Päiväkahvilla yksiön lattialla

Maanantai 1.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Ystäväni soitti ja pyysi minua mukaansa katsomaan uutta yksiötä, jonka hänen tyttärensä oli hankkinut sijoitusasunnoksi. Totta kai, lähtisin mielelläni. Olisi mukava nähdä Hilkkaa, jonka kanssa juttelimme puhelimessa ja laitoimme viestejä, mutta jota en ollut tavannut aikoihin koronaeristyksen vuoksi.

Uusi asunto sijaitsi ihan kotimme lähellä, ja ystäväni odotti minua pihalla vilkuttaen. Jo noustessamme kahdeksanteen kerrokseen ihmettelimme talon suunnittelijoita: hissi oli niin pieni, ettei siinä pystyisi kuljettamaan sohvaa tai pianoa, puhumattakaan paareista, jos nyt sellainen tilanne joskus tulisi. Huoneisto oli kylläkin ihana kuten kaikki uudet asunnot: niin puhdasta ja kaunista, hulppeat näkymät yli Oulun.

Istuimme kalustamattoman yksiön lattialla, nojasimme sen vitivalkoiseen seinään, ja Hilkka kaivoi laukustaan termospullon ja muut tykötarpeet, kaatoi kahvia ja ojensi pullapussin. Sitten aloimme puhua. Ja sitä puhetta jatkuikin parin tunnin verran ilman keskeytyksiä ja taukoja. Meidän elämäntilanteemme ovat samanlaiset, ymmärrämme, mitä haasteita toistemme arjessa on, saatamme olla rehellisiä ilman pakollista ”hyvää kuuluu” asennetta, joka on usein päällä, kun juttelee hieman vieraampien ihmisten kanssa. Kyselimme, kerroimme, neuvoimme ja lohdutimme. Tuon tapaamisen aikana olo keveni, ja näkökulma asioihin syveni. Vilkutimme toisillemme parkkipaikalla ja sanoimme:”Soitellaan!”

Tyttäreni kertoi, kuinka hänen luonaan oli ollut kyläilemässä kaksi entistä opiskelukaveria. Vieraat olivat tulleet aamupäivällä ja viihtyneet ilmeisen hyvin, sillä kyläily kesti kaikkineen seitsemän tuntia. Kaiken puhumisen ja lastenhoidon ohella emäntä tarjoili kahvia ja ruokaa. Kun vieraat olivat ovella viimein lähdössä pois, emäntä ilmoitti, ettei hän keitä enää aamukahvia ja lisäsi, että ”lähtekää jo”. Voin vain kuvitella, kuinka hauskaa näillä tyttökavereilla on ollut heidän päivittäessään viime aikojen kuulumisia ja puhuessaan tulevaisuudensuunnitelmistaan ja haaveistaan.

Ehkä olen joskus jo kertonut, kuinka isäni tapasi ensimmäisen kerran sittemmin tärkeäksi tulleen ystävänsä? Kerron kuitenkin uudestaan, sillä tarina on kaunis. Isä oli nuori aviomies, ja pariskunnan ensimmäinen lapsi – alle vuoden ikäinen poikavauva – oli kuollut. Torniossa asuva isäni haki pienokaisen ruumiin Oulun sairaalasta, jossa lapsi oli laitettu pikkuiseen arkkuun. Tämä arkku sylissään isä matkusti junalla takaisin kotiin Tornioon, sillä omaa autoa nuoripari ei vielä omistanut. Rautatieasemalla hän katseli ympärilleen löytääkseen taksin, mutta kukaan kuljettajista ei halunnut ottaa kyytiin miestä, joka kantoi mukanaan arkkua. Viimein paikalle ajoi taksilla Esko Pörhö, josta myöhemmin tuli suuren Pörhön autoliikkeen perustaja, tuohon aikaan hän toimi taksinkuljettajana. Esko tarjosi isälleni kyytiä, ja tuosta tapahtumasta alkoi ystävyys, joka päättyi vasta Eskon kuolemaan.

Minulla on tallessa kuusikymmentä (!) vuotta vanha mustakantinen vihko, johon keräsin pikkutyttönä ystävieni kuvia ja kirjoituksia. Se oli siis kotikutoinen ystäväkirja ilman valmiita tekstejä ja kiemuroita. Pikkusiskoni Liisa on kirjoittanut minulle seuraavanlaisen tekstin:
”Olen kolmannella luokalla. Äiti on opettajani. Olen yhdeksän vuotta. Harrastan vain kahta lajia. Voimistelua ja piirustusta. Olen meidän perheen kovin syöjä. Minun herkkuruokani on kinkku. Minun parhain ystäväni on Pirkko. Mutta monesti leikin toisten tyttöjen kanssa. Huomenna meillä on juhlapäivällinen. Me panemme Pirkon kanssa aivan samanlaiset vaatteet, vain erin väriset. Monesti kun meillä on Pirkon kanssa samanlaiset vaatteet monet kysyvät, että ollaanko me kaksosia. Meitä alkaa silloin hirveästi naurattamaan. Sellainen minä olen. Hei, hei!”

Kertakäyttöelämä eli Mitä jätän jälkeeni?

Maanantai 25.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Kertakäyttöelämä

eli

Mitä jätän jälkeeni?

Oulun taidemuseossa oli viime talvena näyttely, jonne kerättiin näytteille asetettavaksi ihmisten ”aarteita” eli heille tärkeitä esineitä. Minunkin aarteeni oli esillä museon vitriinissä: Se on ukkini yli sata vuotta vanha sotilaspassi, joka on minulle monella tapaa erittäin arvokas. Jos pääsisin nyt lahjoittamaan näyttelyesineen uuteen Minun aarteeni-näyttelyyn, niin tällä kertaa veisin museoon ruukunkappaleen. Olen saanut sen joskus lahjaksi tuttavaltani Israelissa ollessani maassa hänen vieraanaan, ja oletettavasti sillä on parhaimmillaan ikää parituhatta vuotta. Tuolla savikappaleella ei ole varmaankaan taloudellista arvoa (pitäisikö kysyä tori.fi?), mutta esineenä se on kiehtova, mystinen ja jotenkin – käsittämätön. Astian pohja on ollut halkaisijaltaan noin 6 cm, mutta sen seinämät laajenevat niin, että voisin kuvitella siihen mahtuneen ruokaa tai juomaa monta desilitraa sen korkeudesta riippuen. Saviesineen pinta on koristeltu. Mikä tämä astia oli? Kuka tai ketkä ovat käyttäneet sitä? Milloin? Onko tämä savikappale ainoa, mitä jonkun ihmisen tai perheen elämästä on jäänyt jäljelle?

Mitä minusta jää jälkimaailmalle? Entä sinusta? Joku voisi sanoa, että lapset – tietysti. Ajattelen kuitenkin niin, että vaikka minulla on ollut suuri osuus lasteni saattamisessa maailmaan, niin he ovat kuitenkin ihan itsenäisiä ihmisiä, eivätkä oikeastaan siinä mielessä vastaus kysymykseeni. Joku voisi sanoa, että olethan kirjoittanut kirjoja. Kyllä vain! Eräs ystäväni tuumasikin kerran, että sinä olet sentään kirjoittanut kirjoja, mutta kun hän on syöttänyt lapsiaan, niin hänen tuotoksensa ovat vain tulleet p….na ulos. No, joo, tuota noin. En ehkä ole turhan vaatimaton, vaikka arvelenkin, etteivät teokseni jää elämään maailman kirjallisuuden historiassa huolimatta siitä, että ne ovat olleet tärkeitä minulle. Täytyy kyllä myöntää, että on tuntunut mukavalta, kun olen silloin tällöin törmännyt tutkimuksiin tai kirjoihin, joissa minun teokseni ovat olleet lähdemateriaalina. Silloin vaatimatonkin ihminen hymyilee itsekseen.

Lähes neljäkymmentä työvuotta opettajana, eiköhän niistä ole jonkinlaisia jälkiä jäänyt? Kyllä, ihan varmasti, hyviä ja huonoja. Kerran lapset vinkkasivat minulle jonkin sivuston, johon ihmiset olivat saaneet anonyymisti jättää kiitoksiaan entisille opettajilleen. Eräs kiittäjistä mainitsi minun nimeni ja kertoi olleensa yksinäinen ja arka oppilas. Meillä oli ollut siihen aikaan kirjepostilaatikko luokassa, ja se aukaistiin kerran viikossa. Tämä entinen oppilaani kertoi, kuinka opettaja vastasi aina hänen kirjeisiinsä, ja tästä oli tullut hänelle hyvä mieli. Nyt tuli minulle hyvä mieli: olin tehnyt jotakin oikein!

Maailman historiassa on lukuisa joukko henkilöitä, joiden maine ja nimi on jäänyt elämään vuosisatoja, jopa vuosituhansia heidän jälkeensä – joko hyvässä tai pahassa. Voimme nauttia upeasta, satoja vuosia sitten sävelletystä musiikista, ihailla ainutlaatuisia ikivanhoja taideteoksia, ihmetellä filosofien älykkyyttä, tiedemiesten kykyä ajatella ilman rajoja ja käyttää hyväksemme älykköjen kehittelemiä oppeja ja teknisiä laitteita, eikä näiden taitureiden nimi pääse unohtumaan. Toisaalta historian kirjoissa on myös pitkä liuta nimiä, jotka haluaisimme pyyhkiä olemattomiin: hirmuhallitsijat, rotujen ja kansojen vainoajat ja murhaajat, monet mielenvikaiset, joiden tekemiset ovat jättäneet ikuisen, karmivan muiston ihmiskunnan sydämeen.

Esitin blogini alussa kysymyksen: mitä jätän jälkeeni? Olen tässä kirjoitellessani ja mietiskellessäni tajunnut, kuinka perin inhimillinen ja itsekeskeinen - suorastaan omahyväinen – tuo kysymys on. Se on ahdistava ja väärä. Miksi ihmeessä minun pitäisi jättää jonkinlainen jälki tähän universumiin? Ei minusta ole siihen. Meistä jokainen elää kertakäyttöelämää, ja kun kuolemastamme on kulunut sata, ehkä kaksisataa vuotta, ei eletyllä elämällämme ole sen ihmeempää merkitystä - eikä tarvitse olla. Näin on hyvä.

Muutos - eikä kuitenkaan muutos

Keskiviikko 20.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Muutos – eikä kuitenkaan muutos

Viime vuosien aikana olen kuullut tuttavapiirissäni kerrottavan suomalaisista nuorista naisista, jotka ovat kääntyneet tunnustamaan islamin uskoa, eli kuten muslimit itse sanovat: ”palanneet” islaminuskon pariin. Kun eilen sain tietää, että eräs nuori tuttavani oli päättänyt ottaa kasteen ja liittyä mormonikirkkoon, aloin pohtia syitä, jotka saavat ihmisen tekemään jokseenkin rajulta näyttäviä muutoksia elämässään. Yhteinen nimittäjä näille tuntemilleni muutoksen tekijöille on lestadiolaisuus, ja oikeastaan ymmärrän hyvin, että on helppoa siirtyä rajat antavasta uskonyhteisöstä toiseen sellaiseen. Toki useimmilla islamiin kääntyneillä nuorilla naisilla on vahvana motivaattorina se tumma, komea sulhanen, joka ei kuitenkaan oikeasti halua pakottaa morsiantaan vaihtamaan uskontoaan. Hyvin usein on myös niin, että suomalaiset käännynnäiset noudattavat islamin sääntöjä pukeutumisineen kaikkineen huomattavasti tiukemmin kuin heidän puolisonsa.

Ja mitä mormoniuskonto voi antaa kristitylle? Ystäväni kertoi, että hän kokee mormonien elämäntavan ja -arvot hyvin samanlaisiksi kuin lestadiolaisillakin, eroa entiseen ei juurikaan ole. Ratkaisevaa on kuitenkin taivasoppi: Ei ole oikeastaan väliä, mihin kirkkoon kuuluu tai kuuluuko ollenkaan mihinkään, sillä hyvä ihminen pääsee taivaaseen, eli teot ratkaisevat. On ymmärrettävää, että ihmisen on helpompi uskoa saavansa iankaikkisen elämän yrittämällä elää oikein. Taivaspaikan saaminen ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”tuntuu tekoihin verrattuna aika epämääräiseltä ja epävarmalta.

