Itsenäinen ja vapaa?

Perjantai 4.12.2020 - Pirkko Jurvelin

Itsenäinen ja vapaa?

Jo lapsesta saakka minulle oli selvää, että Suomi on itsenäinen maa. Vasta aikuisiällä, vähä vähältä, minulle on selvinnyt, kuinka paljon uhrauksia tuon itsenäisyyden saavuttaminen on vaatinut, ja kuinka paljon työtä sen ylläpitämiseen on tarvittu ja tarvitaan yhä.

Jo lapsesta asti minulle oli selvää, että Suomen itsenäisyys ei kuitenkaan tarkoittanut täyttä vapautta. Lapsuuteni ja nuoruusiän ilmapiirissä oli pelkoa ja epäluottamusta, vanhempien ihmisten huokauksia ja epämääräisiä huomautuksia. Noottikriisin tunsin selvästi, vaikka en siitä tiennyt enkä ymmärtänyt, mutta tunsin sen. Konkreettinen lohdutus tuossa tilanteessa oli meille torniolaisille Ruotsin rajan läheisyys: Jos itänaapuri hyökkäisi maahamme, niin mehän juoksisimme Ruotsiin karkuun tuosta vain. Tai niin me ainakin ajattelimme, emmekä itse asiassa olisi olleet läheskään ensimmäinen sukupolvi, joka olisi käyttänyt hyväkseen kyseistä rajaa. No, jossakin vaiheessa (kutsutaanko sitä ”liennytykseksi” vai miten lienee?) lakkasin epäilemästä ja pelkäämästä, lakkasin myös miettimästä sitä, mitä voin sanoa ääneen Neuvostoliitosta/Venäjästä tai idänpolitiikasta yleensä.

Muistan kolme kokemusta vaihto-oppilasvuodeltani kolmesta eri maasta, ja kaikista niistä jäi mieleeni se ajatus, ettei itsenäisyys ole välttämättä sama asia kuin vapaus. - Lähdimme saksalaisperheeni kanssa joululomalla omalla autolla sen silloiseen Tsekkoslovakiaan. Perheen isä ja äiti olivat tutustuneet tuon ajan Länsi-Saksassa useampaan tsekkiloikkariin, ja yksi lomamatkan tarkoitus oli viedä lahjapaketteja (vaatteita, ruokaa jne) näiden nuorten miesten perheille. Asuimme hotellissa, ja yhteyshenkilömme Alfi tuli luoksemme sinne. Olimme yhdessä huoneessa, juttelimme jonkin aikaa niitä näitä, sitten Alfi osoitti sormellaan ylös kattoon samalla puhuen jotain yhdentekevää. Se oli selvä merkki: Siirryimme pois hotellista keskustelemaan ulos, koska Alfin mukaan huoneessa oli mikrofoneja, ja keskustelujamme kuunneltaisiin, sillä loikkareiden ja heidän perheidensä asioista ja suunnitelmista haluttiin tietoja. Sitä en tiedä, miten Alfi itse oli uskaltautunut yhteyshenkilöksi. Mitä suhteita hänellä oli ja minne?

Keväällä oli vuorossa lomamatka Kreikkaan. Perhe oli ottanut aikoinaan suojelukseensa kreikkalaisen Elefterian eli Elfin, jonka minäkin opin tuntemaan hyvin. Elfi opiskeli yliopistossa Kölnissä, mutta hänen sukulaisensa vierailivat isäntäperheeni luona ja samoin he vuorostaan Kreetalla Elfin perheen kotona. Ateenassa meillä oli sovittu tapaaminen erään paikallisen kirjailijan kanssa, joka oli perheen tuttu jo vuosien takaa. Olimme jälleen hotellissa, isä jututti vierasta tarjoilun lomassa ja kyseli maan poliittisesta tilanteesta. Kreikassa oli tehty sotilasvallankaappaus pari vuotta aikaisemmin, ja sen myötä ihmisten elämä oli muuttunut paljon. Tämä vanha perhetuttu ei uskaltanut sanoa mitään, ja kun isä huomasi, kuinka kiusallinen ja vaikea tilanne oli miehelle, hän vaihtoi puheenaihetta. Oliko mahdollista, että kyseinen henkilö epäili saksalaisperheen tarkoitusperiä? Vai pelkäsikö myös hän mikrofoneja?

Olin vaihto-oppilasporukan kanssa jonkinlaisella opintomatkalla silloisessa Länsi-Berliinissä. Tietysti halusin käydä myös Itä-Berliinin puolella, koskapa se oli mahdollista meille ”länkkäreille”. En muista enää, mitä kautta sitten tutustuin (olin jonkun toisen vaihto-oppilaan kanssa liikkeellä) kahteen itäsaksalaiseen nuoreen. Vietimme päivän yhdessä, ja kun oli aika lähteä lännen puolelle (passintarkastukset kaupungin itä- ja länsipuolella, metroon mentäessä ja sieltä poistuttaessa), nämä uudet tuttavamme saattoivat meitä vain vähän matkaa. He selittivät rehellisesti, etteivät uskaltaneet tulla kovin lähelle asemaa, ettei heitä yhdistettäisi länsimaalaisiin, ja näin saattaisi syntyä epämääräisiä väärinkäsityksiä heidän luotettavuudestaan. Ymmärsimme tilanteen tietysti, olihan meille pidetty muutama neuvoa-antava luento ennen matkaa.

