Hymyilevä Apollo

Sunnuntai 31.5.2026 - Pirkko Jurvelin

Hymyilevä Apollo

Olin viikonloppuna lapsenlapseni ylioppilasjuhlissa Rovaniemellä. Oli mukavat, lämminhenkiset juhlat, pöydät notkuivat herkkuja. Lauloimme muutaman yhteislaulun ja yleisön toiveesta myös virren ”Jo joutui armas aika”. Se sopi hyvin keväiseen tilaisuuteen ja nuoren ylioppilaan kouluelämän päätökseen. Jatko-opinnot seuraavat sitten armeijan jälkeen.

Koska tuo kevätjuhlien perinnevirsi on jälleen ollut liiankin paljon esillä, en kommentoi sitä enää. Sen sijaan haluan nostaa esille Eino Leinon vuonna 1898 julkaistun runon ”Hymyilevä Apollo”. Leinon teksti tuntuu nyt hämmentävän ajankohtaiselta.

Hymyilevä Apollo

Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk`ei aina esille loista.

Kas hymy jo puoli on hyvettä

ja itkeä ei voi ilkeä;

miss`ihmiset tuntevat tuntehin,

siell`lähell`on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,

mulle armosi keltaiset kielet,

niin soittaisin laulua sovinnon,

ett`yhtehen sais eri mielet.

Ei tuomitse se, joka ymmärtää.

Mut laulukin syömiä selittää

ja ihmiset toistansa lähemmä vie.

Oi, onnellinen, joka herättää

niitä voimia hyviä voisi!

Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,

niin ette niin kovat oisi!

Miks emme me kaikki yhtyä vois?

Ka yksi jos murtuis, muut tukena ois.

Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!

Niin suuri, suuri on maa.

Täällä on toki tilaa kaikillen.

On ketoja auran kääntää,

on lehtoja laulella neitojen

ja saloja sulhojen vääntää.

Kas, lempi se maailman levittää.

Oi, ihmiset toistanne lempikää

ja kohti taivasta tavoittakaa!

Niin pieni, pieni on maa.

On monta uskoa päällä maan

ja toinen toista kiittää,

mut laulajalla yksi usko on vaan

ja hälle se saapi riittää:

Min verran meissä on lempeä,

sen verran meissä on iäistä

ja sen verran meistä myös jäljelle jää,

kun päättyvi päivä tää.

Kuka tietävi, mistä me tulemme

ja missä on matkamme määrä?

Hyvä että me sitäkin tutkimme.

Ei tutkimus ole väärä.

Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:

Me olemme kerran nyt päällä maan

ja täällä meidän on eläminen,

miten taidamme parhaiten…

Ken yhtä ihmistä rakastaa,

se kaikkia rakastaapi.

Ken kerran voi itsensä unhoittaa,

se unten onnen saapi.

Ken kerran itse on onnellinen,

se tahtoisi onnehen jokaisen

se antaa ja antaa ja antaa vaan

oman onnensa aarteista.

Vanhukset - roska vai aarre?

Maanantai 25.5.2026 - Pirkko Jurvelin

Vanhukset – roska vai aarre?

Olin viime viikon Pärnussa Tervis- kylpylässä matkanjohtajan ominaisuudessa. Olemme käyneet siellä vuosittain yli 20:n vuoden ajan, mikä kertoo siitä, että olemme viihtyneet kyseisessä paikassa ja nauttineet ohjelmaan kuuluneista hoidoista. Suomalaisia kylpylävieraita käy Pärnussa n. 100 000 vuodessa. Viime aikoina myös ruotsalaiset ovat löytäneet Pärnun ja tämän kylpylän, ja mietinkin, että kohteen täytyy olla hyvin houkutteleva (ja edullinen), koskapa ihmiset saapuvat sinne viikoksi bussikyydillä, mikä tarkoittaa käytännössä kahta matkustuspäivää.

Kun katselen ympärilleni ruokasalissa, totean jälleen kerran, että asukkaiden keski-ikä on suunnilleen 75-80 vuotta. Meidän ryhmällämme lienee ollut nyt ikäennätys, kun mukanamme oli 93- vuotias super- lady Helli. Joskus aikoinaan kylpylöissä kävi myös venäläisiä, nyt heitä ei enää näy, myöskään virolaiset eivät tule viikoksi hemmottelemaan itseään tänne, onhan hinta aivan liian korkea paikalliseen palkkatasoon nähden. - Siis mikä on tämän katselmuksen lopputulos? Me ulkomaiden eläkeläiset, vanhukset, ylijäämäkansalaiset pidämme yllä Viron kylpyläpalveluja! Tai ainakin melkein.

Kun puhutaan suomalaisten eläkeläisten matkailusta, niin faktaahan on myös se, että Suomen seniorit kansoittavat Espanjan Aurinkorannikkoa (muiden ulkomaalaisten seniorikansalaisten joukossa) puhumattakaan monista muista matkailukohteista. Jos me eläkeläiset pysyisimme kotonamme, niin aivan varmasti se näkyisi matkustustilastoissa ja sitä kautta erilaisten matkapalveluiden tuottajien tuloissa.

Heikommassa kunnossa olevat vanhukset tarvitsevat palveluja kotiin ja lopulta myös vakituista asuinpaikkaa hoivakodissa, ja tämä tuntuu nykyisin olevan yksi Suomen suurimpia ongelmia. Kuka organisoi, huolehtii ja kustantaa kaiken tämän? No, kokemuksesta voin sanoa (tuttuja on ollut ja on edelleen hoivakodeissa), että vanhukselta viedään näissä paikoissa koko eläke ja kuukauden käyttörahaksi jää käteen noin 100 euroa, mutta tämäkään ei ilmeisesti riitä, vaikka sillä on kustannettu elämä kotona.

Kuinka usein on ajateltu asiaa siitä näkökulmasta, että vanhusten hoivaaminen luo yhteiskunnassamme valtavasti työpaikkoja? Totuus on se, että kun lasketaan mukaan lääkärit, hoitajat, kotisairaanhoito, laitoshoito jne, iäkkäistä huolehtiminen luo yhteiskuntaamme 100 000 työpaikkaa. Aika hieno juttu, eikö? Jos näitä työpaikkoja ei olisi, niin pahimmassa tapauksessa kyseiset henkilöt eläisivät valtion työttömyyskorvauksien tuella, ja se vasta kalliiksi tulisi.

En ole puuttunut tässä kirjoituksessa vielä ollenkaan siihen puoleen, kuinka tärkeitä vanhenevat ihmiset ovat läheisilleen ja ystävä- ja tuttavapiirilleen sekä myös koko yhteiskunnalle. Kun katselee ympärilleen, ei voi olla huomaamatta, että eläkkeelle päässeet ovat mukana monenlaisissa toiminnoissa kuten esimerkiksi omien läheisten hoitamisessa (kokemusta on), vapaaehtoistöissä, politiikassa, erilaisissa yhdistyksissä, harrastuksissa ja hyväntekeväisyystoiminnassa.

Oikeastaan tuntuu aika oudolta se, että vanhuksien oikeutta elämään pitää yrittää puolustaa. Tämä on asia, jota ei ollut ennen, eikä monissa kulttuureissa ole vieläkään, koska ennen vanhuksia kunnioitettiin, ei ainoastaan siedetty. Miksi ihmeessä ikäihmisten pitää pyytää anteeksi olemassaoloaan?

”Meidän kaikkien on kuoltava. Miksi siis vanhoina kököttäisimme vaatimattomasti kaukana kaikesta kauniista?” Pindaros, antiikin kreikkalainen lyyrinen runoilija

”Onhan hilpeää vaan, että me vanhetaan. Sepä hilpeää on, eikä suru suunnaton, iloiten laulellaan. ”

J. L. Runeberg

Erilainen äitienpäiväruno

Lauantai 9.5.2026 - Pirkko Jurvelin

Erilainen äitienpäiväruno

Rainer Maria Rilke (1875-1926)

Voi tuskaa, äitini repii minut hajalle.

Olin latonut kiveä toisen päälle eteeni

ja seisoin jo kuin pieni talo, jonka ympärillä päivä käy,

ja ihan yksin.

Nyt äiti tulee, tulee ja repii minut hajalle.

Hän repii minut hajalle tulemalla ja katsomalla.

Hän ei näe, että joku rakentaa.

Hän kävelee lävitseni keskeltä kiviseinää.

Voi minua, äiti repii minut rikki.

Linnut lentävät kevyemmin ympärilläni.

Vieraat koirat tietävät: tuo se on.

Ainoastaan minun äitini ei sitä tunne,

hitaasti muuttuneita kasvojani.

Hänestä minuun ei käynyt koskaan lämmin tuuli.

Hän ei elä siellä missä tuulet ovat.

Hän lepää sydämen korkeassa sykkeessä,

ja Kristus tulee ja pesee hänet joka päivä.

Tämä poikkeuksellisen vahvasti ja raskasmielisesti kirjoitettu runo kuvaa hyvin Rilken äitisuhdetta, joka oli traumaattinen varhaislapsuudesta asti. Äiti oli hyvin vaativa, ja runoilija kuvasikin tätä sanoilla ”vaikea ihminen”.

Sophie Rilke menetti esikoistyttärensä hieman ennen Rainerin syntymää. Tämän menetyksen seurauksena äiti pakotti poikansa pitkään pukeutumaan tyttöjen vaatteisiin ja käyttäytymään kuin tyttö. Tämä muokkasi luonnollisesti lapsen identiteetin kehittymistä varsinkin, kun pojan isä ei ollut paljon arjessa läsnä.

Eräässä sitaatissa Rilke ilmaisee ajatuksensa sanomalla:” Todellinen kotimaa on lapsuus.” Tämä on jokaisen helppo ymmärtää: Lapsuutemme on se paikka, jossa olemme kasvaneet, josta olemme saaneet vaikutteemme, joka on luonut pohjan elämällemme. Lapsuudesta löytyy hyviä ja huonoja asioita, mutta kyllä – se on elämämme perusta. Toisinaan lapsuudesta irti pääseminen ja päästäminen vaatii paljon voimaa, toisinaan se on juuri se kasvupohja, joka antaa meille voimaa elää tätä elämäämme.

Yksinkertaista elämää

Lauantai 25.4.2026 - Pirkko Jurvelin

Yksinkertaista elämää

Olen valmistellut esitystäni, jonka pidän keskuskirjasto Saaressa Oulussa 27.5. klo 18 alkaen – tervetuloa! Tuossa asioita pohdiskellessani selailin erilaisia tekstejä ja teoksia, joita olin tutkinut kirjoittaessani uusinta teostani ”Elä kauemmin – elä terveemmin, Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan”. Luin nyt jälleen kerran artikkelin, jossa haastateltiin 80-vuotiasta benediktiinimunkkia Anselm Grünia. Haastattelu oli mielenkiintoinen, ja munkki tiivisti ajatuksensa seuraavin sanoin:” Yksinkertainen elämä on terveellistä.”

