Vähemmällä enemmän

Perjantai 23.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Vähemmällä enemmän

Viimeinkin sain käteeni Juha T: Hakalan kirjan ”Vähemmällä enemmän: Miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta”. Hakala on kasvatustieteilijä ja filosofi, Jyväskylän yliopiston professori Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksessa sekä Oulun yliopiston dosentti. Hän on saanut useampia tieteelliseen kirjallisuuteen liittyviä palkintoja, ja hänen teoksiaan on käännetty myös ruotsiksi ja englanniksi.

Työssään Hakala on joutunut ohjaamaan monenlaisia opinnäytetöitä ja ”Vähemmällä enemmän” on syntynyt niistä havainnoista, joita hän on tehnyt ohjattaviensa parissa sekä ympäri maailmaa kerätyistä tutkimuksista, joissa pureudutaan kunnianhimon ja saavutusten yhtälöön.

Myönnän heti, että tämä blogi on pienenpieni raapaisu kirjan sisällöstä, ja siksi suosittelen samalla teitä tutustumaan kirjaan rauhassa ajan kanssa, sillä teos sisältää paljon asiaa, paljon tutkimuksia, paljon kaikkea, mutta onneksi se on kirjoitettu helppolukuisesti yleiskielellä. Mutta katsotaanpa, mitä minä olen valikoinut tästä tiedon paljoudesta edelleen jaettavaksi.

Koko kirjan sanoman voisi oikeastaan tiivistää kahden gurun lausumaan.1.”Mitään todella arvokasta ei synny pelkän kunnianhimon tai velvollisuuden pohjalta” (A. Einstein). 2. ”Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole mitään rajaa sille, miten perusteellisesti voit ajaa itsesi loppuun” (Svend Brinkmann, psykologian professori). Onnistumisen, onnen tavoittelu voi saada ihmisen työskentelemään aivan äärirajoillaan. Tutkimusten mukaan ”maaliin” pääseminen saattaa aiheuttaa huiman onnentunteen, mutta samojen tutkimusten mukaan tuo onnentunne on kuitenkin rajallinen, se väljähtyy, ja ihminen saattaa jopa masentua, kun mikään ei tunnukaan enää miltään. Tässäkö tämä nyt oli? Ei, minä pystyn vielä parempaan!

Psykoterapeutti Stephen Shapiro on kehitellyt ”muuttuvan tavoitteen ajatuksen”. Hänen mukaansa tavoitteet säätelevät arkielämäämme, ja se on ihan luonnollista, mutta niille ei saa antaa liian suurta roolia. Jos näemme edessämme vain tavoitteita, joihin meidän tulee pyrkiä, koko oleminen käy liian raskaaksi.

Kirjassa on hauska lausahdus:”Eihän elefanttejakaan syödä kokonaisina.” Aivan niin. Sellainen järkäle paloitellaan ensiksi pieniin osiin, ja käydään sitten töihin. Edessä oleva suuri, ehkä paljon aikaa ja voimavaroja vaativa työ saattaa tuntua hyvin ahdistavalta. Jaksanko? Pystynkö? Omassa elämässäni voin liittää tämän vertauksen kirjan kirjoittamiseen. Aivan hirveän kova, pitkällinen, aikaa ja keskittymistä vaativa työ, jonka tulos on mysteeri, kannattaako edes ruveta? Pitäisi ja tahtoisin, mutta jos siitä ei kuitenkaan tule mitään? Mutta mitenkä olisi, jos kirjoittaisinkin vain vähän kerrallaan, puoli lukua, tai miltä nyt kulloinkin tuntuu. - Itse asiassa toimin juuri noin. Kirjoitan hyvin vähän kerrallaan, istun paikallani korkeintaan puoli tuntia ja saatan palata tekstin ääreen saman päivän aikana useamman kerran. Joskus teksti voi jäädä kesken ilman, että kirjoitan lauseen loppuun.

Tunnistan Hakalan tekstissä jotain siitä, mitä eräs tutkija kertoi elämästään Piilaaksossa. Hänen mukaansa sohvalla makoilu oli tärkeä osa työtä. Eihän se edes ole työtä! Kyllä vain. Makaan rentona, katselen hajamielisesti ympärilleni, annan aivoilleni mahdollisuuden tehdä omaa tutkimustaan ja ajatustyötään. Tämä pätee myös minun kohdallani Oulussa, ei ainoastaan jossain fiksujen ihmisten paikassa Kaliforniassa. Minulle tärkeä osa kirjoittamistyötä on myös kävely. Jalkojen mekaaninen liike ja raitis ilma antaa aivoille mahdollisuuden luovaan työhön (tämän vuoksi en koskaan pysty kuuntelemaan mitään korvakuulokkeilla, se on pois minun aivoiltani). Toinen juttu, mikä toimii kohdallani, on mereen tuijottaminen. Kunhan taas pääsen Fuengirolaan, niin aivoni pääsevät nauttimaan tätä ravintoa.

”Perfektionismi on korkeimman asteen itsensä väärinkäyttöä”(Anne WilsonSchaef). Mitä? Eikö meidän tulisi pyrkiä täydellisyyteen? kysyy perfektionisti. Hakalan mukaan ei kannata, vähempikin piisaa, ja John Steinbeckin sanoin:”Nyt, kun sinun ei tarvitse olla täydellinen, voit olla hyvä.”

Hakalan teoksesta löytyy paljon viisaita sanoja ja viisaiden ihmisten sanoja. Päätänkin tämän blogini sopivasti Richard Feynmanin ajatelmaan:” Meillä on vain tämä yksi elämä. Sen aikana teet kaikki virheesi ja opit, mitä ei pitäisi tehdä, ja siinä se sitten onkin.”

Bikinipakko ja rantakäsipallo

Lauantai 17.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Bikinipakko ja rantakäsipallo

Rantakäsipallon suosio jatkaa kasvuaan, ja kesäiset olosuhteet lisäävät innostusta lajiin. Nykyisin tätä peliä pelataan jo 140:ssä maassa, ja suunnitelmissa on, että siitä tulee kilpailulaji vuoden 2028 olympialaisissa. Rantakäsipallon pelaajien on noudatettava seuraavaa asukoodia kansainvälisissä kisoissa: Miehet pukeutuvat sortseihin ja hihattomaan paitaan, naisilla on alaruumiinsa peittona bikinihousut, jotka saavat olla sivuilta korkeintaan kymmenen senttimetriä korkeat, yläosana on tiukka urheilutoppi.

Norjan naispelaajat ovat jo pitkään olleet turhautuneita seksistisiin peliasuihinsa, ja he ovat vaatineet muutosta bikinipakkoon Euroopan lajiliitolta, joka onkin hyväksynyt sääntömuutoksen. Tosin se ei ole vielä voimassa, ja näin myös Norjan joukkue on joutunut pelaamaan bikiniasuissa tänä kesänä. Pelaajille on kerrottu, etteivät he voisi osallistua kilpailuihin lainkaan, mikäli he toimisivat vastoin voimassa olevia sääntöjä.

Norjalainen pelaaja Katinka Haltvik kertoo tilanteesta seuraavasti:” Pakollinen peliasu on epämiellyttävä ja epäkäytännöllinen, sillä me hikoilemme ja hiekka tarttuu joka paikkaan. Pelaamisen pitäisi mennä kaiken muun edelle.” Pelaajat ovat kertoneet myös, kuinka kiusallista on, kun valokuvaajat kuvaavat heitä lattian tasosta hyviä peliotoksia saadakseen.

Urheilijat ovat tuoneet esiin myös sen seikan, että niukka pukeutuminen estää muslimipelaajien osallistumisen arvokisoihin (kansallisissa kilpailuissa pukukoodi on väljempi). Tämän vuoden maaliskuussa naiset saivat ensimmäistä kertaa kisata tämän lajin parissa Qatarissa. Islamilainen valtio ilmoitti kuitenkin, ettei voi hyväksyä peliasuiksi paljastavia bikineitä, vaan että naisten olisi käytettävä peittävämpiä asuja. Joku pelaaja kieltäytyi kuitenkin muuttamasta asuaan. No, myöhemmin Qatarin kisojen järjestäjät selittivät, että kyseessä oli väärinymmärrys.

Tätä kirjoittaessani mietin edellistä blogiani ja naisten vaatimusta siitä, että heidän täytyy tasa-arvon nimissä saada olla uimarannalla yläruumis paljaana. Rantakäsipallon naispelaajat puolestaan vaativat tasa-arvon nimissä saada pitää pelatessaan yhtä peittäviä vaatteita kuin miespuoliset urheilijat.

Naiset ja miehet ovat erilaisia jo syntymästään saakka (yllätys, yllätys!), ja näistä fyysisistä ja psyykkisistä eroavuuksista johtuen miehisen sukupuolen ja naissukupuolen historia on hyvin erilainen. Me Suomessa olemme mielestäni jo kohtuullisen hyvin päässeet kehittämään ja sisäistämään sukupuolten välistä tasa-arvoa monimuotoisine kysymyksineen. Kaiken takana on kuitenkin tämä fakta, josta emme koskaan pääse eroon: sukupuolten välinen synnynnäinen erilaisuus.

Tulee mieleeni kaksi lastenlastani, tyttö ja poika. Heidät molemmat on kasvatettu omissa perheissään ennakkoluulottomasti ja hyväksyvästi, heille on opetettu, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia heidän ulkoisista ja sisäisistä ominaisuuksistaan huolimatta. Kuitenkin myös tämä tyttö ja poika ovat täydellisiä esimerkkejä sukupuolestaan: Tyttölapsi on prinsessa (kyllä, hänellä on prinsessanimikin: Elsa), joka pukeutuu mekkoihin, haluaa olla kaunis, on herkkä ja hieman ujo. Poikalapsen nimi voisi olla Eemeli, sillä hän on suora kopio Vaahteramäen Eemelistä, joka juoksee, hyppii, ei kuuntele, jos komennetaan, painii pikkuveljensä kanssa, mutta osaa toki hiljentyä kuuntelemaan kirjaa.

Muistan erään hauskan tarinan vanhasta koulukirjasta. Kertomuksessa kuvailtiin, kuinka kaikki maailman ihmiset olivat ulkonäöltään ja muiltakin ominaisuuksiltaan samanlaisia. He erosivat toisistaan vain nimien perusteella. Harmittaa, kun en enää muista, miten tarinan kirjoittaja oli kehitellyt aihettaan eteenpäin. Joka tapauksessa jutun tarkoitus oli tietysti saada koululaiset ymmärtämään, ettei kaikkien tarvitse olla samannäköisiä eikä muutenkaan samanlaisia, ja kuitenkin jokainen yksilö on sellaisenaan sopiva ja oikea. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, erilaisuus on rikkaus, johon meidän kaikkien on sopeuduttava, ja joka rikastuttaa elämäämme monella tavalla. Kuka oikeastaan haluaisikaan olla samanlainen kuin kaikki muut?

Tissikapina

Sunnuntai 11.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Tissikapina

Helle on tuonut jälleen mukanaan kesäisen puheenaiheen: tissikapinan (Free The Nipple). Sananmukaisesti termi tarkoittaa sitä, että naiset hakevat sukupuolista tasa-arvoa kyseenalaistamalla miesten yksinoikeuden kuljeskella esimerkiksi rannoilla rinnat paljaina. Miksi tämä oikeus ei kuuluisi myös naisille? No, aika monessa paikassa kuuluukin, tilanne riippuu maasta ja paikkakunnastakin. En kuitenkaan suosittele yhdellekään naiselle auringonottoa rinnat paljaina Arabiemiraateissa. Vankilatuomiohan siitä napsahtaa.

Suhtautuminen naisten rintoihin on vaihdellut aikakauden ja kulttuurin mukaan. Antiikin aikaan Kreetalla vallinneessa minolaisessa kulttuurissa naiset pukeutuivat yläosattomiin tai rinnat paljastaviin asuihin. Myös muinaisessa Egyptissä vaate saatettiin kiinnittää rintojen alapuolelle. Kristinuskon ja islamin leviäminen vaikutti aikoinaan myös pukeutumiseen, ja lopulta keskiajalla muoti muuttui peittävämmäksi. Renessanssi- ja barokkiajan muoti toi rinnat jälleen esille Euroopassa, kunnes 1800-luvulla ne haluttiin taas piilottaa. 1900-luvulla alkoi rintojen ”vapautuminen”, ja lopulta bikinimuoti salli naisen näyttää miltei kaiken.

Euroopan ja Afrikan käytännöt ovat tässä pukeutumiskulttuurissa olleet erilaiset, ja yksi syy siihen lienevät olleet ilmastolliset eroavuudet. Löytöretkeilijät kohtasivat aikoinaan paljasrintaisia, pelkkään ruoho- tai kangashameeseen pukeutuneita alkuasukasnaisia Tahitilla, Havaijilla, Samoalla ja Naurulla. Monissa afrikkalaiskulttuureissa naisen paljas yläosa ei herätä minkäänlaista hämmästystä tänäkään päivänä.

Eilen (10.7.2021) feministinen aktivistiryhmä järjesti jälleen tissiflashmobin. Säde Vallarén kertoo tapahtuman tarkoituksesta seuraavasti:”Tapahtuman pitkäaikainen tavoite on tehdä kaikkien nänneistä neutraali, jotta se ei aiheuttaisi shokeeraavia reaktioita.” Kampanjalla halutaan tukea myös heitä, jotka haluaisivat esiintyä yläosattomissa rannalla, mutta eivät uskalla.

Tissikapinassa on siis oikeasti kysymys miehen ja naisen tasa-arvosta: Jos ja kun mies saa ottaa rannalla aurinkoa pelkissä uimahousuissa, niin miksi se ei ole naisille sallittua?

