Ihana elämä

Maanantai 18.3.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                          Ihana elämä

Luonamme asuu 16-vuotias lapsenlapsi Tilda, joka on halunnut käydä lukionsa Oulussa. Meillä menee oikein hyvin, uusi perheenjäsen on kotiutunut luoksemme ihan huomaamatta.

Satuimme keskiviikkona aamupalalle yhtä aikaa. Minä join kahvia ja istuskelin mukavasti sohvalla. Juttelimme laiskahkosti, ja Tilda totesi: ”Mummo, kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain juot kahvia ja sitten menet kavereiden luo kirjapiiriin.”

Torstai-aamuna olin jo kahvini juonut ja makoilin sohvalla netissä surffaillen. Tilda katsoi minuun ja sanoi: ”Kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain sohvalla makaat ja katselet kenkiä netistä.”

Tuota piti ihan miettiä. Voisin ajatella, että 16-vuotiaan nuoren elämä on ihanaa: hyvä terveys, mukava koulu, kivat kaverit, sopivasti menemistä ja tekemistä. Toisaalta olen huomannut, että koulupaineet ovat melkoiset, koeviikko saattaa olla töisevä ja ahdistava, suorituspaineet kovat. Ei, ei kuullosta kovin ihanalta.

Eilen juttelin parin tuttavan kanssa onnesta, miten me sen koemme eri-ikäisinä, kuinka vähän lopulta onneen (tai ihanaan elämään) tarvitaan. Joku sanoikin:” Kuulkaa, se on niin vähästä kiinni. Jos ulkona sataa, niin, oho, ei olo ole lainkaan niin onnellinen. Tai jos kärsii mahavaivoista, tai jos jokin pienikin asia harmittaa, niin onnen tunne katoaa äkkiä."

Kun tämä blogi julkaistaan, niin minulla on ihana elämä. Olen lähdössä Fuengirolaan kahdeksi viikoksi. Ensimmäisellä viikolla tytön perhe on mukana, eikä ohjelmasta ole pulaa. Toisen viikon olen yksin, mutta en yksin, sillä minulla on tuolla paljon tuttavia. Kyllä, elämä on ihanaa.

 

 

Älylaitteet tyhmentävät - liikunta kehittää aivotoimintaa?

Keskiviikko 13.3.2019 - Pirkko Jurvelin

Älylaitteet tyhmentävät – liikunta kehittää aivotoimintaa?

Fakta:

Yhdysvaltain terveysvirasto NIH teetti tutkimuksen älylaitteiden käytön mahdollisista vaikutuksista. Tulosten mukaan yli seitsemän tuntia päivässä älylaitteiden parissa viettävillä yhdeksän- ja kymmenvuotiailla lapsilla näkyi aivokuvissa aivokuoren ennenaikaista ohenemista. Lisäksi tutkimustulosten mukaan ne lapset, jotka viettivät päivässä ruudun ääressä yli kaksi tuntia, menestyivät huonommin kielitesteissä ja loogista päättelyä vaativissa tehtävissä.

Kanadalainen tutkimustulos puolestaan osoittaa, että älypuhelimien, tablettien ja kädessä pidettävien pelikonsoleiden käyttö hidastaa pienen lapsen puheen kehitystä, ja edelleen brittiläisen tutkimuksen mukaan kosketusnäytöllisten laitteiden käyttö heikentää alle kolmivuotiaiden lasten unta.

Fakta:

Seuraavassa suoria lainauksia suomalaisesta tutkimuksesta (mm. tutkija Heidi Syväoja, LIKES -tutkimuskeskus):

”Enemmän liikkuvilla oppilailla oli parempi kestävyyskunto ja korkeampi kouluarvosanojen keskiarvo. ” ”Älylaitteiden käyttö, pelaaminen ja muu niin sanottu ruutuaika saattaa olla oppimistulosten kannalta haitallista, jos sitä kertyy päivän aikana niin paljon, että se syrjäyttää aikaa kestävyyskunnosta huolehtimisesta ja myöhästyttää nukkumaanmenoa.”

Fakta:  

”Oppitunnin aikainen liikunnallinen tauko ja opetukseen integroitu liikunta ovat positiivisesti yhteydessä kouluarvosanoihin ja standardoituihin testituloksiin. Koulupäivän aikaisen liikunnan positiivinen vaikutus on havaittu erityisesti matemaattisissa aineissa. Myös liikuntakerhoilla ja muulla koulupäivän aikana tapahtuvalla ohjatulla liikunnalla näyttäisi olevan positiivinen vaikutus koulumenestykseen.” (Kantomaa, Syväoja, Sneck, Jaakkola, Pyhältö, Tammelin)

Fakta:

PISA on OECD-maiden joka kolmas vuosi toteuttama 15-vuotiaiden tulevaisuuden avaintaitoja mittaava tutkimus. Ensimmäistä kertaa mittaus suoritettiin vuonna 2000, jolloin Suomi oli 32: n maan joukossa ensimmäinen lukutaidossa, kolmas luonnontieteissä ja neljäs matematiikassa. Vuonna 2015 Suomi oli 73 :n maan joukossa lukutaidossa neljäs, luonnontieteissä viides ja matematiikassa kolmastoista. Suomalaisten oppitulokset ovat laskeneet vuodesta 2006 lähtien.

Muistan yhä sen, kuinka vihainen olin, kun koulussa (ala-aste), jossa työskentelin, oppituntien pituus muutettiin 45:tä minuutista 75: een minuuttiin. Minusta oli kertakaikkisen järjetöntä ruveta pitämään lapsille yhtä pitkiä opetustunteja kuin yliopisto-opiskelijoilla on. Eihän siinä mikään auttanut. ”Käytävät rauhoittuvat”, sanoi silloinen rehtori. No, jos se oli muutoksen pääasiallinen tarkoitus, niin kai siinä onnistuttiin.

Kasvattajilla – sekä kouluissa että kodeissa – on käytettävissään runsaasti tutkimustietoa siitä, mikä on lapsen kehitykselle hyväksi, ja mikä kehitystä hidastaa ja vaikeuttaa. Tulevaisuus näyttää, haluavatko kasvattajat käyttää hankittua tietoa lastemme ja lastenlastemme parhaaksi.

 

 

Politiikkaa...

Lauantai 9.3.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                             Politiikkaa….

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon tässä nyt heti alkuun, etten ole koskaan kadehtinut poliitikkoja, heidän palkkojaan, taksimatkojaan, ulkomaanreissujaan tai vastaavaa (ja sama koskee yrittäjiä, en kadehdi, en). Jos ihminen uhraa elämänsä ja yksityisyytensä Suomen valtion ja kansalaisten asioiden hoitamiseen, niin kyllä siitä joutaakin maksaa.

Olen aina ollut jokseenkin epäpoliittinen henkilö. Toki minulla on oma suosikkipuolueeni (ja muita en äänestä), mutta en ole asioista niin kiinnostunut ja innostunut, että minun pitäisi ruveta väittelemään tai ehkä suorastaan suuttumaan oman asiani puolesta. Kerronkin seuraavassa elämäni suurimmista poliittisista elämyksistä, ja kun olette lukenut tekstin, nyökyttelette ymmärtäväisesti: että semmoinen tappaus.

1 .Paasikivi-linja: Kun olin 1-vuotias, presidentti Paasikiven puoliso Alli Paasikivi vieraili Tornion seminaarilla, jossa ukkini toimi rehtorina. Minulla on yhä tallessa isäni albumi, jossa on kuva Alli- rouvasta laskeutumassa seminaarin portaita suuri kukkakimppu kädessään (mahtoi olla hiukan hankalaa, kun oli korkkarit ja kaikki). Allilla on päässään turkishattu, ja kävelypuvun päällä on puolipitkä turkki. Henkilökohtaista muistikuvaa minulla ei asiasta tietenkään voi olla, mutta uskon, että tapahtumaa kerrattiin seuraavina vuosina vielä moneen kertaan meidän perhepiirissämme

  2. Kekkonen-linja: Presidentti Kekkonen kävi Torniossa 1970-luvulla ainakin kahdesti. Molemmilla kerroilla oli kysymys tehdastoiminnan tukemisesta (Outokummun Tornion tehdas ja Lapin Kullan panimo). Minä olin tuolloin jo Oulussa opiskelemassa, ja minun merkittävimmät muistikuvani Kekkosesta liittyvät siihen, että radiosta tuli ohjelma, jossa toistettiin yksitoikkoisesti: ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…” Luulin myös hyvin pitkään, että sanat ”Kekkonen” ja ”presidentti” olivat synonyymejä. Pohdimme joskus kavereiden kanssa, kenestä tulisi seuraava Kekkonen.

 3. Muistatteko Liberaalisen Kansanpuolueen (LKP)? Isäni oli joskus ehdokkaana kyseisen puolueen edustajana (eduskuntavaaleissa?), mutta en voinut äänestää häntä, koska … niin, no, puolue oli väärä. Äiti suuttui minulle, kun kuuli tämän.

 Niin että mitä? Mitä nyt? Mistä minä tietäisin. Lehdistä olen lukenut ja uutisista kuullut, että Sipilä erotti hallituksensa, kun oli ensin neljä vuotta yrittänyt laittaa sote -ohjelmaa pystyyn. Tajuan asiasta harvinaisen vähän, mutta väitän, etten ole tässä suhteessa ainutlaatuinen. Kuvitellaan näin: On perhe, jossa päätetään tehdä kauaskantoinen taloutta ja terveydenhoitoa koskeva parannus. Asian hyväksi tehdään paljon: konsultoidaan kallispalkkaisia asiantuntijoita, kokeillaan eri vaihtoehtoja tutkien ja toimien, mutta lopulta huomataan, että suunnitelma on liian hankala ja suuri, ja palataan vanhaan toimintatapaan, josta saadaan halvalla, pienin muutoksin kohtuullisen toimiva. Perhe käyttää tähän kokeiluun noin puoli vuotta. Miten ihmeessä Suomen valtiolla on aikaa ja varaa käyttää asioiden tutkimiseen neljä vuotta, eikä sittenkään saada valmista?

