Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Perjantai 14.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Alkukeväästä ilmestyy teokseni "Elä kauemmin, elä terveemmin! Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan". Olen jakanut kirjani kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee luostarilaitoksen ja parantamisen historiaa. Toisessa osassa kerron omista luostarikokemuksistani, ja kolmas osa kuvaa luostareista peräisin olevia luonnonlääkkeitä ja hoitokeinoja. Julkaisen nyt yhden luvun tulevasta teoksesta.

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Kun oululainen turistiryhmä teki matkan Valamon luostariin kesällä 2025, olin mukana oppaan ominaisuudessa. Sain onnekseni sovittua tuon matkan ajaksi myös tapaamisen Valamon luostarin arkkimandriitta Mikaelin kanssa. Kun odottelin isä Mikaelia iltapäivällä viiden aikaan vastaanotossa, oloni oli ristiriitainen: Olin umpiväsynyt erinäisten onnettomien yhteensattumien vuoksi ja samalla luonnollisesti hieman jännittynyt siitä, miten tapaaminen luostarin johtajan kanssa sujuisi. Mieluiten olisin mennyt nukkumaan.

Arkkimandriitta Mikael tulikin noutamaan minua puhelin kädessään ja pyyteli anteeksi, sillä piispan puheluun oli vastattava. "Hänellä saattaa olla tärkeää asiaa," isä Mikael tuumi. Olin samaa mieltä eihän piispan sovi antaa odottaa.

Kun astuin sisään arkkimandriitan yläkerrassa sijaitsevaan työhuoneeseen, olin aivan ihastunut: Vanhanaikaiset puiset, pehmeällä sametilla päällystetyt huonekalut, ikkunan edessä sijaitseva työpöytä, punaiset paksut matot lattialla ja seinällä olevayt upeat maalaukset ja ikonit tekivät huoneesta samalla kertaa sekä kodikkaan että juhlavan. "Minustakin olisi ihana työskennellä täällä, " minä ihastelin ääneen. Isä Mikael myönteli, mutta kertoi, että hän tekee töitä enimmäkseen keljassaan, koska silloin koneen ääressä istuminen ei tuntunut aivan yhtä paljon työn tekemiseltä. Aivan oikein, eihän tässä huoneessa edes ollut tietokonetta. Istuuduin sohvalle ja haastateltavani sohvapöydän ääreen nojatuoliin.

Kerroin aluksi tekeillä olevasta kirjastani ja omasta taustastani ja kiittelin jälleen kerran isä Mikaelia siitä, että pääsin keskustelemaan hänen kanssaan ja samalla saamaan tärkeää lisätietoa teokseeni. Hän puolestaan kertoi myös omasta tiestään luterilaisen kirkon piiristä ortodoksiseen kirkkoon ja hiukan siitä, kuinka pörssianalyytikosta tuli Valamon luostarin johtaja.

Aloitin keskustelumme varsinaisen teeman mainitsemalla niistä ttutkimustuloksista, joiden mukaan elämä luostarissa pidentää ihmisikää keskimäärin viisi vuotta. Isä Mikael oli tietoinen näistä asioista, ja myös hän oli sitä mieltä, että terveellinen ruokavalio, joka sisältää vain vähän lihaa, paasto, jollojn  syödään pelkkää kasvisruokaa, säännöllinen elämänrytmi ja yhteisöllisyys ovat avaimia pitkään, stressittömään elämään. Ja vaikka ihminen asuu luostariyhteisössä, hänellä on kuitenkin mahdollisuus olla yksin kaikessa rauhassa keljassaan.

Isä Mikael kuvaili luostarielämää korostaen sitä, että luostarissa asuvalla on elämässään perusturva, valmiit raamit, eikä hänen tarvitse koko ajan miettiä, mitä tekisi seuraavaksi, kannattaisiko kokeilla jotain muuta, pitäisikö sittenkin yrittää enemmän ja paremmin. Kuinka lohduttavaa, rauhoittavaa, helpottavaa.

Valamon luostarissa on esillä ihmeitä tekeviä ikoneja, joiden äärellä ihmiset pyytävät ja rukoilevat apua vaikeuksiinsa. Kysin isä Mikaelilta, miten ihmeisiin tulisi suhtautua. Hän vastasi, että ihmeet ovat todellisia, ja ylimaallisia asioita voi tapahtua ihmisille, jotka tarvitsevat niitä. Tätä ajatusta minun täytyi jäädä miettimään. Kun elämä alkaa uudelleen keuhkojensiirron jälkeen, kun perheeseen syntyy kauan odotettu ja toivottu lapsi, kun saat yllätykseksesi tietää, että sinulla, jonka kaikki perheenjäsenet ovat jo kauan sitten kuolleet, onkin sisko... Ihmeen ei aina tarvitse olla se ihmeparantuminen, jonka sairas saattaa kokea Lourdesin pyhän veden äärellä. Kun mietin elämääni, minun täytyi tunnustaa, että se sisältää paljon ihmeitä.

Isä Mikael kertoi, että ortodoksisen kirkon piirissä on myös mietitty, pitäisikö tiedossa olevista ihmeistä kirjoittaa kirja. Tekijäkin oli jo valmiina, mutta yhteisesti päädyttiin kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei ole erityistä tarvetta ruveta julkistamaan näitä asioita. Täytyy myöntää, että olin samaa mieltä, vaikkakin sellainen teos olisi kyllä löytänyt ostajansa ja lukijansa.

keskustelumme isä Mikael kertoi myös siitä keskusteluavusta, jota ortodoksinen kirkko järjestää sellaista kaipaaville. Ihmiset ottavat yhteyttä joko häneen tai oman seurakuntansa pappeihin, eivätkä kaikki yhteydenottajat ole ortodokseja. Totesimme myös, että synnintunnustus on terapiaa. Kun ihminen saa erehtymisensä ja väärät tekonsa pois mielestään, ja kun hänelle julistetaan synninpäästö, olo on helpompi ja vapaa. On hyvä aloittaa jälleen alusta.

Luonnollisesti olin valmistautunut haastattelutilanteeseen ottamalla selvää isä Mikaelin elämästä, ortodoksisen kirkon rituaaleista ja uskonkäsityksestä, mutta jälleen toimin samoin kuin Arenbergin luostarissa sisar Ursulan kanssa:Vaikka olin valmistellut kysymykset ennakkoon, en toteuttanut suunnitelmaani. Onneksi isä Mikael oli rauhallinen ja pohdiskeleva henkilö, eikä häntä tuntunut haittavan, vaikka keskustelunaiheemme vaihtuivat usein.

Pitihän minun ottaa esille myös jooga, sillä teema kiinnostaa minua monella tavalla. Sisar Ursula oli vastannut kysymykseeni joogasta (Arenbergin luostarissa pidetään myös joogakursseja), että se on ruumiille hyvää tekevää venyttelyä sekä meditaatiota, eikä haittaa, vaikka nimi viittaakin idän uskontoihin. Isä Mikael oli siinä asiassa samaa mieltä, että että joogaliikkeistä eli asanoista voi olla hyötyä vaikkapa selkäsäryn hoidossa. Kuitenkin jooga on muutakin kuin venyttelyä. Kun joogan yhteydessä puhutaan "avautumisesta" ja "yhteyden löytämisestä", kristitty voi joutua pohtimaan, mille asioille, mihin maailmaan hän on avautumassa. Koin tuon huomion tärkeäksi.

"Jumala on elämän lähde." Tämä oli kaunein asia, mikä jäi mieleeni keskustelustamme isä Mikaelin kanssa. Luostarissa keskitytään Jumalan palvelemiseen ja läsnäoloon. Hän antaa elämän, lyhyemmän tai pidemmän, eikä meidän tarvitse kantaa siitä huolta.

Kiitollisuus kannattaa

Lauantai 8.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Kiitollisuus kannattaa

Lääkäri soitti kolmen maissa iltapäivällä. Hän kertoi, että leikkaus oli nyt onnistuneesti ohi, uudet keuhkot ovat paikoillaan, ja elimistö alkaa totutella vähitellen muuttuneeseen tilanteeseen. Paljon muutakin hän sanoi, mutta en muista, mitä kaikkea. Olin kiitollinen ja onnellinen siitä, että mieheni sairastama keuhkofibroosi oli parannettu näin radikaalilla tavalla. Kiitos, huippulääkäri, kiitos Suomen terveydenhuolto!

Malagan lentokentän asiakashissi oli tilapäisesti pois käytöstä. Katsoin alaspäin tuota valtavaa portaikkoa, jota pitkin minun oli siis raahattava painava matkalaukkuni. Huh, huh! Ei auttanut muu kuin ruveta töihin, paitsi että takanani oleva mies keskeytti ponnisteluni kysymällä espanjaksi ”voinko auttaa” ja vastausta kuuntelematta sieppasi laukkuni ja kantoi sen alas junaraiteiden viereen. Muchas gracias, paljon kiitoksia! Mies hymyili ja lähti seurueensa kanssa pois. Ihana, kun löytyy kohteliaita ihmisiä.

Minun piti tehdä hienot syntymäpäiväkutsut whatsappiin. Kutsussa täytyi olla tekstiä, musiikkia, kauniita kuvia… No, en minä nyt mitään sellaista osaa tehdä, mutta tyttäreni riensi apuun. Kiitos, jälleen kerran!

Kiitollisuus ei ole vain pienen hetken ajan lämmittävä tunne, vaan tutkimusten mukaan se vaikuttaa yllättävän monipuolisesti aivoihin. Kiitollisuus lisää dopamiinin ja serotoniinin tuotantoa. Nämä ovat välittäjäaineita, jotka liittyvät mielihyvään, motivaatioon ja hyvinvointiin. Kiitollisuus aktivoi myös niitä aivoalueita, jotka liittyvät sosiaalisen yhteyden ja empatian kokemiseen. Ilmeisesti tämän johdosta kiitollisuutta tuntevat ihmiset kokevat usein parempia ihmissuhteita ja vähemmän yksinäisyyttä.

Tutkimustulokset kertovat, että kiitollisuus myös alentaa kortisolitasoja ja aktivoi samalla parasympaattista hermostoa, ja tämä kaikki auttaa meitä rentoutumaan ja palautumaan. Kaiken tämän edellä luetellun lisäksi kiitollisuus vahvistaa etuotsalohkoa, joka vastaa mm. tunnesäätelystä, päätöksenteosta ja ajattelun selkeydestä, ja kiitollisuutta harjoittamalla näiden toimintojen hermoradat vahvistuvat ajan mittaan. Edelleen on todettu, että kiitollisuutta tuntevat ihmiset nukkuvat paremmin, ja kuten yllä jo mainittiin, heidän stressitasonsa pienenee ja sosiaalinen kanssakäyminen on helpompaa ja mukavampaa.

Kaikkien näiden tutkimustulosten vuoksi asiantuntijat sanovat, että meidän kannattaisi pitää jokapäiväistä kiitollisuuspäiväkirjaa saadaksemme kaikki nämä yllä mainitut (ja monet muut) hyödyt itsellemme. Jo sen toteaminen, että tänään olen voinut olla kiitollinen niin monesta asiasta, tapahtumasta, kohtaamisesta, tekee hyvää aivoillemme eli siis meille itsellemme.

Kiitollisuuspäiväkirja

Päivämäärä

1. Kolme asiaa, joista olen tänään kiitollinen.

2. Miksi olen kiitollinen näistä asioista?

3. Miltä kiitollisuus tuntuu kehossani ja mielessäni?

4. Mitä opin tänään?

5. Kenelle voisin osoittaa kiitollisuutta?

Viisi minuuttia päivässä riittää työskentelyyn tämän asian parissa, ja mikäli tutkijoihin on uskominen, näiden pienten tai suurten asioiden muistamisella ja muistiin merkitsemisellä on suuri myönteinen vaikutus elämäämme!

Mutta. Elämässämme on varmasti hetkiä, tunteja, päiviä, viikkoja jopa pahimmillaan vuosia, jolloin ahdistus, pelko ja suru ovat voimakkaimmat tunteemme. Onko tuolloin edes mahdollista tuntea kiitollisuutta? Vanha testamentti kertoo Jobista, joka oli merkittävä, hurskas ja kaikin puolin hyvin toimeen tuleva suuren perheen isä. Lopulta hän menettää kaiken: omaisuutensa, perheensä ja valtansa. Kuinka mies suhtautuu tilanteeseen? ”Silloin Job nousi ja repäisi viittansa. Hän ajoi päänsä paljaaksi, kumartui maahan ja sanoi:

-Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!”

