissani 26.4.2022, jonka olen otsikoinut ”Katso peiliin ja hymyile”. Pihlström kuuluttaa suoraan ja suomeksi sen ajatusmallin, jonka minä olen yrittänyt kääriä hieman pehmeämpään pakettiin.

Suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright (1916-2003) nimitti ”voimattomuuden optimismiksi” asennetta, jossa ihminen pakottautuu uskomaan siihen, että kaikki selviää aikanaan, asiat kehittyvät parempaan suuntaan ikään kuin itsestään. Tämä on myös Pihlströmin mielestä yksi syy Euroopan ja Venäjän tämän hetkiselle sotatilanteelle. ”Ukrainalaisia kuolee nyt osittain siksi, että länsi suhtautui Venäjään itsepetoksellisen optimistisesti”, hän toteaa ja on siinä täysin oikeassa.

Niin, mutta kun tieteelliset tutkimuksetkin tukevat positiivisuuden hyötyjä. Eikö meidän tulisi siis suhtautua ympäristöömme, elämäämme, toisiin ihmisiin ja itseemme myönteisesti ja kannustavasti? Tutkimusten mukaan nimittäin optimistisesti ja ylipäätään positiivisesti ajattelevat ihmiset ovat paitsi menestyneitä, eläväisiä ja pirteitä, myös psyykkisesti terveempiä. Hmh. Pihlström ei kiellä näitä tutkimustuloksia, mutta pitää niihin perustuvaa tulkintaa ahtaana. ”Se edustaa nykyistä hyvinvointi-intoilua, jossa kaikki asiat kiertyvät oman minuuden, hyvinvoinnin ja onnellisuuden ympärille”, hän toteaa. Hyvin sanottu, kiitän ja kumarran. Pitäisikö meidän kaikkien olla mahdollisimman onnellisia ja tyytyväisiä koko ajan, vaikka se ei oikeasti voi mitenkään olla mahdollista? Minun mielestäni onni on tunnetila, joka saattaa joskus sattua kohdalle, mutta usein arki on peruskauraa ilman sen suurempia kipinöitä, ja se riittäköön.

Pihlström sanookin hyvin:” Negatiiviseen keskittyminen ei tarkoita synkistelyä. Se, mikä häiritsee seitsemän askelta onneen -tyyppisessä elämäntaitoajattelussa, on älyllinen epärehellisyys. Maton alle lakaistaan ikäviä ja vakavia asioita: kärsimys, syyllisyys, pahuus, kuolevaisuus.”

Eikö tätä voisi kutsua realismiksi? Tunnustan iän lisääntyessä itse tulevani aina vain realistisemmaksi, joskus mielessäni vilahtaa sana ”inhorealisti”. Nyt Pihlström antaa minulle luvan olla sellainen, ihanaa! Toki haluan säilyttää mielessäni vielä jäänteitä positiivisesta ajattelusta, mutta en anna sen häiritä niitä faktoja, joita kohtaan elämässäni koko ajan. ”Parempi katsoa kuin katua ” ja ”pessimisti ei pety” sananlaskut istuvat realistiseen mentaliteettiin mukavasti. ”Ei hullulla huolta ole” vihjaa mielestäni samaan suuntaan – eli pöljähän on se, joka ei ole pikkuisen varpaillaan.

Kun korona riehui pahimmillaan, ja kun ihmisten kontakteja toisiinsa rajoitettiin monenlaisilla pakkotoimilla, Pihlström osallistui keskusteluihin moneen otteeseen. ”On vaikea nähdä, että esimerkiksi päätös, jolla purettaisiin koronarajoituksia nuorten hyvinvointia ajatellen, voisi olla moraalisesti hyväksyttävää tilanteessa, jossa uusien virusmuunnosten nopea leviäminen uhkaa kiihdyttää epidemiaa ja aiheuttaa sekä riskiryhmäläisten lisäkuolemia että terveiden työikäisten vakavia sairastumisia.” Minusta tämä on hieno kannanotto. Harmi vain, kun se ei aikoinaan päässyt johtavien lehtien verkkosivuille pääotsikoksi. Tietysti koronarajoitukset vaikuttivat lasten ja nuorten hyvinvointiin (ja kaikkien muidenkin), mutta Pihlströmin mielestä oli eettisesti kestämätöntä, että nuorten parempi olo ”ostettiin” toisten ihmisten sairastumisella ja kuolemalla. Juuri näin! Miksi kukaan poliitikko ei ole uskaltanut julistaa tätä ääneen?

”Joskus tuntuu kuin maailma olisi hyvinvointikeskus hyvän olomme pseudoyhteisölliseksi (näennäis-) edistämiseksi. Tämä tunnehuttuinen ajattelutapa on korvattava vastuun, velvollisuuden ja syyllisyyden ankaran rationaalisella äänellä.” Selkeästi sanottu (paitsi tuo pseudo-juttu piti katsoa googlesta).

Pihlströmin teksti on kovaa ja kärkevää ja niin totta, eikä se kuitenkaan sulje ulos ihmisen myönteistä suhtautumista ympäristöönsä. Olen varannut kirjastosta hänen kirjansa ”Ota elämä vakavasti”, ja odottelen mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää.

Tyhjeneekö Viro virolaisista?

Torstai 5.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Tyhjeneekö Viro virolaisista?

Terveisiä Pärnusta, Viron kuuluisasta kylpyläkaupungista! Jälleen on hieronta- ja muu hoitokiintiö tullut täyteen ainakin vähäksi aikaa eli toukokuun alkuun saakka (tervetuloa mukaan ryhmämatkallemme!). Perinteeni mukaan sisällytän Pärnun-matkaani myös kampaajalla käynnin, onpahan sitten pois huolesta, ja toden sanoakseni maksaa ihan minimaalisen vähän Suomen hintoihin verrattuna.

