Itsevaltiaan jätökset

Sunnuntai 25.9.2022 - Pirkko Jurvelin

Itsevaltiaan jätökset

Historia opettaa meille, että itsevaltiaan ammatti on hyvin riskialtista. Koska kansalaiset eivät pääse vaikuttamaan hallitsijansa valintaan, tyytymättömyys saattaa kasvaa, ja diktaattorista halutaan päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Jo ihan lähihistoria kertoo hyviä esimerkkejä siitä, ettei yksinvaltiaan elämä ole välttämättä turvallista huolimatta niistä valtavista turvatoimista, joilla henkilöä pyritään suojelemaan.

Kun demokraattisesti tehtäväänsä valittu Sauli Niinistö voi rauhassa ulkoiluttaa koiraansa Helsingissä, niin naapurimaan diktaattori ei liikahda mihinkään ilman massiivisia turvatoimenpiteitä. Ja sanoisin, että hän on ymmärtänyt tilanteensa ihan oikein: Kannattaa varoa!

Pieneksi muistinvirkistyksesi kertaan tässä muutaman lähihistorian diktaattorin kuolinsyyt. Vuonna 1945 Saksan yksinvaltias Hitler teki itsemurhan ottamalla syanidia ja sen jälkeen vielä ampumalla itseään päähän. Samana vuonna Italian Mussolini hirtettiin. Romanian presidentti Ceausescu teloitettiin vaimoineen ampumalla vuonna 1989, Kambodzan Pol Pot teki itsemurhan kotiarestissa vuonna 1998, Irakin Saddam Hussein teloitettiin vuonna 2006, ja Libyan Muammar al-Gaddafi tapettiin ampumalla vuonna 2011. Nämä esimerkit ovat lähihistoriasta, ja jos menisimme ajassa kauemmas taakse päin, niin väkivaltaisen kuoleman kohdanneita yksinvaltiaita löytyisi valtavasti.

Venäjän presidentin Vladimir Putinin terveydentilasta – tai oikeammin sairaudentilasta – on esitetty toiveikkaita ajatuksia tuon tuostakin. Diktaattorilla on ”luotettavien” lähteiden mukaan ainakin syöpä ja mahdollisesti myös Parkinsonin tauti. Kaikki muistavat lehdistössä kiertäneet kuvat, joissa hallitsija tarrautuu kouristuksenomaisesti pöytään haastattelun aikana ja toisaalta valtavan pitkät neuvottelupöydät, jotka mahdollistavat etäisyyden pitämisen toisiin keskustelijoihin. - Tässä yhteydessä kannattaa mainita se seikka, että Suomen presidentin vuosittaisen terveystarkastuksen tulokset ovat julkisia.

Mitä enemmän salailua, sitä enemmän huhuja. Joko olette kuulleet, että Putinilla on jokaisella vessareissullaan mukana henkivartija? Eikä siinä kaikki, sillä ranskalainen Paris Match tiesi kertoa vähän aikaa sitten, että diktaattorilla on useampi turvatarkastaja, joiden tehtävä on hieman erikoinen. Heidän tulee nimittäin huolehtia ulkomaanmatkojen aikana siitä, että Putinin uloste ja virtsa otetaan talteen ja viedään Venäjälle. Eihän tämä vielä mitään, mutta jo vuosia sitten saksalainen Stern kertoi, että Venäjän presidentillä on matkoilla mukanaan ikioma matkavessa.

Mitä ihmeen järkeä tässä kaikessa on? Ei ehkä järkeä, mutta syy siihen, ettei Putinin jätösten haluta joutuvan ei-venäläisiin käsiin on luonnollisesti se, että ne sisältävät paljon tietoa ihmisestä. Ulosteista ja virtsasta voi löytyä jäämiä henkilön käyttämistä lääkkeistä sekä suoraa faktaa sairauksista. Putin on lukenut läksynsä hyvin ja oppinut paljon KGB:n agenttina toimiessaan.

Mutta ajatelkaa nyt: Jokaiselta ulkomaanreissulta on tuliaisena matkalaukullinen kakkaa ja pissaa edellyttäen tietenkin, että suoli toimii.

Lähde: kreiszeitung.de

Hei, Vladimir!

Keskiviikko 14.9.2022 - Pirkko Jurvelin

Hei, Vladimir!

Aloin kirjoittaa sinulle oikein paperikirjettä, kun en mistään löytänyt sähköpostiosoitettasi tai muita yhteystietoja. Toivon, että kirje tavoittaa sinut Kremlin osoitteella.

Meillä oli täällä eilen kolme sukupolvea juomassa iltateetä. Juteltiin kaikesta mahdollisesta, mutta lopulta keskustelu päätyi tietenkin Ukrainan sotaan ja Venäjään, kuinkas muuten. Tyttäreni, keskimmäisen sukupolven edustaja, puuskahti, että hän on koko ikänsä pelännyt Venäjää. Yläasteen historian opettajakin pelotteli Venäjän vaarallisuudella ja arvaamattomuudella, mutta nyt sitten Venäjä menee ja häviää sodan Ukrainalle! Koko vuosien kestänyt pelko on ollut aivan turha! Tytärtä kismitti koko juttu. Ei siis se, että Venäjä on hävinnyt tämän sodan, vaan se, että nuoria on peloteltu aivan turhaan.

Niinhän tässä nyt näyttää käyvän, että suunnitelmat suurin piirtein koko maailman kattavasta Äiti-Venäjästä osoittautuvat tyhjäksi puheeksi ja turhiksi haaveiksi. Cicero sanoi parituhatta vuotta sitten, että ”jokainen ihminen on erehtyväinen, mutta vain tyhmä pitää kiinni erehdyksestään”. Tuo on viisas sanonta, joka koskee meitä jokaista, myös sinua, Vladimir.

Ymmärrän kyllä, ettei luovuttaminen ole sinun juttusi, koska se tarkoittaa samalla maineen ja kasvojen menettämistä. Senpä vuoksi sama tytär, joka päivitteli Venäjän tappiota, pohti myös, olisiko itsemurha ainoa ”kunniallinen” tapa, jolla Putin saattaisi selvitä tästä häpeällisestä tilanteesta.

Nyt haluan kuitenkin antaa sinulle neuvon: Vladimir, älä tee itsemurhaa! Muistathan, että esimerkiksi Hitler päätyi tähän ratkaisuun poterossaan, mutta tekikö se miehestä yhtään sen kunniakkaampaa? Ei todellakaan. Jos ihminen olisi astia, niin Hitler olisi koko maailman sylkykuppi. Oman käden kautta tapahtuva kuolema ei tee rikollisesta hyvää ihmistä.

Minulla on sinulle kuitenkin tarjota ehdotus, vaikkakin esitän sen hyvin aralla sydämellä. Olet esiintynyt paljon Venäjän ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien pappien ja piispojen kanssa, onpa sinulla siinä joukossa joku suosikkikin. En tiedä, onko sinussa jokin herkkä kohta, joka kaipaa kirkon sanomaa, vai onko jumalanpalveluksissa mukana olo pelkkää politiikkaa. Mikäli tunnet aidosti ja oikeasti, että uskonto pystyy tarjoamaan sinulle jotakin, mitä maailma ei voi antaa, niin lopeta sota, pyydä anteeksi kaikilta osapuolilta ja vetäydy pois tästä maailmasta kirkon suojiin.

Sinulla on Laatokan Valamon luostarisaarella kuulemma ihan oma datsa eli huvila. Se on varmasti sisustettu ylellisesti, ja onhan siihen viereen tehty myös helikopterin laskeutumispaikka. Älä kuitenkaan mene omaan huvilaasi, vaan Valamon vieressä olevalle pienelle Pyhityssaarelle, joka on ankarimman mahdollisen kilvoittelun paikka, ja jonne pääseminen on jo suuri etuoikeus (kyllä sinulle varmasti sieltä löytyy oma skiitta). - Sivuhuomautuksena mainittakoon, että myös marsalkka Mannerheim on käynyt siellä rukoilemassa erakon kanssa.

Olet tottunut siihen, että ympärilläsi pyörii koko ajan paljon ihmisiä, ja erakon elämä voi tuntua aluksi vaikealta, mutta uskon, että kun ymmärryksesi kasvaa erakkomunkkien opetuksessa, niin lopulta koet olevasi oikeassa paikassa. Voit unohtaa maailmallisen kilvoittelun eli Venäjän suurvalta-aatteen kokonaan, ja keskittää ajatuksesi tuonpuoleisiin.

Mikäli tämä ystävällinen ehdotus ei sinua kuitenkaan kiinnosta, niin pyydän sinua olemaan varovainen, Vladimir. Olen huomannut, että tärkeiden venäläismiesten tasapainoaisti ei ole kovin hyvä. Heitä putoilee ikkunoista, parvekkeilta ja veneistä. Katso, mihin astut.

Tässä kohden minun tulisi päättää kirjeeni kaikenlaisiin hyviin toivotuksiin, mutta en oikein koe sitä tilanteeseen sopivana. Esimerkiksi toivotus ”pitkää ikää”saattaisi kuulostaa kovin teennäiseltä. Siispä pelkästään allekirjoitan viestini, laitan kirjekuoreen ja lähetän Kremliin. Pirkko

Pyhiinvaellusmatkoja

Perjantai 9.9.2022 - Pirkko Jurvelin

Pyhiinvaelluksia

Kirjastossa oli tarjolla uutuus, johon heti tartuin: Annina Holmbergin ja Johannes Lahtelan yhteistyönä syntynyt ”Pää pilvissä, kiviä kengissä, pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin”. Anniina Holmberg on kirjailija ja käsikirjoittaja, ohjaaja Kalle Holmbergin ja dramaturgi- ohjaaja Ritva Holmbergin tytär. Johannes Lahtela puolestaan on teatteritaiteen maisteri ja ortodoksipappi sekä kirjailija Markku Lahtelan ja keramiikkataiteilija Marjatta Lahtelan jälkeläinen. Molempien kirjoittajien taustalla on siis taiteilijaperhe, mikä sinänsä on jo lukijoille kiinnostava asia. Mitä tämä seikka on sitten merkinnyt kirjoittajien elämässä, selviää hyvin kirjasta. Teksti on toteutettu vuorokerrontana, mikä on onnistunut ratkaisu tässä teoksessa.

Jo pelkästään Johannes Lahtelan elämästä olisi saanut aikamoisen elämänkertateoksen. Lahtela kertoo kiihkottomasti suuresta intohimostaan tulla ammattinäyttelijäksi – jonka tavoitteen hän saavuttikin -, ja siitä, kuinka hän kuitenkin lopulta päätyi ortodoksipapiksi. Matkaan mahtui isän itsemurha lapsen ollessa yksivuotias, äidin kannustava elämäntapa, äitipuolen vaikutus siihen, että lapsi ja nuori pääsi varhain tutustumaan taiteilijapiireihin, klassiseen musiikkiin, maailmankirjallisuuteen - ja alkoholin väärinkäyttöön.

Yksityistunteja antava miespuolinen näyttelijä käytti nuorta opiskelijaa seksuaalisesti hyväkseen, ja vaikka Lahtela pääsi kolmannella yrityksellä Teatterikouluun, juominen riistäytyi käsistä, ja hän yritti itsemurhaa. Lahtela oli näyttelijäuransa aikana erittäin pidetty ja arvostettu taiteilija. - Miten kaiken tämän kokeneesta tuli lopulta ortodoksisen kirkon pappi?

Lahtela kertoo pyhiinvaelluksistaan Kreikan Athos- vuorella sijaitsevassa munkkitasavallassa, joka on ortodoksisen hengellisen elämän keskus. Saarella on 20 pääluostaria, joissa kilvoittelee arviolta 2000 munkkia. Kirjailija kirjoittaa kokemuksestaan pääsiäisestä Pyhällä Vuorella: ...”Palveluksen edetessä munkit sytyttivät valtavan kattokruunun kynttilät palamaan ja työnsivät pitkällä kepillä kruunun liikkeeseen. Aivan kuin koko maailmankaikkeus olisi pyörinyt siinä silmieni edessä. Riemun kyyneleet valuivat poskilleni, ja koin minua vuosikymmeniä piinanneen yksinäisyyden tunteen haihtuvan pisara kerrallaan kirkkosalin kivilattialle… Kirkosta löysin sen pyhyyden, yhteyden, jonka teatterissa kadotin.”