Olen jokseenkin epäpoliittinen henkilö, enkä juurikaan ymmärrä suurien ja viisaiden herrojen ja rouvien aatoksia. Jos joku ymmärtää näitä viimeaikaisia keissejä, niin, pliis, selittäkää minulle.

Paha mieli - uusi suomalainen vientituote

Sunnuntai 3.3.2019 - Pirkko Jurvelin

             Paha mieli – uusi suomalainen vientituote

 En olisi tiennyt asiasta yhtään mitään, ellei Kaleva olisi julkaissut kulttuuripalstallaan koko aukeaman suuruista esittelyä Lotta Sonnisesta ja hänen teoksestaan ”Pieni pahan mielen kirja” (Otava). Olisin ehkä ohittanut koko jutun olankohautuksella – ”nuo aikuisten raaputuskirjat ei minua kiinnosta” -, mutta kun lehti vyörytti eteeni tiedon siitä, että opus on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan Venäjää, Yhdysvaltoja, Japania, Kiinaa ja Indonesiaa myöten, niin pakkohan asiasta oli kiinnostua. Lisättäköön tähän esipuheeseen vielä se, että Lotta Sonninen on kirjallisuustieteen maisteri, suomentaja ja kustannusalan ammattilainen, eli hänellä on ollut rautainen tietämys siitä, mikä myy ja mitä ihmiset saattavat haluta.

Mutta nyt itse kirjaan, joka on syntynyt vastapainoksi sille äklöpositiiviselle, vaaleanpunaiselle tsemppi-onni - yes you can -kirjallisuudelle ja täyttökirjoille (eikö kukaan voi keksiä siivompaa sanaa?), joita kaupat ovat täynnä nykyään. Käykääpä vaikka katsomassa. Minua suorastaan huimasi se myönteisyyden ja onnen määrä, jota kuluttajille tuputetaan marketeissa ja kirjakaupoissa. ”Pieni pahan mielen kirja” tarttuu siihen faktaan, että ihmisiä suututtaa, keljuttaa, ällöttää ja tympäisee. Kirjanen on jaettu lukuihin: ”Moiti muita”, ”Löydä syylliset”, ”Sano suoraan vaan”, ”Kaivele menneitä”, ”Piirrä paheksuntasi”… Kirjan tekijä kehottaa kirjoittamaan muistiin, mikä toisissa ihmisissä ärsyttää ja riepoo, mitä ihminen eniten katuu, hän opastaa kirjoittamaan ylös viikon harmin aiheet ja tätä rataa loputtomiin. Opus on pieni ja ohut, sivut enimmäkseen täynnä tyhjää, muutama mustalla kynällä sipaistu otsikko ja puhekupla.

Kuka tätä tarvitsee? En tiedä, mutta todella moni sen haluaa. Sonninen itse kertoo tarkoittaneensa koko opuksen vitsiksi. Aikamoinen vitsi, joka leviää ympäri maailmaa kulttuurirajoista piittaamatta. Sonninen kertoo myös, että kirjaa on täytetty yhdessä kavereiden illanistujaisissa, ja mainitseepa hän vielä saaneensa positiivista palautetta mielenterveystyön ammattilaisilta.

Minua ei kiinnosta, ihan oikeasti. Jos olisi aivan pakko ruveta raapustamaan jotakin noihin aikuisten täyttökirjoihin (”Fill and tell”), niin ehkä valitsisin sellaisen isovanhemmille tarkoitetun jutun. Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitäkään, koska olen jo julkaissut aika lailla sukuani ja perhettäni koskevia kirjoja. Eli tykkään enemmän tästä valmiskirja-tyypistä = ”Tell and tell”.

 

Saksalainen Suomi 1918

Keskiviikko 27.2.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                  Saksalainen Suomi 1918

 Olin kuuntelemassa eilen luentoa, jonka otsikkona oli ”Saksalainen Suomi 1918 – Miten Suomi pelastui Saksan avulla ja avulta?” Aihe kiinnosti minua erityisesti sen vuoksi, että olin joutunut perehtymään Suomen sisällissodan tapahtumiin julkaistessani ukkini päiväkirjat tuolta ajalta. Teokseni nimi on ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”. Kun palasin kotiin luennon jälkeen, minun oli heti tarkastettava muutama kohta ukin muistiinpanoista, joiden sisältö olikin aivan yhteneväinen esitelmän sisällön kanssa. Luennoitsijat Marjaliisa ja Seppo Hentilä tunsivat asiansa perusteellisesti, ja suosittelenkin heidän teostaan ”Saksalainen Suomi 1918” asiasta kiinnostuneille. Kirjasta on otettu jo neljäs painos, ja se on juuri ilmestynyt myös saksaksi.

No, pelastuiko Suomi Saksan avulla? Totuus on yksinkertaisuudessaan: kyllä. Tosin sanotaan, että valkoiset olisivat voittaneet sodan joka tapauksessa, mutta että siihen olisi mennyt paljon enemmän aikaa. Mene ja tiedä. Suomen valkoiset kutsuivat siis saksalaisia avukseen sotatoimiin, ja heitä saapuikin noin 14 000 sotilasta ja upseeria, jotka toivat mukanaan omat hevosensa, lehmiä ja jopa rehut näille. Toisin kuin olin kuvitellut, saksalaiset eivät taistelleet yhdessä valkoisten kanssa, vaan omina joukkoinaan miehittämällä ensiksi Ahvenanmaan, jatkaen sieltä Uudellemaalle, Kanta- ja Päijät-Hämeeseen jne. Ukkini päiväkirjasta luin seuraavan merkinnän vapunpäivältä 1918:” Saksalaisia enemmän jo nähdä saatiin. Uljaat pojat, kuitenkin ihmisiä hekin, vaikka kohta satumainen loiste heitä ympäröi. Uljaat pojat, Suomen vapaussodan maineikkaita auttajia. Ihmeellistä, että he suuren Saksan pojat tänne Tuuloksen salomaille ovat joutuneet.”

Mitä Saksa odotti saavansa vastalahjaksi auttaessaan Suomen valkoisia itsenäisyystaistelussa? Saksaa kiinnostivat Suomen luonnonvarat, ulkomaankauppa ja myös se, että maa saattoi Suomen kautta harjoittaa sotatoimia  Neuvosto-Venäjää ja länsiliittoutuneita vastaan. Kokeneena sotilaana ja poliitikkona Mannerheim olikin saksalaisten saapumista vastaan, mutta ei lopulta mahtanut asialle mitään. Suomi ei kuitenkaan – onneksi - saanut saksalaista kuningasta, ja näin maamme pelastui siltä asemalta, johon se olisi Saksan alusmaana joutunut Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan.

Luennon jälkeisessä keskustelussa nousi esille se huomio, että Saksan ja sen kulttuurin vaikutus suomalaisiin ja Suomeen on ollut suuri kautta aikojen. Molempien maailmansotien aikaiset yhteiset sotahankkeet ovat tuttuja meille kaikille, mutta kuka muistaa historian tunneilta Hansaliiton ja esimerkiksi sen, että täältä meiltä on lähdetty opiskelemaan Saksan yliopistoihin jo keskiajalla? Muutama vuosikymmen sitten kouluissa opiskeltiin vieraina kielinä lähinnä latinaa, ruotsia ja saksaa. Minunkin isäni opiskeli lukiossa saksaa, ja hänellä oli ystäviä ja tuttavia saksalaisen partioliikkeen parissa. 

 Luennon lopussa Seppo Hentilä joutuikin toteamaan, että nuo ajat ovat ohi (vaikka paikalla oli useampia saksalaisia Suomi-Saksa seuran jäseniä), sillä nykyisin elämme USA-johtoisessa yhteiskunnassa. Onko näin?

Vaadin palvelua!

Tiistai 19.2.2019 - Pirkko Jurvelin

      

                            Vaadin palvelua!

 

Suunnittelimme matkaa. Meitä on kolme sukupolvea lähdössä nauttimaan Kreetan alkukesän lämmöstä. Yksi tahtoo yhtä, ja toinen vaatii toista. Tyttäreni urakoi koneellaan iltakaudet etsien kaikkia tyydyttävää ratkaisua. ”Olen menettänyt tässä monta kallispalkkaista työtuntia!” hän puuskahti eräänä iltana. ”Minä muistan sen ajan, kun sinä, äiti, otit paksun matkaesitteen, tutkit, ja pyöräytit ympyrän sopivan vaihtoehdon kohdalle. Sitten mars, mars matkatoimistoon, ja homma oli hoidettu.” Minäkin muistan tuon ajan. Kyllä se oli helppoa elämää matkustavalle.

Tällä kertaa minun huolekseni jäi vain istuinpaikkojen varaaminen edestakaisille lennoille. Helppo nakki – luulin. Tunti siinä meni, ainakin. Vaikka koneessa oli tilaa yllin kyllin, minun valintani eivät kelvanneet. Kun yritin valita käytävä- ja keskipaikan, ohjelmaan tuli tyly viesti:” Ymmärräthän, että et voi jättää ikkunapaikkaa tyhjäksi.” En todellakaan ymmärtänyt, sillä minä halusin juuri ja nimenomaan tuon käytäväpaikan ja sen viereisen keskipaikan. Ohjelma ei antanut periksi, vaikka poistin ja valikoin uudestaan ja yritin hämätä sitä kaikilla keinoin. Huutava vääryys! Jos matkatoimistoja vielä olisi olemassa, niin minäkin saisin istua käytäväpaikalla tulevan lennon aikana.