P.s. Jobin tarinan jatkon löydät vanhasta testamentista netistä tai raamatusta, jos sellainen sattuu olemaan talossa.

Olin Helsingin kirjamessuilla oppimassa onnea

Lauantai 1.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea oppimassa

Viime viikonloppu oli mukava, rasittava, mielenkiintoinen, uuvuttava ja opettavainen. Olin Helsingin kirjamessuilla ilman sen kummempaa päämäärää kuin saada haahuilla ympäriinsä ja nauttia valtavista kirjakasoista. Kymmenen kirjaa ostin – aika monet niistä lastenkirjoja -, ja kahta esitelmää kävin kuuntelemassa. Toisen aiheena oli pakolaisuus ja toisen – onni, kuinkas muuten.

Frank Martela on suomalainen filosofi, tietokirjailija ja tutkija, joka toimii apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa ja valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Kirjoissaan hän käsittelee onnea, ja noita kirjoja olen lukenut ja ostanutkin jonkin kappaleen omaan hyllyyni. Luennot tuolla kirjamessuilla kestivät vain puoli tuntia, mutta Martela puhui nopeasti ja vaihtoi seinällä olevaa diaa vilkkaasti, joten kyllä hän ehti tuoda paljon sanomaansa esille tuossakin lyhyessä ajassa. Puheen teemana oli:Älä etsi onnea! No, onhan kumma, kun onnellisuusprofessori kieltää onnen etsimisen. Näin arkijärjellä ajateltuna tuo kielto on kuitenkin ihan ymmärrettävä: Jos aina etsimme onnea, sitä vielä ihanampaa, parempaa, merkityksellisempää elämää, niin elämä kuluukin etsimiseen. Koskaan ei voi olla ihan varma, että onko tämä kokemus nyt juuri sitä oikeaa onnea, vai pitäisikö panna vielä paremmaksi (tämä nyt oli omaa filosofointiani).

Martelan kolmen kohdan ohjepaketti tiivisti hyvin sen, miten ihmisen kannattaisi toimia, jotta hän pääsisi jonkinlaiseen tasapainoon itsensä kanssa:

* MENNYT: Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa.

* TULEVA: Keskity niihin asioihin, joihin pystyt vaikuttamaan.

* NYKYISYYS: Arvosta pieniä merkityksellisyyden lähteitä arjessasi.

Martelan esityksestä jäi erityisesti mieleeni kertomus, jonka Viktor Frankl (1905-1997) oli kirjoittanut teoksessaan ”Man`s Search for Meaning”. - Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka tunnetaan myös logopedian perustajana. Vaikka Frankl oli huomattava ja vaikutusvaltainen henkilö Itävallassa, hän joutui natsien keskitysleirille juutalaisen syntyperänsä vuoksi. Hän oli mm. Auschwitzissa ja Dachaussa mutta selvisi kuitenkin kolmen vuoden kauhukokemuksistaan hengissä. Vapauduttuaan vankileiriltä hän sai kuulla, että sekä hänen isänsä että äitinsä kuin myös hänen vaimonsa olivat saaneet surmansa juutalaisvainoissa. Franklinin useita teoksia on suomennettu, mutta kun menin etsimään niitä lähimmästä kirjastosta, en löytänyt yhtäkään. Ovat kuulemma maailmalla Oulun kaupungin suuren ja pitkäaikaisen kirjastoremontin vuoksi. Ehkä ensi kuussa saan käteeni muutaman teoksen, odotan niitä malttamattomasti.

Ja seuraavassa kertomus Franklinin teoksesta eräästä illasta keskitysleirillä:

Ilta oli jo pimenemässä, vangit alkoivat miettiä nukkumaan menoa, kun eräs mies – vanki hänkin – tuli sisään parakkiin ja käski kaikkien lähteä nopeasti ulos katsomaan näkyä, jonka hän oli kohdannut. Useat ryntäsivät uteliaina ja osin pelokkainakin ulos nähdäkseen luonnon järjestämän upean näyn: Aurinko oli laskemassa, ja alkavan pimeyden keskellä taivas hohti monivärisenä. Oli sinisen ja punaisen sävyjä, vielä auringon kultaamia pilviä, ja kaiken tämän vastakohtana musta, mutainen keskitysleirin maa. Kun vangit olivat katsoneet tätä näkyä jonkin aikaa hiljaa, eräs heistä sanoi:”Kuinka kaunis maailma voikaan olla.”

Onni voi piiloutua ohikiitäviin hetkiin ja häivähdyksiin, sitä ei voi ymmärtää järjellä vaan sydämellä. Kävelin hautausmaalla. Olin ollut viemässä kynttilöitä sisareni, veljeni ja vanhempieni haudoille. Sää oli syksyinen, lämmin ja kostea. Ilma oli kuitenkin raikas, kellastuneet koivujen lehdet putoilivat maahan. Silloin mieleeni tuli ajatus: Nyt minulla on hyvä olla.

Parasta elämää

Torstai 16.10.2025 - Pirkko Jurvelin

Parasta elämää

Ystäväni lapsi menehtyi sairastettuaan puoli vuotta. Suru oli raastava, ja muistan, kun äiti sanoi kerran:”Voi, kun saisin vielä joskus elää sitä ihan tavallista elämää.”

Hyvin usein se paras elämä on tässä juuri nyt, mutta emme osaa tunnistaa sitä. Arjen väsyttävä, puuduttava pyöritys, mahdolliset terveys- ja rahahuolet, toteutumattomat haaveet ja kaikki ne minun pitäisi- jutut väsyttävät ja turhauttavat. Tuntuu siltä, että elämä kuluu parempia päiviä, parempaa tulevaisuutta odotellessa. Raahaudumme arkipäivästä toiseen, teemme pakolliset jutut – tai ehkä jätämme tekemättä -, tai mahdollisesti kiiruhdamme paikasta, tapaamisesta ja ihmisestä toiseen etsien sitä onnea, jonka olemme mielestämme ansainneet, mutta joka tuntuu karttelevan meitä.

Oletteko huomanneet, että vanhat ihmiset ovat usein tyytyväisiä, vaikka voisi luulla toisin? Eihän heillä ole enää suuria odotuksia, suunnitelmia tulevaisuudelle, ja menneisyyskin on täynnä läheisten kuolemia, sairauksia, ystävien menettämistä, kaiken maallisen hiljaista hiipumista. Miksi siis olla tyytyväinen? Ehkä syynä on juuri se, että ikä ja kokemukset auttavat hyväksymään elämän sellaisena kuin se on. Voisiko sitä kutsua kypsymiseksi?

Juttelin jokin aika sitten ystäväni kanssa puhelimessa. Häneltä on löydetty kaksi syöpäkasvainta, jotka on poistettu. Parin viikon jälkeen hän saa tietää tulokset uusimmista koepaloista. ”Ei kahta ilman kolmatta”, hän totesi minulle tyynesti. Kun yritin rohkaista ja lohduttaa, hän sanoi iloisesti:”En minä ajattele tätä asiaa, enkä sure ollenkaan. Katsotaan sitten.” Hän on malliesimerkki siitä ihmisestä, joka minäkin haluaisin olla - onnekseni hän on ystäväni.

Nykyinen epävarma ja uhkaava maailmanpoliittinen tilanne, Euroopassa käynnissä oleva sota, johon myös Suomen on otettava aktiivisesti kantaa entistä enemmän ja myös annettava taloudellista tukea, synkistää arjen maailmaa. Se on kuin taustamelu kaupassa tai kuntosalilla, jota ei voi sietää, mutta josta ei pääse eroon. Elämäämme ei tunkeudu ainoastaan sota, vaan somen kautta myös kaikenlaiset rikokset, eettisten arvojen halveksiminen ja jopa hylkääminen ja kaikenlainen pinnallinen sälä, jota tyrkytetään, ja jolla ihmisiä yritetään koukuttaa.

Olen lukemassa mielenkiintoista teosta ”Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää” (Steven C. Hayes yhteistyössä Spencer Smithin kanssa). Ihan kirjan ensimmäisillä sivuilla tekijä toteaa:” Ihmiset kärsivät. Emme usko, että ihmiset ovat luonnostaan onnellisia ja vain jokin henkilökohtainen tragedia tai biologinen häiriö voisi rikkoa tämän rauhan. Uskomme sen sijaan, että kärsimys on normaalia ja mielenrauhan löytäminen harvinaista. Emme vastaa siihen miksi näin on. Tässä kirjassa on kyse juuri tästä arvoituksesta.”

Olen edennyt teoksessa vasta neljäkymmentä sivua, mutta se vaikuttaa tehtävineen todella mielenkiintoiselta ja oikeastaan aika lailla järkeen käyvältä. Kunhan etenen pidemmälle, palaan asiaan blogissani.

Mutta mennäänpä alkuun ja siihen, kuinka ystäväni ajatteli haikeudella sitä tavallista arkielämää, jota he olivat perheenä saaneet viettää ennen lapsen kuolemaa. Luulen, että hän tuli tuossa tilanteessa ilmaisseeksi suuren totuuden: Se tavallinen arkinen elämä on yhtä kuin onni. Meidän täytyy kuitenkin kasvaa ja kehittyä, ehkä kokea monenlaista, jotta ymmärrämme sen omalla kohdallamme.

Huomenna menen kuntosalille heti herättyäni. Sieltä tullessani käyn ruokakaupassa, valmistan kotona miehelleni ja itselleni lounaan, ja sen jälkeen minun pitäisi siivota muutama makuuhuone ja ehkä pestä parvekkeen matto, pari kirjoitustehtävää muistuttaa taustalla myös koko ajan siitä, että niitäkin tulisi miettiä ja jossain välissä naputella koneelle. Illalla onkin sitten espanjantunnin vuoro. Näin on hyvä.

Miksi espanjalaiset ovat pitkäikäisiä?

Sunnuntai 5.10.2025 - Pirkko Jurvelin

Miksi espanjalaiset ovat pitkäikäisiä?

Tulin juuri viikon matkalta Espanjan Fuengirolasta. Tiedän, tiedän, on aikamoinen klisee lähteä lomalle Espanjaan ja siellä juuri Aurinkorannikon suomalaisalueelle, mutta puolustukseksi voin sanoa, että entisenä Fugen asukkaana sinne vain on palattava. Ja sitä paitsi, kuinka monet suomalaiset suuntaavat jokaisella lomallaan ja myös useimpina viikonloppuina omalle rakkaalle mökilleen? Aivan niin, se kun vain on niin mukavaa.

Fuengirolassa oli lokakuussa kesä, aurinko paistoi, merivesi oli vielä ihanan lämmintä (lämpimämpää kuin altaassa), ihmiset nauttivat silmin nähden rantaelämästä kuten minäkin ja matkaseuralaiseni.

Jossakin välissä siellä osui silmiini lehtiartikkeli, jossa kerrottiin, kuinka pitkä elinajanodote Espanjassa on verrattuna muihin Euroopan maihin. Koska olen työskennellyt saman aiheen parissa viimeisen vuoden kirjoittaessani kyseisestä teemasta kirjaa (tosin luostarielämään liittyen), luin artikkelin kiinnostuneena ja etsiskelin myös lisätietoa.

On siis fakta, että espanjalaiset ovat Euroopan pitkäikäisintä kansaa, ja Espanja on kärkisijoilla myös, kun tarkastellaan koko maapallon väestön elinikää.

Espanjalaiset, miten te teette sen? Miten elätte kauemmin kuin monet muut kansat? Välimeren ruokavalio on aina se ensimmäinen asia, kun puhutaan ravinnon terveysvaikutuksista. Toisin sanoen Espanjassa syödään paljon vihanneksia, hedelmiä (olivat kyllä nyt kalliita), kalaa, palkokasveja, täysjyvää (kaupan hyllyt tosin notkuivat vaaleasta leivästä) ja oliiviöljyä. Tuon oliiviöljyn käytön olen tuonut kotiini, kun aikoinani asuin Fuengirolassa ja kävin siellä muutaman kokkikurssin. Tuolloin oliiviöljyn hyvää tekevät vaikutukset tulivat minulle selviksi – ja sen pitää sitten olla sitä extra virgin- laatua, ei mitään halpaversiota.

Ruokavalio on kuitenkin vain yksi ikää pidentävä tekijä. Espanjalaiseen kulttuuriin kuuluvat tiiviit perhesuhteet ja vilkas sosiaalinen elämä tukevat mielenterveyttä ja ehkäisevät yksinäisyyttä. Kuinka usein olenkaan nähnyt matkoillani ystäväporukoita ja suuria perheitä syömässä tuolla ulkona illalla suomalaisittain ajateltuna aika myöhään. Mutta mikäpä on istuskellessa etelän lämmössä, kun paikalla viihtyy koko suku pikkulapsista isovanhempiin. Lämmin sää mahdollistaa myös sen, että ulkona on helppo liikkua ympäri vuoden, ja auringonvalo antaa D-vitamiinia ja nostaa mielialaa.