Näitä nuoria ja heidän tekemiään päätöksiä ajatellessani huomasin, että he ovat oikeastaan valinneet hyvin tutun ja turvallisen tien, joka ei muuta heidän elämäänsä kovinkaan radikaalisti. Tämän johtopäätöksen tehtyäni totesin, että näin kai ihminen yleensä toimii, olipa hän sitten nuori tai vanha, vaikka luuleekin repivänsä itsensä irti entisestä ja ”aloittavansa kaiken alusta”. Emme me osaa muuttua, siitä pitävät huolen geenit ja kasvuympäristömme. Me vain petämme itseämme uskottelemalla niin. ”Koskaan et muuttua saa” vaaditaan laulussakin.

Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen väittää kuitenkin toisin (”Voiko persoonallisuus muuttua?”,PS-kustannus). Hän sanoo, ettei persoonallisuus koskaan muutu täysin, mutta esimerkiksi jokin suuri trauma, muutto uuteen kulttuuriin tai vaikkapa uskonnollinen kääntyminen (!) voi aiheuttaa ihmisessä suuren muutoksen. Ojanen kutsuu tapahtumaa kvanttimuutokseksi. Tämä kvanttimuutos voi tapahtua missä vain, ja moni sen kokenut on kuvaillut sitä taakasta vapautumiseksi ja täydellisen rakkauden kokemiseksi. Usealle kokemus on niin hämmentävä, että sitä on vaikea sanoittaa. Asiaa on tutkittu vähän, ja hiljaa itsekseni mutisen ja väitän, että kaikki muutoksen ainekset ovat olleet ihmisessä jo kauan. Ulospäin muutos voi näyttää suurelta, vaikka se ei sitä oikeasti ole.

Internet näyttää kyllä uskovan ihmisen kykyyn muuttua. Esimerkiksi hakusanoilla ”haluatko tulla paremmaksi ihmiseksi” löytyy valtavasti tuloksia sekä suomeksi että kaikilla muilla osaamillasi kielillä. Toinen toistaan itseään paremmin mainostavat sivustot neuvovat, kuinka kannattaa osallistua, ostaa ja hankkia palveluja tai koulutusta, tai ehkäpä oma elämäntapakonsultti olisi juuri sinun juttusi. Kaikkea hyvää löytyy, ja mahdollisuuksia on loputtomasti, jos ja kun haluat muuttua ulkoisesti tai sisäisesti.

Olikin virkistävää löytää Mark Mansonin – Author.Thinker.Life Enthusiast. - kirjoitus aiheesta. Hän ohjeistaa seuraavasti:” Lopeta itsesi muuttaminen – sen, kuka olet – koska se johtaa välittömästi epäonnistumiseen ja toivottomuuteen. Jos sen sijaan tähtäät toimintatapojesi muuttamiseen välittämättä siitä, muuttuuko persoonasi, todellisesta muutoksesta tulee yksinkertaisempi.” Selkokielellä sanottuna: Tapojasi voit muuttaa, itseäsi et. Manson painottaa jatkossa sitä tosiasiaa, että sinä et muutu, vaikka kuka mitä sanoisi, sillä emmehän edes itse tunne itseämme. ”And more importantly, who fucking cares? I don`t. And neither should you.”

Palatakseni alkuun. Kuinka kohdata suuren elämäntapamuutoksen tehnyt ihminen, joka on mahdollisesta ulkoisesta muutoksesta huolimatta sinun rakas tuttavasi tai ystäväsi? Sano hänelle:”Sinä olet minulle sama ja yhtä rakas kuin ennenkin.”

Mielen liikkeitä

Keskiviikko 13.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Mielen liikkeitä

Tästä tapahtumasta on aikaa parisenkymmentä vuotta. Asuimme silloin vielä Jäälissä, oli talvi-ilta, ja toisella luokalla oleva tyttäremme lähti potkurilla kaverin luona käymään. Mieheni ei ollut kotona, ja puuhailin kotitöiden parissa, kun ovikello soi.

- Tule nopeasti, sinun tyttäresi on jäänyt auton alle.

Laitoin takin päälleni, kengät jalkaan ja ryntäsin ulos. Ambulanssi oli jo paikalla, ja muistelen, että lapsi makasi vielä hangessa. Yliajaja oli pysähtynyt lähelle, odotimme jotakin, en tiedä, mitä. Ehkä yliajon uhria tutkittiin. Minulle sanottiin, että lasta lähdetään viemään sairaalaan, ja ilmoitin, että käyn kotona vaihtamassa vaatteet ja tulen mukaan. Näin kävi. Koko aikana en ollut sanonut juuri sanaakaan, lasta en päässyt koskettamaan, enkä muista, mitä hänelle puhuin.

Ambulanssissa istuin paarien vieressä tytön lähellä samoin kuin sairaalassa siinä huoneessa, jossa hänen vatsaansa ultrattiin. Auton rengas oli kuulemma ajanut lapsen vatsan yli. Tutkimuksissa ei kuitenkaan löydetty mitään vammoja, ja lapsi vietiin yöksi osastolle tarkkailuun. Nämä tapahtumat ovat muistissani hyvin epämääräisinä, hajanaisina kuvina. Kaikkein selvimmin muistan oman olotilani: olin jähmettynyt, suorastaan jäätynyt. Minusta ei tuntunut miltään, en itkenyt tai huutanut, en sekoillut, minä olin asiallinen ja neutraali, ja tuntui siltä, ettei minun maailmassani ollut enää yhtään minkäänlaisia tunteita. Olin kone.

Seuraavana päivänä menin töihin, ja koska asuinpaikkakuntamme oli pieni, kaikki tiesivät auto-onnettomuudesta. Rehtori halusi jutella kanssani, mutta minä sanoin, etten voi. Lapsen opettaja olisi halunnut askarrella luokkakavereiden kanssa yhteisen tervehdyksen, mutta minä sanoin, etten oikein välitä sellaisesta juuri nyt. Ehkä myöhemmin.

Iltapäivällä minun oli mentävä yliopistolle jatko-opintoihini liittyvälle pakolliselle luennolle. Tunsin oloni kauhean vaivaantuneeksi, sillä olin kiireessä pannut päälleni punaisen puseron. Muistan vieläkin, mistä olin sen ostanut ja että todella pidin siitä. Nyt punainen tuntui kuitenkin liian kirkkaalta. Minulla olisi pitänyt olla ylläni harmaata tai mustaa, jotakin, jonka sisällä olisin päässyt pakoon muulta joukolta. Yleensä istuin luennolla edessä, koska luennoitsijan kanssa oli näin helppo kommunikoida, ja sitä paitsi tämä saksalainen tohtori oli erittäin mukava eikä lainkaan muodollinen. Tällä kertaa hain istumapaikan salin takaosasta. Kun joskus myöhemmin juttelin tuon luennoitsijan kanssa siitä iltapäivästä, hän sanoi ajatelleensa, että minulle oli tapahtunut jotakin. En ollut se sama ihminen, jonka hän oli tuntenut jo aika kauan. Tietenkään hän ei silloin tullut kysymään minulta mitään, ja selvisihän asia sitten myöhemmin.

Onnettomuuspäivän jälkeisenä iltapäivänä saimme hakea terveen lapsemme kotiin. Lääkärin neuvon mukaan hän levähteli kotona kuitenkin muutaman päivän ennen kuin palasi takaisin kouluun. Nainen, joka oli ajanut onnettomuusautoa, halusi tulla käymään meillä. En voinut kieltääkään, vaikka en millään olisi halunnut keskustella asiasta. Ymmärsin kuitenkin, kuinka raskas tuo tapahtuma oli ollut hänellekin, joten sovimme vierailusta. Keitin kahvit, hän kertasi tapahtumaa, minä en oikein jaksanut. Talvi-ilta oli ollut pimeä, tuo tieosuus, jolla pikkutyttömme potkutteli, oli tietyön alainen, ja siinä oli kavennettu kohta. Tyttäremme lähti ylittämään tietyön vuoksi katua, ja autoa kuljettanut nainen huomasi hänet liian myöhään. Tapahtumassa oli hyvin paljon sattumia – niin kuin onnettomuuksissa usein on-, mutta onneksemme mitään vakavaa ei tapahtunut. Muistelen, että vieraamme toi muistoksi mukanaan enkeli-magneetin.

Tyttö on jo aikuinen, ja kun olemme joskus keskustelleet tuon illan tapahtumista, hän on sanonut, ettei oikein muista enää koko asiaa. Hän sanoo, ettei hänelle ole kuitenkaan jäänyt asiasta erityisiä pelkoja, puhumattakaan traumoista. Minä en vielä tänä päivänäkään osaa kunnolla ajatella tuota talvista onnettomuusiltaa. Ajatukset karkaavat nopeasti muualle, se ovi, jonka takana muistot ovat, on paksulla lukolla suljettu. - Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa käyttäytyä kriisin kohdatessaan. Shokkivaiheessa moni toimii niin rauhallisesti ja tehokkaasti, että ulkopuolisen silmin se saattaa vaikuttaa jopa tunteettomalta. Ja sitten, täysin odottamatta, jokin asia herkistää mielen, ja kyyneleet – ne, joita on pidetty visusti lukkojen takana – alkavat virrata, emmekä enää tiedä, miksi itkemme.

Luolapäivä

Torstai 7.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Luolapäivä

Ystäväni tiukka karanteeniaika on kestänyt jo lähes kaksi kuukautta. Hän ei ole poistunut kotoaan (roskien vienti hansikkaat kädessä ja maski kasvoilla = ulkoilu), sillä tuttavat ovat tuoneet kaiken tarvittavan turvallisesti oven taakse. Onneksi tilanne alkaa nyt helpottua, hän on päässyt jo kävelylle ja kauppaankin, mutta monen viikon joutilaisuus on tehnyt tepposet kunnolle. Väsyttää.

- On minulla ollut niitä luolapäiviäkin. Olen vetänyt sälekaihtimet ikkunoiden eteen, sulkenut verhot ja ryöminyt sänkyyn. Välillä olen itkenyt, välillä vain yrittänyt nukkua.

Luolapäivä tarkoittaa siis täydellistä heittäytymistä surun ja epätoivon valtaan. Ihminen antaa itselleen aikaa ja luvan murehtia ilman tunnontuskia. Hänen ei tarvitse miettiä asioiden valoisia puolia tai tulevaisuutta, jolloin asiat jo varmasti ovat paremmin, ei, sillä nyt saa surra oikein luvan kanssa, piehtaroida itsesäälissä, pelossa ja epätoivossa. Uskon, että tuollaisen luolapäivän viettäminen on terapeuttista, jos siihen ei jumiudu. Tavallisessa arjessa se vain ei ole mahdollista, sillä elämän on jatkuttava, vaikka mitä tapahtuisi, kaupassa on käytävä, on syötävä, siivottava, huolehdittava maksut ja läheisten hyvinvointi, surulle ei jää tilaa. Joskus hiljaiseksi pakotettu murhe voi kuitenkin purkautua ulos tavalla, johon itse ei voi vaikuttaa. Tai sitten se jää sisikuntaan hyvin koteloituneena möykkynä, jonka olemassaolo kalvaa.

Surulle myöntyminen on tarpeen ja hyväksi, mutta olisi myös hienoa, jos aina silloin tällöin - ja vaikka kuinka usein - saisi nauraa itsensä kipeäksi.

Tässä kohtaa on kyllä aiheellista kysyä, miksi ihminen nauraa itsensä ”kipeäksi”, vaikka nauru ”pidentää ikää”? Mistä ihmeestä nämä sananparret oikein kumpuavat?

Muutama vuosi sitten päätin suoda itselleni jotain tervehdyttävää ja mukavaa ja osallistuin nauruterapiaan tai naurujoogaan tai naurujohonkin. En enää muista. Menin koulutukseen muutaman tuttavan kanssa iloisen odotuksen vallassa hymy huulilla valmiina pyrskähtelemään, hohottamaan, hihittämään ja pyyhkimään ilonkyyneleitä silmistäni. Minua ei naurattanut yhtään. Ei koko aikana. Voi itku! Tuttavat kyllä nauroivat ja sanoivat myöhemmin, että oli ollut kiva iltapäivä, mutta minä suorastaan murjotin. Koska mielestäni koko homma oli ihan naurettavaa! Tai siis no… Kai minä olen jonkin sortin tosikko, mutta kyllä ”koulutus” tuntui aika teennäiseltä. Ehkä se perustui siihen olettamukseen, että ihmiset tekevät sitä, mitä heiltä odotetaan.