Toukokuussa me sitten menemme kentälle, näppäilemme lennon tunnuksen monitorille (tai näytämme passia), saamme liput koneen kidasta sekä tunnistetarrat laukkuihin. Pähkäilemme aikamme tarrojen kanssa (Tuliko se näin? Pysyykö tämä nyt varmasti?), nostamme painavat matkalaukkumme jotenkuten matkatavarahihnalle, skannaamme laukkujen tunnistetarran ja hyvästelemme matkatavaramme toivoen iloista jälleennäkemistä.

Miten tämä on mahdollista? Tahdon uskoa, että olen tällainen self-made-lentokenttätäti sen vuoksi, että lentojen hinnat pysyisivät edullisina. Syvällä sisimmässäni tiedän, että lentoyhtiöt tekevät voittoa minun ja työttömäksi jääneiden toimihenkilöiden kustannuksella.

Toki jossakin takapajulassa – kuten Dubaissa ja Malagassa – saa vielä palvelua, mutta kai se on noiden paikkojen häpeä. Suomessa ei tarvitse palveluja tarjota, kyllä me nämä hommat handlataan – ja nöyrästi tehdään.

Pankkipalvelut on ulkoistettu tietokoneille jo kauan sitten. Muutaman kerran olen joutunut soittamaan pari sapekasta puhelua (maksulliseen palvelunumeroon), kun asiat eivät ole menneet mieleni mukaan.  Ei se mitään, kyllä minä nämä osaan, mutta miksi ihmeessä minulta velotetaan kuukausittain palvelumaksuja, vaikka minua ei kukaan palvele?

Yhteen asiaan en ole suostunut: En käytä marketissa itsepalvelukassoja. Hyvänen aika, ne tyttö- ja poikaraukathan joutuisivat aivan työttömiksi, jos me kaikki vain skannailisimme hintoja jossain kaupan nurkassa itsepalvelukassalla. Ei nyt sentään! Suomi nousuun, työpaikkoja nuorille (ja vanhoille), itsepalvelukassat pois kaupoista! No, täytyy myöntää: Ikeassa oli niin pitkät jonot, että pakko oli ruveta itse kassatädiksi.

O tempora, o mores! Jännityksellä odotan, kuinka pahaksi tämä vielä yltyy. Ehkä muutan loppujen lopuksi Espanjaan, jossa jokaisella kassalla on naishenkilö – ehkä jopa mies – joka puhuttelee minua hellästi ”carinjoksi” – ”rakkaaksi” – ja pakkaa ostokseni valmiiksi sillä aikaa, kun haen lompsaa repun pohjalta. Tunnen itseni ASIAKKAAKSI, en aikaa vieväksi harminkappaleeksi.

 

Miksi kaikkien pitää kuolla?

Keskiviikko 13.2.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                  Miksi kaikkien pitää kuolla?

 

”Miksi kaikkien pitää kuolla?” parahti ystäväni whatsup -viestissään eilen. Vastasin hänelle ehkä hieman tylysti, että ihmisten kuolleisuusprosentti on 100. Ei kovin syvällinen vastaus, – se myönnettäköön – mutta totuudenmukainen.

Matti Nykäsen ja Olli Lindholmin yllättävät (kuolema on usein yllättävää, vaikka siihen olisi jossain määrin osannut valmistautua) ja äkilliset poismenot ovat hätkähdyttäneet monia suomalaisia. Miten näin pääsi tapahtumaan? Hehän olivat vasta viisikymppisiä? Ihmiset vaativat selityksiä, ja niitähän on jo ruvennut tulemaan. Matin elämäntavat ovat suurin piirtein kaikille jo tuttuja, Lindholmin ongelmista on uutisoitu tämän päivän verkkolehdissä. Vaikka saamme selityksiä, ne eivät poista sitä säikähdystä, jonka kuolema tuo mukanaan.

Muistan, kuinka lapsena kuuntelin radiosta uutisia Marilyn Monroen menehtymisestä. Se tuntui aivan käsittämättömältä! Vaikka olin lapsi, olin suuresti järkyttynyt. Elvis Presleyn poismeno aiheutti musiikkimaailmassa sellaisen tyhjiön, jota ei tähän päivään mennessä kukaan ole pystynyt täyttämään (henkilökohtainen, jyrkkä mielipiteeni). Entä sitten Amos Oz? Nero on poissa!

Kyllä me näistä selviämme, vaikka mieli onkin haikea. Luemme muistoartikkeleita, muistelemme näitä kuolleita koko kansan tuttavia ystäviemme kanssa somessa ja kasvokkain.

Kun kuolema koskettaa todella läheltä, kun joku viedään viereltä, omasta perheestä, omasta suvusta, pelkkä järkytys ja ihmetys eivät enää riitä. Tuntuu siltä, ettei mikään riitä kuolemasta selviämiseen. Kun viimeinen jäsen lapsuudenperheestäni kuoli – kolmas kuolema puolentoista vuoden aikana – surun tilalle astui viha. Elämä kohteli minua ja perhettäni täysin epäoikeudenmukaisesti! Tässä ei ollut enää mitään reilua! Eräs lapsensa menettänyt äiti sanoi mielestäni hyvin: ”Tämä ei ole mikään selviytymistaistelu, koska tätä ei voi voittaa.” Aivan oikein.

Vuosien aikana olen tullut siihen tulokseen, ettei meidän ole tarkoituskaan ”selvitä” läheistemme menetyksistä. Kuolema muuttaa meitä, muokkaa johonkin suuntaan, ja ihmisestä riippuu, mikä se suunta on. Raskaimmat tuntemukset tulevat keveämmiksi, mutta ikävä ei lakkaa koskaan.

 

"Opintiellä", Tara Westover

Keskiviikko 6.2.2019 - Pirkko Jurvelin

       

                           "Opintiellä”, Tara Westover

 Siitä on aika pitkä aika, kun viimeksi pitelin kädessäni kirjaa, jonka olisin halunnut lukea siltä istumalta. Siihen minulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta lainattuani Tara Westoverin ”Opintiellä”, ja ehkä niin olikin hyvä. Tekstiä ei ollut helppo hyväksyä, joten jokaisen luvun sulatteleminen vei aikaa. Tai oikeammin sanottuna: Selkeä, pikkutarkasti totuuteen pyrkivä, asiallinen teksti oli helppolukuista. Mutta se sisältö.

Kirjailija on Idahosta kotoisin oleva, vuonna 2014 Cambridgessä tohtoriksi (tutkimusalueena historia) väitellyt Sara Westover (s.1986). ”Opintiellä” on hänen ensimmäinen teoksensa, kirja, joka on myös hänen ja hänen perheensä elämänkerta.

Mormoniuskonto on Saran lapsuudenperheen tärkein määrittäjä. Perheessä oli monta lasta, isä piti taloutta yllä romuttamon ja rakennushankkeiden avulla, äiti toimi epävirallisena kätilönä ja luontaistuotteiden valmistajana ja parantajana. Lapset eivät saaneet käydä koulua, koska koululaitos oli kommunismin ja muiden saatanallisten voimien palveluksessa. Äiti piti lapsille kotikoulua, mikä johti siihen, että lapset oppivat lukemaan, mutta eivät juuri mitään muuta. Maailmanloppu oli tulossa – varsinkin vuosituhannen vaihteessa – ja isä varustautui katastrofiin hankkimalla aseita ja kaivamalla maan alle ruoka- ja polttoainevarastoja. Lapset työskentelivät romuttamolla, ja onnettomuuksien – esimerkiksi kaksi hirveätä autokolaria ja perheenjäsenten syttyminen tuleen – ja sairauksien hoito kuului perheen äidille, julkinen terveydenhuolto lääkäreineen ja sairaaloineen oli ehdottomasti poissuljettu vaihtoehto. Takaiskut, sairaudet ja ruumiinvammat olivat koettelemuksia, joista selviydyttiin Jumalan enkelten ja Herran avulla.

Ehkä olisin voinut vielä sulattaa jotenkuten tuon kaiken edellä kirjoitetun, mutta se, että Tara oli jatkuvasti isoveljensä Shawnin pahoinpitelyn, suorastaan rääkkäyksen kohteena, sai minut voimaan pahoin. Syy jokaiseen väkivaltakohtaukseen oli tietysti Taran, joka pyyteli anteeksi kasvojen hipoessa vettä vessanpöntössä, ranteen ollessa vääntyneenä sellaiseen kulmaan, että puuttui enää pieni rusahdus. Vanhemmat eivät halunneet nähdä ja tunnustaa sitä, mitä kodissa tapahtui. Äidin mykkä alistuneisuus ja isän mahtipontinen saarnausvimma ja vakuuttelut siitä, että kaikki oli kunnossa perheessä, täydensivät toisiaan. Tara oli lähes yksin ajatustensa kanssa, eikä voinut enää uskoa edes omia päiväkirjamerkintöjään.