Luottokampaajani teki työnsä hyvin ja viisastutti minua jälleen Viron historian ja nykytilanteen suhteen. Olisin ehkä voinut lueskella rauhassa tuon kahden tunnin ajan, minkä hiusten laitto kesti, mutta kampaajallani oli ilmiselvästi purkautumisen tarve. Koska viro ja suomi ovat sukulaiskieliä ja muistuttavat toisiaan ihan ällistyttävän paljon, kommunikointi oli helppoa, joskin minun piti aina silloin tällöin tarkentaa joitakin yksityiskohtia. Seuraavan tekstin tiedot ovat kampaajaltani, mutta kuinka paljon hän itse osaa tarkastella omaa ja maanmiestensä tilannetta asiallisesti sekoittamatta faktoihin epämääräistä valetietoa tai huhuja, sitä en osaa sanoa. Mutta annetaanpa naisen puhua.

”Viron asukkaista on venäläisiä 1/3, ukrainalaisia 1/3 ja virolaisia 1/3. Sekä venäläiset että ukrainalaiset viihtyvät lähinnä suurissa kaupungeissa, Tallinnassakin oli venäläistä alkuperää olevia asukkaita kymmenen vuotta sitten lähes puolet koko kaupungin asukasmäärästä. Sekä venäläiset että ukrainalaiset puhuvat vain venäjää, ja koulussakin on opetusta annettu heille tällä kielellä. He eivät halua puhua viroa. Nyt Virossa on kuitenkin päätetty, että vuoteen 2030 mennessä koululaitos muutetaan kokonaan vironkieliseksi. Onnistuukohan se?

Minä olen käynyt kouluni siihen aikaan, jolloin venäjän opiskeleminen oli pakollista. Osaan kieltä ihan sujuvasti, mutta en koskaan suostu sitä puhumaan. Harmi, kun en ole koskaan oppinut muita kieliä. Pidän matkustamisesta, mutta kielitaidon puute on hiukan ongelmallista.

Me virolaiset emme ole uskonnollisia, vain 1/4 meistä tunnustaa jotakin uskontoa. Suurin osa kristityistä on ortodokseja tai luterilaisia, ja hekin jakautuvat lukuisiin eri liikkeisiin. Venäläiset ja ukrainalaiset puolestaan ovat olevinaan hyvin kristittyjä, lähinnä he ovat ortodokseja. He sytyttelevät kirkoissa kynttilöitä, se on sellaista tapauskontoa.”

Sodasta puhuessamme ihmettelin, että eikö Putinilta jo vähitellen sotilaat lopu, kun taistelut ovat niin tuhoisia. Kampaajaa nauratti. Venäläisiä on 150 miljoonaa, tykinruuasta ei tule olemaan pula. Se veti minutkin hiljaiseksi. Naisella oli kyllä luvut hallussaan.

Ilmoitin häipyväni Tornion kautta Ruotsin Haaparannalle heti, kun Putinin joukot alkavat lähestyä Suomen rajaa. Sanoin, että virolaisten kannattaa puolestaan tulla jo hyvissä ajoin rajan yli Suomeen. Tämä yhteisen muuttoliikkeen suunnittelu huvitti meitä.

Mutta oikeasti, miettikääpä tätä: Pienen maan asukkaista 2/3 puhuu äidinkielenään venäjää, mikä tarkoittaa sitä, että he ovat kasvaneet venäläisessä kulttuurissa. Viron asukasluvusta siis vain 1/3 on virolaisia, ja täytyy sanoa, että se kuului ja näkyi esimerkiksi kaupoissa. Ymmärrän hyvin, jos viroa puhuva maan kansalainen on huolissaan omasta ja perheensä tulevaisuudesta.

Pari hieman oudompaa juttua jäi mieleeni kampaajani puhetulvasta. Hän naureskeli nimittäin suuresti sille tosiasialle, että Putinin kloonit eli sivunäyttelijät ovat jatkuvasti esillä julkisessa mediassa. No, en ihmettelisi ollenkaan, jos näin on. Putin pelkää tunnetusti sairastuvansa esimerkiksi koronaan, ja toisaalta hän haluaa peitellä niitä sairauksia, joita hänellä on. Myöskin jokainen julkinen esiintyminen on riski joutua hyökkäyksen kohteeksi, vaikka ympärillä olisi aina sama tuttu joukko tosin aina eri henkilöitä esittämässä.

Tiesittekö muuten, että korona oli kokonaan kiinalaisten oma keksintö? Taudin avulla Kiina on rikastunut valtavasti, koska se on pystynyt myymään testejä ja koronamaskeja ja muuta taudin hoitoon liittyvää materiaalia. Mutta siinä Kiina floppasi, kun yritti alkaa tienata lisää tänä syksynä ilmenneen uuden korona-aallon voimalla. Nythän ihmiset eivät enää usko samaa satua. Tämän tiesi virolainen kampaaja. Hän on ammattitaitoinen ihminen, neuvon Ilusalongin sinulle, jos ja kun lähdet ryhmämatkallemme ensi toukokuussa.

Ennustuksia vuodelle 2023

Sunnuntai 1.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Ennustuksia vuodelle 2023

Hyvää uutta vuotta! Tammikuun alussa on jälleen syytä kaivautua ennustajien arkistoihin ja tarkastella tulevaa vuotta. Olen aiemmin tutkiskellut Nostradamuksen (1503-1566) ja Baba Wangan (1911-1996) profetioita. Nostradamus oli lääkäri, astrologi ja ennustaja, ja kun luen edellisen vuoden blogikirjoitustani voin todeta, että seuraavat hänen ennustuksistaan toteutuivat vuonna 2022: Kansainväliset konfliktit ja ihmisten muutto maasta toiseen lisääntyivät, Englannin kuningatar kuoli.