Tyttäremme oli kyläilemässä muutama päivä sitten ja selailimme vanhoja, 50-luvulta peräisin olevia perhealbumeja. Koska isäni harrasti valokuvausta jo tuohon aikaan, kuvia ja filmejä löytyy lähes rajattomasti. Juttelimme ja katselimme, ja lopulta tyttö huokaisi, että kyllä te olette olleet hyväosaisia, kun kissastakin on otettu kuvia. Myönsin, että toki olimme olleet hyväosaisia, koska molemmat vanhemmat olivat käyneet töissä (usean kaverini äiti oli kotona), enkä ollut edes osannut ajatella, että jotakin puuttuisi. Ja jos jotakin puuttui, se sama puuttui kaikilta. Noh, myönnän että eräällä 10-vuotiaalla rakennusmestarin tytöllä oli kevätjuhlissa juhlamekko ja korkokantakengät, joista en voinut uneksiakaan, mutta eivätpä voineet muutkaan.

Olinkin aika yllättynyt törmätessäni ihan äsken Ilta-Sanomien artikkeliin, joka käsitteli köyhtyvää Suomea, ja jossa kyseltiin, olemmeko palaamassa 50-luvulle. Hetkinen, minähän elin onnellisen lapsuuteni juuri 50-luvulla, vaikkakin artikkelin mukaan elämä oli ollut tuolloin puutteen täyttämää ja onnetonta. Mitä ihmettä? Tuli mieleeni, että artikkelin kirjoittaja on lienee ollut joku varhaiskypsä teini, joka ei voi ymmärtää, ettei pelkkä raha tuo onnea, koska raha = paljon tavaraa. Saman artikkelin mukaan ihan kaikki tulee olemaan tulevaisuudessa huonommin Suomessa, koska lukemattomista syistä valtion ja suomalaisten rahat ovat loppu, eikä lisää ole näkyvissä.

Samassa artikkelissa taloushistorian professori Jari Eloranta kertoo, että 1950-luku oli ”todella kurjaa aikaa elintason näkökulmasta. Se oli pula-ajan ja säännöstelyn aikaa, käytiin ulkohuusseissa (hoh, hoijaa!)...”Toki varmasti paljon asioita puuttui ja isolta joukolta ihmisiä, mutta tosiasia on se, ettemme osanneet paljoa edes kaivata. Meillä oli riittävästi.

Voin siis lohduttaa nuorempia sukupolvia sillä tiedolla, että vaikka tavaraa puuttuukin, niin elämä ei ole ”puutteellista” eikä onnetonta, ehkäpä päinvastoin. Kaiken sälän ja omistamisen ja haalimisen sijaan voimme keskittyä olennaiseen:elämiseen. Munkki Anselmi Grün sanoi haastattelussa: ”Hän on elossa, jonka sisimmässä virtaa elämä, jonka sisimmässä jokin kukoistaa.” Ei siihen rahaa tarvita.

”Jopa kirkkoisät puhuvat yksinkertaisten aterioiden terveyshyödyistä. Yksinkertaisesti eläminen tarkoittaa myös elämistä sopusoinnussa itsensä kanssa, ei erilaisten tarpeiden repimänä, vaan yksinkertaista, tasapainoista elämää itsemme kanssa. Tämä yksinkertaistus ei tarkoita ainoastaan ruokaa, vaan koko ulkopuolista, ylellisyyksien täyttämää elämää. Yksinkertainen elämä on meille hyväksi ja edistää terveyttämme” (munkki Anselm Grün).

Hevonen ei saa elää yksin

Maanantai 13.4.2026 - Pirkko Jurvelin

Hevonen ei saa elää yksin

Aurinko paistoi niin kuin olisi ollut kesäkuu parhaimmillaan, vaikka kalenterin mukaan ei ollut edes huhtikuun puoliväli. Istuimme aurinkoisella terassilla tyttären syntymäpäiviä juhlien ja söimme grillimakkaraa ja kakkua ja juttelimme. Useamman paikalla olijan pääharrastus oli ratsastaminen, ja eräs terassilla istuskeleva ei-ratsastaja kysyikin, että miksi ihmeessä he eivät hanki omaa yhteistä hevosta, koska ratsastus on kallis harrastus. Tietoviisaat valistivat meitä muita ja kuulimme, että tämän vuoden alusta on tullut voimaan laki, joka kieltää hevosen pitämistä yksin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hevosella täytyy olla näkö- ja kuuloyhteys toiseen hevoseen, ja tämän lisäksi täytyy olla mahdollisuus päivittäiseen kosketukseen (turpakosketus). Hevosella pitää myös olla mahdollisuus liikkua vapaasti tarhalla tai laitumella. Uudessa laissa on yksityiskohtaisesti määritelty eläimen liikunnan, ravinnon, varusteiden, talliolosuhteiden ja yleisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin tarpeiden huomioon ottaminen. Sanomattakin on selvää, että eläimen olosuhteita tarkkaillaan, ja tiloihin saatetaan tehdä yllätystarkastuksia. Hyvä näin.

Tuossa aurinkoisella terassilla tästä aiheesta keskustellessamme tuli mieleeni kysymys, jonka sanoinkin ääneen:”Miksi ihminen voidaan jättää yksin?”Siihen kysymykseen ei vastausta löytynyt. Suomen sosiaalihuoltolaki kertoo kyllä kauniisti, mihin kaikkeen hoivaan ja huolehtimiseen kansalaisella on oikeus, mutta kaikki tämä on vain kauniita sanoja tietokoneen ruudulla, sillä asioiden toteutus jää hyvinvointialueiden huoleksi, ja me kaikki tiedämme, että järjestelmä ei toimi läheskään niin hyvin kuin pitäisi.

Tällä hetkellä Suomessa on yli miljoona vähintään 70- vuotiasta henkilöä, ja väestö ikääntyy nopeasti, sillä Suomi on yksi maailman ikääntyneimmistä maista. Syntyvyys kääntyi viime vuonna hienoiseen nousuun, mikä on ilahduttava uutinen. Syntyneitä lapsia oli 4, 8 % enemmän kuin edellisenä vuonna. Käytännössä tuo ei ihmeitä merkitse, mutta on toivottavasti ennuste jostain paremmasta.

Lue seuraava runo ja kuvittele hevosen paikalle yksin elävä ihminen:

Ystävän huolenpito

Anna heinää, anna vettä,

hoivaa harjallasi selkää,

puhu pehmein, lämpimin sanoin,

älä kiirehdi, älä pelkää.

Hevonen on tunteva sielu,

ystävä jalo ja suuri,

sen tarha on sen koti ja vapaus,

tallin seinä turvamuuri.

Muista kaviokylvyt, kavioiden huolto,

liikuta kehoa, tarjoa työtä,

mutta anna myös levätä rauhassa,

läpi pitkän, pimeän yötä.

Kuuntele korvia, katso silmiin,

sieltä luottamus hiljaa heijastuu,

kun huolehdit hevosesta sydämellä,

sen kanssa yhteinen taival taipuu.

(Tekijä tuntematon)

Valoa kohti!

Sunnuntai 5.4.2026 - Pirkko Jurvelin

Valoa kohti!

Mikäli tiedotusvälineisiin on uskomista, tämän pääsiäisen sanoma on täynnä sekasortoa, uhkaa ja voimattomuuden tunnetta. Pääsiäisen valoa ja lupausta paremmasta tulevaisuudesta ei ole näkyvissä. Osasyynä tähän toivottomuuden masinointiin ovat tietenkin hyvin valikoidut uutiset: Hullu Trump riehuu ympäri maailmaa aiheuttaen sekasortoa samalla kun hänen ”hengellinen neuvonantajansa” vertaa miestä Jeesukseen ja Vapahtajaan.

Toisaalta uutiset Venäjältä ovat vaikeasti tulkittavissa, sillä uutisia ei oikeastaan ole: Joko Putin on tapettu tai viety mielisairaalaan loppuiäkseen, vai ovatko asiat vasta menossa siihen suuntaan? Kukaan ei osaa eikä halua sanoa varmuudella.

USA:n avustama Israel jatkaa ikuisuustaisteluaan palestiinalaisia ja muita arabikansoja vastaan samanaikaisesti, kun sen omat kansalaiset värjöttelevät pommisuojissa peläten omasta ja rintamalla olevien läheistensä puolesta. Jos joku on seurannut Yle Areenasta piispa Jari Jolkkosen vetämää ohjelmaa ”Ristinmies ja minä – Jeesus Nasaretilaisen tarina”, niin katsojan on täytynyt tulla johtopäätökseen: Sota on ikuista.

Tämän kaiken sekasorron keskellä kirkko ja kristityt yrittävät julistaa pääsiäisen sanomaa, joka on kristinuskon ydin:”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi” (virsi 90).

Pieni poika ihmettelee kevään ensimmäistä leppäkerttua sormellaan. Kovakuoriainen on jähmettynyt paikoilleen, ja lapsi on hämmentyneen iloinen kohtaamisesta. ”Äiti, katso!”

Mies on istahtanut joen varrelle asetettuun penkkiin. Vesi virtaa vapaasti pitkän talven jälkeen, missään ei näy vielä kevään vihreyttä, mutta ilmassa on lämmin tuoksu. Talvi on ollut jälleen pitkä ja kylmä, mutta kevät on kuukauden verran etuajassa. Kuinka ihanaa! Ja tuo valo!

Yökirkko on tupaten täynnä ihmisiä. Tämä on perinne monille, ja täytyy myöntää, että keskiyöllä tarjottava pääsiäisateria on varmasti suuri houkutin. Eikä se olekaan ihme, sillä ruoka on herkullista, eikä varmasti lopu. On mukava istahtaa tuttavien kanssa samaan pöytään, nauttia ruuasta ja vaihtaa kuulumisia. Kerrassaan hieno tapahtuma, josta on tullut monelle pääsiäisen traditio.

Ruoka ja pääsiäinen liittyvät yhteen. Meidän perheessämme järjestetään toisena pääsiäispyhänä perhebrunssi. Yhdessä sovitaan, kuka mitäkin tuo tarjolle, kananmunat ja kahvi keitetään hyvissä ajoin, rahka valmistetaan edellisenä iltana, mutta pasha sentään ostetaan kaupasta. Tässäkään tilaisuudessa ei lopu ruoka – ei edes suklaa -, ja samalla on mahdollisuus keskustella ja seurustella yhdessä. Älylaitteet ja puhelimet eivät korvaa ihmisseuraa.

Elämä on paljon muutakin kuin se, mitä maailmalla tapahtuu. Meidän oma elämämme on tässä ja nyt, omassa kodissamme, lähipiirissämme, omissa tekemisissämme, kiinnostuksemme kohteissa, siinä sanomassa, joka on meille tärkeä.

Istuin linja-autossa Espanjassa. Kaksi lähellä istuvaa vanhempaa espanjalaismiestä tunnistivat toisensa pitkän ajan takaa ja alkoivat keskustella. Luonnollisesti juttelu päätyi kummallakin ilmenneisiin erilaisiin fyysisiin ongelmiin, oli ollut jalkaleikkauksia ja muuta vastaavaa. Kun toinen miehistä lähti pois autosta omalla pysäkillään, hän heilautti kättään tuttavalleen ja sanoi:”Valoa kohti mennään!” Tätä en unohda ikinä.