Hmh. Mitenkähän tätä nyt voisi kommentoida fiksusti ja neutraalisti? Yritetään. Aktivistit ovat asettaneet naisen paljaat rinnat tasa-arvon symboliksi. Mieleeni herää kuitenkin pienoinen epäilys siitä, että ne paljasrintaiset naiset siellä Afrikassa silloin aikoinaan ja nyt tänäänkään eivät ymmärrä, mitä näillä asioilla on tekemistä toistensa kanssa. He tekevät paljon ja raskasta työtä huomattavasti heikommissa olosuhteissa kuin kanssasisarensa esimerkiksi Suomessa, ja kuitenkin olen varma siitä, etteivät he koe itseään emansipoiduiksi ja vapaiksi vain sen tähden, ettei heillä ole jonkinlaista vaatekappaletta verhoamassa yläruumistaan. Kyllä siihen tasa-arvoon tarvitaan paljon, paljon muutakin kuin tissien näyttäminen.

Tämä rintojen ympärillä touhuilu tuo mieleeni elokapinalliset Helsingin Tuomiokirkon edessä. Heidät oli siirretty häiritsemästä yleistä liikennettä rauhallisempaan paikkaan, ja mikäs siinä: Aurinko paistoi, parissa isossa teltassa pidettiin jutustelua yllä, loikoiltiin ja tapettiin aikaa omasta mielestä hyvän asian puolesta. Teki niin mieleni sanoa, että älkää viitsikö nuoret ihmiset siinä istua jouten, vaan tehkää jotakin asian eteen (elokapinalliset puhuvat ilmaston suojelemisesta, hyvä ja tarpeellinen teema sinällään). Ei istuminen maailmaa muuta.

Minä olen niin tylsä ja vanhanaikainen, että haluan lähettää samantyyppisen viestin myös tissikapinallisille: Luuletteko te tosiaan, että miesten ja naisten tasa-arvo korjaantuu sillä, että esittelette paljaita nännejänne julkisuudessa? Uskotteko te tosiaan, että juttu hoituu niin helposti? Höpö, höpö! Asian eteen on tehtävä työtä, sen eteen on uurastettava, tartuttava toimeen, tutkittava, ymmärrettävä, paneuduttava! Jos tämä maailma muuttuisikin paljaita rintoja esittelemällä, niin helppoahan se olisi. Katsokaa sisarianne Afrikassa: Paljaat rinnat eivät ole heitä tehneet miesten kanssa tasa-arvoisiksi.

Vuonna 1870 nainen tuli ensimmäistä kertaa ylioppilaaksi Suomessa ja Pohjoismaissa, vuonna 1878 naisille ja miehille säädettiin maassamme yhtäläinen perintöoikeus, vuonna 1884 perustettiin Suomen Naisyhdistys, vuonna 1892 Naisasialiitto Unioni, vuonna 1901 naiset saivat Suomessa miesten kanssa yhtäläisen opiskeluoikeuden yliopistossa… Näistä asioista on alkanut suomalaisen naisen tasa-arvo miehen rinnalla, ja jokaisen asian päätökseen saattaminen on vaatinut valtavaa työtä ja panostusta.

Toivon, että nykyaikainen, nuori ja vanhempikin nainen jaksaisi panostaa tasa-arvon aatteeseen tekemällä työtä sen eteen. Paljaiden rintojen esitteleminen ei asiaa edistä, päin vastoin.

Kehoneutraalius

Sunnuntai 4.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Kehoneutraalius

Miltei jokainen meistä on saanut kuulla,lukea ja nähdä lähes kyllästymiseen saakka juttuja ja ohjelmia, joissa kerrotaan, kuinka tärkeää kehopositiivisuus on. Siis mikä? Kehopositiivisuudella tarkoitetaan sitä, että meidän jokaisen tulisi rakastaa itseämme juuri sellaisena kuin olemme välittämättä siitä, onko painomme, pituutemme, kehonosien mittasuhteet, raajojen määrä, hiusten malli ja laatu jne sellaisia kuin ne keskivertoihmisellä yleensä ovat.

Aate tuntuu hyvältä. Jos olen menettänyt käteni tai jalkani onnettomuuden tai sairauden seurauksena, se ei muuta ihmisarvoani ollenkaan. Ei tietenkään. Jos en näe tai kuule, tai jos en pysty hengittämään ilman happirikastetta, on minun ihmisarvoni näistä poikkeavuuksista huolimatta sama kuin kaikilla toisillakin. Tietysti on.

Nykyisin kehopositiivisuuden käsite liitetään kuitenkin hyvin vahvasti yhteen ylipainon eli lihavuuden kanssa. Jokaisen tulisi rakastaa itseään kaikista ylimääräisistä kiloista huolimatta. Totta kai. Tähän keskusteluun on viime aikoina yhdistetty voimakkaasti kuitenkin myös terveysnäkökulma, ja tämä on aiheuttanut närkästystä ja suoranaista suuttumista. Onko hyvä, että ihminen vain rakastaa ja rakastaa itseään, eikä yritä tehdä mitään sille, että ylipainosta johtuvat sairaudet uhkaavat tulevaisuudessa, elleivät jo ole olemassa? Kuinka paljon ylipainosta johtuvat terveysongelmat kuormittavat jo nyt ja tulevaisuudessa vielä enemmän yhteiskunnan hoitokapasiteettia? Onko oikein, että ihminen pitää mieluummin sairautensa kuin pudottaa painoaan ja tulee terveeksi? Saavatko lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset ylipäätänsä puhua asiasta potilaille, vai onko se liian loukkaavaa ja henkilökohtaista?

Muutama vuosi sitten näin suomalaisen dokumentin todella ylipainoisesta nuoresta tytöstä. Hän kertoi itsestään avoimesti, kävi terveystarkastuksessa kuvausten aikana (kaikki kunnossa toistaiseksi), hän harrasti valokuvausta, ja elämä tuntui olevan hallinnassa, vaikka tämän nuoren naisen liikkuminen olikin vaivalloista ja hidasta.

Dokumentin loppupuolella haastattelija kysyi, millaisena tyttö näkee elämänsä vuoden kuluttua. Tämä vastasi:”Toivon, että olisin muutaman kilon kevyempi.” Ohjelmasta jäi surullinen olo, vaikka se ei varmaankaan ollut tekijöiden tarkoitus.

Kehoneutraaliuden periaatteena on oman kehon hyväksyminen: Minä olen tällainen, näillä eväillä mennään. Hyväksyn itseni, ja vaikka en niin ylenpalttisesti rakastakaan peilikuvaani, niin tämä riittää.

Minä pidän tuosta sanasta: kehoneutraalius. Mitä väliä sillä on, onko kehoni musta vai valkoinen (tai siltä väliltä), lihava tai laiha, ryppyinen tai sileä, kulunut tai kimmoisa, sopusuhtainen tai jotain muuta! Minulla oli kouluaikoina kaveri, joka puhui leveämpää Tornion murretta kuin minä. Hänen lempisanontansa oli:”Mitä se viehraalle kuuluu!” Niin juuri.

Ja jotta tämä teksti ei aivan näin lyhyeen loppuisi, liitän tähän mukaan vielä kolmannen ilmaisun: ”toksinen positiivisuus”. Tämä ilmaisu kertoo, että ihminen näkee positiivisuuden ainoana oikeana tapana elää elämää, keskittyy pelkästään hyviin asioihin ja työntää ikävät ajatukset ja tapahtumat syrjään. Some-maailmassa tämä ilmiö näkyy erityisen hyvin: Vain hyvät asiat ovat julkaisemisen arvoisia, ja jos niitä ei ole, niitä keksitään. Toksisen positiivisuuden ajatusmallia on tutkittu – tietysti on -, ja on todettu, ettei tällainen yltiöpäinen myönteisyys ja hehkuttelu ole aina pelkästään hyväksi. Ihmiselämään kuuluu kaiken mukavan ja hyvän ohella huolia ja murheita, itseinhoa ja epäonnistumisia. Niitä ei tarvitse eikä tulekaan lakaista maton alle ja teeskennellä, että aurinko paistaa myös kaamosaikana ympäri vuorokauden. Ei paista, eikä tarvitse paistaa! Ihmisiähän tässä ollaan, ja sen näköistä elämää eletään. Ja sitä paitsi: Mitä se viehraalle kuuluu!

Helsingin rautatieasemalla

Lauantai 26.6.2021 - Pirkko Jurvelin

Helsingin rautatieasemalla

Olin menossa hotelliini, joka sijaitsi lähellä Helsingin rautatieasemaa, ja minulla oli vain vajaa tunti aikaa, ennen kuin oli kirjauduttava ulos. Näin jo kauempaa, että ihan aseman kupeessa makasi maassa mies. Minulla oli myös aikaa panna merkille, että ihmiset vilkaisivat häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa. Se tuntui kummalliselta. Tulin tuon henkilön kohdalle, vilkaisin, jatkoin matkaani –, mutta palasin takaisin. Yritin kysellä nuorukaiselta jotakin, hän ei reagoinut, joten soitin 112:een. Oliko mies kaatokännissä, huumepöllyssä, sairauskohtauksen saanut vai mahdollisesti kaikkea tätä? Juovuksissa varmasti, mutta ehkä se ei selittänyt sitä, että hän oli lähes tajuton. Tuo mies tarvitsi joka tapauksessa apua, olkoonkin se apu sitten vaikka putkassa selviäminen. Soitettuani jäin odottelemaan noutajia.

Odottelin puolisen tuntia, ja tuona aikana paljon ihmisiä kulki ohi. Joku pysähtyi juttelemaan minulle, toinen kiitteli, kun en ollut kävellyt ohi, vaan soittanut apua. Lopulta eräs nainen tyttönsä kanssa jäi paikalle. Meillä olikin mielenkiintoinen keskustelu, koska tämä henkilö työskenteli Tampereella päihdeongelmaisten parissa. Hänellä oli ”silmää” asioille toisin kuin minulla. Nainen sanoi, että nuorukainen oli varsin siistin näköinen, osasi ilmeisesti pitää lompakostaan huolta (puristi sitä nyrkissään). Toisaalta, jos kukaan ei olisi ollut tässä vieressä, niin tavarat olisivat häipyneet varmasti.

Kerroin, että myös tuttavani työskentelee päihdeongelmaisten parissa kotikaupungissani. Sanoin myös, että vaikka olen asunut vuosikymmeniä Oulussa, en ole koskaan joutunut vastaavanlaiseen tilanteeseen. Nainen myönsi, että harvoin Helsingissäkään ketään näkee aseman edessä kivetyksellä makaamassa, pitää lähteä jonkin verran ydinkeskustan ulkopuolelle, ennen kuin ongelmat lävähtävät silmille.

Pari ikävää faktaa nainen selitti minulle. Vain noin yksi 500:sta päihteiden vakiokäyttäjistä hyötyy tukitoimista ja muuttaa elämäntapansa. Ja toisaalta kesä on huonoa aikaa kuntoutujille: tukitoimet ovat katkolla ainakin heinäkuun, lämmin sää, ulkona oleminen edistää päihteiden levittämistä ja leviämistä. Senkin opin, että Oulussa päihteitä ei käytetä niinkään julkisesti, vaan käyttö ja aineiden kauppaaminen tapahtuvat sisätiloissa, asunnoissa.

Se nuori mies on jonkun lapsi, lapsenlapsi, ehkä veli. Oliko hänellä oikeasti ketään, joka olisi välittänyt? Uskon niin, ja luulen, että jos joku lähiomainen olisi tiennyt rautatieaseman edessä makaavasta nuorukaisesta, hän olisi tullut huojentuneena hakemaan tämä pois. Ainakin toivon, että näin olisi. Myönnän, myönnän myöskin, etten malttanut olla sanomatta pari sanaa tuolle tajuttomalle kaverille, joka tuskin kuuli mitään. No, en minä moralisoinut sentään, sanoinpahan vain, että kun on noin nuori, niin ei kannattaisi pilata elämäänsä. Hänellä kun olisi edessään vaikka mitä hyvää. Aivan niin, tuskin poika kuuli, eikä halunnutkaan kuulla, mutta pitihän minun jotain sanoa edes omaksi helpotuksekseni.

Poliisit tulivat lopulta, enkä jäänyt seuraamaan, miten asiat etenivät. Minulla oli jo kiire hotellille hakemaan kamppeeni huoneesta ja kirjautumaan ulos.

Päihteitten käyttö on laaja yhteiskunnallinen ongelma meillä ja muualla, eikä näytä siltä, että asioihin löydetään ratkaisuja, jotka muuttaisivat tilannetta parempaan suuntaan. Tämä kohtaaminen Helsingin rautatieasemalla kohdisti huomioni kuitenkin ihmisen, päihderiippuvaisen, elämään. On niin surullista, niin turhaa, että ainutlaatuinen ihmiselämä menee hukkaan tällä tavoin.

Näin minä toki muutakin kuin päihdeongelmia tuolla muutaman päivän reissulla. Elokapinallisille oli osoitettu paikka Tuomiokirkon edustalla olevalla suurella aukiolla. Luulin aluksi, että ne pari paikalla olevaa telttaa olisivat kesäisiä kahvipaikkoja. No, ne olivatkin muutaman nuoren hengailupaikkoja. Mikäpä siinä, kelit olivat kerrassaan hienot, ja kuluuhan se aika joillakin vaikka istumalla. Minun teki mieleni mennä sanomaan, että tehkää jotain, ei maailma istumalla muutu. Onneksi oli niin kuuma, etten jaksanut. Kuraahan sieltä olisi kuitenkin tullut niskaan.

Oodissa piti käydä, ja kyllä: tilojen avaruus teki minuun vaikutuksen. Olikohan näin (muistelin jälkeenpäin), että kirjahyllyt ovat tuolla aika matalia, ja ilmeisesti se sai aikaan tilan ja avaruuden tunnun.

Vihdoin ja viimein pääsin myös tutustumaan Uspenskin katedraaliin. Yllätyin siitä, että kirkkotila oli pienempi kuin olin ulkoa päin kuvitellut. Kävijä ei myöskään päässyt katsomaan läheltä kauniita ikoneita ja pyhäinjäännöksiä. Valamon (Suomessa) kirkossahan on toisin: siellä pääset tutkimaan kaikkea aivan läheltä. Toisaalta tiedän, että Uspenskin katedraalista on varastettu kaksi ikonia, joten parempi varmaan, etteivät kävijät pääse ihan kosketusetäisyydelle.