Kun Tara 16-vuotiaana alkoi toteuttaa haavettaan käydä koulua ja suorittaa jatko-opintoja, hän tuli huomaamaan, että mormoneja oli monenlaisia. Oli sellaisiakin mormoninuoria, jotka meikkasivat, joivat kevyt-cokista ja pitivät vartalonmyötäisiä puseroita ja lyhyitä hameita, jopa kävivät sunnuntaina kaupassa. Tara alkoi tajuta, että mormoniusko ei ollut se yksinomainen selittäjä, joka oli syy hänen perheensä pahoinvointiin. Kirjan loppupuolella puhutaankin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä niin perheen isän kuin Shawn-veljen kohdalla, tosin mitään virallisia diagnooseja ei ole, koska kukaan lääkäri ei ole päässyt heitä tutkimaan.

”Opintie” kertoo Taran matkan ahdistavasta ja manipuloivasta kodista kohti uutta, mielenkiintoista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin täysin erilaista elämää. Se tie ei ole helppo, sillä tytön taloudellinen tilanne oli vaikea, ja raskas menneisyys oli läsnä myös uudessa elämässä.

”Opintie” on tietysti myös erilainen kehityskertomus siitä, kuinka lähes täysin yleissivistystä vailla oleva nuori pääsee kouluun ja lukioon. Se on kertomus sisäisestä voimasta ja sitkeydestä, joka mahdollistaa sen, että yliopistosta valmistuttuaan Tara sai ensiksi stipendin Cambridgeen, vietti myöhemmin vuoden vierailevana tutkijana Harvardissa, ja väitteli lopulta tohtoriksi Cambridgessä.

Lopussa lukija voi huokaista: Hän selvisi sittenkin! Mutta samalla voimme vain arvailla sitä, kuinka rikkinäinen ihminen sieltä tohtorinkaavun alta löytyy. Toivotan Taralle kaikkea hyvää!

 

Onko pakko olla onnellinen?

Torstai 31.1.2019 - Pirkko Jurvelin

Onko pakko olla onnellinen?

Huomasin lehdestä, että keskiviikkona kirjastossa oli tarjolla luento onnellisuudesta, siitä, miten se saavutetaan, sillä onnihan on jokaisen ulottuvilla, kunhan vain osaa menetellä taiten. Sattuman oikusta minulle tuli samana päivänä sähköpostiin henkilökohtainen kutsu osallistua tilaisuuteen, jossa luennon ja keskustelun aiheena oli viha, sekin luento oli samaisena keskiviikkona. Päätin mennä kuuntelemaan viha-luentoa. Tähän päätökseen vaikutti se, että onnellisuudesta olen kuullut esitelmiä aikaisemminkin, olen lukenut asiaa käsittelevää kirjallisuutta ja kaiken kaikkiaan – koko onni-juttu alkaa jo ottaa päähän.

Onko ihan totta kaikkien oltava onnellisia? Joka ikisen tällä pallolla? Eihän se ole edes realistista, kun niikseen ajattelee. Miksi ihmisen pitäisi olla onnellinen? Eikö keskinkertaisuus, tavallinen arki, riitä? Muistan ajan, jolloin ystäväni lapsi sairastui vakavasti. Kerran hän huokasi syvään ja sanoi, että voi kun olisi mahdollista saada takaisin se tavallinen, kiireinen, arki. Se olisi ollut hänelle onni.

Luulen, että onnen kanssa käy niin, että mitä enemmän sitä saa, sitä enemmän sitä haluaa ja tarvitsee, ennen kuin se tuntuu miltään. Uskon, että suuri osa ihmisistä ymmärtää, ettei onni ja ylenmääräinen varallisuus liity yhteen. Ilmeisesti ei myöskään onni ja menestys, onni ja kaunis ulkomuoto, onni ja kaikenlaisen fyysisen hyvän kokeminen. Tähän sopiikin hyvin sanonta: ”Ei se määrä, vaan se laatu”. Jotenkin tämä jatkuva onnen tuputtaminen on alkanut jo tuntua ahdistavalta. Antakaa meidän jo olla rauhassa, meidän tavisten, jotka elävät ihan tavallista elämää tyytyväisinä siihen!

Milloin minä tunnen onnea? Lapset ja lastenlapset tuovat minulle paljon onnea, matkustaminen, hyvät kirjat, liikunta… Vai onko se onnea? Kyllä se minulle on. Ei minun tarvitse kokea mitään erityisen hohdokasta, jotta voisin sanoa olevani onnellinen. Jos nyt oikein tarkkaan mietin, niin ehkä sellainen suuri onnen tai sanoisinko seesteisyyden tunne valtaa minut silloin, kun istun Espanjan auringon alla rantahietikolla merta katsellen. Se on niitä hetkiä, jolloin vain olen, ja sieluni saa minut kiinni – kuten eräässä aikaisemmassa blogissani kirjoitin.

Suomen tunnetuin ”onnellisuusproessori” Markku Ojanen on sanonut, että onnellisuuden ainekset saadaan jo geeneissä, ja että loppu on ympäristön ja elämän sanelemaa. Tuo määritelmä tuntuu oikealta, sillä kaikkihan me tunnemme henkilöitä, joilla on peruspositiivinen elämänasenne, ihan syntymälahjaksi saatuna. Ojanen määrittelee onnellisen ihmisen seuraavalla tavalla:” Onnellinen ihminen ei haikaile menneisyyttä ja odota parempaa huomista. Hän on aidosti tyytyväinen siihen, mitä hänellä on juuri nyt, eikä hän halua siihen muutosta.” Hei, meitähän on paljon!

Entä sitten se viha-luento? Asiaa oli paljon, kävimme myös mielenkiintoisia keskusteluja. Sen opin, että vihan taustalla, syvällä ihmisen sisimmässä, löytyy monenlaisia tunteita, esimerkiksi pelkoa, häpeää ja katkeruutta, ja että kiltteyden takanakin saattaa olla vihaa. Eikä kukaan pääse eroon vihantunteistaan ilman, että oppii antamaan anteeksi, ja siinä sitä onkin koulua käytäväksi.

Kuuntele sydämesi ääntä - tai älä sittenkään!

Lauantai 26.1.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuuntele sydämesi ääntä – tai älä sittenkään!

Turun yliopiston tunnelaboratorion johtajan Lauri Nummenmaan haastattelu Helsingin Sanomissa tammikuun alussa sai minut hykertelemään tyytyväisyydestä. Olen aina ajatellut, että olen ehkä liian järkevä, tasainen, harkitseva, että minun pitäisi toimia enemmän intuition (kirosana minulle) mukaan, nopeasti, tehden sitä, mikä sillä hetkellä tuntuu oikealta ja hyvältä. Olen kritisoinut itseäni ja ajatellut, että olen suorastaan tylsä, kun en anna hetken huuman tempaista minua mukaansa mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin.

Kiitos, Lauri Nummenmaa! Sinun ansiostasi ymmärrän, että tällainen järkevä tavis on ihan ok-tyyppi, eikä muuta tarvitse ollakaan. Tutkija sanoo:” Tunteet ovat hyvä kompassi yksinkertaisissa asioissa, kuten kaipaanko tänään seuraa. Mutta monimutkaisissa asioissa tunne on huono neuvonantaja.” Juuri näin. Kun olen etsiskellyt uutta asuntoa, en todellakaan ole ajatellut, että onko huushollissa hyvät värinät, fiba tai suorastaan aura, vaan olen kysellyt yhtiövastikkeen, neliöhinnan, parkkitilan jne. Nummenmaan ajatukset pohjautuvat vankkaan tutkimustietoon, joten minäkin – tarkkana tyttönä – voin luottaa hänen sanoihinsa. Toisaalta tutkija kertoo:” Ihmisillä on vahva illuusio siitä, että teemme päätöksiä järjellä, vaikka monesti tunteet hallitsevat elämäämme… Tämä on ymmärretty mainonnassa ja politiikassa. Ihmisiin on paljon helpompi vaikuttaa vetoamalla tunteisiin järjen sijaan.”

Tulin juuri Gran Canarialta. Mieheni lähti mukaan halvalle saarikierrokselle, sillä osallistuminen ei maksanut kuin 10 euroa ja velvollisuuden olla kuuntelemassa vuodevaatteiden ja patjojen ja Aloe Vera-tuotteiden esittelyä. Jälkeenpäin hän kertoi, että vuodevaatteiden esittely myynteineen oli kestänyt kaksi tuntia. Eläkeläiset olivat joukkohurmoksessa (minun tulkintani) hankkineet monen tuhannen euron edestä vuodevaatteita, jotka sittemmin toimitettaisiin suoraan kotiin. Minua tympäisi. Totuushan on se, että samantasoisia tuotteita olisi saanut Suomesta puolta halvemmalla. Juttelin asiasta erään tuttavani kanssa, joka on ammatiltaan lääkäri. Hän mainitsi siitä, kuinka paljon rahaa ihmiset käyttävät myös kalliisiin ihonhoitotuotteisiin, vaikka perusrasvat ovat yhtä hyviä. Tämän olen itsekin huomannut jo kauan aikaa sitten, enkä mielelläni maksa viittä euroa enempää rasvapurkista. Mutta, mutta, kun sillä mainoksen naisella on niin sileä iho…

Mutta siis: Minä ja sinä – me saamme olla järkeviä, harkita tarkkaan ja perusteellisesti. Ja tietysti tehdä myös jotain järjenvastaista, jos siltä tuntuu. Vai?