Valoa kohti mennään!

Maaliskuu ja kolme sukupolvea - täysin muuttunut maailma

Sunnuntai 22.3.2026 - Pirkko Jurvelin

Maaliskuu ja kolme sukupolvea – täysin muuttunut maailma

Viljo Törmälän päiväkirjasta 25.3.1918

”Nyt siis lähdetään. Kello on kaksitoista, ja puoli neljä lähdetään. Vilppulaan kai. Tervajoella ollaan yötä kylmässä vaunussa kylmän kärrymatkan jälkeen. Ei tuota tiedä, miltä tuo tuntuu. Ainakaan en tunne pelkääväni kuitenkaan. Kuin olisi näin luonnollistakin. Se sentään tuntuu turvalliselta, kun ollaan matkalla oikean puolesta, Suomen vapauden puolesta. Kun omatunto on mukana, silloin voi rohkein mielin lähteä. Vapaustaistelu Suomesta! Voittoon sen viemme! Se täytyy voittaa, sillä Suomen kansan täytyy elää, ja vielä äiti armain kotona ja Sinä kultu Martta. Te ijäti, joka hetki olette mukana, Te toivotte, rukoilette. Teidän rukoustenne suojassa on turvallista vaeltaa. Pohjanmaa, Sinun ei tarvitse poikasi tähden hävetä. Isäin henget nurmen alta! Tekin nyt rohkeutenne itu meille taisteleville suokaa. - Ei tovereissakaan pelkoa näy. Joissakin vain riehakasta iloa, reippautta.

Josko nyt vasta Tamperetta päästään valloittamaan. Mekin kohdaltamme. Vapaa Suur-Suomi eläköön!”

Pirkko Törmälän, Viljon tyttären päiväkirjasta 19.3.1937

”Nyt olen yhdeksän pitkän kuukauden jälkeen takaisin kotona keuhkotautiparantolasta. Hip, hei! Äiti tuli keskiviikko- aamuna Turusta Härmään. Torstaina äiti sitten puhui ylipapan (ylilääkärin) kanssa. Pappa sanoi, ettei minua voida leikata pitkään aikaan, kun olen niin laiha ja heikko. Sitten pappa ehdotti, että äidin pitää viedä kotiin minut, koska minulla on ikävä, eikä ruoka maistu. Niin sitä tulla hyssättiin makuuvaunussa. Yö matkustettiin ja aamulla oltiin täällä. Joopa joo! Kyllikin ja minun entinen huone on nyt minun. Täällä on kiva järjestys. Paljon hauskoja pääsiäisesineitä ym. Se on ikävää, kun ei saa olla niin kuin ennen. Ei saa syödä samassa pöydässä, ei saa mennä lähelle toisia. Mutta väliäpä sillä, kunhan olen vain kotona. Teemme isän kanssa kävelymatkoja. Luen lehtiä. Ja syön. Näkemiin!”

Pirkko Jurvelin o.s. Törmälä, omia juttuja 23.3.2026

Tämä päivä on mennyt aika lailla matkalaukkua pakatessa ja keittiössä puuhastellessa. Huomenna on iltalento Helsinkiin, sieltä seuraavana aamuna jatkolento Malagaan. Fuengirolaan menen kentältä taksilla, ja sittenpä loma voi alkaa! Minulla ei ole suuria suunnitelmia tai odotuksia lomaviikon suhteen. Sää näyttäisi perillä olevan ihan kohtuullisen lämmin, ehkä sataa, ehkä ei. Tärkeintä on se, että saan vain olla kaikessa rauhassa, tehdä mitä itse huvittaa - tai olla tekemättä.

Jokin kirjoitusidea pyörii päässäni, mutta en kuitenkaan ota konetta mukaani. On hyvä antaa ajatusten muhia kaikessa rauhassa, jonka jälkeen idean voin heittää romukoppaan tai mahdollisesti alkaa työstää sitä tosissaan. Saa nähdä, pakko ei ole mihinkään.

Kun luin ukkini ja tätini (jota en koskaan tavannut, sillä hän kuoli keuhkotautiin 16- vuotiaana) päiväkirjamerkintöjä, mieleeni tuli, että minä olen päässyt vähällä, vaikka aina ei siltä olekaan tuntunut. Ja saattaisipa olla niinkin, ettei minun tarvitsisi pakata yhtään matkalaukkua, jos eivät ukkini ja muut valkoiset olisi aikoinaan sotineet itsenäisyyden puolesta. Siispä kiitollisena matkaan!

Lainaukset teoksistani "Eestä vapauden - eestä kotimaan!" ja "No, heipudei!"

YK:n ihmisoikeuksien julistus, mielipiteen vapaus

Maanantai 16.3.2026 - Pirkko Jurvelin

YK:n ihmisoikeudet lupaa: Minulla on oikeus omaan mielipiteeseeni

TPS:n jääkiekkoilija Veli-Matti Savinaisen kieltäydyttyä käyttämästä Pride- teemaista lämmittelypaitaa joukkueen ottelussa some täyttyi raivokkaista puolesta ja vastaan- keskusteluista. Savinainen kertoi, ettei halunnut toimia ideologiansa vastaisesti, mikä ei suinkaan hiljentänyt keskustelua vaan suorastaan lietsoi sitä.

YK:n 19. artikla: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Näin meille luvataan, mutta tuo lupaus ei ilmeisesti ole kaikkien tiedossa.

Sen sijaan, että ihmiset keskustelisivat asioista rauhallisesti toinen toistaan kuunnellen, näyttää nykyään vallitsevan uusi tyyli: syyttäminen ja uhriutuminen. Avoimen keskustelun sijaan vastapuoli yritetään pakottaa muuttamaan oma mielipiteensä, vaikka se olisi enemmistön kanta. Häntä syyllistetään yleisen mielipiteen nimissä ja vaaditaan olemaan samaa mieltä kaikkien toisten kanssa. Tämä on outoa. Usein nämä vähemmistöä edustavat syyllistäjät yrittävät provosoida tilannetta sen sijaan, että keskustelijat istuisivat yhdessä alas latomaan rauhallisesti omia argumenttejaan.

Toisaalta joskus tuntuu, että provosointi, suuttuminen ja kiukkukohtaukset ovat harkittuja esityksiä, sillä niillä saadaan otsikoita ja aikaan keskustelua, jonka tarkoitus on mustamaalata henkilö, joka haluaa kaikessa rauhassa pitää oman mielipiteensä.

Luin juuri Mel Robbinsin kirjan ”Let them – teoria”, jonka kannessa luvattiin minun oppivan elämää mullistavan menetelmän, josta miljoonat puhuvat. Robbins on teoksen esittelyn mukaan maailmankuulu bestseller- kirjailija, jonka kirjoja on käännetty 60 kielelle. Ostin kirjan (koska lahjakortissa oli vielä varaa), luin ja huokailin suorastaan tympääntyneenä, sillä en löytänyt teoksesta mitään uutta. - Ajattelin kyllä, että ehkä amerikkalainen yhteiskunta poikkeaa niin paljon meidän suomalaisesta yhteiskunnastamme, että Robbinsin ajatukset ovat siellä uusia ja käänteentekeviä.

Joka tapauksessa: Let them = antaa heidän (oma suomennos: ihan sama, yks hailee, evvk) tarkoittaa sitä, ettei kenenkään tule takertua jonkun toisen henkilön tekemisiin ja sanomisiin, ne voi ohittaa ja jatkaa rauhassa omaa matkaa. Minulle tämä hieno oivallus on ollut jo kauan arkipäivää: Mitä tuosta! Antaa olla! Yks hailee! Eihän kaikkien tarvitse olla samaa mieltä minun kanssani, ei tietenkään. Sitä paitsi, saattaahan olla, että minäkin olen joskus väärässä – en kai?

”Antaa perheeni olla myöhässä kaikkialta.

Antaa ihmisten inhota kuvaa, jonka julkaisin somessa.

Antaa heidän jättää likaiset astiansa tiskialtaaseen.

Anna anopin arvostella lastenkasvatustani.

Antaa naapurin koiran haukkua joka päivä

Antaa sukulaisten päivitellä uravalintojani

Kaksi pientä sanaa – antaa toisten- muuttivat kaiken. Aivan kuin mikään ei olisi enää hetkauttanut minua ja olisin kummallisesti ollut kaiken yläpuolella. Lakkasin piittaamasta asioista, jotka aiemmin häiritsivät minua. En enää ärsyyntynyt ihmisistä samalla tavalla kuin aiemmin. Kireä otteeni elämästä alkoi höltyä. Työpaikan sattumukset, jotka aiemmin saivat stressitasoni ampaisemaan taivaisiin ja joista valitin iltaisin kotona, menivät nyt toisesta korvasta ulos…”

(Mel Robbins: Let Them - teoria)

Osaako mies siivota?

Sunnuntai 8.3.2026 - Pirkko Jurvelin

Osaako mies siivota?

Mieleeni tulee silloin tällöin muisto monen vuosikymmenen takaa. Odotin kolmatta lastamme ja olin viimeisilläni raskaana. Tein viikkosiivousta, luutusin lattioita, hiki valui, tympäisi ja väsytti. Mieheni oli samassa huoneessa sohvalla istuskellen. Lopulta kyllästyin ja suutuin ja käskin hänen hoitaa homma loppuun. -”En minä osaa luututa,” hän vastasi. Suutuin niin, että laitoin takin päälleni ja lähdin ulos. Muistaakseni kävelin kauppaan, ja ilmeisesti jo paluumatkalla kiukku oli helpottunut. Sitä en muista, oliko lattia luututtu poissaoloni aikana. Epäilen.

Venäjän presidentti Vladimir Putin on pitänyt perinteisen puheen naistenpäivän teemaan liittyen. Putinin mielestä:

- Naisen on oltava kaunis ja viehättävä kotona ja hoidettava samalla perinteisiä kotitöitä.

- Naisen tulee huolehtia lapsista – unohtamatta tietenkään aviopuolison hoitamista.

- Putin kehui myös töissä käyviä naisia, jotka ovat erittäin velvollisuudentuntoisia ammattiensa suhteen. Lähinnä hän tarkoitti ”miehisissä” ammateissa työskenteleviä naisia kuten lääkäreitä, tutkijoita ja puolustusteollisuuden palveluksessa olevia naispuolisia henkilöitä.

- Putin kiitteli myös erikseen naisia, jotka esiintyvät taiteilijoina ja tarjoavat viihdettä etulinjassa taisteleville venäläisille sotilaille.

YK:n tasa-arvojärjestö UN Women on julkaissut seuraavan tiedonannon: Naisilla on maailmanlaajuisesti vain 64 prosenttia niistä oikeuksista, jotka miehille on turvattu lakiin. Järjestön mukaan tilanne altistaa naiset ja tytöt syrjinnälle, väkivallalle sekä ulossulkemiselle kaikissa elämänvaiheissa.