Kaiken kaikkiaan voin jälleen todeta, että matkailu avartaa.

"En haluaisi elää kovin vanhaksi"

Lauantai 19.6.2021 - Pirkko Jurvelin

”En halua elää kovin vanhaksi”

Tapasin juhlissa ystäväni, jonka olen tuntenut lapsuudesta saakka. Kohtaamme harvakseltaan, ja silloin on aina mukava muistella menneitä ja päivittää nykytilanne. Kyselin ystäväni äidin vointia. Tämä, yli 90-vuotias vireä vanhus, asuu palvelutalossa. Ei hän kyllä kaipaa muuta palvelua kuin valmiin ruuan, sillä muutoin lapset huolehtivat äidistään. Onneksi heitä on useampi, ja jokaisella on oma vastuuviikkonsa. Se tarkoittaa sitä, että vuorossa oleva käy tapaamassa viikon aikana äitiä, huolehtii kauppa-asiat, siivoukset ja kaiken muun tarpeellisen.

”Minä en haluaisi elää niin vanhaksi kuin äiti on”, huokaisi ystäväni. Minulle tuli mieleen, että olimme puhuneet tästä aiheesta joskus aikaisemminkin. ” Meillä ei ole lapsia, jotka huolehtisivat meistä.”

”Mutta huolehtiihan yhteiskunta”, minä yritin.

”No niinhän se on, sitähän minä pelkään.”

Mieleeni tuli useampi tuttava, joka on muuttanut Etelä-Suomeen, kauas entisestä asuinpaikkakunnastaan, jossa on tehnyt työelämänsä, ja jossa on hyviä ystäviä. Jokaisen syy muuttoon on ollut se, että he ovat halunneet päästä asumaan lähemmäksi omaa siskoaan tai veljeään, lapsuudenperhettään. Tunnen myös todella monta vanhenevaa pariskuntaa, jotka ovat muuttaneet pois paikkakunnalta, jossa ovat asuneet vuosikymmeniä. Syynä on aina ollut halu päästä asumaan lähemmäksi lasten perheitä.

Perhe on meille läheinen, rakas, turvallinen, se, johon voimme luottaa, jos elämässä tulee vaikeuksia. Vaikka ihmisellä olisi ystäviä, heiltä on ehkä vaikeampi pyytää apua, kun sitä tarvitsee. On luonnollista, että oman perheen jäsen tai vaikka oma lapsi auttaa ja huolehtii.

Suomalainen yhteiskunta toimii monessa suhteessa hyvin. Tuskin kukaan meistä joutuisi näkemään nälkää tai olemaan asunnoton, jos joutuisimme vaikeaan tilanteeseen. Yhteiskunta ei kuitenkaan ole sama asia kuin lähiomainen. En osaa sanoa, onko entisaikainen agraariyhteiskuntaan liittyvä malli hyvä: vanhus asui kotonaan kuolemaansa saakka. Näin kauempaa katsoen tuollainen tilanne vaikuttaa ihanteelliselta, mutta siinäkin on varmaan monta puolta. Kuka huolehtii ja välittää, kuka jaksaa ja joutaa?

Hyvin monissa kulttuureissa ei tulisi kuuloonkaan, että oma lähiomainen, vanhus, laitettaisiin laitokseen. Sehän olisi ihan häpeällistä. Kun miettii idän kulttuureita tai katsoo vähän lähemmäksi Etelä-Euroopan maita, on asenne vanhuksiin näissä maissa hyvin erilainen kuin täällä meillä. Pari kesää sitten Montenegrossa paikallinen miespuolinen opas kertoi, kuinka hänen mummonsa kiersi perheestä toiseen hoidettavana ja viihdytettävänä. Hän muisteli, kuinka oli lapsena ja nuorena aina innolla odottanut mummonsa tuloa ja pitkäaikaista vierailua.

Suomessa tarvitaan ilmastonmuutosta. Tämä tympeä, ylenkatsova, vanhuksia vähättelevä ilmasto tulisi puhdistaa, jotta meillä olisi helpompi hengittää. Nykypäivän päättäjät ovat ylihuomisen vanhuksia, vaikka he eivät vielä ole tajunneet sitä.

Kuinka ylpeitä me olemmekaan neuvolajärjestelmästämme, joka on tehokkuudessaan ja kattavuudessaan maailman hienoimpia! Kuinka tarmokkaasti pyrimme kasvattamaan nuorisomme, jotta jokainen saisin koulutusta omien kykyjensä ja lahjojensa mukaan! Työelämässä mukana olevat pääsevät hyvin usein osalliseksi hienosta työterveyshuollosta (kokemusta on). Kyllä, kyllä me Suomessa osaamme ja panostamme, kunnes… Niin, kunnes vanhuus koittaa.

Tässä kohtaa Suomi lyö hanskat tiskiin. Tämä valtava, yhteiskunnalle hyödytön ihmismassa täytyy jotenkin hoitaa kunniallisesti (ainakin ulkoa päin katsottuna) hautaan saakka. Tässä ei ole onnistuttu, sillä kunniallisuus on kaukana maamme pakkohoivapaikoista.

Vanhukset ovat ihmisiä, tuntevia yksilöitä, he ovat kiinnostuneita monenlaisista asioista, he haluavat tehdä ja oppia, he haluavat keskustella, nauraa, laulaa, viihtyä ja auttaa. Auttaa? Niin, he voivat auttaa meitä ymmärtämään elämää, he pystyvät tarjoamaan pidemmän aikavälin näkökulman asioihin. Meidän tulee antaa heille siihen tilaisuus. Me tarvitsemme ilmastonmuutoksen!

Ihana halata!

Maanantai 14.6.2021 - Pirkko Jurvelin

Ihana halata!

En ollut tavannut ystävääni pariin vuoteen. Hän asui ulkomailla, sitten tuli korona tuoden mukanaan kaikenlaisia esteitä, ja kun hän muutti Suomeen, pandemia jylläsi edelleen. Mutta nyt, viime viikolla, näimme toisemme pitkän tauon jälkeen. Hän halasi minua, ja minä rutistin häntä, vaikka se tuntui kamalan oudolta – jopa kielletyltä.

Viime viikonloppuna juhlimme lastenlasten lakkiaisia ja rippijuhlaa. Oli ihanaa nähdä heidät pitkän tauon jälkeen, jutella heidän kanssaan,kysellä tulevaisuudensuunnitelmia – ja halata! Minua itketti, kun rutistin näitä nuoria, ja kun he halasivat minua. Se tuntui niin hyvältä ja läheiseltä.

Olemme joutuneet välttelemään toistemme koskettamista jo puolitoista vuotta. Kun olemme nähneet tuttuja (jos olemme tunnistaneet heidät maskien takaa), olemme nyökytelleet ja jutelleet säädyllistä etäisyyttä pitäen. Ei liian lähelle, ei. Tieteellinen totuus on kuitenkin, että ihminen – kuten monet muutkin luomakunnan olennot – tarvitsee koskettamista, siis: tarvitsee, koska sillä on terveyttä edistäviä vaikutuksia. Halaaminen tuottaa ihmisaivoissa oksitosiinia, joka lievittää ahdistusta ja vahvistaa ihmisten välistä luottamusta ja kiintymystä. Tämän lisäksi kehoon välittyy dopamiinia, joka kohottaa mielialaa, sekä endorfiineja ja serotiinia, jotka estävät alakuloa.

Erään yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan ystävällinen koskettaminen lisäksi lievittää kivun tunnetta, alentaa diabeetikoilla veren glukoosiarvoja sekä parantaa syöpäpotilaiden vastustuskykyä. Ja tämän kaiken saa aikaan toisen ihmisen hyvää tarkoittava kosketus.

Mieleeni on jäänyt tapahtuma synnytyslaitokselta. Olin saanut vauvan muutama tunti aikaisemmin ja ajattelin jo olevani sen verran kunnossa, että uskallan lähteä käymään vessassa. En päässyt sinne asti, vaan pyörryin käytävälle. Heräsin siihen, että sairaanhoitaja pyyhki hiukset otsaltani ja kyseli, miten voin. Tuo kosketus. Vaikka tapahtumasta on kulunut kymmeniä vuosia, on mieleeni jäänyt tuo ystävällinen, lempeä kosketus ja huolehtiva kysymys.

Kun tutkin halaamiseen, ystävälliseen koskettamiseen liittyviä artikkeleita, tuli eteeni monenlaisia erikoisia faktoja. Tiesittekö esimerkiksi, että tuntoaisti kehittyy alkiossa ensimmäisenä ja sammuu ihmisessä viimeisenä? Tämä tarkoittaa sitä, että pientä vauvaa täytyy pitää sylissä, helliä ja kosketella, niin että hän ymmärtää olevansa rakastettu. Ja viimeinen asia, minkä voimme tehdä sairaan vanhuksen vuoteen äärellä, on koskettaa ja halata häntä, pitää kädestä kiinni, sen hän ymmärtää ja tuntee.

Kevin Zaborney on yhdysvaltalainen psykologi, joka on ottanut halaustutkimukset tosissaan, ja siksi hän kutsutaan ”halauslähettilääksi”. Kyseinen herra on luonut virallisen National Hugging Dayn (kansainvälinen halauspäivä), jota vietetään 21.tammikuuta - en minäkään tiennyt. Kyseistä päivää on vietetty ensimmäistä kertaa vuonna 1986, ja tapa on kuulemma leviämässä koko ajan yhä laajemmalle kansainvälisesti. Sattuneesta syystä pari viime vuotta ovat olleet hiljaisia tällä rintamalla, mutta eiköhän tästä suosta jo pian nousta. Käväiskääpä katsomassa sivustoa: nationalhuggingday.com.

Kymmenkunta vuotta sitten Italiasta, Valdaron kylästä, löydettiin kivikaudenaikainen, toisiaan syleilevä pariskunta. Vainajat olivat olleet kuollessaan 18-20- vuotiaita, mies ja nainen, eikä heidän kuolinsyynsä ole selvinnyt. Heistä ei kuitenkaan löytynyt mitään merkkejä väkivallasta. Ei myöskään voida olla varmoja siitä, kuoliko pariskunta sylikkäin, vai aseteltiinko vainajat tällaiseen asentoon.

Kosketus, halaus tuhansien vuosien takaa on nähtävissä tänä päivänä Mantuan arkeologisessa museossa.

Uskonnonvapaus

Perjantai 4.6.2021 - Pirkko Jurvelin

Uskonnonvapaus

Uskonnonvapaus on perusoikeus, johon kuuluu vapaus uskoa, vapaus olla uskomatta, ja valtion tasapuolinen suhtautuminen eri vakaumuksiin. Uskonnonvapaus ei edellytä valtion erityistoimia, ja esimerkiksi koulun velvollisuus uskonnon opetukseen ei ole uskonnon vapauden osa. Valtion tasapuolinen kohtelu tarkoittaa vakaumusten tasa-arvoa: mitään uskontoa ei suosita toisen kustannuksella, uskontoja ei suosita uskonnottomuuteen verrattuna, eikä uskonnollisten järjestöjen toimintaa rajoiteta muita järjestöjä enempää (uskonnonvapaus.fi).

Suomen perustuslain 11§: Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen teki huhtikuun loppupuolella syyteharkinnan kristillisdemokraattien kansanedustajan Päivi Räsäsen puheista ja kirjoituksista. Ne tutkitaan Toiviaisen mukaan ”sananvapauden, uskonnonvapauden ja syrjimättömyyden näkökulmasta”. Vanhin tarkastelun alla oleva kannanotto on vuodelta 2004, jossa Räsänen ilmaisee mielipiteensä kirjoittamalla, että ”homous ei ole terve seksuaalisuuden variaatio”. Muita arvioitavia julkaisuja ovat Räsäsen some-julkaisu kirkon ja Pride-tapahtuman yhteistyöstä sekä hänen puheensa radiossa loppuvuodesta 2019.

Toiviainen on sitä mieltä, että on rikos, jos ihminen käyttää raamatun tekstiä tukemaan omia halventavia ajatuksiaan ja käsityksiään toisesta ihmisryhmästä. Räsänen itse on ilmoittanut puolustavansa sanan- ja uskonnonvapautta niin pitkälle kuin on tarve. Hän on ilmaissut myös huolensa nykyisestä, yhä uskontokielteisemmäksi käyvästä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Räsänen on todennut, että monet kristityt joutuvat ”elämään kaapissa”.

Pari päivää sitten uutisoitiin, että Päivi Räsänen oli saanut tukea yllättävältä taholta: Joukko tunnettuja professoreita ja muita vaikuttajia Yhdysvalloista vaatii avoimessa kirjeessään asettamaan taloudellisia pakotteita Suomen valtakunnansyyttäjää vastaan. Kirje on osoitettu Yhdysvaltojen kansainvälisen uskonnollisen vapauden komitealle. Kirjeen mukaan Toiviainen rikkoo mm. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artiklaa no:18: ”Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.”

Minun lapsuudessani kristilliset arvot loivat perustan yhteiskunnalle ja kasvatukselle. Tietenkään se ei tarkoittanut sitä, että kaikki olisivat uskoneet kristinuskon sanomaan tai pitäneet raamattua tärkeimpänä ohjekirjana, ei niin, mutta yhteiskunnan perusarvot pohjautuivat raamatun arvoihin, eikä niitä kukaan käynyt ainakaan julkisesti kyseenalaistamaan.

Nyt elämme aikaa, jonka arvoja voisi kuvailla sanoilla yksilöllisyys, monimuotoisuus, vapaamielisyys, yhdenvertaisuus, sallivuus, rajoittamattomuus jne. Yhteisön sääntöjen sijalle ovat tulleet yksilön oikeudet ja halut ja lupa toteuttaa itseään lain sallimissa puitteissa. Myös lait ovat muuttuneet paljon viime vuosikymmenien aikana.