Sokean Baba Wangan profetioista kävivät toteen seuraavat: Ihmiskunta tottuu uuteen virukseen, maailmassa tapahtuu monenlaisia luonnonmullistuksia ja tulvia.

Luonnollisesti molemmat ennustajat ovat profetoineet paljon muutakin, mutta ainakin nämä asiat sattuivat kohdalleen.

Mitä sitten mahtaa tapahtua tänä vuonna? Katsotaanpa ensiksi Nostradamuksen tekstejä. Mies kirjoittaa: 1. Kolmas maailmansota syttyy vuonna 2023. 2. Sodan seurauksena syntyy uusi maailmanjärjestys. 3. Maailmassa puhkeaa vakava teollisuuskriisi. 4. Maailmassa esiintyy terrori-iskuja.

Baba Wangan profetiat tälle vuodelle eivät nekään ole kovin helppoa luettavaa: 1. Tapahtuu ydinkatastrofi. 2. Maailmaa kohtaa tuhoisa aurinkomyrsky, joka aiheuttaa esimerkiksi tietoliikenteessä suuria ongelmia. 3. ”Suuri maa” käyttää biologisia aseita.

Opiskelin myös, mitä juutalaiset rabbit ovat ennustaneet. Löysin rabbi Schneur Zalman von Liadin profetioita kolmensadan vuoden takaa. Rabbi ilmoitti, että Messias saapuu silloin, kun maailmassa vallitsee suuri nälänhätä (tosin hän ilmoitti maailmanlopun tapahtuvan jo vuonna 2015). Nyt nälänhädästä varoittavat myös kansainväliset tutkimukset. Worl Food Programme (WFP) raportoi, että vuoden 2023 alussa 690 miljoonaa ihmistä kärsii aliravitsemuksesta. Vuoden loppuun mennessä luku on kasvanut 130:een miljoonaan, mikä tarkoittaa sitä, ettei maapallo pysty enää ruokkimaan kaikkia asukkaitaan. Tämän kaiken lisäksi vuosi 2023 on heprealaisessa kalenterissa sapattivuosi, ja juutalaisen ennustuksen mukaan Messias saapuu juuri tänä vuonna.

Pengoin internetin ihmemaailman syvyyksiä monella eri kielellä: suomeksi, englanniksi, saksaksi ja espanjaksi (onneksi myös käännösohjelmat on keksitty). Valitettavasti täytyy myöntää, etten löytänyt minkäänlaisia kannustavia, rohkaisevia tai iloisia ennusteita tälle vuodelle. No, minkä sille voi, ja nehän ovat siis vain ennustuksia, eivät faktaa. Eräs kirjoittaja kertoi, kuinka ihminen on ohjelmoitu odottamaan maailmanloppua. - Tähän on helppo uskoa, koska muistan omat maailmanlopun pelkoni jo ihan pienenä lapsena. - Siispä näitä pelottavia ja uhkaavia ennustuksia tulee jatkuvasti, ja kun jokin määräaika on ohi, niin uusi laitetaan heti vireille. Aika masentavaa, eikö? Mutta tätähän me odotamme. Aika outoa olisi, jos lehden otsikossa kehuttaisiin: ”Ihana uusi vuosi on tulossa, nauti täysillä!” - Niinpä, älkää yrittäkö peitellä totuutta.

Mutta ihan aikuisten oikeasti, antaa olla, yritetään relata. Nyt on varmasti sopivaa siteerata anoppiani, joka oli aikoinaan sairaalassa vakavan tautiepäilyn vuoksi. Kun kauhistelin asiaa anopille, hän tuumasi rauhallisesti:”On, jos on.” Eli mitä tuota tyhjää murehtimaan ja päivittelemään asioita etukäteen. Katsotaan sitten, jos katastrofi osuu kohdalle. Ei ”kun”, vaan ”jos”.

Patriarkka Kirillin jouluevankeliumi

Maanantai 19.12.2022 - Pirkko Jurvelin

Patriarkka Kirillin jouluevankeliumi

Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill on Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja. Hän on myös miljardööri ja KGB:n entinen ja nykyinen agentti kuten myös hänen edeltäjänsä Aleksei II. Toimiessaan kirkon johtajana Kirill on koko ajan puolustanut Venäjän sotatoimia Ukrainassa, ja kutsunut Ukrainan sotavoimia ”paholaisen joukoiksi”. Hän on julistanut myös, että Ukrainan sodassa taistelleet ja kaatuneet venäläiset saavat kaikki syntinsä anteeksi. - Tällaista kohtaa ei ainakaan minun raamattuni tunne.

Onnitellessaan Putinia tämän 70-vuotis syntymäpäivänä kirkonmies sanoi: ” Jumala asetti teidät valtaan, jotta voisitte suorittaa erityisen tärkeän ja vastuullisen tehtävän, joka koskee maan ja huostaanne uskottujen ihmisten kohtaloa.”

Koska patriarkka näin laveasti ja suvaitsevaisesti tulkitsee raamatun tekstejä, hän varmasti hyvillä mielin lukee seurakunnalleen seuraavan, nykyaikaan soveltuvaksi muotoillun jouluevankeliumin:

”Siihen aikaan antoi presidentti Putin käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava liikekannallepano. Tämä liikekannallepano oli ensimmäinen, ja tapahtui Zelenskyin ollessa Ukrainan presidentti. Läheskään kaikki eivät totelleet tätä määräystä, vaan pakenivat ulkomaille, kunnes rajat suljettiin.