Luin myöhemmin, että naurujooga on suhteellisen uusi menetelmä, joka on rantautunut Suomeen vasta tämän vuosituhannen alkupuolella. Aluksi naurujoogassa naurettiin vitseille, mutta koska ihmisten huumorintaju on erilainen, oli keksittävä jotain muuta. Menetelmän kehittäjien mukaan henkilö voi aloittaa naurun ”tietoisesti”, jolloin elimistö seuraa mukana, ja lopulta nauru muuttuu ”aidoksi”. Tai sitten ei.

Jos minun olisi valittava joko luolapäivä tai naurupäivä, valitsisin molemmat. Haluaisin kerrankin saada sääliä itseäni oikein kunnolla ja itkeä siellä peiton alla niin, ettei omatunto soimaisi ja käskisi olemaan reipas ja lopettamaan mokoma jollotus. Haluaisin myös nauraa niin hervottomasti, että vatsalihakset olisivat kipeät vielä seuraavanakin päivänä. Luulen, että joku elokuva, kirja tai vitsit toimivat jälkimmäisessä tapauksessa minun kohdallani paremmin kuin nauruterapia. Ainakin kokemuksen mukaan.

Äidille

Torstai 30.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Äidille

Tämä kirje tulee hiukan etuajassa, mutta toisaalta siellä missä sinä olet, ei päivillä, kuukausilla tai vuosilla ole merkitystä. Haluan muistella yhteisiä vuosiamme ihan lyhyesti ja yritän kirjoittaa mielenkiintoisesti, ettet pitkästyisi. Kyllähän sinä tiedät, etten minä turhia jaarittele, vaan hoidan asiat joutuisasti.

Olet kertonut, että kun kätilö toi minut – vastasyntyneen - äidin nähtäväksi heti pesun jälkeen, hän oli laittanut hiuksiini punaisen rusetin. Minulla oli ollut pitkät, mustat (!) hiukset, ja rusetti oli näyttänyt varmasti somalta. Kolmen pojan jälkeen oli syntynyt tyttö! Sinä, äiti, olisit ollut varmasti aivan riemuissasi, ellei jossakin taustalla olisi piilotellut epämääräinen pelko: otetaanko tämäkin lapsi minulta pois? Kaksi veljistäni oli kuollut ennen kuin he olivat ehtineet täyttää vuottakaan, ja voin vain kuvitella, kuinka raskasta tuo kaikki on ollut sinulle, teille molemmille vanhemmille. Ehkä tämä pelko ja epävarmuus aiheutti sen, ettet koskaan luonut minuun oikein läheistä tunnesidettä. Minua se ei kuitenkaan haitannut, sillä minulla oli isä, jonka elämän keskipiste minä olin – tai ainakin tunsin niin. Kun pikkusiskoni syntyi runsaan vuoden kuluttua, olit jo vahvempi ja pystyit rakentamaan tähän uuteen tyttövauvaan vahvan siteen. Niinpä meistä siis kasvoi kaksi topakkaa pikkutyttöä, minä – isän lellikki ja Liisa – äidin lellikki. Hyvä niin.

Sinä pidit huolen siitä, että meillä oli aina kauniit ja hyvät vaatteet. Olen juuri saanut valmiiksi eräänlaisen muistelukirjan, ja kun olen hakenut vanhoja valokuvia ja tutkinut niitä, kiinnitän yhä uudestaan huomioni meidän lasten vaatteisiin. Muistan kyllä, ettei siihen aikaan kaupoissa vielä ollut kovin runsaasti lastenvaatteita, mutta sinä teetätit meille asuja ompelijalla. Eräässä perhekuvassa Liisalla ja minulla on jälleen samanlaiset leningit, Liisalla punainen ja minulle sininen (siksi kai myöhemmin olen aina valinnut itselleni punaista, sininen oli aika tylsä väri), ja veljellämme on hieno puku. Kiitos kauniista vaatteista! Meidän ei koskaan tarvinnut nolostella tai piilotella vaatteitamme. Kun minihameet tulivat muotiin, sinä itse ompelit Liisalle ja minulle sellaiset. Ne olivat luultavasti Tornion ensimmäiset minihameet, ja me olimme hirveän leuhkoja siskon kanssa kävellessämme yhdessä Hallituskatua pitkin. Tietysti meidän piti kumartua vähän väliä niin, että hame nousi entistä ylemmäs. Voi niitä paheksuvia katseita!

Jostakin syystä et arvostanut ruuanlaittoa, ja se tarkoitti sitä, että söimme lämpimän aterian vain koulussa. Minä en pitänyt kouluruuasta, rehellisesti sanottuna: inhosin sitä. Kun tulin kotiin, minulla oli useimmiten aivan hirveä nälkä, ja kun muuta ei ollut tarjolla, istuin pöydän ääressä ja söin sokeria. Äiti kertoi tästä minun opettajalleni (omalle ystävälleen), joka sitten moitti minua mokomasta huonosta tavasta. Kyllä minua hävetti. En siis oppinut kotona laittamaan ruokaa, mutta jostakin syystä se on ollut minulle kannustimena. Olen aina ollut kiinnostunut ruuanlaitosta ja leipomisesta, ja omassa kodissani olen saanut sitten keittää ja paistaa niin paljon, että nykyään alan jo ymmärtää, etteivät nämä asiat välttämättä innosta kaikkia.

Jos en oppinutkaan ruuanlaittoa, niin paljon muuta opin sinulta, äiti. Kodin piti olla puhdas, pyykit piti pestä, kampaajalla täytyi käydä säännöllisesti, rehellisyys ja vastuuntunto olivat luonnollinen osa ihmisyyttä. Ja, kyllä, nainen saattoi käydä töissä ja suorastaan omistautua sille, vaikka hänellä oli kotona mies ja lapset. Äiti, olit rauhallinen, et korottanut ääntäsi, et riidellyt, et suuttunut, olit ystävällinen meidän kavereillemme. Muistan kyllä, kun kerran loukkaannuit minulle. Se oli silloin, kun ilmoitin muuttavani pois kotoa. Olin siihen aikaan jo opiskelija, ja vaikka kotona kaikki oli hyvin, kaipasin luonnollisesti omaa vapautta. Tätä sinun, äiti, oli vaikea ymmärtää. Kun ystäväni tulivat muuttamaan tavaroitani, et juurikaan puhunut heille, toki tarjosit muuttokahvit. Et koskaan käynyt opiskelija-asunnossani. Kun ensimmäisen kerran vierailit kotonani, olin silloin nuori rouva. Yhteys ei kuitenkaan ollut välillämme katkennut, vaikka et halunnutkaan käydä luonani. Muistan, kun sairastuin kovaan kuumeeseen, ja vuokra-asunto alkoi tuntua ahtaalta ja ankealta. Hyppäsin linja-autoon, ajoin kotiin, ilmoitin äidille olevani sairas ja kömmin suoraan omaan sänkyyni. Tuossa tilanteessa äidin myötätunto ja hoiva olivat juuri sitä, mitä tarvitsin.

Tämä on lyhyt kirje pitkästä yhteisestä elämästämme. Kun ihminen aikuistuu ja perustaa oman perheen, omat vanhemmat eivät tärkeysjärjestyksessä olekaan enää etusijalla. Minunkin täytyi itseni vanheta, tulla äidiksi ja mummoksi, ennen kuin aloin ymmärtää, kuinka hieno ja kannustava lapsuus ja nuoruus minulla on ollut. Kiitos, äiti, että annoit mahdollisuuden myös soitto- ja laulutunteihin, monenlaisiin liikuntaharrastuksiin, kiitos, että maksoit (isän kanssa tietysti) ulkomaanmatkani, ajokorttini ja siitä, että isän kanssa hoiditte lapsenlapsia. Sitten, kun tuli minun vuoroni hoitaa sinua, sinun muistisi alkoi hiljaa heiketä. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että ehdin monta kertaa kiittää sinua kaikesta siitä, mitä olet tehnyt minun hyväkseni.

Äitienpäivänä vien haudallesi kukkia. Toki siellä on jo kaksi viikkoa sinnitellyt orvokkiruukku, ja näyttää siltä, ettei räntäsade masenna sitä. Käyn usein hautausmaalla, joskus monta kertaa viikossa. Rakastan hautausmaita, niiden lempeää tunnelmaa, kauniita istutuksia, arkoja eläimiä ja siellä huokuvaa hyvää tietoisuutta siitä, että ihmiselämällä on alku ja loppu. Äiti, jos sinä et olisi vienyt meitä kesäisin kahdesti viikossa hautausmaalle leikkaamaan ruohoa mummon, tätien ja veljien haudoilta (pienillä saksilla, että tuli parempi jälki), kastelemaan kukkia ja pesemään hautakiveä, tuskin olisin kotoutunut niihin niin hyvin. Kun matkustan ulkomaille, hakeudun myös hautausmaille. Uskontojen ja kulttuurien erot tulevat hienosti eroon juuri näillä lepopaikoilla. Niin, äiti. Minä tiedän, että sinulla on kiusaantunut olo, kun luet tätä. ”No, höpö, höpö. Ei tässä nyt kannata kaikkea...” Et koskaan välittänyt kehuista ja kiitoksista, olit luonteeltasi vaatimaton. Kiitos, äiti siitä, että olit tavallinen hyvä äiti.

"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu"

Perjantai 24.4.2020 - Pirkko Jurvelin

”Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu.”

Otin blogin otsikoksi toteamuksen Frank Martelan uusimmasta teoksesta ”Elämän tarkoitus”. Mielestäni jo nuo kaksi lyhyttä lausetta yhdessä muodostavat tajuntaa räjäyttävän sanoman. ”Jonakin päivänä elämä loppuu.” Se on fakta, josta emme pääse irti millään rimpuilemisella, sen poistamiseen ei auta raha eikä rakkaus. ”Kaikkina muina päivinä se ei lopu.” Siis, ihan tosi. En ole kovin paljon tullut tuota ajatelleeksi, koska lausepareista ensimmäinen on ollut niin määräävän voimakkaasti mielessäni. Mutta todellakin: kuinka paljon minulla on ollut niitä päiviä, jolloin elämäni ei ole loppunut! Ja paljonko niitä lienee vielä edessä! Pitäisikö ehkä ennemmin keskittyä näihin muihin päiviin kuin siihen yhteen, joka tulee joskus?

Onnen saavuttaminen ei tulisi Frank Martelan pohdiskelujen mukaan suinkaan olla ihmiselämän päämäärä. Sitä paitsi koko juttu (=onni elämän päämääränä) on suhteellisen tuore ihmiskunnan historiassa. Vasta 1800-luvun alkupuolella aate ilmestyi kummittelemaan ihmismieliin, sitä ennen oli eletty pienemmin odotuksin, suomalaisittain sanottuna ”porskuteltu eteenpäin”. Katsoin Martelan haastattelun, jossa häneltä tivattiin selitystä siihen kummalliseen yhtälöön, että sisäänpäin vetäytyneet, hiljaiset, ahdistuneet suomalaiset olivat vuosi toisensa jälkeen ykköstilalla, kun tutkimuksissa haettiin maailman onnellisinta kansaa. Martela selitti, että kysymysten asettelu oli sellainen, että sen tuloksissa kävi lähinnä ilmi se seikka, että suomalainen yhteiskuntajärjestys ja sen toimivuus saivat ihmiset tuntemaan olonsa tyytyväisiksi ja turvallisiksi. Jos ihmisiltä kysyttäisiin, kuinka usein he ovat todella innoissaan, tuntevat itsensä niiiiiiin onnelliseksi tai nauravat remakasti ja hulluttelevat hillittömästi, niin sellaisissa asioissa ykköstila ei ehkä (varmastikaan) olisi meille suomalaisille taattu. Tasainen tyytyväisyys ja so happy-feeling eivät ole sama asia, mutta eiköhän meille riitä tuo tasainen tyytyväisyys, vai? No, myöntää täytyy, että joskus on aivan ihanaa saada nauraa ihan hulluna tai tuntea itsensä niin onnelliseksi, että kyyneleet tulevat silmiin.