En ole perehtynyt Espanjan terveysjärjestelmään, mutta lukemani mukaan se on kattava, julkisesti rahoitettu, ja jokaisella on mahdollisuus päästä tarvitsemiinsa hoitoihin. Näinhän se on periaatteessa meilläkin, mutta, mutta…

Hyvä on, uskomme siis tuotakin tutkimustulosta ja myönnämme, että Espanjassa on monta asiaa paremmin kuin meillä Suomessa, vaikka se mañana- meininki saattaa joskus vähän risoa. Ja ajan myötä suomalaisnipottaja tottuu siihenkin. Espanjalaisten elinajanodote on vuosissa 84, ja Italia pääsee lähes samaan tulokseen. Me suomalaiset elämme keskimäärin 81,7 vuotta tässä ilmanalassamme ja näillä eväillä, ja esimerkiksi Liettuassa tuo luku on jo aika lailla pienempi eli 77,4.

Paljon huonommin menee kuitenkin Venäjällä, jossa miehet elävät keskimäärin 73- vuotiaiksi eli eroa espanjalaisiin on 11 vuotta, ja se on paljon! Naisten elinajanodote Venäjällä on kymmenen vuotta korkeampi miehiin verrattuna. Tätä on kyllä todella vaikeaa ymmärtää muuten kuin siten, että nuoria miehiä kuolee sodissa niin paljon, että se näkyy tässä tilastossa tuollaisena valtavana erona. Toisaalta Venäjä ei kylläkään julkaise kuolleisuuslukuja ja muuta tietoa sodista, mutta aika vaikea on kyllä muutenkaan hahmottaa tuota tutkimustulosta. No, viina ja tupakka ovat aina tehneet sielläkin päin hallaa terveydelle.

Miten me suomalaiset voimme vaikuttaa näiden tilastojen valossa omaan elinikäämme? Uudet ruokasuositukset tulivat vuosi sitten, ja tietysti me olemme jo alkaneet syödä vajaan kilon verran kasviksia ja hedelmiä joka päivä. Kun marraskuu pian saapuu, saamme kuitenkin heittää lopulliset jäähyväiset auringolle joksikin aikaa. Ja sitten vielä se sosiaalisuus. Ok, ok, hyvin meillä menee tai ainakin sinne päin. Jaksellaan!

P.s. Seuraavat lentoliput ja hotellivaraus on tehty: Fuengirola – marraskuu!

Suomalaiset arvot

Lauantai 13.9.2025 - Pirkko Jurvelin

Suomalaiset arvot

Katselin kuvaa, jossa kolme lastenlastani seisoo mäen päällä. Heidän alapuolellaan aukeaa metsämaisema, jossain kauempana näkyy niittyä, ja sinisellä taivaalla kelluvat poutapilvet. Kuinka kaunis ja seesteinen otos!

Eilen tuli puhelimeeni parin minuutin video 2- luokkalaisesta tyttären pojasta. Tämä 8- vuotias heilui määrätietoisesti ja rivakasti metsässä marjanpoimuri kourassaan – ja ilmeisesti rahankiilto silmissään. Tietysti työstä maksetaan palkka! Sekä tämä video että aikaisemmin tullut kuva saivat minut hymyilemään: Lapset olivat päässeet aidon, suomalaisen kulttuurin ääreen, ja siitä täytyy luonnollisesti kiittää heidän vanhempiaan.

Tämän päivän tiedotusvälineet antavat lukijoilleen ja katselijoilleen vääristyneen kuvan suomalaisista arvoista ja käytännöistä. Ja miksi näin tehdään? Luonnollisesti siksi, että klikkiotsikot ja äärimmäistapaukset kiinnostavat lukijoita (tai ainakin näin oletetaan), ja niinpä niitä tuotetaan jatkuvalla syötöllä – suorastaan pakkosyötöllä - taloudellisen voiton saamiseksi. Valitettavasti tämä trendi on saanut aikaan sen, että kaikki outo ja äärimmäinen on alkanut monen mielessä vaikuttaa jokapäiväiseltä ja normaalilta.

Kuitenkin meidän tavallisten suomalaisten arvomaailmasta löytyy paljon asioita, jotka ovat yhdistäneet ja yhdistävät kansakuntaamme edelleen. Luonnon arvostaminen ja siellä liikkuminen kuuluvat olennaisena osana kansamme mentaliteettiin. Se hiljaisuus ja rauha, jonka ääreen kaipaamme ja josta saamme nauttia luonnossa, on hyvin kansallinen piirre. Rehellisyys, luotettavuus, sisukkuus, itsenäisyys, vaatimattomuus, myös näitä ominaisuuksia pidetään suomalaisille yleisinä. Luetteloa voi jatkaa vielä: koulutuksen ja työn teon arvostaminen, tasa-arvon painottaminen … Tunnistatko itsesi ja ajatusmaailmasi?

Onneksi yhä vielä on tiedotusvälineitä, joiden sisällöllinen päätarkoitus ei ole hätkähdyttää, kauhistuttaa ja pelottaa. Luin tänään tulleesta Suomen Kuvalehdestä mielenkiintoisen artikkelin, jossa kerrottiin Tampereen Kalevan kulman Iloa Arkeen- pysäkistä. Ohjelmatarjonta kyseisellä pysäkillä on runsas ja monipuolinen, kävijöiden ikähaarukka 65 – vuotiaista yhdeksänkymppisiin vanhimman kävijän ollessa 101- vuotias. Myös ruokailuja ja monenlaisia retkiä oli tarjolla, ja tämä kaikki joko ihan ilmaiseksi tai pienellä maksulla. Kyseinen artikkeli kuvasti mielestäni myös suomalaista arvomaailmaa. On tahtoa toimia toisten puolesta, ja sellainen tekeminen tuottaa iloa toisille ja itselle. Nähtäväksi jää, kuinka paljon valtion avustusleikkaukset tulevat näkymään tässäkin toiminnassa.

Samasta lehdestä luin artikkelin, jossa kerrottiin, että kaunokirjoja myydään kaikesta huolimatta hyvin. Varmasti useimmat meistä ovat uskoneet, että suoratoistopalvelut ovat vieneet viimeisetkin kirjat kirjakauppojen hyllystä. Siis vieneet minne? No, varaston perukoille, mutta näin ei siis ole. Fakta on kuitenkin se, että tietokirjojen kohdalla on olemassa alamäki (ja minun viimeinen teokseni, joka kiertää kustantamorallia, on nimenomaan tietokirja). Kaiken kaikkiaan minua kuitenkin ilahdutti uutinen siitä, että suomalaiset sekä lukevat että myös yhä ostavat kirjoja.

Sain osakseni välittämistä ja hienotunteisuutta, kun viisi vuotta sitten postilaatikosta putosi Oulun omaishoitajien yhdistyksen Ommaiskortteeri- lehti. Naapurini Taina oli huomannut perhetilanteeni ja halusi tällä tavalla kertoa, että apua on saatavilla. Tuon lehden luettuani ymmärsin olevani omaishoitaja (en edes tuntenut sanaa ennestään) ja otin yhteyttä kyseiseen yhdistykseen. Vuosien varrella olen saanut monenlaista apua sitä kautta, ja nyt on tullut kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun minua pyydettiin kyseisen yhdistyksen hallituksen jäseneksi. Sitä työtä tehdessäni ovat monet, hienot suomalaiset arvot tulleet tuttuakin tutummaksi.

Se, että pitää elämässään tietyistä arvoista kiinni, ei merkitse sitä, että on vanhanaikainen ja kehityskyvytön. Päinvastoin: Arvojensa puolesta taisteleva on rohkea ja sitkeä – ja kaiken lisäksi tärkeä yhteiskunnan jäsen.

Huh! Kylläpä tuli ummehtuneen ja vanhanaikaisen oloinen blogiteksti. Ei se mitään, myönnän olevani monissa asioissa vanhanaikainen, mutta – ummehtunut? En todellakaan!

Mitä maailmassa tapahtuu seuraavaksi?

Torstai 4.9.2025 - Pirkko Jurvelin

Mitä maailmassa tapahtuu seuraavaksi?

Vanhemmat miehet hääräävät maailmalla, lentävät mantereelta toiselle, puristavat toistensa kättä, jopa kulkevat käsi kädessä, puhuvat elinsiirrosta ja 150:n vuoden eliniästä (niin, se mikrofoni oli jäänyt auki) ja toisaalta seuraavat mustasukkaisina ja epäluuloisina toistensa tekemisiä ja kryptisiä kannanottoja, ja samaan aikaan me emme voi tehdä muuta kuin katsella heidän oletettua menoaan ja yrittää arvailla, mistä nyt jälleen on kyse. Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Tässä maailmantilanteessa emme voi sanoa muuta kuin, että ei mitään tietoa, aavistustakaan. Tiedämme ainoastaan sen, ettei näihin vanhoihin miehiin voi luottaa, ja he tietävät sen aivan yhtä hyvin. Mitä tahansa voi tapahtua. Ukrainan sota ei ainakaan näytä loppuvan, ja näyttää siltä, että yhä useampi maa alkaa sekaantua siihen. Euroopan maat – nuo kohteliaat, lakia kunnioittavat kansat – ovat hätää kärsimässä, vai ovatko?

Uteliaisuuden tyydyttämiseksi päätin siis ottaa selvää, mitä vanhat ennustajat ovat aikoinaan sanoneet maailmanrauhasta. Baba Vanga (1911-1996) on ennustanut kalifaattien nousua eli sitä, että islam hallitsee Eurooppaa vuodesta 2043. Vuonna 2066 USA käyttää jonkinlaista ”sääasetta” Euroopassa konfliktin aikana. Nostradamus (1503-1566) on ilmoittanut, että vuosien 2030-2050 aikana Euroopassa ja Lähi-idässä käydään suuria sotia. Jossakin vaiheessa idästä nousee suuri johtaja.

Monet ennustajat ovat kertoneet siitä, että ihmiskuntaa kohtaa suuri ”henkinen murros”, joka aloittaa uuden aikakauden 2000-luvun loppupuolella.

Miltä tulevaisuus kuulostaa? No, ehkei kannata kommentoida, mutta kun tässä oikein rupean pohtimaan ja muistelemaan, niin en ole oman muistini aikana (useampi kymmenen vuotta) koskaan kuullut ennustusta, jossa ei olisi puhuttu sodista, luonnonkatastrofeista ja maailmanlopusta. Eli täystuho tuntuu olevan tuttu ja turvallinen aihe.

Martin Luther (1483-1546), joka tunsi raamatun läpikotaisin - olihan hän kääntänyt uuden testamentin kreikasta saksaksi ja vanhan testamentin hepreasta ja arameasta – selittää Danielin kirjan seuraavaa tekstiä: ”Korkein hallitsee ihmisten valtakuntia, ja hän antaa kuninkuuden kenelle tahtoo” (Dan. 4:14).

Luther:”Näin Jumala tekee kaikille maallisille valtakunnille. Hän sallii jokaiselle maalle kasvamisen ja lisääntymisen ajan, että se kasvaisi rikkaudessa, voimassa ja kunniassa. Se kukoistaa ja saa arvonantoa. Mutta kun tulee se Herran aika, jolloin se maa taas on häviävä, se kukistuu kenenkään voimatta sitä estää. Daniel sanookin:”Hän suistaa kuninkaat vallasta ja nostaa kuninkaat valtaan.” Näin Jumala salli Rooman valtakunnan levitä. Se alisti valtaansa monta maata ja siitä tuli väkevä keisarikunta. Kuitenkin se kukistui. Samoin hän teki Juudean maasta jalon ja suuren. Nyt se yhtä kaikki on tomuna. Näin Jumala antaa jokaiselle maalle kasvamisen ja kukoistamisen aikansa, mutta kun se on ohitse, sen valtakin yhtäkkiä loppuu, jota seuraa väheneminen ja kukistuminen. Tämä on Herramme tapa. Hän voi tehdä kaiken tyhjästä. Hän voi laajentaa ja lisätä pienen valtakunnan ja toisaalta aivan yhtä helposti tehdä tyhjäksi suuren keisarikunnan, siinä ei auta mikään vastustus. Vaikka se valtakunta olisi rakennettu rautapylväille, se kukistuu.”