Niin myös Jurg lähti Moskovasta, Venäjän pääkaupungista maanpakoon Helsinkiin, sillä siellä asui hänen sukuaan yhdessä Marinan, kihlattunsa kanssa, joka odotti lasta. Heidän Suomessa ollessaan Marinan synnyttämisen aika tuli ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Kätilö kapaloi lapsen ja antoi hänet äidille, joka oli asiakkaana HUS:n Naistenklinikalla.

Sinä yönä oli Dneperjoen seudulla sotilaita ulkona vartioimassa rintamalinjaa. Yhtäkkiä taivaalla näkyi kirkas valo, joka ympäröi heidät. Pelko valtasi sotilaat, mutta sitten he kuulivat viestin radiostaan: ”Älkää pelätkö, minulla on teille ilosanoma: USA on luvannut Ukrainalle valtavasti uusia, tehokkaita aseita.” Samassa sotilaiden ympärillä oli suuri joukko NATO:n hyvin aseistettuja sotilaita, ja kaikki ylistivät kansojen välistä yhteistyötä.

Myös Jurg ja Marina kuulivat tämän ilosanoman ja kiittivät länsimaita ja Suomea kaikesta siitä hyvästä, joka oli tullut heidän kohdalleen.”

Kirill, ole hyvä, teksti on vapaasti käytettävissäsi, eikä tarvitse edes valehdella.

Paras joululahjani

Lauantai 10.12.2022 - Pirkko Jurvelin

Paras joululahjani

Isäni harrasti valokuvausta, ja hänellä oli jopa yksi Tornion ensimmäisistä kaitafilmikameroista. Hänen hyvä ystävänsä Reino Kainulainen vanhempineen omisti Torniossa Kainulaisen valokuvaamon, ja tämä ystävyys poiki tietysti paljon osaamista ja innostusta valokuvaukseen. Reino kävi myös meillä ottamassa kivoja perhekuvia.

Tästä isäni valokuvausinnostuksesta johtuen minulla on nyt hyllyt täynnä mitä ihanimpia lapsuuden ja nuoruuden muistoja kuvien muodossa. Eräässä joulukuvassa seison pikkutyttönä olohuoneessamme pitäen kiinni upouudesta, pienestä polkupyörästä. Ilmeeni on totinen – kuten aika usein kuvissa -, mutta olihan tuo joululahja jotain aivan erityistä!

Muistan toisen joulun, jolloin sain lahjaksi uudet kaunoluistimet. Oli ollut kuitenkin torniolaisittain harvinaisen lämmin talvi, eikä luistinrataa oltu voitu jäädyttää. Pihalla oli jonkin verran lunta, laitoin upouudet luistimet jalkaani ja lähdin ulos. Eihän siinä lumisohjossa voinut luistella, mutta lahja oli minulle tosi mieluinen, ja tulihan sitä lunta ja jäätä sinäkin talvena aivan tarpeeksi asti.

Joskus pikkutyttönä tein itse lahjoja. Eräänä jouluna olin leikannut ja liimannut isälleni muovikotelon valokuvia varten. Isä sanoi, että se oli hänen parhain joululahjansa, ja vaikka sisimmässäni oivalsin, ettei asia ehkä ihan niin ollut, niin isän kannustus ja hyväksyntä ilahdutti minua suuresti.

Vaikka jouluaatto ei olekaan vielä koittanut, olen jo nyt saanut ehdottomasti parhaimman lahjani. Kuvitelkaa lahjaa, joka on aivan käsittämätön, johon mielikuvituskaan ei riitä, joka on oikeastaan lähes uskomaton. Minä olen saanut siskon! Siis minulla on sisko, tai jos oikein tarkkana täytyy olla, niin siskopuoli. Voitteko uskoa? Ihmeellistä!

Onhan minulla ollut sisko ja veli, mutta he molemmat ovat valitettavasti kuolleet lähes kymmenen vuotta sitten. Heidän menehtymisensä jälkeen omasta lapsuudenperheestäni ei ole minua lukuun ottamatta ollut enää muita jäljellä, ja sen vuoksi olen tuntenut jonkinlaista yksinäisyyttä.

Mutta nyt minulla on siis sisko! Mitä ihmettä? Sain lähiaikoina yhteydenoton kotisivujeni kautta. Naishenkilö pyysi ottamaan yhteyttä, hän oli kiinnostunut joistakin kirjoituksistani ja henkilöhistoriastani. En oikeastaan ihmetellyt viestiä, sillä tätä kautta olin saanut joskus haastattelupyynnön ja jotkut lapsuudenaikaiset tuttavat olivat ottaneet kontaktia. Mietin, mitä asiaa juuri tällä henkilöllä mahtoi olla, sillä en tuntenut häntä.

Lähetettyäni vastausviestin sain pitkän sähköpostin, jonka tärkein sisältö oli se, että minun isäni oli myös hänen biologinen isänsä. Siskoni äiti ja isäni olivat aikoinaan sopineet pitävänsä asian salassa aviopuolisoilta ja muulta suvulta. Elettiin aikaa, jolloin avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat hyvin tuomittavia, ja olen ymmärtänyt näin, että salaisuuden pitäminen oli heille molemmille tärkeää, sillä molemmat olivat tahoillaan naimisissa.

Tekstiä lukiessani itkin, itkin, itkin, minut yllätti kova päänsärkykohtaus, joten menin pitkälleni, ja sitten hieman toettuani puuhailin arkisia juttuja, kunnes aloin kirjoittaa vastausta siskoni viestiin. Minulla ei ollut mitään syytä epäillä sitä, etteikö meillä olisi ollut yhteinen isä. Hänen kauttaan sain tietää monia uusia asioita.