Nyt tilanne on sellainen, että ollaan ihan ölövinä, eletään kahdeksan miinuksen tasoista hyvää elämää ja odotellaan, mitä tuleman pitää. Tässä odotellessa (meillä saattaa olla muutama kuukausi jäljellä tätä luppoaikaa – turhat menot eivät häiritse), voimme vielä kertailla sitä, mitä Martela haluaa antaa meille onnen tavoittelun sijalle. Hän käyttää ilmaisua ”elämän merkityksellisyys”. Seuraava ajatus on suoraan kirjasta:”Kyse on siitä, kuinka voisit kokea ainutlaatuisen elämäsi merkitykselliseksi ja elämän arvoiseksi.” Tähän tarkoitukseen Martela antaa hyviä, yksinkertaisia ohjeita: Pyri hankkimaan niitä taitoja ja tietoja, joista olet kiinnostunut, ja pyri hyödyntämään taitojasi ja osaamistasi. Ja lisäksi: Rakenna läheisiä ihmissuhteita ja tee toisille hyvää. Supertiivistettynä: Ota huomioon itsesi ja lähimmäisesi. - Suosittelen lukemaan Martelan kirjan ”Elämän tarkoitus”. Hän kirjoittaa kiinnostavasti ja simppelisti, mutta taustalla on todella paljon tutkimusta ja mielenkiintoisia tapauskertomuksia. Juuri nyt tuli mieleeni, että ehkä Martela kuulostaa nykypäivän Dale Carnegieltä (mm. ”Miten pääsen turhista huolista”) .

”Jonakin päivänä musiikki loppuu. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta hiljaisessa odottelussa ei ole mitään järkeä. Jos luet tämän, musiikki soi yhä sinulle. Mene siis tanssimaan.”

Karanteeniajan keskiarvo: 8-

Sunnuntai 19.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Karanteeniajan keskiarvo: 8-

Laitoin facebook-sivuilleni pari viikkoa sitten kyselyn, jossa pyysin lukijoita antamaan arvosanan

nykyiselle koronapandemian ravisuttamalle elämälleen. Vastaajajoukko oli sen verran pieni, ettei tulos ole ehkä tieteellisesti arvioituna validi, mutta kyllähän se jotakin kertoo ihmisten tuntemuksista. Mitta-asteikkona käytin kouluarvosanoja 4-10, ja vastauksista laskettu keskiarvo oli 8-. Korkea lukema yllätti minut! Alhaisin arvosana oli 5, jonka antoi Espanjassa asuva henkilö. On erittäin ymmärrettävää, ettei täydessä karanteenissa eläminen kovin korkeita arvosanoja heruta. Korkein arvosana olikin täysi 10, jonka antaja perusteli vastauksensa niin vilpittömästi ja laajasti, että (melkein) käy kateeksi. Mutta 8- sinällään – eihän se ole huono arvosana ollenkaan, päinvastoin: hyvä me!

Mitkä asiat tekevät korona-arjesta raskaan ja hankalan? Useimmissa vastauksissa toistui se, että perhettä – lapsia, lapsenlapsia, siskoja, veljiä, isovanhempia – on ikävä. Vaikka meillä on käytössämme monenlaiset nykyajan yhteydenpitovälineet (onneksi!), eivät ne korvaa oikeaa tapaamista. Huoli tartunnan saamisesta ja taloudellisen tilanteen heikentymisestä olivat varsin konkreettisia pelkoja, ja nehän ovat myös esillä medioissa koko ajan. Eräs asia nousi näissä vastauksissa myös lähes aina esiin: halu lähteä jonnekin. Ihmiset tahtoivat mennä jonnekin ihan vapaasti, esimerkiksi kirjastoon, ystävien luokse, ravintolaan, kunhan vain jonnekin. Juuri tämä asia nakertaa myös minun olemistani ja viihtymistäni: minä en pääse minnekään! Vaikka oikeastihan minä käyn kävelyllä ulkona ja kaupassa, mutta eihän se ole sama asia. Kyllä te ymmärrätte.

Mitkä seikat saavat tämän poikkeuksellisen arjen kuitenkin tuntumaan ihan siedettävältä, jopa mukavalta? Ulkoilu ja kotijumpat ovat nyt arvossaan! Tämän ovat onneksi huomanneet monet kuntosaliyrittäjät, ja esimerkiksi myös Oulu-opisto täälläpäin Suomea lähettää ilmaiseksi erilaisia kuntoiluohjelmia. Youtube on tietysti niitä täynnä. Liikunnan ohella ihmiset ovat kehuneet, kuinka nyt on aikaa monelle sellaiselle asialle, joka on jäänyt tekemättä aikaisemmin. En nyt tässä tarkoita pelkästään kaappien siivoamista, vaan tiedän, että useammassa tuttavaperheessä ihmiset ovat askarrelleet valokuvakirjojen parissa (minä teetätin myös läjän kuvia ja laitoin kansioon – huh, tulipa sekin tehtyä), joku kirjoittaa oman perheensä historiikkia, toinen on ottanut esille käsityön, joka jäi kesken pari vuotta sitten, ja minä – minä sain tehtyä sen joululahjaksi saamani muistelukirjan, jota en ilman tätä pakkolomaa olisi ikinä tehnyt.

Sopeutuvaisuus ja sosiaaliset siteet, nuo ovat niitä avainasioita, joiden avulla selviää tässä poikkeustilanteessa. Puhuin ystäväni kanssa jälleen kerran pitkän puhelun. Hän on täydessä karanteenissa ulkomailla, mutta pärjää mielestään oikein mukavasti. Jo karanteenin alkuvaiheessa hän oli tehnyt itselleen selväksi faktat: hän joutuu olemaan pienessä asunnossa yksin viikkokaupalla ystävien huolehtiessa pakolliset kauppa-asiat. Hän oli päättänyt hyväksyä tilanteen, sopeutua ja selvitä. Ystäväni sanoi minulle, että jos pakko on, niin hän pärjää tässä tilanteessa vielä kuukausia. Puhuimme sopeutumisesta, tilanteelle myöntymisestä, ja olimme molemmat sitä mieltä, että vastaan hangoittelu olisi tässä tapauksessa raskasta. Vaikka ystäväni joutuu olemaan yksin, hän puhui kauniisti ”henkisestä perheestään”, johon kuului useampi hyvä ystävä. Olin otettu siitä, että kuulun tähän ”perheeseen”. Nämä ystävät pitävät hänelle seuraa, ja hän sanoi, ettei tunne itseään yksinäiseksi. Totesimme, että näiden pitkien puheluiden aikana ystävyyssuhteet lujittuvat. Kuinka mukava onkaan tavata jälleen – sitten joskus.

Filosofi Frank Martela kirjoittaa uusimmassa kirjassaan ”Elämän tarkoitus” seuraavasti: ”Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu. Kaikkina muina päivinä voimme nauttia kauneudesta, rakentaa merkityksellisyyttä ja maistella elämän pieniä makeita herkkuja. Merkityksellinen elämä on elämä, joka on virittynyt huomaamaan jokapäiväisen elämän pienet ihmeet.”

Jumala ja korona

Maanantai 13.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Jumala ja korona

1. Koronapandemia on Jumalan sallima vitsaus ihmiskunnalle. Sen tarkoitus on muistuttaa ihmistä siitä, mikä on oikeasti tärkeää ja saada heidät pohtimaan ajallisen elämän hengellistä puolta. 2. Koronavirus on kiinalaisten kehittelemä salainen ase, joka pääsi vahingossa karkaamaan ulos laboratoriosta. 3. Kautta maailmanajan on ollut olemassa sairauksien, sotien, tuhotulvien ja tulivuortenpurkausten aiheuttamia katastrofeja, joiden edessä ihminen on ollut voimaton. Ne kuuluvat maapallon elämään, ihmiskunta ei voi koskaan niistä vapautua, toki kaikesta selvitään – joko hyvin tai huonosti.

Oman suhtautumisenne käynnissä olevaan epidemiaan voitte valita edellä mainituista, tai sitten on mahdollista kehitellä ihan oma näkemys tähän tilanteeseen. Kaikki käy. Toki – jos ihan rehellisiä ollaan – on selvää, että juuri kriisiaikoina korostuu ihmisen tarve kääntyä hengellisten asioiden puoleen. Painotan sanaa ”hengellinen”, sillä mielestäni termi ”henkinen” on liian kevyt tässä tilanteessa. Uskon, että juuri nyt ihmiset menevät (tai siis eivät mene, vaan avaavat virtuaalikanavan) mieluummin kirkkoon kuin joogatunnille. Syykin on selvä: joogaliikkeet ja keskittymisharjoitukset tuovat ihmiselle rauhan tunteen, joka kumpuaa hänen omasta sisimmästään, mutta kirkon sanoma lupaa armoa ja rauhaa, joka tulee heikon ihmisen ulkopuolelta, Jumalalta.

Maaliskuun loppupuolella Paraguayn presidentti Marito Abdo piti videopuheen kansalleen. Hän sanoi muun muassa seuraavaa:” Kaikki olemme joskus tunteneet pelkoa. Ette ole yksin pelkonne kanssa. Tämä on meille kaikille uusi ja tuntematon ilmiö, ei ainoastaan Paraguayssa vaan kaikkialla. Mutta uskon Jumalaan ja hänen voimaansa ja armoonsa. Jesaja 41:10: Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi… Näin sanoo Jumala, ja minä uskon siihen.”

Jokin aika uutisoitiin siitä, että Yhdysvalloissa on koronaviruksen hoitoon mahdollisesti löytynyt tehokas lääke. Presidentti Trump sanoi, että ”se on lahja Jumalalta”. Myös aikaisemmissa lausunnoissaan Trump on kertonut, että hänellä on ”hyvä suhde” Jumalaan.

Presidentti Putin on pysytellyt hyvin hiljaa kannanotoissaan maailmaa riepovaan pandemiaan. Kun ajattelemme suurta Venäjää, ensimmäiseksi tulee mieleemme kommunismi ja ateismi. Siksi onkin yllättävää, että Putin tunnustautuu ortodoksiksi. - Näin sisäpiirin juttuna voin kertoa asian, jonka kuulin työskennellessäni Suomen Valamossa. Putin on kuulemma isoäitinsä kasvattama lapsi – mikä ei ole suinkaan harvinaista Venäjällä -, ja isoäiti oli harras ortodoksikristitty. Näitä peruja on myös Putinin arvostus arvokonservatiivista ortodoksista kirkkoa ja hengellisyyttä kohtaan. - Nythän Venäjällä ollaan muotoilemassa uutta perustuslakia, johon tulee maininta kansalaisten ”uskosta Jumalaan”. Onhan tämä nyt ennenkuulumatonta Venäjän lähihistoriaa ajatellen! - No, ehkä tämä Putinista kirjoittamani teksti menee hiukan sivuun varsinaisesta otsikosta, mutta jotenkin minua viehättää ajatus entisestä KGB:n agentista, joka sytyttää tuohuksen pääsiäisen ajan palveluksessa, tekee ristinmerkin, ja kun vieras tervehtii häntä sanoilla ”Kristus nousi kuolleista”, hän vastaa ”Totisesti nousi”.

Italialainen historioitsija ja kirjailija Roberto de Mattei julistaa pitkässä artikkelissaan, että koronavirus on ”globalisaation tappaja ja Jumalan lähettämä vitsaus” (artikkeli löytyy käännettynä ainakin englanniksi ja saksaksi). Kirjoitus on mielenkiintoinen, sillä de Mattei tarkastelee pandemiaa historioitsijan, filosofin ja politiikan asiantuntijana sekä teologina. Hän kuvailee ihmiskunnan aikaisempia kohtalonhetkiä ja raskaita muutosten aikoja ja näkee suuria yhtäläisyyksiä maailmaa mullistavissa tapahtumissa eri aikoina. Hän syyttää myös (katolista) kirkkoa uskon puutteesta. Roberto de Mattei ei pelkää ottaa kantaa, eikä ilmeisesti välitä siitä ryöpytyksestä, jota saa osakseen.

Kriisi koettelee aina uskoa. Jos uskoo Jumalaan, herää epäilys Hänen kaikkivoipaisuudestaan ja tarkoituksestaan. Jos uskoo ihmiseen eli johonkin filosofiaan tai poliittiseen ajatusmalliin, on aivan yhtä vaikea saada vastauksia kriisin herättämiin kysymyksiin. Aika harva meistä osaa suhtautua asiaan yhtä tyynesti kuin antiikin filosofit. Ehkäpä kuitenkin Senecan (4 ekr - 65 jkr) mietelmä sopii meille, jotka elämme koronaviruksen rikkomassa maailmassa:”Joskus pelkkä elämä on uroteko.”

P.s. Mainonnan uhrina päädyin eilen katselemaan TV 7:n ohjelmaa. Juontajan lisäksi siinä esiintyi kaksi henkilöä, joista käytettiin nimitystä ”profeetta”. Toinen heistä kertoi nähneensä kaksi tuntia kestävän näyn, jonka mukaan koronapandemia alkaa heiketä 14.-15.4. Nyt tämä käy jännittäväksi!