Jäämme odottamaan mielenkiinnolla, mitä ovat ne maat, joiden valtakausi alkaa olla loppupuolella.

Miksi meille tyrkytetään huonoja uutisia?

Keskiviikko 27.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Miksi meille tyrkytetään huonoja uutisia?

Uutismaailman kestoaiheita ovat esimerkiksi seuraavat jutut:

- Israelin ja terroristijärjestö Hamasin välinen Gazan aluetta koskeva sota: Israel tappaa ja näännyttää satoja ja tuhansia ihmisiä samaan aikaan kun sodan aloittanut Hamas ei luovu rääkkäämistään ja nälkiinnyttämistään panttivangeista. Sodan aloittajasta on tullut uhri.

- Venäjän aloittama Ukrainan sota, jota se ei voi lopettaa kasvojen menettämisen vuoksi. Jälleen satojatuhansia ihmisiä on kuollut muutaman ihmisen itsekkyyden ja vähämielisen käyttäytymisen vuoksi.

- Huumeiden käytön lisääntyminen nuorten keskuudessa Suomessa haittavaikutuksineen.

- Kännyköiden käytön monitahoiset negatiiviset vaikutukset ja se, että kännykkäriippuvaisuudesta on tullut mielen sairaus.

- Suomen hallitus ja maamme kurjistunut talous, jota yritetään paikkailla esimerkiksi lopettamalla yhdistystoimintojen tukeminen. Kun yhdistystoiminnat loppuvat, tavallisen suomalaisen on vaikeaa löytää vertaistukea ja apua asioihinsa, joita tähän asti ovat antaneet ilmaiseksi esimerkiksi sellaiset yhdistykset, jotka hoitavat omaishoitajien, pakolaisten ja erilaisten riippuvuuksien kanssa kamppailevien asioita.

- Näiden uutisten lisäksi meille tuputetaan päivittäin tietoja julkisuuden henkilöistä, joilla on ongelmia elämässään: avioero, riippuvaisuudet, työnsaanti, sairaudet…

Miksi meille ei kerrota niistä hyvistä asioista, joita maailmassa tapahtuu päivittäin? Siksi, että ne eivät myy. Tai näin ainakin klikkiotsikoita laativat uskovat ja ajattelevat. Uutismedia ja sosiaalinen media kilpailevat ihmisten huomiosta. Kokemusten mukaan huono uutinen myy paremmin kuin hyvä, ja miksi näin on? Kysymyksessä on ns. ”negativity bias” eli negatiivisuusharha, joka tarkoittaa sitä, että ihmisen aivot on aikojen alusta rakennettu siten, että ne reagoivat luontaisesti voimakkaammin uhkiin ja vaarallisiin tilanteisiin kuin neutraaleihin ja positiivisiin asioihin. Negatiiviset uutiset herättävät voimakkaita tunteita kuten pelkoa, vihaa ja surua, ja ne sitouttavat ihmisiä jollakin kumman tavalla aina palaamaan samojen asioiden ja klikkiotsikoiden pariin.

Onhan ymmärrettävää, että kun alkuihminen reagoi voimakkaasti outoihin ääniin tai vaikkapa hajuihin, se auttoi suojelemaan omaa henkeä. Kun me tämän päivän somettajat ja lehtien lukijat (joko paperiversion tai älylaitteelta) luemme otsikon, jossa kerrotaan maamme itsenäisyyden olevan vaakalaudalla, tai että itärajalla on ollut poikkeuksellisen paljon rajaloukkauksia, tai että koronan variaatio x on leviämässä vauhdilla Kiinassa ja tulee Suomeen viimeistään kuukauden kuluttua, niin meillä alkaa sydän tykyttää, käsi puristuu nyrkkiin, ja hengitys tihenee. Mietimme kuumeisesti, miten voimme pelastua näiltä katastrofeilta, säilyä hengissä ja terveinä. Ainoa pelastuskeino on lukea lisää ja toivoa, että jokin lukemamme antaa meille toivon kipinän. Luvattomia rajanylityksiä on ollut aina (muistan sen, kun asuin Lappeenrannassa, niin tuon tuostakin Venäjän koneet pyörähtivät luvatta Suomen ilmatilassa), ja se koronakin on jo niin loppuun pureskeltu juttu, ettei sitä kannata ottaa tosissaan. Eihän edes kaupoissa myydä enää koronatestejä.

Useimmat meistä ovat kuitenkin realisteja, jopa inhorealisteja (lukeudun joukkoon). Tämä tarkoittaa sitä, että emme odotakaan, että ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”, eivät tietenkään. Realismi on ihan hyvä asia kohtuullisessa määrin, mutta jos sitä on liikaa, siitä voi tulla este omien unelmien ja salaisten haaveiden toteuttamiselle. En minä kuitenkaan koskaan… Miten ihmeessä minä voisin… Ei kannata edes suunnitella…

Tietysti kannattaa! Ota käyttöön Barac Obaman ”Yes, you can!”, unohda klikkiotsikot ja ala elää omaa elämääsi.

Me ja maailman tapahtumat

Keskiviikko 20.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Me ja maailman tapahtumat

Teksti: Katri Bergholm, sotavuonna 1940

Tapahtumat, kokemukset, kohtalot asettuvat päivittäin eteemme. Emme pääse niitä väistämään, ne on kannettava. Tämä kaikki kuuluu elämän järkähtämättömiin lakeihin.

Mutta emme sittenkään ole täysin aseettomia, emme aivan tahdottomia leikkipalloja kohtalon heiteltävissä. Itse me voimme päättää, miten tahdomme tapahtumiin suhtautua, miten kohtalomme kantaa. Ja tämä oma asenteemme on niin tärkeä, että se aavistamattamme kantaa seurauksensa yhä laajeneviin piireihin, samoin kuin järveen heitetyn kiven vesirenkaat kantautuvat yhä kauemmaksi, kunnes silmämme ei voi niitä enää erottaa.

Tällaisen aikana, jolloin maailman tapahtumat rajulla kiihkolla vyöryvät ylitsemme, on jokaisen yksityisen, vaatimattomimmassakin asemassa olevan kansalaisen suhtautuminen niihin arvaamattoman kauaskantoinen.

Tutkikaamme vain omaa itseämme huomataksemme miten herkästi meihin vaikuttavatkaan kohtaamamme ihmiset. Jos tapaamme henkilön, joka on ikään kuin vaipumassa ajan painon alle, joka synkkänä näkee tulevaisuuden ja esiintyy jonkinlaisena onnettomuuksien ennustajana – niin oletteko huomanneet, miten se meihin vaikuttaa? Raskas paino laskeutuu sydämellemme, henkeämme ahdistaa ja raskain askelin ja toivottomin mielin jatkamme matkaamme. Yöllä uni ei ota tullakseen. Me kääntelemme vuoteessamme ja tuskan hiki nousee otsallemme ajatellessamme tulevaisuutta ja mitä meidän ehkä vielä on kestettävä.

Mutta jos kohtaamme ihmisen, joka kertoo meille edes hiukan valon pilkahduksia, ei huhuja, vaan omaa sisäistä vakaumustaan ja rohkeata luottamustaan, miten helpoksi kaikki muuttuu. Aivan luonnolliselta tuntuu, että oikeus voittaa ja vanhurskaus perii maan. Ja vastaantulevat ystävämme kohtaavat meidät hymyilevinä, iloisina, täynnä elämän tahtoa ja innostusta. Askeleemme on keveä, mielemme valoisa. Näin mekin olemme renkaita, jotka levitämme edelleen saamiamme vaikutteita. Tällaista koemme tietenkin jonkin verran aina. Olemme kukin altis vaikutteille ulkoapäin, mutta olemme itse myös vaikutteiden antajia. Tämä tietoisuus velvoittaa.

Mutta jos me tavallisina rauhallisina aikoina olemme tällaisia vaikutteiden levittäjiä, kuinka paljon enemmän nyt, kun kohtalokkaat maailman tapahtumat myrskyn lailla riehuvat ympärillämme. Me emme vielä voi tajuta, mitä kulunutta ja huonoa myrsky ehkä lakaiseekin pois ja mitä uutta ja arvokasta se ehkä tuo mukanaan. Me tunnemme vain myrskyn voimakkuuden.

Tällaisina aikoina tarvitaan oikeata elämän asennetta. Emme saa antautua kaikenlaisten huhujen ja ennustusten valtaan, joita nykyään versoo ympärillämme kuin rikkaruohoja sateen jälkeen. Ei myöskään minkäänlainen maailmanlopun kauhutunnelma saa vaikuttaa lamauttavasti mieleemme. Nyt koetellaan uskoamme, nyt koetellaan toivoamme ja rakkauttamme.

Meidät on kerta kaikkiaan asetettu juuri tänä aikana asumaan tähdelle, jonka nimi on Maa. Emme pääse täältä pois lentämään rauhallisempiin tähtimaailmoihin. Ja meidän asuinpaikaksemme on vielä määrätty tämä kallis pohjoinen maa, jossa elinjuuremme ovat, mutta joka vaatii ja on aina vaatinut asukkailtaan sisua ja sankarimieltä.

On totta, että ajan ahdistus heikkoina hetkinä pyrkii valtaamaan sydämemme. Eikö tämä juuri ole heikkoutta ja epäuskoa? Jos osaisimme katsella aikaamme, omaa paikkaamme siinä ehkä huomaammekin, että olemme kadehdittavia ihmisiä saadessamme elää maailman suurta murrosaikaa. Me olemme uuden ajan lapsia, joille välistä kuin taikavalossa osoitetaan ihmeellisiä tulevaisuuden näköaloja, onnellisempaa maailmaa ja onnellisempaa ihmiskuntaa. Ja kerran, niin uskon, me ymmärrämme maailman tapahtumatkin ja niitten välttämättömyyden oikeassa valossaan…

Pää pystyyn, rauhaton ihmislapsi! Et ole hukkuvassa purressa, olet vain hetkisen kuormitettu työntekijä, joka sitten iloiten ja kiitollisena saat kantaa oman kivesi tulevaisuuden rakennustyömaalle.

Kiitos, igumenia Ksenia!

Keskiviikko 13.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Kiitos, igumenia Ksenia!

Olin viime viikonloppuna ryhmänohjaajana bussimatkalla Heinäveden Valamossa. Samalla minulla oli mahdollisuus haastatella arkkimandriitta Mikaelia, Valamon johtajaa, valmisteilla olevaa kirjaani varten. Bussi oli lähes täynnä, ja tuon reissun aikana muistin jälleen, että 50:n ihmisen kanssa on kiva matkustaa ja rupatella, mutta toisaalta hoidettavia asioita on aika lailla.

Matka oli onnistunut, ja Valamon oppaana toimiva munkki enemmän kuin pätevä, sillä hän osasi kertoa asioita mielenkiintoisesti ja omakohtaisesti. Minä puolestani opastin toisena päivänä hautausmaalla, ja jälleen kerran huomasin, että kirjailija Pentti Saarikosken hauta siihen yhä uudestaan ilmestyvine kynineen herätti paljon mielenkiintoa ja ihmetystä. Myös veli Akakin viimeinen leposija oli kiinnostava nähtävyys, sillä kuolihan tämä ortodoksiveli korkeassa 111:n vuoden iässä. Kun hän täytti 107 vuotta, Heinäveden kunta lähetti hänelle kutsun aloittaa peruskoulun ensimmäinen luokka. Ei ollut tietokone ymmärtänyt, että joku ihminen voi olla niinkin iäkäs, ja ettei kyseessä ollut 7- vaan 107-vuotias henkilö.

Elina Karjalaisen, Upponallen hahmon luojan muistomerkki kiinnostaa myös aina. Haudan päälle on rakennettu ”gropu” eli pieni mökki, jollaisia näkee usein ortodoksien hautausmaalla.

Iltaristeily keskellä Järvi- Suomen kauneimpia maisemia on aina ainutlaatuinen kokemus. Valamossa huomasi jälleen kerran, että viikonloppu on liian lyhyt aika, kun koettavaa ja nähtävää on niin paljon. Paluumatkalla kävimme vielä tutustumassa Bomban taloon ja Kajaanin ortodoksiseen kirkkoon. Eräs rouva sanoi, ettei hän ole elämässään syönyt niin hyvää ruokaa kuin Bomban talossa, ja me muut olimme samaa mieltä. Yritin udella kokin apulaiselta raparperikiisselin ohjetta, mutta en tietenkään sitä saanut.

