Taisteluväsymys

Lauantai 27.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymys

Elokuvassa ”Tanssii susien kanssa” (Dances with Wolves) Kevin Costner esittää luutnantti John Dunbaria, joka taistelee pohjoisvaltioiden puolella Yhdysvaltain sisällissodassa. Tarinan alkuvaiheessa Dunbar, joka on kyllästynyt sotaan ja sotavammaansa, päättää lopettaa henkilökohtaisen sodankäyntinsä ratsastamalla taistelukentän ja vihollislinjojen edessä. Luodit ohittavat miehen läheltä monta kertaa, mutta lopputulos on se, että luutnantti säilyy hengissä kuin ihmeen kaupalla. Omasta pyynnöstään hänet lähetetään Fort Haysin kaupunkiin, paikkaan, joka on viimeinen saareke ennen intiaanien hallitsemaa erämaata. Ja tästä varsinainen tarina alkaakin. Suosittelen elokuvaa!

Dunbarin äkillinen päätös syöksyä vihollisen eteen ammuttavaksi on erinomainen esimerkki siitä, mitä taisteluväsymys tarkoittaa. On ihan sama, mitä tekee, kunhan tästä kaikesta pääsee eroon edes jollakin tavalla.

Toisen maailmansodan aikana Saksan armeija ällistytti muun maailman marssimalla jatkuvasti voitosta voittoon halliten pian koko Eurooppaa. Natsiarmeijan menestys oli suuri mysteeri ja ihmetyksen aihe. Puhuttiin, että armeija taisteli ihmeellisen ”euforian” vallassa, eikä sen tarvinnut edes levähtää. Nykyään tiedämme, että Saksan armeija kävi sotaa huumeiden vaikutusten alaisena. Maa- ja ilmavoimille oli tilattu 35 miljoonaa tablettia Pervitiniä, joka on metamfetamiinivalmiste eli huume. Tämä aine mahdollistaa sen, että käyttäjä pystyy työskentelemään nukkumatta kolmekin päivää, eikä edes tunne nälkää. Voi hyvin ymmärtää, kuinka väsyneitä ja kyllästyneitä Saksan armeijan sotilaat olivat sodan viimeisinä vuosina. Eivät he olleet arjalaisia yli-ihmisiä kuten heistä puhuttiin, vaan aivan tavallisia nuoria miehiä, joilla oli ikävä kotiin. Heidän pelastuksensa oli Pervitin. Myös Hitler itse oli huumeiden orja viimeisinä vuosinaan, ja tunnetusti hänen henkilääkärinsä Theo Morellin oli oltava lääkelaukkuineen paikalla aina tarvittaessa (useamman kerran päivässä). - Näistä asioista voi lukea lisää Norman Ohlerin kirjasta ”Hitlerin tabut” (Like).

Ei Suomikaan ollut mikään puhtoinen maa huumeiden suhteen sotien aikana. Morfiinia annettiin haavoittuneille ja heroiinia särkytiloihin. Kaukopartiosotilaan lääkepakkaus sisälsi edellä mainittujen huumeiden lisäksi myös amfetamiinia, jota oli jo aiemmin mainituissa Pervitin-tableteissa. Tämä lääke oli erinomainen apu taistelutilanteissa, koska se poisti väsymyksen ja näläntunteen, ja koska sillä oli myös kiihottava vaikutus. Onkin tunnettua, että meillä on ollut sodan jälkiseurauksena huumeriippuvaisia sotaveteraaneja. Näiden lääkkeiden haittoja ei tunnettu tuohon aikaan kovin hyvin, ja niiden myönteiset vaikutukset olivat niin suuret, ettei niiden käyttöä haluttu rajoittaa. Hyvästi, taisteluväsymys!

Nyt käydään sotaa virusta vastaan, ja taisteluväsymystä on havaittavissa lähes kaikkialla. Viime kevät meni tsempatessa ja päivitellessä, kesällä saattoi jo pikkuisen huokaista, mutta nyt olemme tilanteessa, josta ei voi sanoa mitään hyvää. Oikeastaan ymmärrän se, että ihmiset (varsinkin nuoret) nousevat vastustamaan loputonta sulkua ja sulkeutumista ja järjestävät juhlia ja reissuja ja ties mitä. Ja kun totuuden nimessä tiedämme senkin, että Suomessa on kuollut vuosittain yhtä paljon asukkaita koronan kuin kausi-influenssan seurauksena, ja että kuolonuhrit ovat olleet ikäihmisiä, niin todellakin ymmärrän, kun nuoret sanovat: ”So what!”

Tavallinen ihminen, sinä, minä ja tuo naapurin kaveri, me olemme sosiaalisia olentoja. Kuinka monta kertaa olenkaan puhunut jumpalla käydessäni (5 krt/vko, aikaa on…), kanssasisarteni kanssa siitä, että jumppa on kivaa, mutta että toisten ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan jutteleminen se vasta kivaa onkin.

Eristäytymisen ja sosiaalisten kontaktien puute jättävät jälkensä: masennus, mielialan lasku, uupumus, unettomuus, yksinäisyys,perheväkivalta… Lista on loputon, ja vaikka epidemia joskus on ohi, sen vaikutukset kestävät pitkään. Enkä nyt puhu taloudellisista ongelmista, jotka ovat asia sinänsä ja tietysti toisaalta tuovat mukanaan psyyken ongelmia.

Jos joku odottaa tämän jutun lopuksi ”jaksetaan yhdessä vielä vähän aikaa” tai ”kyllä tämä joskus iloksi muuttuu”, niin ihan turha on sellaista toivotusta kaivata. Minulta ei tsemppiä tipu, koska en viitsi ruveta teeskentelemään. Tämä pandemia menee joskus ohi, ja me katselemme savuavia raunioita. Sanoisinko, että seuraavan viiden vuoden aikana lehtien otsikoissa nähdään sana ”korona” milloin missäkin yhteydessä hyvin usein. Ellei sitten maailmaan synny uusi virus.

Älä järkeile - se ei ole sinun juttu!

Lauantai 20.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Älä järkeile, se ei ole sinun juttu!

 Pääkaupunkiseudulla asuva ystäväni kertoi  miespuolisesta kaverista, joka ilmeisesti pitää itseään hauskana veikkona. Hänellä on etuoikeus tokaista naispuolisille tutuilleen ikävänmakuisia lausahduksia – mutta nehän ovat vain vitsejä. Eräs tällainen hauska lausahdus, jota hän viljelee mielellään on:”Älä järkeile, se ei ole sinun juttu!”Huumorimies siis kaiken kaikkiaan. Hankalaa tässä on se, että huumori on niin yksisuuntaista: mieheltä toisille, toiseen suuntaan lauotut vitsit eivät ole suotavia. Muutenkin on soveliasta, että tämän jässikän kanssa ollaan asioista samaa mieltä. Siis hänen mielestään näin on hyvä. Toistaiseksi asiat ovat sujuneet, sillä naiset kärsivät kohteliaina ja fiksuina kaikessa hiljaisuudessa, mutta entä sitten, kun tulee se hetki, jolloin jonkun on oltava eri mieltä?

Menin nuorena opettajana sijaiseksi kevään ajaksi erääseen suureen kouluun. Huomasin pian, että isossa opettajakunnassa oli mollauksen ilmapiiri, jota piti yllä eräs miesopettaja. Typerät kommentit eivät osuneet opettajakollegoihin vaan kanslistiin, joka kahvitteli välitunnilla kanssamme. Kuuntelin tuota puhetta ja aloin ihmetellä, mistä oikein oli kysymys. Kanslisti kuunteli aina yhtä hiljaisena vaisusti hymyillen näitä typeriä juttuja, opettajat ja rehtori naurahtelivat yhteistyöhenkisesti. Olin ihmeissäni, mutta tietenkään en uskaltanut puuttua asiaan, olinhan nuori sijainen.

Nyt kun olen vanha ja viisas, ennen kaikkea vanha, olen siinä tilanteessa, että minun nenilleni ei hypitä. Uskallan sanoa vastaan, uskallan olla eri mieltä silloin, kun se on tarpeellista.

On olemassa ihmistyyppi, joka käyttää hyväkseen toisten myötäilyä, arkuutta, sopuisuutta, ja epätietoisuutta, ja näiden kiusaajien (vitsiniekkojen) käytös aiheuttaa uupumista työpaikoilla ja monenlaisia mielenterveysongelmia siellä, missä he vaikuttavat – olipa se sitten vaikka koti, harrastuspiirit, koulu tai se työympäristö.

Viime päivinä olemme kauhuissamme saaneet seurata oikeudenkäyntiä, jossa selvitellään kolmen nuoren yhteistoimin tekemää murhaa. Uhri on ollut lapsuudenystävä, ja nämä surmatyöntekijät olivat hänen ainoat ”kaverinsa”. Uskonpa, että tämä kaikki on alkanut aikoinaan jonkinlaisesta ”vitsistä”. Kaveria on läpsitty, kampitettu, kiusattu – ihan ”vitsillä”. Näin tekijät ovat varmasti selittäneet asian itselleen: hakataan huumorimielessä.

Me olemme kaikki järkyttyneitä, sillä tällaista ei saa tapahtua – ei voi tapahtua – täällä meillä, yhteiskunnassa, jossa on toimiva neuvolajärjestelmä, päivähoitosysteemi, koululaitos, lastensuojelu, kaikki mahdollinen. Mutta ole nyt rehellinen ja katso ympärillesi. Aivan niin. Kyllä sinäkin tunnet jonkun, joka pelaa tätä peliä, mollaa toisia ja selviää tästä synnistä sanomalla ”vitsi vitsinä”. Toivon, että joka kerta, kun satut tällaiseen tilanteeseen, tartut siihen. Älä ohita, älä poistu paikalta, kysy yksinkertaisesti:”Mitä sinä tarkoitat?” On mahdollista, että pieni pysäytys muuttaa asioiden suunnan.

Ikäkriisistä toiseen

Torstai 11.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Ikäkriisistä toiseen

Muistan erittäin hyvin tuon pakkaspäivän, jolloin kävelin Haaparannan ja Tornion välisellä sillalla. Olin ilmeisesti ollut karkkiostoksilla Ruotsin kuningaskunnassa ja palailemassa kotiin. Pysähdyin sillalle katsomaan tuttuja ja rakkaita maisemia, mutta näky ei juurikaan lohduttanut: Tunsin itseni ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Se oli ohi nyt! Ihana ja huoleton lapsuus, varhaisnuoruus, niihin ei ollut paluuta, enkä itse voinut vaikuttaa asiaan. Tuona päivänä täytin viisitoista (15!) vuotta, ja ensimmäinen ikäkriisini iski voimalla. Olin liian vanha. Liian vanha mukavaan ja rentoon elämään. Edessäni häämöttivät aikuisuuden velvollisuudet ja pakot kuin ylipääsemätön Kiinan muuri.

Minulla on valokuva toisen ikäkriisini päivästä. Istun sängyllä hotellihuoneessa Prahassa, olen taiteillut seinälle numeron 20 ja nojaan siihen vakavana ja surullisena. Oli aivan kammottavaa täyttää kaksikymmentä vuotta, hirveää! Valokuvan otti saksalainen ”äitini”,Hannelore, sillä olimme joululomareissulla Prahassa kolmestaan, Gottfried, Hannelore ja minä. Oli siis tammikuun alku, minun syntymäpäiväni, ja minulla täysi masis päällä. Kyllä Saksan vanhempiani huvitti minun kriiseilyni, sillä he puolestaan nauttivat elämästään täysillä mukavassa viiden kympin iässään.

Kun täytin neljäkymmentä (40!), oli normaali työpäivä. Olin päättänyt päivän kunniaksi pukeutua ylioppilasmekkooni, joka ilokseni sopikin päälleni, mutta se olikin sitten sen päivän ainoa ilo. Olin kammottavan pahalla tuulella. Kun välitunti alkoi, istahdin silloisen rehtorin viereen opettajainhuoneessa ja olin kuin myrskyn merkki. Koska asuni oli tavallisuudesta poikkeava, rehtori ei ollut heti tunnistanut minua, oli vain ihmetellyt itsekseen, että olipa rohkea vieras, kun heti istui hänen viereensä. No, asia selvisi, kun aukaisin suuni, ja siinäpä sitten juttelimme kaikessa rauhassa. Kai se minunkin kiukkuni vähitellen laantui (ei Raution Antin kanssa voinut näyttää nyreää naamaa, hän oli itse aina niin mukava).

Jäin eläkkeelle 60-vuotiaana. Sehän tarkoittaa todellista lockdownia – ajattelin silloin. Pari vuotta tein vielä pyydettäessä töitä, mutta sitten huomasin, että työnteko alkoi haitata matkustelua. Mutta eläkeläinen, ikäloppu, mummeli! Muistan, kun en aluksi viitsinyt mennä kauppaan aamulla, koska silloin ihmiset olisivat huomanneet, että tuo on eläkkeellä. Oikeat, hyödylliset ihmiset olivat liikenteessä iltapäivällä vasta töistä päästyään. Mietin myös kovasti, pitäisikö minun tosissani alkaa tekemään jotakin – onneksi en ruvennut. Sanonpahan nyt vain – kokemuksesta viisastuneena -, että tekemistä löytyy niin paljon kuin haluaa.

”Tuntuuko vanhalta?” kysyivät lapseni tämän vuoden tammikuussa. Täytin seitsemänkymmentä (70!!!!) vuotta, ja tietysti minun oli myönnettävä, että tuo luku oli suuri. Apuaaaaa! Olisinpa vielä se murheellinen 15-vuotias Tornion sillalla. Tai ei sittenkään. Ajattelen siskoani, joka kuoli 62-vuotiaana ja veljeäni, joka oli kuollessaan 67-vuotias. He eivät saaneet täyttää seitsemääkymmentä vuotta. Heillä ei ollut mahdollista juhlia tätä komeaa lukua tai viettää sitä kaikessa hiljaisuudessa muistellen ja ihmetellen. Minä ajattelen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut elää tähän päivään asti, nämä monet kymmenet vuodet. En viitsi millään ruveta enää murehtimaan ja kriiseilemään ikääni, nyt haluan olla kiitollinen.