Myös sauna on Lahtelalle pyhä paikka. Hän kuuluu Suomen Saunaseuraan ja kirjoittaa mielenkiintoisesti Lauttasaaressa sijaitsevista erilaisista saunoista.

-Välihuomautus: Tiesittekö, että Suomen saunomiskulttuuri on lisätty Unescon kulttuuriperintöluetteloon 17.12.2020?

”Kirkko on sielun sauna, löylyhuone on ruumiin puhdistaja. Molemmissa paikoissa vaikutukset ovat yhtäläiset, vaikkakin aivan eri keinoilla. Keho vaikuttaa sisikuntaan ja päinvastoin.” Lahtelan saunakokemuksia – pyhiinvaelluksia- lukee kiinnostuneena, herkistyneenä, oivaltaen.

Myös Anniina Holmbergin teksteissä ortodoksisuus tulee esille, mutta matkakohteet ovat ainakin osittain erilaiset kuin hänen kirjoittajaystävällään. Elokuvien ja kirjojen kautta hän on tutustunut paikkoihin, jotka haluaa nähdä myös ”elävässä elämässä”. Tämä halu vei Holmbergin 80-luvun alussa matkalle rautaesiripun takaiseen Romaniaan etsiskelemään Draculan linnaa. Äitien ja tyttärien yhteisen pyhiinvaelluskerhon matka suuntautui puolestaan Salzburgiin Sound of Music-elokuvan maisemiin sekä joskus myöhemmin Veronaan, Shakespearen kuuluisan Romeo ja Julia-teoksen tapahtumapaikoille. Holmberg on tutustunut myös ”Kummisedän” tapahtumapaikkoihin Sisiliassa sekä Warner Brosin studioihin Lontoon liepeillä, sillä siellä järjestetään kierroksia Harry Potter-elokuvien maisemissa.

Kirjoittajat kertovat hyvin erilaisista pyhiinvaellusmatkoista. Lahtela tiivistää: Minulle pyhiinvaellus on ennen kaikkea sisäinen matka. Jokainen tehty matka muuttaa minua, ja luostarissa vaalin sydämeni liekkiä.” Tähän voin yhtyä: Jokainen tehty matka muuttaa minua.

Johannes Kastajan käsivarsi

Perjantai 2.9.2022 - Pirkko Jurvelin

Johannes Kastajan käsivarsi

Tulin juuri Montenegrosta. Tämä oli toinen matkani sinne, sillä minun oli käytävä tarkistamassa, pitivätkö pari vuotta vanhat muistikuvat upeista maisemista, mielenkiintoisesta historiasta ja lämpimästä merivedestä paikkansa. Kyllä vain, tuo pieni maa on täynnä hienoja asioita, ja mikäli elämä menee suunnitelmien mukaan (se ei kyllä mene monestikaan), niin ensi kesäkuussa palaan maahan oman ryhmän kanssa.

Kävimme eräällä retkellä Montenegron vanhassa pääkaupungissa Cetinjessä. Siellä tutustuimme kuninkaanlinnaan, joka oli pienen maan kuninkaalle sopivasti varsin pieni ja vaatimaton verrattuna esimerkiksi Tukholman kuninkaanlinnaan. Maassa ei ole enää kuningasta, joten tuo linna oli kaikille avoin, mielenkiintoinen nähtävyys. Eräs seinällä olevista muotokuvista liittyi marsalkka Mannerheimiin, joka oli ollut erittäin ihastunut maalausta esittävään prinsessaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, Suomella saattaisi olla kuninkaallisia sukulaisia Montenegrossa, tai ainakin entisiä kuninkaallisia.

Toinen vierailukohde kyseisessä kaupungissa oli munkkiluostari, upea historiallinen rakennus, josta turistit saivat nähdä vain hyvin pienen osan. Meillä oli onnea mukanamme, sillä oppaamme Radovan on Montenegrossa syntynyt ja ortodoksi. Hänellä on hyvät suhteet luostarin väkeen ja supliikki esiintymistaito, ja niin me pääsimme kurkistamaan kappelissa olevaan aarrearkkuun. Se sisälsi monenlaisia arvokkaita esineitä, joista tärkein oli Johannes Kastajan käsivarsi sekä pala Jeesuksen ristiä. Pääsimme avonaisen arkun viereen yksi kerrallaan, pikainen vilkaisu sen sisältöön ja sitten pois. Lähtiessä saattoi antaa rahalahjan lippaaseen, joka oli sijoitettu kätevästi heti kyseisen aarrearkun viereen.

Johannes Kastajan käsivarsi? Radovan kertoi pitkän tarinan siitä, miten kyseinen ihmisruumiin osa oli matkannut Pyhästä maasta Montenegroon. Ihan kaikkia yksityiskohtia tuosta matkasta on vaikea tietää, mieleeni jäi esimerkiksi Temppeliherrain ritarikunnan jonkinlainen osuus tässä tarinassa.

Miltä Johannes Kastajan käsi näytti? En kehdannut viipyä arkun luona pitkään, ja pikaisella silmäyksellä näin parkkiintunutta, tummunutta makkarapötkyä muistuttavan jonkin, en tiedä minkä.

Pyhäinjäännökset kuuluvat vankkana osana ortodoksiseen kirkkoon. Ollessani Valamossa oppaana opettelin ulkoa, mitä pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä missäkin oli. Yleensä niitä on kiinnitetty ikoneihin, tai sitten ne on aseteltu esille arvokkaalla tavalla. Valamossa löytyy reliikkejä yli kaksisataa, joukossa on luonnollisesti myös pieni kappale Jeesuksen ristiä. Pyhäinjäännöksiä ei palvota (tai niin ainakin sanotaan), vaan ne ovat rukouksen välikappaleita. Tämä ilmeisesti tarkoittaa sitä, että konkreettinen esine auttaa ihmistä keskittämään ajatuksensa rukoukseen.

Pyhäinjäännökset kuuluvat myös katolisen kirkon ”sisustukseen” ja jumalanpalveluselämään. En ihmettele ollenkaan, miksi uskonpuhdistaja Martin Luther halusi aikoinaan siivota kirkoista ylimääräisen ”rekvisiitan”, sillä kyllähän täytyy myöntää, että pyhäinjäännöksistä oli tullut aikamoisia taikakaluja, joilla oli uskonnon kanssa lopulta aika vähän tekemistä. Toki Lutherin puhdistus ei liittynyt ainoastaan kirkon ulkoisiin asioihin, tärkeintä oli tietysti Raamatun puhdas tulkitseminen.

Oliko Cetinjen kaupungin luostarin aarrearkussa oleva ihmisruumiin (?) osa Johannes Kastajan käsivarsi? Enpä usko, ja luulen, ettei kovin moni muukaan usko niin. Me ihmiset nyt vain olemme sellaisia, että kaipaamme konkretiaa. On vaikea uskoa Jumalaan ja Jeesukseen, joita ei ole koskaan nähnyt – siinä on usko koetuksella -, mutta jos on nähnyt Johannes Kastajan käsivarren, niin kyllä se helpottaa uskomista. Aarrearkun ääreen pysähtyvä voi järkeillä, että jos Johannes Kastaja on ollut ihan oikea historiallinen olento, niin kyllä Jeesuskin on ollut olemassa. Nämä ovat uskon asioita.

Ihmisen parasta ennen-päivä

Torstai 18.8.2022 - Pirkko Jurvelin

Ihmisen parasta ennen -päivä

Olin syntymäpäivillä, ja suurin osa vieraista oli minulle tuntemattomia tai nimituttuja. Kakut olivat erinomaisen herkullisia, ja siinä sitten kahvit juotuani katselin ympärilleni ja satuin vaihtamaan pari sanaa minulle tuntemattoman henkilön kanssa (itse asiassa minulle ei ole vieläkään selvinnyt, kuka hän oli). Jostakin syystä puhuimme hoivakodeista/hoitolaitoksista, ja me molemmat ilmaisimme tyytymättömyytemme yksityiseen laitokseen. Lopulta selvisi, että puhuimme samasta paikasta. Ei siis sinne!

Kyseinen naishenkilö kertoi, kuinka hän oli nuorena, juuri ja juuri 18 vuotta täyttäneenä, ollut kesällä Ruotsissa eräässä hoitolaitoksessa (pääpaino sanalla ”laitoksessa”) töissä. Suomalaiset olivat olleet pidettyjä työntekijöitä, koska he olivat niin tunnollisia. Ruotsalaiset häipyivät menoilleen, kun saattoivat luottaa naapurimaasta tuleviin työntekijöihin. Tapana oli, että asiakkaat/potilaat laitettiin päivällä kello kolme ”yökuntoon”, jotta iltavuorolaisia varten homma oli sitten valmis. Uusi tuttavuuteni kertoi joutuneensa tekemään paljon sellaisia töitä, joihin hänellä ei ollut minkäänlaista pätevyyttä, ja joskus hän oli kieltäytynyt joistakin tehtävistä, koska ei ollut yksinkertaisesti uskaltanut ottaa vastuuta hoidettavista.

Kerran töihin oli tullut ulkomaalaistaustainen nuori mies. Tämä oli katsonut ympärilleen, kulkenut huoneissa ihmetellen sängyssä makaavia vanhoja ihmisiä ja lopuksi alkanut itkemään. ”Miten te voitte kohdella heitä tuolla tavoin? En minä pysty tällaiseen työhön.” Nuorukainen ei enää palannut. Vuoteessa makaavat vaippahousuiset, unilääketokkurassa olevat asukkaat olivat hänelle liikaa. ”Miten te voitte kohdella heitä tuolla tavoin?”

Me puhuimme aiheesta pitkään uuden tuttavuuteni kanssa. Yritimme parantaa maailmaa, mutta totesimme, että emme siihen pystyneet. Miksi emme? Uskoimme molemmat, että kyse oli rahasta. Koska harva pystyy huolehtimaan iäkkäistä läheisistä kotonaan, heitä varten on luotu laitokset. Yksityiset laitokset tuottavat tulosta, ja se tarkoittaa sitä, että menoeristä = vanhusten hoito ja mukavuus, karsitaan. Kunnallisilla laitoksilla ei ole ilmeisesti tarpeeksi rahaa, jotta ne pystyisivät tarjoamaan asukkailleen inhimillistä, kiinnostavaa, ystävällistä, miellyttävää, vaihtelurikasta arkea.

Sinä, joka luet tätä tekstiä, et ole vielä huolehtimisen ja hoivan tarpeessa – oletan. Siksi sinua ei oikeastaan kiinnosta, mutta suosittelen kuitenkin kiinnostumaan ja mahdollisuuksiesi mukaan tekemään asialle jotakin – tämä on myös sinun tulevaisuuttasi joskus.

Mikä on ihmisen parasta ennen – päivä (sen jälkeen tuote ei kelpaa enää käytettäväksi)? Onko se 70 vuotta? No, ei varmaankaan. Ruotsin kuningas on 76- vuotias, Englannin Elisabet hätyyttelee sataa vuotta, Niinistö on 73- vuotias, Biden on ihan pian 80- vuotias ja Putin täyttää 70, ihan vain näin pikakelauksella. Pitäisikö heidät heittää iän vuoksi romukoppaan? Ei, numero 70 ei ole riittävä ihmisen parasta ennen päiväykseen. Vai onko niin, että politiikan maailmassa iän mukana tuomaa kokemusta osataan arvostaa?

Miten olisi 80 tai 85? Milloin ihminen ei enää ansaitse ihmisarvoa? Milloin hänet voi hylätä sängyn pohjalle?