Nykyinen salliva yhteiskunta osoittautuu kuitenkin usein tiukasti omista aatteistaan ja vaatimuksistaan kiinni pitäväksi. Se vaatii meitä kaikkia uskomaan omalla, vapaalla, rajattomalla tavallaan ja haluaa laittaa ruotuun ne, jotka eivät näe ja koe asioita samalla tavoin. Meidän kaikkien, tavallisten Suomen kansalaisten,valtaa pitävien ja päättäjien tulee olla herkällä mielellä ja tutkia, onko mahdollista, että uskonnonvapaus kääntyy itseään vastaan, emmekä uskalla enää rangaistuksen pelossa tuoda esiin omaa uskoamme. Se ei ole enää vapautta.

Uskonnonvapaus tulkitaan usein siinä mielessä, että ihminen on vapaa uskonnoista. On erittäin olennaista ymmärtää, että se tarkoittaa myös sitä, että ihminen on vapaa uskomaan.

Hyvät rutiinit

Sunnuntai 30.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Hyvät rutiinit

Kirjastosta lähti mukaani James Clearin teos ”Pura rutiinit atomeiksi”. Kirjan nimi houkutteli, joten päätin astua ansaan. Takakannessa kerrottiin, kuinka kirjan avulla hyvien rutiinien noudattamisesta tulisi helppoa ja huonojen ylläpitämisestä mahdotonta. Esittelyteksti ilmoitti myös, että oli aivan sama, mitä ihminen halusi muuttaa, sillä kirjan esittelemällä menetelmällä lukija onnistuisi siinä.

James Clearin tie kirjailijaksi alkoi baseball-kentältä, jossa hän lukioikäisenä sai päähänsä luut murskaavan iskun pelaajan kädestä irronneesta mailasta. Pojan henki säilyi, mutta edessä oli pitkä kuntoutus sekä haaveiden romuttuminen ammattilaisurasta. Kun Clear lähti yliopistoon, hän pelasi yhä baseballia, mutta menestys ei ollut kovinkaan kehuttava, kunhan sai roikkua piireissä mukana. Muutos miehen elämässä tapahtui lopulta yliopistoaikana.

Lukiessani Clearin kertomusta siitä, kuinka hän päätti opintojensa alkaessa laittaa elämänsä uuteen uskoon, mieleeni tuli, että elämän uudelleen rakentaminen oli mahdollista, koska hän pääsi irti kodin holhouksesta. James aloitti siis elämässään uudet rutiinit (= tapa tai käytös, joka toistuu säännöllisesti): Hän nukkui säännöllisesti, piti huoneensa siistinä, muutti opiskelumenetelmiään, harjoitti uudenlaista liikuntaa. Muutokset olivat aluksi pieniä, joka päivä toistuvia asioita, jotka rakensivat aikaa myöten hänen arkensa uudelleen.

Valmistuessaan Denisonin yliopistosta Clear valittiin yliopiston parhaaksi miespuoliseksi urheilijaksi ja nimitettiin ESPN Academic All-American Teamiin, jonka kunnian sai koko maassa ainoastaan 33 pelaajaa. Hän sai myös presidentin mitalin (suuri akateeminen kunnianosoitus) ja muita huomattavia kunnianosoituksia. Tarinalla on siis onnellinen loppu.

Mitä minä sain irti tästä kirjasta? Ensiksikin: Olen hyvin hämmästynyt kirjan nimestä (”Pura rutiinit atomeiksi”), koska kirjassa nimenomaan neuvotaan rakentamaan pieniä rutiineja, jotka ajan mittaan auttavat ihmistä muuttamaan elämäänsä haluttuun suuntaan. Teoksen nimi tulisi olla ”Rutiineilla elämänmuutokseen” tai vastaavaa, mutta eihän se kuulostaisi houkuttelevalta.

Ja sitten se juttu, että kirja oli liian raskassoutuinen, jos ja kun sen tarkoitus on kuitenkin tavoittaa tavallinen meikämanne. Liikaa hiirikokeita, kaavioita, tiivistelmiä, liian tekninen ote asiaan, josta olisi voinut saada aikaan todella mielenkiintoisen bestsellerin.

Mutta kyllä, löysin teoksesta paljon hyviä oivalluksia, ja olisin löytänyt varmasti enemmänkin, jos olisin jaksanut perehtyä niihin kaavioihin.

Kun ihminen on omaksunut tietyn identiteetin, hän elää siinä. Clear puhuu ”kognitiivisesta horroksesta”, jossa ihminen elää tajuamatta sitä, että hän voi muuttaa asioita.”Minulla on surkea suuntavaisto.” ”Olen huono matematiikassa.” ”Olen huono muistamaan ihmisten nimiä.” ”En ole aamuihminen.” ”Olen aina myöhässä.” Tässä muutamia olettamuksia, joita pidämme osana persoonaamme.

Hetkinen. Nyt minä havahduin. Olen aina sanonut, että olen surkea suunnistamaan (olin koulussa se ainoa, joka meni harhaan), mutta miten ihmeessä olen kulkenut yksin ympäri suurkaupunkeja ja pienempiäkin paikkakuntia ja laskujeni mukaan eksynyt tasan yhden kerran. Hmh, olenkohan kehitellyt tuon osan identiteettiäni puolustukseksi kouluaikojeni huonolle suunnistusmenestykselle? Ilmeisesti osaan suunnistaa, mutta kartanlukutaidossani on petrattavaa. Clear korostaakin sitä, että ihmisen on jatkuvasti muokattava uskomuksiaan ja parannettava ja laajennettava identiteettiään. Mitä sinä luulet itsestäsi? Onkohan se ihan totta, vai jokin luutunut käsitys, jonka voit muuttaa?

Muutama pieni käytännön vinkki lähti kirjasta mukaan. Aloita pienimuotoisesti. Jos et opi espanjaa, etkä ole kuitenkaan innostunut raatamaan, tee päätös opiskella sanastoa/kielioppia/kerrata kappaleita 15 minuuttia joka päivä. Eihän se ole paljon, kyllä sen jaksaa.

Toisaalta tiedät, että sinun pitäisi liikkua enemmän, mutta kun… Aloita varttitunnin lenkillä joka päivä. Ota tietty aika päivästä, äläkä lipsu siitä. Toista niin kauan, ettet voi enää luopua tästä rutiinista, ja sitä paitsi alat huomata, että liikunta on mukavaa, se piristää, ja sinulla on aikaa mietiskellä tai vaikkapa kuunnella äänikirjoja samalla.

Ja se iänikuinen laihduttaminen. Aloita pienestä rutiinista, olipa se sitten mitä tahansa. Jätä pois kaikki ravinto, johon on lisätty sokeria. Se on siinä. Tai keksi joku muu oma juttu, joka parantaa ruokailutottumuksiasi, olkoonpa se sitten kupillinen salaattia joka päivä tai muuta vastaavaa.

Clear mainitsee myös, että toisinaan asioiden kirjaaminen vahvistaa uuden rutiinin sisäistämistä. Laita vaikka rasti ruutuun tai merkki kalenteriin, kun olet tehnyt päivän opiskelujakson, lenkin tai mitä tahansa asian, josta haluat osan arkipäivääsi. Kirjassa kerrotaan esimerkki puhelinmyyjästä, joka aloitti päivänsä laittamalla 150 paperiliitintä kuppiin. Jokaisen myyntipuhelun jälkeen yksi liitin pudotettiin toiseen, tyhjään kuppiin. Näin tuo mies pystyi seuraamaan työnsä etenemistä ja motivoimaan itseään. Aika mielekäs oivallus.

Kuten jo alussa sanoin, Clearin kirja oli minulle hiukan liian tieteellinen, vaikka kyllä hän oli yrittänyt lisätä inspiroivia tapauksia sinne ja tänne tekstiinsä. Kirja kannattaa kuitenkin lukea, ehdottomasti. Onhan sinullekin kirjojen lukeminen (tai kuunteleminen) jokapäiväinen rutiini? Niin minullekin.

Ihanaa, kun sinä olet olemassa!

Lauantai 22.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Ihanaa, kun sinä olet olemassa!

Ystäväni Alzheimerin tauti on edennyt jo aika pitkälle, ja hän viettää arkensa hoivakodissa. Onneksi Leenan mies asuu nyt hänen kanssaan, eikä hänen tarvitse tuntea yksinäisyyttä, vaikka vierailut ovat pitkään olleet tämän tautitilanteen vuoksi enemmän tai vähemmän katkolla.

Kävin viime viikolla tervehtimässä ystävääni. Leena oli huoneessaan, ja hänen miehensä nukkui päiväunia toisessa makuuhuoneessa. Pitkästä aikaa saimme jutella ihan kahden kesken. Meidän keskustelumme menee lähinnä siten, että minä tarinoin yhteisistä tuttavistamme ja perheenjäsenistämme, muistelen menneitä ja kerron, kuinka tärkeä hän on ollut minulle vaikeina aikoina. Leena oli aina valmis kuuntelemaan ja olemaan läsnä – vaikka sitten vain siellä puhelimen toisessa päässä. Nyt Leena kuuntelee minua, hymyilee, naurahtaa joskus iloisesti ja päivittelee välillä. Hän yrittää vuorostaan puhua asioista, mutta sanoja ei löydy, ja ajatukset katkeilevat, nykyaika ja entinen menevät sekaisin, mutta ei se meidän juttutuokiotamme haittaa. Meillä on hyvä yhteys keskenämme.

Kun olin lähdössä, herättelin Matin ja vaihdoimme muutaman sanan. Hän lupautui lausumaan runon tulevassa perhejuhlassa ja pani ajankohdan muistiin kalenteriinsa. Hän on ajan tasalla. Lopuksi työnsin Leenan pyörätuolilla hoivakodin yhteisiin ruokailutiloihin, sillä päivällisaika alkoi olla käsillä. Kun hyvästelin ystävääni, hän tarttui kädestäni kiinni ja sanoi:”Ihanaa, kun sinä olet olemassa.” Minua itketti. Hymyilin ja sanoin, että myös minusta on ihanaa saada omistaa sellainen ystävä kuin hän on.

Kotimatkalla pyyhin kyyneleitä silmistäni ja mietin, oliko minulle kukaan koskaan aikaisemmin sanonut samalla tavalla kuin tämä muistisairas ystäväni. En ainakaan muista. Olenko minä sanonut tuolla tavalla kenellekään koskaan? En muista.

Luultavasti meillä jokaisella on lähellä ja kaukana ihmisiä, jotka ovat meille tärkeitä ja rakkaita. Toivon ainakin niin. Me suomalaiset emme juuri ylisanoja viljele, mutta monesti olen ystävien kesken tuumannut, että ”olipa ihana jutella”. Se ihanuus on tarkoittanut usein sitä, että olen voinut puhua myös vaikeista ja ikävistä asioista, en ainoastaan niistä hyvistä kuulumisista.

Ystävyyden merkitystä ihmiselle on tutkittu paljon. Markku Ojanen, jota nimitetään ”onnellisuusprofessoriksi”, kirjoittaa, että ystävien ja muiden läheisten antama sosiaalinen tuki poistaa tai vähentää stressaavia kokemuksia ja vahvistaa vähemmän uhkaavia tulkintoja kielteisistä tapahtumista eli liennyttää negatiivisia ajatuksia. Psykologi Elina Nurmisen mukaan lapsuuden ja nuoruuden aikaiset ystävyyssuhteet ennustavat onnellisuutta ja hyvinvointia aikuisena.

Muutama vuosi sitten julkaistun yhdysvaltalaistutkimuksen tulokset osoittavat, että ystävyyden vaikutus vahvistuu iän myötä, ja iäkkäillä ihmisillä vahvat ystävyyssuhteet korreloivat voimakkaasti hyvinvoinnin kanssa. Kyllä, ystävyyden ja sekä fyysisen että psyykkisen terveyden välinen yhteys on selkeä. Esimerkkeinä puuttuvien sosiaalisten suhteiden vaikutuksesta mainitaan altistuminen erilaisiin sydänsairauksiin, astmaan, korkeaan verenpaineeseen, depressioihin ja monenlaisiin pelkotiloihin. On jopa tultu siihen tulokseen, että ihminen, jolla on ympärillään ystäviä, saa tämän ansiosta lisävuosia elämäänsä. Kiinalainen sananlasku sanoittaa ystävyyden merkityksen seuraavasti: ”Mikään matka ei ole pitkä, kun rinnalla kulkee ystävä.”

Olin käyttämässä kesällä tyttäreni 5-vuotiasta tytärtä uimarannalla. Hän oli taitava uimari, mutta vielä taitavampi sosiaalisissa taidoissa. Fanni kahlasi syvälle veteen ja rupesi heti leikkimään erään täysin vieraan lapsen kanssa. Kun tämän isä huuteli lasta jo pois vedestä, Fanni etsiskeli uutta kaveriehdokasta ja lähestyi toista tyttöä, joka ei kuitenkaan halunnut alkaa leikkimään vieraan kanssa. Fanni ei tästä masentunut, vaan silmäili ympärilleen ja hei – tuolla oli jälleen uusia lapsia!

Katselin hymyillen tytön etenemistä tässä vesipitoisessa sosiaalisessa kentässä. Hänellä näytti olevan taitoa, halua ja rohkeutta etsiä ympärilleen mukavia ihmisiä. Ennustan Fannille ystävärikasta tulevaisuutta!

Voiko elämästä selvitä järjissään?

Sunnuntai 16.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Voiko elämästä selvitä järjissään?

Lainasin pari päivää sitten kirjastosta Tommy Hellstenin ja Tiina Tuomikosken toimittaman teoksen ”Lentoon, Muutokseen suostumisen voima”. Se sisältää kahdeksan ihmisen kertomukset omasta elämästä ja siitä käänteen tekevästä muutoksesta, jonka he ovat kokeneet terapian aikana. Heillä on yhteinen tausta Ihminen tavattavissa – koulutusohjelmassa, jonka on perustanut T. Hellsten.