 

Kun elämä yllättää

Sunnuntai 20.1.2019 - Pirkko Jurvelin

Kun elämä yllättää

Kolmas romaanini ”Kun elämä yllättää” ilmestyy tammikuun aikana. Lainaan tähän suoraan takakannen tekstin: ”Suvi Koski sai yllättävän puhelun:” Teille on tullut Saksasta lähetys, se on tuhkauurna.” Yksi ainoa puhelu mullistaa naisen elämän, joka on ollut täynnä tummia sävyjä. Olla leski eikä mikään, urakin takanapäin. Vain kirjoittaminen pitää hänet kiinni arjessa. Suvin elämä joutuu täydelliseen myllerrykseen, niin menneisyys kuin tulevaisuuskin, ja hetken epäröityään hän päättää heittäytyä mukaan muutokseen. Onko hänen onnensa ja tulevaisuutensa Saksassa, vai löytääkö hän Suomesta elämälleen merkityksen?”

En aio kertoa tässä enempää kirjan juonesta, hakekaa teos käsiinne ja lukekaa itse. Tarjosin käsikirjoitusta Suomen suurimmille kustantajille, joilta sain todella hyvää palautetta. Eivät he kuitenkaan halunneet kustantaa kirjaa. Kustannus HD:n Arto otti sitten asian hoitaakseen, ja se kävikin reippaasti kuten miehen tyyli näissä asioissa on. Kiitos Artolle!

Miksi Saksa? Suomen lisäksi Saksa on maa, jossa kirjan tapahtumat etenevät. Olen asunut Saksassa, vierailen siellä vuosittain ja uskallan väittää, että minulla on jonkinlaista maan tuntemusta. Olen matkaillut Saksassa ristiin rastiin, mutta lempipaikkani on Mosel-joen laakso ja sen lähettyvillä sijaitseva pieni kaupunki Bad Neuenahr- Ahrweiler. Talo ja asunto, jossa romaanin Suvi asuu, ovat minulle tuttuja ja rakkaita.

Mutta mikä ihmeen juttu on sitten tämä tuhkauurna -keissi? Todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempää. Satunnainen tuttavani kertoi, kuinka hänelle oli tullut ilmoitus lentokentälle saapuneesta tuhkauurnasta. Järkytys oli suuri, eikä hän ollut uskoa puhelua todeksi. Uurnassa saapui hänen isänsä tuhka Yhdysvalloista Suomeen. Hän ei ollut koskaan nähnyt isäänsä, joka oli pakkohäiden jälkeen paennut Yhdysvaltoihin. Siellä mies oli työskennellyt ahkerasti, mutta ei ollut perustanut perhettä. Yllätysuurnan myötä tuttavani peri myös huomattavan omaisuuden.

Tämä tarina oli niin outo ja kiehtova, että halusin tallentaa sen tähän romaaniini, jonka juoneen se hyvin sopi. Kirjan kannessa on kuva uurnasta, jonka taustalla on Euroopan kartta. Tummasta kannesta huolimatta kirjan pääteemana on kuitenkin rakkaus.

 

"Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni"

Maanantai 14.1.2019 - Pirkko Jurvelin

”Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni”

 

”Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni.” Tämä mietelmä todisti jälleen sen, kuinka iso asia voidaan tiivistää muutamaan sanaan. Kun hektisen työpäivän jälkeen kiiruhdin ensiksi kauppaan ja sieltä nopeasti ruuanlaittoon kotiin perheen pariin, saattoi käydä niin, etten voinut rauhoittua lainkaan ennen nukkumaan menoa. Ehkä istahdin sohvalle, ummistin silmäni hetkeksi ja yritin hiljentyä. Se oli vaikeaa, koska seuraava työ odotti jo tekijäänsä.

Kävelin pitkin merenrantaa Fuengirolassa. Rakastan merta, koska se on niin ääretön, metsä ahdistaa minua, koska en näe selkeästi eteen päin, ja vuoret suorastaan pelottavat majesteettisuudessaan. Istahdin rannalle katsomaan merta, joka liikehti rauhallisesti minutkin rauhoittaen. Ojentauduin pitkälleni rantahietikolle ja laitoin repun pääni alle. Heräsin puolen tunnin kuluttua. Minulle ei ole sattunut mitään vastaavaa koskaan aikaisemmin. Uskon, että sieluni oli saanut minut kiinni, ja oloni oli täysin seesteinen.

Nykyajan ihminen elää arkeaan ärsyketulvan keskellä. Siitä on vaikea irrottautua, varsinkin jos on työelämässä. Täytyy olla koko ajan valppaana, tiedostaa viimeiset tapahtumat, toimia ripeästi, kaikki tämä monesti vielä yleisen taustahumun tai musiikin häiritsemänä. Äänet ja nopeatempoiset ärsykkeet ylikuormittavat meitä ja saavat aikaan fyysistä ja psyykkistä pahanolontunnetta.

Jokaisen täytyy pitää huolta omasta sielustaan, kukaan muu sitä tuskin tekee. Istu hiljaa paikallasi tai makaa vaikka rannalla reppu pään alla, jotta sielusi saisi sinut kiinni.

Huomenna teen parannuksen!

Tiistai 8.1.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                  Huomenna teen parannuksen!

 

Vanhojen grogilasien kyljessä on usein nähtävissä seuraavanlainen teksti: ”Tänään alkaa parannuksen teon valmistelu. Tai ainakin suunnittelu. Tai vähintään suunnittelun harkinta. Kyllä. Aloitan joka tapauksessa parannuksen suunnittelun harkinnan valmistelun”.

Tämä mainio teksti sopii hyvin näin vuodenvaihteeseen, joka ajankohta jostakin syystä on erityisesti valikoitunut muutosten/parannuksen (olipa se sitten parannus mistä tahansa asiasta) tekoon. Kai siinä sitten on jotain maagista: uusi vuosi – uusi mahdollisuus aloittaa elämä alusta, puhtaalta pöydältä. Toisaalta myöskin niin arkinen juttu kuin maanantai on valjastettu parannuksentekijöiden käyttöön: ”Maanantaina aloitan laihdutuskuurin, lopetan tupakanpolton/viinanjuonnin, ostan jäsenyyden kuntosalille (hyviä tarjouksia näin tammikuussa!), alan paremmaksi ihmiseksi…

Luin joskus artikkelin rikoksenuusijoista. Kun vankilapsykiatreja, teologeja ja muuta henkilökuntaa oli haastateltu, lopputulemaksi saatiin seuraava päätelmä: rikollisen elämäntavan lopetti ainoastaan uskoon tulo. Tarvittiin siis jotakin järeämpää ”asetta” kuin oma päättäväisyys. Näin se varmaan menee. Jos yksi päätös olisi riittävä, eivät naistenlehdet pursuaisi joka välissä laihdutusohjeita, artikkeleita terveellisistä elämäntavoista ja oikeasta tavasta tyhjentää kaapit, viettää kunnon loma, pitää hyvät välit appivanhempiin… Jos se yksi päätös riittäisi. Mutta kun ei. Olkaamme siis armollisia itsellemme, hymyilkäämme anteeksiantavasti myös toisillemme ja päättäkäämme aloittaa parannuksen suunnittelun harkinnan valmistelu.

Ketä sinä ajattelet öisin?

Perjantai 4.1.2019 - Pirkko Jurvein

Ketä sinä ajattelet öisin?

 Olin matkoilla ja matkalukemiseksi olin valinnut Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin”. Kirjan esittelytekstissä mainitaan mm. että ”Kankimäki sekoittaa lajityyppejä ja liikkuu omintakeisesti kauno- ja tietokirjallisuuden rajamailla. Teos on edeltäjänsä tapaan hurmaava sekoitus matkapäiväkirjaa, historiatietoa ja oivaltavia havaintoja.” Ja sitä se totisesti on, vaikkakaan tuosta hurmaavuudesta en ole ihan varma.

Minä ostin kirjan, koska olen kiinnostunut matkustamisesta ja ajatus naishenkilöistä, jotka lähtivät kohti tuntematonta (ei karttoja) rohkeasti, ennakkoluulottomasti, pitkissä hameissaan (pitkät housut mahdollisesti piilotettuna hameen alle), hienoissa hatuissaan ja siveästi ratsastaen – ei suinkaan hajareisin - ,  näiden hullujen naisten elämäntarinat halusin lukea. Hullut naiset? Karen Blixen, Isabella Bird, Ida Pfeiffer, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel, Nellie Bly. Hyvin usein näiden naisten matkustushalun taustalla ovat fyysiset vaivat (erilaiset säryt, voipunut olo, huimaus…) ja ennen kaikkea psyykeen ongelmat (lähinnä masennus), ja näitä naisia voikin nimittää ”terveydenetsijöiksi” kuten Isabella Bird kirjoittaa. Mary Kingsleyn kuvaus omista lähtömotiiveistaan on hyvin osuva: ”Olin kuolemanväsynyt ja tunsin, ettei kukaan enää tarvinnut minua, kun äitini ja isäni olivat kuolleet kuuden viikon välein vuonna 1892 – ja kun veljeni lähti itään, minä lähdin Länsi-Afrikkaan kuolemaan. Mutta Länsi-Afrikka olikin viehättävä, ystävällinen ja tieteelliseltä kannalta kiinnostava eikä halunnut tappaa minua juuri silloin – eikä minulla ole kiirettä.”

Olisin halunnut lukea enemmän näiden naisten omia tekstejä, kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Niitä oli kuitenkin valitettavan niukasti, sen sijaan runsaasti tarinointia Kankimäen omista matkakokemuksista. Kirjan toisessa osassa paneudutaan sitten naistaiteilijoihin, mutta siinä vaiheessa teosta olin jo jotenkin niin ylikuormittunut, että lukaisin loppuosan puolihuolimattomasti. Olen samaa mieltä kuin Kankimäen kustannustoimittaja: tekstiä olisi ollut vielä varaa tiivistää (ehkä kaksi teosta, yksi tutkimusmatkailijoista, toinen taiteilijoista), ja sitten tosiaan, naisten oma ääni kuuluville paremmin.