Kun lähtee Valamoon, on luonnollista käydä tutustumassa myös Suomen ortodoksiseen naisluostariin Lintulaan, joka sijaitseekin vain muutaman kilometrin päässä Valamosta. Tunnelma siellä on huomattavasti hiljaisempi ja rauhallisempi kuin Valamossa, jossa pidetään kursseja ja kokouksia, ja jossa majoitetaan vieraita monessa eri rakennuksessa. Kuitenkin myös Lintulaan pääsee vapaaehtoistöihin, ainakin keittiöllä ja puutarhassa riittää tekemistä.

Igumenia Ksenia odotteli ryhmäämme Pyhän Kolminaisuuden kirkon sisällä. Hän oli yllättynyt, kun väkeä oli niin paljon, ja kirkkosaliin kannettiin tuoleja lisää. Igumenia Ksenia on luostarin johtajatar, ja hän myös esitteli meille kirkkoa. Jälleen kerran saimme ihastella upeita kirkkomaalauksia! Igumenia kertoi meille kirkon historiasta ja kertoi ikoneista ja pyhäinjäännöksistä eli reliikeistä. Tärkein muisto vanhasta Lintulasta on Jumalanäidin Jerusalemilainen ikoni, johon on upotettu kivenpala Golgatalta ja Kristuksen haudalta. Sen edessä on luostarin suojelijan pyhän Johannes Kronstadtilaisen ikoni sekä hänen käytössään ollut epitrakiili eli papin liturginen jumalanpalvelusvaate. Johannes Kronstadtilainen oli kuuluisa hyväntekeväisyydestään, ja kertomusten mukaan hän antoi jaloistaan kengät, jos ei ollut muuta annettavaa. Hänet tunnetaan myös ihmeiden tekijänä, joka paransi tuhansia ihmisiä rukouksillaan.

Seisoin kirkon takaosassa kuuntelemassa igumenian opastusta, enkä pystynyt kuulemaan kaikkea ihan tarkasti. Kun hän oli lopettanut puheensa ja oli jo lähdössä kirkosta pois, pysäytin hänet selvittääkseni muutaman asian. Kerroin, minkä tyyppistä teosta olen kirjoittamassa, ja igumenia Ksenia sanoi yllättyneenä:” Voi, kuinka mielenkiintoinen aihe!” Sitten hän lisäsi:” Jumalan siunausta työlle!” Se oli kaunein toivotus, jonka kirjoittaja voi saada. Kiitos, igumenia Ksenia!

Viikonlopun ohjelmaa: hautajaiset ja rippijuhlat

Sunnuntai 3.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Viikonlopun ohjelmaa:hautajaiset ja rippijuhlat

Tälle viikonlopulle sattui kaksi hyvin erilaista juhlaa: hautajaiset ja rippijuhlat. Hautajaisia varten ajoin (= istuin kyydissä) Jyväskylään jo perjantai-iltana, sillä tilaisuus alkoi lauantaina klo 11. Kuinkahan monta vuosikymmentä siitä olikaan kulunut, kun olin nähnyt serkkujani edellisen kerran! Koska tilaisuudessa oli vain hiukan yli 20 henkilöä, ehdimme myös hyvin vaihtaa kuulumisia.

Seppo-setä oli isäni veli, ja kun kuuntelin läheisten puheita, minun oli jälleen kerran todettava, kuinka samanlaisia, ihania persoonia, veljekset ovat olleet. Sama sympaattisuus tuli myös esiin jutellessani mukavien serkkujeni kanssa.

Eräs asia jäi erityisesti mieleeni papin hautajaispuheesta. Hän mainitsi, että setäni oli sotaveteraani. - Myöhemmin tarkensin asiaa serkultani, joka kertoi isänsä karanneen kesken ylioppilaskirjoitusten sotilaskoulutukseen ja sieltä ilmeisesti ilmavalvontatöihin. - Pappi painotti sitä seikkaa, että koska setäni oli suomalaisen yhteiskunnan jäsen, hän koki velvollisuudekseen puolustaa sitä maata ja elinoloja, joiden parissa oli saanut elää.

Jäin pohtimaan tätä ajatusta. Meidän hyvinvointiyhteiskunnan jäsen ei ole ainoastaan saamapuolella - terveydenhoito, koulutus, turvallisuus ja paljon muuta-, vaan hän on myös velvollinen tekemään töitä, suorittamaan oman osuutensa maansa hyväksi. Mieleeni tuli myös nykyisin vallalla oleva ajattelutapa, joka korostaa ihmisyksilön oikeuksia elää juuri hänen kaltaistaan ja haluamaansa elämää. Nuori (ja vanhempikin) olettaa, että kaikki asiat pitää saada valmiiksi katettuina, ja ettei yksilöllä ole velvollisuuksia yhteiskunnan toiminnan edistämiseksi.

Rippijuhlat ovat aina mukava kokemus. Rippileirin käynyt kokee olevansa jo miltei aikuinen, ja hyvässä lykyssä hän on saanut leirillä uusia kavereita ja mahtavia elämyksiä. Tässä tapauksessa oli kuitenkin kysymys Rokualla pidetystä leiristä, joka oli täytynyt keskeyttää nuorison häiriökäyttäytymisen vuoksi. Leirin alussa sekä nuori että vanhemmat kirjoittavat turvallisuuslomakkeen, jossa myös sitoudutaan leirin sääntöihin. Mikäli joku ei pysty näitä sääntöjä noudattamaan, leiri joudutaan keskeyttämään. Vaikka leirillä ei ollut ilmennyt fyysistä väkivaltaa, niin jokunen nuori ei ollut kuitenkaan noudattanut turvallisuustarkoituksessa laadittuja uimasääntöjä, ja yöllä oli karattu ikkunasta ulos. Viimeinen niitti oli kuulemma ollut, kun ovi oli irrotettu saranoiltaan. Leiri siis keskeytettiin, ja tämä oli varmasti useimmille leiriläiselle ikävä asia. Nuorille järjestettiin tietysti asiaan kuuluva konfirmaatiotilaisuus, eli varsinainen pääasia tuli hoidettua, mutta, mutta…

Jossain eteläisemmässä Suomessa oli ollut samanlainen tapaus. Leiri oli keskeytetty häiriökäyttäytymisen vuoksi, nuoret toki konfirmoitu, mutta protestiksi leirin keskeyttämisestä erään nuoren vanhemmat olivat eronneet kirkosta! Siis sen sijaan, että nämä vanhemmat olisivat nostaneet hirveän metakan lapsen huonosta käytöksestä, pyytäneet tuhannesti anteeksi nuoren ja itsensä puolesta, he erosivat kirkosta. No, tässä tapauksessa ymmärtää, mistä nuori on mallinsa saanut.

Suomesta tuli itsenäinen, ja se on pysynyt itsenäisenä, koska sen asukkaat ovat kokeneet olevansa osa yhteiskuntaa, osa samaa kansaa ja maata. Nyt on aika hylätä liiallinen individualismi ja myöntää se tosiasia, että kun olemme tämän yhteiskunnan asukkaina sekä saamassa monenlaisia etuja, niin meidän tulee luonnollisesti olla myös antamassa oma työpanoksemme sen hyväksi. Tämä on unohtunut välillä, mutta luulen, että nykyisin yksi ja toinenkin on valmis ”ottamaan takapakkia” ja palaamaan kunnollisen tapakasvatuksen kulttuuriin.

Älä usko siihen, mitä ajattelet!

Tiistai 22.7.2025 - Pirkko Jurvelin

Älä usko siihen, mitä ajattelet!

Haeskelin matkalukemista Frankfurtin lentokentän kirjakaupasta, ja käteeni osui mukavan ohut ja mielenkiintoisella nimellä varustettu teos: ”Hör auf zu glauben, was du denkst”. Suomennettuna se tarkoittaa: ”Lopeta uskomasta siihen, mitä ajattelet”. Kirjoittaja on Joseph Nguen- niminen kansainvälinen best - sellereiden kirjoittaja ja mindfulness-opettaja, josta en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Eikä ole ihmekään, sillä tämän kuuluisuuden kirjaa ”Don´t Believe Everything You Think” (eli ostamani teoksen ensimmäistä painosta), joka on käännetty yli 30: lle kielelle, ei luonnollisestikaan ole käännetty suomeksi. - Itken tässä taas tätä suomenkielisten teosten pientä myyntialuetta, eli kirjoja ei kannata kääntää suomeksi. - Teoksen takakansi vakuutti minut siitä, että tämä kirja kannattaa hankkia, eikä se pettänyt lupaustaan.

Kiinalainen filosofi Laozi on sanonut:” Lakatkaa ajattelemasta, niin ongelmannekin loppuvat.” Kirjailija Nguen painottaa ”ajatus” ja ”ajatteleminen” sanojen merkityseroja. Ihmisen päässä liikkuu päivittäin noin 60 000-80 000 ajatusta, eli keskimäärin 2500-3300 ajatusta tunnissa. Suurin osa niistä on toistuvia tai samanlaisia kuin edellisenä päivänä. Noin 70-80 % ajatuksista on negatiivisia, varsinkin jos ihminen on kiihtyneessä tilassa. On myös huomioitava, että ajatukset eivät ole läheskään aina vahvasti ja tietoisesti mielessämme, vaan ne liikuskelevat omatoimisesti jossain mielenmaailmamme perukoilla. Esimerkiksi meditaatio- harjoituksen aikana tämä ajatusten poukkoilu hidastuu, mutta palaa sitten taas usein ennalleen.

Joseph Nguyen kertoi, että oli monin eri tavoin yrittänyt saada rauhaa ja tasapainoa elämäänsä, mutta vasta oivallettuaan eron ajatuksen ja ajattelun välillä, hän alkoi saada asioihin selkeyttä. Tiedämme siis nyt, että päämme on täynnä sinne tänne sinkoilevia ajatuksia, jotka valitettavasti usein ovat negatiivisia. Kun alamme pohtia niitä, tarkkailla, tutkia, elämämme täyttyy negatiivisista tunnetiloista, peloista, kauheista uhkakuvista, onnettomuuden odotuksista, yleisestä pessimismistä.

Ja nyt tulee se oivallus, joka meidän jokaisen täytyy sisäistää: Lopeta pohtimasta sitä satunnaista ajatusta, joka tuli mieleesi! Otetaanpa pari esimerkkiä. Ajatus: Ulkona sataa. Ajatteleminen: Voi, ei! Taas menee pilalle kaikki suunnitelmat! Kannattaako tänään lähteä minnekään, kastuu kuitenkin. Ei auta kuin pysyä kotona. Tylsää. Toinen ajatus: Syöpä. Ajatteleminen: Ihan kauhea sairaus. Varmasti minäkin siihen sairastun ja kuolen, vaikka suvussa ei tapauksia juuri ole. Ahdistaa, vatsa tuntuu oudolta, kädet hikoilevat. Mitä tämä on? Varaanko lääkäriajan? Tähänkö tämä loppuu?

Jos rupeat erittelemään ja pohtimaan niitä 80 000:aa, usein negatiivista ajatusta, joista pääsi täyttyy, niin kyllä elämä on raskasta ja onnetonta. Ei siis auta kuin tarttua toimeen: Kun ikävä ajatus singahtaa mieleen, pyyhkäiset sen pois. Älä kiinnitä siihen huomiota! Sinä päätät itse! Eihän se ole helppoa, koska usein tuntuu siltä, että on parempi ajatella kaikkea pahaa, niin on hyvin valmistautunut, kun se sitten joskus kuitenkin tapahtuu. ”Ajatteleminen on kaiken tuskan alku”, sanotaan tässä kirjassa viisaasti.

Teosta lukiessani tuli mieleeni ajatus, jonka sanotaan olevan peräisin uskonpuhdistajaltamme Martin Lutherilta:”Et voi estää lintua lentämästä pääsi yli, mutta voit estää sitä rakentamasta sinne pesää.” Juuri näin. Vuonna 2008 Barack Obaman presidentinvaalin kampanjalauseena oli ”Yes we can!” Otetaan se käyttöön, vaikka emme olekaan vaalitilanteessa: ”Kyllä me pystymme!”Jokainen meistä kykenee torppaamaan ikävät ja turhat ajatukset, jättämään ne omaan arvoonsa ja elämään tasapainoisempaa elämää, – vaikka harjoitteluahan se vaatii.