Olen joskus kirjoittanut blogin Eddie Jaku -nimisestä miehestä, joka kirjoitti elämänkertansa ”Maailman onnellisin mies” lähes satavuotiaana. Jaku selvisi neljästä keskitysleiristä ja halusi kostaa Hitlerille ja muille vainoajilleen erikoisella tavalla: Mies päätti elää elämänsä ilman katkeruutta. Kirja on loistava esimerkki siitä, kuinka ihminen on paha, ja kuinka ihminen voi olla myös hyvä. Kirja on loistava esimerkki myös siitä, että lähes 100- vuotiaalla miehellä on paljon annettavaa jälkipolville. Jaku kulki 100- vuotiaana luennoimassa ja toimi oppaana Australiassa holokaustimuseossa. Jos Eddie Jaku olisi ikärasismin vuoksi sidottu sänkyyn esimerkiksi 85-vuotiaana, me olisimme menettäneet paljon.

Ei ihmiselle ole olemassa parasta ennen -päiväystä. Myös sairas tai vanha tai sairas vanha ovat ihmisiä, inhimillisiä olentoja, joita pitää kohdella kunnioittavasti, hyvin ja rakkaudella. Kyllä se on mahdollista. Kyllä siihen rahaa löytyy, jos asian arvo ymmärretään. Meidän täytyy unohtaa kysymys ”Kuinka paljon hän tulee maksamaan?” ja vaihtaa se kysymykseen ”Kuinka paljon olemme velkaa?”

Elätkö itsesi näköistä elämää?

Perjantai 12.8.2022 - Pirkko Jurvelin

Elätkö itsesi näköistä elämää?

Lueskelin muutamia artikkeleita aiheesta ”Elätkö itsesi näköistä elämää?” Niissä toistuivat usein seuraavat kysymykset: Onko elämäsi sellaista kuin haluat? Kenen elämää elät, kenen ohjeita noudatat? Haluatko jättää kaiken vanhan taaksesi ja aloittaa alusta? Toteutatko elämässäsi omia arvojasi?Mikä on sinulle tärkeää? Millainen ihminen haluat olla? Elätkö täysillä?

Lukemani artikkelit korostivat sitä, että ihmisen tulisi tarkasti pohtia, mitä hän haluaa elämältään, millaisia arvoja hän haluaa vaalia, ja mitä hän haluaa elämälleen tehdä pystyäkseen toteuttamaan itselleen tärkeät asiat. Lukijaa kehotetaan pysähtymään ja rauhoittumaan tämän tärkeän kysymyksen ääreen, ja kun vastaus on hänelle kristallin kirkas, hän voi alkaa muuttaa elämäänsä sellaiseen suuntaan, että se alkaa näyttää hänen tavoitteidensa mukaiselta.

Muutos voi tietenkin vaatia uhrauksia. Onko opiskelu- tai työpaikkaa vaihdettava? Pitääkö nykyinen perhe jättää, jotta oma minuus pääsee voimakkaammin esille? Onko maa, jossa asut, varmasti se oikea sinulle, vai pitäisikö sinun hakeutua muualle? Jos elämässäsi eivät täyty sinulle tärkeät arvot, niin pitääkö sinun esimerkiksi muuttaa asumaan erämaahan (kulutuksen vähentäminen, ympäristön suojelu), tai ehkä omistaa koko elämäsi jonkin tietyn aatteen levittämiselle? Ihminen voi päätyä monen käänteentekevän kysymyksen ääreen pohtiessaan itsensä näköiseen elämään pyrkimistä.

Toisaalta - ehkä koko kysymys kannattaa unohtaa. Miksi tehdä tavallisesta, normaalista, ihan ok-elämästä, johon kuuluu huippuja ja kuiluja, liian vaikeaselkoista? Kysymys ”elätkö itsesi näköistä elämää?” on hyvin tyypillinen itsekeskeiselle länsimaisessa kulttuurissa elävälle nykyihmiselle, jonka elämän tärkein asia on minä itse. Jos mietimme esimerkiksi tavallisen suomalaisen elämää heti sotien jälkeen tai vaikkapa nykyihmisen elämää Intiassa, Afrikassa tai jossain muussa ei niin eurooppalaisessa kulttuurissa, niin koko kysymys ja ajatus siitä, että teet haluamiasi muutoksia noin vain ajattelematta lähimmäisiäsi, on irrationaalinen.

Tapasin muutamia tuttavia pihakahvien merkeissä. Sää oli mahtava, kahvi maistui, ja alkukankeuden jälkeen juttu rupesi luistamaan. Useampi ikäihminen kertoi viettävänsä päivänsä ainoana seuranaan televisio, ja joskus naapureiden satunnaiset tapaamiset pihapiirissä tai vaikkapa juttuhetki kaupassa piristävät arkea. Muutoin kaikki on hyvin, talous ja terveyskin ihan mallillaan. Elävätkö he itsensä näköistä elämää? En tiedä.

Nyt tämän tekstin lukija haluaa varmaankin esittää minulle saman kysymyksen, jota minä olen pyöritellyt yhden sivun verran. Selvä. En ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi elää toisenlaista elämää. Vaikka rahapula on välillä ollut ihan konkreettinen (siitä huolimatta, että olen ollut töissä lähes 40 vuotta), ja vaikka matkahaaveet ovat jääneet usein haaveiksi kuten monet muutkin arkea piristävät ja helpottavat asiat, niin silti en voi sanoa, että minulta olisi jäänyt puuttumaan mitään merkittävää, ja kukapa sitä elämässään nyt saisi kaikkea sitä, mitä sormellaan osoittaa. Onneksi olen luonteeltani arkirealisti.

Monet haaveet, joita en aikoinani perhe-, työ- ja opiskelusyistä voinut toteuttaa, ovat kuitenkin myöhemmin elämässäni olleet mahdollisia.

Tällä kirjoituksella en tarkoita sitä, että ihmisen tulisi hylätä haaveensa ja unelmansa ja sopeutua aina toisten vaatimuksiin ja mielipiteisiin. Ei, näin ei tarvitse tehdä. Suosittelen kuitenkin realistista lähestymistapaa ja lempeää ja toiveikasta suhtautumista asioihin. Kaikkea ei tarvitse saada ja saavuttaa juuri nyt (vaikka siltä tuntuisi), joskus hyviä asioita ja omien mielipiteiden ja halujen kirkastumista kannattaa odottaa. Ehkä se pakko tehdä -asia ei lopultakaan ole niin tärkeä kuin kuvittelemme.

Pride-henkilöt - Suomen ainoa vähemmistö?

Keskiviikko 3.8.2022 - Pirkko Jurvelin

Pride- henkilöt – Suomen ainoa vähemmistö?

Elokuun ensimmäisellä viikolla vietetään Oulu Pridea, jonka teemana on tänä vuonna kansainväliset sateenkaarioikeudet. Ohjelmassa näytti olevan työpajoja, paneelikeskusteluja, puistojoogaa, itämaiseen tanssiin tutustumista, taiji- ja qigong-treenejä, sateenkaarimessu, opiskelijoiden pridebileet ja niin edelleen. Asialle omistautunut tai omistautumaton voi hakea itselleen sopivaa aktiviteettia.

Pride näkyy ja kuuluu. Mikä pride? ”Pride tai gay pride tarkoittaa maailmanlaajuista liikettä ja filosofiaa, jonka mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt voivat olla ylpeitä seksuaalisesta suuntautumisestaan ja sukupuoli-identiteetistään. Pride-liike puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhtäläisten oikeuksien ja etujen puolesta tehtyä työtä” (wikipedia).

Pride-liike osaa pitää melua itsestään, ja sillä on tietysti siihen oikeus. On kuitenkin huomattava, ettei tämä liike edusta Suomen ainoaa vähemmistöä. Arviot seksuaalivähemmistöihin kuuluvista suomalaisista vaihtelevat, ja oletetaan, että 5-15 prosenttia väestöstämme kuuluu siihen. Muita vähemmistöjä ovat esimerkiksi seuraavat ihmisryhmät, joiden ääni ja ihmisoikeudet eivät useinkaan ole tasavertaisia valtaväestön kanssa: romanit (n.10 000-12 000), saamelaiset (n. 10 000), maahanmuuttajat (n. 470 000), vammaiset (n. 511 000), lapset ja nuoret (vuonna 2019 alaikäisiä oli Suomessa 1 049 000 asukasta), ikääntyvät ja vanhukset ( vuonna 2019 oli Suomessa 65 vuotta täyttäneitä asukkaita 1 231 274) ja uskonnolliset vähemmistöt ( vuonna 2020 1,7 % maamme asukkaista kuului johonkin muuhun kuin kristilliseen uskonnolliseen yhteisöön, uskontokuntiin kuulumattomia oli 29,4%).

Suomen kansa näyttää aika pitkälti koostuvan vähemmistöistä, joista suurin osa ei pidä ääntä itsestään jo yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät he siihen kykene.

Vierailin hoivakodissa (inhoan tuota nimitystä) leskeksi jääneen yli 90 vuotta vanhan ystäväni luona. Mies itki ja sanoi, että miksi esimerkiksi kouluissa ei opeteta, kuinka raskasta aikaa vanhuus on. Sanoin hänelle, ettei ihminen havahdu, ennen kuin asia on hänelle itselleen tärkeä ja ajankohtainen.

Tänä vuonna Vanhustenviikkoa vietetään lokakuun alussa. Teemana on tällä kertaa ”Yhdessä luontoon – joka iän oikeus”. Niinpä niin. Sama tuttava saattaa viettää pitkiä aikoja sisällä, koska ulkoiluttajia ei ole. Hän pystyy itse liikkumaan rollaattorilla saattajan kanssa, ja hoivakodin lähellä sijaitsee hieno puisto, mutta ei, hänellä ei ole oikeutta mennä luontoon.

Luin tänään verkkolehdestä uutisen, jossa Itä-Uudenmaan poliisi kertoi kohtaamisesta vanhuksen kanssa. Poliisi oli lähtenyt vuokranantajan pyynnöstä tarkistamaan 85-vuotiaan vuokralaisen asuntoa. Vuokran maksut olivat viivästyneet, eikä henkilöön oltu muutoinkaan saatu yhteyttä. Jo rappukäytävään kantautunut paha haju antoi aavistaa, ettei kaikki ollut hyvin. Partio löysi vuokralaisen makaamasta alasti lattialta, jossa hän ilmeisesti oli ollut useita tunteja. Kun poliisi kutsui paikalle ensihoidon, vanhus sanoi:”Paljonko se maksaa? En halua olla vaivaksi.” - Ihmisoikeudet?

Olisi hienoa nähdä se mielenosoittajien kulkue, joka koostuisi hoitolaitosten vanhusasukkaista, mutta eiväthän he tietenkään pääse osoittamaan mieltään kuten esimerkiksi Pride- kulkueen porukka, sillä heidän kuntonsa ei riitä siihen.

Haluaisin myös nähdä vammaisten mielenosoituskulkueen, jossa ihmiset lippuja heilutellen ja leveästi hymyillen tervehtisivät tietä reunustavia ihmismassoja.

Entä maahanmuuttajien mielenosoitus? Missä heidän ihmisoikeutensa ovat? Mitä ajattelet, kun kaupungissa törmää tuon tuostakin ulkomaalaisen näköiseen ruokakuskiin? Minä ajattelen, että he haluavat tehdä työtä, suomalaisia näiden ruokalähettien joukossa ei näe.

Mitä ajattelisit, jos romanit osoittaisivat mieltään ja marssisivat omien oikeuksiensa puolesta? Mitä?

Pride on vankasti esillä, koska lehdistö rakastaa teemaa. Klikkaukset kasvavat, kun otsikoidaan seksuaalivähemmistöistä, heidän oikeuksistaan, heidän kulkueestaan jne. Sitä vastoin lehdistö ei rakasta romaneja, vanhuksia, vammaisia, maahanmuuttajia, ei ainakaan siinä määrin, että tekisi juttuja heidän oikeuksistaan. Haluaisinpa lukea sen jutun, jossa vammainen, vanhus, romani, maahanmuuttaja, uskonnolliseen vähemmistöön kuuluva tai vaikka pieni lapsi kertoo oikeuksistaan ja siitä, että on ylpeä (=tyytyväinen) itsestään.