Me täällä Suomessa olemme tottuneet siihen, että maassamme vallitsee näennäinen sukupuolten välinen tasa-arvo. Kun luemme uutisia Putinin puheesta, ne ärsyttävät, huvittavat ja suututtavat samalla. Kun tarkastelemme YK:n tutkimusraporttia, saatamme olla hiljaa mielessämme kiitollisia siitä, että asumme Suomessa emmekä esimerkiksi jossakin Afrikan maassa tai vaikka Iranissa.

Faktaa on kuitenkin se, että miehet ja naiset ovat erilaisia, ja koska miehet ovat fyysisiltä ominaisuuksiltaan voimakkaampia, naiset ovat jääneet kautta aikojen kakkosasemaan. Se, että naiset ovat tutkimusten mukaan hieman miehiä parempia kielellisissä ja tunneviestinnän taidoissa, ei lopultakaan näytä vaikuttavan, kun tarkastelee esimerkiksi valtarakenteita.

En ole ihan varma, miten nykyinen työtä tekevä sukupolvi kokee miesten ja naisten väliset erot ja hierarkian. Omasta työajastani voin ainakin sanoa sen, että miehet olivat pomoasemissa, mutta miespuoliset opettajakaverini olivat mukavia eivätkä kuvitelleet olevansa sen kummempia työntekijöitä kuin me naisetkaan.

Se, että minulle tyrkytetään kauppakeskuksessa ruusua ja toivotetaan hyvää naistenpäivää, suututtaa minua - tai ehkä olen tänään vihaisella tuulella. Minua ei kiinnosta ollenkaan se, että jokin päivä on muka omistettu ihan ikiomaksi naistenpäiväksi. Kun vaikkapa kauppakeskus, liike, lääkäriasema, huoltoasema, ravintola jne haluaa toivotella mukavaa naistenpäivää, niin sanoisin, että vähällä pääsevät. Kaipaan konkretiaa – enkä tarkoita ruusua. Ehdotan, että esimerkiksi jokin lakipalvelu varaisi joka viikko ilmaisen tunnin tai kaksi vain naisasiakkaille. Se olisi jo jotain!

Toivotan kaikille mukavaa, aurinkoista kevätpäivää!

Toivo

Lauantai 28.2.2026 - Pirkko Jurvelin

V

Toivo

Sain lahjakortin kirjakauppaan, ja tuo mieluinen muistaminen aiheutti aika lailla pohdintaa: Mikä on se kirja, jonka haluan omistaa? Päädyin nyt jo edesmenneen paavi Franciscuksen muistelmateokseen ”Toivo” (toimittanut Carlo Musso). Olin vajaa vuosi sitten Roomassa ja tietysti vierailin myös Vatikaanissa ja poseerasin Vatikaanin aukiolla kuten muutkin turistit. Tuolloin paavi itse oli sairaalahoidossa, ja yleisesti arveltiin, ettei hän eläisi enää pitkään. Paavi Franciscus kuoli 21.4.2025 88-vuotiaana. On hienoa, että hän ehti paneutua omaelämäkertaansa, sillä ”Toivo” on kaikkien aikojen ensimmäinen paavin muistelmateos.

Minun yleissivistykseni nousi ihan uusiin lukemiin (ja pysyy niin kauan kuin muisti pelaa…), sillä teoksessa oli todella paljon uutta tietoa. Tietämättömyyteni määrä johtunee osittain myös siitä, että olen periluterilaisen kirkon kasvatti. - Paavi Franciscus oli ensimmäinen jesuiittapaavi, myös ensimmäinen Latinalaisesta Amerikasta valittu paavi ja ensimmäinen Franciscus- nimen ottanut paavi. Hänen vanhempansa muuttivat aikoinaan Italiasta Argentiinaan paremman elämän toivossa, ja paavin elämän vaatimattomat lähtökohdat tulevat hänen elämäntyössään esiin siinä, että hän puhui ja toimi paljon köyhien ja syrjäytettyjen puolesta. Franciscus muistetaan sosiaalisesti aktiivisena johtajana, joka halusi itseään kohdeltavan tavallisena kirkon työntekijänä. Hän oli myös hyvin uudistusmielinen, mikä herätti hyväksynnän lisäksi kritiikkiä.

Koska tämä teos oli kaikkea muuta kuin mitä olin osannut odottaa (en tiennyt, että paavi piti klassisen musiikin ohella tangosta, oli suuri kirjojen ystävä ja innostunut jalkapallofani), suosittelen sitä aiheesta kiinnostuneille. Seuraavassa jaan muutaman lukuelämyksen suoraan kirjasta.

”Melankolia on paikka, johon silloin tällöin ajaudun ja joka on käynyt minulle tutuksi. Itseasiassa tarvitsenkin sitä, sillä minun on hyvä pysähtyä sinne toisinaan miettimään asioita. Sumu, olemassaolon usva, on itsensä kohtaamispaikka. Jos joudun sinne, on se merkki, että on kyse jostakin tärkeästä ja että minun on oltava tarkkana, että jotain on tapahtumassa ja että elämä haluaa minulta vastauksen” (s. 96).

”Meidän on hyvä luottaa Jumalaan ja Hänen armollisuuteensa, joka pystyy saamaan meissä muutoksen aikaan, jos vain sitä haluamme. Jumalan anteeksianto on hyväily, ei viileä asetus. Jos kristitty haluaa kaiken selvänä ja varmana, hän jää vaille etsimäänsä… Olen varma, että Jumala on läsnä jokaisen elämässä, Jumala on kaikkien elämässä. Vaikka ihmisen olemassaolo olisi täysin sekaisin, ja hän olisi paheiden, huumeiden tai minkä tahansa pahan tavan runtelema, Jumala on läsnä hänen elämässään. Jumalaa voi ja täytyy etsiä jokaisesta inhimillisestä elämästä” (s. 145).

”Saakoot niiden lasten hiljainen tuska, jotka isällisyyden ja henkisen oppaan sijasta löysivät kiduttajan, tekopyhyyden ja vallanhalun puuduttamat sydämet vapisemaan. Vaikka tilastojen mukaan suurin osa lasten hyväksikäyttötapauksista tapahtuu perheessä tai sen lähipiirissä, ja tätä kärsimystä aiheuttavaa kirousta tapahtuu kaikissa yhteiskunnan osissa, se ei poista vastuuta kirkon harteilta. Se on meidän häpeämme ja nöyryytyksemme” (s. 185).

”Isovanhempieni, vanhempieni ja kaikkien jälkikasvustaan huolehtivien kasvot, työllään leivän perheelleen ansaitsevien kasvot, sairaiden kasvot, iäkkäiden pappien ja näkymättömissä kaikkensa antavien nunnien kasvot ovat minun silmissäni kirkon pyhät kasvot, Jumalan kansan kasvot. Kirkko on kaikkien koti, ei vain harvojen kappeli, johon mahtuu vain valittujen ihmisten suppea ryhmä. Maailmanlaajuisen kirkon syliä ei voida alentaa vain omaa haavoittuvuuttamme suojelevaksi pesäksi” (s. 212).

”Meille kristityille tulevaisuudella on nimi, ja se nimi on toivo. Toivossa eläminen ei merkitse naiivia optimismia ja tietämättömyyttä ihmiskunnan julmuuksista. Toivo on sellaisen sydämen hyve, joka ei sulkeudu pimeyteen, ei seisahdu menneisyyteen eikä elää kituuta nykyisyydessä, vaan katsoo luottavaisesti kohti valoisampaa huomista” (s. 364).

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Lauantai 21.2.2026 - Pirkko Jurvelin

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Elämässä tulee usein eteen ”miksi?” kysymyksiä, joihin emme saa koskaan vastauksia. Toisinaan tuntuu kohtuuttomalta, että väärin ja epärehellisesti elävä henkilö onnistuu tekemisissään ja menestyy elämässään, kun taas joku toinen, joka kovasti yrittää, ei silti kuitenkaan onnistu tavoitteissaan. Se tuntuu epäreilulta, mutta siihen meidän täytyy ilmeisesti tyytyä, koska emme muutakaan voi.

Elämän ja kuoleman kysymysten edessä olemme usein vielä enemmän ymmällämme. Entinen koulukaverini, ystäväni, älykäs ja paljon opiskellut henkilö on joutunut hoivakotiin. Hän ei pysty fyysisesti ilmaisemaan itseään eikä liikkumaan, mutta hänen siskonsa kertoi, että tämä lapsuudentuttuni jollakin tasolla kuitenkin ymmärtää puhetta ja tunnistaa ihmisiä. Hän osaa itkeä. Nuoruudenystäväni aviomies hoiti vaimoaan niin kauan kuin se kotona oli mahdollista, mutta lopulta hoivakoti oli ainoa mahdollinen asumismuoto. Kuitenkin tämä mies, joka itse kulkee rollaattorin avulla, käy joka päivä syöttämässä vaimoaan. Potilas syö hitaasti, ja kuten tiedämme, hoitolaitoksissa työntekijöiden määrä on harvoin riittävä, ja näin omaisen tuoma lisäapu on tarpeen.

Toisen tuttavani aviopuoliso on ollut pari vuotta hoivakodissa. Miehen tilanne on nyt sellainen, ettei hän enää reagoi ympäristöönsä ja on myös fyysisesti täysin hoitajien varassa. Miehen vaimo, ystäväni, käy säännöllisesti puolisonsa luona, myös syöttää hänet ja yrittää jutella ja muistella ja kertailla vanhoja, tuttuja asioita yhteisestä elämästä. Ilmeisesti mies ei tajua kuulemaansa, sillä hän ei enää reagoi puheeseen. Kuitenkaan kukaan ei voi varmuudella tietää, ymmärtääkö hän vai ei.

En hyväksy eutanasiaa, sillä minun mielestäni ihmiselämä on alusta loppuun ylemmissä käsissä. Tähän luotan ja uskon. Ja vaikka joku saattaa ajatella, että laitoshoidossa olevat ihmiset ovat ”turhia” ja vievät vain yhteiskunnan voimavaroja ja rasittavat taloutta, niin kuitenkin ajattelen, että nämä hoidettavat henkilöt ovat opettamassa meille jotakin. He opettavat, että ihmiselämä on monimuotoista, ja että kaikella on aikansa: aktiivisella ja tuotteliaalla, yhteiskuntaa taloudellisesti hyödyttävällä elämällä, sekä myös vuosien lisääntyessä sillä rauhallisella, maltillisella, hoivaa tarvitsevalla ajanjaksolla, joka kertoo meille, että elämällä on alku ja loppu.

Tänään eräs tuttavani tuli luokseni kuntosalilla (siellä riittää porinaa ja pohdintaa, suosittelen!) järkyttyneenä. Hän kertoi, kuinka oli edellisenä päivän ollut menossa kotiinsa. Kerrostalon pihalla tuttavani oli nähnyt samassa talossa asuvan 17-vuotiaan tytön, joka oli nojaillut huonovointisen näköisenä puunrunkoon. Äkkiä tämä nuori nainen kaatui maahan, paikalle tuli nopeasti ambulanssi ja poliisi ja viimein ruumisauto, johon tämän nuoren ihmisen ruumis nostettiin mustassa säkissä.