Tässä vaiheessa en halua avata enempää siskoni henkilöllisyyttä, jospa sitten joskus myöhemmin. Saattaa olla, että ehkä jo tammikuussa hymyilen facebookin sivuilla yhdessä pikkusiskoni kanssa.

Toivotan kaikille ihania joululahjoja!

P.s. Minun lahjaani ette voi mitenkään päihittää.

Kuka sinua valvoo?

Sunnuntai 4.12.2022 - Pirkko Jurvelin

Kuka sinua valvoo?

Olen juuri lukemassa Helena Merrimanin teosta ”Pako Berliinin ali”. Teos perustuu BBC:n palkittuun bodcastiin ja on tosikertomus. Merriman on palkittu BBC:n juontaja ja tuottaja, joka haastatteli kirjaansa varten kymmeniä tunnelin rakentamiseen osallistuneita ja Itä-Saksasta paenneita ihmisiä.

Berliinin poikki kulkenut muuri on minulle toki entuudestaan tuttu. Nuorena opiskelijana kävin kahtia jaetussa Berliinissä, ihmettelin sen itäpuolella olevia tyhjiä kauppoja ja pelokkaan oloisia ihmisiä ja muurin länsipuolella olevia suuria ristejä, jotka muistuttivat niistä pakoon yrittäneistä henkilöistä, jotka ammuttiin juuri, kun he olivat pääsemässä muurin yli tai ali.

Myöhempinä vuosina olen käveleskellyt ympäri jälleen yhdistettyä Berliiniä ja käynyt myös muurimuseossa. Siellä näkee, että kun ihmisen on ollut pakko päästä pois vankeudesta, niin mielikuvituksella ei ole ollut mitään rajoja. Hyvin usein nämä pakomatkat myös onnistuivat kuten ”Pako Berliinin ali” kertoo.

Pakenemisen estämiseksi ihmisiä täytyi vakoilla, ja sen työn Stasi vei huippuunsa. Kyseinen lyhenne tarkoittaa Saksan demokraattisen (!) tasavallan valtiollista turvallisuuselintä, joka toimi vuosina 1950-1989. Stasilla oli parhaimmillaan neljätoista aluetoimistoa, ja sen piirissä tekivät vakoiluun liittyvää toimintaa sadat tuhannet mukaan värvätyt, osa heistä vapaaehtoisesti, osa pakottamalla ja uhkailemalla mukaan saatuja. Stasin ilmiantajia oli kaikkialla: sairaaloissa, kouluissa, yliopistoissa, hyväntekevyysjärjestöissä, liikeyrityksissä, ympäristöryhmissä, hotelleissa, baareissa, ompelukerhoissa ja kirkoissa. He olivat ihmisiä, jotka vakoilivat kollegoitaan, ystäviään, aviopuolisoitaan, vanhempiaan, jopa omia lapsiaan. Kun Stasin arkistoihin päästiin käsiksi muurin murtumisen jälkeen, niin tallennettujen dokumenttien perusteella voitiin laskea, että Itä-Saksassa oli yksi ilmiantaja 63:a henkeä kohden. Vastaavaan tehokkuuteen on harva maa yltänyt. Ja Itä-Saksan asukkaat olivat tästä tietoisia: Koskaan et voinut olla varma, kenen hyväksi ystäväsi tai perheenjäsenesi työskentelee. Tämä on kommunismia, totalitarismia kammottavimmillaan.

Tohtori Maija-Leena Rova on kirjoittanut teoksen ”Eroon hengellisestä väkivallasta – Demokratiavajetta ja ihmisoikeusloukkauksiako uskonyhteisöissä?”. En ole lukenut kyseistä kirjaa,

mutta uskon tekijän paneutuneen aiheeseensa huolellisesti ja ammattimaisesti. Rova sanoo eräässä haastattelussa, että demokratiat ovat antaneet uskonyhteisöille uskonnonvapauden, joka saattaa aiheuttaa sen, että uskonyhteisöt voivat omassa piirissään loukata yksilön omantunnonvapautta ja toimia totalitaarisesti. Mikä avuksi tähän tilanteeseen? Rova kertoo mielipiteensä:” Julkisen vallan pitäisi valvoa määräajoin Suomessa toimivia uskonyhteisöjä… Julkisen vallan pitäisikin viimeistään nyt ehkäistä hengellistä väkivaltaa ja alkaa valvoa kaikkia Suomessa toimivia uskonyhteisöjä...Luterilaisen kirkon olisi puolestaan valvottava herätysliikkeitään…”

Tämä tuntuu pahalta: valvonta. Vaikka Rovalla on varmasti perusteet mielipiteisiinsä, niin kuitenkin – varsinkin, kun olen juuri lukemassa totalitarismin aiheuttamista kauheuksista Itä-Berliinissä -, määrätietoinen valvominen, kyttääminen ja ilmianto tuntuvat asioilta, jotka eivät sovi demokraattiseen Suomeen. Jos tälle tielle halutaan lähteä, niin miksi valvoa vain uskonyhteisöjä? Meillä on monenlaista harrastustoimintaa, hyväntekeväisyystyötä (ulkomaillekin ulottuvaa), talouteen ja koulutukseen liittyvää työtä, julkaisutoimintaa… Eikö myös näitä kaikkia pitäisi valvoa? Väärinkäytöksiä löytyy ihan varmasti. Mitä ei pitäisi valvoa?

Ja toisaalta: Jos uskontojen ja yleensä henkisen ja hengellisen elämän piirissä on tarvetta vakoiluun, jotta epäterveet ilmiöt voitaisiin poistaa, niin miten kummassa suomalaiset tiedotusvälineet saavat suoltaa monenlaista raakaa, siveetöntä, jopa sairasta materiaalia, joka on myös lasten ja nuorten saatavilla?