Krakova muistuttaa

Torstai 28.7.2022 - Pirkko Jurvelin

Krakova muistuttaa

Palasin juuri Krakovasta pää täynnä uusia elämyksiä ja uusien ja vanhojen ajatusten ja pohdintojen sekamelskaa. Oli upeaa saada tutustua 1300-luvulta peräisin olevaan Wawelin linnaan, Schindlerin museoon ja Juutalaiseen museoon, useisiin gallerioihin ja siihen tunnelmaan, joka vallitsee hyvin vanhassa kaupungissa. Matka oli suuri, uuvuttava nautinto. Uuvuttava? Helle oli kova, kävelimme (tyttäreni ja minä) kymmenen kilometriä joka päivä, ja kaupungin juutalainen historia ahdistaa, vaikka toinen maailmansota juutalaisten joukkomurhineen onkin entuudestaan tuttu.

Hotellimme oli Kazimierzin kaupunginosassa, jossa sijaitsevat vanhat juutalaiskorttelit. Siellä täällä näkyi hepreankielistä tekstiä, vaikuttava juutalainen hautausmaa oli lähellä kuten myös juutalainen museo. Hymyn huulille toi kyltti, jonka ohitimme joka päivä:”Jerusalem kebab”. Siinä on juutalainen Jerusalem ja arabien ruokakulttuuri mukavasti punottu yhteen.

Ennen toista maailmansotaa Krakovassa asui noin 60 000 – 80 000 juutalaista. Kun saksalaiset valtasivat kaupungin vuonna 1939, alkoivat vainot välittömästi. Juutalaiset pakotettiin työpalveluun (ikäraja oli 12 vuotta), heidän piti käyttää Daavidin tähdellä merkittyä käsivarsinauhaa, synagogat suljettiin, ja arvoesineet takavarikoitiin.

Ghetto perustettiin kaksi vuotta myöhemmin Veikselin etelärannalle, ja se erotettiin muusta kaupungista muurilla. Kuljetukset keskitys- ja tuhoamisleireille alkoivat pian, mutta jo vuonna 1941 ghetto tyhjennettiin kokonaan, osa asukkaista ammuttiin heti siellä, osa kuljetettiin työleireihin tai Auschwitziin. Nykyisin Krakovassa on juutalaisia vajaa 1000 henkilöä.

Niin, mikään tuossa historiassa ei tullut minulle yllätyksenä, tyttäreni sanoi oppineensa paljon uutta. Kaikki näkemäni kauheus ja vääryys, joka toistui toistumistaan eri museoissa ja nähtävyyksissä, nosti mieleeni yhä uudelleen kysymyksen: Miten on mahdollista, että sota, kaikki tuhoaminen ja tappaminen, ihmisarvon mitätöiminen, valehtelu, äärimmäisyyksiin viety valehtelupropaganda on voinut alkaa jälleen uudestaan?Miten on mahdollista, että yksi diktaattori toisensa jälkeen aloittaa maailmansodan kenenkään kykenemättä estämään häntä?

Ihmiskunnan voimattomuus suuren pahuuden edessä saa minut tuntemaan itseni heikoksi, voimattomaksi, turhaksi, sillä vaikka tiedän, että kaikki tämä vääryys tapahtuu juuri nyt, en pysty vaikuttamaan siihen. En tietenkään pysty, minähän olen vain minä, mutta maailmassa on paljon ihmisiä, joilla on poliittista ja taloudellista arvovaltaa, ja kuitenkin tämä pahuus saa jatkua. En ymmärrä.

Ehdimme tutustua useaan museoon, mutta taidegalleriat jäivät vähän vähemmälle. Kaikkea ei ehdi, kun aikaakin oli vain neljä päivää. Huimia elämyksiä koin joka tapauksessa Etnografisessa museossa, jonka ylin kerro oli omistettu naivistisen taidesuuntauksen teoksille. Upeita elämyksiä tarjosi myös Wawelin linnakierros, jonka aikana pääsimme näkemään taidetta 1200-luvulta asti. Mahtavaa!

Krakova on hieno matkakohde, mutta neljän päivän täystyöllisyyden jälkeen jalkamme huusivat jo armoa, ja odottelimme innolla lentoa, jonka aikana saisimme vain istua ilman yhtään ylimääräistä aktiviteettia. Ihan heti en jaksaisi ottaa uusiksi tuollaista matkaa, mutta ylihuomenna minulta voi jo kysyä – tai ehkä huomenna.

Tynnyrissä kasvanut tyttö

Tiistai 19.7.2022 - Pirkko Jurvelin

Tynnyrissä kasvanut tyttö

Tapasin kuntosalilla pitkästä aikaa erään mukavan tuttavan. Hän nosteli puntteja ja pysähtyi minut huomatessaan kyselemään kuulumisiani. Minä kysyin vuorostani, oliko hän matkustellut kesän aikana.

- Hmh, tuolla jossakin Tampereen lähellä kävin siskoni kanssa, ja saattaa olla, että vielä tämän kesän aikana lähden Naantaliin, vai mikähän paikka se nyt oli. Sinä olet varmasti ollut vaikka missä?

Kerroin reissuistani ja muutamista suunnitelmista.

- Tiedätkö, minua ei ole koskaan kiinnostanut matkustaminen. Luen mielelläni matkakirjoja, mutta en kyllä ole mitenkään halukas lähtemään tuonne lentokentille. Olen minä sentään muutaman kerran ollut ulkomaillakin: pari kertaa joogamatkalla Kanarialla ja kerran Tanskassa, aina ystävien kanssa. Siinäpä ne reissut sitten ovatkin.

- Minä olen aina ollut kova menemään, sanoin puolestani. - Luultavasti isäni geenejä. Äiti ei koskaan halunnut matkustaa minnekään, oli tyytyväinen, kun ei tarvinnut lähteä.

- Meillä oli juuri päin vastoin. Äiti tykkäsi reissata, mutta isä ei kaivannut kotoa pois.

Sitten hän lisäsi: - Kuule, minä olen oikeastaan ihan sellainen tynnyrissä kasvanut tyttö. Minähän asun vieläkin aika syrjässä kotipaikallani, ja kun koulumatkat lapsuudessa tehtiin linja-autolla, niin en koskaan edes malttanut lukea mitään, vaan katselin ikkunasta ulos ja ihmettelin sitä suurta maailmaa, joka siellä näkyi.

Voikohan sitä sanoa olevansa onnellinen, vaikka elämänpiiri on niin pieni? hän mietti.

- Kuule, ei kaikkien tarvitse matkustaa. Ei se ole mikään onnellisuuden mitta. Joskus pakonomainen paikan vaihtaminen voi kertoa jotain siitäkin, että ihminen ei ole löytänyt itseään – tai miten tämän nyt hienosti sanoisi. Ihminen etsii ja etsii. Saattaa nyt olla aikamoinen yleistys. Omalla kohdallani täytyy kyllä sanoa, että olisi katastrofi, jos lentokentät laitettaisiin uudestaan kiinni. Vaikka kyllähän tuo elämä sujui korona-aikanakin, ja rahaa säästyi. Mutta se olikin pakko.

Ystäväni jatkoi treeniään, ja minä lähdin kävelylaitteelle. Siinä tuo onnellinen tynnyrissä kasvanut tyttö teki harjoituksia personal trainerin tekemän ohjelman mukaan (hänellä on ollut traineri monta vuotta, olen pikkuisen kade). Kiva keskustelu, joka antoi ajattelemisen aihetta.

Eikö joku viisas ole joskus lohkaissut: -Vähemmän on enemmän.

Kaupan kassalla

Tiistai 12.7.2022 - Pirkko Jurvelin

Kaupan kassalla

Viikonlopun jälkeen piti jo kiivaasti lähteä markettiin ruokaostoksille. Nuo reissut eivät minulla koskaan kestä kovin kauan, sillä yleensä tiedän, mitä olen vailla, ja mistä ne tuotteet löydän. Pian pääsinkin kävelemään kassalle ja puikahdin jonon perään – ainakin luulin niin. Kohta kuulin kuitenkin jonkun mutisevan ”tuosta vain mennään toisten eteen” ja käännyin katsomaan taakseni. Toden totta, en ollut mennyt jonon hännille, vaan jonkun asiakkaan eteen. Kyseinen jonottaja oli nuori poika ja pahoittelin sitä, että olin mennyt vahingossa hänen eteensä.

- Minä tässä vain mutisin itsekseni, poika sanoi hieman nolona puhelimeen tuijottaen ja sitten minuun katsoen.

- Hei, mene vain tuohon, minä tulen tänne sinun taaksesi, sanoin.

- Ei, ei, ei se haittaa mitään. Eihän minulla ole muuta kuin aikaa.

- Ei minullakaan, minä vastasin hymyillen.

- Tuota, en tarkoittanut olla mitenkään epäystävällinen, poika jatkoi.

- Voi, ei tietenkään, minähän se tässä olen väärässä paikassa.

Tässä vaiheessa joku sanoi meille, että viereinen kassa avataan. Minä kiittelin ja vaihdoin kassaa. Tuosta tapahtumasta jäi mieleeni se, kuinka hämillään ja anteeksipyytävä tuo nuori mies oli, vaikka hän oli ihan oikeassa! Jos joku olisi tullut minun eteeni, olisin sanonut suoraan, että anteeksi vain, mutta jono jatkuu tuolla kauempana.

Toisekseen jäi mieleeni myös se, että ystävälliset sanat ja hymy vaikuttavat aivan hirveän paljon. Lopputulemaksihan jäi se, että nuori mies pyyteli minulta anteeksi, vaikka minä olin toiminut epähuomiossa väärin.

Sain ärsyttävän viestin. Ajattelin ensiksi, etten reagoi siihen mitenkään, ei olisi ollut tarpeenkaan. Sitten mietin, että onko se minulta pois, jos olen ystävällinen. Kirjoitin erittäin ystävällisen ja lämpimän vastausviestin, joka sitten poiki puolestaan kiitosvastauksen.

Olen yrittänyt alkaa panostaa siihen ajatukseen ja käyttäytymismalliin, ettei ystävällinen ja huomioiva käytös todellakaan vie minulta mitään. Päinvastoin: Se palautuu hymynä ja kohteliaisuutena. Jotenkin tuntuu miltei nololta kirjoittaa tällaisia jokapäiväisyyksiä, sillä onhan minullekin opetettu lapsesta asti, kuinka ihmisolennon tulee käyttäytyä. Mutta kun arjen haasteissa tuntuu monesti helpommalta ärähtää kuin alkaa luovia asioiden kanssa kohteliaasti.

Haluan kuitenkin korostaa sitä, että hyvä ja ystävällinen käytös ei tarkoita sitä, että ihminen on toisten poljettava räsymatto, ei todellakaan. Jokainen saa ja voi olla eri mieltä, mutta kannattaa panostaa siihen tapaan, miten asiat tuo esille.

”Kognitiivinen ystävyys” on suhteellisen uusi käsite, jota on tutkinut muiden joukossa psykologi Karen Yu. Lähinnä termi tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii tietoisesti hylkäämään entiset negatiiviset ajatusmallinsa ja ennakkoluulonsa ja haluaa panostaa ystävälliseen, toiset huomioon ottavaan käytökseen. Tutkimustulosten mukaan tällainen käyttäytyminen parantaa henkilön omaa hyvinvointia sekä myös niiden ihmisten hyvinvointia, joiden kanssa hän on tekemisissä.

Intialainen sananlasku sanoo viisaasti: Jos huomaat vain ihmisten virheet, sinulla ei ole ystäviä. Raamatussakin puhutaan samasta asiasta, kun huomautetaan, että ihmisen tulee ottaa ensiksi malka pois omasta silmästään, ennen kuin näkee ottaa rikan pois veljen silmästä. Eli malka-sanalla viitataan tässä ihmisen omaan vikaan tai puutteeseen, jota hän ei huomaa, mutta syyttää kuitenkin toista ihmistä. - Harjoitellaan, harjoitellaan...

Suviseurat

Lauantai 2.7.2022 - Pirkko Jurvelin

Suviseurat

Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu on tänä vuonna ruuhkaan asti täynnä hengellisiä kesäjuhlia: Kansanlähetyspäivät Ryttylässä, Herättäjäjuhlat Joensuussa, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Evankeliumijuhla Sastamalassa, Vapaakirkon kesäjuhla Tampereen Teopoliksella ja Suviseurat Lopella. Jo runsas tarjonta kertoo siitä, että hengellisyys kiinnostaa ihmisiä yhä, vaikka joskus voisi toisinkin ajatella.