Onko ihminen hyvä vai paha?

Lauantai 6.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Onko ihminen hyvä vai paha?

Jos lähdet illalla yksin kävelemään pimeässä vieraassa kaupungissa, niin mitä ajattelet? Onko ensimmäinen ajatuksesi se, että nyt kannattaa olla todella varovainen, sillä koskaan ei voi tietää, kuka tulee pahoin aikein kulman takaa? Vai ajatteletko, että on mahtavaa lähteä vähän kävelemään ja tutustumaan uuteen ympäristöön ja mahdollisesti myös uusiin ihmisiin? Luulen, että tuo ykkösvaihtoehto tulee useimmille ensiksi mieleen, minulle ainakin (tosin Tokiossa en pelännyt vastaavassa tilanteessa, koska minulle oli vakuutettu, ettei siellä tapahdu mitään ikävää). Me ajattelemme, että ihmisen historia osoittaa, että me olemme itsekkäitä, omaa etuaan tavoittelevia olentoja ja pystymme tekemään pahoja tekoja. Tämän ajatusmallin olemme oppineet, mutta onko se sittenkään oikea?

Olen alkanut opiskella teosta”Hyvän historia, Ihmiskunta uudessa valossa” (Rutger Bregman), ja vaikka olen vasta alussa, kirja on jo tehnyt minuun vaikutuksen. Haluan jakaa teille ihmisen hyvästä puolesta mielenkiintoisen tarinan, jonka Bregman kertoo ihan kirjansa alussa.

Oletko lukenut kirjan ”Kärpästen herra”, jonka William Golding kirjoitti vuonna 1954? No, en minäkään, mutta kirjan tapahtumat menevät suunnilleen seuraavasti: Maailmassa vallitsee sota, ja joukko koulupoikia päätyy autiolle saarelle lentokoneen pudottua. Tarinan alkupuolella pojat valitsevat päällikön, elämä saarella on rentoa ja hauskaa. Aikaa myöten he rupeavat kuitenkin riitelemään ja jakautuvat lopulta kahteen heimoon. Valtataistelu raaistuu, paratiisista tulee sotatanner, ja lopulta kaksi pojista kuolee.

Ilmestyessään kirja ei ollut kovinkaan suuri menestys, mutta nyt se kuuluu kirjallisuuden opintoihin useissa yliopistoissa ja kouluissa, ja sitä käytetään jopa johtamispsykologian opetuksessa.

Kirjan lukeneet voivat sanoa:”Ihminen on paha, M.O.T”. Ai, niin, kysymys on siis lastenkirjasta.

Luettuaan aikoinaan kyseisen teoksen Rutger Bregman oli hyvin vaikuttunut sen sanomasta ja sisäisti opin ihmisen synnynnäisestä pahuudesta. Hänellä heräsi kuitenkin halu selvittää, millainen henkilö kirjan kirjoittaja oli ollut. Bregman sai selville, että William Golding oli ollut hyvin onneton ihminen, joka kärsi masennuksesta, juopotteli ja löi lapsiaan. Golding oli sanonut:” Ymmärsin natseja, sillä olen luonnoltani samanlainen.” Kirjansa hän oli kirjoittanut ”osin tämän surullisen itsetuntemuksen pohjalta”.

Bregman halusi löytää jonkinlaisen vastatodisteen Goldingin romaanille, jonka tarinaa ihmiset pitivät totuudenmukaisena. Aikansa etsiskeltyään hän osuikin kultasuoneen: Australiassa ilmestyvässä The Age-lehdessä oli ollut uutinen (päivätty 6.10.1966), jossa kerrottiin kuudesta pojasta, jotka oli löydetty Átan saarelta Tyyneltämereltä. Pojat olivat olleet saarella jo yli vuoden, kun heidät löysi sattumalta eräs laivuri. Uutisen innoittamana Bregman alkoi selvitellä asiaa, ja kaikki tämä johti lopulta siihen, että hän pääsi tapaamaan erästä kyseisen ryhmän poikaa (sillä välin jo 70-vuotiasta miestä) ja heidän pelastajaansa (tutkimuksen aikaan jo 90-vuotias).

”Te löysitte heidät, kaikki toivo oli jo menetetty. Muistotilaisuudetkin on pidetty,” kuului vastausviesti laivurille, joka oli uteliaisuudesta poikennut autioksi luullulle saarelle. Siellä hän tapasi järkytyksekseen kuusi poikaa, jotka ilmoittivat haaksirikkoutuneensa saarelle karkumatkan seurauksena ainakin viisitoista kuukautta aiemmin. Laivuri Peter Werner ei uskonut poikien kertomaa tarinaa, mutta otettuaan yhteyden maihin, hän sai viestin, joka vahvisti poikien kertoman.

Bregman matkusti Australiaan ja tutki tapahtunutta monen kuukauden ajan. Hänellä oli onnea, koska eräs pojista ja kyseinen laivuri olivat elossa ja asuivat lähellä toisiaan.

Mitä sitten oli tapahtunut oikean elämän ”Kärpästen herrassa”? Pojat olivat erään kristillisen sisäoppilaitoksen oppilaita ja kuulemma lopen kyllästyneitä kouluunsa, varsinkin siellä tarjottavaan ruokaan. He päättivät karata, sieppasivat veneen ja joutuivat myrskyn vuoksi ajelehtimaan kahdeksan päivää ilman ruokaa ja puhdasta vettä (he tallensivat sadevettä). Lopulta pojat päätyivät asumattomalle Àtan saarelle, joka on autio tänäkin päivänä. Mikä oli sitten tilanne, kun kapteeni Werner lopulta löysi heidät?

Hän kertoo muistelmissaan:”Siihen mennessä, kun me tulimme paikalle, pojat olivat rakentaneet pienen yhteisön, jossa oli kasvimaa, koverrettuja puunrunkoja veden keräämiseen, kuntosali erityislaatuisine painoineen, sulkapallokenttä, kanahäkkejä ja jatkuvasti ylläpidetty tuli. Kaiken tämän he olivat tehneet käsin apunaan vanha veitsenterä ja aimo annos päättäväisyyttä.”

Nuoret (13-16-vuotiaita) olivat alusta asti sopineet toimivansa työpareina, joilla oli tiukat työvuorot. Jos heillä oli kinaa, he lähtivät kävelemään omille tahoilleen, ja illan mittaan erimielisyydet sovittiin ja annettiin anteeksi.

Bregman kertoo kirjassaan siitä kurinalaisesti suunnitellusta arjesta, jota pojat elivät yhteisymmärryksessä. Kun he lopulta pääsivät palaamaan koteihinsa, pojat tutkinut lääkäri kertoi heidän olevan erinomaisessa kunnossa: Heidän lihaksistonsa oli erinomainen, ja yhden pojan murtunut jalka oli tervehtynyt täysin.

Tämä on toisenlainen tarina, ja tämä on tosi. Bregman kirjoittaa, että sen sijaan, että nuoret laitetaan lukemaan keksittyä kulttikirjaa, heille voisi antaa luettavaksi tarinan kuudesta pojasta, jotka haaksirikkoutuivat autiolle saarelle, tarinan ystävyydestä ja uskollisuudesta.

Olen lukenut vasta muutaman kappaleen ”Hyvän historiaa”. Jo nyt Bregmanin sinnikäs ja laaja tutkimus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Huomaan myös, että käsitykseni ihmisluonnosta on ottamassa uuden suunnan.

Elämää uusien keuhkojen kanssa

Keskiviikko 27.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Elämää uusien keuhkojen kanssa

Runsaat neljä kuukautta sitten mieheni sai leikkauksessa uudet keuhkot ja samalla uuden elämän. Keuhkojensiirtoleikkaus suoritettiin HUS:ssa kuten kaikki elinsiirrot täällä Suomessa. Keuhkofibroosi-diagnoosin saaminen kolmisen vuotta sitten oli minulle suuri järkytys, mutta tuolloin Kalevi tuumi, ettei hän usko koko juttuun. Aikaa myöten sairaus oli kuitenkin otettava todesta, ja viime kesänä hänen tilanteensa oli jo vakava: Hengitys oli mahdollista vain lisähapen avulla, liikkumiseen tarvittiin pyörätuoli. 14.9.2020 tuli HUS:sta kaivattu puhelinsoitto: Uudet keuhkot ovat löytyneet! Tuo viesti muutti elämämme täydellisesti siitä, mihin olimme jo alistuneet (tuosta päivästä olen kertonut16.9.2020 kirjoitetussa blogissa).

Leikkauksesta on kulunut vasta vähän aikaa, mutta päivitän mieheni ”terveystiedot” hänen luvallaan, sillä uskoakseni asia kiinnostaa niitä, jotka ovat tilannetta seuranneet. Kalevi tuli eilen HUS:sta normaalilta kontrollikäynniltä. Näin toipumisen alkuvaiheessa Helsinkiin on mentävä joka kolmas kuukausi, OYS:ssa piipahdetaan sitten välillä veri- ja monissa muissa kokeissa. Tällä kertaa Helsingissä käynti oli hieman jännittävämpi, koska keuhkoista otettiin koepaloja, joista tutkittiin mahdollisia hylkimisreaktioita. Näytteet olivat puhtaat, ja siitä iloitsemme tietysti kovasti! Samalla käynnillä sovittiin, että tiettyjä lääkkeitä saa vähentää, mikä on aina myös hyvä asia. Esimerkiksi kortisoni turvottaa ja tuntuu piristävänkin sen verran, että toipilaan yöunet jäävät lyhyiksi, vaikka hänellä ei ole aiemmin ollut minkäänlaisia univaikeuksia.

- Miten se oikein on, joko minä pian saan ruveta ajamaan linja-autoa? Millaiset käytännöt näissä jutuissa on? kyseli Kalevi hoitavalta lääkäriltä.

- No eipä ole kukaan koskaan aikaisemmin kysellyt neljä kuukautta keuhkojensiirron jälkeen, että joko pääsee palaamaan töihin, ihmetteli lääkäri.

- En minä ihan vielä töihin, mutta tällainen periaatekysymys vain.

- Odotellaan nyt ainakin se puoli vuotta ja katsotaan sitten.

Jo aikaisemmin mieheni oli yrittänyt selvittää, miten koronarokotteen kanssa toimitaan. Hänelle vastattiin: Kukaan ei tiedä. Asia on täysin uusi, ja pitää odottaa niin kauan, että saadaan kokemuksia ulkomailta. Kunhan jossakin päin maailmaa aletaan rokottaa myös elinsiirtopotilaita, ja jos heillä ei ilmene ongelmia, niin sitten Suomessakin voidaan antaa rokote.

Elinsiirtopotilaamme arki alkaa jo olla hyvin samanlaista kuin vanhoina hyvinä aikoina. Suuri päivä oli se, jolloin Kalevi sai jälleen ajaa autoa. Hän oli onnessaan ja minä myös, koska kuljettajana toimiminen ja pitkin moottoriteitä huristeleminen ei ole ollenkaan minun juttuni. Miten sitten pitäisi suhtautua toipilaaseen, jolla on enemmän intoa kuin voimia? Minä olen päättänyt olla stressaamatta ja kieltelemättä, menköön ja tehköön niin kuin hyvältä tuntuu. Esimerkiksi nyt katson kelloa, koska tiedän hänen lähteneen tänään hiihtoreissulle (uuden elämän toiselle!) kolmisen tuntia sitten. Minua ei suuremmin huoleta, koska laskeskelen, että automatkoihin menee aikaa, eikä hiihtovauhtikaan ole järin kova. Sitä paitsi mies saattaa tulomatkalla kiertää jonkun tuttavan kautta ja jutella tämän pihalla tai ehkä käväistä kaupassa. Tällaisen urakkapäivän jälkeen seuraakin yleensä lepopäivä, jolloin Kalevi valittaa jalkasärkyä tai käy muuten hitaammalla. Palautuminen siis kestää. Mutta huomatkaa: Leikkauksesta on kulunut vasta neljä kuukautta!

Yksi asia tässä nykytilanteessa huvittaa minua, vaikka ei tietenkään saisi, mutta ei voi mitään. Kalevin elopaino on lähtenyt komeaan nousuun operaation jälkeen. Nyt oli lääkäri sanonut HUS:ssa, että 75 kg riittää (nykyinen paino), lisää ei juurikaan saisi tulla. Hän oli kertonut myös siirteen saaneesta henkilöstä, joka lihoi leikkauksen jälkeen 30 kg. ”Se oli sen miehen menoa”, lääkäri oli todennut. Miksi minua siis huvittaa, vaikka asia on tärkeä? No, kun itse olen koko elämäni ajan saanut vahtia puntarin lukemia ja katsella haikeana Runebergintorttuja ja täytekakkuja, kun taas mies on kaksi käsin ja täysin huoletta hotkinut näitä herkkuja, niin hei, nyt on hänen vuoronsa miettiä, mitä suuhunsa pistää! Laittakoon mitä tahansa, minä en huomauttele enkä laske, mutta nyt tämä toipilas on siinä tilanteessa, että yhdetkään entiset farkut eivät mahdu enää kiinni.

Uusia farkkuja saa kaupasta, ja toivottavasti kortisonin vähentäminen hillitsee myös ruokahalua. Parasta ja tärkeintä on, että uudet (käytetyt) keuhkot on asennettu hienosti paikoilleen, ja että ne suostuvat yhteistyöhön muun kehon kanssa. Jospa ensi vuonna tähän aikaan saamme katsella aurinkoa Gran Canarialla. Olemme jo varanneet matkan!

Jaksaa, jaksaa!

Lauantai 23.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Jaksaa, jaksaa!