Jos ruvetaan rajaamaan ja tarkkailemaan jotakin yhteiskunnan aspektia, niin silloin pitää kysyä: miksi juuri tämä? Sitten kannattaa kysyä: mitä seuraavaksi? Lopuksi elämme jonkinlaisen Stasin vallassa, eikä kukaan meistä enää uskalla sanoa mielipidettään vapaasti tässä sallivassa, demokraattisessa yhteiskunnassa. Tähän en ala!

Itsemurha - ainoa vaihtoehto?

Sunnuntai 27.11.2022 - Pirkko Jurvelin

Itsemurha – ainoa vaihtoehto?

Viime viikolla tuttavapiiriäni järkytti uutinen 16-vuotiaan pojan itsemurhasta. Hän oli ampunut itsensä linja-autopysäkillä. Jonkin ajan kuluttua selvisi myös syy tuohon surulliseen ja kauheaan päätökseen: Tyttöystävä oli jättänyt tämän nuoren miehen.

Suru, pettymys, häpeä, järkytys - ulkopuolinen voi vain kuvitella niitä tunteita, joita nuori mies joutui käymään läpi kuultuaan tytön päätöksen. Aikuisten mieleen nousi heti kysymys: Eikö poika voinut puhua kenenkään kanssa asioistaan? Joku olisi varmasti osannut lohduttaa sanomalla, että tyttöjä tulee ja menee, sinä olet nuori, sure nyt, mutta tiedä, että tulevaisuudella on varattuna sinulle paljon mukavia yllätyksiä – tai jotain muuta tilanteeseen sopivaa nuorta lohduttavaa ja tukevaa. Eihän itsemurha tuossa tilanteessa voi olla ainoa vaihtoehto, eihän?

Luin pitkän lehtiartikkelin, jossa poikansa itsemurhan kautta menettänyt äiti kertoi lapsensa elämästä ja sen päättymisestä. Kiltistä, kiipeilyä harrastavasta pojasta kasvoi uhmakas teini, joka kokeili huumeita, pinnasi koulusta ja erottautui pukeutumisellaan muista. Jossakin vaiheessa nuorelle tuli itsetuhoisia ajatuksia ja hän viilteli itseään, mutta yhteys psykiatriin helpotti hänen elämäänsä. Opiskelu ei nuorta miestä kiinnostanut, mutta armeijan jälkeen hän hakeutui mieleiseen koulutukseen ja pääsi heti töihin. Myös kiipeilyharrastus tuli jälleen mukaan elämään, jopa niin voimakkaasti, että se saattoi ulkopuolisesta tuntua pakkomielteeltä. Nuoren miehen viimeinen tervehdys rivitalon lumisille portaille kirjoitettuna oli: ”Heippa.”

Artikkelin loppupuolella äiti sanoo: ”Jos poika olisi tiennyt, minkä surun jättää jälkeensä, hän ei olisi tehnyt itsemurhaa.”

Noin minäkin ajattelin joskus. Mielestäni itsemurhan tekijät olivat itsekkäitä ihmisiä, jotka eivät ollenkaan välittäneet muiden ihmisten tunteista. Siskoni uhkasi joskus tekevänsä itsemurhan, mutta minä pidin sitä jonkinlaisena uhitteluna, yrityksenä herättää huomio, vaikka oikeastaanhan se oli avunhuuto. Ei hän kuitenkaan kehotuksistani huolimatta koskaan mennyt puhumaan asioistaan ammattilaisille, siihen kynnys oli liian iso, ja masennustaan hän sitten paikkaili muilla keinoilla.

Olen jo aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka opin jollakin tasolla ymmärtämään itsemurhaa hautovia tai sen tehneitä. Olin Aachenissa eräässä seminaarissa, jossa yksi esiintyjistä oli Viktor Staudt. Mies, joka oli hypännyt junan alle ja menettänyt molemmat jalkansa, istui lavalla pyörätuolissa kertomassa omaa tarinaansa (kirja: ”Die Geschichte meines Selbstmords – und wie ich das Leben wiederfand”). Staudtin puhuessa aloin vähitellen ymmärtää. Mies kertoi, kuinka hänellä jo lapsesta saakka oli ollut ongelmia psyykeensä kanssa. Hän oli kuitenkin käynyt koulut, opiskellut ja kulki töissä – mutta elämä oli ollut jatkuvaa pinnistelyä pahan olon, masennuksen ja ahdistuksen kourissa. Hän oli luvannut itselleen, että saa hypätä junan alle (hän kulki työmatkat junalla), jos ei jaksa enää, ja sitten hän yhtenä aamuna hyppäsi. Eloon jääminen molemmat alaraajat amputoituna oli raskasta, mutta vähitellen monien hoitojen avulla elämä alkoi voittaa. Siinä mies nyt oli edessämme ja kertoi, kuinka joskus itsemurha oli ainoa vaihtoehto.

Vuosi sitten kiinnostuin siitä, mitä Staudtille nykyisin kuului, ja menin nettiin hakemaan tietoa. Järkytykseni oli suuri, kun sain tietää, että mies oli kuollut tehtyään itsemurhan. Kaikesta yrittämisestä huolimatta se oli ollut hänelle ainoa ratkaisu. Tästä kirjoitin myös blogin.

Toivoisin, ettei kenenkään koskaan tarvitsisi ajatella, ettei elämästä voi selvitä, että se on liian raskasta, että siitä on pakko luopua. Toivon, että meillä olisi rohkeutta kysyä tutulta ja tuntemattomalta ”Mitä sinulle kuuluu?” , vaikka sellainen saattaa suomalaiselle olla vaikeaa. Joskus yksikin ymmärtävä kohtaaminen voi auttaa eteenpäin. Joskus se voi auttaa huomaamaan, että itsemurha ei ole ainoa ratkaisu.