En ole itse ollut koskaan mikään ”suviseuraihminen”, sillä suuret ihmisjoukot, telttailu ja pienten lasten hoitaminen leiriolosuhteissa ei ole saanut minua syttymään (en ole myöskään kesämökki-ihminen, lomamatkoilla hotelli on paras vaihtoehto). Mieluummin pistän päälle jonkin älylaitteen ja rauhoitun kotona. Joskus tunsin huonoa omaatuntoa tästä ei-innostuksestani, koska mielessäni kyti ajatus, että suviseurailun kuului olla osa uskonnon harjoittamista. Näin vanhemmiten – kun ei enää tarvitse arkailla sitä, mitä toiset minusta ajattelevat – en enää mieti näitä. Päivämiehessä oli vinkkaus Markku Kamulan blogiin, jossa hän kirjoittaa:”Vaikka Suviseuroihin lähteminen on monille kesän kohokohta, seurat eivät ole uskomisen kohde eivätkä edellytys.”

Kotimaa- lehden verkkosivun blogissa joku jaksoi pitää meteliä siitä, kuinka lapset ja nuoret pakotetaan vanhempien mukaan suviseuroihin. Ehkä näinkin. Ihan juuri kuuluttaja kertoi radiossa, että yli puolet Lopen seuravieraista on lapsia ja nuoria. Luonnollisesti lapsia näkee vanhempiensa mukana hengellisillä juhlilla, pride- kulkueissa ja monenlaisissa mielenosoituksissa ja erilaisissa tapahtumissa, ei kai heitä voi kotiinkaan jättää. Sitä paitsi näin vanhemmat jakavat lapsilleen omaa arvomaailmaansa. Toinen asia on sitten, periytyykö tämä arvomaailma seuraavalle sukupolvelle, vai hakeeko nuori omansa.

Olin kauppareissulla ja sain samalla tilaisuuden jutella lapsenlapseni kanssa. Hän on kesätöissä marjanmyyjänä marketin ulkopuolella, ja pitihän minun ostaa häneltä pensasmustikoita. Tällä nuorella ei ole henkilökohtaista kiinnostusta vanhoillislestadiolaisuuteen, mutta hän on aikoinaan kulkenut perheensä mukana suviseuroissa. ”Harmi, kun suviseurat ovat nyt niin kaukana, ettei pääse käymään, kun on tässä vain yksi vapaapäivä. Onneksi ne pidetään parin vuoden kuluttua Pudasjärvellä, ja sinne on helppo mennä”, tyttö sanoi. Hänen muistikuvansa kyseisestä kesätapahtumasta ovat siis ilmeisen mukavia.

Lauantain Kalevassa oli laaja artikkeli suviseuroista. Ohessa oli faktaluettelo, joka sinällään antaa kuvan siitä, kuinka valtavan suuresta massatapahtumasta on kyse. Artikkelissa esiteltiin myös oululainen pariskunta, jonka molemmat osapuolet ovat käyneet suviseuroissa vauvasta saakka. Kirjoituksesta huokui pariskunnan vahva tunne siitä, kuinka tärkeä merkitys seuratapahtumalla on ollut heille sekä hengellisen elämän että ystäväsuhteiden ylläpitämisen kannalta. Varmasti näin tuntee moni seuravieras.

Minä olen siis kotona, mutta missä Kalevi on uusine (= vähän käytettyine) keuhkoineen? No, Lopella tietysti! Hän kävi puhallustestissä OYS:ssa perjantai- aamuna klo 8.15, ja juna lähti klo 9.15. Tilannetta ei hidastanut edes se, ettei hänellä ollut junalippua. Eilen illalla tyttäreni lähetti kuvan, jossa hänen isänsä kurkisti suu leveässä virneessä pienen teltan oviaukosta. Kaksi vuotta sitten Kalevin tilanne oli niin erilainen, että iloitsen sydämestäni hänen puolestaan. Olen myös iloinen siitä, että itse voin olla kotona ja kuunnella lähetyksiä ties mistä laitteesta. - Mutta nyt lähden uimaan.

Kaikki on hyvin tai jotain sinne päin - ihan sama

Maanantai 27.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Kaikki on hyvin tai jotain sinne päin – ihan sama

Minulla on ollut uimarantalukemisena – ja vähän muutenkin – Saku Tuomisen teos ”Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin”. Otsikko oli kikkailtu erilaista painotekstiä ja väritystä käyttämällä aika mielenkiintoisesti, mutta en nyt rupea sitä yrittämään. Kirja herätti positiivisia tunteita jo pelkällä ulkonäöllään, sillä se oli pienikokoinen, ja teksti oli ladottu jokaisen kappaleen sisällä vielä lyhyisiin kokonaisuuksiin, jotka pitivät itsessään jonkin ajatuksen tai tapahtuman. En tiedä, miten kokonaisuus toimii kuunneltuna, mutta minulle lukeminen sopii paremmin, vaikka olenkin BookBeatin jäsen.

Kirjailija Saku Tuominen on yrittäjä ja tietokirjailija. Tänään haen kirjastosta hänen uusimman teoksensa ”Kuinka puut kasvavat ja miksi antilooppi ravistaa”. Tämä ensiksi lukemani toimi hyvin alkulämmittelynä, ja pian pääsen siis sukeltamaan Tuomisen seuraavaan kirjaan.

”Onko kaikki hyvin?” ”Kaikki ok?” ”Miten menee?” ”Miten pyyhkii?” Tyypillisiä kysymyksiä, jotka sylkäistään suusta ensimmäiseksi, kun tavataan. ”Joo, mikäs tässä.” ”Eipä kummempia.” ”Ihan ok.” Siinäpä muutama myös tyypillinen vastaus, helppo ja odotettu.

Tapasin hiljattain leskeksi jääneen ystäväni torilla. Olimme sopineet tapaamisesta, ja odottelin häntä jonkin aikaa, sillä hän oli pankissa hoitamassa miehensä tilin sulkemisia ja muita virallisia asioita. En ehtinyt miettiä, mitä sanoisin, ja miten häntä tervehtisin, kun hän tuli jo halaamaan minua (tähänkin täytyy tottua koronarytäkän jälkeen). Toimme ruuan ravintolan ulkoterassille, ja oikeastaan voin sanoa, että menimme heti asiaan: suru, menetys, ikävä, yksinäisyys. Lopulta erosimme kyyneleet silmissä. - Miten tähän sopii kirjan otsikko ”Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin”?

Kaikki ei tietenkään voi olla aina hyvin, ei lähellekään sitä – siis ihan kaikki. Enimmäkseen kai elämän asiat ja koukerot ovat jotain sinne päin, ehkä kehnonlaisesti, jopa katastrofaalisesti esimerkiksi vakavan sairauden, taloudellisen romahduksen, sodan, lähimmäisen kuoleman tai muun ihmiselämään kuuluvan tapahtuman vuoksi. Mistä sitten tuo kirjan kummallinen otsikko?

Tuominen on perehtynyt onnellisuuden filosofiaan perinpohjaisesti, koska se on häntä itseään kiinnostanut ties kuinka kauan. Mies luettelee sujuvasti eri ajattelijoiden mietteitä sekä buddhalaisia pohdintoja. Minkäänlaista kristillishenkistä sanomaa en kirjasta löytänyt, mutta teoksesta henki kirjoittajan etsintä – ja ehkä jonkinlainen maaliin pääsy.

Lähes 50 kirjaa kirjoittanut amerikkalaislääkäri Deepak Chopra oli vierailulla suositussa podcastissa. Lopuksi hänelle esitettiin kysymys:” Jos sinun pitäisi antaa kuulijoille yksi elämänohje, mikä se olisi?” Chopra oli pitkään hiljaa ja vastasi sitten:”It`s ok.” Haastattelija pyysi vastaukseen tarkennusta, ja Copra sanoi:”Everything.” Sitten vielä lisäys:”Easy come, easy go.”

Tämän elämänohjeen voisi kääntää vaikka:” Ihan ok. Kaikki. Mikä helposti tulee, se helposti menee.”

Tähän ajatelmaan ymmärtääkseni myös Tuominen on päätynyt:”Yksioikoinen onnellisuuden tavoitteleminen on takuuvarma polku pettymyksiin ja sitä kautta ahdistukseen, koska joka päivä tapahtuu asioita, jotka tulevat onnellisuutemme tielle, ja aina löytyy ihmisiä, joilla jokin asia tuntuu olevan hieman paremmin.”

Minä muotoilisin ajatuksen seuraavasti: Kannattaa laskea rimaa. Tämä ei estä sitä, ettet haluaisi tehdä asioita tai tavoitella jotakin, mutta jos ja kun et tavoita päämäärääsi, niin suhtaudu siihen maltillisesti. Pieleen meni, mutta mitähän tästäkin seuraa? Ehkä jotain merkittävää – tai ei ehkä sittenkään. Et voi tietää. Ehkä löydät jonkin uuden polun tai ajatusmallin, vaikka tämä nyt näyttääkin olevan tässä. Esimerkkinä voisin kertoa tapahtuman omasta elämästäni. Hain vaihto-oppilaaksi erään järjestön kautta. Kävin haastattelussa ja täyttelin lappuja, joissa kysyttiin esimerkiksi, mihin maihin EN haluaisi lähteä. Listasin Yhdysvallat, pohjoismaat ja Saksan, ne eivät kiinnostaneet. Sain vaihto-oppilaspaikan Saksasta. Voi, ei! Se vuosi oli yksi elämäni parhaimmista, ehkä parhain.

Vielä tiivistäisin: Relaa! Opettele sanomaan: Yks`hailee. Mitä sitten? Älä ole niin tosissasi itsesi suhteen. Nämä neuvot koskevat yhtä paljon minua itseänikin kuin kanssalukijoita. Ja helppohan näin on kirjoittaa.

Suomalainen iskelmänikkari Veikko Lavi on onnistunut kiteyttämään elämänfilosofian seuraaviin laulun sanoihin:”Ota löysin rantein, älä jännitä. Ota vastaan, mitä tarjoo elämä. Eihän maailmassa mitään suremalla saa. Päivä päivältä lähestyypi maa.” Aikamoista filosofiaa! Mukavia uimareissuja!

Elämä on ihanaa

Tiistai 21.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Elämä on ihanaa

Luokassa oli opettajan lisäksi seitsemän kurssilaista. Vanhin heistä yli 80- vuotias, nuorin taisi olla kolmikymppinen, mukava ikäjakauma. Jokaisella oli käytössään kaksi pöytää, maalauspöytä, jossa varsinainen työ tapahtui ja sivupöytä, jonne maalauksia saattoi laittaa kuivumaan. Mitä pitemmälle kurssi eteni, sitä enemmän täytyi ottaa käyttöön myös lattiapinta-alaa töiden säilytystä varten, ja lopulta vain tietyt väylät luokassa olivat kulkuvapaita: polku eteen opettajanpöydän luo, polku ovelle ja polku tiskialtaalle, jonne oli asiaa monta kertaa päivässä – mehän maalasimme akvarelleja.

Oli hiljaista. Kukaan ei puhunut mitään, koska jokainen oli keskittynyt omaan tekemiseensä. Joskus opettaja kävi nyökkäilemässä tai vastaamassa kysymyksiin, joskus joku murjaisi jotain tilanteeseen kuuluvaa, ja silloin alkoi hyväntahtoinen nauru ja iloinen jutustelu. Toisinaan joku ilmoitti keskellä päivää menevänsä nukkumaan, joku puolestaan kertoi maalanneensa iltakymmeneen. Oli vapaus tulla ja mennä, maalata tai vain katsella, ajatella ja tuntea.