”Turha kuolema” tulee ensimmäisenä mieleen, kun ajattelee tätä nuorta tyttöä. Me emme tiedä hänen elämänsä ongelmista ja vaikeuksista, mutta hänen tekonsa kertoo, kuinka raskaaksi, ylitsepääsemättömän vaikeaksi hän on kokenut tilanteensa. On tapana sanoa, että kyllä apua löytyy, kunhan sitä osaa ja jaksaa hakea. Joskus ei vaan enää jaksa.

”Kaikella on määrähetkensä,

aikansa joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä

ja aika kuolla,

aika on istuttaa

ja aika repiä maasta,

aika surmata

ja aika parantaa,

aika purkaa

ja aika rakentaa

aika itkeä,

ja aika nauraa…” (Saarnaaja 3)

Kun pieni poika veti kätensä lippaan

Sunnuntai 8.2.2026 - Pirkko Jurvelin

Kun pieni poika veti kätensä lippaan

Tuttavapariskunta oli meillä istumassa iltaa. Puhetta riitti monenlaisista aiheista, mutta minun mielestäni koko illan mielenkiintoisin juttu oli kertomus pienestä pojasta, vieraamme lapsenlapsesta, ja tuon tarinan haluan jakaa teille nyt.

”Kuule, pappa, minua kiinnostaa kovasti tuo sotahistoria,” sanoi 9-vuotias poika isoisälleen. ”Se onkin mielenkiintoista,” kannusti pappa. - ”Lähdetäänkö käymään tuolla hautausmaalla. Sinne on haudattu minun läheisiäni, jotka ovat olleet mukana sotimassa.”

Pappa ja lapsenlapsi lähtivät yhdessä hautausmaalle. Menomatkalla pappa kertoili suvun vaiheista, ja poika kuunteli tarkkaavaisesti. He pysähtyivät hautakiven eteen, ja pappa asetti kynttilän lumisen muistomerkin viereen. Pieni poika seisoi asennossa, nosti kätensä lippaan ja kiitti kuuluvalla äänellä edesmenneitä sukulaisia siitä, että he olivat auttaneet Suomea pysymään itsenäisenä maana.

”Kuule, pappa, onko tällä hautausmaalla sellaista sodassa kuolleiden muistomerkkiä, sankaripatsasta vai mikä se nyt on”? poika kysyi, kun he lähtivät pois haudalta. Toki sellainen löytyy Intiön hautausmaalta, ja sinne kaverukset suuntasivat seuraavaksi. Pappa jättäytyi kauemmaksi antaen näin lapsenlapselle tilaa toimittaa oma asiansa. Aika kului, poika seisoi pitkään muistomerkin edessä käsi kunnia-asennossa puhuen koko ajan. Kun lapsi lopulta palasi isoisän luokse, tämä ihmetteli, että miten sinä noin kauan viivyit. Poika tuumasi, että hänellä oli paljon asiaa sankarivainajille.

Minua tämä kertomus liikutti ja oikeastaan myös ihmetytti suuresti. Miten 9-vuotias voi olla noin kiinnostunut isänmaan historiasta? Mistä hän on tietonsa saanut? Kokemuksesta tiedän, ettei 3-luokkalaisille puhuta sodasta eikä Suomen sotahistoriasta. Kysyinkin näitä asioita vieraaltani ja hän kertoi lapsen taustoista. Poika on monilapsisen perheen nuorimmainen, eli hän on saanut kuulla ja osallistua monenlaisiin keskusteluihin. Lapsen kotona on paljon kirjoja, ja häntä on aina kannustettu lukemaan. Hän on myös usein läsnä, kun aikuiset keskustelevat. Toisinaan käy niin, että joku perheen teini-ikäisistä lapsista ilmoittaa, että hän haluaisi tänään keskustella tietystä asiasta. Niinpä sitten iltasella kaikki paikalla olevat istuvat alas ja aloittavat kyselyn, pohdinnan ja mielipiteiden vaihdon. Vieraani tuumasi, että on siinä totutteleminen uusilla tyttö- ja poikakavereilla, joilla harvemmin on kokemusta tämäntyyppisestä seurustelukulttuurista.

”Koti, uskonto, isänmaa”, nämä olivat niitä arvoja, joita minun ukkini opetti minulle. Ne ovat juurtuneet syvään, eikä minulla ole koskaan ollut tunnetta siitä, että ne olisivat vanhanaikaisia tai asioita, joilla ei ole merkitystä nykyisessä maailmassa. Päinvastoin, väittäisinpä, että noiden arvojen tärkeys on kasvanut tässä ajassa. Kiitos sille pienelle pojalle ja hänen vanhemmilleen siitä, että myös nämä perinteiset arvot näkyvät ja kuuluvat yhteiskunnassamme!

Lourdesin ihmeiden jäljillä

Sunnuntai 1.2.2026 - Pirkko Jurvelin

Lourdesin ihmeiden jäljillä

Lento Oulu - Helsinki - Pau - taksimatka asemalle, junamatka Lourdesin kaupunkiin eteläiseen Ranskaan lähelle Espanjan rajaa; lähdöstä oli kulunut puoli vuorokautta, kun olimme päässeet päämääräämme. Helpompaa ja halvempaa olisi ollut lentää auringon perään jonnekin etelään noutopöytien ääreen, mutta minä en ollutkaan auringon vaan ihmeiden perässä. Mukanani oli nuorin tyttäreni, matka-avustaja, seuralainen, tietotekniikan puoliammattilainen.

Tekeillä olevan kirjani otsikko ”Elä kauemmin, elä terveemmin – tutkimusmatkoja luostarimaailmaan” oli johdattanut minut monen mutkan kautta katolisen maailmaan suureen pyhiinvaelluskohteeseen. Lourdesin pieni kaupunki – vain 15000 asukasta – saa vuosittain vieraakseen lähes neljä miljoonaa turistia, jotka tulevat kuulemaan tytöstä nimeltään Bernadette Soubirous. Tämä tyttö kohtasi Neitsyt Marian Massabiellen luolan luona 18 kertaa 14-vuotiaana. Hän oli sairaalloinen, pienikokoiseksi jäänyt lapsi, joka tuli vaatimattomista oloista eikä osannut edes lukea. Kun tiedot Marian ilmestymisistä levisivät, Bernadetten mukana luolan luokse saapui tuhansia ihmisiä ilmestystä katsomaan.

Yleinen – jopa tytön omien vanhempien – mielipide oli kuitenkin, että lapsi oli sairas, hermoheikko, joka vain kuvitteli näkyjä ja sepitteli tarinoita. Hälyn vuoksi myös poliisi tutki asiaa, mutta ei osannut kuitenkaan sanoa, mistä oikein oli kyse. Lopulta paikkakunnan pappi puhui Bernadetten kanssa, ja koska tämä oppimaton lapsi osasi yllättäen käyttää kirkollista kieltä ja tunsi teologista sanastoa, pappi tuli vakuuttuneeksi siitä, että hän oli todellakin kohdannut Neitsyt Marian.

Bernadette kuoli 35:n vuoden ikäisenä nunnaksi vihkiytyneenä toisella paikkakunnalla monista sairauksista kärsien. Lähdettyään kotikaupungistaan hän ei enää koskaan halunnut palata sinne, sillä julkisuus ja ihmisten kiinnostus vaivasivat häntä. Katolinen kirkko julisti Bernadetten pyhimykseksi 8.12.1933.

Koska oli tammikuu eli turistisesongin ulkopuolinen aika, pääsimme oppaamme mukana tutustumaan kohteisiin, joihin muutoin on vaikea mennä. Ihailimme Neitsyt Marian patsasta, joka on kallionkielekkeellä, nojasimme luolan seinämään (se kuulemma kuvastaa Kristukseen tukeutumista) ja saimme luvan mennä myös rakennukseen, joka sisälsi pieniä kylpyhuoneita. Jokaisessa niistä oli allas, jossa esimerkiksi halvaantuneita tai muutoin huonokuntoisia kylvetettiin pyhässä vedessä, joka tuli suoraan Bernadetten esiin kaivamasta lähteestä. Meille annettiin mahdollisuus hiljentyä, sitten pesimme kätemme ja kasvomme lähdevedellä ja lopuksi joimme sitä. Otimme tätä lähdevettä mukaamme suoraan hanasta myös omaan pulloon.

Alueella oli kirkkoja, joiden seinät olivat upeiden maalauksien lisäksi täynnä kiitoslaattoja niiltä ihmisiltä, jotka olivat saaneet kokea täällä parantumisihmeen.

Katolinen kirkko on asettanut erillisen tutkimuskomitean selvittämään ihmeparantumisia. Tapausta seurataan lähes kymmenen vuoden ajan, ja mikäli parantuneen tila osoittautuu pysyväksi, se julistetaan ihmeeksi. Tällä hetkellä näitä ”virallisia” ihmeparantumisia on 70, mutta epävirallisia tuhansia.

Kävimme myös Ihmemuseossa, jossa oli valokuvia ja parantumiskertomuksia. - Tapahtuuko ihmeitä? Muistan, kuinka kesällä keskustelin samasta asiasta arkkimandriitta Mikaelin kanssa. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, että kaikkea tapahtunutta ja tapahtuvaa emme mitenkään voi selittää järjellä, vaikka se ihmismielelle olisikin mieluista. Ihmeitä tapahtuu.

Parhaimpana turistiaikana Lourdesin alue täyttyy pyörätuolijonoista, kynttiläkulkueista, pyhiinvaeltajista ja meistä uteliaista, ihmettelevistä turisteista. Lourdesin tapahtumia voi myös seurata päivittäin erilaisista videokameroista esimerkiksi osoitteessa: Lourdes Live TV.

Hesarin toimittajan täytyy pyytää anteeksi Oulun lestadiolaisilta

Maanantai 12.1.2026 - Pirkko Jurvelin

Hesarin toimittajan täytyy pyytää anteeksi Oulun lestadiolaisilta

Taannoin nousi suuri kohu siitä, kun hiihtäjä Vilma Murtomäki vertasi Vantaan kaupunkia Mogadishuun. Vertausta pidettiin rasistisena ja leimaamisena, sillä se pelkisti kokonaisen kaupungin ja sen asukkaat jollakin tapaa alempiarvoisiksi. Vertaukseen liittyi ajatuksen tasolla se, että Vantaalla asuu paljon somalitaustaisia ihmisiä eli toisin sanoen – kuten Murron ajatusmaailma näyttää arvottavan – henkilöitä, joiden kanssa hän ei mielellään halua olla tekemisissä.

Tammikuun alussa Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus, jonka ilmoitettiin ”heijastavan lehden periaatelinjaa”. Kirjoituksen aiheena oli Oulu, joka on tänä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Muutamalla rivillä kerrottiin, että kaupungissa ja lähiympäristössä tulee olemaan paljon tapahtumia. Mutta sitten päästiin pääasiaan:”Kulttuurivuosi on osa oululaista rajankäyntiä ja ristiriitaisuutta”, julistaa artikkelin nimetön kirjoittaja. Ja seuraavassa onkin koko kirjoituksen pääteema:”Oulun seudun poliittiset ja historialliset juuret ovat syvällä vanhoillisissa lähtökohdissa.” - Hox! Kaupunki on perustettu vuonna 1605, joten kyllähän noita vanhoja lähtökohtia on varmasti.