Katselin eräänä päivänä vanhaa valokuvaa hiihtokilpailuista. Olin tuolloin kolmannella luokalla, ja taisivatpa nuo kisat olla oman koulun pienet mittelöt. Osallistuin, koska hiihtäminen oli mukavaa, ei siinä sen kummempia syitä tarvinnut olla. Kaikki saivat kuumaa mehua ja palkinnon, hyvä juttu. Tämä tapahtuma on jäänyt mieleeni sen vuoksi, että muistan ihan selvästi, kuinka isäni käveli ladun vierellä osan matkaa (vauhti ei siis ollut järisyttävän kova) ja kannusti rauhallisesti. Se ei ollut mitään sellaista, että ”antaa palaa!”, vaan paremminkin ”kyllä tämä tästä”. Tuon parempaa tsemppaamista ei olekaan.

Tämä talvi on ollut mielestäni pitempi kuin mikään edellinen talvi, eikä loppua näy. Ulkona on kova tuuli, lunta pyryttää, taivas on tummanharmaa. Harrastamiset ja ihmisten väliset kohtaamiset ovat vähissä, eikä luvassa ole parempaa, päin vastoin pahempaa, mikäli uutisiin on uskominen. Koronaviruksen uusi mutaatio leviää nopeasti, eikä rokotuksia ole näköpiirissä.

Ilahduin tänään vähäksi aikaa, siis vähäksi aikaa. Tuttavamme lähettivät viestiä Kanarialta. He ovat keräämässä matkaryhmää Maspalomakseen ensi vuoden tammikuuksi. Haluaisimmeko lähteä mukaan? Vastasin heti, että laittakaa vain nimet listaan, me tulemme. Seuraavaksi googlailin ryhmän hotellia. Tarkastelin aikani hotellin tietoja ja ilmoitin miehelleni, että me ei sitten mennä tavalliseen huoneeseen. Kun kerran lähdössä ollaan, niin hotellista otetaan kunnon sviitti. Mieheni oli samaa mieltä. Noin kymmenen minuutin ajan kuljin ympäriinsä euforian valtaamana, kunnes tajusin, että lähtöön on aikaa 11, 5 kuukautta. Tuon ymmärtäminen oli aikamoinen mahalasku. Ei kannata alkaa rastia kalenterista päiviä. Se siitä. Ulkona pyryttää enemmän kuin puoli tuntia sitten, ja hämärä tiivistyy.

Saksalainen ystäväni soitti jälleen. Hänen 80-vuotias kumppaninsa on saanut koronarokotteen, eikä sivuvaikutuksia ole ilmennyt. Hyvä juttu. Suurempi keskustelunaihe meillä oli kuitenkin se, että molemmilla oli tylsää. Saksassa rajoitteet ovat vielä paljon ankarammat kuin täällä, mutta näyttääpä tuo rokoteasia olevan sujuvampaa.

- Eilen meille tuli postissa kirkasvalolamppu! Se on sellainen…Kertoi Joschka.

- Tiedän, minulla on kaapissa ollut semmoinen jo monta vuotta, mutta en ehdi katsella sitä aamuisin, koska minun pitää mennä jumppaamaan.

- Meidän lamppu maksoi 57 euroa.

- Meillä suurin piirtein saman verran.

- Minä olen jo tänä aamuna ottanut valohoitoa kymmenen minuuttia.

- Tosi hyvä.

- Kaikkea hyvää ja niin pois päin! Terveisiä!

- Samoin! Heippa!

Tällaisia keskusteluja me käymme. Joskus Joschka yltyy puhumaan politiikkaa, ja silloin puhelut kestävät enemmän kuin kolme minuuttia. Talvi on siis pitkä Saksassakin, kun myyntiin on otettu kirkasvalolamput.

Joskus ihmisiä yritetään lohduttaa sanomalla, että heidän asiansa ovat joka tapauksessa paljon paremmin kuin monella muulla. Näin on. Katsotpa lähelle tai kauas, tiedät, että ihmiset näkevät nälkää, ovat työttömiä, sairastavat raskaita elimellisiä tai mielenterveyteen liittyviä tauteja, ovat yksinäisiä, ovat kiusattuja, eivät jaksa enää. Tämä on totta. Se vain on niin, ettei minun murheeni katoa, vaikka maailmalla löytyy isompia suruja. Sen sijaan toivoisin, että meillä kaikilla olisi joku minun isäni kaltainen henkilö – vaikka etäyhteyksien päässä -, joka ei patistelisi, vaan tuumaisi rauhallisesti, että kyllä tämä tästä. Hyvässä lykyssä lopussa odottaa palkinto ja kupillinen kuumaa mehua.

Kaleva - Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat

Sunnuntai 17.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Kaleva – Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat

Sanomalehti Kaleva on kunnostautunut viime viikkojen aikana julkaisemalla laajoja artikkelikokonaisuuksia vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä ja sen jäsenistä. Viimeisimmät artikkelit käsittelevät liikkeen piirissä esiintyneitä hoitokokouksia, joita pidettiin 70-80-luvuilla, ja erään artikkelin mukaan ne ovat käytäntö myös tänä päivänä. Kirkollinen lehti Kotimaa käsittelee samaa teemaa myös sekä artikkelin että blogisivun tekstein. Näyttää siltä, että toisille liikkeen jäsenille hoitokokouskäytäntö on tuttu vielä tänäkin päivänä, kun taas toiset eivät oikeastaan edes kunnolla tiedä, mistä puhutaan.

Olen lukenut nämä lehtijutut kommentteineen tunnollisesti, mutta vähitellen mielessäni on alkanut raksuttaa kysymys: Kaleva, miksi jaksat nähdä näin paljon vaivaa tämän asian eteen? Paljon vähempikin olisi riittänyt. Lukijat ovat jo aivan varmasti ymmärtäneet, mistä on kysymys, ja jos eivät ole, niin heitä ei ole sitten koko asia suuremmin kiinnostanut (kuten epäilen monen lukijan kohdalla asian olevan). Mutta miksi antaa näin paljon palstatilaa tälle uskonliikkeelle, kun ympärillä oleva maailma kiehuu ja kuohuu, kun maailmanhistoriallisesti katsottuna on meneillään monenlaisia merkittäviä asioita? Pohdiskelujeni tuloksena olen tullut siihen loppupäätelmään, että tälle runsaalle huomiolle, jota vanhoillislestadiolainen liike on lehdessä saanut, voi olla kolme syytä. Joku keksii varmasti vielä useampiakin näkökulmia, ja niistä voi lähettää kommentteja vaikkapa sähköpostiini tai facebook-sivulleni: Kirjailija Pirkko Jurvelin. Luettuasi tämän blogitekstin voit miettiä, olenko oikeilla jäljillä.

1. Kaleva haluaa lisätä oman jakelualueensa väestön hyvinvointia. Tämän vuoksi alueella esiintyvän uskonnollisen liikkeen harjoittamia ihmisiä vahingoittavia käytänteitä pitää pyrkiä tuomaan julki, sillä vasta silloin niihin ymmärretään puuttua. Sanomalehti Kaleva on vilpittömästi ihmisen asialla sekä pyrkii tasapuolisesti ottamaan huomioon kaikkien osapuolten kokemukset ja tuntemukset. Ilmeisesti jatkossa Kaleva tuo esiin samantyyppisiä vääryyksiä, joita esiintyy myös muissa uskonliikkeissä, poliittisissa puolueissa, monenlaisissa järjestöissä ja seuroissa sekä lukuisilla työpaikoilla. On suuri haaste alkaa selvitellä näitä asioita, eikä se ole edes ihan ilmaista (ihmiset sanovat irti kestotilauksiaan), mutta nyt mennään rehellisyys ja oikeudenmukaisuus edellä.

2. ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.” Tämä sitaatti viittaa tässä Kalevan omistussuhteisiin ja hallintoon. Onhan tietysti totta, että lehden päätoimittaja on vain palkkatyöläinen, orja, joka tottelee kuuliaisesti isännän käskyjä. Te, jotka olette minua paljon viisaampia, voitte googletella Kalevan hallitusta ja koko konsernia omistajineen (minäkin vilkaisin). Lestadiolaisia käsittelevissä artikkeleissa on kiitettävästi tuotu julki se seikka, että jäsenissä on runsaasti elinkeinoelämässä mukana olevia ja hyvin menestyviä henkilöitä. Tätä seikkaa ei esitetä aina edes kiittäen ja kehuen, vaan siellä taustalla tuntuu kaihertavan jokin. Minä kysynkin nyt, että mitä pahaa siinä on, jos joku paiskii töitä, työllistää muita ja tienaa rahaa? Kysyn myös, että kuka tai mitkä tahot voivat joutua taloudellisesti kärsimään lestadiolaisyritysten menestyksen vuoksi? Kuka on kateellinen tästä menestyksestä? Keneltä se on pois?

3. Huhtikuussa on maassamme kuntavaalit. Yritin tuossa katsella, joko mahdollisia ehdokkaita olisi esitelty, mutta ei vielä. Näppärä lukija huomaa varmasti, mitä minulla on mielessäni. Aivan niin. Kun tässä muutaman kuukauden ajan kovasti rummutetaan erään tietyn liikkeen kamaluuksia, niin kyllähän jokainen äänestäjä miettii, ettei kai tuota lestiä passaa äänestää. Hyvä, lahjakas, työteliäs ihminen, mutta kun on mokoma yhtiöläinen. Eikö siinä Kalevassakin kerrottu sitä ja tätä ja tuota, niin enpä kyllä voi äänestää muuten hyvää ehdokasta. Harmi, jos ei olisi ollut tuo l-kirjaimella alkava rasite, niin ilman muuta olisi ollut hyvä tyyppi hoitamaan yhteiskunnan asioita.

Tämän blogin tarkoitus ei ole vähätellä Kalevan kirjoituksia hoitokokouksista. Ne ovat olleet traumatisoivia tapahtumia, ja minun on helppo uskoa, että joku ”hoidettavana” ollut kärsii näistä muistoista edelleen. Tämän blogin tarkoitus on herätellä lukija miettimään, miksi lehti jatkuvasti pitää pinnalla yhden (merkitykseltään pienen) uskonliikkeen asioita. Minä itse en osaa olla niin sinisilmäinen, että kuvittelisin kyseessä olevan pelkästään lehden hyväntahtoinen, empaattinen yritys auttaa vaikeita kokeneita lukijoitaan.

Hallitus, ei saa valehdella!

Maanantai 11.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Hallitus, ei saa valehdella!

”Valepukki, valepukki penkillä makkaa, housut on rikki eestä ja takkaa!” Näin me lapsena huutelimme, kun joku oli saatu kiinni narraamisesta. Jo pienestä pitäen minut on kasvatettu tiedostamaan, että valehteleminen on väärin, jos ei suorastaan synti. Kasvattajina ovat olleet kotiväki, ukki, koulu ja muu yhteiskunta. Jos kuitenkin rikoit tätä normia, sait kärsiä seurauksena joko kasvatuskeskustelun tai rangaistuksen tai molemmat.

Keväällä Suomen kansalle kerrottiin, että koronavirusta voisi torjua pesemällä käsiä usein, käyttämällä desinfiointiaineita ja pitämällä turvavälejä. Hallituksen tiedotuksen mukaan maskeilla suojautuminen ei tutkimusten mukaan estänyt viruksen leviämistä. Asia selvä. Minä ainakin uskoin tyttöministereitä, vaikkakin terveydenhuollon parissa työskentelevä ystäväni oli eri mieltä.

Syksyn mittaan asiasta annettiin uudet ohjeet ja uutta tietoa: Maskit suojaavat viruksen leviämiseltä, ja niiden käyttöä suositellaan. Minähän en uskonut moista höpötystä, koska hallitus oli keväällä puhunut aivan päinvastaista.

Tähän mennessä minullekin on selvinnyt, että maskin pitäminen on hyvä ja suorastaan terveyttä edistävä tapa, ja pidänkin niitä varalla joka takin taskussa ja laukkujen sivulokeroissa. Mutta nyt minä olen kuitenkin armottomasti suuttunut hallitukselle:”Valepukki, valepukki penkillä makkaa, housut on rikki eestä ja takkaa.” Pääministeri Sanna Marin on puolustellut hallituksen keväistä linjaa kertomalla, että maskisuositusta ei keväällä annettu osittain siksi, ettei maskeja ollut. Siis piti valehdella. Kyllä minä olen niin mieleni pahoittanut. Miksi Marin ei voinut sanoa:”Maskin pitäminen saattaa suojata viruksen leviämiseltä. Valitettavasti Suomessa niitä ei ole tällä hetkellä saatavissa tarpeeksi, mutta hallitus ryhtyy heti toimiin tämän asian korjaamiseksi.” Ei, Marin ei voinut puhua totta, hänen piti valehdella. Olen joskus miettinyt, menettikö monikin suomalainen henkensä tämän valheen vuoksi.