Sisar Ursulaa tapaamassa Arenbergin luostarissa

Keskiviikko 16.7.2025 - Pirkko Jurvelin

Sisar Ursulaa tapaamassa Arenbergin luostarissa

Vietin juuri yhdeksän päivää Saksassa. Matkan tarkoituksena oli päästä pitkästä aikaa katselemaan tuttuja, kauniita maisemia, olenhan aikoinani asunut Saksassa. Toinen pääasiallinen tarkoitus – ehkä vielä tärkeämpi – oli päästä keräämään aineistoa uusinta käsikirjoitustani varten, joka käsittelee… Olkoon, antaa sen vielä jäädä salaisuudeksi.

Meitä oli kiva viiden hengen porukka ikäjakaumalla 74 – 6 vuotta, joten voitte kuvitella, että matkanteko oli sujuvaa. Mieleeni jäi kauniiden Reinin- ja Moselin- laaksojen maisemien ohella se, kuinka autossa oli aina meneillään joko lastenlaulutuokio (esimerkiksi ”Prinsessa Ruusu linnassa”) tai jokin sanaleikki. Tulipa opittua jälleen jotain uutta, ja matka meni nopeasti. Onneksi silloin tällöin pidettiin hiljaisuuskilpailuja.

Ensimmäinen luostari, johon pääsimme kunnolla tutustumaan, oli Arenbergin luostari lähellä Koblenzia. Finnairin lakkouhkauksista johtuen vietimme tuolla aikaa hiukan aiottua pitempään eli kolme vuorokautta ja nautimme suuresti! Huoneet olivat tarpeeksi suuria, siistejä ja hyvin rauhallisia. Meille kuului täyshoitoruokailu, ja ruoka oli kasvispainotteista, hyvin maukasta ja sitä oli enemmän kuin tarpeeksi.

Luostaria ympäröi laaja puisto- ja piha-alue, ja kun tutustuimme paikkoihin, löysimme kappelin ja hautausmaan, yrttitarhan, kanalan, mehiläispesät ja vuohia. Ulkopelejä oli myös käytettävissä, ja sieltä täältä löytyi alueita, joissa saattoi puiden varjossa hiljentyä istuskelemaan tai makoilemaan puutarhasängyillä.

Luostarirakennus oli taitavasti uudistettu siten, että kaksi valtavaa vastakkain olevaa taloa oli yhdistetty niiden keskelle rakennetulla talokompleksilla. Tämä uudisrakennus sisälsi ruokalan, kahvilan, uima-altaan, liikuntatilat sekä tilat taideterapialle, kirjastolle, hiljaisuuden huoneen… En tiedä, mitä siellä olisi vielä pitänyt olla. Paikka oli täydellinen.

Yksi matkani tarkoitus oli päästä keskustelemaan jonkun luostarisisaren kanssa. Olinkin jo etukäteen onnistunut sopimaan tapaamisesta sisar Ursulan kanssa, ja kohtasimme toisemme matkamme toisena päivänä vastaanotossa. Sisar Ursula oli kookas nainen, jonka ikää oli vaikea arvioida (40-50 vuotta?). Kuten myöhemmin kävi ilmi, hän vastasi luostarin keskustelukohtaamisista.

Päädyimme minun toivomuksestani istumaan ulkona, olihan Suomen kesä tuohon saakka ollut todella viileä, ja minä nautin Saksan lämmöstä. Keskustelun aluksi kerroin jotain itsestäni ja meneillään olevasta kirjoitusprojektista. Sisar Ursula puolestaan kertoi siitä, miten oli päätynyt luostariin. Hän oli apteekkarisuvun jäsen, joka oli perinteen mukaisesti opiskellut itselleen apteekkarin ammatin. Ollessaan tekemässä humanitääristä työtä ulkomailla, hän oli ruvennut ajattelemaan omaa elämäänsä ja sen tarkoitusta. Tällöin hän oli alkanut viettää eripituisia jaksoja luostarissa, kunnes oli tullut aika tehdä lopullinen päätös sitoutua luostarielämään.

”En halua lähteä pois. Vaikka olen tämän lupauksen vuoksi joutunut luopumaan omasta perheestä ja mahdollisuudesta saada omia lapsia, en kuitenkaan halua lähteä pois. Tämä on minun kotini, ja täällä on minun suuri perheeni. Meillä on myös hyvä kymmenen hengen tiimi, joka koostuu nunnista ja maallikoista, ja jonka tehtävänä on kehitellä luostarin toimintaa niin, että saamme katettua kaikki kulut. Tiukkaa se tekee, mutta uskon, että onnistumme.”

Kuten aikaisemmin mainitsin sisar Ursula vastasi suurelta osin luostarin tarjoamasta keskusteluavusta. Tällaisia keskusteluja käydään vuosittain noin 1600, ja jotkut vieraat tulevat luostariin useamminkin huojentamaan mieltään elämän kriisitilanteiden keskellä. Sisar Ursula kertoi, että hänen päätehtävänään on kuunteleminen, mikä monesti tuntui raskaalta. Hän iloitsi kuitenkin siitä, että ihmiset luottavat heihin niin paljon, että uskaltavat lähestyä elämänsä vaikeiden asioiden kanssa.

Keskustelimme noin tunnin verran, ja kun nunna vilkaisi kelloaan, kiitin mahdollisuudesta saada tavata ja jäin istumaan hänen jo rientäessään seuraavaan tehtävään. Uskon, että sisar Ursula on tyytyväinen siihen työntäyteiseen ja hengellisesti rikkaaseen ja turvalliseen elämään, jonka hän on aikoinaan valinnut.

"Rajoittamaton suvaitsevaisuus johtaa suvaitsemattomuuden voittoon."

Perjantai 27.6.2025 - Pirkko Jurvelin

”Rajoittamaton suvaitsevaisuus johtaa suvaitsemattomuuden voittoon.”

Karl Popper (1902-1994) oli itävaltalais-brittiläinen tieteenfilosofi, jonka käsitykset ja pohdinnat ovat aikoinaan – ja yhäkin – herättäneet suurta huomiota ja vastakaikua Euroopan filosofipiireissä. Popperin pääteos oli ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”. Yritin tutustua syvemmin Popperin ajatuksiin, mutta tällaiselle käytännönläheiselle ajattelijalle hänen filosofointinsa on osittain aika teoreettista, tosin vain osittain. Kuitenkin eräs tämän miehen tiivistämä ajatus iski tajuntaani kuin moukari, sillä hän oli osannut sanoittaa osuvasti juuri näinä päivinä mielessäni pyörineet ajatukset:

”Rajoittamaton suvaitsevaisuus johtaa suvaitsemattomuuden voittoon.” Juuri näin!

Miksi tämä suvaitsevaisuus -asia on ollut mielessäni viime päivinä? Siihen on kaksi syytä: Pride -kuukausi ja Suviseurat.

Helsingin Pride -kuukausi huipentuu perinteiseen Helsinki Pride -kulkueeseen ja suureen puistojuhlaan Kaivopuistossa lauantaina 28.6. Pride -teemaan liittyviä tapahtumia järjestetään myös monissa muissa kaupungeissa eri aikoihin kesällä. Närää näissä piireissä on herättänyt se, että osa kunnista on jättäytynyt ulos liputuksesta, myöskään Suomen valtiolla ei ole velvoitetta liputtaa aatteen puolesta, Puolustusvoimat eivät perinteisesti ole mukana tässä menossa, luterilaisen kirkon työntekijät saavat valita kantansa, ortodoksinen kirkko ei liputa, puolueista Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset jättäytyvät pois juhlahumusta, ja eräiden uutisten mukaan yksittäiset urheiluyhdistykset - esimerkiksi Kouvolan Pallonlyöjät - ovat kieltäytyneet liputtamasta Pride -lippujen rinnalla.

Nämä kieltäytyjät ovat aiheuttaneet aikamoisen syytösryöpyn some- maailmassa. Missä ovat seksuaaliset oikeudet, ihmisoikeudet, tasa-arvo…? Viesti on selvä: Sinulla ei saa olla omaa mielipidettä, vaan sinun täytyy hyväksyä Pride -liikkeen mielipiteet. Se siitä vapaudesta ja tasa-arvosta.- Tässä vaiheessa kehotan lukijaa kurkkaamaan vielä blogin otsikkoa.

Ja sitten ne Suviseurat, jotka ovat hallinneet verkkolehtien otsikoita ja keskusteluja koko tämän viikon ajan. Suuri uutinen on ollut se, että kaksi ennen vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä mukana ollutta jäsentä aikoo saapua alueelle ja ”tarratoimikunnan” nimissä liimailla seurojen hengellisen sanoman vastaisia tarroja ympäri aluetta ja tietääkseni myös jakaa niitä. Ilmeisesti asiaa ei voida eikä haluta kieltää. Jos kyseessä olisi jokin poliittinen kannanotto, siihen olisi ilmeisesti helpompi puuttua. Some -keskustelut ovat olleet sekä puolesta että vastaan. Näitä naisia on kehuttu rohkeiksi, toisaalta on kysytty, että ”onko pakko”ja ”mitä hyödyttää”? No, paljon ja kaikenlaisia ajatuksia nämä suuret seurat herättävät, mutta jälleen olen joutunut havahtumaan siihen, kuinka suvaitsemattomia ovat usein ne ihmiset, jotka mielestään jakavat vapaan yhteiskunnan ja yksilönoikeuksien ajatusmaailman. - Suosittelen jälleen vilkaisemaan otsikkoa.

Asioista on hyvä keskustella luottamuksella ja ystävällisesti. Monesti tällaiset keskustelut avaavat uusia näkökulmia ja ajatusmaailmoja puolin ja toisin. Totuus on kuitenkin se, että minä saan ajatella ihan, mitä haluan, se ei kuulu kenellekään, enkä minä välitä, vaikka mielensäpahoittajat kirjoittelevat yleisönosastoilla. Suomalaisittain tiivistettynä: Mitä se kellekään kuuluu!

Ajatuksia elämästä

Keskiviikko 18.6.2025 - Pirkko Jurvelin

Ajatuksia elämästä

Kaiken maailmanlopun uutisoinnin keskellä halusin löytää elämää kannattelevia ajatuksia. Etsin kirjahyllystäni teoksen ”Elämän viisauden kirja” ja tutkin myös ajatelmia sivustolta tiedonportailla.fi. Totesin, että ihminen on viisas niin halutessaan.

”Päivä oli onnellinen. Sumu hälveni varhain, tein töitä puutarhassa. Kolibrit seisahtivat kuusaman kukkien ylle. Maan päällä ei ollut tavaraa, jonka olisin halunnut omistaa. En tuntenut ketään, jota minun olisi kannattanut kadehtia. Unohdin kaiken tapahtuneen pahan. En hävennyt ajatusta: olen sama kuin ennenkin. Ruumiissani ei tuntunut mitään tuskaa. Kun suoristin selkäni, näin sinisen meren ja purjeet.” (Czeslav Milosz)

”Sängyssä loikoilu olisi kertakaikkisen täydellinen ja ihana kokemus kun vain olisi niin pitkä värikynä, että ylettyisi piirtelemään kattoon.” (G.K.Chesterton)

”Jos etsit todella onnellista ihmistä, löydät hänet rakentamassa venettä, säveltämässä sinfoniaa, opettamassa lastaan, kasvattamassa daalioita puutarhassaan tai etsimässä dinosauruksen munia Gobin erämaassa. Hän ei pyri tietoisesti onneen onnen itsensä vuoksi. Hän on todennut olevansa onnellinen eläessään 24 täyttä tuntia vuorokaudessa.” (W.Beran Wolfe)

”Onni! Voi, se on yksinkertaista! Se on hyvä terveys ja huono muisti.” (Ernest Hemingway)

”Eikö onni voisi olla vain sitä, ettei ole onneton?” (Pearl S. Buck)

”Ihmiskunta muistuttaa jotenkin matkustajia täyteen ahdetussa autossa, joka ilman valoja kiitää alamäkeä hirvittävällä nopeudella kuljettajanaan nelivuotias lapsi. Kaikissa tienvarren suuntaviitoissa lukee ”Edistys”.” (Lordi Daunsany)

”Miksi pelätä joutavia, varsinkin sellaista, jolle ei kuitenkaan mahda mitään. Miksi olla aina katkera ja tyytymätön, miksi arvostella. Eli kuten Rinteelän Aleksilla on tapana julistaa:”Helvettiäkö te outatte, mitä outatte. Teijän pittää ellää joka päivä, pittää hiplotella.” (Veikko Huovinen)

”Kun olin 5-vuotias, äitini aina kertoi minulle, että onnellisuus on elämän avain. Kun menin kouluun, siellä kysyttiin, mikä minusta tulee isona. Vastasin, että onnellinen. He sanoivat, etten ymmärtänyt tehtävänantoa. Minä sanoin, että he eivät ymmärrä elämää.” (John Lennon)

”Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka kulkevat edellä ja saavat jotain aikaan, ja niihin, jotka kulkevat jäljessä ja arvostelevat.” (Seneca)

”Me, jotka elimme keskitysleirissä, voimme muistaa ihmisiä, jotka kulkivat parakeissa lohduttaen muita, antaen pois viimeisen leipäpalansa. Heitä oli ehkä lukumääräisesti vähän, mutta he antavat riittävän todisteen siitä, että ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta – vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annettuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä.” (Viktor Frankl)

”Älä murehdi turhia, syö kolme tukevaa ateriaa päivässä, rukoile rukouksesi, ole kohtelias velkojillesi, pidä vatsasi kunnossa, harjoita ruumiinliikuntaa, kulje hitaasti, äläkä epäröi.” (Abraham Lincoln)

”Minun elämäni yhtenä johtotähtenäni on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, voi olla onnellinen.” (Arvo Ylppö) - Toivotan jokaiselle omannäköistä juhannusta!