Kun olin saanut itsestäni ulos raskaita asioita, joita en osannut ilmaista muuten kuin konkreettisilla kuvilla, aloin piirtää ympyröitä. En tiedä, mistä se tuli. Kahdessa ensimmäisessä paperissa ympyrät ovat suuria, selkeitä ja vaaleita, seuraavissa kuvissa ne ovat pienempiä ja värikkäämpiä. Mietin välillä, että eihän näin voi tehdä – pelkkiä ympyröitä – ja maalasin yhden väliteoksen, joka on täynnä paksuja suoria, kirkasvärisiä viivoja. Sitä ei ollut mukava tehdä, ja palasin ympyröiden pariin. Opettaja kannusti siihen, sillä ”jos siltä tuntuu, että sinun täytyy maalata ympyröitä, niin siihen on tarve ja sillä on merkitystä”. Kuvitelkaa, kuinka rauhoittavalta tuntuu, kun käsi pyörittää ympyrän muotoa kerta toisensa jälkeen, kerta toisensa jälkeen…

Taisi olla kurssin kolmas päivä, kun mieleeni tuli ajatus lauseen muodossa: Elämä on ihanaa. Hymyilytti ja tuntui helpolta. Mietin, milloin viimeksi olin ajatellut noin. Ehkä joskus paljon, paljon nuorempana, vaiko sittenkin jonakin kauniina päivänä jotakin huikeaa maisemaa katsoessani: vuoria, meri, kirkas aurinko…

Yleensä elämä on tavallista, se voi olla hyvää ja mukavaa ja kaikkea siltä väliltä, mutta että elämä on joskus ihanaa – sen ajatuksen ääressä joutuu pysähtymään.

Jonakin päivänä minun ei sitten enää tarvinnut maalata ympyröitä. Tein illalla valmiiksi muutaman pohjan erilaisilla tekniikoilla ja mietin, mitä varten ne olivat. Kun kävelin Valamon hautausmaalle, ihastelin luonnonkukkien ja erilaisten kasvien runsautta. Poimin muutamia saniaisen lehtiä mukaani ja täydensin seuraavana päivänä kokoelmaani vaahteran ja erilaisten pihakasvien lehdillä. Luokassa otin lattialta valmiiksi kuivuneet pohjat ja aloin värjätä lehtiä ja painaa niitä alustalle. Ehkä kaunein työni on se, jossa painovärit sekoittuvat pohjaväreihin… Senkin opin tällä kurssilla, että voin tehdä asioita ihan miten itse haluan, ja miltä minusta tuntuu, tulos on sitten omansa – ainakin mielenkiintoinen.

P.s. En voi jättää mainitsematta, että ympyrävaiheen jälkeen tuli vielä paistetut kananmunat- vaihe. Harmittaa, kun en ehtinyt tehdä niitä töitä kahta enempää.

Märkää märälle-maalaamista ja sielun tuntoja

Tiistai 14.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Märkää märälle- tekniikkaa ja sieluni maisemia

Viikko Valamossa on kuulunut kesärutiineihini kymmenen vuoden ajan. Olen ollut filosofian ja kirjoittamisen kursseilla, syventynyt sieluni syövereihin parillakin erityyppisellä kurssilla sekä myös toiminut oppaana monena kesänä. Tänne on aina ollut yhtä ihana tulla, ja täältä lähtiessä on ollut levännyt olo. Koskaan aikaisemmin en ole kuitenkaan osallistunut maalauskurssille, koska...no, enhän minä osaa maalata. Kuitenkin ikää on nyt kertynyt sen verran, että voin sanoa, ”ettei sole niin nuukhaa”, vaikka taiteiluyrityksen tulokset eivät olekaan suorastaan tajunnanräjäyttävän loistavia. Mutta olenpa kokeillut tätäkin! Seuraavaksi on vissiin riippuliidon vuoro.

Ensimmäisenä päivänä taidemaalari Susanna Maria Kivistö opetti meille märkää märälle- tekniikan. Paperi kastellaan kunnolla, ja siihen sitten aletaan vedellä värejä paksulla siveltimellä. Tulokset ovat mielenkiintoisia, kun värit sekoittuvat ja laajenevat, kietoutuvat toisiinsa ja haalistuvat ja muodostavat uusia värisävyjä. Sen verran olen nyt huomannut, että jos haluan saada aikaiseksi tietyn kuvion, paperin täytyy kuitenkin päästä kuivumaan jonkin verran. Mutta vapaan pudotuksen tyylillä mennään.

Yritin varovaisesti tiedustella opettajalta, josko voisin saada myös ohuen pensselin, jotta voisin paremmin maalata yksityiskohtia ja hahmoja. Nou, nou, paksu sivellin riittää, ja katsotaan sitten, mitä sieltä syntyy. Asia selvä, joskin aiheuttaa lievää ahdistusta täsmällisen työn tekijälle.

Yhden maalaukseni aihe tuli siitä, että värit olivat levinneet niin hankalasti, etten voinut jatkaa. Annoin työn kuivua ja aloin sitten maalata päälle, ja kas vain, syntyi teos nimeltään ”Kaksoisvirtojen maa”. Blogejani seuranneet ymmärtävät varmasti, miksi erään työn nimi on ”Keuhkot”, mutta sitten on tietysti niitä nimeämättömiäkin tekosia (en kehdannut kirjoittaa: teoksia). Paperia riittää, ja luulenpa, että minä käytän sitä kuitenkin aika säästeliäästi. Arvattavasti tulosennätys on naisella, joka on parin päivän aikana maalannut yli 20 kuvaa.

Luokkaan tuli ryhmä ulkomaalaisia naisia suomalaisen oppaan johdolla. Minun työpisteeni on aika lailla oven vieressä, ja ryhmä jäi seisoskelemaan aluksi siihen. Opas osoitti erästä työtäni ja kysyi:”Mikä tämä on?” Se oli vaikea tilanne minulle, ja olin vähän aikaa hiljaa. Sitten kerroin ryhmälle englanniksi (sitä kieltä opaskin vieraille puhui), että maalauksen nimi on ”Edesmennyt”. Valtavien sinisten siipien suojassa on pieni lapsi, joka kurottaa käsiään ylhäältä tulevaa valoa kohden. Lapsen käsistä lähtevät kirkkaankeltaiset valovanat suoraan ylhäällä odottavaa valoa kohden. Naiset olivat hiljaa, ja minä jatkoin toisen työn maalaamista.

Tänään oli kolmas maalauspäivä, ja olen rättiväsynyt. Viime yö jäi liian lyhyeksi, ja kokopäiväinen maalaamiseen keskittyminen uuvuttaa. Saman asian ovat huomanneet muutkin kurssille osallistuvat: Päivän loppupuolella istuskelemme hiljaisina ja tuijottelemme keskeneräistä tai valmista maalausta, lopulta annamme periksi ja ilmoitamme, että tämä on nyt loppu tältä päivältä. Onneksi kurssin aikataulu on joustava, jokainen saa tulla ja mennä oman fiiliksensä mukaan.

On ollut todella mielenkiintoista huomata, että päivien kuluessa opiskelija saattaa muuttaa käyttämäänsä tekniikkaa ja värimaailmaa aika reippaasti. Koska opettaja painottaa ”intuition ja omien tuntemusten mukaista ilmaisua”, on helppo hyväksyä muutokset myös omassa työskentelyssä. Olen käsitellyt muutaman raskaan aiheen (valmiit työt joutavat lopuksi roskiin), ja nyt olen vaihtanut väriskaalaa ja ilmaisukieltä. Konkretia saa häipyä, ja paperin valloittavat voimakkaat värit ja kieppuvat ympyrät. Huomiselle olen suunnitellut jälleen uutta kokeilua. Ihanaa, kun ei tarvitse noudattaa tiettyjä rutiineita, värioppia eikä mitään muitakaan sääntöjä! Onneksi jäljellä on vielä kaksi kokonaista päivää, jotka saan viettää kaikessa rauhassa siveltimen ja väripurkkien kanssa oman työpisteeni ääressä. Suosittelen!

P.s. Täällä on myöskin menossa nyt laulukurssi laulutaidottomille. Meitä meinaa hymyilyttää, kun avonaisten ovien läpi kuuluu mielenkiintoisia kiljahduksia ja epämääräistä mörinää. Opettaja kuulostaa ottavansa työtehtävänsä tosissaan.

Poika koirahäkissä

Sunnuntai 5.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Poika koirahäkissä

WhatsApp- ryhmään tuli viesti. Eräs ryhmän jäsenistä selitti tulleensa juuri ostoksilta ja kertoi järkyttyneenä näkemästään: Koirahäkkiin oli laitettu poika, joka huusi peloissaan ja hätääntyneenä. Lähettyvillä seisoi kaveri häkin avain kädessään. - Jos joku ei ole sattunut huomaamaan, niin isompien kauppojen pihoille on laitettu pienehköjä häkkejä, jonne ihmiset voivat jättää lemmikkinsä mennessään ostoksille. Häkit voi siis sulkea ja avaimen ottaa mukaan.

Tuttavani ei ehtinyt puuttua tilanteeseen, kun jo joku vanhempi naisihminen oli tullut paikalle ja käskenyt poikaa avaamaan häkin, ja näin oli myös tapahtunut. Ystäväni kirjoitti viestissään, että pojat olivat olleet ala-asteikäisiä.

Kommentointi alkoi välittömästi. Kirjoitin, että kiusaajalle olisi pitänyt sanoa, että soitat nyt heti 112:een ja ilmoitat pelastushenkilökunnalle ja poliisille. Joku toinen kommentoi, että tilanteesta olisi myös voinut ottaa videon, ja että marketeissa on vartijoita.

Olen pyöritellyt tapahtumaa mielessäni, koska se valitettavasti kertoo paljonkin nykyisestä elämänmenosta. Lapset ja nuoret kiusaavat toisiaan, rikkovat lakia ja pilaavat mahdollisesti sekä oman että kiusatun henkilön tulevaisuuden. Eihän tästä ole kovinkaan pitkä aika, kun uutisoitiin nuorten tekemästä murhasta, jota tutkittaessa tultiin siihen lopputulokseen, että surmattua poikaa oli kiusattu lapsuudesta asti. Nuorten tekemä murha oli aivan käsittämättömän raaka, mutta myös yhtä käsittämätöntä on se, ettei kiusaamiseen oltu puututtu tarpeeksi ankarin ottein vuosien aikana.

Toinen asia, mitä olen miettinyt on se, että olisiko tällainen ollut mahdollista minun kouluaikanani? Ihan varmasti koulukiusaamista esiintyi (vaikka en sellaista muista), mutta yllä mainitun laisista tapauksista en kuullut aikoinani koskaan. Siihen aikaan asioihin puututtiin – joskus kovalla kädellä. Nuorille asiat tehtiin selviksi: Tupakointi kielletty, alkoholin juonti kielletty, varastaminen kielletty, valehteleminen kielletty, väkivalta kielletty…kiusaaminen kielletty. Ei saa! Hyvä on, ei sitten.

Kun näitä kiusaamiseen liittyviä rikoksia tulee julki, kiinnitetään helposti huomio siihen, että nuoret näkevät kaiken mahdollisen pahan nappia painamalla, ja että some- viestintä levittää niin hyvät kuin huonotkin tapahtumat ja asiat kaikkien nähtäville. Kiusaaminen on tehty helpoksi.

Näin on, mutta asiassa on vielä muutakin. Yhteiskuntamme on salliva, ymmärtävä ja paapova yhteiskunta, joka hyssyttelee rikoksen tekijöitä, kiusaajia, ja yrittää vimmatusti ymmärtää ja ymmärtää. Tämän toimintatavan sijaan pitäisi ottaa yksinkertainen: Ei saa, ja jos kieltoja rikotaan, niin niistä seuraa rangaistus. Loogista ja kohtuullisen yksinkertaista. Helpompaa ainakin kuin kuolleen herättäminen henkiin.

P.s. Joko kuulitte tai luitte uutisen, jonka mukaan apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe on päättänyt nostaa syytteet seitsemää poliisia vastaan Elokapinan mielenosoittajien sumuttamisesta vuonna 2020? Kyseisessä tilanteessa on kuulemma toimittu niin, että poliisi varoitti ensin laittomasta tien sulkemisesta ja sen jälkeen käytti paprikasumutetta (ei pippurisumutetta, ei siis kirjoitusvirhe). Voi, voi, voi, Suomi! Joku vihjaisi jo, että syyttäjällä on tässä tietty ”agenda”, mutta nähtäväksi jää, saadaanko rikolliset poliisit tuomituksi, ja kiusaajat jatkavat...