Koronavirusta vastaan on vihdoinkin kehitetty rokotteita jo monessa maassa. Niitä on testattu, ne vaikuttavat luotettavilta ja turvallisilta, ja ihmisten rokottaminen on aloitettu eri maissa ympäri maailman. Uutisen aiheuttama hilpeä juhlahumu on kuitenkin jo unohtumassa meidän maassamme, sillä viimeisten tietojen mukaan kestää kokonainen vuosi, jotta kaikki suomalaiset saadaan rokotettua. Siis mitä? Tällä hetkellä yli miljoona brittiä on saanut rokotteen, mutta kaikkein pisimmällä on Israel, jonka kansalaisista 1,37 miljoonaa on rokotettu (5.1.). Miten nämä maat ovat onnistuneet tässä? Kyseiset maat ovat tehneet erityisiä sopimuksia myyjien kanssa, ja ainakin Israel osallistuu myös rokotetutkimuksiin. Miten meillä? Ei mitenkään, tai siis on Suomessakin muutama tuhat terveydenhuollon parissa työskentelevä rokotettu (lukuun ottamatta OYS:n kätilöitä, jotka saavat asiakkaansa hoidettavakseen lennosta ilman mitään esitutkimuksia). Mutta kun ihmisiä on lomilla ja… Pääministeri Sanna Marin on kuulemma ”toivonut ripeämpää rokotustahtia”, mutta on kuitenkin sitä mieltä, ettei Suomi ole epäonnistunut asiassa. Toisaalta Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Saksan liittokansleri Angela Merkel ovat olleet suorastaan raivoissaan siitä, että rokotusten antaminen takkuaa. Miksi Marin ei voinut raivota kuten Euroopan johtavat poliitikot? No, ehkäpä hän ei ole johtava poliitikko, vaan asioita opiskeleva nainen, joka ei saa tehdä virheitä. Ja jos niitä tulee, ne selitetään pois eli val…

Yhdysvaltain lähes entinen presidentti Donald Trump on poliittisen valehtelun saralla ylivoimainen ykkönen. Tämä mies sumuttaa suurta ja pientä yleisöä lähes töikseen, sillä Washington Postin mukaan Trump valehtelee tai vääristelee totuutta 7,6 kertaa päivässä. Mitä tämä kertoo miehestä ja hänen harjoittamastaan politiikasta? Niinpä niin. Totuuden kertominen voi olla joskus raastavaa, hävettävää, kauheaa ja kaikkea siltä väliltä, mutta sitä kannattaa kokeilla. Suosittelen kaikille, myös maamme hallitukselle.

Ennustuksia vuodelle 2021

Keskiviikko 6.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Ennustuksia vuodelle 2021

No, niin, nyt kannattaa lukea. Seuraavassa kerron, mitä tulee tapahtumaan juuri alkaneen vuoden aikana. Siinä tapauksessa, että nämä ennustukset eivät kuitenkaan toteutuisi, ilmoitan jo etukäteen olevani syytön siihen. Kirjoitan vain sen, mitä muuta ovat sanoneet.

Aloitetaan Nostradamuksesta eli ranskalaisesta Michel de Nostredamesta (1503-1566), joka oli lääkäri, astrologi ja ennustaja. Hän kirjoitti ennustuksensa nelisäkeisten runojen muotoon, ja niitä voi tulkita monella tavoin.

- Kuluvan vuoden aikana ilmenee suuria aurinkomyrskyjä, jotka aiheuttavat maapallolla valtavaa tuhoa. ”Vesi nousee, ja maa häviää sen alle.”

- Suuri komeetta joko osuu maapalloon tai ohittaa sen hyvin läheltä aiheuttaen monenlaista vahinkoa. ”Taivaalla näkyy tulta ja pitkiä kipinäjuovia.”

- Valtava maanjäristys tuhoaa Kalifornian.

- Maanjäristyksiä tapahtuu myös ”läntisissä” maissa.

- Suurten vaikeuksien jälkeen (viime vuosi) ihmiskunnalla on edessään vielä pahempaa.

- Venäläinen tiedemies kehittää biologisen aseen, joka voi muuttaa ihmiset zombeiksi.

-Muslimit asettuvat maailman johtoon.

-Amerikkalaisista sotilaista tulee osittain ihmisrobotteja heille kehiteltyjen aivoimplanttien ansiosta (älkää kysykö minulta, mitä tuo oikeasti tarkoittaa).

- Paavi Franciscus tuo ihmiset lähemmäs kirkkoa.

Nostradamuksen mukaan tuleva vuosi ei siis ole ainakaan helpompi kuin edesmennyt. Kokeillaanpa nuoremman polven ennustajaa.

Brittiläinen fyysikko Craig Hamilton-Parker on aikaisemmin osannut ennustaa koronaviruksen tulon maailmaan sekä Brexitin ja myös Trumpin häviön vaaleissa. Tälle vuodelle on hänen mukaansa luvassa seuraavia tapahtumia:

- Lentokoneeseen tehdään terrori-isku.

- Tsunami tuhoaa alueita.

- Himalajalla, Iranissa ja USA:ssa tapahtuu suuria maanjäristyksiä.

- Bidenin presidenttikausi päättyy tavallista aikaisemmin joko onnettomuuden tai sairauden vuoksi.

- Hänen tilalleen tulee todennäköisesti maan ensimmäinen naispresidentti.

- Koronavirus haittaa yhä normaalia elämää.

- Lentoliikenne palaa normaaliksi kesään mennessä.

- Kiinasta saa alkunsa kaksi uutta virusta.

Ei, ei naurata tämäkään! Nyt ei auta kuitenkaan panikoida. Muistin juuri, kuinka kauhistunut olin kuullessani aikoinaan, että Trump oli voittanut presidentinvaalit. Luin kuitenkin pian jostakin verkkolehdestä, että eräs arvovaltainen ennustaja oli ilmoittanut, että miehen kausi jää puolen vuoden mittaiseksi. Olin todella helpottunut tästä ”uutisesta” (joka ei tietenkään toteutunut). Koska olen ottanut kyseisestä kokemuksesta opikseni, ennustan, että korona häviää Suomesta kesään mennessä ja muualta maailmasta tämän vuoden aikana. Maanvyöryjä, tulvia, maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia tapahtuu tuon tuostakin, mutta niissähän ei ole mitään uutta. Ennustan kuitenkin myös, että kevään jälkeen tulee kesä, ja sitten päästään ottamaan aurinkoa ja uimaan. Hyvää uutta vuotta!

Laiskaa uutta vuotta!

Keskiviikko 30.12.2020 - Pirkko Jurvelin

Laiskaa uutta vuotta!

Lueskelin joutessani (!) teosta ”Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään?” (Satu Kaski – Vesa Nevalainen). Heti alkuun on tässä todettava, etten kokenut lukiessani mitään ahaa-elämystä, vaikka olin jotain sellaista odotellut. Laiska- ja laiskuus-sanoja oli kyllä kirjassa tukittu niin moneen paikkaan, että se tuntui jo haetulta. Tekijät mainitsevat esimerkiksi ”tilannekohtaisen laiskuuden”, jolla he tarkoittivat sitä, ettei ihminen uuden tilanteen yllättäessä heti ampaise tekemään jotakin. Voihan tällaisen käytöksen halutessaan tulkita laiskuudeksi, mutta mielestäni asioiden harkitseminen ja punnitseminen, oikean ratkaisutavan löytäminen ilman heti paikalla-hökäisyä on myös erittäin tarpeellista ja viisasta, eikä siis osoita välttämättä lainkaan laiskuutta. Tekijät mainitsivat myös ”feikkilaiskuuden”, jonka tunnistin heti lukioajoiltani. Ennen koetta me kaverit kehuimme toisillemme, kuinka vähän olimme lukeneet kokeeseen, vaikka itse asiassa jokainen oli paahtanut ihan hulluna. Tässä tapauksessa hyväksyin myös feikkaamisen, sillä jos koe olisi mennyt huonosti, niin olipahan selityskin – vaikkakin valehdeltu – olemassa.

Luova laiskuus oli tietysti kirjassa ihan oman otsikon alla. Ennen kuin luin kyseisen kappaleen, muistin, että joku Piilaakson työntekijöistä oli eräässä haastattelussa kertonut, kuinka paljon aikaa hän viettää sohvalla maaten. Ymmärrän tämän täysin. Kun mieli ja aivot saavat levätä, niin uutta voi alkaa syntyä. Jos olemme koko ajan paineen alla, niin ei siinä paljon jää tilaa luovuudelle. Muistan, kun parisen vuotta sitten olin mukana eräässä kokouksessa, jossa meidän piti suunnitella aika mittava, kaksi päivää kestävä tilaisuus. Nuori ohjaajamme jakoi meidät ryhmiin, antoi ajan, ja sanoi, että nyt alkakaa puskea ideoita, ihan millaisia vaan, ei tarvitse olla kovin järkeviäkään tässä vaiheessa. Tämä oli sitä ”brainstorming” juttua, johon yksi ja toinen oli mielistynyt. Minusta tilanne oli kaamea. Yritä siinä nyt väkisin tuottaa jotakin – ihan mitä vaan -, pääasia, että suu kävi. Ei, ei ja ei! Rauha, yhteinen keskustelu, tilaisuus kuulla ja tulla kuulluksi, usko, että kyllä me tässä yhdessä saamme jotain aikaan, siinä on hyviä lähtökohtia yhteiselle suunnittelulle. Hyi, sellainen pakkoluovuus tai mikä lie!

”Laiska töitään luettelee.” ”Ahkeruus kovan onnen voittaa.”Ahkeruus on ilomme.” ”Hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä.””Ensin työ, sitten huvi.”

Sananlaskujen viesti on selvä: Töihin siitä! Ja jos sattuisi aikaa jäämään, niin ehkä voit hiukan levätä. Me suomalaiset olemme yleisesti ottaen kovia paiskomaan hommia. Ehkäpä siksi täällä kannattaakin julkaista kirja niinkin eksoottisesta aiheesta kuin laiskuus. Toisaalta, me olemme aikamoisia laiskimuksia verrattuina esimerkiksi japanilaisiin ja kiinalaisiin. He joutuvat tekemään pitkiä työpäiviä, eikä siinä kitinä auta!

Aloin miettiä, tunnenko laiskoja ihmisiä. Kovasti piti yrittää muistella, ennen kuin yksi tyyppi tuli mieleen. Ei hän ainakaan töissä ollessaan tehnyt muuta kuin sen, mikä oli pakko, ja yritti tietysti käyttää hyväkseen toisten ideoita ja työpanosta. Mutta siis vain yksi henkilö tuli mieleen. Ahkeria ihmisiä on ympärilläni paljon. Eräs ystäväni jäi eläkkeelle kymmenen vuotta sitten, ja uskokaa tai älkää, mutta hän tekee edelleen ansiotöitä. Toisaalta hän saattaa istua vapaa-aikanaan kaksi tuntia ristikkoa ratkoen, mikä ei taas minulta onnistuisi.

Opaskirjassa sanotaan: ”Liiallinen ahkeruus on pahasta, sillä se uuvuttaa tekijänsä ja näivettää hänen lähellänsä olevilta ihmisiltä kaikenlaisen halun yrittää.”

Milloin saa hellittää? Luulen, että suomalainen peruspuurtaja antaa itselleen luvan levätä LOMALLA. Siis vasta l-kirjaimella alkava sana on lähtölaukaus löhöilyyn. Tämä on tuttua minulle. Kun olen kotimaisemissa, minun pitää tehdä jotain HYÖDYLLISTÄ. Toki saan relata välillä, mutta vasta sitten, kun HOMMAT ON HOIDETTU. Siksi LOMA-sanasta on tullut niin tärkeä, ja minulle ja monelle muulle se tarkoittaa myös matkustamista. Kun olet poissa kotoa, et voi tehdä mitään järkevää ja hyödyllistä, siispä saat luvan kanssa maata rannalla ja lukea kirjaa.

Sainko uusia ajatuksia tästä kirjasta, jonka otsikon alla lukee”laiskottelun jalo taito”? Ainakin mieleeni jäi se, etten minä tarvitse lupaa (edes itseltäni), jos haluan maata sohvalla ja lukea kirjaa. Vaikka sisäinen minäni muistuttaa, että pyykit ovat ripustamatta, ja että ruokaakin pitäisi alkaa kasata kokoon, niin siltikin voin vielä lukea seuraavan luvun – ja ehkä sitä seuraavan.

Oli myös hyvä jälleen kerran saada vahvistusta sille, että aivot tarvitsevat lepoa, eli toisin sanoen: On hyvä viettää aikaa ilman erilaisia ärsykkeitä ja tekemistä. Vanhemmiten olen huomannut itsessäni sen, etten oikein jaksa kuunnella radiota puhumattakaan äänikirjoista, joita en yrityksistäni huolimatta ole koskaan oppinut kuuntelemaan. Aloin laittaa ruokaa eräänä päivänä ja ajattelin, että voisin aukaista radion ja kuunnella joulumusiikkia. En tehnyt kuitenkaan sitä, koska en lopultakaan kaivannut ylimäärästä ääntä, halusin olla hiljaisuudessa.

Toivotan Sinulle laiskaa uutta vuotta! Älä pelkää työtä, vaan käy sen viereen makaamaan! Kyllä se siitä.

Ja tapahtui niinä päivinä

Tiistai 22.12.2020 - Pirkko Jurvelin

Ja tapahtui niinä päivinä…

Jouluevankeliumi on vuosien varrella tullut minulle tutuksi ja rakkaaksi, olenhan saanut kuulla sitä monissa paikoissa ja tilanteissa. Se luettiin aina jouluaattona ukkini luona, joulujuhlissa kouluissa, oman perheen keskuudessa, jumalanpalveluksissa ja monissa muissa tilaisuuksissa joka vuosi. Muistoissani on kuitenkin yksi aivan poikkeuksellinen tapahtuma, jonka vuoksi tämä kyseinen raamatunkohta on jäänyt mieleeni aivan erityisellä tavalla.

Monta vuosikymmentä sitten lähdin viettämään äitini kanssa joulua Israeliin. Voitteko kuvitella, että lentokentällä ei punnittu ainoastaan matkalaukkuja, vaan myös matkustaja kerrallaan joutui nousemaan puntarille? Jossakin vaiheessa lentomatkaa joku huomautti minulle, että äitini voi huonosti (silloin ei varailtu netistä vierekkäisiä paikkoja, vaan istuttiin kiltisti sinne, minne käskettiin). Yritin katsella koneen etuosaan ja huomasin, että äidilleni oli asetettu happinaamari kasvoille. Kyllähän se pelästytti, mutta onneksi kyseessä oli ohimenevä vaiva. Ehkä se oli kuitenkin ennakko-oire siitä, että myöhemmässä elämässään äidille jouduttiin asettamaan sydämentahdistin.