Kuka maksaa Greta Thunbergin matkat?

Keskiviikko 11.6.2025 - Pirkko Jurvelin

Kuka maksaa Greta Thunbergin matkat?

22- vuotias ruotsalainen Greta Thunberg on ilmastoaktivisti, joka nousi julkisuuteen elokuussa 2018 osoittamalla Tukholmassa mieltä ilmastonmuutoksen vuoksi. Mielenosoituksen tähden hän oli pois koulusta ja käynnisti näin samalla maailmanlaajuisen koululakkojen kansalaisliikkeen. Tosin hän joutui toteamaan jo vuonna 2019, ettei kyseinen maailmanlaajuinen koululakkojen liike ollut saavuttanut mitään, sillä päästöt jatkoivat edelleen kasvuaan.

Gretalla on todettu Aspergerin oireyhtymä (autismin oireyhtymä, joka on myös Elon Muskilla), ja hän on aikoinaan kärsinyt masennuksesta ja syömättömyydestä. Aspergerin oireyhtymään kuuluu myös sellainen erityispiirre, että henkilö on epätavallisen kiinnostunut jostakin tarkkaan rajatusta kohteesta. Jo 9- vuotiaana Greta kiinnostui ilmastonmuutoksesta, ja silloin hän lopetti lihansyönnin ja tarpeettomien tavaroiden hankkimisen. Vuonna 2015 hän lopetti myös lentämisen – joskin tiistaina julkaistussa (10.6.-25) lehtikuvassa hän istuu lentokoneessa matkalla Israelista takaisin Eurooppaan.

Gretan ansioluettelo on nuorelle naiselle pitkä: vuonna 2018 puhe YK:n ilmastokokouksessa, vuonna 2019 osallistuminen Maailman talousfoorumiin Davosissa sekä monet muut osallistumiset eri konferensseihin, tapahtumiin ja mielenosoituksiin ja useat kansainväliset palkinnot. Vuonna 2019 ilmestyivät hänen puheensa kirjan muodossa.

Viime päivien uutiset ovat kertoneet Gretan huomion kohdistuvan nykyisin Gazan sotaan ja lähinnä palestiinalaisten tukemiseen, ja häntä onkin kritisoitu siitä, ettei hän ole tuominnut Hamasin terrori-iskua Israeliin. Tuoreimmat uutiset ovat kertoneet, kuinka Greta on ollut purjehtimassa kymmenen muun henkilön kanssa kohti Israelia tarkoituksena ”viedä avustuksia Gazan alueelle”. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että laivassa oli mukana myös esimerkiksi Hizbollahia avoimesti tukeva Thiago Avila, Hamasia tukeva Al Jazeera Arabic- kanavan toimittaja sekä Berliinissä asuva aktivisti Yasemin Acar. Aikamoisessa seurassa Greta oli lähtenyt matkaan! Mukana on siis ollut myös avustustarvikkeita, mutta niiden merkitys on vähäinen, koska niitä ei ole kovin paljon mahtunut tuon seurueen kanssa pienelle purjeveneelle.

Kuka maksaa Gretan matkat? Hän on opiskelija, joka ei käy töissä. Vanhemmat ovat varakkaita, mutta tuskin pystyvät kustantamaan jatkuvaa reissaamista maailman ympäri paikasta toiseen. Hän on vuosien varrella saanut useita palkintoja ja tunnustuksia, joihin on myös liittynyt rahaa (jopa miljoonan arvosta). Lehdistölle on kuitenkin ilmoitettu, että Greta on luovuttanut suurimman osan palkinnoistaan ympäristötyöhön käytettäväksi. Hän on myös kirjoittanut kirjoja, joista on luonnollisesti tullut tuloja.

Pystyykö Greta kuitenkaan elämään aktiivista ilmastonsuojelijan elämää näillä tienesteillä? Ei hätää! Tuoreen saksalaissivuston mukaan Gretan omaisuus on tällä hetkellä 2 miljoonaa euroa! Talous näyttää siis tällä mielenosoittajalla ja aktivistilla olevan hyvin turvattu. Joissakin piireissä on kuitenkin noussut esiin huoli siitä, millaiset henkilöt ovat nykyisin päässeet Gretan tukijoukkoihin, ja miten he pystyvät vaikuttamaan nuoren naisen aktivismiin. Pysyykö Greta pelkästään ilmastopopulistina, vai saako joku tehtyä hänestä äärijärjestöjä tukevan poliittisen aktivistin?

Vaikuttaako uskonto elinikään?

Torstai 5.6.2025 - Pirkko Jurvelin

Vaikuttaako uskonto elinikään?

Olen kirjoittamassa tietoteosta, jonka yksi olennainen osa on luostarielämän ja yleensäkin uskonnon vaikutus ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Todella mielenkiintoinen aihe, jonka aloitin hetken mielijohteesta, mutta joka on vienyt minut mukanaan aikamoiselle tutkimusmatkalle. Olen myös saanut todeta, etten suinkaan ole ainut henkilö, jota tämä aihepiiri kiinnostaa. En todellakaan, sillä internetin ihmemaailmaa ja kirjastoja tonkimalla olen tullut huomaamaan että tämä teema – uskonto ja terveys – on herättänyt paljon kiinnostusta ja innostusta ja saanut ihmiset tutkimaan ja selvittämään sitä, mikä merkitys ihmisen henkisellä puolella on hänen fysiikkaansa. Tietenkään en paljasta tässä kuin pienen murusen siitä tietomäärästä, jota kirja tulee sisältämään, ja sitä paitsi kesän tutkimusmatkat Saksan luostareihin ja Suomen Valamoon tuovat varmasti mukanaan vielä valtavan faktavyöryn.

Monet tutkimukset osoittavat kiistatta, että luostarissa elävien henkilöiden elinajanodote on viisi vuotta pitempi kuin muilla (=luostarin ulkopuolella asuvat). Mutta vaikuttaako uskonto, jos se kuuluu elämään ihan tavallisessa asuinympäristössä?

Tutkija Harold Koenig työskentelee Pohjois-Carolinassa Dake Universityn Henkisen, teologisen ja terveydellisen keskuksen johtajana ja psykiatrina. Hänen johdollaan on tehty tutkimuksia, joissa tarkastelun kohteina ovat olleet ihmisen yleinen hyvinvointi, verenpaine, sydän- ja verisuonisairaudet, ahdistuneisuushäiriöt, depressio ja huumeiden ja alkoholin käyttö. Tutkimustulokset osoittivat selvästi, että itsensä uskonnollisiksi luokitelleet henkilöt olivat sekä psyykkisesti että fyysisesti terveempiä kuin henkilöt, joilla ei oman kertomansa mukaan ollut hengellistä vakaumusta.

Bostonin Harvard School of Public Healthyssa tehty pitkäaikaistutkimus on päätynyt samaan tulokseen: Säännöllisesti kirkossa käyvillä on pidempi elinajanodote sekä terveempi elämä kuin muilla. Kyseiseen tutkimukseen osallistui 74.000 naista, jotka olivat keskimäärin 60-vuotiaita ja kävivät kirkossa tai hengellisissä tilaisuuksissa ainakin kerran viikossa. He elivät keskimäärin puoli vuotta pidempään kuin ikätoverinsa.

Miksi uskonnollisuudella on elämää pidentävä vaikutus? Harold Koenig selittää asiaa seuraavasti: Uskovaisten tuntema luottamus Jumalaan sekä heidän kokemansa yhteisöllisyys lohduttaa ihmisiä ja antaa turvallisuuden tunteen. Avioerojen määrä heidän keskuudessaan on pienempi, eikä ikääntymisen mukanaan tuoma yksinäisyys ole niin suuri, koska taustalla on tuttu uskonyhteisö. Myös liiallisen alkoholin, huumeiden ja tupakoinnin aiheuttamat haitat terveydelle ovat pienempiä hengellisissä yhteisöissä.

Keskustelin näistä tutkimustuloksista erään tuttavan kanssa kahvipöydän ääressä, ja hän hymyili ja sanoi, että tätähän pitäisi mainostaa. Eiköhän aika monelle meistä kelpaisi lupaus ylimääräisestä elinajasta?

Miksi Venäjä ei voi lopettaa hyökkäyssotaa Ukrainaa vastaan?

Lauantai 24.5.2025 - Pirkko Jurvelin

Miksi Venäjä ei voi lopettaa hyökkäyssotaa Ukrainaa vastaan?

Viimeisten viikkojen aikana jopa Trump on joutunut ymmärtämään sen tosiasian, ettei Venäjällä ole minkäänlaista aikomusta lopettaa hyökkäyssotaa Ukrainaa vastaan. Trump, joka uhosi lopettavansa sodan yhdessä päivässä, on joutunut noloon asemaan jouduttuaan huomaamaan, ettei hänen valtansa ulotu Venäjän johtajaan, vaikka hän oli toisin ajatellut.

Venäjä ei voi lopettaa aloittamaansa hyökkäyssotaa monestakaan syystä. Teknisesti se olisi toki mahdollista mutta poliittisesti ei. Jos Venäjä vetäytyisi nyt Ukrainasta, se näyttäisi selvältä tappiolta. Tämä johtaisi siihen, että Putinin arvovalta romahtaisi, ja samalla koko hänen asemansa Venäjän itsevaltiaana johtajana olisi uhattu. Venäjällähän valtapolitiikka perustuu voimaan ja kontrolliin, ei vaaleihin. Ukrainan sodan lopettaminen olisi siis Putinille henkilökohtainen tappio, jonka seuraukset voisivat olla hänelle erittäin kohtalokkaat.

Venäjän valtamedia on rakentanut narratiivin, jossa sota on ”erikoisoperaatio natsien tuhoamiseksi”. Maan täytyy siis valtamedian mukaan puolustautua lännen hyökkäystä vastaan venäläisen maailman yhdistämiseksi. Mikäli Venäjä nyt lopettaisi hyökkäyssodan, se murtaisi sen kertomuksen, joka on kehitetty sodan uskottavuutta ja kannattavuutta tukemaan. Myös hallituksen uskottavuus joutuisi kyseenalaiseksi.

Sota mahdollistaa myös sananvapauden rajoittamisen, opposition tukahduttamisen ja väestön kaikenlaisen kontrollin. Se myös oikeuttaa taloudelliset uhraukset ja tiukentuneet, ihmisoikeuksien vastaiset lait.

Venäjä ei ole kuitenkaan onnistunut saavuttamaan keskeisiä tavoitteitaan eli Ukrainan hallinnon kaatamista, maan länsi-integraation pysäyttämistä ja Donbasin ja Krimin täydellistä hallintaa. Sodan lopettaminen tarkoittaisi myös luopumista näistä tavoitteista, eikä Putin voi tehdä sitä, koska silloin koko hyökkäyssota näyttäisi aivan turhalta. Sodan loppuminen merkitsisi Venäjän johdolle poliittista nöyryytystä, valtapohjan horjumista ja propagandan romahtamista.

Joskus sota kuitenkin loppuu, ja silloin Venäjällä tulee olemaan mittavia ongelmia rintamalta palaavien sotilaiden kanssa. Faktahan on se, ettei kukaan koe sotaa haavoittumatta. Jos sotilas sattuisikin selviämään taisteluista ilman ulkoisia vammoja, sisäiset vammat estävät paluun normaaliin elämään. Kaikkiaan Ukrainan sotaan on lähetetty yli 700 000 miestä eri aalloissa, tällä hetkellä siellä on nyt noin 500 000 sotilasta, joista etulinjassa taistelevia n. 300 000. Kokonaismenetykset tähän mennessä on arviolta 300 000 taistelijaa (kuolleet ja vakavasti haavoittuneet). Venäjän sotilaat koostuvat ammattilaisarmeijan sotilaista, reserviläisistä, sopimussotilaista, Wagner-joukoista ja muista yksityisistä sotilasfirmoista, Storm Z-rangaistusyksiköistä (rikolliset) sekä vapaaehtoisista.