Ehdin lukea ensimmäisenä iltana vain muutaman sivun, vain yhden ihmisen tarinan, joka ei oikeastaan ollut sinällään mitenkään erikoinen. Eihän ole valitettavasti kovinkaan harvinaista, että lapsen vanhemmat ovat ylisuorittajia, jotka rentoutuvat alkoholin parissa keskenään riidellen. Tällaisessa ympäristössä kasvaessaan lapsesta tulee helposti suorituskeskeinen, vanhempiaan miellyttämään pyrkivä ja ristiriitoja kaihtava. Myöhemmin tämä saattaa näkyä esimerkiksi läheisriippuvuutena, omien tarpeiden syrjään sysäämisenä, uhrautumisena ja uhriutumisena.

Luin siis vain yhden luvun, mutta kun heräsin kahden aikaan yöllä (ei mitenkään harvinaista), lukemani pyöri päässäni, enkä pystynyt nukahtamaan uudelleen. Mietin ja pohdin. Totuushan on se, että joka ikinen ihminen joutuu kohtaamaan elämässään ikäviä asioita. Joku onnekas saattaa selvitä kohtuullisen vähällä, mutta hyvin moni meistä kokee raskaita tapahtumia: lähiomaisen sairastuminen ja kuolema, oma vakava sairaus, onnettomuuden uhriksi joutuminen, alkoholismi, huumeiden käyttö, väkivalta, muutamia mainitakseni.

Kun ajattelen isäni ja ukkini sukupolvia, niin traumoja aiheuttavia asioita oli vielä paljon enemmän. Sota ja esimerkiksi sairaudet, joihin ei ollut vielä parantavia lääkehoitoja (mm. tuberkuloosi), tappoivat ihmisiä kertaiskulla tai hitaasti hivuttaen lähimmäisten seuratessa vierellä. Kuinka tuollaisissa tilanteissa voi olla traumatisoitumatta? Kuinka tuollaisessa tilanteessa voi pysytellä selväjärkisenä? Voiko edes?

Pohtiessani tuttaviani, ystäviäni, satunnaisesti kohtaamiani ihmisiä, nuoria ja vanhoja, he vaikuttavat ulkonaisesti hyvin tavallisilta, ”normaaleilta”. Miten he ovat selvinneet tai selviävät vaikeuksistaan niin, ettei se näy ulospäin?

Ukkini oli todella lämmin, hyväsydäminen henkilö. Hänestä voi sanoa myös, että hän oli kiltti ja teki enemmän kuin parhaansa työnsä ja yhteisönsä eteen. Hän oli kuitenkin joutunut taistelemaan sisällissodassa ja myöhemmin seuraamaan vierestä, kuinka hänen kaksi rakasta lastaan menehtyi hitaasti keuhkotautiin. Miten hän selvisi traumatisoitumatta? Ei hän selvinnytkään, mutta hän osasi piilottaa hyvin kokemansa ahdistuksen ja tuskan. Olen tutustunut erilaiseen ukkiin hänen päiväkirjojensa kautta. Lähes jokaisessa kirjoituksessa hän korostaa työn merkitystä. Vielä eläkkeellä ollessaan hän kertoo haluavansa tehdä töitä, koska se on hänen elämänsä tärkein sisältö. Hyvin usein ukki kirjoittaa myös masennuksestaan ja suree huonoa oloaan, koska se estää häntä (hänen omasta mielestään) toisinaan paneutumasta työntekoon täysin voimin.

Jatkaessani tätä tekstiä, olen saanut luettua lainaamani kirjan loppuun. Lukiessa tuli mieleeni keskustelu, jota kävin aikuisten lasteni kanssa. Aiheena oli terapiassa käynti, ja eräs lapsistani sanoi:”Olisi ihanaa päästä terapiaan!”Me kaikki myönsimme, että niin olisi.

Eräs tuttavani kertoi omista terapiakäynneistään. Olin hiukan yllättynyt siitä, että hän otti asian esille, ja keskustelusta tulikin hyvin kiinnostava. Hän koki saaneensa paljon apua ja tukea omien ongelmiensa selvittelyssä ja sanoi, että keskustelu ammatti-ihmisen kanssa hyödyttää jokaista.

Voiko elämästä selvitä järjissään? Haluaisin sanoa, ettei tietenkään voi, mutta se ei pitäisi paikkaansa. Kokemukset muokkaavat meitä, mutta me olemme perusolemukseltamme kuitenkin erilaisia. Traumatisoiva kokemus voi vaikuttaa herkempään koko tämän loppuiän, joku toinen selviää vähemmällä, ja lopulta kokemuksesta saattaa tulla jopa vahvuus. Samat geenit ja sama ympäristökään ei takaa sitä, että yhden perheen lapset ovat samanlaisia. Toinen saattaa uupua jo nuoruudessa, toinen porskuttaa voimiensa tunnossa loppuun asti. Eri asia on sitten se, mitä vahvan ihmisen sisimmästä lopultakin löytyy.

Äideistä parhain

Maanantai 10.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Äideistä parhain…

Ajelimme mieheni kanssa äitienpäivänä takaisin Torniosta Ouluun, ja kuuntelimme radiosta ohjelmaa, jossa luettiin äideille lähetettyjä kiitosterveisiä ja soitettiin aiheeseen sopivaa musiikkia. ”Lapsuus, se on korvaamaton…” kaikui upeasti Jari Huhtasalon laulamana. Laulun sanat ovat koskettavat, ja aiheuttavat varmasti myös monenmoisia ajatuksia äideissä, ehkä suorastaan riittämättömyyden tunteita.

Olen ihan äskettäin saanut tutustua sähköpostin ja valokuvien kautta Turussa asuvaan sukuhaaraani, jota en ole aikaisemmin tuntenut ollenkaan. Täyskaimani (Pirkko Tellervo) on ottanut minuun sieltä yhteyttä, ja olen hänen kanssaan ja hänen avustuksellaan penkonut tietoja Turun sukulaisista, joista useimmat ovat jo edesmenneitä. Minulla on kuulemma kaksi serkkuakin, joista en ole tiennyt mitään, ja Ruotsista löytyy lisää etäisempiä sukulaisia.

Kaiken jutustelun ohella sain kuulla myös uuden tuttavani äidin tarinan. Se on niin liikuttava, että tahdon jakaa sen tässä teidän kanssanne.

Pirkko kertoo:” Vuonna 1942 isäni, äitini ja veljeni Lauri ja Risto olivat lähteneet Helsingistä äidin kotipaikalle Maavedelle, joka sijaitsee Pieksämäen lähellä, Joroisten ja Varkauden tuntumassa. Äidin koti oli keskikokoinen maatila eläimineen. Samaan tilaan kuului ns. alatupa, johon äitini sitten pääsi asumaan perheensä kanssa. Siellä he saivat olla omassa rauhassaan. Äidin isä ja äiti sekä veli (siis minun enoni) asuivat päätalossa koko ajan.

Isälläni oli keuhkotauti, ja toinen keuhko oli vedetty ns. ”lepoon”. Maavedellä hänelle nousi kuitenkin kova kuume, ja eno lähti viemään häntä hevosella kovassa pakkasessa Joroisten sairaalaan, jonne oli matkaa 20 kilometriä. Isä ei päässyt enää koskaan kotiin, vaan kuoli saman vuoden lopulla.

Tästä alkoi äidille vaikea aika. Isä oli viety Helsinkiin, ja hänet haudattiin sinne. Äiti oli raskaana, hän odotti minua. Isäni sisko Martta-täti oli ehdottanut äidille, että hän ottaisi nuorimman pojan, Riston, luokseen, kunnes aika näyttäisi, miten äiti pääsisi jatkamaan elämäänsä. Risto ei ollut täyttänyt vielä kolmea vuotta.

Äiti vei siis Riston Tornioon Viljo ja Martta Törmälän perheeseen hoitoon helmikuussa 1943.Pojan isä oli kuollut joulukuun lopussa, ja äidin oli tehtävä päätös lapsen luovuttamisesta nopeasti, koska hän oli silloin viimeisillään raskaana. Torniossa Risto oli itkenyt isäänsä, mutta lohduttanut samalla itseään:” Isä meni hautaan, kun isä tulee haudasta, isä tuo Otille namuja.”

Äiti lähti paluumatkalle Torniosta junalla, mutta päätti samalla matkalla poiketa siskonsa luona Paltasella, ennen kuin menisi Maavedelle takaisin Lauri-poikansa luokse. Siskon luona oli sattunut jonkinlainen hälytys, äitini oli säikähtänyt luullessaan, että sota oli uudestaan syttymässä, ja tämä säikähdys oli laittanut synnytyksen alulle. Siellä minä sitten synnyin, samalla matkalla, kun veljeni oli viety pois. Äidin sisko oli nuivasti tuuminut:” Pitikös tuonnii vielä tuohon tulla.”

Siinä sitten äiti lähti nyyttinsä kanssa Maavedelle. Martta-täti oli ehdottanut nimekseni Pirkkoa (ilmeisesti oman kuolleen tyttärensä mukaan), ja toinen nimeni on Tellervo, joka tulee 5-vuotiaana kuolleen Maija-siskoni mukaan.

Kalle-setä (isäni veli) oli leski, ja hän pyysi äitiäni ja meitä lapsia muuttamaan Kuusjoelle. Olin tuolloin seitsemän kuukauden ikäinen. Setä tarvitsi taloudenhoitajaa, ja hän otti mielellään kuolleen veljensä lesken lapsineen luoksensa. Äitini ja setä avioituivat myöhemmin, mutta minulle hän oli aina Setä.”

Äitienpäivää on juhlittu Suomessa vuodesta 1918 alkaen. Kun toukokuussa 1943 vietettiin äitienpäivää, Pirkon Hilja-äiti oli nuori leski, jolla oli 8-vuotias poika, muutaman kuukauden ikäinen tyttövauva sekä pieni poika kasvamassa kaukana Torniossa. Muistoissa eli 5-vuotiaana kuollut Maija-tyttönen. Kuinka rankkaa tuon kaiken on täytynyt olla!

Sydäntäni on särkenyt myös pienen Riston puolesta, joka jätettiin kasvamaan yksin ihan vieraaseen perheeseen. Tuo perhe oli siis Viljo-ukkini ja hänen Martta-vaimonsa perhe, jossa lapsesta pidettiin varmasti erityisen hyvää huolta. Risto kutsuikin ukkiani ”isäksi”, ja ehkä veljeni, joka oli muutaman vuoden Ristoa nuorempi, oppi saman tavan häneltä. Ukkini oli veljeni puheissa aina ”isä”.

”Lapsuus, se on korvaamaton…” Äideistä parhain voi olla myös se äiti, joka omasta tuskastaan huolimatta pystyy antamaan lapsensa pois, jotta tällä olisi parempi tulevaisuus.

Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Keskiviikko 5.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Sananlaskun mukaan vanha koira ei opi uusia temppuja. Laajennetussa merkityksessähän tuota lausetta käytetään, kun tahdotaan sanoa, että ikääntyminen tarkoittaa sitä, ettei ihminen(kään) voi oppia enää uusia asioita.

Useat tutkimukset ovat kuitenkin jo kauan sitten kumonneet tämän väittämän. Yritin lukea Catherine Malaboun kirjaa ”Mitä on tehtävä aivoillemme”, joka käsittelee kyseistä aihetta biotieteiden näkökulmasta. Täytyy myöntää, että ymmärsin tekstistä noin joka kymmenennen sanan (että, jotta, kun…), mutta viesti tuli kuitenkin selväksi: Ihmisaivot ovat plastiset, ja ne kehittyvät ja muuttuvat läpi elämän vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Aikaisemmin on väitetty, että aivojen toiminta alkaa heiketä ikääntymisen myötä. Monet nykytutkimukset ovat osoittaneet tämän väitteen kuitenkin vääräksi, ja mielestäni tätä ilosanomaa tulisi kuuluttaa isolla äänellä kaikkialle: Hei me opimme! Mitä mukavaa haluan oppia/opiskella/tutkia seuraavaksi!

Aivot ovat kehomme tärkein osa. Jos aivoissa tapahtuu vahingoittumista, se näkyy yleensä myös muualla ihmisruumiissa. Tyypillisiä tapauksia ovat esimerkiksi puheen vaikeutuminen ja raajojen liikuttaminen aivoverenkierron häiriön yhteydessä. Onneksi on kuitenkin niin, että aivomme ovat mukautuvaiset ja oppivaiset, ja ajan ja kuntoutuksen myötä ne pystyvät toimittamaan uudestaan entisiä tehtäviä.

Tammikuussa 2000 Lyonin Èdouard-Herriotin sairaalassa suoritettiin ensimmäinen kahden käden siirto ihmiselle. 33-vuotiaan Denis Chatelierin kädet oli jouduttu amputoimaan neljä vuotta aikaisemmin tapahtuneen räjähdysonnettomuuden johdosta. Lääkäriryhmä pohti ensiksikin sitä, että pystyttäisiinkö potilaan ja luovutettujen käsivarsien siirto suorittamaan niin onnistuneesti, että vanhan ja uusien kehonosien välille saataisiin täsmällinen anatominen jatkuvuus. Toinen ja aivan oleellinen kysymys oli se, että saataisiinko aikaan jatkuvuus myös psykologisella ja neurologisella tasolla.

Chatelierin tapaus osoitti, että tämä on mahdollista. Miehen haamusäryt ovat kadonneet, ja hänen motorinen edistyksensä on osoittanut, että hänen aivonsa ovat onnistuneet integroimaan siirretyt kädet.