Jouluaaton ohjelmaan kuului luonnollisesti matka Betlehemiin. Matkustimme bussilla Jerusalemista Jeesuksen syntymäkaupunkiin, ja lopulta asetuimme sen pitkän turistijonon jatkoksi, joka vaelsi kohti paimenten ketoa. Oli myöhäinen ilta, ympäristö olisi ollut säkkipimeä, elleivät taivaalla olleet tähdet olisi valaisseet maisemaa niin kirkkaasti. Valtava ihmispaljous ympäröi sitä suurta ketoa, jossa raamatun mukaan paimenet olivat eräänä tiettynä yönä kaksi vuosituhatta sitten olleet vartioimassa laumaansa. Nyt ymmärsin, miksi lauma tarvitsee vartijoita: Kuinka helppoa tuhotyöntekijän olisi tehdä pahojaan pimeällä, suurella alueella. Kovaäänisistä alkoi kuulua jouluevankeliumin teksti englanniksi. En kuitenkaan muista, luettiinko se myös muilla kielillä. Kun silmäni olivat tottuneet pimeään, aloin tarkemmin katsella maisemaa ympärilläni. Alueen ympärillä siellä täällä oli jonkinlaisia pieniä taloja, ja jokaisen rakennuksen katolla makasi sotilaita aseet tähdättynä alueelle. ”Ja sillä seudulla oli paimenia yöllä varioimassa laumaansa.” Tunsin olevani ainakin jollakin tapaa turvassa, kun Israelin armeijan sotilaat vartioivat aluetta aseineen. Toisaalta jouduin miettimään myös sitä tosiasiaa, että olin maassa, jossa ihmisten rauha ei ollut samanlainen perusoikeus kuin kotonani.

”Noel, Noel, born is the king of Israel”. Kuinkahan monesta maailman maasta oli kokoontunut ihmisiä laulamaan yhdessä Jeesuksen syntymästä. En ollut kuullut kyseistä laulua aikaisemmin, mutta meille oli annettu sanat, joten pystyin laulamaan mukana. Se oli ikimuistoista: Pimeä niitty, tähtitaivas, sotilaat talojen katoilla, laulu vastasyntyneestä Israelin kuninkaasta.

Samalta matkalta on myös toisenlaisia muistoja. Kun olimme ajamassa kohti Jerikoa, automme pysäytettiin ja meidät käännytettiin takaisin Jerusalemiin. Myöhemmin kuulimme, että alueella oli juuri käyty taisteluita. Niistä uutisoitiin myös Suomessa, ja tilanteen vakavuus selvisikin meille vasta kotona.

Kävin myös kävelemässä Golanin kukkuloilla arabituttavan kanssa. Maastossa oli romuttuneita panssariajoneuvoja ja muitakin taistelunjälkiä kuuden päivän sodan ajoilta. Yritin kysellä asioista ystävältäni, mutta hän ei suostunut kertomaan mitään. Tajusin silloin, että rauha tuossa maassa oli hyvin pinnallinen, ja katkeruus ja kauna maassa asuvien mutta kuitenkin toisiaan vastaan taistelevien osapuolien välillä oli suuri.

Israelin historia – ja myös joulun historiallinen puoli – on alkanut aueta minulle hitaasti useamman matkani aikana. Se, että joulukuuhun sijoitetut tapahtumat ovat todennäköisesti tapahtuneet jo lokakuussa, ei muuta asioiden merkitystä. - Miksi ei joulukuussa? Koska silloin on liian kylmää, eikä eläimiä voi pitää yöllä ulkona - . Onko silläkään merkitystä, lauletaanko ensimmäisestä joulusta oikean kedon laidalla? Tärkeintä on, että vielä tänään saamme laulaa joulusta ja Vapahtajasta sekä Israelissa että täällä Suomessa.

Kaleva - toinen näkökulma

Maanantai 14.12.2020 - Pirkko Jurvelin

Kaleva – toinen näkökulma

Blogissani 11.10. toin esiin turhautumiseni siitä, kuinka hömpähtävän ja yksipuolisen kolmisivuisen artikkelin sanomalehti Kaleva oli julkaissut otsikolla ”Näkymättömät lapset”. Hanna Kuonanojan lehtijutussa kerrottiin laveasti Ulla Pilvijärven pro gradu-tutkielmasta, johon oli valittu kahdeksan henkilöä, joilla oli jonkinlaiset kytkökset lestadiolaisuuteen. Artikkelin ja tutkielman taso oli heikko, ja sen vuoksi otin yhteyttä Kalevan päätoimittajaan Sanna Keskiseen. Hän vastasi ystävällisesti viestiini ja toki yritti puolustella joitakin asioita. Hän vastasi myös toiseen sähköpostiini, suuri plussa hänelle siitä. Keskinen kertoi saaneensa paljon palautetta artikkelista, mielipiteitä oli kuulemma puolesta ja vastaan.

Sunnuntaina 13.12. Kaleva olikin antanut runsaasti palstatilaa lestadiolaisten omille ajatuksille ja näkemyksille. Pääkirjoituksessaan ”Vastakkainasettelu on aika nostaa esiin” Keskinen kertoo, mistä nyt on kysymys. Lainaan suoraan päätoimittajan tekstiä:” Pohjois-Pohjanmaan väestöstä 16 prosenttia on lestadiolaisia. He ovat vähemmistö, mikä helposti altistaa toiseuden kokemukselle. He ovat kuitenkin myös vähemmistö, jonka jäsenistöön kuuluvilla on paljon yhteiskunnallista, poliittista ja taloudellista valtaa. Heissä on paljon yrittäjiä, ja monen kunnan luottamuselimistä löytyy useita lestadiolaisia. He kantavat ahkerasti yhteiskuntavastuuta, ja tämä yhteiskunnallinen valta altistaa heidät samalla yhteiskuntakritiikille. Se voi tuntua joskus epäoikeudenmukaiselta, mutta siihen on myös perusteensa.” Keskinen sanoo, että Kaleva haluaa olla avaamassa keskustelua ”vastakkainasettelusta” esimerkiksi juuri 13.12 julkaistujen artikkeleiden avulla. Näiden juttujen laatija on Hanna Kuonanoja, joka kirjoitti myös ”Näkymättömät lapset” artikkelin. Siis peli (tai keskustelu) on avattu.

”Lestadiolaisia ja ei-lestadiolaisia” on nimeltään laaja artikkelisarja, jonka ensimmäisessä osassa Milla Huhtala, maisteri ja kuvataideopettaja, kertoo kokemuksiaan roolistaan uskovaisena naisena ja äitinä. Uskon, että Huhtala kertoo elämästään ja ajatuksistaan rehellisesti. Eniten minua kirpaisi hänen muistonsa siltä ajalta, jolloin hän muutti Rovaniemelle opiskelemaan kuvataiteita. Opiskeluporukoissa tiedettiin, kenellä oli minkäkinlainen uskonnollinen tausta, eikä kutsuja yhteisiin tapahtumiin sitten tullut. ”Mutta siinä se eriytyminen heti alkaa, ja se on harmillista”, hän toteaa. Näin on. Toisaalta ymmärrän myös sitä puolta, jonka vieraslistaan lestadiolainen opiskelijakaveri ei kuulu: Olisi noloa esittää kutsu, kun toinen ei kuitenkaan tulisi. Näin on helpompi.

Harri Vähäjylkkä (SRK:n viestintäpäällikkö ja Päivämiehen päätoimittaja) sekä hänen vanhin tyttärensä Olivia esiintyvät seuraavaksi tässä laajassa artikkelissa. Kun heiltä kysytään, mistä vastakkainasettelu kumpuaa, he arvelevat, että lestadiolaiset liikkuvat usein omissa porukoissaan. Toinen syy voi olla vanhoillislestadiolaisten pelastuskäsitys. Harri Vähäjylkkä vastaa, että lestadiolaisen uskonymmärryksen mukaan on olemassa yksi elävä usko. Henkilökohtainen usko riittää kuitenkin hänelle, eikä hänen tehtävänsä ole tutkia muiden sydämiä. Olivia Vähäjylkkä on käynyt armeijan, ja hän kertoo, kuinka tupakaveri sanoi kertovansa ylpeänä siitä, että hänellä on nyt lestadiolainen kaveri.

Artikkelisarja päättyy piispa Jukka Keskitalon haastatteluun. Sen verran piispaa tunnen, että tiedän hänen olevan ymmärtäväinen ja suorapuheinen. Keskitalo halusi nostaa esiin kaksi teemaa: Hän rohkaisee liikkeen johtoa ottamaan vielä esiin hoitokokouksissa vääryyttä kärsimään joutuneiden asioita. Toiseksi: nuoria ajatellen olisi hyvä keskustella siitä, miten voi ja tulee elää vanhoillislestadiolaisena nyky-yhteiskunnassa. Viisaita ajatuksia piispaltamme.

Hyvä aloitus keskustelulle, Kaleva! Ja miten sitten keskustellaan? Tuttava vinkkasi minulle Kalevan facebook-sivun, sieltä kuulemma löytyisi ajatuksia kyseisen artikkelin pohjalta. Hän varoitti kyllä, että keskustelun tunnelma oli samanlainen kuin persujen puhuessa mamuista. Aika paljon näin olikin. - Mutta jotta tämä blogi ei olisi pelkästään Kalevan artikkelin lyhennelmä, asetin itselleni kaksi hankalaa kysymystä, joihin myös vastasin.

Olenko koskaan kokenut syrjintää vakaumukseni vuoksi? Yritin kaivella kaikkea ikävää ja ankeaa menneisyyden vuosilta, mutta lopulta minun täytyi myöntää, etten muista poissulkevia, syrjiviä kokemuksia. Saattaa kyllä olla niinkin, että itse menen aika rohkeasti tulta päin, enkä närkästy kovin helposti, ja näin vanhemmiten myös ajattelen jostakin ikävästä kommentista:”Yks hailee. Evvk.”

Toinen itselleni asettama kysymys oli hankalampi, mutta vastaan siihen rehellisesti kaikesta huolimatta (vähän hävettää, mutta vain vähän): Onko sinulla ennakkoluuloja jotakin tiettyä ihmisryhmää kohtaan? Kyllä, on. Minä i….n venäläisiä! Siis mitä? Kyllä, kyllä. Uskoisin, että tämän epämieltymyksen ja epäluottamuksen aiheuttajina ovat olleet Suomen historian tapahtumat sekä myös naapurimaan nykyinen epädemokraattinen, epärehellinen yhteiskunnallinen meno. Mutta entä ihmiset, eihän sinulla ole oikeutta inhota heitä! Tunnetko yhtään venäläistä? Olen tavannut venäläisiä ollessani muutaman kerran Saksassa kursseilla yhdessä heidän kanssaan. Valitettavasti nuo kohtaamiset tukivat ikäviä ennakkoluulojani. Toisaalta olen kohdannut venäläisiä Virossa hotelleissa. Ihan säälitti katsella, kuin virolaiset työntekijät pokkuroivat noiden öykkäreiden edessä, jotka häiritsivät toisten kylpylävieraiden yörauhaa. - Ehkä joskus muutan näkemyksiäni, mutta se vaatii henkilökohtaisia kohtaamisia ja kokemuksia.

Tätä suosittelen myös kaikille heille, jotka kantavat kaunaa lestadiolaisille: henkilökohtaisia kohtaamisia ja kokemuksia.

En ole alkoholisti, koska en halua olla alkoholisti?

Perjantai 11.12.2020 - Pirkko Jurvelin

En ole alkoholisti, koska en halua olla alkoholisti?

Eräässä keskusteluryhmässä syntyi aikamoisen kiivas ajatusten vaihto alkoholismista ja muista ihmiselle huonoista tottumuksista ja riippuvuuksista. Keskustelun avaaja oli tuohtunut siitä, että lehdessä olleessa haastattelussa poliisi oli sitä mieltä, että alkoholismi ei ole sairaus. Kuten arvata saattaa, keskustelu laajeni ja ryöpsähteli, löytyi ajatuksia puolesta, vastaan ja siltä väliltä.

- Alkoholisoituuko ihminen sitten omasta halustaan?

-Ei se niin mustavalkoista ole.

- Minun mielestäni se on sairaus, mutta sen sairauden saamiseksi voi täysin itse vaikuttaa.

- Totta kai se vaatii, että itse ottaa pullon käteen, mutta ei varmasti kukaan halua alkoholisoitua.

- Mutta ei kukaan halua myöskään tulla vankilakundiksi, murhaajaksi ym. Omalla toiminnallaan voi hirveästi vaikuttaa kaikkeen.

- Minä en oikein ymmärrä. Tietysti riskit ovat tiedossa samalla tavoin kuin tämän koronan kanssa. Jos haluaa pysyä terveenä, niin pitäisi pysytellä sisällä, mutta menen ulos kuitenkin.

- Itse olen miettinyt näitä juttuja esim. liikalihavuuden ja masennuksen kohdalla. Monet tietää, miten niitä voi ehkäistä ja hoitaa, mutta missä vaiheessa ihmisen pitäisi itse pystyä vaikuttamaan, esim. hakea apua, ottaa vastaan hoitoa, tehdä töitä paranemisen eteen?

- Minä ajattelen niin, että elämässä on paljon risteyskohtia, jolloin pitää tehdä valintoja. Joskus tulee valinneeksi tahallaan tai vahingossa sen väärän polun, ja mitä useammin niin käy, sitä helpommin joutuu eksyksiin.

- Ei kai se silti tarkoita, että haluaa tahallaan joutua eksyksiin?

- En ole ennen ajatellut asiaa tarkemmin, mutta voi juoda alkoholia tulematta alkoholistiksi, metsässä voi samoilla joutumatta eksyksiin, herkutella voi tulematta silti sairaalloisen ylipainoiseksi ja harmittaa voi masentumatta. Tai sitten on huonompi tuuri ja alkoholisoituu, eksyy, tulee ylipainoiseksi tai masentuu.

- Alkoholistihan voi olla korkeassa asemassa oleva perheenäiti, jolla on ystäviä ja parisuhde. Muuten kaikki hyvin, mutta alkoholisoitunut.

- Niin, mutta itse on luonut sille pohjat.

- Ajattelen, että meidän kaikkien elämäntilanteet ovat sattumusten summia, mutta niihin on voinut myös itse vaikuttaa. Tai ainakin tulevaisuuteen voi.