Saako pieniä asioita surra?

Tiistai 7.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Saako pieniä asioita surra?

Olin nuori aviovaimo monta vuosikymmentä sitten. Sattui niin katalasti, että häälahjaksi saamamme kahvikalusto meni rikki, koska kuivauskaapin ritilä petti niiden alta. Nuori rouva rupesi itkemään, olihan tuo nyt aikamoinen harmi kuitenkin. ”Ei saa itkeä”, sanoi vastavihitty aviomies. Minä lopetin tietysti kyynelehtimisen, kun se ei ollut miehelle mieleistä. Asia palasi kuitenkin mieleeni monta kertaa: miksi ei saanut itkeä? Tänään sitten kysyin mieheltäni kahvipöydässä (hän muisti tapauksen), mitä hän oli kiellollaan tarkoittanut. ”Sitä kai, ettei asia ollut sen arvoinen.”

Koronaviruksen aiheuttama yhteiskunnan sulkeminen on tuonut mukanaan paljon kielteisiä asioita. Muistan, kuinka minua tosissani harmitti ja suututti, kun uusimman kirjani esittelytilaisuus piti siirtää johonkin hämärään tulevaisuuteen – syksyyn ilmeisesti. Kirja ei olisi silloin enää uutuus, mutta minkäs sille voi. Fuengirolaan en pääse, Montenegron-matka siirtyy ainakin syksyyn, kaikki tapaamiset, joita oli ehditty sopia, perhejuhlat ja vapaat yhteiset kekkerit, kaikki on unohdettava. Kalenteri on tyhjä, eikä koko kalenterilla edes ole merkitystä. Tänään tuijotin tosissani keittiössä olevaa suurta almanakkaa ja ihmettelin hiukan, kun siihen ei oltu merkitty ollenkaan pääsiäisen pyhiä. Oho, se olikin edellisen kuun sivu. No, enpä ollut aikaisemmin huomannut eläneeni väärää kuukautta. Itsesäälin keskellä rypiessä pukkaa tietoisuuteen kuitenkin huono omatunto: Mitä ihmettä sinä oikein möyrit, kun itse asiassa sinun elämäsi on ihan mallillaan? Ajattele niitä, jotka menettävät henkensä, lähiomaisensa, omaisuutensa, toimeentulonsa, kaiken, minkä eteen he mahdollisesti ovat tehneet kovasti töitä! Häpeä, sinä kiittämätön olento! Ja minähän häpeän.

Pieni lapsi tulee luoksesi itkien ja näyttää kädessään olevaa rikkinäistä lelua. Mitä teet? Lohdutat ja sanot, että voisit yrittää korjata sen, tai ehkäpä syntymäpäivänä paketista löytyy samanlainen, mahdollisesti vielä mukavampi lelu. Mennäänpä katsomaan, mitä kivaa tehtäisiin seuraavaksi. Joko sinä ehdit värittää ne pääsiäismunat siitä värityskirjasta? - Suru on pyyhitty pois, ja lapsi on jo juoksemassa hakemaan värityskirjaa. Lohdutus, myötätunto ja muistutus siitä, että edessä on jotain hyvää. Lapsi tulee autetuksi näillä eväillä, ja sama pätee myös aikuisten kohdalla. Lohdutusta ei kannata säästellä siihen, kunnes joku on kuollut. Myötätunnon ja lohdun jakaminen on siinä mielessä helppoa, etteivät ne ole kuluvaa tavaraa, vaan aina kun on tarvis, ihminen löytää sisältään näitä tunteita lisää jaettavaksi niitä tarvitseville.

Kyllä, pieniäkin asioita saa surra, vaikka maailmalla olisi täysi kaaos, ja vaikka ei olisikaan. Toki joskus on hyvä jarrutella ja miettiä, että meneeköhän tämä nyt ihan överiksi, onko mokoma asia näin suuren murheen arvoinen. - En oikein tiedä, liittyykö tämä mitenkään tuohon aikaisemmin kirjoitettuun, mutta kerronpa kuitenkin. Ehkä joku muukin muistaa ajan (itse olin pieni koululainen), jolloin Afrikassa oli Biafra-niminen valtio. Tässä maassa oli suuri nälänhätä, ja meidänkin koulumme seinällä oli juliste, jossa pulleavatsaiset mutta muuten nälkiintyneen näköiset tummaihoiset lapset ojentelivat käsiään anovasti. Vatsan turpoaminen johtui kuulemma ruuan puutteesta (selittäköön biologit tarkemmin). Kun meitä ei kiinnostanut makaronivellin syöminen, niin opettajat pääsivät pauhaamaan siitä, kuinka täällä vain nyrpistellään nenää kouluruualle, kun toisaalla maailmassa lapset olisivat kiitollisia, jos saisivat edes jotakin syödäkseen. Syyllistäminen. Vaikka minä olisin syönyt kolme lautasellista sitä kamalaa velliä, jota inhosin yli kaiken, yksikään biafralainen lapsi ei olisi saanut yhtään enempää ruokaa. Tässä se idea nyt on: Vaikka minä jättäisin surematta kaikki pienet ja mitättömät murheeni, niin yksikään tämän maapallon katastrofi ei jäisi tapahtumatta. Annan kaikille luvan surra ja murehtia vaikka niitä vääränvärisiä kenkiä. M.o.t.

Vastaa ja osallistu arvontaan!

Sunnuntai 5.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Facebook-sivullani pääset kertomaan mielipiteesi nykyisestä tilanteesta.Vastaamalla osallistut myös arvontaan. Joku onnekas saa itselleen oman valintansa mukaan yhden kirjan seuraavista: Mohsen Hamid: Exit West, Timo Saarto: Kevään varjo taiCecilia Samartin: Naiset valkoisissa.

Facebook: Kirjailija Pirkko Jurvelin

Parvekemaraton ja muuta hauskaa

Torstai 2.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Parvekemaraton ja muuta mukavaa

Yksi keino selviytyä kriisin keskellä täysipäisenä on huumori. Tosin aina sillekään ei löydy ymmärtäjää,

koska joku voi ajatella, että vaikeisiin asioihin täytyy suhtautua aina tietyllä vakavuudella. No, joka tapauksessa netti on täyttynyt lyhyessä ajassa mitä hulvattomimmista kuvista ja videoista, joissa koronavirukselle annetaan kyytiä. Yksi minun lemppareistani on tämä:

Äkkilähdöt kesällä 2020:

1. Los Keittiös

2. Los Parvekelos

3. Santa Makkari

4. Porto Sauna

5. Kosto del Olkkari

6. Sohva el Sheikh

7. Puerto de la Autotalli

8. Santa Krus de Wessa

Uutisissa on kerrottu, kuinka eteläafrikkalainen pariskunta juoksi maratonin parvekkeellaan Dubaissa. Muutama päivä tämän jälkeen saimme lukea, kuinka Marc Whittaker oli tehnyt Oulunkylässä saman tempauksen. Hänen maratoninsa oli kestänyt kymmenen ja puoli tuntia (!), joten hattua täytyy nostaa moiselle suoritukselle. Sinänsähän koko ajatus maratonista, joka juostaan parvekkeella, on iso vitsi! Uutinen tekee ihmiset hyväntuulisiksi, ja samalla tulee tunne siitä, että hei, me pärjätään, ei yksi virus voi meitä voittaa!

Usein kuulee arjessa jonkun tokaisevan, että ”kuolema kuittaa univelat”. Siinäpä onkin huumoria kerrassaan, ihan mustaa sellaista. Kuitenkin tuollainen sutkaus saattaa keventää tilannetta ja saa ehkä ajattelemaan, ettei tätä ylikuormitusta kestä kuin hetki - toivottavasti. Ja tietysti olisi suotavaa, jos univelan pääsisi kuittaamaan ennen kuolemaa.

Aadolf Hitler kävelee baariin, ja baarimikko ihmettelee:” Etkös sä kuollut toisen maailmansodan lopussa?” Hitler vastaa:” En, ja nyt olen palannut tappamaan kymmenen miljoonaa juutalaista ja kuusi muurahaiskarhua.” ”Miksi ihmeessä kuusi muurahaiskarhua?” baarimikko ihmettelee. Hitler mutisee: ”Minähän arvasin, ettei kukaan välitä kymmenestä miljoonasta juutalaisesta.”

Jumala kutsui Bill Clintonin, Boris Jeltsinin ja Bill Gatesin taivaaseen kuulemaan uutiset. Jumala kertoi, että huomenna tulisi maailmanloppu, ja että miesten tulisi kertoa se maailmalle. Ensiksi piti Jeltsin lehdistötilaisuuden Moskovassa:”Kansalaiset, minulla on teille kaksi huonoa uutista: Jumala on olemassa, ja huomenna tulee maailmanloppu.” Seuraavaksi lehdistötilaisuuden piti Clinton: ”Amerikkalaiset, minulla on teille sekä hyvä että huono uutinen: Jumala on olemassa, mutta huomenna tulee maailmanloppu.” Gates piti lehdistötilaisuuden netin kautta koko maailmalle:” Minulla on teille kaksi hyvää uutista. Ensiksikin: minä olen yksi maailman kolmesta tärkeimmästä miehestä...Ja teidän ei enää tarvitse päivittää Windows 95:nne.”

Zhiar Abdullah (kotoisin Irakista) pitää facebookissa (tai piti ainakin vielä 2013) yllä sivustoa ”Troll pakolaiset”, joka pilailee maahanmuuttajiin kohdistuvilla stereotypioilla. Abdullah kertoo, kuinka hän kerran odotti pysäkillä bussia ystävänsä Iduzon kanssa. Nuori suomalainen alkoi huudella viitaten Iduzon afrikkalaiseen taustaan ja ilmoitti, että ”teidät pitäisi hirttää”. Abdullah vastasi tähän, että semmoinen tulisi liian kalliiksi, ”niistä kannattaisi tehdä biopolttoainetta”. Suomalainen alkoi nauraa, ja jälkeenpäin heistä on tullut kavereita.

Politiikka, uskonto, rotu, sota, kriisit, ihminen repii huumoria mistä asiasta tahansa. Käytin tietoisesti sanaa ”repii”, koska on varmaa, ettei sen huumorin ja hauskuuden löytäminen ole läheskään aina helppoa. Siksi olenkin erittäin kiitollinen niille meemien keksijöille, vitsin vääntäjille, maratonpyöräilijöille ja kaikille muille, jotka naurattavat minua ihan ilmaiseksi päivästä toiseen. Kiitos teille, kun jaksatte, ja autatte meitä jaksamaan!

P.s. Mitä fiilismittari näyttää? Tuttava sanoi, että yhtenä päivänä lukema oli ollut pahasti seitsemän puolella, mutta sitten hän oli leiponut mustikkapiirakan. Johan lukemat nousivat!

Tervetuloa Eevan taidenäyttelyyn!

Maanantai 30.3.2020 - Pirkko Jurvelin

TERVETULOA EEVA SALMENSUUN TAIDENÄYTTELYYN!

Eeva Salmensuu on taiteilijaystäväni, joka asuu puolet vuodesta Fuengirolassa. Espanjan aurinko ja lämpö näkyvät hänen maalauksissaan, joita on ollut esillä niin Fuengirolassa kuin täällä Suomessakin. Eevan taiteeseen pääsee Suomessa tutustumaan hänen kauniissa talossaan, jonka yläkerrassa toimii jatkuva taidenäyttely: Eevan Taideullakko, Valkamantie 16, Padasjoki kk. Voit sopia etukäteen tapaamisesta tai vaikkapa maalauksen ostamisesta: +358405482301.

Ajantappohommia

Keskiviikko 25.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Ajantappohommia

Joko olette pesseet keittiönkaapit? Myös sen alakaapin, jossa pidetään roskasäiliötä? Hyvä. Miten on sitten vaatekaappien laita? Ai, että vielä vaiheessa? Niin minullakin. Eilen ostin supertehokkaan pesuaineen, ja tänään suihkukaapin seinät saavat kyytiä. Ajattelin, että paras pesuväline saattaisi olla tavallinen astianpesuharja. Onko teillä kokemuksia muista välineistä? - Kun tuttavani kertoi, että hän on vihdoin ja viimein alkanut tehdä kuvakirjoja niistä sadoista ja sadoista valokuvista, joita hän on koonnut erilaisiin tiedostoihin, minullakin alkoi hiljalleen herätä ajatus mahdollisuudesta, joka odotti minua kirjahyllyssä. Sitä paitsi kuvien parissa puuhastelu on mukavaa ja myös hyödyllistä jälkipolviakin ajatellen.