Venäjä on lähettänyt rintamalle armahdettuja vankeja noin 70 000 miestä. Rintamalle lähteneet on siis armahdettu rikoksistaan (jos he pysyvät rintamalla 6 kk), he saavat paikallisen mittapuun mukaan huomattavan suuren kuukausipalkan (n. 1000-3000 e) sekä bonuksia ja korvauksia haavoittumisesta tai kaatumisesta (maksetaan omaisille).

Mitä näille rikollisille tapahtuu, kun he palaavat Venäjälle sodan loputtua? Osa heistä palaa yhteiskuntaan rikosrekisteri puhdistettuna mutta ilman tukea ja valvontaa, joka merkitsee valtavaa riskiä rikollisuuden kasvulle. Jo nyt on raportoitu niistä murhista, raiskauksista ja aseellisista ryöstöistä, joita nämä armahdetut rikollissotilaat ovat tehneet kotimaahan palattuaan.

Venäjällä ja maan johdolla on edessään massiivisia ongelmia, kunhan sota kerran loppuun. Näiden uhkakuvien vuoksi ja oman henkensä puolesta peläten maan johto jatkaa Ukrainan sotaa, joka kuitenkin joskus tulee tiensä päähän. - Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, kuka on Venäjän seuraava hallitsija.

Sattuma vai kohtalo?

Keskiviikko 7.5.2025 - Pirkko Jurvelin

Sattuma vai kohtalo?

”Sattumien summa”, ”sattuma korjaa satoa”,”sattuman kauppaa” - nämä sanonnat kuvastavat jotakin, mitä ei ole ennalta suunniteltu, mikä ei ole ollut tarkoituksellista. Kaikkeahan sattuu :). Joskus pakkaa kuitenkin tuntumaan siltä, että sana ”sattuma” vähättelee asioiden kulkua, ja silloin joutuu miettimään, mistä oikein on kysymys.

Jotta ymmärtäisitte, mitä tarkoitan, kerron koko elämäni kulkuun vaikuttaneesta ”sattumasta”. Hain vaihto-oppilasohjelmaan lukion jälkeen. Minun piti rastita esitteestä kaikki ne maat ja maanosat, joissa olin halukas viettämään vuoden vieraan perheen kanssa. Indonesia, Japani, Australia… Aivan upeaa! Rastia vaille jäivät vain Saksa ja USA. Pääsin mukaan vaihto-ohjelmaan, ja vietin ikimuistoisen vuoden – Saksassa. Alun pettymys maan varmistuttua unohtui, kun sain kokea mielenkiintoisia uusia asioita, tutustua uusiin, mukaviin ihmisiin ja tapoihin ja vaihtarivuoteni aikana myös uusiin maihin. Se oli eräs elämäni parhaimpia vuosia!

Elämysvuoden jälkeen aloitin opiskelun, menin naimisiin ja mukaan työelämään. Koulussamme alettiin jossakin vaiheessa tarjota saksaa ylimääräisenä valinnaisena kielenä. Katselin aikani sivusta, kun epäpätevät (ei opintoja) opettajat vaihtuivat ja tilanteeseen tympääntyneenä hakeuduin yliopistolle opiskelemaan saksaa, jotta saisin pätevyyden myös opettaa sitä. Siinä vaiheessa puhuin kyllä kieltä sujuvasti. Vuosi siinä meni, ja sitten koulussamme oli pätevä saksanopettaja.

En kuitenkaan malttanut jättää opintoja (oli niin kivaa!), vaan jatkoin harrastuksenomaisesti yliopistolla kulkua, kunnes olin gradua vailla oleva maisteri. No, tein gradun, vaikka en ollut ikinä suunnitellut sellaista. Työtäni ohjasi mukava saksalainen professori, joka antoi minun valita graduni aiheeksi Martin Lutherin (hyvin poikkeuksellinen aihe), ja sain työni tehtyä ja maisterin paperit käteeni.

Yksi asia jäi harmittamaan. Olin todella panostanut gradun tekemiseen, ja aina kun olin käynyt Saksassa, vietin aikaani myös kirjastoissa materiaalia hankkien. Nyt tuo kovan työn tulos oli jossain yliopiston kellarivarastossa (toki myös omassa hyllyssäni) hyödyttämättä ketään.

Otin yhteyttä Kirjapaja – kustantamoon ja ehdotin kirjan aiheeksi Lutherin ajatuksia miehestä, naisesta ja avioliitosta. Kiinni veti! Tämän jälkeen Kirjapaja tilasi myös toisen samantyyppisen kirjan minulta. Tästä alkoi urani kirjojen kirjoittamisen parissa (en kehtaa käyttää sanaa ”kirjailija”), ja sitä uraa on jatkunut yli 20 vuotta, eikä loppua näy – onneksi!

Mainitsin joskus aikaisemmassa blogissani, että olen lähdössä kesällä Saksaan. Tarkoitukseni on mennä kiertämään luostareita, haastattelemaan nunnia/munkkeja, ottamaan valokuvia ja keräämään monenlaista materiaalia uusimpaan teokseeni. Tunnen Saksan ja saksalaisen luonteen jo aika hyvin, kieli ei tuota minkäänlaisia ongelmia, ja matkaseurani on pätevää ja mukavaa sisällyttäen autonajajan, teknisen avun, uimakaverit, shoppailuavustajat ja ruokakriitikot (pelkään pahoin, että suosituin ruokapaikka tuolla matkalla tulee olemaan McDonald`s).

Mutta JOS… Jos minä olisin päässyt vaihto-oppilaaksi Intiaan, Japaniin, Australiaan, Ruotsiin… Millaiseksi minun elämäni olisi sitten muodostunut? Kuten tekstistäni käy ilmi, tämä yksi ”sattumanvarainen” asia on johtanut toiseen, yksi valinta (vastoin omaa tahtoani) on vaikuttanut suuresti koko elämäni kulkuun. Oliko vaihtovuosi juuri Saksassa pelkkää sattumaa? Jos näin pitää uskoa, niin kyllä minua onnisti!

Viisi Stalinia lääkärissä

Perjantai 2.5.2025

Viisi Stalinia lääkärissä

(Artikkeli julkaistu Helsingin Sanomissa 1.1.1939 lääketieteen professorin Franz Schumanin kokemuksien perusteella))

En tiedä, onko Stalin sairas, vai onko hän terve, onko hänellä minkäänlaista naarmuakaan. Luultavasti en tuntisi hänen äänensä sävyä.

Ja kuitenkin minä jonkin aikaa sitten tutkin tarkasti Moskovan diktaattorin terveydentilaa. Enkä ainoastaan tutkinut, vaan määräsin hänelle vielä hoitotavankin. Siitä olen varma.

Minut oli kutsuttu Kremliin Neuvostoliiton Bukarestissa olevan lähetystön välityksellä. Tiesin jokseenkin usein tapahtuvan, että erikoislääkäreitä kutsuttiin Moskovaan, kuten muuallekin, kun jonkun hallituksen korkean jäsenen terveydentilassa tapahtui häiriöitä. Tiedehän on kansainvälinen ja korkealla rajojen yläpuolella, joten minulla ei ole mitään syytä kieltäytyä hoitamasta miestä, jonka poliittiset mielipiteet eivät ole samat kuin minun. Minulle on aivan yhdentekevää, hoidanko kansleria, diktaattoria vaiko presidenttiä.

Tiede ihmiskunnan palveluksessa on asia sinänsä. Politiikka on toinen asia…

Neuvostoliiton hallitus toimitti minulle lentoteitse vapaan matkalipun Moskovaan. Lentokentällä minut otettiin vastaan niin kohteliaasti kuin suinkin voi toivoa. Minua seurasi aina kielitaitoinen opas, joka olematta ollenkaan tungettelevainen selvitteli minulle muutamin sanoin sosiaalisia edistysaskeleita maassaan, jossa vierailin ensi kertaa.

Erään retken jälkeen, jonka oppaani osasi tehdä mahdollisimman mielenkiintoiseksi ja miellyttäväksi, minut vietiin huoneistoon, joka minusta näytti sijaitsevan Kremlin takana.

Siihen asti ei mielestäni mikään ollut tuntunut epätavalliselta tässä Moskovassa, josta niin paljon puhutaan, mutta joka ainakin näennäisesti elää ja jonka asukkaat eivät tunnu yhtään eroavan Parisin ja Berlinin asujaimistosta – ellei ehkä ulkonäkönsä ja vaatetuksensa puolesta.

Lukuun ottamatta opasta ja yhtä venäläistä virkaveljeä, jotka olivat minua vastassa asemalla, en ollut vielä nähnyt yhtään hallituksen jäsentä. Ne sairaat, joita jouduin tutkimaan, olivat enimmäkseen korkeita virkamiehiä, jotka olivat käyttäneet hyväkseen Stalinin minulle lähettämää kutsua saapua Moskovaan, ja antoivat minun tutkia muutamia samanlaisia tapauksia.

Mutta lopulta minut eräänä sumuisena aamuna vei suunnattoman suureen saliin kaksi täysin harmaisiin puettua ovenvartijaa, joiden liivien rintakäännettä koristi vain punainen tähti. Salin kulmaukseen oli tuotu valmiiksi kaikki ne aineet ja työvälineet, joita saatoin tarvita, vieläpä täydelliset radiograafiset laitteetkin.

Olin odottanut muutamia minuutteja, kun eräs mies – epäilemättä Josef Stalin – astui huoneeseen. Hän oli puettu tummanharmaaseen, hyvin yksinkertaiseen sotilaspukuun. Upseerikauluksen käänteessä oli punainen tähti. Hän kumarsi kevyesti ja ojensi minulle kätensä hymyillen ja lausumatta sanaakaan. Minä kumarsin samoin ja kättelin.

Silloin avautui toinen ovi, se, josta itse olin tullut sisälle. Toinen mies astui vuorostaan saliin. Hän oli tarkalleen saman näköinen kuin ensimmäinen. Hän tervehti minua samalla tavalla, ja minä vastasin hänen tervehdykseensä.

Olisin kysynyt näiltä kahdelta, kumpi heistä oli todellinen Stalin, mutta olin yksin ilman tulkkia. Oppaani oli nimittäin jäänyt ulkopuolelle.

Herra Stalinilla on epäilemättä kaksoisveli ajattelin juuri, kun kolmas henkilö astui vuorostaan huoneeseen. Sama käytös, sama ihonväri, sama vaatetus… vieläpä tervehdyskin. Hetkisen arvelin jo olevani näköharhan vallassa. Katselin vuoron perään kutakin näistä kolmesta, jotka olivat seurassani, kun ovenvartija opasti sisään vielä kaksi aivan samanlaista miestä.

Tiesin, että Moskovassa noudatettiin äärimmäistä varovaisuutta ja harrastettiin salaperäisiä menetelmiä. Mutta sittenkin… Käsitin nyt heti, mistä oli kysymys: Neuvostoliiton korkein johtomies ei tahtonut lääkärin tekevän hänestä henkilökohtaista diagnoosia, jottei kukaan saisi tietää mitään hänen terveydentilastaan. Aivan tarpeeton varokeino! Vuoron perään tutkin kaikki nämä viisi henkilöä. Heidän vetäessään takaisin vaatteita ylleen, kuulin kalinaa, josta havaitsin, että jokaisen käden ulottuvilla oli aina toimintavalmis ase.

Hyvin rakastettavasti, jopa toisinaan hymyillen, potilaani tekivät ne liikkeet, joita heille määräsin. Jokainen heistä ojensi minulle lääkärinkertomuksen, jossa tarkoin mainittiin häiriöiden ja kipujen aika ja toistuminen ja yleensä kaikki, mikä suinkin saattoi minua kiinnostaa kunkin tapauksessa. Kolme tuntia tutkittuani valmistin viisi lääkärinmääräystä sekä erikoisohjeet herra Stalinin omalle lääkärille… Kun hotelliini palatessani katselin eteisaulassa olevaa suurta Stalinin kuvaa, niin en voinut sanoa, kuka potilaistani oli ollut todellinen Stalin.

Tässä osa HS:n jutusta 86:n vuoden takaa. Mitä tästä opimme? Sen, ettei ihminen muutu.