- Minä en nyt ole ihan samaa mieltä tuon ”itse luonut pohjat” jutun kanssa, eli niin kuin tiedostaen. En myöskään tuota ”sairastunut alkoholismiin” ihan kuin mahatautiin.

- Taitaa aika usein alkoholismin taustalla ollut joku muu asia kuin se, että viina maistuu niin hyvältä. Pään sisäinen tai ulkoinen elämä ehkä ajaa pullon kaulaan, eikä siitä pääse irti vaikka haluaisi.

- Oma motivaatio on kaikkein tärkeintä, ja ilman sitä alkoholismista ei voi parantua. Mutta siinä vaiheessa, kun ihminen ymmärtää olevansa pian riippuvainen alkoholista, hänellä on usein jo niin paljon muita ongelmia (esim. mielenterveys), että viinan juominen tuntuu pienemmältä pahalta kuin juomatta jättäminen.

- Minä ajattelen, että henkilö on ajautunut tilanteeseensa, ei valinnut. Ei kaikilla ole resursseja hakea apua.

-Mutta kuka valitsee alkoholismin/ylipainon/masennuksen? Ei kukaan, vaan ne valinnat on tehty jo kauan sitten. Eikä niihin välttämättä voi itse vaikuttaa.

- Ei kukaan niin ajattelekaan, että hups – minusta tuli alkoholisti. Kyllä se vaatii monta asiaa matkan varrelle. Mutta oma halu ei varmasti ole taustalla.

- Mutta joskushan pitää tehdä jotain tosi inhottavaa (esim. laihduttaa), jotta lopputulos on positiivinen. Eli täytyy haluta tarpeeksi jotain hyvää, jotta pääsee siitä kamalasta (läskistä) mutta helposta eroon.

- Uskoon tuleminen on auttanut joskus ns. ”toivottomia tapauksia”.

- Alkoholismista voi parantua.

- Mutta ei kai päivässä vain päättämällä?

Ja mitä asiaan sanovat ne, jotka tietävät? ”Alkoholismi (päihderiippuvuus) on luokiteltu sairaudeksi Maailman terveysjärjestön WHO:n luomassa ja Suomessakin käytössä olevassa ICD-10 tautiluokituksessa. Alkoholismi on alkuperäinen, krooninen ja parantumaton kuolemaan johtava sairaus, jolle on luonteenomaista kontrollikyvyn menetys.”

Yhdysvaltalainen ”Mama June” Shannon, 41, on ollut paljon julkisuudessa tosi-tv-sarjoissa (”Toddlers and Tiaras”, ”Täältä tulee Honey Boo Boo”, ”From Not to Hot”). Harva tuntee naisen menneisyyttä, johon kuuluu epävakainen koti, jo lähes lapsena aloitetut seurustelusuhteet huomattavasti itseä vanhempien miesten kanssa ja teiniraskaus. Itse hän kertoo hakeneensa miehiltä sitä huomiota, jota ei kotona saanut. Tv-sarjat loppuivat, kun June erosi miehestään, ja uuden miesystävän mukana tulivat raha- ja huumeongelmat.

Uuden elämäntaparemontin ( ja erinäisten leikkausten) avulla June pudotti painoaan 140 kg, mutta elämään jälleen mukaan ilmestyneet huumeet veivät pohjan pois hyvin alkaneilta muutoksilta. June syyllistyi myös rikoksiin, ja suhteet sukulaisiin ja lapsiin vaikeutuivat.

Jälleen on uuden ryhtiliikkeen (ja tv-ohjelmien) aika. June on pysytellyt erillään huumeista kymmenen kuukautta ja käynyt tänä aikana läpi useita kauneusleikkauksia. Monenlaisia muutoksia ja yrityksiä on mahtunut tämän 41-vuotiaan elämään.

Mitä mieltä olette? Uskaltaisitteko lyödä vetoa sen puolesta, että tämän naisen elämä muuttuu nyt hyväksi, ja että huumeet ja muut elämää raskauttavat ongelmat jäävät? En minäkään.

”Kukaan ei ole toivoton tapaus”, sanoo valtiotieteiden tohtori, Mielenterveyden keskusliiton kokemusasiantuntija Päivi Rissanen, joka oli mielenterveysongelmien vuoksi yli neljäkymmentä kertaa sairaalahoidossa. Siis: Kukaan ei ole toivoton tapaus.

Itsenäinen ja vapaa?

Perjantai 4.12.2020 - Pirkko Jurvelin

Itsenäinen ja vapaa?

Jo lapsesta saakka minulle oli selvää, että Suomi on itsenäinen maa. Vasta aikuisiällä, vähä vähältä, minulle on selvinnyt, kuinka paljon uhrauksia tuon itsenäisyyden saavuttaminen on vaatinut, ja kuinka paljon työtä sen ylläpitämiseen on tarvittu ja tarvitaan yhä.

Jo lapsesta asti minulle oli selvää, että Suomen itsenäisyys ei kuitenkaan tarkoittanut täyttä vapautta. Lapsuuteni ja nuoruusiän ilmapiirissä oli pelkoa ja epäluottamusta, vanhempien ihmisten huokauksia ja epämääräisiä huomautuksia. Noottikriisin tunsin selvästi, vaikka en siitä tiennyt enkä ymmärtänyt, mutta tunsin sen. Konkreettinen lohdutus tuossa tilanteessa oli meille torniolaisille Ruotsin rajan läheisyys: Jos itänaapuri hyökkäisi maahamme, niin mehän juoksisimme Ruotsiin karkuun tuosta vain. Tai niin me ainakin ajattelimme, emmekä itse asiassa olisi olleet läheskään ensimmäinen sukupolvi, joka olisi käyttänyt hyväkseen kyseistä rajaa. No, jossakin vaiheessa (kutsutaanko sitä ”liennytykseksi” vai miten lienee?) lakkasin epäilemästä ja pelkäämästä, lakkasin myös miettimästä sitä, mitä voin sanoa ääneen Neuvostoliitosta/Venäjästä tai idänpolitiikasta yleensä.

Muistan kolme kokemusta vaihto-oppilasvuodeltani kolmesta eri maasta, ja kaikista niistä jäi mieleeni se ajatus, ettei itsenäisyys ole välttämättä sama asia kuin vapaus. - Lähdimme saksalaisperheeni kanssa joululomalla omalla autolla sen silloiseen Tsekkoslovakiaan. Perheen isä ja äiti olivat tutustuneet tuon ajan Länsi-Saksassa useampaan tsekkiloikkariin, ja yksi lomamatkan tarkoitus oli viedä lahjapaketteja (vaatteita, ruokaa jne) näiden nuorten miesten perheille. Asuimme hotellissa, ja yhteyshenkilömme Alfi tuli luoksemme sinne. Olimme yhdessä huoneessa, juttelimme jonkin aikaa niitä näitä, sitten Alfi osoitti sormellaan ylös kattoon samalla puhuen jotain yhdentekevää. Se oli selvä merkki: Siirryimme pois hotellista keskustelemaan ulos, koska Alfin mukaan huoneessa oli mikrofoneja, ja keskustelujamme kuunneltaisiin, sillä loikkareiden ja heidän perheidensä asioista ja suunnitelmista haluttiin tietoja. Sitä en tiedä, miten Alfi itse oli uskaltautunut yhteyshenkilöksi. Mitä suhteita hänellä oli ja minne?

Keväällä oli vuorossa lomamatka Kreikkaan. Perhe oli ottanut aikoinaan suojelukseensa kreikkalaisen Elefterian eli Elfin, jonka minäkin opin tuntemaan hyvin. Elfi opiskeli yliopistossa Kölnissä, mutta hänen sukulaisensa vierailivat isäntäperheeni luona ja samoin he vuorostaan Kreetalla Elfin perheen kotona. Ateenassa meillä oli sovittu tapaaminen erään paikallisen kirjailijan kanssa, joka oli perheen tuttu jo vuosien takaa. Olimme jälleen hotellissa, isä jututti vierasta tarjoilun lomassa ja kyseli maan poliittisesta tilanteesta. Kreikassa oli tehty sotilasvallankaappaus pari vuotta aikaisemmin, ja sen myötä ihmisten elämä oli muuttunut paljon. Tämä vanha perhetuttu ei uskaltanut sanoa mitään, ja kun isä huomasi, kuinka kiusallinen ja vaikea tilanne oli miehelle, hän vaihtoi puheenaihetta. Oliko mahdollista, että kyseinen henkilö epäili saksalaisperheen tarkoitusperiä? Vai pelkäsikö myös hän mikrofoneja?

Olin vaihto-oppilasporukan kanssa jonkinlaisella opintomatkalla silloisessa Länsi-Berliinissä. Tietysti halusin käydä myös Itä-Berliinin puolella, koskapa se oli mahdollista meille ”länkkäreille”. En muista enää, mitä kautta sitten tutustuin (olin jonkun toisen vaihto-oppilaan kanssa liikkeellä) kahteen itäsaksalaiseen nuoreen. Vietimme päivän yhdessä, ja kun oli aika lähteä lännen puolelle (passintarkastukset kaupungin itä- ja länsipuolella, metroon mentäessä ja sieltä poistuttaessa), nämä uudet tuttavamme saattoivat meitä vain vähän matkaa. He selittivät rehellisesti, etteivät uskaltaneet tulla kovin lähelle asemaa, ettei heitä yhdistettäisi länsimaalaisiin, ja näin saattaisi syntyä epämääräisiä väärinkäsityksiä heidän luotettavuudestaan. Ymmärsimme tilanteen tietysti, olihan meille pidetty muutama neuvoa-antava luento ennen matkaa.

Luulenpa, etteivät läheskään kaikki ns. ”länsimaisen sivistyksen” parissa elävät ihmiset ymmärrä, kuinka etuoikeutettuja me olemme saadessamme rypeä tässä yksilön ja ryhmien vapaudessa. Saamme ilmaista mielipiteemme suullisesti tai kirjallisesti täysin vapaasti, saamme tehdä ja toimia oman mieltymyksemme mukaan, ja jos epäonnistumme siinä tai tässä, meille ollaan tyrkyttämässä lähes ilmaista apua. Meitä suojaa laki, joka on niin liberaali, että se joskus tuntuu liialliselta. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka pitkä matka Oulusta on Haaparannalle, koska minä en pelkää itänaapuria. Tosin toivoisin kuitenkin, että Suomi liittyisi NATO:n jäseneksi, sillä tiedän, että tämä liittolaisuus takaisi useammalle tuttavalleni paremmat yöunet.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Sotapolku.fi

Lauantai 28.11.2020 - Pirkko Jurvelin

Sotapolku.fi

Lapsenlapseni, yliopistossa ensimmäistä vuottaan opiskeleva Saana, on erittäin kiinnostunut historiasta. On kyllä aika mielenkiintoista, mistä tällainenkin innostus voi olla peräisin, sillä me lähisukulaiset ja ystävät emme ainakaan ole syyllisiä. Kun minä olin juuri päässyt ylioppilaaksi ja ulkomaille suuntaamassa, oli olemassa kaksi asiaa, jotka eivät kuuluneet minun maailmaani: politiikka ja historia. No, ajan myötä myös nuo asiat ovat ruvenneet kiinnostamaan paljonkin, etenkin tuo historia.

Saana kysyi minulta, miksi hänen ukkiansa (=minun isääni) ei ole mainittu Sotapolku.fi-sivustolla. Hyvä kysymys ja hyvä vastaus: 1. En ole aikaisemmin kuullut kyseisestä sivustosta. 2. Isäni sotahistoria on jäänyt minulta jostakin syystä tuntemattomaksi, kun taas ukkini vaiheet sisäsällissodassa ovat hyvinkin tutut hänen kirjoittamiensa päiväkirjojen ansiosta (painettuna: ”Eestä vapauden – eestä kotimaan, Viljo Törmälän päiväkirjat sisällissodan ajalta”, Bod). Selitys oli varmasti hyvä, mutta Saanan kysymys alkoi vaivata minua, ja niinpä hain netistä esiin kyseisen sivuston. Totesin, että pystyn liittämään sinne helposti ukkini tiedot ja vaiheet sodan ajalta, koska minulla on tallella hänen sotilaspassinsa ja päiväkirjansa. Teen sen heti, kunhan… Siis ihan pian. Mutta mistä ihmeestä löydän tietoja isäni sotahistoriasta? Ja nyt tulee tunnustus: Olen lahjoittanut kaikki isäni sotapäiväkirjat Oulun kaupungin museolle, paperit on allekirjoitettu, siellä jossakin varastossa ne lepäävät. Miksi ihmeessä tein mokoman hullun teon? Kun sain kyseiset päiväkirjat haltuuni, tartuin niihin tietenkin valtavan innoissani. Pettymys oli suuri, kun löysin sivuilta säämerkintöjä, huomioita varhaisesta linnunlaulusta, sellaisia muistiinpanoja, joita voisi tehdä vaikka kesämökillä. Ei ollut dramaattisia taistelukuvauksia, joita olin tietysti odottanut, vaan kaikkein mielenkiintoisin anti olivat päiväkirjoissa olevat kuvat, joita joku sotakaveri oli taidokkaasti piirtänyt. Jospa joku tutkija kuitenkin joskus hyötyy niistä muistiinpanoista.

Mistä kysyvä saa tietoa? Kirjastosta! Menin kaupunginkirjastoon ja kerroin virkailijoille etsiväni tietoa tietyn henkilön sotahistoriasta. He tarttuivat auliisti asiaan, mutta sanoivat, että tässä saattaa mennä muutama päivä, tietoja piti hakea erilaisista tietokannoista ja yksityisistä kirjoista. Muutaman tunnin kuluttua minulle soitettiin, että on olemassa yksi kirja, josta kerrotaan Ilkka Törmälän sotahistoriasta, ja tuo kyseinen teos löytyy Kuopiosta. Tilataanko se tänne Ouluun? Kyllä vain! On meillä hieno kirjastopalvelu! Euron maksaa koko lysti.