Nyt pääsemme tekstin ytimeen:” Takavuosina vanhakantainen lestadiolaisuus ja vanhakantainen keskustalaisuus hallitsivat – siis jarruttivat – alueen kehitystä. Jarruryhmä on viime vuosina saanut vahvistusta rasisteista.” Siis mitä? Esimerkkejä! Mitä on jarrutettu ja kuka tai ketkä? Tai siis tietysti lestadiolaiset, mutta näistä syytöksistä puuttuu konkretia.

Seuraavaksi kirjoittaja hyppääkin lauseen verran saamelaisuuteen. Tämän jälkeen pompataan Nokian matkapuhelimiin ja vihdoin päästää Oulunsaloon, ”joka on sekä maailmallisten tekno-osaajien että vanhoillislestadiolaisen liikkeen vahvoja alueita.” - ”Perhekeskeisyys – kuten asenteen hieman kaunistellen voisi muotoilla – yrittää löytää tasapainoa Oulun keskustan modernien kehitystarpeiden kanssa. Sovun löytäminen on ollut välillä hankalaa…” - Siis en ymmärrä sanaakaan tästä höpinästä, no eihän siinä mitään asioita kerrotakaan, pistetään vain sanoja peräkkäin.

Tekstin loppuhuipennus:” Oulun maine kaipaa kirkastamista. Se toivottavasti tapahtuu ydin-Oulun ehdoilla ja sen eduksi. Niukkojen resurssien maailmassa kun pitää priorisoida, ja keskinkertaisuuden säännöillä et voi kuin hävitä. Ouluun liittyneiden kuntien markkinointivaltit ovat lopulta vanha kirkko – ja Oulu. Menneisyys ja tulevaisuus.”

Tunsin suurta myötähäpeää lukiessani tätä sekavaa, mitäänsanomatonta hölynpölyä. Toimittajan olisi pitänyt laittaa tekoäly asialle, niin jotain tolkkua olisi tähänkin tullut. Yritin oikeasti löytää tekstistä jonkin punaisen langan, mutta ainoa, mikä sieltä jatkuvasti tuli esiin oli se, että lestadiolaiset ovat hidastaneet ja edelleen hidastavat Oulu kaupungin kehittymistä. Syytös on vakava, ja kohde on suoraan ilmoitettu. Mielestäni toimittajalla on tässä nyt kaksi mahdollisuutta:1. Esittää erittäin painavat, totuudenmukaiset faktat siitä, kuinka lestadiolaisuus on parin sadan vuoden (jolloin liike on vaikuttanut alueella) ajan hidastanut Oulun kehitystä. 2. Pyytää anteeksi väärillä syytöksillä aikaansaatua yleisen mielipiteen muokkaamista negatiiviseen suuntaan.

Journalistin ohjeissa kerrataan toimittajan eettiset pykälät, joita ovat seuraavat:

- totuudenmukaisuus ja tarkkuus

-ihmisarvon kunnioittaminen

-syrjinnän ja vihapuheen välttäminen

-vallankäytön kriittinen tarkastelu

- asiayhteys ja mittasuhteet

-yksityishenkilöiden suoja

-vastuun kantaminen sanavalinnoista

Jään odottamaan julkista anteeksipyyntöä.

Mainilan laukaukset ja Putinin droonit

Torstai 1.1.2026 - Pirkko Jurvelin

Mainilan laukaukset ja Putinin droonit

Uuden vuoden ensimmäinen blogi- tekstini on yleensä käsitellyt alkaneen vuoden ennustuksia. Tällä kertaa en asiasta enää innostunut, sillä vuodesta toiseen ovat kaikenlaiset sivustot kertoneet Nostradamuksen ja Baba Vangan aina yhtä epämääräisiä vihjailuja ja näkemyksiä siitä, mitä meillä on edessämme. Nuo tarinat ovat olleet niin tulkinnanvaraisia ja hämäriä, että mielestäni on jo sama jättää ne kokonaan huomiotta. No, jos nyt sen verran sanon, että Nostradamus viittaa alkaneena vuonna suuriin muutoksiin ja yleiseen epävakauteen (yllätys, yllätys!), ja Baba Vangan tulkitsijat puolestaan kertovat ennustajattaren ilmoittaneen tekoälyn suuresta vaikutuksesta teollisuuteen ja jokapäiväiseen elämään. No, eipä tuokaan ollut suuri yllätys. Tosin vuonna 1996 kuolleella sokealla ennustajalla ei varmaankaan ole ollut minkäänlaista käsitystä tietotekniikasta puhumattakaan tekoälystä, mutta nämä ennustuksethan tulevatkin ”tulkitsijoiden” kautta.

Meillä ei lukion historian tunneilla puhuttu Mainilan laukauksista ja sen seurauksista, koska lehtori ei käsitellyt sotahistoriaa ollenkaan. ”Lukekaa kotona,” tämä naisopettaja (opettajanainen, nykysuomeksi?)ilmoitti. Mikäs siinä, mutta se jäi mieleeni, että kivikausi tuli hyvin käsitellyksi.

30.11.1939 Neuvostoliitto ampui tykeillä ja kranaatinheittimillä omia rajavartijoitaan Mainilan kylässä, joka sijaitsi silloisen Neuvostoliiton puolella. Neuvostoliitto lähetti välittömästi nootin Suomen Moskovan-lähettiläälle ilmoittaen, että Suomi oli ampunut seitsemän tykistön laukausta haavoittaen ja surmaten Neuvostoliiton sotilaita. Suomi tutki asiaa ja ilmoitti, ettei kyseistä tilannetta ole tapahtunut, mutta Neuvostoliitto vähät välitti vastauksesta ja purki hyökkäämättömyyssopimuksen sekä aloitti talvisodan Suomea vastaan neljä päivää myöhemmin.

Sota kesti vajaa neljä kuukautta, ja sen tuloksena Suomi menetti 12 % pinta-alastaan sekä joutui evakuoimaan satojatuhansia ihmisiä. Suomalaisia menehtyi taisteluissa noin 26 000, haavoittuneita oli yli 43 500 henkeä, vangeiksi jäi suurin piirtein tuhat sotilasta ja tuhat siviiliä.

Puhutaan kuitenkin ”talvisodan ihmeestä”, sillä Neuvostoliiton sotilastappiot olivat huomattavasti suuremmat kuin Suomen, ja meidän maamme onnistui kuitenkin lopulta säilyttämään itsenäisyytensä.

Muutama päivä sitten tämä entinen Neuvostoliitto eli nykyinen Venäjä ilmoitti, että Ukraina, jota vastaan se aloitti hyökkäyssodan lähes neljä vuotta sitten, on iskenyt drooneilla Putinin asuntoon Novgorodin alueella. Venäjä on kuulemma valmis esittämään videokuvaa väitteidensä tueksi. USA:n tiedustelu arvioi, ettei Ukraina ole kohdistanut iskuaan Putiniin, vaan toiseen sotilaalliseen kohteeseen samalla alueella. Joka tapauksessa Vladimir itse on päättänyt piiloutua julkisuudelta varoakseen joutumasta murhayrityksen kohteeksi. Nyt tulee mieleeni eräs Adolf H., joka myös vietti loppuaikansa bunkkeriin hautautuneena.

Kyllä Venäjä tämän osaa ja on tarpeeksi röyhkeä toistamaan ilmiselvää valhetta: Tuo se aloitti! Ei aloittanut, mutta mitäpä väliä sillä on - ei ainakaan Venäjälle.

Palatakseni ennustuksiin. Luin tässä ihan juuri (mistähän lienee), että erään ennustuksen mukaan Putinin aikakausi alkaa olla lopuillaan. Tähän ennustukseen haluan uskoa - enkä liene ainoa-, mutta katsotaanpa, mitä tämä uusi vuosi lopulta tuo mukanaan.

Hyvää uutta vuotta 2026!

Joulurauhaa ennen ja nyt

Tiistai 23.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Joulurauhaa ennen ja nyt

Vietin joulua Israelissa noin 50 vuotta eli puoli vuosisataa sitten ryhmämatkalla äitini kanssa. Jouluaattona ajoimme linja-autolla Betlehemiin, jossa osallistuimme kansainvälisen ryhmän mukana englanninkieliseen hartaustilaisuuteen. Valtava ihmisjoukko seisoi kedon laidalla pimeän yötaivaan alla laulaen ”Silent night, holy night”. Kirkkaat tähdet valaisivat muuten niin sysimustaa ympäristöä, tunnelma oli harras. Jossakin vaiheessa huomasin, että lähellä olevien rakennusten katoilla oli sotilaita kivääreineen. He makasivat lähes huomaamattomina aseet ojennettuina intensiivisesti ympäristöä tarkkaillen. Näky jäi lähtemättömästi mieleeni.

Myöhemmin samalla matkalla meidän oli tarkoitus mennä Jerikoon, mutta bussi joutuikin kääntymään takaisin, koska siellä oli ollut aseellisia yhteenottoja.

Tuosta joulumatkasta on siis kulunut yli viisikymmentä vuotta, mutta hyvällä syyllä voidaan sanoa, että Israelin poliittinen tilanne on nyt paljon epävakaampi ja vaarallisempi kuin tuohon aikaan. Vuosikymmenien aikana ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä parempaan suuntaan Israelin ja sitä ympäröivien valtioiden keskinäisissä suhteissa. Se on järkyttävää.

Asuin vuoden verran vaihto-oppilaana Saksassa ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Heti joulunpyhien jälkeen ”sijaisvanhempani” pakkasivat pienen kuplavolkkarin täyteen tavaraa ja suuntasimme silloiseen Tsekkoslovakiaan, Karlovy Vary-nimiseen kaupunkiin (nykyisin Karlsbad). Heillä oli nimittäin Tsekkoslovakiasta loikanneita tuttavia, joiden perheille he lähtivät viemään kaikenlaisia tarvikkeita, joita näillä ei muuten ollut mahdollista saada. Tullimuodollisuudet olivat tarkat, mutta niistä selvittyämme jatkoimme tyytyväisinä matkaa.

Perillä meitä odotti yhteyshenkilö, jonka tapasimme hotellihuoneessamme. Kun aloimme jutella, hän pani sormen suulleen ja osoitti seiniä. Aivan niin, mikrofoneja löytyi sieltä ja täältä, ja siirryimmekin sitten ulos keskustelemaan yhteisistä tuttavistamme.

Kun vallankumous kaatoi kommunistihallinnon, Tsekki ja Slovakia hajaantuivat rauhanomaisesti kahdeksi itsenäiseksi valtioksi vuodenvaihteessa 1992-1993. Olen käynyt viimeisten vuosikymmenien aikana Tsekissä - lähinnä Prahassa - muutaman kerran, onhan kaupunki nähtävyyksineen todella mielenkiintoinen ja kaunis. Tuntuu hyvältä ajatella, että tuolla ihmiset onnistuivat saamaan vapautensa, että heillä on mahdollisuus elää itsenäisinä ja puhua pelkäämättä ilmiantajia. Tuolloin ensimmäisellä käynnilläni silloisessa Tsekkoslovakiassa en ollut osannut kuvitellakaan, että mahdollisuus vapauteen tulisi koittamaan maan kansalaisille lähivuosikymmeninä.