Siis, kyllä, sekä vanha ihminen että vanha koira oppivat uusia asioita. Olen opiskellut harrastuksenomaisesti hepreaa ja espanjaa iltaisin aikuisryhmissä. Heprean opiskelu on jäänyt, mutta espanjan parissa puuhastelen yhä. Motivaatiota löytyy, koska Espanja on yksi mieluisista lomakohteistani, ja olen todennut kerran jos toisenkin, ettei siellä englannilla pitkälle pötkitä. Jotenkin minua on kuitenkin ruvennut tympäisemään, kun vuosien iltaistuntojen jälkeenkin kielitaito on kauniisti sanottuna jokseenkin kohtuullinen. Tekstiä ymmärrän hyvin, mutta puheen tuottaminen ontuu. Lukioikäisenä opiskelin neljää kieltä yhtä aikaa: englantia, saksaa, latinaa ja ruotsia. Eihän siinä mitään, opin oikein mukavasti. Olenko minä nyt liian vanha oppimaan edes yhtä uutta kieltä kunnolla? Ai, niin, nyt muistankin. Istuin iltakaudet työpöytäni ääressä ja pänttäsin pänttäämästä päästyäni sanoja, verbien taivutusmuotoja ja käännöksiä. Tein töitä ja opin.

Charlie Chaplin ei asettunut koskaan vanhuudenlepoon. Kun mies täytti 70 vuotta, hänestä tuli isä jälleen kerran. 78-vuoden iässä hän ohjasi ensimmäisen ja ainoaksi jääneen värielokuvansa. Mies oli loppuun asti täynnä elämäniloa ja älyllistä kiinnostusta ympäristöönsä.

Kun luin lähdekirjallisuutta tätä blogia varten, mieleeni tuli, että oppiminen vaatii lähinnä myönteistä asennetta, eikä iällä ole tulosten suhteen suurtakaan merkitystä. Meidän aivomme pystyvät, mutta meidän itsemme on haluttava.

Maailman onnellisin mies

Torstai 29.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Maailman onnellisin mies

Olen kirjaston kanta-asiakas. Lainaan paljon, mutta minusta on tullut hyvin valikoiva, ja jos aloittamani teos ei jostakin syystä muutaman sivun jälkeen vastaa odotuksiani, niin panen sen syrjään. Miksipä tuhlaisin aikaani kirjaan, josta en pidä, kun hyllyt ovat täynnä mahdollisia tulevia lempikirjojani.

Eddie Jakun kirjoittama ”Maailman onnellisin mies” ei vastannut heti odotuksiani, mutta kirjan kannessa esiintyvän satavuotiaan Eddien hymy pakotti minut antamaan hänelle mahdollisuuden. Ja se kannatti. Eddie on osoittanut teoksensa tuleville sukupolville, omille lapsilleen, jotka kuulivat isänsä elämästä holokaustin aikana vasta, kun tämä esiintyi suurelle yleisölle, ja kaikille heille, joille juutalaisvainot ovat olleet vain yksi aihe kaikkien muiden tapahtumien joukossa koulun historianopetuksessa.

Olen käynyt Buchenwaldin ja Dachaun keskitysleireissä sekä tutustunut Vainojen museoon Jerusalemissa, olen ollut jopa oppaana näyttelyssä, joka käsitteli toisen maailmansodan aikaista Saksaa ja juutalaisvainoja, olen lukenut aihetta käsitteleviä kirjoja ja kolunnut Münchenin museoita. Kaiken tämän vuoksi olin jo päättänyt, etten enää palaa juutalaisvainoja käsittelevän kirjallisuuden pariin, mutta Eddien hymy oli niin lempeä ja hänen katseensa niin ystävällinen, että tartuin kirjaan ja luin miehen tarinan yhden päivän aikana.

Eddie syntyi sata vuotta sitten Leipzigissa, ja hänen alkuperäinen nimensä oli Abraham Salomon Jakubowicz. Kirjan on kirjoittanut hänen ystävänsä Eddien kanssa viettämiensä keskusteluhetkien aikana, eikä teos olekaan varsinainen romaani, vaan lukijalle tulee tunne, että hän istuu Eddien luona kahvipöydän ääressä jutustelemassa ja kertaamassa tämän hämmästyttäviä elämänvaiheita.

Ensiksi tulee suru ja järkytys. Juutalainen isä hankki 15-vuotiaalle pojalleen väärennetyt henkilöllisyyspaperit, jotta tämä pääsisi opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle kauas kotoa. Poika eli yksin viisi vuotta (viranomaisille hän oli ” kristitty orpo”) ja valmistui oppilaitoksensa parhaana koneteknikkona. Tämä ammatti suojeli hänen henkeään - Eddie oli jo kolme kertaa kaasutusjonossa, kun hänet huudettiin sieltä pois-, niin tarpeellinen hänen työnsä oli keskitysleireissä.

Jos ”Maailman onnellisin mies” olisi tavallinen romaani, jonka aiheena on holokaustista selviytyminen, moittisin kirjailijaa liiallisesta draamasta, äkkinäisistä juonenkäänteistä, epäuskottavista tapahtumista ja huomattavasta liioittelusta. Eihän kukaan selviä hengissä tällaisesta! Mutta minun ja muiden lukijoiden on uskottava Eddien tarina. Siinä hän hymyilee, kirjan kannessa, mies, joka on vapautumisensa jälkeen elänyt pitkän, tasapainoisen elämän.

”Uskon, että jos ihmisellä on voimakas tahto ja hän pystyy säilyttämään toivonsa, hänen kehonsa pystyy ihmeisiin, ja huominen koittaa. Kun ihminen kuolee, hän kuolee, mutta missä on elämää, siellä on toivoa. Miksi kukaan jättäisi antamatta toivolle mahdollisuutta? Se ei maksa mitään! Ja, ystäväni, minä jäin henkiin.”

Keskitysleiriltä vapautunut Eddie painoi 28 kiloa. Kuuden viikon sairaalahoidon jälkeen hän lähti etsimään perhettään ja sukulaisiaan Belgiasta, jonne he olivat paenneet sodan alkuvaiheessa. Kaikki muut olivat kuolleet, ainoastaan hänen siskonsa oli säilynyt hengissä. Onnekseen Eddie löysi mukavan juutalaisen nuoren naisen, jonka kanssa avioitui vuoden seurusteltuaan. ”En ollut onnellinen mies. Rehellisesti sanottuna en ollut varma, miksi olin yhä elossa ja halusinko todella elää. Kun muistelen sitä, minusta tuntuu pahalta vaimoni puolesta. Hänen ensimmäiset vuotensa minun kanssani olivat hänelle haastavia. Olin pelkkä säälittävä kummitus siinä, missä hän oli eloisa persoona, joka oli täysin sopeutunut belgialaiseen yhteiskuntaan, ja jolla oli paljon ystäviä kaikenlaisista taustoista. Minä taas olin hiljainen, sulkeutunut ja onneton. Mutta kaikki muuttui, kun minusta tuli isä.”

Eddie kertoo, kuinka hänen ”sydämensä korjaantui” hänen pidellessään ensimmäistä kertaa sylissään poikaansa. Edessä oli kuitenkin perheen muutto Australiaan, sillä Eddie oli statukseltaan pakolainen, ja hänen oli anottava uutta oleskelulupaa puolen vuoden välein. Myös yhteiskunnassa yhä esiintyvä juutalaisvastaisuus oli osasyy Euroopasta lähtemiseen. Australia tarjosi ahkeralle miehelle ja hänen vaimolleen töitä ja hyvinvointia. Lopulta Eddie perusti vaimoineen oman huoltoaseman, joka työllisti useita työntekijöitä. Pariskunta päätti jäädä eläkkeelle, kun molemmat täyttivät 90 vuotta. Kyllä, luit ihan oikein: 90!

Eddie ei ollut kertonut lapsilleen omasta nuoruudestaan Saksassa, mutta Australiassa hän kohtasi muita holokaustin kokeneita, he perustivat yhdistyksen, ja yhä tänään he kulkevat luennoimassa eri tilaisuuksissa sekä Sydneyn juutalaismuseossa.

”Kun siis lasket tämän kirjan käsistäsi, pyydän, että muistat aina välillä arvostaa jokaista elämäsi hetkeä, hyviä ja huonoja. Joskus elämä on kyyneleitä, joskus naurua. Ja jos sinulla on onnea, voit jakaa kaiken ystäviesi kanssa, niin kuin minä olen tehnyt koko elämäni ajan.

Pyydän sinulta, että muistaisit olla onnellinen joka päivä ja tehdä muutkin onnelliseksi. Tee itsestäsi maailman ystävä. Tee se uuden ystäväsi, Eddien, mieliksi.”

Oletko valmis muutokseen?

Torstai 22.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Oletko valmis muuttumaan?

Edellisessä blogissani kerroin Joe Dispenzan kirjasta ”Luo itsesi uudelleen”. Lupasin, että seuraavassa postauksessani selitän, miten uuden minän saavuttaminen onnistuu tämän gurun oppien mukaan. Lukijan on syytä tiedostaa, että olen yrittänyt tiivistää 150:n sivun pituisen tekstin yhteen lyhyeen kirjoitukseen. Tämä on siis pakostakin vain hyvin karkea tiivistelmä Dispenzan monisyisestä, kaavioilla varustetusta tieteellisestä tekstistä. Mutta, lähdetäänpä matkaan!

Haluat muuttaa jonkin – ehkä useammankin – asian itsessäsi ja elämässäsi. Olet tehnyt hyviä päätöksiä monta kertaa, tsempannut ja yrittänyt parhaasi, mutta jokainen yritys on lopulta – jäänyt vain yritykseksi. Kysymys ei ole siitä, ettetkö olisi tosissasi ponnistellut päämääräsi hyväksi, ja Dispenza selittääkin epäonnistumisesi sillä, että vuosien ja vuosikymmenien kuluessa aivosi ovat ohjautuneet toimimaan rutiininomaisesti tietyllä tavalla, ja elämänmuutoksesi on lähdettävä ohjelmoimalla aivot uudestaan. Tämä ei tietenkään käy noin vain nappia painamalla.

Suunnan vaihdos onnistuu meditoimalla ja tietyillä harjoituksilla. Sana ”meditointi” tuo mieleen buddhalaisen munkin lootusasennossa, mutta tästä ei ole kyse. Mistä sitten? Pysähdy, rauhoitu, pohdiskele ja keskity joka päivä, mieluiten aamulla tai illalla, ainakin puolen tunnin ajan. Mitä pitää pohtia? Otetaan helppo esimerkki (ihan omasta päästä). Sinä tykkäät irtokarkeista. Niitä kuluu muutama pussillinen viikossa, ja se näkyy ja tuntuu vähän joka paikassa. Huono tapa, haluat OPPIA siitä POIS. Aivosi tarvitsevat uuden ohjelmoinnin. Rauhoitut miettimään. Pohdit, mistä aineista irtokarkit on valmistettu (joo, huh, huh!). Tiedät, mitä se moska elimistössäsi vaikuttaa. Toteat, että siitä on päästävä eroon. ET HALUA enää myrkyttää itseäsi tuolla saastalla. Hyi! Päätät, että aina kun kuljet sen vihonviimeisen karkkihyllyn ohi, muistelet niitä myrkkyjä, joita elimistösi on tuolta hyllyltä saanut, ja tiedät, ettet todellakaan osta niitä enää.

Voit ottaa jonkin konkreettisen ajatuksen, joka pyyhkäisee irtokarkit mielestäsi, jos ne meinaavat sinne pyrkiä. Minulla toimii esimerkiksi meren aalto hyvin: Jos eräät tietyt ajatukset yrittävät pyrkiä pinnalle, meren aalto pyyhkäisee ne pois. Sinulla se mielikuva voi olla jotain muuta.

Annan nyt puheenvuoron Dispenzalle ja hänen neljän viikon ohjelmalleen:

1. viikko – Hae itsellesi sopiva paikka ja asento ja pohdiskele rauhassa sitä/niitä asioita, jotka haluat muuttaa elämässäsi. Nyt keskitytään opettelemaan rauhoittumista.

2. viikko – Pura nyt vanhat tavat: Tunnista hankalat asiat, voit kirjoittaa ne itsellesi muistiin, antaudu päätöksellesi ja luota itseesi.

3. viikko – Riisu vanhan minäsi muisti: Palauta mieleesi vanhan minäsi piirteet, joista haluat eroon, suorita uudelleen ohjaus. Kysy, onko asia sinulle hyväksi ja käske itsesi muuttua.

4. Luo itsellesi uusi mieli.

Mikä minua kiehtoi Dispenzan kirjassa ja teoriassa? Minusta tuntui hyvältä se, että ihminen pystyy ajattelemalla muuttamaan aivoihinsa jumittuneita yhteyksiä ja tällä tavalla muuttamaan myös elämäänsä. Muistatteko vielä tutkimuksen siitä, kuinka ihmisaivoissa oli tapahtunut samanlaisia muutoksia riippumatta siitä, oliko henkilö soittanut pianoa oikeasti vai ei? Jos feikkipianonsoitto tekee aivoihin muistijälkiä, niin varmasti myös säännöllinen meditoiminen. Mutta et halua istua ja miettiä, niinkö? Sitten voit vaikka kävellä. Pitkien lenkkien aikana voi hyvin syventyä itseensä ja omiin ajatuksiinsa. Dispenzan muutosohjelmaan kuuluu myös kirjoitus- ja kuuntelutehtäviä, mutta jokainen voi (minun mielestäni) kehitellä itselleen sopivan tavan saada aikaan muutos. Tosin ainakin kirjoittaminen on hyvä keino keskittyä ja paneutua asioihin.

Oletko nyt pettynyt? Dispenzalla ei ollutkaan simsalabim-neuvoa minän muutokseen. Kyllä hänellä oli, lue nyt tarkkaan tuo, mitä olen jo moneen kertaan kirjoittanut: Sinun aivosi ja samalla käyttäytymisesi ja olemuksesi voi muuttua. Mutta sinun täytyy nähdä vaivaa sen eteen.

Jos asia jäi kiinnostamaan ja haluat tietää enemmän, hanki Dispenzan kirja ”Luo itsesi uudelleen” ja vieraile hänen verkkosivuillaan. Katsoin esimerkiksi YouTube-videon, jossa Sami kertoi siitä valtavasta elämänmuutoksesta, jonka hän oli kokenut saatuaan Dispenzan kirjan eräältä ystävältään. Sivuilta löytyy paljon ja monenlaista, hyödyllistä juttua ja tietysti myös amerikkalaistyylistä hypetystä.