Hieman lisätietoa sain vielä vanhoja valokuva-albumeita selaamalla. Niistä löysin kaksi kuvaa isän alokasajalta vuodelta 1940 sekä mielenkiintoisen otoksen, jossa oli kahdeksan lumipukuista miestä aseineen otsikkona ”Uhtualla 42, oma ryhmä”. Tästäkään en tiedä sen enempää, mutta muistan kyllä, kuinka isä silloin tällöin ilmeisen hyväntuulisena lauleskeli ”Eldanka-järven jää, se on taakse jäänyttä elämää...”

Tänään haudattiin Suomen viimeinen Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt. Presidenttimme sanoi hautajaisissa pitämässään puheessa:” Sodissa nousseen Suomen menestystarina on ainutlaatuinen. Meillä on kestävyyttä kohdata vaikeuksia ja uskoa niiden voittamiseen. Meillä on tahtoa puolustaa arvojamme ja maatamme. Tästä kaikesta ritari Tuomas Gerdt: Me kiitämme, me kunnioitamme ja me muistamme.” Nämä sanat voimme varmasti sanoa kaikille sodissamme taistelleille. Ja vielä sananen kaikille niille, joita menneisyys ei kiinnosta: Jos historian tapahtumat eivät innosta juuri nyt, niin joskus saattaa tulla aika, jolloin sinä olet valmis paneutumaan ja ottamaan vastaan tietoa niistä ihmisistä ja asioista, jotka ovat tehneet sinusta sinut.

P.s. Jään innolla odottamaan viestiä kirjastosta. Pian minä saan oppia isästäni jotakin aivan uutta.

Puhelinsoitto

Tiistai 17.11.2020 - Pirkko Jurvelin

Puhelinsoitto

Ystäväni Joschka soitti minulle ja mainitsi samalla, että yhteinen tuttavamme, saksalainen Hannelore, täyttäisi vuosia seuraavana sunnuntaina. Kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa syntymäpäivä, sillä vaihto-oppilasvuoteni ”äiti” saavuttaisi 99:n vuoden kunnioitettavan iän. Olin pitänyt yhteyttä vaihtoperheeseeni vuosikymmenien ajan, alkuvuosien tiivis kirjeenvaihto oli muuttunut vähitellen postikorteiksi ja harvoiksi puhelinsoitoiksi. Kun perheen isä, Gottfried, kuoli, lähetin kirjeen, jossa kerroin, kuinka tärkeä henkilö tuo herttainen perheenisä oli ollut minulle vaihto-oppilasvuoteni aikana. Muistelin yhteisiä matkojamme, pyöräretkiämme ja keskustelujamme. Kuulin myöhemmin Joschkalta, että tuo kirje oli luettu ääneen hautajaisissa.

Tiedän, että Hannelore asuu yhä omassa kodissaan. Kotiapua käy päivittäin, ainoa, toisessa kaupungissa asuva poika silloin tällöin ja kasvattipoika aika usein. Yritin pariin otteeseen soittaa syntymäpäivänä, mutta en kuitenkaan saanut yhteyttä. Kokeilin seuraavana päivänä uudelleen, ja olin aika yllättynyt, kun Hannelore itse vastasi puhelimeen. Ääni oli niin tuttu sekä tuo viehättävä, saksalaisen kohtelias ja muodollinen puhetapa. Valitettavasti heti alussa kävi ilmi, ettei hän oikein hyvin ymmärtänyt puhettani (Joschkalta kuulin myöhemmin, että samoin on kun hän soittaa – ei siis ollut kysymys pelkästään minun suomalaisesta aksentistani, vaan myös huonoon kuuloon liittyvistä ongelmista). Ihmeellistä oli kyllä se, että kun Hannelore ymmärsi, kuka oli puhelimen toisessa päässä, hän muisti minut heti! Hän kiitteli kovasti yhteydenotostani ja kertoi juttelevansa mielellään sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet myös hänen miehensä Gottfriedin.

Aika lyhyeksi jääneessä puhelinkeskustelussa oli kuitenkin sellainen sanoma, etten unohda sitä varmasti koskaan. Kun tiedustelin ”äidin” vointia, hän vastasi suunnilleen seuraavilla sanoilla:” Minulla on turvallinen olo ja tunnen, että minusta huolehditaan hyvin. Minulta ei puutu mitään. Mitä muuta ihminen voi toivoa itselleen?” - Uskonnollista kieltä käyttääkseni voisin sanoa, että Hanneloren puhe oli ”voimakasta saarnaa”.

Mitä minulta puuttuu? Ei mitään, jos rupean ihan kunnolla pohtimaan. Kaikkea tarpeellista ja tarpeetontakin tavaraa löytyy, terveyttä on, perhe, ystäviä… Jos minulta kuitenkin joku kysyisi, että mitä minulle kuuluu, niin pakollisen ”ihan hyvää” viestin jälkeen alkaisin luetella isompia ja pienempiä asioita, joihin toivoisin muutosta. Luulenpa, etten koskaan tulisi vastanneeksi, ettei minulta puutu mitään, ja että minusta huolehditaan hyvin, vaikka tämä kaikki on ihan totta.

Pitääkö täyttää 99 vuotta, ennen kuin ymmärtää, että asiat ovat hyvin? Se on oikeastaan aika murheellista – mutta myös hyvin inhimillistä. Tai ehkäpä kyse on sittenkin luonteesta. Muistini mukaan Hannelore ei valittanut, vaan oli yleensä tyytyväinen, iloinen ja optimistinen, hän, joka oli pelastunut Berliinin kovista pommituksista. Tässä on minulle nyt pohtimista ja sulattelua. Opetus, jonka minulle antoi lähes satavuotias ystävä. Kiitos tästä!

Late Bloomers

Keskiviikko 28.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Late Bloomers

Luin juuri Hector Garcian ja Francesc Mirallesin kirjoittaman kirjan ”Ichigo ichie – hetkessä elämisen taito japanilaisittain”. Mielenkiintoisia ajatuksia, japanilaisia teeseremonioita, hyviä ohjeita, helppolukuinen ja selkeä teos. Eräässä luvussa törmäsin minulle aivan uuteen termiin ”Late bloomers”, jonka voisi kääntää vaikkapa ”myöhään kukkivat”. Termiä käytetään henkilöstä, joka löytää lahjakkuutensa ja/tai kutsumuksensa vasta myöhemmällä iällä. Nämä ihmiset osoittavat vääräksi sen uskomuksen, että älykkyys olisi terävimmillään nuorilla aikuisilla ja vähenisi ihmisen ikääntyessä (tästähän on jo ihan tieteellistä näyttöä: ikä ja äly eivät ole tekemisissä toistensa kanssa). Late bloomereilla on elämänkokemusta ja kokemuksen mukanaan tuomaa tietoa, ja he kehittyvät ja uudistuvat jatkuvasti.

Englantilainen Harry Bernstain julkaisi 24-vuotiaana novellin, mutta alkoi vasta 93-vuotiaan kirjoittamaan esikoisromaaniaan ”Näkymätön muuri”. Teos julkaistiin vuonna 2007, jolloin Bernstein oli 96-vuotias. Tämän jälkeen kirjailija julkaisi vielä kolme teosta. Hän kuoli sadan yhden vuoden kunnioitettavassa iässä. New York Timesille antamassaan haastattelussa Bernstain sanoi:” Jos vain pysyy hengissä ja terveenä, Luoja yksin tietää, mitä kykyjä 90-vuotiaassakin piilee.”

”Ikä on vain numero”, sanotaan. Jokainenhan tämän lausahduksen tuntee, mutta kun katsoo ympärilleen, voi todeta, että se numero merkitsee paljon. Pitää olla rohkea ja varma itsestään, jos aikoo selättää tuon numeron merkityksen vaikkapa eläkkeelle jäätyään. Luin eräänä aamuna sanomalehden mielipidepalstaa. Eräs kirjoittaja ilmaisi närkästyksensä siitä, että eläkkeellä olevat hoitoalan työntekijät tulevat tekemään keikkatöitä ja näin veivät työmahdollisuuksia nuoremmilta. Seuraavassa lehdessä olikin työnantajan mielipide. Hän kiitteli näitä eläkeläisiä, jotka pelastivat heidät pahasta pulasta, koska nuoria työntekijöitä oli vaikea saada lyhyellä varoitusajalla. Niinpä niin.

Richard Karlgaard teki viisi vuotta kovaa tutkimustyötä, ennen kuin julkaisi kirjansa ”Late Bloomers, The Power of Patience in a World Obsessed with Early Achievement” (”Late Bloomers – Kärsivällisyyden voima maailmassa, joka pitää tärkeänä varhaisia saavutuksia”). Karlgaard arvostelee kovin sanoin USA:n ilmapiiriä, jossa nuoren on valmistuttava nopeasti ja aloitettava urakehitys varhain, ja ennakko-odotuksista poikkeavia yksilöitä pidetään lähinnä epäonnistujina. On mielenkiintoista, kuinka hän liittää asiaan tutkimustuloksen, jonka mukaan 95% maailmassa kirjoitettavista ADHD:n tarkoitetuista lääkemääräyksistä kirjoitetaan USA:ssa. Ei ole mahdollista, että Yhdysvaltojen populaatio olisi niin erityispoikkeavaa muun maailman asukkaisiin verrattuna, että se tarvitsisi tuon määrän noita lääkkeitä. Karlgaardin johtopäätös on, että lapset on saatava istumaan hiljaa oppitunneilla, ja jos ja kun näin ei tapahdu, heidät lääkitään rauhallisiksi. Ja tässä yhteydessä mainitaan Suomi:” Suomi tarjoaa mahtavan esimerkin. He eivät ala opettaa lapsiaan lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, ennen kuin nämä ovat seitsemänvuotiaita. He sallivat nuorten, joustavien aivojen kehittää uteliaisuuttaan, ennen kuin heidät istutetaan luokkaan ja aletaan opettaa.” Karlgaardin mielestä nuorella on oikeus kypsyä myöhään, ja olen aivan samaa mieltä. Mieleeni tulee useitakin tapauksia, jolloin nuori – useampia vuosia haahuiltuaan – löytää oman juttunsa, opiskelunsa, työnsä, elämänsä.

Mutta palataan vielä Japaniin, jossa on yleistä aloittaa ihan uusi elämä, kun työura on päättynyt. Garcia ja Miralles kertovat kirjassaan esimerkkinä tapaavansa rautatieasemilla usein kahdeksankymppisiä ja vanhempiakin turistioppaita, jotka neuvovat matkustajille aikatauluja, kertovat paikkakunnan nähtävyyksistä ja vaellusreiteistä ja tarjoavat muutenkin apuaan. - Haeskelin netistä henkilöitä, joita voisi hyvin kutsua ”myöhään kukkiviksi”. Kaikenlaisia listoja löytyi. Esimerkiksi: Frank Burgos, joka pidätettiin murhasta 94-vuotiaana ja Tony Randall, joka sai ensimmäisen lapsensa 76-vuotiaana, erityisiä saavutuksia, toki. Heidän lisäkseen löytyi tietysti myös mainittava joukko poliitikkoja, taiteilijoita ja talouselämän vaikuttajia. Mutta hei, ”late bloomer” voi olla omassa elämässään ihan omalla tavallaan, sinä päätät.

Koputa - edes!

Lauantai 24.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Koputa – edes!

Lähdin vierailulle tuttavapariskunnan luo yksityiseen hoivapaikkaan. Tiedän, että he maksavat molemmat koko eläkkeensä asumisesta, hoidosta, ruuasta, mutta kun vaatteitakaan ei tarvitse uusia, niin muuta rahantarvetta ei juurikaan ole. Lyhyesti: kaikki menee, mikä tulee .- Nyt olin liikkeellä aamupäivällä, vaikka yleensä olen ajoittanut vierailuni iltapäiväksi. Huomasinkin, että pariskunnan rouvan kanssa oli monenlaisia aamupesupuuhailuja, ja menimme katsomaan miehen kanssa hänen omaa huonettaan kerrosta alemmaksi. Siinä kävellessämme panin merkille, että miehellä ja eräällä henkilökuntaan kuuluvalla nuorella naisella tuntui olevan hiukan viileät välit. Kysymys oli kuulemma siitä, että miestä oli painostettu (kyseinen henkilö) muuttamaan huoneeseen, joka ei ollut vielä edes valmis. Huone oli mielestäni mukavan tilava mutta kalsea, ei todellakaan vielä sopiva yksin asuttavaksi. Muuten ajatus siitä, että itsenäisesti toimeen tulevilla asukkailla on oma kerros, huoneissa jääkaapit ja mitä lie, sitten kun tilat ovat valmiit, on mielestäni hyvä.

Palasimme takaisin pariskunnan yhteiseen huoneeseen. Rouvaa vietiin jälleen pesulle, ja minä rupesin lukemaan ystävälleni ääneen erästä häntä kiinnostavaa lehtiartikkelia. Äkkiä ovi riuhtaistiin auki, ja se sama nuori nainen, joka mulkoili miestä aiemmin käytävässä, tuli sisään, meni vessaan kolistelemaan jotakin, häipyi huoneesta ja mäiskäytti oven perässään kiinni. Sanaa sanomatta. Kysyin ystävältäni, että eikö täällä ole tapana koputtaa. ”Kyllä jotkut koputtavat, mutta tuo ei”, kuului miehen vastaus.

Sama tapahtui hetken kuluttua uudestaan. Samainen työntekijä tempaisi oven auki ja tuli sisään. Silloin kysyin häneltä, että eikö täällä ole tapana koputtaa. ”Ei aina muista”, oli hänen vastauksensa. Kyllä minä pahastuin. Kuinka törkeää, ilkeää, röyhkeää käytöstä! Kun menin kotiin, laitoin välittömästi sähköpostia hoivakodin esimiehelle. Kerroin tapahtuneen ja kirjoitin, että kyseinen paikka on näiden ihmisten viimeinen KOTI. Ei kukaan voi tulla sinun KOTIISI koputtamatta ovelle, ja asukkaan tervehtiminenkin kuuluu hyvään käytökseen. Henkilökunnan on kohdeltava asukkaita ystävällisesti, olipa tilanne mikä tahansa. Vastausta en ole vielä saanut, mutta mikäli sitä ei viikon kuluessa tule, palaan asiaan ja kysyn, mitä talossa on tehty henkilökunnassa piilevän käyttäytymisongelman korjaamiseksi.