Olen viettänyt 20 ensimmäistä elinvuottani Torniossa, ja minulla on kokemusta rajakaupungin parhaimmista puolista. Me haimme Ruotsista edullista kahvia ja sokeria, ruotsalaiset tulivat Suomen puolelle ostamaan lihaa ja makkaraa, meillä oli kaksikielisiä tuttavia, eikä sillä oikeastaan ollut mitään väliä, kummalla puolella rajaa joku asui. Tilanne on sama tänään: Kauppaa tehdään puolin ja toisin, rajan yli kuljetaan ilman, että sen olemassaolosta edes tiedetään mitään. Jouluostoksille voi piipahtaa tuosta vain, ja kuulemani mukaan jo marraskuussa auennut Ikean joulubuffetti Haaparannalla on saavuttanut valtavan suosion sekä suomalaisten että ruotsalaisten keskuudessa.

Sosiaaliantropologian väitöskirjatutkijana Tampereella toimiva Ville Laakkonen on tiivistänyt ajatuksen valtion rajoista seuraavasti:”Valtionrajat ovat kansainvälisin sopimuksin tai väkivalloin karttaan piirrettyjä viivoja.” On tavallaan ymmärrettävää, että ihmisillä on halu – syystä tai toisesta – muuttaa väkivalloin karttaan piirrettyjä rajoja.

Toivotan rauhallista joulua!

Hyviä tunteita

Tiistai 16.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Hyviä tunteita

Olin viikonloppuna syntymäpäivillä. Sankaritar täytti peräti 40 vuotta ja halusi juhlistaa merkkipäiväänsä sukulaisten ja ystävien kanssa oikein kunnolla. Juhlatilat olivat viihtyisät, ja etenkin lapset nauttivat, kun saivat juoksennella portaita ylös ja alas. Tarjottavaa oli runsaasti – suolaista ja makeaa -, ja illan kohokohtaa odotettiin pyyhkeiden kanssa, siis paljuun menoa lumisen luonnon keskellä.

Ohjelmassa oli kuitenkin yllätys, jota me emme olleet osanneet odottaa, ei edes illan sankaritar. Vieraat komennettiin ulos, ja kiltisti vedimme toppatakit päällemme ja lähdimme pihalle ihmettelemään, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tapahtui jotakin täysin odottamatonta: Säkkipimeän taivaan valaisivat toinen toistaan upeammat ilotulitusraketit! Kun neljäs raketti oli kirkastanut yön, minä rupesin taputtamaan, tokihan näytös nyt tähän loppuisi. Mutta niin ei käynyt! Taputin aivan liian varhain, sillä rakettimyrsky seurasi toistaan, taivas loisti upeasti, kun eriväriset, hullusti kieppuvat ammukset sinkoutuivat pimeyttä kohden. Tuo elämys oli jotenkin niin yllättävä ja pakahduttava, että kyyneleet tulivat silmiini, ja olin siitä itsekseni hiukan hämilläni.

Kun esitys lopulta oli ohi, yksi ja toinen meistä tunnusti liikuttuneensa kyyneliin asti tuota näytöstä katsellessaan ja sanoimme myös, että moinen tunteellisuus tuntui meistä hiukan oudolta.

Suuri yllätys – vaikka osasinkin jo sitä epäillä – oli tieto siitä, että illan sankarittaren esimies oli järjestänyt koko näytöksen, eikä hän edes ollut juhlavieraiden joukossa. Tämä henkilö oli kysellyt tuttavilta etukäteen syntymäpäivästä ja paikasta, missä juhlat järjestetään, hankkinut pakolliset luvat, kouluttanut järjestäjät – ja maksanut kaiken! En edes uskalla ajatella sitä laskua, minkä hän oli tästä lahjasta maksanut. - Esimies saa varmasti kuulla, kuinka me kaikki nautimme tästä upeasta yllätyslahjasta ihan kyyneliin saakka.

Harvoin kai sitä ihminen kyynelehtii hyvällä tavalla koskettavien tunteiden vuoksi. Tai hei, ei ehkä sittenkään niin harvoin. Olin juhlan jälkeisenä päivänä joulukonsertissa. Oulun Tammenlehväkuoro ja Oulun NMKY:n Vaskiveikot esittivät tuttuja ja hiukan vähemmän tuttuja joululauluja. Viimeisenä ohjelmassa kaikui ”Veteraanin iltahuuto”, jota en voi kuunnella ilman, että kyyneleet tulevat silmiini. Tuo laulu esitettiin isäni hautajaisissa, ja se tuo mieleeni hänen lisäkseen kaikki muutkin sodissa menehtyneet veteraanit. Nuokaan kyyneleet eivät olleet surun ilmaisuja, vaan kiitollisuuden ja kunnioituksen aiheuttamia. - Täytyy kyllä tässä tunnustaa, että laulun aikana mieleeni tuli ajatus, että pitäisi opetella ampumaan. No, se niistä herkistä tunteista.

Eilen nauroimme ystävien kanssa kirjapiirissä aivan läkähdyksiin asti. Joimme kahvia ja nautimme juusto- ja keksitarjoiluista ja juttelimme niitä näitä, kunnes eräs paikalla olijoista alkoi kertoa kaksi tuntia kestäneestä lääkärissä käynnistä. Mitä ihmeen nauramista siinä sitten oli? No olipahan vaan, ja kun eräs mukana olijoista kertoi saaneensa ADHD – diagnoosin lapseltaan, niin kyllä meitä sitten vasta naurattikin.

Vaikka käsiteltävä kirja – Eddie Jaku:”Maailman onnellisin mies” - kertoi natsivainoista (tosin onnellisen lopun kanssa), niin tuosta ystävien tapaamisesta jäi hyvä mieli.

Nykymedia tahtoo rusentaa meidät huonoilla uutisilla, ja sen vuoksi on tärkeää ottaa välillä etäisyyttä tiedottamisen maailmaan, tavata ystäviä, jutella, nauraa, olla hyvällä mielellä. Vaikka Tuomas Kyrön luoma fiktiivinen hahmo Mielensäpahoittaja toteaa onnellisuudesta, että ”ihmisen ei ole tarkoitus olla onnellinen, vaan kunnollinen”, niin kyllä se onnellisuus tekee välillä niin hyvää!

Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi

Sunnuntai 7.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi: Muotokuvamaalarin tie opettajasta munkiksi

Isäni suvussa oli tapana teettää perheen jäsenistä muotokuvia. Niinpä myös Ilkka -isäni innostui asiasta, ja koska hän tunsi Torniossa nuoren taiteilijan, Pertti Pulkkisen, hän pyysi tätä maalaamaan muotokuvat meidän perheen kolmesta lapsesta. Nämä taulut koristivat aikoinaan kotimme seiniä Torniossa (minulla on jopa valokuva siitä seinästä), ja aikojen kuluessa veljeni ja siskoni kuoltua nämä samaiset taulut päätyivät työhuoneeni seinälle.

Muistan Pertti Pulkkisen vain hämärästi, koska olin tuohon aikaan vain vähän päälle kymmenen vuotta vanha, mutta mieleeni on jäänyt pitkä ja hoikka vaaleahiuksinen mies. Saattaa kyllä olla, että sekoitan hänet johonkin toiseen henkilöön, onhan tuosta ajasta kulunut jo yli kuusikymmentä vuotta.

Kuulun ”Tornio sanoin ja kuvin”- facebook - ryhmään, ja laitan sinne harvakseltaan vanhoja kuvia entisestä kotikaupungistani. Nyt satuin löytämään isäni vanhasta kansiosta mustavalkoisen kortin, jossa taiteilija kuvasi Tornion lumisateista maisemaa musta- valkoisin sävyin. Laittamassani kuvatekstissä kerroin, että taiteilija oli Pertti Pulkkinen ja vuosiluku 1957.

Yllätyksekseni kuvan herättämä keskustelu antoi minulle tietoja, joita en ollut osannut mitenkään odottaa. Eräs vastaaja nimittäin tunsi taiteilijan, joka oli ollut Savonlinnan taidekoulun rehtorina siihen aikaan, kun hän itse oli opiskellut siellä. Lisäksi tämä henkilö kertoi tavanneensa Pertti Pulkkisen tämän vuoden elokuussa Savonlinnassa riemuylioppilasjuhlissa, joissa kyseinen opettaja oli ollut mukana.

Nyt minulle siis selvisi myös se, että Pertti oli yhä elossa ja täyttää ensi keväänä 90 vuotta, ja että kyseinen vastaaja on vieläkin yhteyksissä entisen opettajansa kanssa.

Mutta ihmeellisyydet eivät lopu tähän, vaan… Pertti Pulkkinen elää Valamossa munkkina, jonka nimi on Pietari! Kun sain tämän selville, ryntäsin heti koneen äärelle ja löysin jopa videon, jossa munkki Pietari piirtää, maalaa ja kertoo munkkeudesta.

Tämä tieto oli minulle aika hämmentävä, sillä olenhan itsekin viettänyt kesäisin aikaa Valamossa jo yli kymmenen vuoden ajan. Saattaa hyvinkin olla, että muotokuvantekijäni ja minä olemme ohittaneet toisemme jollakin kujalla, seisseet kuuntelemassa samaa liturgiaa tai istuneet Trapesassa yhtä aikaa kahvia tai teetä juoden.

Yritin kovasti etsiä lisätietoa muotokuvamaalaristani, mutta hyvin vähän sitä oli verkossa kyseisen videon lisäksi. Olen kuitenkin päättänyt, että ensi kesän Valamon-reissulla etsin luostarista isä Pietarin, joka on maalannut perheemme muotokuvat. Toivon, että onnistun etsinnässäni ja saisin mahdollisuuden kiittää kauniista muotokuvista, jotka ovat jo vuosikymmenien ajan olleet esillä eri kotien seinillä. - Jos tämä tapaaminen onnistuu, niin se on ehdottomasti uuden blogin aihe!

Joulun alla yli 60 vuotta sitten

Perjantai 28.11.2025 - Pirkko Jurvelin

”Joskus illan hämärissä kirjoitan mä kirjaani...” - Joulun alla yli 60 vuotta sitten

Jonkin muuton yhteydessä heitin roskiin lapsuuden- ja nuoruudenaikaiset päiväkirjani, koska pidin niitä turhana roinana, jolla ei ole mitään merkitystä. No, aika on osoittanut, että olin väärässä myös tässä asiassa. Onneksi jostain syystä säilytin muutaman mustakantisen vihkon, joista osan painatin pieneksi kirjaksi perheelle jaettavaksi. ”Joskus illan hämärissä kirjoitan mä kirjaani…” - Pirkko Törmälän päiväkirjamerkintöjä vuosina 1963 – 1964. Haikeudella luen varhaisteinin – tai oikeastaan lapsen – juttuja tuosta onnellisesta ja tasapainoisesta ajasta. Mutta kuten tänäänkin siellä jossain taustalla on maailmalla tapahtuvia asioita, jotka pelottavat, ja joiden edessä tunnistaa oman ja koko yhteiskunnan avuttomuuden.