Ketä sinä ajattelet öisin valvoessasi? Jos minulla on keskeneräinen käsikirjoitus, niin se pamahtaa mieleeni heti ja alkaa elää omaa elämäänsä, vaikka kuinka estelisin. Toisinaan kirjoitan mielessäni blogeja, joita sitten en koskaan julkaise (öiset ideat eivät läheskään aina ole kovin fiksuja päivänvalossa). Hyvin usein ajattelen rakkaita lähiomaisiani. Ketä tai mitä sinä ajattelet öisin valvoessasi?

Luostarin puutarhassa

Perjantai 21.12.2018 - Pirkko Jurvelin

                        Luostarin puutarhassa

 Tiedän, että ajankohdan huomioon ottaen minun pitäisi nyt kirjoittaa siitä, kuinka meidän tulisi heittää arkihuolet, ja että hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, ja että on turha hosua liikaa ja stressata joulusta. Kaiken touhotuksen sijaan meidän kaikkien (!) tulisi vain kääriytyä pehmeään peittoon, sytyttää kynttilä ja uppoutua hyvään romaaniin sohvan pohjalla lojuen, ja oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.  Valitettavasti en usko tähän peittoon kääriytymisen teoriaan, sillä totuushan on kuitenkin se, että ennen kuin pääsee nauttimaan joulun vietosta, on tehtävä hommia tukka putkella. Siksi en tahdo edes kirjoittaa tästä aiheesta, vaan huomattavasti aiheen ulkopuolelta.

Olen usein yöpynyt luostareissa Saksan-matkoillani. Ne ovat rauhallisia paikkoja, turistien huoneet ovat kohtuullisen mukavat, ja usein luostarit sijaitsevat aika lailla kaupungin keskustassa (vaikka ne aikoinaan rakennettiin yleensä asutuksen ulkopuolelle). Augsburgissa ollessani asetuin siis jälleen kerran asumaan luostariin. Luostariin kuuluvat upeat rakennukset sijaitsivat suuren muurin sisäpuolella, ja portti suljettiin yöksi. Tuohon aikaan alueella toimi poikien sisäoppilaitos, jossa munkit toimivat opettajina. Meno oli rauhallista silläkin puolella, ihan pieniä oppilaita tässä koulussa ei tietysti ollutkaan. Minun huoneeni oli suuri, sänky todella mukava, ikkunasta avautui näkymä muurien ulkopuolelle kaupunkiin. Huoneessa ei ollut televisiota tai radiota, pöydällä oli sitä vastoin pino hengellistä kirjallisuutta. Aamiainen tarjoiltiin erillisessä rakennuksessa, ja totesin jo heti ensimmäisenä aamuna, että minä olin ilmeisesti tuolloin ainoa vieras luostarissa. Söin siis valtaisan aamiaiseni yksin hienosti sisustetussa oleskeluhuoneessa. Lomani loputtua kävin keittiön puolella kiittelemässä harvinaisen hyvästä huolenpidosta.

Tutkiessani ympäristöä jouduin huomaamaan, että luostarissa oli monta lukossa olevaa ovea ja porttia. Tiesin, että eräs ovi muurissa johtaisi puutarhaan, mutta sekin oli aina lukossa. Onnekseni eräs munkeista näki minut kerran haikailemassa puutarhan sisäänkäynnin lähellä ja neuvoi, missä avainta pidettiin piilossa. Olin onnessani! Ovi oli todella raskas, lukko hankala, mutta pienen askartelun jälkeen pääsin astumaan puutarhaan. Se ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli runsaasti omenapuita ja kukkia, joitakin hyötykasveja keittiötä varten, pari puutarhapöytää ja tuoleja. Vanhat tikapuut nojasivat omenapuun runkoa vasten, kuului vain linnunlaulua, täydellinen keidas tämän maailman keskellä. Puutarhassa tapasin myös sattumalta luostarin apotin, joka poltteli sikaria ja siemaili viiniä kaikessa rauhassa. Hänen kanssaan juttelin useaan otteeseen. Hän totesikin kerran, että tuossa valtavassa luostarissa oli enää vain kahdeksan munkkia, ”eivät nykynuoret halua tulla luostariin”. Mies oli todella ystävällinen, hänellä oli joitakin tuttavia Suomessa, ja kutsuin hänet kylään, mutta hän pudisti päätään: ”En minä enää matkusta.”

Palasin tuohon luostariin myöhemmin uudestaan, nyt mieheni ja tyttäreni kanssa. Aikaa ensimmäisestä käynnistä oli jo monta vuotta, munkkien määrä oli tällä välin entisestään vähentynyt ja sisäoppilaitos suljettu. Rakennukset olivat yhä jyhkeän kauniita, muuri portteineen suojaa ja yksityisyyttä antamassa, mutta puutarhaan ei enää ollut mahdollista mennä. Tuosta käynnistä jäi mieleeni valtava heinäkuinen kuumuus ja huonot internet-yhteydet (tyttöni piti mennä ulos voidakseen jutella
poikaystävänsä kanssa). Tapasin kuitenkin tälläkin kerralla apotin, joka kertoi sisäoppilaitoksen sulkemisesta, mikä oli ollut suuri menetys luostarille. Toki tiloissa pidettiin edelleen katolisen kirkon järjestämiä kokouksia, seminaareja ja opintopäiviä, mutta on ymmärrettävää, että nuorten jokapäiväinen läsnäolo toi luostariin iloa ja energiaa, hengellisen elämän lisäksi toisenlaista merkitystä.

Tahtoisin vielä joskus yöpyä tuossa Augsburgin luostarissa, katsella huoneen ikkunoista eteläisen Saksan rehevää maisemaa, kuunnella, kuinka kirkonkellot kutsuvat messuun, ihmetellä ympäristön hiljaisuutta. Tahtoisin vielä nähdä luostarin puutarhan, ihastella vanhoja omenapuita ja runsaita kukkaistutuksia, kuunnella linnunlaulua ja unohtaa, mitä minun pitäisi tehdä.

 

 

 

 

 

Eräs joulu vuonna 1937

Perjantai 14.12.2018 - Pirkko Jurvelin

Perjantaina 17.12.-37, kello on kai 17

”Nyt on parhaillaan seminaarin harjoituskoulun pikkujoulu. En mennyt sinne, etten väsyisi. Lapset saavat siellä jotakin hyvää itselleen. Tänä aamuna oli isä kiittänyt rukouksissa (aamuhartaudessa) minun edestäni lauluista, joita illalla lauloivat ikkunan takana.

Lyseolla Seppo oli saanut 12 korttia. Hän oli ollut laulamassa myös. Isältä Seppo oli saanut suklaalevyn ja keneltä lie sievän rasian, jossa oli sievät kihlasormukset, jotka oli syönyt heti.

Ilkka oli saanut useampia kortteja. Isältä oli myös suklaalevy Ilkalle. Kun lähetin muutamille tytöille Ilkan mukana kortin, olivat he kiittäneet.

Alan syödä heti, kun olen niin kauhean hidas. En voinutkaan syödä klimppisoppaa, kun alkoi yskittää. Täytyy syödä sitruunakeittoa maidon kanssa.

Ilkka tuli nyt koulusta. Lyseolla on vielä huomispäivänä koulua. Ahon ja muut tytöt olivat panneet toisilleen jouluhyvää, suklaata ym. Silkkipuvut päällä, kai ne vanhat.

Tällä viikolla on elokuva ”Laila”, pääosassa Aino Taube. Se on Lapin kuvaus. Varmasti ihana, mutta en tietysti voi mennä. No sama sille. Alan kai nukkua, vaikka Olga mököttää, kun en syö. Isä on luvannut nukkua, ja minä nukun. Nyt on kello jo 17, ja varmaan pian tuo juhla loppuu.

Äsken tuli ”Kotilieden joulu”. On paljon asiaa. Täytyy lukea illalla tai aamulla loppuun lehti, kun jäi lukematta muutamia kertomuksia ja juttuja. No, nyt joutuin vain nyt Nukku - Matin luo. Näkemiin!”

Tämä oli 16-vuotiaan Pirkon viimeinen päiväkirjamerkintä. Tasan vuorokauden kuluttua hän uupui lopullisesti sairastettuaan tuberkuloosia puolitoista vuotta. Kahden vuoden kuluttua myös isosisko Kyllikki kuoli samaan sairauteen. Viljo-isä kirjoittaa Kyllikin vielä sairastaessa: ” Pirkko vietiin, ja nyt häämöttää jo Kyllikillä sama kohtalo. Koko kesän on hän yhtämittaisessa kuumeessa maannut. Ei sitä voi kovin kauan kestää. Tasan kuukauden oli Kyllikki Päivärinteellä, mutta ei mitään apua ollut sielläkään enää, hyinen kehoitus vain: tulla kotiin. On niin hirvittävää, niin katkeraa. Miksi minun kotiani sellainen tuho raastaa? Olen rakastanut lapsiani, olen heidän parastaan ajatellut. Miksi emme saaneet heitä pitää? Se kysymys yhä tuskaisena täyttää mielen. Kun saisikin joskus selvyyden: missä on syy? Miksi se kurjuus meille? Tämä epätietoisuus on raastavinta, vaikka siihen täytyy alistua. Miksi elämän pitää olla niin raskas?