Sain joululahjaksi täytettävän kirjan, jonka nimi on ”Äiti, kerro minulle”. Yli sata viisikymmentä tyhjää, suurta sivua, osin otsikoituna. Vilkaisin kerran ja survoin sen nopeasti kirjahyllyyni. Tuohon en koskisi ikinä! Aivan hirveä homma, eikä ajatus muutenkaan kiinnostanut. Kuultuani tuttavani valokuvakirjoista, suostuin katsomaan lahjakirjaani etäältä. Siinä se seisoi hyllyssäni tanakasti vaaleanpunaisena ähöttäen, ei mitenkään vaatimattoman, vaan suorastaan komentavan oloisena. Hyvä on, hyvä on. Selailin osastojen otsikoita enkä vieläkään innostunut, mutta laimea kiinnostus heräsi. Näin koronaviruksen riehuessa myös eläkeläisellä on aikaa enemmän kuin ennen. Isäni harrasti valokuvausta, ja minulla on hänen tekemiään kuvakansioita ja irtokuvia, joista en ole halunnut luopua. Isä tallensi myös kirjeitäni, lehtileikkeitä, koulutodistuksia… Materiaalia löytyisi mukavasti, ja kun kotona on myös kopiokone, saattaisin hyödyntää omia painettuja päiväkirjamerkintöjäni. Hei, tästähän tulisi mahtavaa! Innostuin tosissani kirjoittamaan, monistamaan, liimaamaan, niittaamaan. Nyt olen päässyt ”Kouluikä ja nuoruus” otsikon kohdalle. Mikäpä siinä. Kouluajoista on kiva kertoa, mutta en mitenkään keksi opettajaa, ”jota inhosit”. Aika ikävä ilmaus kaiken kaikkiaan. Oli kyllä opettaja, jota pelkäsin, koska hän oli totinen ja tiukka.

Selailin kirjaa eteenpäin, ja huomasin otsikon ”Rakkaus ja äitiys”. Aha, no niin. Mitä ihmettä? Minun pitäisi vastata seuraaviin kysymyksiin:

-Kuka oli ensirakkautesi?

- Missä ja milloin rakastuit ensimmäisen kerran?

- Keneltä sait ensimmäisen suudelman? Miltä se tuntui?

- Kuka oli ensimmäinen suuri rakkautesi?

- Onko sydämesi särkynyt?

Ja niin edelleen, loputtomiin. Siis mikä ihmeen Hymy-lehden artikkeli minun pitäisi kirjoittaa? Paljastaa kaikki juttuni lapsilleni? Ei tule kauppoja! Laitoin lapsilleni WhatsUpilla kuvia kysymyksistä ja ilmoitin, että peitän ne valokuvilla tai tarroilla. Sain kiivasta vastustusta osakseni, koska nämä kysymykset olivat kuulemma juuri niitä nice to know-juttuja. Olkoon vaan, mutta jotain rajaa sentään. Kun minun rakkauselämäni oli ruodittu, niin kirjan kokoaja siirtyi lapseni (siis minulla oli oletettavasti yksi lapsi?) romanttiseen elämään. Minun olisi pitänyt kirjoittaa, muistanko lapseni ensi rakkauden, millainen lapsukaiseni oli rakastuneena, vaihteliko se eri kerroilla (!) jne. Siis kirjoitinko minä muistelmia muistisairaalle lapselleni? Karsin minua vaivanneet ongelmat (ja sivut) reippaalla kädellä poistamalla saksilla teoksesta noin parikymmentä sivua. Jäljet peitin niin hienosti, ettei kukaan arvaa, mitä olen tehnyt. Rauhoittuneena pääsin jappasemaan edelleen koulusta, työelämästä ja lapsiperheen arjesta.

Olin aika tympeissäni kirjan tekijälle, ja rupesin googlettelemaan häntä. Aha, hollantilainen nainen, joka oli keksinyt ajatuksen kirjasta siinä vaiheessa, kun hänen äitinsä oli ollut kuolemansairas. Hän ei halunnut, että äidin mukana menisivät myös kaikki hänen muistonsa. Ihan hyvä ajatus, vaikkakin kamala riesa kirjan täyttäjälle. Elma van Vliet on sittemmin kehitellyt samantyyppisiä kirjoja isälle, mummolle, vaarille ja ties kenelle. Jotenkin minusta tuntuu, että minun ja Elman ajatusmaailmat eivät kohtaa, tai sitten minä olen liian vanha täyttämään tällaista kirjaa. Kyllähän tässä aika kuluu mukavasti, ei siinä mitään. Seuraavaksi ohjelmassa on sitten suihkukaapin siivous. Se on varmasti tämän päivän jännittävin asia, sillä minulla ei ole aavistustakaan, kuinka hyvin vasta hankittu puhdistusaine toimii. Tuskin maltan odottaa! Jossakin vaiheessa täytyy käydä kaupassa. Vessapaperia ei tarvitse ostaa, mutta ainahan jääkaapista jotain puuttuu. Iltapäivällä on virtuaalijumppa suoraan salilta, jossa käyn (hieno palvelu!), ja sitten… sitten minä… Tänään ei tarvitse laittaa ruokaa, sillä päätimme hakea valmista. Ai, niin, menen hakemaan ruuan kävelemällä oikein ison mutkan kautta. Sitten...sitten...täyttelen sitä kirjaa ja espanjaakin pitäisi opiskella. Näin minulla menee. Mites teillä?

Terveisiä karanteenista Espanjasta ja Suomesta

Sunnuntai 22.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Terveisiä karanteenista Espanjasta ja Suomesta

Hyvä ystäväni asuu vakituisesti Espanjassa, Fuengirolassa. Hän soitti yhtenä iltana puhelun, jonka pituudesta jo pystyin aistimaan sen, että ihmiskontakteista oli ollut puutetta.

- Parvekkeen ovelta eteisen seinään on kolmetoista askelta. Panen musiikin soimaan ja kävelen edestakaisin. Välillä nostelen polvia korkealle ja heiluttelen käsiäni.

Huh! Silloin ajattelin, että itse voisin kyllä selvitä jonkun aikaa ilman ihmiskontakteja, mutta se, etten pääsisi liikkumaan, etten saisi mennä ulos, se olisi tyrmäävää. Ystäväni kertoi edelleen käyneensä kaupassa kerran, nuoremmat tuttavat huolehtivat muutoin apteekki- ja ruokaostokset.

- Tänään päätin pitää taukoa uutisista. En lue, enkä kuuntele mitään tietoja ulkomaailmasta. Rupeaa ahdistamaan, kun koko ajan rummutetaan samaa asiaa. Ja minusta on tullut varsinainen naapurikyttä. Istun parvekkeella ja vahdin ympäristöä. Ei silti, että siinä olisi mitään vahtimista, kun juuri ketään ei liiku. Vastapäinen pikkukauppa tekee kuolemaa. Asiakkaita on todella vähän, taitavat makkarat pilaantua tiskeihin.

- Kaikkein vaikein asia espanjalaisille on nyt pääsiäiskulkueiden peruminen. Pääsiäinenhän on espanjalaisille yhtä suuri juhla kuin joulu suomalaisille. Nyt vuoden suurin juhla on peruttu!

Nyökkäilin puhelimeen. Olen joskus ollut Espanjassa pääsiäisen aikaan, ja se oli ihan huikea elämys. Kävimme juuri tämän ystävän kanssa katsomassa raamatun kertomukseen perustuvaa pääsiäisnäytelmää, jonka koko kylä valmistaa yhdessä kerran vuodessa. Näytöksiä on useita, ja ihmisiä paikalla valtavasti. Ja sitten ne pääsiäiskulkueet! Olen monesti ajatellut, että minun pitäisi saada kokea pääsiäinen Espanjassa vielä joskus uudelleen.

Kun toinen Fuengirolassa asuva iäkäs ystäväni ei heti vastannut viestiini, soitin hänelle huolestuneena. Kaikki oli kuitenkin hyvin. Hän oli alkanut harjoitella porrastreeniä omassa asunnossaan, joka on kaksikerroksinen rivitalo. Tiedän, että tuo portaikko on jyrkkä, joten kyllä niiden kiipeäminen urheilusuorituksesta käy. Tämä ystäväni tunnusti kyllä käyneensä yhden kerran salaa lenkillä rannalla. Poliisia varten hän oli ottanut mukaan kauppakassin, mutta alibille ei kuitenkaan ollut käyttöä.

- Oli niin ihanaa, kun sai kävellä rannalla! hän huokasi.

Opiskelukaverini palasi Teneriffalta viime maanantaina. Loma oli ollut aurinkoinen ja kaikin puolin onnistunut, pienoinen mahalasku oli sitten kahden viikon karanteeni, joka sitä seurasi. Ystäväni ei mennyt kotiinsa, jossa iäkäs aviomies odotteli, vaan jäi tyttärensä perheen luokse. He olivat olleet yhdessä matkalla ja aikoivat kärsiä myös karanteeniajan yhdessä. Perheen lapsilla oli onnea, sillä mummo on ammatiltaan opettaja, ja kotikoulutoiminta aloitettiin heti ja pontevasti. Koululta tulee toki ohjeet, mutta karanteenikaveri auttaa ja valvoo. ”Minä pidän koulua neljä tuntia joka päivä”, ilmoitti ystäväni. Minua hymyilytti ja ajattelin, että lapset eivät ainakaan tässä tapauksessa pääsisi liian vähällä.

Kuulin eilen, että lapsenlapseni, nuori opiskelijatyttö, on laittanut itsensä karanteeniin. Hänellä on ollut flunssan oireita jo viikon verran, köhää, nuhaa, pientä lämpöilyä. Ei kuulosta kovin pahalta, mutta tyttö oli ilmoittanut sulkeutuvansa asuntoonsa. Äiti toimitti ruokaostokset oven ulkopuolelle.

- Kamalaa! Miten ihmeessä hän jaksaa olla kaksi viikkoa pienessä opiskelija-asunnossa yksin! minä kauhistelin.

- Voi, hän nauttii tilanteesta, lapsen äiti sanoi. - Kerrankin hän saa olla kaikessa rauhassa ihan yksikseen ilman ulkomaailman paineita.

No, mikäpä siinä sitten. Huumori on aina ollut yksi tapa käsitellä hankalia asioita. Eräältä sivustolta netistä löysin tekstin:”Nyt sinulla on valtaa. Ensimmäistä kertaa voit osallistua ihmiskunnan pelastamiseen makaamalla kotona sohvalla. Älä mokaa tätäkin!” - Pitääpä palata sohvalle perusasentoon.

P.s. Luin juuri, että Espanjan hallitus on päättänyt jatkaa karanteeniaikaa 15 vuorokautta.

11.maaliskuuta vuonna 2020

Keskiviikko 18.3.2020 - Pirkko Jurvelin

11. PÄIVÄ MAALISKUUTA , Irene Vella

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020,

kadut olivat tyhjät, kaupat olivat kiinni,

ihmiset eivät menneet enää ulos.

Mutta kevät ei tiennyt siitä mitään.

Ja kukinnot jatkoivat kehittymistään

Ja aurinko paistoi edelleen.

Ja pääskyset palasivat.

Ja taivas värjäytyi vaaleanpunaiseksi ja siniseksi.

Aamuisin vaivattiin leipätaikina ja leivottiin munkkeja.

Pimeä laskeutui yhä myöhemmin ja aamuisin

valo tuli varhain suljettujen ikkunoiden läpi.

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020,

nuoriso opiskeli verkossa,

ja iltapäivisin oli ihan pakko pelata korttia.

Se oli vuosi, jolloin ulos saattoi mennä vain ostoksille.

Lyhyen ajan kuluttua suljettiin kaikki, jopa virastot.

Armeija alkoi valvoa ulkona liikkumista ja rajoja,

koska sairaaloissa ei ollut enää tilaa kaikille,

ja ihmiset sairastuivat.

Mutta kevät ei tiennyt sitä, ja nuput jatkoivat aukeamistaan.

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020.

Kaikki joutuivat pakkokaranteeniin: isovanhemmat,

perheet, jopa nuoret.

Nyt pelosta tuli todellisuutta,

ja kaikki päivät tuntuivat samanlaisilta.

Mutta kevät ei tiennyt sitä, ja ruusut kukkivat jälleen.