"Uskonto vaikuttaa politiikassa, mutta sitä ei sanota ääneen", Kalevan kolumnin otsikko

Sunnuntai 20.11.2022 - Pirkko Jurvelin

”Uskonto vaikuttaa politiikassa, mutta sitä ei sanota ääneen”

Kalevan kolumnin otsikko 20.11. 2022

Sunnuntain 20.11.2022 Kalevassa päätoimittaja Sanna Keskinen pohtii uskonnon vaikutusta politiikassa. Aihe on ajankohtainen meneillään olevien kirkollisvaalien vuoksi ja ilmeisesti muutenkin. Keskinen viittaa syksyn aikana eduskunnassa puhuttaneisiin abortti- ja translakikeskusteluihin, joissa hänen mukaansa poliitikot välttelivät puhumasta uskonnollisesta vakaumuksestaan ja käyttävät puheissaan mieluummin sellaisia ilmaisuja kuin ”omantunnon kysymys” ja ”arvopohja”.

Keskinen kirjoittaa, että suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen havaittavissa vahva luterilainen sävy. Esimerkkeinä hän mainitsee työn ja perheen arvostamisen sekä vastuun kantamisen yhteisestä hyvästä. Tästä hän vetää sen johtopäätöksen, etteivät esimerkiksi edes lainsäätäjät itse tiedosta, milloin heidän näkemystensä taustalla vaikuttaa uskonto ja milloin ei. - Voi, Sanna, onko aivan hirveää, jos 1500-luvulta Saksasta Suomeen rantautunut reformaatio yhä vieläkin näkyisi esimerkiksi työn ja perheen arvostamisena sekä vastuun kantamisena? Ja eikö ihminen voi kannattaa näitä arvoja ilman, että hänellä on hengellinen vakaumus?

”Äänestäjän kuluttajansuojan (!) kannalta voi kuitenkin olla ongelmallista se, jos päättäjät eivät tuo avoimesti näkyviin omia poliittisia motiivejaan ja asioita, jotka heijastuvat päättäjien kantoihin olennaisesti.”(S.K.) Äänestäjän kuluttajansuoja on kyllä aika hauska ilmaisu, mutta eihän kukaan poliitikko/ehdokas voi luvata olevansa sama tyyppi, samoja arvoja kannattava, muuttumaton ihminen vielä muutaman vuoden kuluttua. Onhan näitä nähty.

Sanna Keskitalo, nyt tekisi mieleni käyttää muotisanaa ”uskontoallergia” ja siksipä käytänkin sitä. Jo vuosisatoja tunnettu fakta on, että ihminen on kokonaisuus, jonka ovat monet seikat muokanneet. Lapsuus on eittämättä yksi niitä perusasioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ihmiselämään. Jos lasta on kohdeltu huonosti, häntä ei ole kuunneltu, hän on kärsinyt väkivaltaa – ulkoista tai sisäistä -, tai jos häntä on kohdeltu kuin kallisarvoista aarretta, rakastettu, kuunneltu, hyväksytty, niin kaikki tämä – hyvä ja huono – vaikuttavat ihmisen persoonallisuuteen. Hän voi olla vahva ja varma, tai ehkä hän joutuu hakemaan omaa elämäntapaansa monen mutkan kautta.

Koulutus ja kokemukset muokkaavat ihmistä. Joku voi menestyä upeasti ilman sen kummoisempia opiskeluja, toinen taas hakee tietoa ja kokemuksia sekä kotimaasta että ulkomailta. On ymmärrettävästi selvää, että koko elämänsä suunnilleen samoilla perukoilla asunut henkilö ajattelee asioista eri tavalla kuin se, joka on kiertänyt useissa maissa ehkä opiskellen, ehkä erilaisissa työtehtävissä kokemusta hakien. Toki nykyaikainen tiedonvälitys takaa sen, ettei kenenkään tarvitse pysytellä henkisesti kotona, vaan tietoa ja virtuaalikokemuksia voi hankkia nappia painamalla.

”Osa äänestäjistä kokenee vain hyväksi sen, jos esimerkiksi kansanedustajilla on uskonnollinen vakaumus ja hän noudattaa sen arvopohjaa ja kokemuksia työssään. Osa voi kuitenkin arvostaa enemmän sitä, että päätöksiä tehdään puhtaan rationaalisesti ja esimerkiksi tutkimustietoon perustuen.” (S.K.)

Ihminen ei tee koskaan päätöksiä ”puhtaan rationaalisesti”, koska hän on lapsuutensa, koulutuksensa, työelämänsä, elämänkokemustensa ja monen muun asian summa, eikä ihmiseltä voi muuta vaatiakaan. Siksi meillä on kaikenlaisissa vaaleissa aina niin paljon ja niin erilaisia ehdokkaita. He ajattelevat asioista eri tavalla monesta syystä johtuen, he toimivat eri tavalla, he haluavat tehdä erilaisia päätöksiä. Jos ihmiset olisivat rationaalisia, hallitusten ei tarvitsisi kiistellä eikä hajota, ei edes meidän yksityishenkilöiden tarvitsisi kuohahdella, pahastua ja suuttua, koska kanssaihmiset eivät ”ymmärrä” meitä.

Ihmisten erilaisuus on rikkaus. Voimme oppia toisiltamme, ja voimme myös – jos hyvin sattuu – opettaa toisiamme, vaikka meidän arvopohjamme (uskonnottomuus, kristinusko, buddhalaisuus, islam…) poikkeaisi toisistamme. Meidän ei tarvitse vaatia, mutta me voimme ymmärtää ja olla kiinnostuneita.