Olisi mielenkiintoista kuulla/lukea, jos joku teistä on hyötynyt Dispenzan ajatuksista ja opeista.

Luo itsesi uudelleen

Sunnuntai 18.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Luo itsesi uudelleen

Jonotettuani puoli vuotta Joe Dispenzan kirjaa ”Luo itsesi uudelleen”, pääsin vihdoin hakemaan sen kirjastosta. Itse asiassa en enää edes muistanut, miksi olin varannut kyseisen kirjan, mutta jotain siinä täytyi olla, kun moni muukin oli ollut samaa teosta vailla.

Tartuin opukseen innolla (386 sivua), ja jo heti ensimmäisiä sivuja lukiessani mieleeni tuli, että nyt opin jotain uutta. Joe Dispenza on maailmankuulu kiropraktiikan tohtori, kirjailija ja luennoitsija, hän on kirjoittanut useita menestysteoksia. Dispenza on opiskellut laajalti biokemiaa ja neurotieteitä, ja tämä perehtyneisyys näkyy tässä teoksessa.

Haluatko luoda itsesi uudelleen? Oletko kyllästynyt olemaan sama epäluuloinen, ankea, onneton ihminen, joka on geeneissään saanut kaikki mahdolliset negatiiviset ominaisuudet? Mutta eihän geeneilleen kukaan mitään voi – kummastelee lukija -, ja kun lapsuuskin on ollut, mitä nyt on ollut, niin ei kai tässä tämän kummemmaksi enää voin tulla. Joe Dispenza väittää kuitenkin, että muutos on mahdollinen, mutta se vaatii työtä ja pitkäjänteisyyttä.

Ja nyt, huomio, huomio, seuraa jotain uutta – ainakin minulle tämä tieto oli uusi: Neurotiede on todistanut, että voimme muuttaa aivojamme ja täten myös käyttäytymistämme, uskomuksiamme ja asenteitamme vain ajattelemalla toisin. Pelkästään henkinen harjoittelu aiheuttaa sen, että aivojemme hermoradat voivat järjestäytyä uudelleen vastaamaan tavoitteitamme. Eli: Kun keskityt ajattelemaan tiettyä asiaa ja toistat tätä harjoitusta tarpeeksi usein, aivosi muuttuvat sellaisiksi kuin tapahtuma olisi jo oikeasti tapahtunut. No, huh, huh!

Dispenza kertoo tutkimuksesta, jonka osanottajat tekivät mentaalisia yhden käden pianoharjoituksia kaksi tuntia päivässä viiden päivän ajan (he eivät siis koskeneetkaan pianoon). Verrokkiryhmä teki saman harjoituksen mutta soittaen oikeasti pianolla. Molempien ryhmien aivoissa tapahtui lähes samanlaiset muutokset (tässä kohtaa seuraa pitkä tieteellinen selostus hermoklustereista jne – hyppäsin yli). Tämäkin tutkimus, joka on yksi monien joukossa, osoitti siis sen, että voimme muuttaa aivojamme ajattelemalla, eivätkä aivomme tee eroa sillä, tapahtuuko asia oikeasti mielen ulkopuolella vai vain sen sisäpuolella.

Dispenzan teoksessa on paljon tutkimustietoa, kaavioita ja teoriaa. Näiden avulla hän haluaa lukijoiden löytävän vastaukset seuraaviin kysymyksiin: Hallitseeko mielesi kehoasi? Vai hallitseeko kehosi mieltäsi? Miksi ihmisen on niin vaikea muuttua?

”Ihminen saattaa tietoisesti haluta olla onnellinen, terve tai vapaa, mutta kahdenkymmenen vuoden kokemus kärsimyksestä ja kivun ja säälin kemikaalien kierto kehossa ovat tiedostamatta virittäneet kehon pysymään tavanomaisessa tilassaan. Elämme vain tavan mukaan, kun emme enää ole tietoisia siitä, mitä ajattelemme, teemme tai tunnemme. Tärkein tapa, josta meidän on luovuttava, on tapamme olla oma itsemme.”

Ainahan on sanottu, että ihminen on psykofyysinen olento, tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Dispenzan mukaan siis ihmisen fyysiseen olemukseen (soluihin) juuttuneet mallit estävät hänen muuttumistaan, vaikka hän haluaisikin. Jos henkilö on vuosikausia tuntenut negatiivisia ajatuksia, niin hänen tilansa on automaattinen, eli hän on onneton, vaikka siihen ei olisi juuri sinä päivänä edes erityistä syytä. Ja vaikka tuijotat tänä aamuna peiliä tyytymättömänä kadonneeseen vyötäröösi ja päätät – jälleen kerran -, että asiaan tulee muutos heti tästä hetkestä alkaen, niin todennäköisesti mitään muutosta ei kaikesta haluamisestasi ja päättämisestäsi tule kuitenkaan. Harmillista ja ikävää!

Laajan tutkimuksensa perusteella Dispenza uskaltaa luvata elämänmuutoksen kaikille niille, jotka haluavat panostaa tähän muutokseen. Hänen mukaansa siis kysymys on siitä, että soluissa oleva haitallinen tieto on muutettava toisenlaiseksi, ja vasta siitä alkaa muutos. Tarvitaan siis fyysisiä muutoksia (kaikenmaailman soluissa ja neuroneissa ja vaikka missä – kaikki oli selitetty hyvin, mutta läheskään kaikkea en ymmärtänyt), jotta saadaan aikaan psyykkisiä muutoksia. Tämä oli todella mielenkiintoinen tutkimustulos!

Mitä siis on tehtävä muutoksen aikaansaamiseksi? Pysy kanavalla! Seuraavassa blogissani kerron, mitä sinun on tehtävä, jotta saisit aikaan uuden, paremman version itsestäsi ja elämästäsi.

P.s. Googlettamalla löydät paljon lisätietoa kirjailijasta, fani-sivut ja muuta mielenkiintoista

Tavataan seuraavan blogin yhteydessä!

Mitä kuuluu, James Freeman?

Sunnuntai 11.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Mitä kuuluu, James Freeman?

Kirjoitin jokin aika sitten blogin dokumentista ”The Last Shaman”(”Viimeinen parantaja”), joka kertoi todellisesta henkilöstä, James Freeman-nimisestä nuorukaisesta. Nuori Freeman kärsi voimakkaasta masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, ja viimeisenä toivonaan hän päätti matkustaa Peruun saamaan ihmehoitoa ayahuasca-nimisen hallusinogeenin avulla. Tämä tapahtui vuonna 2011. Filmi ilmestyi vasta 2017, ja sen kuvaaman tarinan mukaan Freeman vaikutti kymmenen kuukautta kestäneen matkansa päättyessä tervehtyneeltä. Hän hymyili ja nauroi, hänellä oli tunteita, ja hän pystyi ilmaisemaan niitä. Elokuvan päättyessä jäin miettimään, mitä Freemanille kuuluu ihan oikeasti, kameroiden ulkopuolella.

Olin jo pitempään haeskellut eri kielillä tietoa shamaani-dokumentin päähenkilöstä, mutta en ollut löytänyt mitään. Pari päivää sitten tärppäsi, sillä internetin ihmemaailmaan oli ilmestynyt YouTube-video, jossa James pitää esitelmää World Ayahuasca Conference-tapahtumassa (videotallenne on viime toukokuulta). Miehen esitys kestää viisitoista minuuttia, ja se oli todella kiinnostava.

Ulkoisesti Freeman on terveen oloinen, hän esiintyy rauhallisesti ja luontevasti, pysähtyy joskus miettimään, kuinka haluaisi asiansa ilmaista. Hän aloittaa sanomalla, että elokuvan loppu antaa katselijoille sen käsityksen, että hän koki ihmeparanemisen Perussa ja palasi kotiinsa terveenä miehenä. Näin ei kuitenkaan ollut. Freeman kertoo, kuinka hän laihtui kaksikymmentä kiloa sen viikkoja kestävän eristysjakson aikana, jolloin hän nautti vain vähän ruokaa ja paljon ayahuasca-lientä. Hän kertoo edelleen näkemistään näyistä, jotka veivät hänet välillä syvimpään helvettiin ja välillä toivat lohtua. Eräs naishahmo oli jäänyt hänen mieleensä erityisen voimakkaasti. Tämä oli puristanut sairasta lempeästi olkapäästä ja vakuuttanut, että hän kyllä selviäisi tästä kaikesta.

Selvisikö James Freeman, paraniko hänen depressionsa? Puhuessaan kansainväliselle yleisölle mies kertoo, ettei hän suinkaan ollut parantunut saapuessaan takaisin kotimaahansa. Hän joutui jälleen kerran osastohoitoon, mutta kuitenkin – jotakin oli tapahtunut. Hän sanoo, että Perun kokemukset panivat alkuun jotakin, sen paranemisen, jota kohti hän on menossa.

Freeman kertoi, kuinka häntä oli aina hoidettu hyvin lääketieteellisesti, sen mukaan, mitä ihmiskehosta ja -mielestä tiedetään. Perun kokemukset saivat miehen miettimään, että ehkä aivoissa ja ihmismielessä olevia ongelmia voi lähestyä toisinkin, ehkä hallusinogeenit pystyvät saamaan aikaan prosesseja, jotka auttavat paranemista. Hän puhuu siitä mahdollisuudesta, että psyykenongelmien käsittelemiseen voisi ottaa mukaan spirituaalisen (henkisen) lähestymistavan.

Puhuessaan konferenssissa Freeman kertoi myös voivansa nyt hyvin, mutta että ayahuasca ei suinkaan ollut juuri se varsinainen ihmeparannusaine hänen tapauksessaan. Matka on ollut pitkä.

Ayahuasca on löytänyt tiensä myös Suomeen jo parisenkymmentä vuotta sitten. Täällä meillä se on laiton psykedeeli, jonka käyttäjät järjestävät yksityisiä rituaalisessioita. Aineen käyttö voi myös johtaa psykoosiin ja aiheuttaa kuoleman. Suomalainen Samuli Arkko on kirjoittanut tietokirjan ”Sielunköynnös” kyseisestä aineesta (ilmestyi v.2020), sen käyttäjistä ja vaikutuksista, sekä myös omista kokemuksistaan sen parissa.

James Freemanin kohtaloon tutustuminen on ollut vähintäänkin mielenkiintoista ja opettavaista, mutta oikeasti ymmärrystä avaavaa. Useimmilla meistä on sairauksia, monenlaisia ongelmia ja vaikeuksia, joskus jo nuoruudesta asti mukana kulkeneita, joskus iän mukanaan tuomia. Mutta millaista elämä on, jos siihen liittyy vakava psyykkinen sairaus, syvä depressio vuodesta toiseen, kyvyttömyys kokea minkäänlaisia tunteita ja halu kuolla? Jonkinlaisen aavistuksen tällaisesta kohtalosta antaa dokumentti ”Viimeinen parantaja”.

”Olen iloinen, että sinä näytät niin paljon paremmalta nyt, James. Olet hyvin urhea, jatka samaan tapaan. Tiedäthän, että sinua rakastetaan, etkä ole yksin”, kirjoittaa Rowen YouTube-videon palautekentässä.

Freemanin tarina ei ole ylistyslaulu ayahuascalle, vaan se on rohkaiseva kertomus kaikille niille, joiden ongelmat vaikuttavat ylitsepääsemättömän raskailta. Kyllä, vaikka siltä ei juuri nyt tuntuisikaan, niin toivoa on.

Vegaaninen kanakastike

Maanantai 5.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Vegaaninen kanakastike

Lueskelin mainoslehteä, jossa oli ruokareseptejä, helppoja ja nopeita. Tarjolla oli myös vegaanisen kanakastikkeen ohje. Siis vegaaninen kanakastike? Vegaaninen=ei sisällä tuotteita eläinkunnasta, kana=lintu, eläin. Ohjeen mukaan kastikkeeseen piti laittaa yksi paketti The Vegetarian Butcher Chickened out chunks-soijapaloja, mikä nimike kääntyy käännösohjelman mukaan suurin piirtein seuraavasti: vegaanisen teurastajan kananpaloja, tai siis jotain tuonne päin. Tämä asia vaikutti aika oudolta, joten jatkoin googlaamista. Vegaani=henkilö, joka ei syö mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita kuten lihaa, kalaa, kananmunia, maitotuotteita ja niiden johdannaisia. Vegetaristi=kasvissyöjä, mutta hänen ruokavalioonsa saattaa kuulua myös maitotuotteita, munia, kalaa jne.

Eläinkunnasta peräisin olevien tuotteiden poistaminen ruokavaliosta johtuu eettisistä (eläinten tarhaaminen ja tappaminen) ja ympäristönsuojeluun liittyvistä (ilmastonmuutos) syistä. Ainakin nämä seikat yleensä tulevat esiin, kun haastatellaan kasvisruokavalion valinneita henkilöitä.

Jatkoin tiedon hakemista ja löysin esimerkiksi seuraavanlaisia vegaanisia valmistuotteita: kasvisburgerpihvit, kasvisnuggetit, kasvisgrillimakkara, Bratwurst, erilaiset wingsit, monenlaiset pyörykät, juusto ja maito. Vaihtoehtoja löytyy todella paljon, eivätkä tuotteiden hinnat tuntuneet kovin korkeilta ainakaan minusta, joka keliaakikkona joudun kauhistelemaan gluteenittomien leipien ja leivonnaisten sekä muidenkin tuotteiden hintoja. Huh!