Ihminen löysi uudestaan yhdessä syömisen ilon,

ja sen ilon, että voi antaa mielikuvituksen laukata kirjoittaessa

ja kuvitella rajattomasti lukiessa.

Oli sellaisia, jotka oppivat uuden kielen,

ja toisia, jotka alkoivat opiskella,

ja niitä, jotka tekivät viimeisen tentin, joka puuttui heidän tutkinnostaan.

Oli ihmisiä, jotka ymmärsivät rakastavansa ihan oikeasti

arjen olosuhteista huolimatta.

Oli niitä, jotka eivät enää hyväksyneet epävarmuutta

ja niitä, jotka sulkivat liikkeensä ja avasivat pienen ravintolan

vain kahdeksalle hengelle.

Oli niitä, jotka jättivät tyttöystävänsä huutaakseen julki rakkauttaan

parhaimpaan kaveriinsa.

Oli niitä, joista tulisi lääkäreitä, jotta he voisivat auttaa jokaista tulevaisuudessa.

Se oli vuosi, jolloin ihminen ymmärsi terveyden ja todellisen rakkauden merkityksen.

Vuosi, jolloin maailma näytti pysähtyvän paikoilleen,

ja teollisuus romahti.

Mutta kevät ei tiennyt tästä mitään, ja kukat muuttuivat hedelmiksi.

JA SITTEN TULI VAPAUTUKSEN PÄIVÄ.

Me olimme television ääressä, ja pääministeri julisti kaikissa vastaanottimissa, että poikkeustila

oli ohi,

ja että virus oli hävinnyt,

ja että ihmiset olivat yhdessä voittaneet.

Ja me ryntäsimme kaduille kyyneleet silmissä

ilman maskeja ja hansikkaita ja syleilimme naapureitamme

ihan kuin he olisivat läheisiämme.

Ja sitten, lopulta, tuli kesä,

koska kevät ei ollut tiennyt mitään tästä kaikesta,

koska se oli ollut läsnä kaikesta huolimatta, kaikesta huolimatta,

huolimatta viruksesta, pelosta, kuolemasta,

koska kevät ei sitä tiennyt,

ja koska se oli opettanut kaikille elämän voiman.

(Olen suomentanut runon saksankielisestä käännöksestä.)

"Oi, katso, mikä aamu..."

Sunnuntai 15.3.2020 - Pirkko Jurvelin

”Oi katso, mikä aamu…”

Olin Los Bolichesin kirkossa Fuengirolassa. Jumalanpalvelus oli alkamassa, ja kirkon eteen astui vanhemmanpuoleinen mies ja nainen (myöhemmin kuulin, että he olivat sisko ja veli). Huokailin hieman itsekseni,että eikö tänne ikinä saa nuorempaa väkeä esiintymään, kunnes huokailuni vaihtui esityksen alettua hämmennykseksi ja ihmetykseksi ja kiitollisuudeksi siitä, että olin päässyt kuulemaan niin kaunista musiikkia.

.

”Oi katso, mikä aamu; yön varjot katoaa,

ja linnut pienimmätkin ylistää Jumalaa!

Niin täydellinen nytkin on Herran luomistyö.

Oi katso, mikä aamu, kun väistyy pitkä yö...”

Mika Piiparisen säveltämä ja Pia Perkiön sanoittama laulu soi ihanasti, eikä täydestä kirkosta kuulunut yhtään ylimääräistä ääntä. Olisin voinut istua ja kuunnella tuota upeaa esitystä vaikka kuinka kauan, ja samoin tunsi varmasti moni muukin, sillä laulun loputtua ihmiset alkoivat taputtaa spontaanisti miettimättä lainkaan sitä, että oltiin jumalanpalveluksessa. Tuo musiikkihetki oli niin kaunis ja tunnelma niin harras ja aito, että se jäi lähtemättömästi mieleeni.

Eräänä aamuna minulla oli kiire kuntosalille. Kävelin ripeästi Ainolan puistoon, sillä vaikka matka sitä kautta salille on hiukan pidempi, niin autoliikenteen puuttuminen ja kauniit maisemat houkuttavat valitsemaan sen reitin. Kuvitelkaa maaliskuinen, loskainen aamumaisema, siihen vielä hiki ja pakko ehtiä nopeasti perille. Yhtäkkiä aurinko alkaa nousta. Sen kirkkaus valaisee talvisen harmaat puut, antaa niille toivoa ja varmuutta siitä, että parempaa on tulossa. Puiston lukuisat purot pursuavat vedestä, jolla on kova kiire virrata jonnekin – ilmeisesti läheiseen Oulujokeen. Koko maisema alkaa elää, valo ja värit, veden kohina ja lintujen varovaisen toiveikkaat alkukevään äänet. ”Oi katso, mikä aamu!” sanat tulevat hakematta mieleeni, ja se synkkyys ja alakulo, jolla talvi on yrittänyt nitistää minut, alkaa sulaa pois. Minua hymyilyttää. Kuinka ihanaa!

Seuraava, jo monen vuosikymmenen takainen aamuhetki, on jäänyt mieleeni elävästi. Olin saapunut edellisenä iltana Leverkuseniin, Saksaan, tuntemattoman perheen luo, jonka kotona asuisin vuoden, meine Gastfamilie. Edellinen ilta oli kulunut nopeasti tutustellessa, ja menin aikaisin nukkumaan, koska pitkä matka oli ollut uuvuttava. Minun huoneeni oli omakotitalon yläkerrassa (oma huone!), ja siellä heräsin seuraavana aamuna levänneenä, tyytyväisenä, huolettomana. Itse asiassa heräsin ikkunan takaa kuuluvaan puheenporinaan. Raotin varovaisesti verhoa, ja näin naapurin pihalla nuoren miehen juttelevan jonkun aikuisen kanssa. He puhuivat saksaa! Tietysti. Minusta se vain oli niin ihanaa ja eksoottista, ja odotin enemmän kuin innokkaasti pääseväni tutustumaan uusiin ihmisiin ja paikkoihin ja… Kaikki vain oli niin upeaa! ”Oi katso, mikä aamu!”

Onneksi on olemassa näitä ihmeellisiä aamuja ja kokemuksia, jotka kantavat meitä arkisten rutiinien tuntuessa välillä turhan pitkästyttäviltä ja raskailta. Ehkä taas - piankin? - koittaa se aamu, jolloin raotan ikkunanverhoa vieraassa huoneessa, vieraassa maassa, ja tunnen, kuinka huikaisevan jännittävä ja ihana elämä odottaa minua juuri tuolla, verhojen takaisessa maailmassa.

Pelataanko koronaa?

Tiistai 10.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Pelataanko koronaa?

Ihminen on ymmällään ja peloissaan, sillä vihollinen on päässyt tunkeutumaan hänen vaikutusalueelleen salakavalasti. Yleensä ihmisellä on yksi tai useampi keino vastustajan taltuttamiseen, niistä on vain valittava sopiva. Aseellinen taistelu on tehokas tapa päästä eroon ei-toivotusta vieraasta, tosin se on myös usein hyvin arveluttava keino. Neuvottelu, asiasta sopuun pääseminen, kaupanteko, uhkailu, soluttautuminen vihollisen omalle maaperälle ja sabotointi siellä, yhteistoiminta toisten kanssa tunnettua vihollista vastaan… Keinoja on monenlaisia, hyviä ja huonoja, hyväksyttäviä ja vähemmän luvallisia, mutta aina voi yrittää jotakin.

Koronavirus on tuonut esiin ihmiskunnan haavoittuvaisuuden, sen tosiasian, ettei ihminen pystykään hallitsemaan elinympäristöään, ja sen tiedostaminen onkin ollut aikamoinen näpäytys itsetunnollemme. Entisinä aikoina, jolloin ihminen vielä uskoi yliluonnolliseen Jumalaan sekä Paholaiseen, sodille ja sairauksille oli löydettävissä ”luonnollinen” selitys. Jumala saattoi antaa vitsauksia, rangaista ja kurittaa, mutta myös suojella, varjella ja pelastaa. Vaikka yksilö kohtasi vaikeuksia, hänellä oli ymmärrys, että näin kuuluikin olla, ja että näistä koettelemuksista selvitään. Hän saattoi luottaa johdatukseen.

”Musta surma” eli paiserutto riehui maapallolla 1300-luvun puolivälissä. Se oli kulkutauti, jota levittivät rotat, kauppiaat ja sotilaat, ja joka tappoi Euroopan väestöstä 30-60 prosenttia eli 25-50 miljoonaa ihmistä. Taudin uhreja oli saman verran Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa (koronavirukseen sairastuneita on maailmassa tällä hetkellä noin 110 000 ja kuolleita noin 3800). Mielenkiintoista on se, että yhdeksi ruttoepidemian syyksi arvellaan ilmastonmuutosta, sillä se aiheutti Keski-Aasian lämpenemisen ja kuivumisen ja pakotti liikkeelle jyrsijät, jotka puolestaan kantoivat mukanaan taudinaiheuttajina tunnettuja kirppuja. Koska Suomi oli tuohon aikaan hyvin harvaan asuttu – kaupunkejakin oli vain kaksi – tauti ei ilmeisesti rantautunut tänne ollenkaan. Ruton aiheuttama väestökato sai Euroopassa aikaan suuria muutoksia. Aluksi taloudellinen kehitys laantui, ja myös kirkko menetti valta-asemansa. Kuitenkin vähitellen maaorjien olot kohentuivat (työntekijöiden puutteen vuoksi heidän arvostuksensa nousi), työntekijöiden palkat paranivat ja vuokrat pienenivät, ja lopulta kaikki tämä johti feodalismin (läänityslaitos) romahtamiseen. Mustan surman vaikutukseksi voidaan lukea myös se, että tauti antoi myönteisen sysäyksen lääketieteen, teknologian ja koulutuksen kehittämiseen. Rutosta selvinnyt ihmispopulaatio oli entistä terveempää, vahvempaa ja vastustuskykyisempää.

Juttelin eilen henkilön kanssa, joka tekee ammatikseen töitä tuonnin ja kaupan alalla. Kysyin, joko koronaepidemian vaikutukset näkyvät hänen työssään. Muutamia ulkomailla pidettäviä messuja oli peruttu, mutta toistaiseksi ei ollut havaittavissa mitään suurempia muutoksia. Tosin, jos Kiinan tehtaat pysyvät vielä pitkään suljettuina, niin tavaroiden tuotannossa tapahtuva katkos tulee todennäköisesti näkymään joulumarkkinoilla. No, ehkä me pärjäämme ilman näitä tuotteita, mutta miten pärjäävät kiinalaiset, jotka yrittävät jatkaa elämäänsä ilman rahapalkkaa? Toisaalta uutiset kertovat, että tehtaiden sulkeminen on vaikuttanut niin, että Kiinan päästöt ovat romahtaneet 150 miljoonaa tonnia viime vuoteen verrattuna. Pudotus on suunnilleen sama kuin Suomen päästöt kolmen vuoden aikana. - Muista viruksen aiheuttamista muutoksista tiedämme esimerkiksi sen, että viruksen vältteleminen on (syystäkin) aiheuttanut jo nyt valtavat aineelliset tappiot matkailun alalla. Jos myös kouluja ja muita oppilaitoksia joudutaan meillä sulkemaan pidemmäksi aikaa, se johtaa todennäköisesti siihen, että lukukautta joudutaan jatkamaan kesäkuun puolelle. Tämä johtaa puolestaan sellaiseen tilanteeseen, että matkailutulot Suomessa romahtavat kauden lyhentyessä, puhumattakaan siitä ongelmasta, että kuka tekee ja millä palkalla sen työmäärän, minkä koulujen ja muiden oppilaitosten lukukausien pidentäminen aiheuttaisi. Onneksi tämä kaikki on vain jossittelua. Millainen vihollinen koronavirus on? Voiko tästä viruksesta olla hyötyä?

Tulin vajaa kaksi viikkoa sitten Japanista, joten karanteeniaika on lusittu (tosin en ollut karanteenissa), ja voin vain ihmetellä ja odotella, löytääkö virus minut täältä kotimaasta. Jos näin käy, niin voi, voi, mutta eipä sitten muuta. Kesää kaipaillessani voin vaikka pelata koronaa, jonka löysin kellarista, ja joka oli suosittu peli meillä kotona useampi vuosikymmen sitten. Sen pelaaminen kasvattaa kärsivällisyyttä ja tarkkuutta, eikä minulla ole kumpaakaan ominaisuutta liikaa.