Kolumnin otsikko oli: ”Uskonto vaikuttaa politiikassa”. Sen voisi muuttaa otsikoksi:”Ihminen vaikuttaa politiikassa”.

Menestyksen ja onnellisen elämän kaava

Tiistai 15.11.2022 - Pirkko Jurvelin

Menestyksen ja onnellisen elämän kaava

Olen alkumetreillä lukemassa Brian Tracyn teosta ”Menestys ja onnellinen elämä”. Tracy on kirjoittanut noin 50 kirjaa ja luennoinut ja kouluttanut ihmisiä ympäri maailmaa, myös Suomessa. ”Menestys ja onnellinen elämä” on ilmestynyt jo kymmenen vuotta sitten, mutta uskon, että Tracyn ajatukset asenteesta, vastuunottamisesta omassa elämässä ja tavoitteiden merkityksestä ovat aina yhtä ajankohtaisia. Mutta varoitan siis: olen vasta aloittelemassa kirjaa. Tosin en olisi kirjoittamassa tätä blogia, ellen olisi jo saanut inspiraatiota kyseisen kirjoittajan tekstistä.

Mikä on menestyksen ja onnellisen elämän kaava? Tracyn mukaan se on SO + HO x A = YIS. Selkokielellä tämä tarkoittaa: SO = synnynnäiset ominaisuudet (taipumukset, temperamentti jne) HO = hankitut ominaisuudet (hankkimasi tiedot, taidot, kokemukset), A = asenne, YIS = yksilölliset ja inhimilliset suoritukset.

Ymmärrämme hyvin, mitä tarkoitetaan synnynnäisillä ja hankituilla ominaisuuksilla. Ainoa jokeri kaavassa on kirjain A. Tracy sanoo, että tämän asian oivaltaminen muutti hänen elämänsä. Mies kertoo valaisevasti omasta aikuisiästään, siitä, kuinka hän kuljeskeli lukion jälkeen kymmenen vuotta ympäriinsä tehden sitä ja tätä, hankkien monenlaisia kokemuksia, mutta huomatessaan olevansa jälleen lähtöpisteessä eli työtön ja rahaton, hän alkoi pohtia oman tilanteensa syitä. Lopputulema oli se, että vaikka hän ei elämässään muuta pystyisikään muuttamaan, niin asenteensa ainakin. Tämän oivallettuaan mies kääri hihansa ja alkoi elää omaa tulevaisuuttaan.

Millainen minäkäsitys sinulla on? Oletko oppinut jo lapsesta pitäen, ettet ole liikunnallinen, musikaalinen, kirjallisesti lahjakas tai vaikkapa matemaattisesti etevä? Oletko sisäistänyt sen, että olet liian painava, että olet kömpelö tai että sinulla on huono lauluääni, tai että sinun suvustasi ei tule maistereita tai ruumiillisen työn tekijöitä, tai että olet joka tapauksessa liian vanha aloittamaan jotakin uutta? Minäkäsityksesi on subjektiivinen ja samalla se saattaa olla hyvin rajoittava. Voit korvata itseäsi rajoittavat ajatukset ja uskomukset vapauttavilla ajatuksilla. Voit alkaa ajatella itseäsi sellaisena ihmisenä, joka haluat olla. Jos teet tämän, se alkaa näkyä myös todellisuudessa.

Tässä kohden minun sopii muistella omaa viimekesäisestä maalauskurssiani Valamossa (kuviksen arvosana yleensä 8). Enhän minä osaa maalata tai piirtää tai… Voi, kun oli ihana kokemus! Olin aivan onnessani pidellessäni kädessäni pensseliä ja pyöritellessäni alustalle lentäviä kananmunia tai jotain muuta kummallista. Se vapauden tunne, kun ei ole pakko osata ja voi kuitenkin tehdä! - Hei, pitäisikö minun sittenkin alkaa kutoa sitä villapuseroa (no, no, et sinä ole käsityöihminen)!

Myönteiset muutokset omassa minäkäsityksessäsi ovat juuri sen vuoksi mahdollisia, että ne ovat subjektiivisia. Miten niin et osaa? Yes, you can!

Epäonnistumisen ja hylätyksi tulemisen pelko kumpuavat syvältä lapsuudesta ja vaikuttavat omiin valintoihin. Ne estävät meitä ottamasta riskejä (mutta, jos minä en…), ja se rajoittaa uusiin asioihin ryhtymistä ja niiden kokeilua. Onneksi meillä on mahdollisuus ohjelmoida itsemme uudelleen, sillä kukaan ulkopuolinen henkilö ei pakota meitä pysymään jatkuvasti omien mukavuusrajojemme sisällä.

Jos olet jumittunut omaan turvalliseen, satavarmaan kuplaasi, ja elämäsi junnaa paikoillaan, niin ei auta muu kuin alkaa kouluttaa itseään.

Tracy kertoo liikemiehestä, jonka elämässä asiat olivat pielessä, eikä muuta ollut odotettavissakaan. Koska tunne oli kuitenkin subjektiivinen (ei siis objektiivinen), hän päätti alkaa kouluttaa itseään. Joka aamu tämä mies sanoi itselleen:”Uskon, että tänään minulle tapahtuu jotain hyvää.” Ja näin kävi. Eli positiiviset odotukset muuttuivat todellisuudeksi, kun mies salli itsensä uskovan, että näin voi tapahtua.

Tracy kirjoittaa:”Lupaan sinulle tämän: jos kokeilet tätä vaikkapa kolme päivää, sinulle on tapahtunut kolmannen päivän loppuun mennessä niin paljon suurenmoisia asioita, ettet pysty edes laskemaan niitä kaikkia.” - Kokeillaan!

Kirjablogi jatkuu, kunhan ehdin lukea sivulta 100 eteenpäin.