19.1.1963 Rakas Kateni !

Tänään on Liisan päivä, kuten päiväyksestä ilmenee (Liisa oli pikkusiskoni). Mutta minulla on vaikka kuinka paljon muuta kerrottavaa. Ensiksi: Sain matikankokeista 81/2, ruotsinkokeista luokan parhaan 8- ja ”pistokokeista”81/2. Niin ne kokeet ovat alkaneet luistamaan.

Tänään Raija ja minä menimme Tuomistolle, koska Liisan päiville oli kutsuttu myös Railo (musiikinopettaja), niin en viitsinyt olla mukana. Tuomistolla Raija tupeerasi tukkani ja laittoi siihen lakkaa (että tuli upea ilmestys). Myöhemmin Raija, Hannu, Kirsti ja minä menimme voimistelusaliin. Pelasimme, mutta sekään ei oikein huvittanut. Kirsti halusi polttaa tupakkaa, niin me lähdimme pensaikkoihin. Rantapään täti oli seminaarin päätyovella ja katsoi merkitsevästi meihin. Kirsti sytytti tupakkansa ja alkoi rauhassa poltella. Hannukin vetäisi savut, vaikka Kirsti ei meinannutkaan antaa. Huomasimme, että voimistelusaliin syttyi valo. Rantapään täti katsoi ikkunasta ulos. Raija ja minä painauduimme pensaiden suojaan, mutta Hannu ja Kirsti lähtivät juoksemaan pois. Kirsti heitti puoli tupakkaa menemään. Sääli tupakkaa. Onneksi Raija ja minä lähdimme pian pois, ettei Rantapään täti olisi alkanut kuulustella meitä. Vaikka emme tehneetkään mitään.

Huomenna on ns. ”Saikkailta”(lasten ja nuorten illanvietto koululla). Ihanaa! Partiopojat ovat järjestäneet sen. Siellä on paljon ohjelmaa ja lopuksi piirileikkiä. Ah! Nyt minun pitää mennä laittamaan tukkaani, että se olisi huomenna hyvä.

P.T.

23.11.1963 Rakas Kate!

On tapahtunut kaikenlaista. Ensiksi eräs asia, joka on saanut koko maailman syvän surun valtaan. Presidentti John Kennedy kuoli eilen salamurhaajan luodista. Eräs mies on pidätetty kuulusteltavaksi. Presidentti oli hyvin pidetty mies. Hän on myös auttanut ydinkieltosopimuksen teossa. Kennedy oli 46-vuotias. Presidenttiä ammuttiin päähän kolme kertaa, kun hän katsoi auton ikkunasta ulos.

Keskiviikkona oli saikkailta. Pekka Juutilainen oli siellä myös. Pekka on Suomen kuuluisimpia juoksijoita. Saikkaillassa oli ihanaa. Piirileikkiä oli vain vajaa tunti. Piirileikissä olin monen pojan kanssa.

Raija-Liisa ja minä olemme perustaneet lehden. Sen nimi on ”Tiina”. Siinä on sekä huumoria, rakkautta ja järkevyyttä. Tänään teemme siihen kannen, huumoripalstan, horoskoopin ja rakkauskertomuksen.

Minulla meni suomen kokeet kurjasti, sain vain 71/2. Viime kerralla sain 81/2.

Pirkkosi

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Perjantai 14.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Alkukeväästä ilmestyy teokseni "Elä kauemmin, elä terveemmin! Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan". Olen jakanut kirjani kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee luostarilaitoksen ja parantamisen historiaa. Toisessa osassa kerron omista luostarikokemuksistani, ja kolmas osa kuvaa luostareista peräisin olevia luonnonlääkkeitä ja hoitokeinoja. Julkaisen nyt yhden luvun tulevasta teoksesta.

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Kun oululainen turistiryhmä teki matkan Valamon luostariin kesällä 2025, olin mukana oppaan ominaisuudessa. Sain onnekseni sovittua tuon matkan ajaksi myös tapaamisen Valamon luostarin arkkimandriitta Mikaelin kanssa. Kun odottelin isä Mikaelia iltapäivällä viiden aikaan vastaanotossa, oloni oli ristiriitainen: Olin umpiväsynyt erinäisten onnettomien yhteensattumien vuoksi ja samalla luonnollisesti hieman jännittynyt siitä, miten tapaaminen luostarin johtajan kanssa sujuisi. Mieluiten olisin mennyt nukkumaan.

Arkkimandriitta Mikael tulikin noutamaan minua puhelin kädessään ja pyyteli anteeksi, sillä piispan puheluun oli vastattava. "Hänellä saattaa olla tärkeää asiaa," isä Mikael tuumi. Olin samaa mieltä eihän piispan sovi antaa odottaa.

Kun astuin sisään arkkimandriitan yläkerrassa sijaitsevaan työhuoneeseen, olin aivan ihastunut: Vanhanaikaiset puiset, pehmeällä sametilla päällystetyt huonekalut, ikkunan edessä sijaitseva työpöytä, punaiset paksut matot lattialla ja seinällä olevayt upeat maalaukset ja ikonit tekivät huoneesta samalla kertaa sekä kodikkaan että juhlavan. "Minustakin olisi ihana työskennellä täällä, " minä ihastelin ääneen. Isä Mikael myönteli, mutta kertoi, että hän tekee töitä enimmäkseen keljassaan, koska silloin koneen ääressä istuminen ei tuntunut aivan yhtä paljon työn tekemiseltä. Aivan oikein, eihän tässä huoneessa edes ollut tietokonetta. Istuuduin sohvalle ja haastateltavani sohvapöydän ääreen nojatuoliin.

Kerroin aluksi tekeillä olevasta kirjastani ja omasta taustastani ja kiittelin jälleen kerran isä Mikaelia siitä, että pääsin keskustelemaan hänen kanssaan ja samalla saamaan tärkeää lisätietoa teokseeni. Hän puolestaan kertoi myös omasta tiestään luterilaisen kirkon piiristä ortodoksiseen kirkkoon ja hiukan siitä, kuinka pörssianalyytikosta tuli Valamon luostarin johtaja.

Aloitin keskustelumme varsinaisen teeman mainitsemalla niistä ttutkimustuloksista, joiden mukaan elämä luostarissa pidentää ihmisikää keskimäärin viisi vuotta. Isä Mikael oli tietoinen näistä asioista, ja myös hän oli sitä mieltä, että terveellinen ruokavalio, joka sisältää vain vähän lihaa, paasto, jollojn  syödään pelkkää kasvisruokaa, säännöllinen elämänrytmi ja yhteisöllisyys ovat avaimia pitkään, stressittömään elämään. Ja vaikka ihminen asuu luostariyhteisössä, hänellä on kuitenkin mahdollisuus olla yksin kaikessa rauhassa keljassaan.

Isä Mikael kuvaili luostarielämää korostaen sitä, että luostarissa asuvalla on elämässään perusturva, valmiit raamit, eikä hänen tarvitse koko ajan miettiä, mitä tekisi seuraavaksi, kannattaisiko kokeilla jotain muuta, pitäisikö sittenkin yrittää enemmän ja paremmin. Kuinka lohduttavaa, rauhoittavaa, helpottavaa.

Valamon luostarissa on esillä ihmeitä tekeviä ikoneja, joiden äärellä ihmiset pyytävät ja rukoilevat apua vaikeuksiinsa. Kysin isä Mikaelilta, miten ihmeisiin tulisi suhtautua. Hän vastasi, että ihmeet ovat todellisia, ja ylimaallisia asioita voi tapahtua ihmisille, jotka tarvitsevat niitä. Tätä ajatusta minun täytyi jäädä miettimään. Kun elämä alkaa uudelleen keuhkojensiirron jälkeen, kun perheeseen syntyy kauan odotettu ja toivottu lapsi, kun saat yllätykseksesi tietää, että sinulla, jonka kaikki perheenjäsenet ovat jo kauan sitten kuolleet, onkin sisko... Ihmeen ei aina tarvitse olla se ihmeparantuminen, jonka sairas saattaa kokea Lourdesin pyhän veden äärellä. Kun mietin elämääni, minun täytyi tunnustaa, että se sisältää paljon ihmeitä.

Isä Mikael kertoi, että ortodoksisen kirkon piirissä on myös mietitty, pitäisikö tiedossa olevista ihmeistä kirjoittaa kirja. Tekijäkin oli jo valmiina, mutta yhteisesti päädyttiin kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei ole erityistä tarvetta ruveta julkistamaan näitä asioita. Täytyy myöntää, että olin samaa mieltä, vaikkakin sellainen teos olisi kyllä löytänyt ostajansa ja lukijansa.

keskustelumme isä Mikael kertoi myös siitä keskusteluavusta, jota ortodoksinen kirkko järjestää sellaista kaipaaville. Ihmiset ottavat yhteyttä joko häneen tai oman seurakuntansa pappeihin, eivätkä kaikki yhteydenottajat ole ortodokseja. Totesimme myös, että synnintunnustus on terapiaa. Kun ihminen saa erehtymisensä ja väärät tekonsa pois mielestään, ja kun hänelle julistetaan synninpäästö, olo on helpompi ja vapaa. On hyvä aloittaa jälleen alusta.

Luonnollisesti olin valmistautunut haastattelutilanteeseen ottamalla selvää isä Mikaelin elämästä, ortodoksisen kirkon rituaaleista ja uskonkäsityksestä, mutta jälleen toimin samoin kuin Arenbergin luostarissa sisar Ursulan kanssa:Vaikka olin valmistellut kysymykset ennakkoon, en toteuttanut suunnitelmaani. Onneksi isä Mikael oli rauhallinen ja pohdiskeleva henkilö, eikä häntä tuntunut haittavan, vaikka keskustelunaiheemme vaihtuivat usein.

Pitihän minun ottaa esille myös jooga, sillä teema kiinnostaa minua monella tavalla. Sisar Ursula oli vastannut kysymykseeni joogasta (Arenbergin luostarissa pidetään myös joogakursseja), että se on ruumiille hyvää tekevää venyttelyä sekä meditaatiota, eikä haittaa, vaikka nimi viittaakin idän uskontoihin. Isä Mikael oli siinä asiassa samaa mieltä, että että joogaliikkeistä eli asanoista voi olla hyötyä vaikkapa selkäsäryn hoidossa. Kuitenkin jooga on muutakin kuin venyttelyä. Kun joogan yhteydessä puhutaan "avautumisesta" ja "yhteyden löytämisestä", kristitty voi joutua pohtimaan, mille asioille, mihin maailmaan hän on avautumassa. Koin tuon huomion tärkeäksi.

"Jumala on elämän lähde." Tämä oli kaunein asia, mikä jäi mieleeni keskustelustamme isä Mikaelin kanssa. Luostarissa keskitytään Jumalan palvelemiseen ja läsnäoloon. Hän antaa elämän, lyhyemmän tai pidemmän, eikä meidän tarvitse kantaa siitä huolta.