Viljo-isä kertoo Kyllikin viimeisistä hetkistä päiväkirjamerkinnässään 24.11.-39: ”Niin raskasta aikaa, vaikka hän itse oli rauhallinen, luottavainen, rohkea. Ei koskaan tyytymätöntä sanaa hänen huulilleen tullut, ei katkeraa syytöstä tai valitusta. Tyynesti hän odotti kohtaloaan. Viimeinen viikko oli niin jännittävä. Koko kansan rakkaan isänmaan yllä uhkaavat pilvet syntyivät. Lokakuun 13. päivä alkoi liikekannallepano, koulu loppui, ja seminaarista ruvettiin laittamaan sairaalaa. Jo pelättiin, että on kokonaan siirryttävä pois. Kyllikkikin suri sitä. Ehkä kova jännitys Kyllikkiä rasitti. Jokin vaikea hetki ehti olla, kolmisen vuorokautta heikompana, mutta sitten ihana loppu: ”Nyt minä lähden,” hän sanoi. Kaikki kokoonnuimme hänen ympärilleen. Viimeksi Ilkalle puhui: ”Pyri eteenpäin, yritä, ole ahkera.” Siihen hyytyivät sanat. Kädet minun käsissäni Kyllikki lähti parempaan elämään.”

Näitä päiväkirjoja lukiessani olen monesti miettinyt sitä, kuinka ihminen pystyy koskaan toipumaan näin raskaista kokemuksista. Ukkini kirjoitti useaan otteeseen siitä, kuinka työ on ollut hänelle merkityksellistä (Viljo Törmälä oli Tornion seminaarin rehtori). ”Elämä olisi ilman työtä liian raskas, ilman työtä ei surua kestäisi”. On hyvä, että ihminen löytää jonkin keinon selvitä edes päivä kerrallaan. Se riittää.

Miten pääsen turhista huolista:2

Sunnuntai 2.12.2018 - Pirkko Jurvelin

 

               Miten pääsen turhista huolista: 2

 

Dale Carnegien teos ”Miten pääsen turhista huolista” sisältää niin paljon ajatuksia, että niistä riittää kahteen blogiin. Yritän tiivistää asian, ja niinpä lainaan suoraan kirjailijalta, hieman tiivistäen.

1.Tänään olen iloinen, juuri tänään. Tämä edellyttää todeksi, mitä sanoi Abraham Lincoln:” Useimmat ihmiset ovat suunnilleen niin onnellisia kuin he päättävät olla.” Onnellisuus johtuu sisäisistä syistä, ei ulkoisista.

2. Tänään yritän sopeutua siihen mitä on, en kaikkeen.

3. Tänään hoidan ruumistani. Harjoitan ja hoidan sitä, varon käyttämästä sitä väärin ja lyömästä sitä laimin.

4. Tänään yritän vahvistaa mieltäni. Tahdon oppia jotain hyödyllistä, en tahdo olla henkisesti joutilaana.

5. Tänään teen jollekulle palveluksen niin, ettei hän tiedä sitä. Ja suoritan ainakin kaksi tehtävää, joita en halua suorittaa, harjoituksen vuoksi.

6. Tänään olen miellyttävä. Olen kohtelias, olen valmis kiittämään, en arvostele, enkä yritä oikaista ketään.

7. Tänään yritän elää vain tämän päivän, en pohdi koko elämänprobleemiani yhdellä kertaa.

8. Tänään noudatan varmaa ohjelmaa, merkitsen paperille, mitä aion tehdä.

9. Tänään vietän puoli tuntia täydessä rauhassa yksinäni ja rentoudun.

10. Tänään olen peloton, enkä pelkää varsinkaan olla onnellinen, en pelkää nauttia siitä, mikä on kaunista, rakastan ja uskon, että ne, joita rakastan, rakastavat minua.

Carnegien kirja on tulvillaan kertomuksia elävästä elämästä. Jos en luottaisi kirjailijan rehellisyyteen, väittäisin, ettei moisia ihmiskohtaloita voi ollakaan. Jo näiden tarinoiden vuoksi kirja kannattaa ehdottomasti lukea! Carnegie kertoo esimerkiksi ”Gulliverin retkien” kirjoittajasta Jonathan Swiftistä , joka oli kaikkein julmin (!) pessimisti Englannin kirjailijoiden joukossa. Hän suri syntymäänsä niin, että pukeutui syntymäpäivänään mustiin ja paastosi. Swift oli kuitenkin tunnistanut kolme asiaa, jotka helpottivat hänen pessimismiään: tohtori Ruokavalio, tohtori Rauha ja tohtori Ilomieli.

Kirja antaa paljon pohtimisen aihetta, ja minusta tuntuu, että kautta aikojen ihmiskunta on löytänyt samat lääkkeet turhien huolien poistamiseen (katso vaikka Lutherin ja parin alan asiantuntijan suositukset aikaisemmasta blogista).

Minä olen hiljakseen entistä enemmän ruvennut uskomaan siihen, että ihmiselämä on joukkuelaji kuten esimerkiksi pesäpallo (suvun rakkaus). Jokaisen pelaajan osuus on äärettömän tärkeä, ja jokainen yrittää tehdä parhaansa, mutta kaikki pelaavat yhdessä. Mikäli tiedotusvälineisiin on uskominen, tällaiseen yhteiselämään ei ole enää paluuta, vaan yksilö kaikkine tarpeineen, haluineen ja vaatimuksineen jyrää kaiken edelle. Minä olen kuitenkin eri mieltä. Suku- ja perhe-elämä palaa kunniaan kuin kaurapuuro.

 

Miten pääsen turhista huolista:1

Sunnuntai 25.11.2018 - Pirkko Jurvelin

                 Miten pääsen turhista huolista: 1

Kiinnostuin muutama vuosi sitten Dale Carnegien kirjasta ”Miten pääsen turhista huolista”. Teosta ei ollut silloin saatavilla uutena (nyt on), joten tilasin sen antikvariaatista. Muutaman päivän kuluttua saapui postin mukana hieman nuhruinen kirja, joka imaisi minut mukaansa välittömästi. Tähän imuun oli kaksi syytä: teoksen konkreettisuus, jota lukuisat kertomukset painottivat, sanoman käytännönläheisyys, järkevyys.

Pari sanaa kirjoittajasta ennen kuin jatkan. Dale Carnegie (1888-1955) eli lapsuutensa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa maatilalla Missourissa. Kotitilalta lähdettyään hän työskenteli päivisin ja opiskeli iltaisin Colombian ja New Yorkin yliopistoissa. Oppilaasta tuli vuosien mittaan opettaja, ja Carnegie luennoi aluksi liike-elämästä, miten saavuttaa menestystä kaupallisella alalla. ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” ilmestyi vuonna 1937, ja siitä tuli läpimurto ympäri maailman. Yhä tänään kirjasta otetaan uusia painoksia. ”Miten pääsen turhista huolista” julkaistiin vuonna 1948, teos on käännetty 38: lle kielelle ja sitä on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Carnegie kirjoitti myös muita, lähinnä liike-elämään liittyviä teoksia.

Carnegien vaatimaton hautakivi löytyy Beltonin hautausmaalta, Cass Countyn paikkakunnalta Missourista. Siinä lukee: Dale Carnegie:1888-1955.

”Eläkää päivä kerrallaan”, on Carnegien ensimmäinen neuvo. Se ei tarkoita sitä, ettei elämää tulisi suunnitella etukäteen, vaan sitä, ettei elämästä tarvitse murehtia. Kirjailija siteeraa Isä meidän- rukousta: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Meidän ei tule siis huolehtia vielä huomisen, ensi viikon tai mahdollisesti ensi vuoden leivästä ja viljasadosta.

”Minulle riittää yksi askel”, oli Arthur Sulzbergerin (The New York Timesin toimittaja) lohtulause, kun hän oli täysin uupua toisen maailmansodan pelkojen ja kauhujen keskellä. Tulevaisuus ei ollut siis tuolla jossakin, vaan ihan pienen askeleen päässä, hänen hallittavissaan. Eräs Carnegien tuttava puolestaan sai voimaa seuraavasta ajatuksesta: ”Jokainen päivä merkitsee uutta elämää viisaalle ihmiselle.”

                     Tervehdys aamunkoitolle

Katso tätä päivää! Sillä se on elämä, elämä itse.

Sen lyhyessä juoksussa ovat kaikki olemisesi totuudet ja todellisuudet;

kasvun siunaus, toiminnan kunnia, aikaansaannoksen loisto;

eilispäivä näet on vain unta ja huominen vain näkyä,

mutta tämä päivä hyvin elettynä tekee eilisestä onnellisen unelman

ja jokaisesta huomispäivästä näyn täynnä toivoa.

Katsele siis hyvin tätä päivää!

(Intialainen Kalidasa)

Huolehtiminen ja pelko voivat tehdä vahvimmastakin ihmisestä sairaan. Carnegien teos on täynnä mitä ihmeellisimpiä tarinoita henkilöistä, jotka ovat parantuneet vakavistakin sairauksista, kun ovat oppineet jättämään pois turhat murheet. Kun huoli alkaa painaa, on ihmisen tutkittava sitä: on otettava selko tosiasioista, tehtävä päätös miten toimia, toteuttaa tuo päätös (vaikka kuinka pelottaisi). Carnegie luottaa toimintaan myös siinä, että hän kehottaa henkilöä, joka on taipuvainen murehtimaan ja huolehtimaan, pitämään itsensä toimeliaana. Kyllähän me tämän tiedämme: ei kiireinen ehdi turhia murehtia.

Poimin kirjan ajatuksia myös seuraavaan blogiin. Suosittelen teosta, jos ei muuten, niin sen kiinnostavien tarinoiden vuoksi!