Jokainen meistä haluaa asua kotona elämänsä loppuun saakka. Valitettavasti se ei kuitenkaan aina ole mahdollista. Tämän markkinaraon ovat monet yksityiset firmat huomanneet, eikä siinä ole mitään vikaa, jos hinta-laatu-suhde on kohdallaan. Kun maksat koko eläkkeesi (ja sukulaiset loput) tästä palvelusta, olet oikeutettu saamaan hyvää, ystävällistä, lämminhenkistä hoitoa. Kun puhuimme ystäväpariskunnan miehen kanssa asiasta, hän sanoi, että hänen vaimonsa piti erityisesti kolmesta hoitajasta. Nämä kaikki olivat vanhempia ihmisiä. Ja rehellisyyden nimessä minun on sanottava, että olen tavannut kyseisessä talossa jo pitkään siellä käytyäni monenlaisia työntekijöitä. Kysymys kuuluu: Kuinka vaikeaa on olla ystävällinen?

Äitini luona kävi hänen viimeisinä vuosinaan kolme hoitajaa päivässä. Äiti pystyi olemaan kotona, koska veljeni asui hänen kanssaan. Näistä monista hoitajista jäi mieleeni yksi ainoa: Hän oli thaimaalainen nainen. Kerran hän vei äitini pyörätuolissa pihalle, he olivat poimineet tuomenoksia, jotka tuoksuivat ihanasti sisällä maljakossa. Tämä työntekijä oli välittävä, lämmin. Hänen ei tarvinnut teeskennellä ystävällisyyttä, sillä ilmeisesti se kulttuuri, josta hän tuli, opetti vanhempien kunnioittamista. Ihana ihminen!

Vanhustenviikkoa vietettiin 4.-11.10.2020 teemalla ”Onni on vanheta”. Enpä taida kommentoida mitenkään.

YK:n agenda 21/2030

Tiistai 20.10.2020 - Pirkko Jurvelin

YK:n agenda 21/2030

Seurasin erästä keskustelua facebookissa. Kyseessä oli Espanjassa asuvien suomalaisten ryhmä, ja muuan äiti laittoi hyvin ärsyyntyneen kommentin siitä, kuinka espanjalaisessa koulussa lasten oli käytettävä kasvomaskia koko koulupäivän ajan, ja että tämän lisäksi koululaiset joutuivat istumaan pleksien takana. Äiti oli kovin tuohtunut (hän oli videoinut sanomansa), mutta niinpä aloitusta seurannut keskustelukin oli aika lailla kärjistynyt. Oman lisänsä kommentteihin antoivat joidenkin henkilöiden taholta tulevat huomautukset siitä, että nykyinen tilanne ei ole mikään yllätys, ja että koronaviruspandemia oli ylemmältä käsin ohjailtua touhua. Toistamiseen viitattiin YK:n agendaan 21/2030 (21. = vuosisata). Asia rupesi minua kiinnostamaan, mutta kun seuraavana päivänä palasin keskusteluun, kaikki viestit oli poistettu. Oli kai ollut liian rajua menoa – ja niin olikin.

Siis mitä? Googlettelin, ja tuloksena oli kaikenlaista sekavaa. YK:n jäsenmaat ovat sopineet syyskuussa 2015 kestävän kehityksen tavoitteista ja toimintaohjelmasta. Tavoitteena on poistaa äärimmäinen köyhyys sekä ottaa tasavertaisesti huomioon ympäristö, talous ja ihminen. Periaatteena on, ettei yhtään maata, kansaa tai ihmistä jätetä kehityksessä jälkeen. Tämä on siis agendan sisältö supertiivistettynä. Yritin lukea artikloita ja ties mitä pykäliä tarkemmin, mutta teksti oli kyllä yhtä diipadaapaa: Pyritään ja tavoitellaan ja halutaan, mutta mitään konkreettista ei jää käteen. Ihan sama, jos sanoisin uuden vuoden aattona, että vuoden kuluttua painan kymmenen kiloa vähemmän, mutta se siitä sitten (ja vuoden kuluttua painaisin viisi kiloa enemmän). Siis voisimme sanoa, että kiva agenda, mutta joo, joo.

Mitä haittaa tällaisesta agendasta sitten voi olla? Saahan hyviä tavoitteita kirjata ylös, vai? Näyttää siltä, että aika monet tahot ovat tulkinneet kyseisen toimintaohjelman kuitenkin siten, että koko maailman ihmiset halutaan alistaa yhtenäiseksi, tahdottomaksi massaksi, jota ohjailee (ja omistaa) tietty vauras eliitti.

”Meillä on edessämme mahdollisuus takoa itsellemme ja tuleville sukupolville Uusi Maailmanjärjestys, maailma, jossa laillisuusperiaate, ei viidakon laki, hallitsee valtioiden käyttäytymistä. Kun onnistumme, ja me tulemme onnistumaan, meillä on oikea mahdollisuus tähän Uuteen Maailmanjärjestykseen, järjestykseen, jossa uskottava Yhdistyneet Kansakunnat voi käyttää rauhanturvaajarooliaan täyttääkseen YK:n perustajien lupaukset ja vision.” George H.W.Bush. - No, huh, tuo kyllä jo kuulostaa aika määräävältä.

Koska suomeksi tämän agendan vastustajista tai vasta-ajatuksista ei juurikaan löytynyt tietoa (hmh, miksi?), vaihdoin kieltä, ja jopas rupesi löytymään tekstiä. Noukin ajatuksia tässä yhdestä artikkelista (kirjoittaja Tom Deweese), jossa lähinnä tiedotetaan siitä tosiasiasta, että Green New Deal = ympäristöasioita ajavat erilaiset järjestöt ja liikkeet ovat itse asiassa YK:n agendan toimeenpanijoita.

- Agendan nimissä elämäämme tullaan kontrolloimaan, miten ja missä elämme, mitä työtä teemme, mitä kulkuneuvoja käytämme ja mitä syömme.

- Vähitellen autojen ja lentokoneiden käyttö tulee niin kalliiksi ja vaikeaksi, että ihmisten on siirryttävä käyttämään muita kulkuneuvoja (esim. polkupyörä). Tämä taas vaikuttaa jokaisen elämään suuresti.

- Energian kulutuksen vähentämisen nimissä ihmisten, toimistojen ja tehtaiden toiminta otetaan kontrollin alle.

- Ympäristön suojelun nimissä lihantuotanto lopetetaan vähitellen kokonaan ja maidonkulutusta tarkkaillaan.

- Näiden toimenpiteiden johdosta työpaikat suuri osa työpaikoista häviää. Kaikki tämä johtaa nykyisen elämäntavan täydelliseen hajottamiseen.

Ilmastonmuutos on siis yksi osa tätä suurta vedätystä, ja me kiltit ja herkkäuskoiset joudumme tietysti kärsimään. Klaus Miehling on kirjoittanut aiheesta pitkän ja erittäin mielenkiintoisen artikkelin, jossa hän todisti, että ilmastonmuutos on suuri bluffi, jonka tarkoitus on viedä ihmisten ajatukset muualle, pois siitä, mitä todella on tapahtumassa. Hän lainaa Wolfgang Schäublen (saksalainen CDU:n poliitikko) sanoja: ”Tänä globaalisaation aikana kansallisvaltiot eivät ole enää hyödyllisiä, kun yritetään ratkaista ongelmia tai edistää asioita tehokkaasti.”

Nyt päästään jälleen covid-viruksen luomaan sekasortoiseen maailmaan. Koska tämä (tilattu) virus on saanut koko ihmiskunnan polvilleen, yhtäläiseen kurjuuteen, niin YK:n agendalla on mahdollisuus astua kuvaan ja alkaa muokata ihmiskunnasta tavoitteenmukaista, yhtenäistä, tasapäistä, ylhäältä johdettavaa massaa = koko maailman käsittävä Pohjois-Korea. Eikä tämä olisi onnistunut ilman koronaa. Kuka sen tilasi ja mistä? Kuka meitä pian johtaa ja mihin?

P.s. En ota vastuuta tekstin asiasisällön totuudenmukaisuudesta.

Jätä jälkeesi sanoja

Torstai 15.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Jätä jälkeesi sanoja

Minulla on ollut onni ja mahdollisuus saada lukea ukkini kirjoittamia yli sata vuotta vanhoja päiväkirjoja. Nämä kirjoitukset sisällissodan ajalta panivat minussa alkuun prosessin, joka jatkuu yhä. Luettuani ukkini tekstit, aloin etsiä tietoa kyseisestä ajanjaksosta Suomessa, tapahtuneen syitä ja seurauksia, olen tutustunut ihmiskohtaloihin sekä myös jääkäriliikkeeseen – ja käyttänyt kaikkea löytämääni tietoa omassa tuotannossani. En usko, että ilman tätä henkilökohtaista sidettä tuohon aikaan olisin koskaan edes kiinnostunut kyseisestä ajanjaksosta Suomen historiassa.

Tätini kuoli 16-vuotiaana keuhkotautiin 1930-luvulla. Hänen päiväkirjansa kertovat vahvasta tytöstä, joka ei ilmeisesti ymmärtänyt oman tilanteensa vakavuutta, tai sitten hän oli poikkeuksellisen rohkea nuori nainen. Itkin useaan otteeseen, kun luin hänen muistiinpanojaan – tiesinhän, mitä oli tulossa. Iloinen, vahva, reipas – en olisi pystynyt samaan tuossa tilanteessa. Opin häneltä paljon, opin paljon myös itsestäni.

Kun sain käsiini isäni sota-ajan päiväkirjat, olin todella innoissani. Ne tuottivat minulle kuitenkin jonkinlaisen pettymyksen, sillä sivuilla oli lähinnä merkintöjä vallitsevasta säästä, sodasta ei ollut juurikaan mainintoja, mutta muistiinpanot oli kuvitettu hauskasti – erään korsutoverin tuotoksia. Tämä isäni kirjoittama runo on jäänyt mieleeni:

”Isän pikku Piikkuli leikkii sekä laulaa.

Kun isä tulee koulusta, hän hyppää isän kaulaan.”

En muista, missä yhteydessä isä tuon tekstin kirjoitti, olin joka tapauksessa pieni koululainen silloin. Tuo runo on aarre.

Minun lapsuudessani ei ollut vielä sellaisia ystäväkirjoja, joita nyt voi ostaa kaupasta. Minulla oli kuitenkin aika iso, mustakantinen vihko, johon luokkatoverini kirjoittivat itsestään ja liimasivat vielä valokuvankin muistoksi. Se vihko on täynnä tärkeitä sanoja ja ajatuksia!

Sain kahdeksan vuotta sitten äitienpäivälahjaksi punaisen muovikansion, joka oli kahden nuorimman tyttäreni tekemä. Ensimmäisellä sivulla oli teoksen otsikko:”Äitiinsä tulleita”, sivun kuvituksena oli kirjapino ja selvennyksenä seuraava teksti:

Kirjoittajat: tyttöjen nimet

Painopäivämäärä: 13.5.2012

Kustantaja: Kotikustannus Oy

Painos: Ensimmäinen

Tämän kirjan sisältö koostuu teksteistä, joita tytöt olivat kirjoittaneet ala-asteella. Ilmeisesti he olivat säilyttäneet joitakin tarinavihkoja ja kopioineet juttunsa sieltä ja vielä hienosti tulostaneet kaiken. Aivan mahtava teos! Toista painosta ei kuitenkaan ole vielä ilmeisesti otettu.

Sanotaan, että yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. En ole tästä ajatuksesta täysin vakuuttunut. Kuva kertoo paljon siitä, mitä sinä näet, siis pintaa, mutta se ei kerro sitä, mitä ihmisen sisällä on. Tämän vuoksi arvostan sanoja, vanhoja, uusia, helppoja, vaikeita, kauniita ja outoja, ymmärrettäviä ja ajatustyötä vaativia, kaikenlaisia sanoja, sillä ne kertovat meistä itsestämme. - Luulen, että nykyisin aika harva pitää päiväkirjaa. Olen kirjaesittelyissä usein kysellyt, kuinka moni on joskus kirjoitellut asioita muistiin päiväkirjoihin, ja monen kuulijan käsi on noussut. Silloin olen antanut heille ehdottoman kiellon: niitä ei saa hävittää, vaikka mieli joskus tekisi. Mutta ei sinun tarvitse tuottaa tekstiä päiväkirjan muotoon, jos se ei tunnu omalta jutulta. Voit kirjoitella ajatuksia ja tapahtumia kalentereihin, ehkä pidät vieraskirjaa, lähetät postikortteja ja kirjeitä, tuhraat muistilappuja, säilytät kouluaikaisia vihkoja, joissa on juuri niitä merkityksellisiä sanoja, joita jätät jälkeesi. Tietysti tekstiäsi voi löytyä koneeltasi, muistitikulta, pilvestä, mutta jos ne jostakin syystä häviävät...

Juttelimme taannoin polttohautauksesta. Minä ja poikani ilmoitimme ehdottomana mielipiteenämme (=käskynämme), että meitä ei sitten saa polttaa. Kerroin sääliväni niitä arkeologeja, jotka muutaman sadan vuoden kuluttua kaivavat hautausmaita, eivätkä löydä mitään, mikä kertoisi 2000-luvun ihmisistä ja aikakauden hautaustavoista, koska vainajista ei löydy minkäänlaisia jälkiä. Mielestäni sanojen säilyttämisellä on sama merkitys: Ne säilyvät aarteina ja tutkimisen kohteina niiden tuleville lukijoille.