Älä kumarra liian syvään

Perjantai 6.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Älä kumarra liian syvään

Olin aamukymmeneltä ensimmäisten asiakkaiden joukossa, kun suuren tavaratalon ovet aukenivat Kiotossa. Siisteihin virka-asuihin sonnustautuneet työntekijät reunustivat pitkiä käytäviä, ja kun tulin kohdalle, he kumarsivat kuin linkkuveitset, hymyilivät ja toivottivat hyvää päivää. Teki mieleni kurkistaa taakseni ja katsoa, kuka kingi sieltä tulee, kun tällainen pokkurointi on menossa, mutta sitten muistin oppaan puheet: asiakas on kingi. Niinpä jatkoin tyynen rauhallisesti kävelyäni, hymyilin maltillisesti, enkä kumarrellut puoleen enkä toiseen. Mielessäni oli Annika-oppaan tarina siitä, kuinka hän oli alkuvuosina kaupassa kumartanut kauniisti saatuaan ostospussinsa. Siitähän ei seurannut mitään hyvää, vaan myyjän oli pitänyt tehdä astetta syvempi kumarrus ja nauraa vielä enemmän, ja Annika… Se on loputon suo. Maltti on siis valttia tässäkin.

Tavarataloissa on paljon tavaraa, sekä täällä Suomessa että Japanissa. Meillä se vain on halvempaa, mutta toisaalta japanilaisessa tavarataivaassa saa palvelua, sillä myyjiä/asiakaspalvelijoita on todella paljon. Taisinkin jo mainita joskus aikaisemmin siitä, että maan asukkaista on vain 3 % työttöminä, eikä työvoiman palkkaamisessa pihistellä. Toisaalta ihmiset ovat valmiita vastaanottamaan lähes millaista työtä tahansa, sillä töissä käyminen on kunnia-asia, eikä työttömyys kannata missään mielessä. Palvelua kaupoissa siis sai, mutta lähes ainoastaan japaniksi. Jäin tosissani miettimään tätä asiaa, kun opas pudotteli lukujaan: 99 % nuorista käy lukion ja 75 % yliopiston. Opettaja-ihminen sisälläni rupesi kyseenalaistamaan jotakin. Jos nämä luvut pitivät paikkansa (täytynee uskoa), niin oliko opetuksen taso niin huono tai metodit niin onnettomat, että koululaiset eivät opi monivuotisesta tankkauksesta huolimatta? Opas myönsi, että opetusmetodit ovat vanhanaikaisia, lähinnä sellaista ulkoa opettelua kuten meilläkin aikoinaan. Selvä, hatara selitys hyväksyttäköön, mutta eräs toinen juttu pyöri vielä mielessäni: Miten ihmeessä nuorista 99 % eli lähes kaikki pystyvät selviytymään lukion oppimääristä? Missä ovat ne henkilöt, joilla on oppimisvaikeuksia, luki-häiriöitä, ongelmia käytöksessä jne? Pitänee yrittää päästä juttusille Japanin opetusministerin kanssa, sillä noita lukuja en kyllä purematta niele. - Noista tavarataloista vielä muuan asia, joka jäi mieleeni: Eräässä sellaisessa näin, kuinka ennustaja katsoi asiakkaan tulevaisuutta tarot-korttien avulla. Mielenkiintoinen juttu. Tuostakin olisi voinut ottaa lähemmin selvää, mutta kaikkea ei ehdi.

Sääntö-Japani on aivan toista kuin Sääntö-Suomi. Japanissa ohjeistetaan lähes kaikki, ja tavoitteena tuntuu olevan hyvä käyttäytyminen ja asioiden sujuvuus. Täytyy myöntää, että Tokion kokoisessa (37 miljoonaa asukasta) liikenne ja kauppa kuten myös lääkärissä käynti sujuu sutjakasti. – Pitää jonkun verran tuosta lääkäri-jutusta kertoa, koska eräs seurueemme jäsen joutui käymään lääkärissä hankalien vatsaoireiden vuoksi. Japanissa ei ole terveyskeskuksia, vaan jokainen maksaa kuukausittain pakollisen terveydenhoitomaksun. Tämä takaa sen, että lääkäriin pääsee helposti ja nopeasti. Tämä toimi myös turistin kohdalla, joka kävi spesialistin vastaanotolla, ultrattiin, diagnosoitiin ja määrättiin lääkkeet. Koko käynti maksoi 120 e eli saman verran kuin meillä yksityislääkärin vastaanotto, lääkkeille tuli hintaa 30 e. Joustavaa, nopeaa, tehokasta. - Mutta takaisin sääntöihin. Minä pidän säännöistä, vaikka toisinaan tuntui, että japanilaiset liioittelevat. Miltä kuulostaa: ”Älä kävele liukuportaissa”, älä käsittele puhelinta kävellessäsi”, ”älä syö kävellessäsi”, ”saunassa saa viipyä 12 minuuttia”, ”riisu kenkäsi, kun menet sovituskoppiin” ja lopuksi: ”käytä hotellihuoneessa ja käytävillä eri tossuja” (huoneissa oli kahdet erilaiset, enkä aluksi tietenkään ymmärtänyt, miksi näin oli). No, ehkäpä jotkut säännöt ampuvat hiukan yli, mutta järjestys ennen kaikkea!

Minulla oli Japanin-matkani aikana usein nälkä. Tämä johtui siitä, että minulla on keliakia, eikä lomamaassani asiaa tunneta juuri ollenkaan. Kuulin, etteivät japanilaiset sairasta keliakiaa (en usko väitettä, vaan luulen, ettei siellä ole vielä alettu diagnosoida sairautta), mutta laktoosi-intoleranssi on heille omakohtaisesti hyvin tuttu. Vaikka minulla oli apunani google-kääntäjä sekä mukanani pari pakettia leipää ja myslipatukoita, kuitenkin eräänä iltana nälkä yllätti niin, että päätin lähteä hakemaan Tokion kaduilta sopivaa ruokapaikkaa. - Tässä yhteydessä on huomautettava, että Japani on turvallinen maa. Voit mennä harhailemaan yksiksesi suurkaupungin yöhön, eikä sinun tarvitse pelätä. - Yritin lueskella ravintoloiden ikkunoissa olevia ruokalistoja, mutta risukasatekstistä en tietenkään saanut mitään selvää. Siispä astuin sisään erääseen ruokapaikkaan reippaalla asenteella ja istahdin pitkän pöydän ääreen. Heti minua vastapäätä oli seinä, koska on (kuulemma) paljon miellyttävämpää tuijottaa seinää kuin ihmisiä. Osoitin listalta riisikuppia ja kaalikuppia. Tilaus hoidettu sujuvasti. Kun annokset tulivat, tajusin, ettei siinä firmassa käytetty haarukoita – puikkoja tietenkin oli. Otin molemmat puikot oikeaan käteeni ja yritin onkia niillä riisiä. Ei onnistunut, ei sitten millään. Katselin välillä vieressä istuvien tekniikkaa, mutta en oppinut juuri mitään. He olivat ilmeisesti käsitelleet puikkoja siitä lähtien, kun heidät oli vieroitettu rintamaidosta. Sain minäkin kipponi tyhjäksi, mutta kyllä siihen aikaa tärväytyi.

Tämän blogin loppusanoiksi sopii käyttää japanilaista tervehdystä:” Sulkeudun suosioonne, ja ollaan toinen toisillemme mukavia.”

Suomalainen setämies on liikkis

Maanantai 2.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Suomalainen setämies on liikkis

Vuonna 2015 Japanissa ilmestyi kirja nimeltä ”Kuinka tulla suomalaisen setämiehen kaltaiseksi” (sitä ei ole toistaiseksi suomennettu). Kysymyksessä on japanilaisen toimittaja-kääntäjä Keiko Morishitan kirjoittama elämäntaito-opas, jossa hän antaa hyviä neuvoja jäykille japanilaismiehille suomalaisten inspiroivien esimerkkien avulla. Keiko Morishita on asunut Suomessa yli kaksikymmentä vuotta, puhuu sujuvasti kieltämme, ja on myös ollut naimisissa suomalaismiehen kanssa, joten hyvällä syyllä voi sanoa, että hänellä on näkemystä ja kokemusta aiheesta. Alun perin Morishita piti yllä japanilaista internet-sivustoa, johon keräsi setämies-teemaan liittyviä tekstejä ja kuvia. Haastattelumatkoillaan hänellä oli mukanaan myös kaksi valokuvaajaa. Kun sivustosta tuli huippusuosittu, Morishita päätti julkaista niiden sisältöä kirjan muodossa.

Morishitan mukaan meidän keski-ikäiset miehemme ovat Suomen kansallisaarre. Siis mitä? Tuota… Tänään näin marketissa noin viisikymppisen miehen, jolla oli harmaa poninhäntä, lököttävät farkut ja jaloissaan muoviset kroksit pakkaspäivän kunniaksi. Tuon setämiehen nähdessäni mieleeni tuli, että siinä menee nyt yksi kansallisaarteistomme edustaja. Samalla tuli kyllä mieleeni myös kysymys siitä, että miksi ihmeessä Morishita on niin innostunut suomalaisista setämiehistä? Näin kirjailija kuvaa heitä: He ovat huumorintajuisia ja ystävällisiä, he puhuvat vapaasti ja ovat rehellisiä, jopa poliisimies univormussaan voi syödä kadulla jäätelöä (!), ja sitten - heillä on se oma juttunsa! Mikä ihmeen oma juttu? No, suomalainen setämies saattaa esimerkiksi käydä hirvimetsällä tai kalalla, hän voi soittaa hanuria yksin tai yhdessä, hän voi mennä lavatansseihin tai syksyllä marjaan, hän voi tehdä käsitöitä, käydä kuorossa, joka tapauksessa hänellä on jokin rento, mukava, ihan oma asiansa, jolle hän omistautuu täysin sydämin.

Eipä kuulosta kovin ihmeelliseltä, oikeastaan ihan tavalliselta, vai mitä? Morishita vertaakin meidän miehiämme kotimaansa Japanin keski-ikäisiin edustajiin. Totuushan on, että Japanissa ihmisen – varsinkin miehen – elämän ehdoton ykkösasia on työ. Työpäivät ovat pitkiä (muistattehan sen, ettei työpaikalta voi lähteä pois, ennen kuin pomo on lähtenyt), lomat ovat todella lyhyitä, palkkataso ei ole samaa luokkaa kuin Suomessa, vaikka hintataso on korkeampi. Kun tähän lisää vielä sen, että yhä vielä moni nainen jää kotiin lapsen synnyttyä, niin miehen töissä olon tärkeys korostuu entisestäänkin. Elämä ja toiminta työpaikoilla on useimmiten hyvin muodollista ja normien mukaan toimimista. Keski-ikäinen mies miettii tarkasti, millainen salkku sopii hänen pukuunsa ja asemaansa työpaikalla. On hyvin ymmärrettävää, ettei tällaiseen muottiin jo pienestä pitäen sopeutunut japanilaismies enää illalla ja viikonloppuvapaalla (jos sitä on) lähde vaeltelemaan metsiin tai soittamaan porukassa haitaria. Tai miksei sittenkin? Onko kuitenkin kysymys yhteiskunnan normeista, siitä, mikä on sopivaa ja sallittua, jopa odotettua? Kun Morishita ihastelee meidän lupsakoita ja rentoja keski-ikäisiä miehiämme, eikö hän kuitenkin ihastele sitä kulttuuria ja ympäristöä, joka on sallinut heidän kasvaa ja tulla sellaisiksi kuin he ovat?

Sanotaan, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen. Minä uskallan väittää, että lähes jokaisen suomalaisen setämiehen vieressä on se Justiina, joka oman uransa ohella huolehtii siitä, että perheen arki sujuu jouhevasti, ja että jokaisella on iltapäivällä edessään (lähes) lakisääteinen lämmin ateria, olipa se sitten jostakin hommattu valmiina tai itse kokattu. Ja jos se Justiina ei ole ihan tieten tahtoen otettu omaksi, niin sellainen löytyy perhepiiristä tai naapurista. - On hienoa, että Morishita nostaa suomalaisen setämiehen malliesimerkiksi elämäntyylistä, johon japanilaisen valkokaulusvirkamiehen tulisi pyrkiä. Seuraavaksi saamme varmasti kuulla, että Morishitan uusimman kirjan aiheena ovat Justiinat, suomalaisen yhteiskunnan tukipylväät.