Ainoa asia, joka minua tässä tapauksessa nyt häiritsee, on se, että niille henkilöille, jotka eivät halua syödä lihaa, markkinoidaan ruokaa sellaisella mielikuvalla, mikä liittyy lihaan. Miksi ihmeessä? Kun vegaaneja on haastateltu, he ovat yleensä olleet sitä mieltä, että tällainen mielikuvamarkkinointi on ihan ok. Minusta tämä on kummallista ja hämäävää. Vegaaninen kanakastike ei ole kanakastiketta, koska siinä ei ole kanaa. Se on – no, vaikkapa soijapalakastiketta (mutta kukapa sellaista haluaisi syödä?). Toisaalta näissä haastatteluissa on käynyt ilmi myös se seikka, että useimmat vegaanit pitävät lihan mausta, vaikka ovat eettisistä syistä jättäneet sen pois ruokavaliostaan.

Markkinoilla on olemassa sähkötupakka, joka ei sisällä tupakkaa. Tämä – todella vaaralliseksi osoittautunut tuote – on luotu helpottamaan tupakoinnista luopumista tai korvaamaan tupakointi kokonaan. On myös olemassa alkoholitonta viiniä ja olutta, mutta nyt minun täytyy myöntää, etten tiedä, käyttävätkö esimerkiksi AA:ssa käyvät henkilöt näitä tuotteita, vai haluavatko he luopua kokonaan myös siitä mielikuvasta, jonka alkoholittomankin viinin juominen voisi aiheuttaa. Mutta tuo mielikuvamarkkinointi iskee inhimillisyyden ytimeen: Sinun ei tarvitse luopua mistään, mistä pidät.

EU:ssa neuvotellaan parhaillaan siitä, että erilaisten lihaa tarkoittavien sanojen ja ilmaisujen käyttäminen vegaanisen ruuan yhteydessä kiellettäisiin. Tämä kuulostaa sangen järkevältä, vaikka toisaalta on huvittavaa, että moisen asian kieltämiseen tarvitaan koko EU:n apua. No, jäsenmaita on paljon, ruokabisnes pyörittää vegenakkeja ja muuta lihaisan kuuloista kasvisruokaa lukemattoman monen tehtaan voimalla, joten tuskinpa mitään päätöksiä on odotettavissa ihan lähitulevaisuudessa.

Tiesitkö muuten, että tehdastekoiset kasvisruuat sisältävät huomattavan paljon sokeria, suolaa ja rasvaa? Pitäähän se maku jostakin saada.

Kuka haluaa kuolla yksin?

Maanantai 29.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka haluaa kuolla yksin?

Siitä on jo jonkin aikaa, kun luin artikkelin tai ehkä se oli peräti kirja, josta jäi mieleeni lähinnä yksi lause:”Kuka haluaa kuolla yksin?” Muistaakseni tekstissä käsiteltiin nykyihmisen haluttomuutta sitoutua aviopuolisoon ja perheeseen. Lasten hankkiminen koetaan ehkä työlääksi, haastavaksi, liian sitovaksi ja kalliiksi, eikä seurustelukumppaniakaan ajatella välttämättä sillä tavalla, että hänen kanssaan vietetään sitten koko loppuelämä. Jossakin vaiheessa kirjoitusta ponnahti esiin tuo otsikon lause, joka on jäänyt mieleeni ja pyrkii sieltä aina esiin.

Tässä vaiheessa haluan korostaa lukijoilleni, että olen täysin tietoinen siitä, että kaikki eivät toiveistaan huolimatta saa omia lapsia, eikähän tämä eläminen ja oleminen muutenkaan ole pelkästään mustavalkoista joko-tai-elämää. Me ihmiset olemme myös monella tapaa niin erilaisia, että yksin eläminen ja kuoleminen voi olla myös vapaaehtoinen valinta.

Olen kuullut usein sanottavan – varsinkin hengellisissä yhteyksissä -, että kuolema on ihmisen viimeinen vihollinen. Kukapa haluaisi kohdata vihollisen yksin?

Muistan hyvin äitini kuoleman. Hän oli joutunut sairaalaan pari päivää aikaisemmin ja sanoi itsekin haluavansa jo pois tästä maailmasta. Eräänä aamuna minulle soitettiin ja kerrottiin, että lähtö alkaa olla lähellä. Ilmoitin veljelleni, siskolleni sekä miehelleni ja lapsilleni ja muille lähisukulaisille tästä puhelinsoitosta ja lähdin sairaalaan. Äidilleni oli järjestetty rauhallinen tilava huone erillään muista potilaista. Sairaanhoitaja kävi välillä huoneessa, ja meitä muita tuli ja meni omien työpäivien ja jaksamisen mukaan. Lauloimme, juttelimme, minä lupasin äidille, että huolehtisin hyvin veljestäni. Kun iltapäivä alkoi olla lopullaan, äiti kohtasi kuoleman rauhallisena.

Kun kerroin myöhemmin ystävälleni tuosta iltapäivästä, hän sanoi, että juuri noin hänkin haluaisi kuolla: turvallisesti rakkaiden ympäröimänä.

Siihen aikaan, kun ihmiset sairastivat ja kuolivat kotona, kaikki tämä oli hyvin luonnollinen osa elämää. Isäni Pirkko-niminen sisko kuoli keuhkotautiin 16-vuotiaana kotonaan. Hänen isänsä, minun ukkini, kertoo tarkasti tuosta päivästä ja tuosta hetkestä omassa päiväkirjassaan:

”Niin tuli lauantai, joulukuun 18. päivä, jolloin aamupäivällä oli vielä tunteja ja koulun lopettaminen kello 11. Sen jälkeen pääsin Pirkon luo. Kerroin vielä hänelle seminaarin ja harjoituskoulun kuusijuhlasta, ja hän jaksoi vielä kiinnostuneesti kuunnella, mutta oli niin vaikea olo. Kello 12 tienoissa nostin hänet keinutuoliin, jossa hän hiukan aikaa oli. Sitten nostin hänet takaisin sänkyyn. Ajatuselämä alkoi seota. ”Olkaapa hiljaa”, hän toisti monta kertaa kuin saadakseen kiinni jostain ajatusjohtumasta. - Tunnit menivät. Pirkko ei enää tajunnut puhetta, ei enää sitäkään, kun hänelle tuotiin maisteri Lahdensuon kukka ”parhaalle oppilaalleen”. Kello läheni viittä. Syvä, pitkä henkäys, toinen, ja Pirkko nukkui pois. Häntä ei enää ollut, hän oli ainiaaksi meiltä otettu.”

”Memento mori” eli ”muista olevasi kuolevainen” sanottiin keskiajalla. Silloin myös kirjoitettiin useita kuolemisen taito-oppaita. Esimerkiksi vuonna 1408 ilmestynyt Jean Gersonin ”Opusculum tripartitum” teoksesta tuli suosittu, varsinkin sen viimeisestä osasta ”De arte moriendi” (”Kuolemisen taidosta”). Kirjan mukaan kuoleminen on yhteisöllinen tapahtuma, ja ystävien, naapureiden, sukulaisten ja papin tulisi kiiruhtaa kuolevan luokse tukemaan häntä.

Muistan joskus nähneeni elokuvan tai dokumentin keskiajalta jonkun hallitsijan kuolemasta. Sairaan huone oli täpötäynnä ihmisiä, lääkäreitä ja pappeja kulki edestakaisin, huoneen ulkopuolelle oli kokoontunut suuri joukko odottamaan virallista ilmoitusta saada surra ja toisaalta huutaa eläköötä uudelle hallitsijalle. Meno oli kuin sirkuksessa.

Minulla ja kavereillani oli tapana toistaa eri tilanteissa lausetta:”Mihinkään muuhun ei ole pakko kuin kuolemaan, ja siihenkin vain yhden kerran.” Käytimme tuota iskulausetta silloin, kun meitä yritettiin saada tekemään jotakin vasten tahtoamme. Se oli oikeastaan vitsi, vaikka toisaalta sen sisältö oli syvällisempi kuin ymmärsimmekään. Mutta tuohon aikaan me olimme niin kuin kaikki muutkin lapset, mehän eläisimme ikuisesti ja siksi saatoimme puhua kepeästi kuolemasta.

Kirjapiiri verkossa

Lauantai 20.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kirjapiiri verkossa

Kirjapiirimme on kokoontunut säännöllisesti jo kymmenen vuoden ajan. Me olemme enemmän kuin kirjasta kiinnostuneita naisihmisiä, sillä me olemme ”kirjasiskoja”. Tämä siskous on syntynyt työpaikkamme kautta, sillä olemme olleet aikoinamme työtovereita jopa vuosikymmenien ajan. Kyllä sellaisessa ajassa ja yhteisessä työpaikassa tutustuu ihmiseen, miltei yhtä hyvin kuin omaan siskoon. Kirjapiirissämme olemme ehtineet lukea ja keskustella lähes kahdeksastakymmenestä teoksesta (!). On ollut tärkeää joutua välillä oman mukavuusalueen ulkopuolelle tutustumaan myös sellaiseen lukemistoon, johon ei olisi muuten tarttunut. Olemmehan me toki pitäneet kirjatapaamisista kesälomaa kaksi kuukautta vuodessa, mutta enempää oleilua emme ole itsellemme sallineet, kunnes… No, niin, kyllähän te arvaatte: Korona on estänyt tapaamisemme vuoden ajan paria ulkoilmakokoontumista lukuun ottamatta. WhatsApin avulla olemme pitäneet yhteyttä, päivittäneet olemisiamme ja antaneet kirjavinkkejä.

Kyllästyin lopulta tilanteeseen, ja koska itse olen tämän piinavuoden aikana osallistunut kokouksiin ja koulutuksiin verkossa, ajattelin, että meidänkin kirjapiirimme on aika ottaa digiloikka yhdessä. Annoin tyttäreni opettaa ja neuvoa, miten moinen yhteys luodaan ja ylläpidetään, ja niin me teimme sen: Kirjapiirimme kokoontui verkkoyhteyksien välityksellä.

Toimin tällä kertaa emäntänä, ja kokemus oli eräällä tapaa helpompi kuin aikaisemmin, sillä minun ei tarvinnut etukäteen paneutua siivoamiseen tai leipomiseen. Kokouksen kuluessa kävin toki hakemassa itselleni vesipullon. Emännän rooliin kuuluu myös luettavan teoksen ilmoittaminen ja keskustelun alustaminen. Tämäkään ei ollut hankalaa, sillä jo vuosi sitten olin ilmoittanut (peruuntuneen) kirjapiirimme aiheeksi saksalaisen Jenny Erpenbeckin romaanin ”Mennä, meni, mennyt”. Olin lukenut kirjan tasan vuosi sitten, joten kaivoin sen esiin hyllystäni ja luin uudelleen. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä hämmästyneempi olin: En ollut muistanutkaan, kuinka erinomainen tuo Erpenbeckin romaani on! Aiheena on maahanmuutto, jota tarkastellaan juuri eläköityneen berliiniläisen yliopiston professorin silmin. Hän näkee sattumalta nälkälakossa olevia afrikkalaisia maahanmuuttajia, kiinnostuu heidän taustoistaan, asemastaan ja heitä koskevasta lainsäädännöstä. Taustalla kulkee myös entisen jaetun Saksan vaikutus ihmisiin: Muurin eri puolella asuva oli kuin ulkomaalainen kummajainen, jonka ajatusmaailma saattoi täysin poiketa omastasi. Suosittelen tätä lukukokemusta! Ainakin jokaisen perussuomalaisia kannattavan pitäisi tarttua tähän kirjaan.

Minä olin siis kerrannut teoksen, mutta ymmärrettävistä syistä, kaikki kirjapiiriläiset eivät olleet ehtineet sitä tehdä. Mutta ei hätää: Tarkoitukseni olikin vain käyttää kyseistä romaania alkusysäyksenä keskusteluumme, jota varten olin kutsunut paikalle Omarin – ystäväni jo monen vuoden ajalta. Omar oli lupautunut vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, mutta minä lupasin, että hän saisi myös jättää vastaamatta. Vaikka hänen paostaan Irakista on kulunut jo viisi vuotta, syyt siihen ovat yhä samat ja olemassa.

Voin vakuuttaa, että eläkkeellä olevat naisopettajat kyselevät mielellään ja tarkasti. Meille selvisi, miksi Omar oli lopulta joutunut lähtemään kotimaastaan. Muuttuvat poliittiset tilanteet ovat aiheuttaneet sen, että perheen kaikki miehet asuvat nyt turvallisuussyistä ulkomailla, kolmessa eri maassa. Omar kertoi meille pakomatkastaan, siitä, miten sattuma toi hänet Ouluun, ja miksi hän on yhä täällä.

Keskustelu tämän miehen kanssa herätti varmasti yhtä paljon kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Voiko henkilö, joka on säännöllisesti tehnyt töitä neljän vuoden ajan, eikä ole syyllistynyt uudessa maassaan mihinkään lainvastaiseen, ja joka elää normaalia, tasaista arkea, saada työperäisen oleskelululuvan? Miltä tuntuisi asua vieraassa maassa, jossa sinulla on ystäviä ja työpaikka kuitenkin tietäen, että milloin tahansa sinut voidaan lähettää pois, ellet onnistu saamaan kyseistä lupaa? Kannattaako perustaa perhe Suomeen? Ja vielä: Elät tässä vaikeassa epämääräisyyden tilassa koko ajan ikävöiden vanhempiasi ja veljiäsi ja sisariasi ja tiedät, että on vaikeaa  mennä heitä tapaamaan. Sinua vaivaa huoli iäkkäistä vanhemmistasi, sillä olet kasvanut kulttuurissa, jossa aikuisten lasten on huolehdittava äidistään ja isästään.

Omarin sarkastinen huumori oli kyllä aika piristävää, ja ehkä se on hänelle myös yksi keino selviytyä haastavasta arjesta. Vai mitä sanotte siitä, että hän on opiskellut kaikki mahdolliset rasistiset ilmaukset, joita hänen tuttavansa suinkin ovat muistaneet ja opettaneet edelleen hänelle? Nämä sanat kuuluvat siis nyt Omarin suomenkielen varastoon, ja jos joku sattuu niitä hänelle huutamaan, niin mitä siitä: Nehän ovat tuttuja sanoja!