P.s.2 Kotisivuillani on nyt myös kirjakauppa, josta löydät varastossa olevia kirjoja alehintaan. Käy katsomassa osoitteessa: www.pirkkojurvelin.com.

Aineeton hyvinvointi

Sunnuntai 29.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Aineeton hyvinvointi

Perjantaina posti toi mainosten mukana Lähellä -lehden, jota julkaisee Omaishoitajaliitto. Minusta tuli liiton jäsen niihin aikoihin, jolloin mieheni sairasti parantumatonta keuhkofibroosia. Kaksi vuotta sitten tehty keuhkojensiirtoleikkaus paransi aviomieheni, eikä omaishoitajalle onneksi enää ole tarvetta. Koska paikallisyhdistys ja liitto tekevät niin upeaa työtä, suostuin mielelläni Oulun yhdistyksen hallitukseen, kun minua pyydettiin. Toivon, että mahdollisimman moni omaishoitajana toimiva tutustuisi paikallisyhdistysten toimintaan. Se kannattaa!

Mutta nyt siis lehteen. Kyseinen numero oli aivan upea! Sen yhtenä pääteemana oli taiteen myönteinen vaikutus ihmisen elämään. Erityisesti artikkeli ”Taide vie kohti hyvää” oli pysäyttävä. Siinä Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteellisessä tiedekunnassa työskentelevä sosiaalipedagogiikan professori Arto O. Salonen kertoo näkemyksiään siitä, mitä taide voi merkitä ihmiselämässä. Hän sanoo: ”Hyväksi ja täyteläiseksi koettu elämä on mahdollista ilman luopumista ja niukkuuspuhetta, jos siirrämme hyvinvoinnin tavoittelussa painopisteen aineellisista asioista aineettomiin.”

Muutamassa vuosikymmenessä suomalaisten elämäntaso on muuttunut äärimmäisestä köyhyydestä huomattavaan vaurauteen. Kun 70- vuotias eläkeläinen muistelee omaa lapsuuttaan ja vertaa sitä nyt vaikkapa lastenlastensa arkeen, niin ero on aineellisesti aivan huimaava: ruoka, vaatteet, koulutuksen taso, vapaa-ajanviettotavat, miten näin suuri muutos on edes mahdollista! Salonen pohtii haastattelussaan, voisiko hyvinvoinnin tavoittelussa siirtyä nyt aineellisista asioista aineettomiin. Tulisiko meidän alkaa tavoitella aineetonta hyvinvointia? Hänen mukaansa yhteiskunnallinen edistyminen tulisi nähdä huono-osaisuuden poistamisena, ei niinkään jatkuvana elintason nostamisena. Aineettomat asiat ovat ehtymättömiä.

Salonen on sitä mieltä, että taide vie kohti uutta ja parempaa elämää. ”Taide houkuttelee ajattelemaan uusiksi ja avartamaan pinttyneitä ajattelutapoja. Silloin voi löytää itsestään jotain, mikä saa suorastaan haltioitumaan elämästä. Taide auttaa meitä löytämään sellaista, mitä emme ole tienneet edes olevan olemassa. Taide vie meitä kohti uutta.” Professorin mukaan välineistä on tullut päämäärä, mutta tämä ei riitä luomaan merkityksellistä elämää. Taide houkuttelee tunnistamaan tarkoituksia elämälle, se tuottaa havahtumisia, auttaa ylittämään arkea sekä täydentää ja uudistaa todellisuuskäsitystä. Hän sanoo:” Taulun katsominen voi virittää ajatukset niin ylvääseen lentoon, ettei voi muuta kuin todeta, että elämässä on tämän jälkeen kaikki vähän paremmin.”

Kesäkuun alussa osallistun Valamossa akvarellikurssille (huom. ei mitään kokemusta, piirustusnumero aikoinaan 8, max 9), jonka nimenä on ”Sieluni maisemia”. Kurssiohjelmassa sanotaan mm. seuraavasti:” Sisäinen maailmamme kaipaa usein ilmaisua ja nähdyksi tulemista. Tällä kurssilla maalaamme intuitiivisesti sielunmaisemaamme, tuoden näkymättömän näkyväksi. Tuodessamme maalaten näkyväksi sen, mitä on vaikea sanoin kuvata, tai mitä emme tiedosta, lisäämme usein ymmärrystä ja hyväksyntää elämää, toisia ihmisiä ja itseämme kohtaan…”

Olen ilmoittautunut kurssille jo kauan sitten, ja nyt tämä Lähellä- lehden artikkeli ”Taide vie kohti hyvää” vahvisti intuitiotani: Haluan kokeilla tätäkin. Koska olen perusrealisti, tiedän, etteivät maalaukseni tule olemaan kovin hääppöisiä, mutta onneksi minä en sitä tavoittelekaan. Eihän minulla ole edes kilpailuhenkeä (kuin omiksi tarpeiksi). Kurssin ohjaajana toimii taiteilija Susanna Maria Kivistö, jonka vahvuudet netin mukaan ovat ”sielunhistoria, henkinen herääminen ja taiteet, sekä työvälineenä selvätietoisuus”…… Luvassa on siis mielenkiintoisia elämyksiä. Tämä kurssi edustaa varmaankin juuri sitä, mitä professori Salonen kutsui ”aineettomaksi hyvinvoinniksi”.

Kukaan ei varmasti halua rajoittaa taiteen käsitystä pelkästään kuvataiteisiin. Käsitys taiteesta on valtavan laaja ja sen hyvää tuottavat vaikutukset ulottuvat tekijöistä katselijoihin ja kuuntelijoihin. Me kaikki pystymme varmasti kokemaan taiteen tuottamaa aineetonta hyvinvointia.

Tsemppiesimerkkinä vielä juttu tyttärestäni, joka on perinyt äitinsä käsityötaidot = käsityötaidottomuuden. Hänkin monen muun ohella villiintyi viime talvena islannin neuleista ja päätti ihan itse kutoa sellaisen. No, nyt en muista ulkoa, montako upeaa neuletta hän sai aikaiseksi viime talven aikana, mutta todella, hän teki ja osasi. Ne neuleet ovat puhdasta taidetta.

Onko sureminen työtä?

Perjantai 20.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Onko sureminen työtä?

Lyhyen ajan sisällä tuttavapiirissäni on menehtynyt kolme henkilöä. Eräissä hautajaisissa totesimme ystäväni kanssa olevamme siinä iässä, jolloin hautajaiskutsuja tulee enemmän kuin kutsuja häihin, ristiäisiin tai vaikkapa syntymäpäiville. Näin elämä menee, ja tämän ajatuksen kanssa olen sinut.

”Mistä saisin voimia kestää tämän kaiken?” kysyi minulta jokin aika sitten juuri miehensä hautaan saattanut Eila. Hänen kysymyksensä pysäytti minut. Tiesin, että ystäväni taloudellinen tilanne oli kunnossa, ja että lapset perheineen huolehtivat hänestä hyvin. Myös omat siskot olivat olleet seurana, ja naapurista löytyi lenkkeily- ja kahvikavereita. Ja kuitenkin:”Mistä saisin voimia kestää tämän kaiken?”

Helsingin yliopiston psykiatrian laitoksen emeritusprofessorin Jouko Lönnqvistin mukaan suru on kokonaisvaltainen reaktio menetykselle. Sitä pitäisi käsitellä ja hoitaa suruna, eikä sitä kannata kiirehtiä hoitamaan esimerkiksi masennuksena. Aivojen kuvantamistutkimuksissa surun on todettu aiheuttavan aivotoiminnassa jonkinlaista poikkeavuutta, ja voidaankin sanoa, että suru muistuttaa psykologista kipua. Tämä voi näkyä myös monenlaisina fyysisinä oireina kuten esimerkiksi rintakipuina tai vatsavaivoina.

Tutkijat saattavat puhua surutyön erilaisista asteista ja vaiheista, mutta todellisuudessa jokainen menetyksen kohdannut kokee asiat yksilöllisesti, ja näihin tuntemuksiin vaikuttavat tietysti myös tunneside vainajaan ja monet kuolemaan liittyvät seikat.

Sanotaan, että joku tekee surutyötä. ”Työn tekeminen” on ilmaisu, joka kuvaa aktiivista toimintaa, eikä sureminen mielestäni ole sitä. Koska olen joutunut järjestämään kaikkien lapsuuden perheeni jäsenten hautajaiset, niin suremisestakin on tullut paljon kokemusta. Työtä se ei ole. Mitä se sitten on? Se on taakan kantamista. Sinun on raahattava mukanasi jotakin hyvin raskasta, jonka alle meinaat uupua, mutta poiskaan et voi sitä heittää. Taakka seuraa sinua mukanasi joka paikkaan: kaupan kassalle, ulkomaanmatkalle, juoksulenkille, ihan joka ikiseen paikkaan, ja se on mukana myös, kun elämä tuntuu välähdyksenomaisesti siedettävältä, kunnes muistat taas.

Sitten joskus tulee se päivä – ehkä monen, monen vuoden kuluttua siitä, kun läheisesi kuoli -, jolloin huomaat, että taakka on jo paljon kevyempi. Se on paikallaan, eikä se koskaan lähde pois, mutta se ei ole enää niin musertava ja ahdistava. Pystyt katselemaan ympärillesi jälleen uteliain silmin, voit keskustella ystäväsi kanssa pysähtymättä muistamaan kuollutta omaistasi ja huomaat, että elämä jatkuu sittenkin. Vaikka et olisi ikinä enää uskonut niin käyvän.

Sureminen ei ole työtä, se on mukautumista ja sen seikan hyväksymistä, että elämä ei ole enää koskaan samanlaista kuin ennen. Se voi kuitenkin olla hyvää elämää, erilaista, mutta silti hyvää.

P.s. Sivustolla puheet.net löydät Suomessa toimivien puhelin- ja verkkoauttajien yhteistiedot. Myös esimerkiksi seurakunnista voit saada keskusteluapua.

Yökerho ukrainalaisille ja muita hajamietteitä

Maanantai 16.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Yökerho ukrainalaisille ja muita hajamietteitä

Turhaan ei sanota, että matkailu avartaa. Olen huomannut tämän erityisesti viime viikon aikana, jolloin minulla on ollut mahdollisuus kuulla useamman virolaisen mielipiteitä maailman nykytilanteesta. Vaikka olenkin ollut todella kiinnostunut Viron kansalaisten ajatuksista, en ole läheskään aina ollut aloitteentekijä, kun keskustelu on kääntynyt Suomen NATO- jäsenyyteen ja Ukrainan sotaan. Seuraavassa tekstissä kerron kuulemaani, mielipiteet eivät ole minun, vaan virolaisten kanssakeskustelijoiden.

Kylpylässä työskentelevä mies kertoi, että hänen vaimonsa on kotoisin Petroskoista ja sukujuuriltaan vepsäläinen (vepsäläiset ovat itämerensuomalainen, Venäjällä asuva kansa). Pariskunnalla on myös Ukrainassa sukulaisia, jotka ovat kotoisin Karjalasta. Hän oli hyvin huolestunut sukulaisistaan, ja varsinkin lasten kohtalo sotaa käyvässä maassa tuntui raskaalta. Putinia mies kutsui ”Saatanaksi”.

Laittaessaan hiuksiani kampaaja ehti kertoa kokemuksistaan Pärnussa olevista ukrainalaisista sekä myös Viron venäläisistä, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä enemmän ja vähemmän koko elämänsä ajan.

- Ukrainalaiset tulevat tänne Pärnuun, katselevat pettyneenä ympärilleen ja ihmettelevät: ”Näin pieniä taloja! Meillä Ukrainassa talot ovat isoja, ja niissä on niin korkeat ikkunat! Eikä täällä ole edes yökerhoja! En minä halua olla täällä, kun tämä on niin pieni paikka.”

Heidän ei pitäisi tulla tänne ollenkaan, kun ei kerran tämä kelpaa. He tulevat suurista kaupungeista, he haluavat mennä muualle, vaikka Tallinnaan tai Helsinkiin.