 

"Syntyvyys Suomessa kaikkien aikojen matalin" (IS)

Sunnuntai 18.11.2018 - Pirkko Jurvelin

”Tilastot vahvistivat: Syntyvyys Suomessa kaikkien aikojen matalin” (IS)

Tässä lienee viikon pääuutinen Kalifornian metsäpalojen ja brexitin ohella. Syntyvyys Suomessa laski nyt seitsemäntenä vuonna peräkkäin, ja kahtena edellisenä vuotena ihmisiä syntyi vähemmän kuin kuoli. Viime vuosisadalla tilanne oli samanlainen kahdesti: vuosina 1918 ja 1940, jolloin maassamme vallitsi sotatila.

Nyt ei ole sota. Yleisesti ottaen jokaisesta suomalaisesta huolehditaan kohtuudella kehdosta hautaan: ravinnonsaanti, koulutus ja asunto ovat – jos itse hiukan näkee vaivaa – ainakin kohtuullisella tolalla. Miksi lapsia ei siis hankita? Yksi syy on kuulemma sopivan parisuhteen puuttuminen. Jos se parisuhde on kuitenkin olemassa, niin mahdollisia perheen perustajia pelottaa tulevaisuus: Mitä, jos menetän työpaikkani, enkä pysty huolehtimaan perheestäni? Joitakin vaivaa myös kysymys siitä, että kannattaako lapsia hankkia jo muutenkin ylikansoitetulle maapallolle, josta kuitenkin pian loppuvat puhdas vesi ja ilma. Toisaalta tutkimusten mukaan on myös paljon niitä, jotka haluavat elää itselleen, harrastaa, matkustella, olla riippumattomia kenestäkään. Tällaisiin kuvioihin eivät lapset tietenkään sovi.

Todennäköisesti kukaan ei kaipaa kyseisessä asiassa minun neuvojani, mutta annan niitä kuitenkin. Tiivistän sanomani kahteen pääotsikkoon.

1. Ole itsekäs ja hanki lapsia! Aivan niin, ajattele nyt vain itseäsi. Kuinka ihanaa on saada lapsia! Ne tuovat elämääsi paljon sellaista sisältöä, josta et osannut edes uneksia. Voi sitä iloa, onnea naurua, uusia asioita (vauvauinti – et oo tosissasi), ei koskaan tylsää, puuduttavaa arkea. En nyt puutu ollenkaan yövalvomisiin jne, koska ne ovat vain bonusta. Ole valmis ottamaan vastaan koko elämäsi kestävä rakkaus ja huolehtiminen. Ja vakavasti ottaen: haluatko kuolla yksin? Sinä, joka olet matkustellut, hankkinut kalliita vaatteita, panostanut öky - autoon, syönyt vain parhainta, kiertänyt maapallon – onhan sinulla joku, joka pitää sinua kädestä sitten joskus, kun et jaksa tehdä enää muuta kuin maata hiljaa vuoteessasi?

Suurta perhettä on joskus pidetty arvossa, nykyisin näin on vielä joissakin kulttuureissa. Perhe on turva, sukuun saattaa luottaa, kukaan ei ole yksin.

1. Toivo ja usko hyvään tulevaisuuteen! Mistä ihmeestä sikiävät nuo kaikki tuhon ennustukset, joita lehtien palstat ovat täynnä? Maailma saastuu, puhdas vesi loppuu, ihmiselle sopiva elintila maapallolla pienenee, metsät häviävät, uusia tappavia tauteja syntyy, sodat leviävät… Missä on se trollitehdas, joka syytää näitä juttuja ja aiheuttaa epärealistista toivottomuuden tunnetta? Kuka näistä jutuista hyötyy? Muutaman vuoden takainen uutinen kertoo: ”Tänään yli kahdella miljardilla ihmisellä enemmän on puhdasta juomavettä kuin 1990.” Oletko sinä lukenut tämän uutisen joskus? En minäkään. Minun piti se oikein kaivamalla kaivaa esiin, ja kuitenkin näitä juttuja, hyviä uutisia, riittää. Sinulla ja sinun lapsellasi on kaikki hyvä edessäpäin, elämällä on tarjota upeita mahdollisuuksia meille kaikille, kun vain niin haluamme.

 Tiedän, että on pariskuntia, jotka eivät suuresta toiveestaan huolimatta saa lapsia. Tämä juttuni ei koske heitä. Tunnen useita lapsettomia pariskuntia, nuoria ja vanhoja, ja tiedän, että asian hyväksyminen ei ole helppoa. Lämpimät ajatukseni teille.

Lutherin ja työterveyspsykologin ohjeita (kaamos)masennukseen

Tiistai 13.11.2018 - Pirkko Jurvelin

Lutherin ja työterveyspsykologin ohjeita (kaamos)masennuksen hoitoon

 

Se on täällä taas: kaamosmasennus! Se on kuin viides vuodenaika: syksy, kaamosmasennus, talvi, kevät ja kesä, eivätkä naistenlehdet, lääkäripalstat ja kirkasvalolaitteiden kauppiaat voi elää ilman sitä. Minä kyllä voisin. Kun kelloa siirretään tunti taaksepäin, kaamosmasennus hyppää loukostaan. Mehän olemme tähän tietysti tottuneet, mutta silti se paukahtaa eteen äkkiarvaamatta kuin joulu tai lihasjumi ankaran treenin jälkeen. Onneksi mokoman vaivan selättämiseksi on kehitelty monenmoisia ohjeita, neuvoja, käskyjä ja kehotuksia. Tänään tupsahti sähköpostiini ihan pyytämättä erään lääkäriaseman artikkeli siitä, miten kaamosmasennusta voi helpottaa. Työterveyspsykologit Maaret Punto ja Minna Kars olivat laatineet seuraavanlaiset ohjeet:

- Oma asenne on tärkeä. Älä suhtaudu pimeään nuivasti (pois se minusta!).

- Lisää energiatasoasi ulkoilemalla päiväsaikaan.

 - Liiku porukassa – pelaa ja tanssi.

 - Huolehdi monipuolisesta ravinnosta.

 - Nuku enemmän.

 - Suunnittele illoille ohjelmaa.

 - Huumori ja nauru ovat lääkkeitä, jotka auttavat tilanteeseen kuin tilanteeseen.

 - Säästä yksi lomaviikko vuoden pimeimpään aikaan.

 - Hemmottele itseäsi.

 - Mukaudu luonnon kiertokulkuun.

Edellisessä blogissa kirjoitinkin siitä, kuinka Luther kärsi toistuvista masennuskohtauksista. Kaamosmasennusta se ei varmaankaan ollut, vaikka myös keski- Saksassa valoisa aika lyhenee syksyn mittaan, mutta olipa masennuksen syy lopulta mikä tahansa (minä diagnosoin suolisto-ongelmat), sen nujertamiseksi myös Luther kehitti erilaisia neuvoja ja menetelmiä. Verrataanpa psykologien ja uskonpuhdistajan ohjeita.

Lutherin listasta putoavat pois heti liikunta (mitä se semmoinen on?), riittävä uni (ei ehdi), lomaviikko (never heard?), itsensä hemmottelu (vrt. edellinen vastaus). 1500-luvun Saksassa mukauduttiin mukisematta luonnon kiertokulkuun, koska muutakaan ei voitu, ja ruuan suhteen Luther oli kyllä erinomaisessa asemassa, koska hänen Katharina-vaimonsa oli erinomainen ruuankasvattaja ja –laittaja. Ruoka oli varmasti luomua.

Seuraavassa Lutherin teesejä masennuksen syystä ja hoidoista, lähteenä ”Pöytäpuheet” (”Tischreden”).

 - Kaikki surumielisyys, rutto ja raskas olo ovat peräisin Saatanasta… Surumielisyys on Paholaisen väline, jolla se saa paljon aikaan… Siispä rukoilkaa ahkerasti, ja jos olette surullisia, menkää uskovien kristittyjen luokse ja antakaa heidän lohduttaa teitä Jumalan sanalla.

- Jumala on luonut ihmisen yhteisöllisyyteen, ei yksinäisyyteen… Yksinäisyys johtaa surumielisyyteen. Kun ihminen on yksin, hän saa vihaisia ja raskasmielisiä ajatuksia, sillä yksinäisyydessään hän takertuu johonkin asiaan… ja ajattelee, ettei kukaan ole niin onneton kuin hän, ja että kaikilla muilla menee hyvin paitsi hänellä.

- Musiikki on Jumalan lahja, ei ihmisen keksintöä. Siksi se ajaa Paholaisen pois ja tekee ihmiset iloisiksi, ja sen parissa unohtuvat viha, siveettömyys, ylpeys ja muut paheet.

 - Luther kertoi tuttavastaan, joka oli vaipunut syvään masennukseen ja lopulta piiloutunut kellariin. Lopulta ei keksitty muuta keinoa, kuin kattaa kellariin herkullinen ateria, ja tämän pöydän ääreen asettui pappi aterioimaan. Nälkiintynyt mies tuli loukostaan, puhui papille ja maistoi ruokaa. Mies pyörtyi heikotuksesta, mutta virottuaan alkoi syödä ja juoda – ja melankolia oli ohi.

Lutherin ohjeet masennuksen hoitoon ovat siis:

 - Seurustele ja keskustele ystäviesi kanssa.

 - Muista yhteisöllisyys.

 - Harrasta musiikin kuuntelua tai musisoi itse.

 - Syö hyvin ja monipuolisesti.

Ja luonnollisesti uskonpuhdistajan tärkein teesi oli: Usko Jumalaan.