Venäläiset ja ukrainalaiset ovat samanlaisia. Heillä on samanlainen temperamentti. Jos koululuokkaan tulee yksikin venäläinen lapsi, niin hän laittaa asiat sekaisin. Venäläiset ja ukrainalaiset oppilaat pitäisi laittaa samaan luokkahuoneeseen ja virolaiset sitten erikseen omaansa. Venäläiset ja ukrainalaiset puhuvat isolla äänellä, he ovat itsevarmoja ja elehtivät voimakkaasti, he osaavat vaatia.

Näin siis jutteli virolainen kampaaja. Katsoimme peilin kautta toisiimme ja hymyilimme yhteisymmärryksessä. Virolainen ja suomalainen, sukulaiskansojen edustajat, kielikin melkein sama, nyökyttelimme. Annoin ison tipin.

Kuuntelin pitkällä paluumatkalla kotiin uutispodcastin ”Putinin pieleen mennyt sota – mikä on Venäjän seuraava liike?”, jossa juontaja Reetta Rönkä haastatteli sotilasprofessori Marko Palokangasta. Ohjelmassa tuotiin selkeästi esiin se jo kaikkien tiedossa oleva tosiasia, että vastoin omia odotuksiaan ja oletuksiaan Putin ei ole onnistunut kukistamaan Ukrainaa nopeasti. Venäjän strategiana onkin nyt silkka tuhoamissota: hävitetään ihmiset, eläimet, kaupungit, millään ei ole enää mitään väliä.

Sodalla on myös säännöt – tai on ollut ainakin tähän asti. Sen humanitäärisen oikeuden perustan muodostavat Geneven neljä sopimusta vuodelta 1949 sekä niiden lisäpöytäkirjat. Kaikki (!) maailman valtiot ovat ottaneet ne osaksi omaa lainsäädäntöään. Oikeussäännöt suojelevat niitä, jotka eivät osallistu taisteluihin sekä myös rajoittavat sodankäyntikeinoja. Sääntöjen mukaan suojeltujen (=siviilien) henkistä ja fyysistä hyvinvointia on kunnioitettava, heitä tulee kohdella inhimillisesti ja tasapuolisesti, ja suojeltuja kohteita (sairaalat, koulut jne) vastaan ei saa hyökätä. Suojamerkkejä ovat punainen risti, punainen puolikuu ja punainen kristalli. Lisäsopimuksissa kielletään esimerkiksi arvokkaiden kulttuurikohteiden tuhoaminen, henkilömiinojen valmistaminen ja rypäleaseiden käyttö.

”Sodan aikana lait vaikenevat”, sanoi poliitikko, lakimies ja filosofi Cicero (106 eKr – 43 eKr) jo pari tuhatta vuotta sitten. Tähän voisi vielä lisätä, että kun lait vaikenevat, niin ihmisen pahuudella ei ole enää mitään rajoja.

Ukrainan pakolaiset - loppuuko sympatia?

Tiistai 10.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Ukrainan pakolaiset – loppuuko sympatia?

Pitkän koronatauon jälkeen pääsin jälleen Pärnuun kylpylälomalle. Meitä on iso ryhmä, ja matkailun uudesta elpymisestä riemuitsevat sekä lomalaiset että Tervis Span työntekijät. Jututin muutamia henkilökuntaan kuuluvia, ja parista viime vuodesta avautui todella ankea näkymä, samanlainen kuin muuallakin maailman turistikohteissa. Onneksi nuo vaikeat ajat taitavat olla loppusuoralla, vaikkakin meneillään olevalla Ukrainan sodalla on myös vaikutuksensa ihmisten matkailuhaluihin.

Kuulin yllätyksekseni, että kylpylä (tämä on Pärnun suurin) on täynnä. Suuressa osassa huoneista ei kuitenkaan asu turisteja, vaan Ukrainan pakolaisia. Ruokasalissa ja käytävillä liikkuvat venäjää puhuvat tummahiuksiset lapset, nuoret ja naiset (miehiä ei ole näkynyt) ovat rauhallisia ja viihtyvät keskenään. Yritin jututtaa paria pienempää poikaa, mutta kielimuuri esti tutustumisen, harmillista.

Jo ennen sotaa Virossa asui noin 30 000 ukrainalaista, ja sodan alkamisen jälkeen heitä on saapunut maahan lähes 30 000 lisää. Useimmat heistä haluavat saada työpaikan mahdollisimman pian, ja valtio onkin tehnyt sekä työ- että oleskeluluvan saamisen helpoksi. Virolla on sen verran pitkä ja rankka historia Venäjän alaisuudessa ja naapurina, että on hyvin ymmärrettävää, että kansan sympatiat ovat ukrainalaisten puolella.

Joskin soraääniä on alkanut esiintyä viime aikoina. Eräs täkäläinen kertoi minulle, että pari päivää sitten vanhempi poliitikko oli antanut televisiossa haastattelun, jossa hän toi esiin pinnan alla kyteviä ongelmia. Miten tämä pieni Viron valtio voi kustantaa 30 000:n pakolaisen elatuksen? Kuinka kauan tätä jatkuu? Mitä tapahtuu sitten, kun sota on ohi? Jääkö Viroon suuri, venäjää puhuva vähemmistö?

Viimeisen kysymyksen taustalla kummittelee ihmisten muistikuva siltä ajalta, jolloin Venäjä lähetti maahan suuren joukon omia kansalaisiaan. Tarkoituksena oli saada Viroon venäläisenemmistö, jolloin maan poliittinen tilanne olisi ollut hyvin Venäjä-myönteinen, ja tällä taas olisi tietysti ollut kauaskantoisia seurauksia.

Myös Puola on alkanut kipuilla pakolaistulvan edessä. Sodan alkamisen jälkeen Puolaan on saapunut noin 2,5 miljoonaa pakolaista Ukrainasta. Kyseessä on Euroopan suurin pakolaiskriisi toisen maailmansodan jälkeen. Puolassa on myös entuudestaan suuri ukrainalaisvähemmistö kuten Virossakin, ja koska Puolan ja Ukrainan kieli muistuttavat toisiaan, ihmisten kotiutuminen on uuteen maahan helpompaa kuin esimerkiksi Virossa, jossa esimerkiksi venäjänkielistä kouluopetusta ei ole tarjolla kuin muutamissa oppilaitoksissa. - Nyt on vielä syytä muistuttaa, että Viroon tulevat pakolaiset tulevat Ukrainan itäosista, joissa puhutaan venäjää.

Nyt, kun Ukrainassa riehuu sota, Euroopan maat tuntevat suurta sympatiaa uhreja kohtaan, ja kaikki ovat valmiita ottamaan pakolaisia vastaan, syöttämään, vaatettamaan, asuttamaan ja hoitamaan heitä. Näin pitääkin olla. Jos sotatilanne pitkittyy, niin keskustelu pakolaisten taloudellisesta tukemista ja monenlaisten käytännön asioiden järjestelyistä kasvaa. Kuinka kauan ihmisten sympatiat kestävät?

Olen tietyistä syistä johtuen joutunut moneen kertaan mielessäni vertaamaan Irakista tulleiden pakolaisten kohtelua Ukrainasta tulleiden sotapakolaisten kohtaamiseen. Ero on valtava, ja syitä varmasti monia. Niitä kannattaa pohtia, ja niistä kannattaa keskustella. Toivon, että tämä uusi pakolaiskriisi saa ihmiset pohtimaan pakolaisuuden syitä, seurauksia ja vaikutuksia monista näkökohdista.

Melankolian anatomia

Tiistai 3.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Melankolian anatomia

Robert Burtonin (1577-1640) kirjoittama teos ”Melankolian anatomia” julkaistiin vuonna 1621. Burton paranteli ja täydenteli tekstiään vuosien kuluessa niin, että teos julkaistiin uudestaan vielä viisi kertaa seuraavien 17:n vuoden aikana. Vaikka kirja oli lääketieteellinen oppikirja, se sisälsi runsaasti filosofiaa ja uskonnollista ajatusmaailmaa. Burton, joka tunnisti itsessään kyseisen sairauden (mielentilan?), selittääkin kirjoitusvimmaansa sanomalla kirjoittavansa melankoliasta ja pitävänsä itsensä näin kiireisenä vältelläkseen melankoliaa.

Burton hakeutui lääkäriin 20-vuotiaana hoidattamaan sairauttaan, jota nykyisin kutsuisimme kai lähinnä masennukseksi. Hän ei suinkaan ollut yksin oireidensa kanssa, sillä 1500-1600-luvuilla melankoliaa pidettiin jo epidemiana Euroopassa, ja sairastuneita löytyi kaikista ikä- ja yhteiskuntaluokista.

Seuraavassa lainaus ”Melankolian anatomiasta”:

Kuulen uutisia päivittäin, samoin tavallisia huhuja sodista, kulkutaudeista, tulipaloista, tulvista, varkauksista, murhista, joukkoteurastuksista, meteoreista, komeetoista, kummituksista, ihmelapsista, ilmestyksistä, kaupunkien valtauksista ja piirityksistä Ranskassa, Saksassa, Turkissa, Persiassa, Puolassa ja niin edelleen, päivittäisistä kutsunnoista ja valmisteluista ja vastaavista, joita tämä levoton aika vaatii, taisteluista, joissa kaatuu paljon miehiä, kaksintaisteluista, haaksirikoista, merirosvoista ja meritaisteluista, rauhansopimuksista, liittoutumisista, strategioista ja jälleen uusista hälytyksistä. Kuulen sekaannukseen asti luvuttomista vannotuista valoista, toiveista, toimista, määräyksistä, vetoomuksista, oikeusjutuista, riitajutuista, laeista, julistuksista, valituksista ja purnauksista, joita kantautuu korviimme päivittäin. Uusia kirjoja joka päivä, pamfletteja, corantoja, kertomuksia, katalogeittain kaikenlaisia niteitä, uusia paradokseja, mielipiteitä, skismoja, harhaoppeja, filosofisia ja uskonnollisia kiistoja ja niin edespäin...Tänään kuulemme uusien lordien ja virkamiesten nimityksistä, huomenna suurmiesten syrjäyttämisestä ja sitten jälleen uusien titteleiden ja kunnianimien myöntämisestä; toinen vapautetaan, toinen vangitaan; toinen voittaa, toinen kaatuu…

Burtonin teksti teki minuun niin syvän vaikutuksen, että olen alkanut hahmotella hänelle vastauskirjettä. Se voisi alkaa vaikka seuraavalla tavalla:

”Arvoisa kirkkoherra, opettaja, kirjastonhoitaja, tutkija ja kirjailija herra Robert Burton,

Olen lukenut jonkin verran tekstiänne arvostetusta teoksestanne ”Melankolian anatomia”, ja minun oli pakko ruveta lähettämään muutama huomio sinne 400:n vuoden päähän. Olin nimittäin aivan äärettömän ällistynyt siitä tekstin kohdasta, jossa kerroitte jokapäiväisistä uutisista. Totuushan on, että sen kappaleen olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa tänä päivänä. Kun aukaisen jonkin uutissivuston, ensimmäisenä lävähtävät eteeni otsikot sodasta, kulkutaudista, mellakoista, tulipaloista, varkauksista ja murhista. Oikeusjutut, valitukset, purnaukset, rauhansopimukset (jotka eivät ole edes sen paperin arvoisia, jolle ne kirjoitetaan), filosofiset ja uskonnolliset riidat… Me ihmiset emme ole siis kehittyneet yhtään näiden neljänsadan vuoden aikana, päin vastoin.

Ehkä kuitenkin masennusta voidaan hoitaa nykyisin jonkin verran paremmin kuin Teidän aikoinanne. Ongelmana on tietysti se, että hoitoon pääseminen on vaikeaa, jos ei ole varaa maksaa kalliita yksityislääkärimaksuja. Kyllä, lääketiede – sekä ihmisen psyyken että fysiikan ymmärrys ja hoito – on kehittynyt viimeisten vuosisatojen aikana huimasti, mutta liian moni asia on mennyt huonoon suuntaan...

Olisi todella mielenkiintoista saada keskustella Teidän kanssanne näistä ja monista muista kysymyksistä, mutta ymmärrämme molemmat hyvin, että se on nykyisissä olosuhteissa mahdotonta. Ehkä joskus.

Toivon, että olette päässeet eroon melankoliastanne. Kaikkea hyvää toivottaen, Pirkko Jurvelin