Luulenpa, etteivät läheskään kaikki ns. ”länsimaisen sivistyksen” parissa elävät ihmiset ymmärrä, kuinka etuoikeutettuja me olemme saadessamme rypeä tässä yksilön ja ryhmien vapaudessa. Saamme ilmaista mielipiteemme suullisesti tai kirjallisesti täysin vapaasti, saamme tehdä ja toimia oman mieltymyksemme mukaan, ja jos epäonnistumme siinä tai tässä, meille ollaan tyrkyttämässä lähes ilmaista apua. Meitä suojaa laki, joka on niin liberaali, että se joskus tuntuu liialliselta. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka pitkä matka Oulusta on Haaparannalle, koska minä en pelkää itänaapuria. Tosin toivoisin kuitenkin, että Suomi liittyisi NATO:n jäseneksi, sillä tiedän, että tämä liittolaisuus takaisi useammalle tuttavalleni paremmat yöunet.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: itsenäisyys, vapaus, Tsekkoslovakia, Itä-Saksa

Sotapolku.fi

Lauantai 28.11.2020 - Pirkko Jurvelin

Sotapolku.fi

Lapsenlapseni, yliopistossa ensimmäistä vuottaan opiskeleva Saana, on erittäin kiinnostunut historiasta. On kyllä aika mielenkiintoista, mistä tällainenkin innostus voi olla peräisin, sillä me lähisukulaiset ja ystävät emme ainakaan ole syyllisiä. Kun minä olin juuri päässyt ylioppilaaksi ja ulkomaille suuntaamassa, oli olemassa kaksi asiaa, jotka eivät kuuluneet minun maailmaani: politiikka ja historia. No, ajan myötä myös nuo asiat ovat ruvenneet kiinnostamaan paljonkin, etenkin tuo historia.

Saana kysyi minulta, miksi hänen ukkiansa (=minun isääni) ei ole mainittu Sotapolku.fi-sivustolla. Hyvä kysymys ja hyvä vastaus: 1. En ole aikaisemmin kuullut kyseisestä sivustosta. 2. Isäni sotahistoria on jäänyt minulta jostakin syystä tuntemattomaksi, kun taas ukkini vaiheet sisäsällissodassa ovat hyvinkin tutut hänen kirjoittamiensa päiväkirjojen ansiosta (painettuna: ”Eestä vapauden – eestä kotimaan, Viljo Törmälän päiväkirjat sisällissodan ajalta”, Bod). Selitys oli varmasti hyvä, mutta Saanan kysymys alkoi vaivata minua, ja niinpä hain netistä esiin kyseisen sivuston. Totesin, että pystyn liittämään sinne helposti ukkini tiedot ja vaiheet sodan ajalta, koska minulla on tallella hänen sotilaspassinsa ja päiväkirjansa. Teen sen heti, kunhan… Siis ihan pian. Mutta mistä ihmeestä löydän tietoja isäni sotahistoriasta? Ja nyt tulee tunnustus: Olen lahjoittanut kaikki isäni sotapäiväkirjat Oulun kaupungin museolle, paperit on allekirjoitettu, siellä jossakin varastossa ne lepäävät. Miksi ihmeessä tein mokoman hullun teon? Kun sain kyseiset päiväkirjat haltuuni, tartuin niihin tietenkin valtavan innoissani. Pettymys oli suuri, kun löysin sivuilta säämerkintöjä, huomioita varhaisesta linnunlaulusta, sellaisia muistiinpanoja, joita voisi tehdä vaikka kesämökillä. Ei ollut dramaattisia taistelukuvauksia, joita olin tietysti odottanut, vaan kaikkein mielenkiintoisin anti olivat päiväkirjoissa olevat kuvat, joita joku sotakaveri oli taidokkaasti piirtänyt. Jospa joku tutkija kuitenkin joskus hyötyy niistä muistiinpanoista.

Mistä kysyvä saa tietoa? Kirjastosta! Menin kaupunginkirjastoon ja kerroin virkailijoille etsiväni tietoa tietyn henkilön sotahistoriasta. He tarttuivat auliisti asiaan, mutta sanoivat, että tässä saattaa mennä muutama päivä, tietoja piti hakea erilaisista tietokannoista ja yksityisistä kirjoista. Muutaman tunnin kuluttua minulle soitettiin, että on olemassa yksi kirja, josta kerrotaan Ilkka Törmälän sotahistoriasta, ja tuo kyseinen teos löytyy Kuopiosta. Tilataanko se tänne Ouluun? Kyllä vain! On meillä hieno kirjastopalvelu! Euron maksaa koko lysti.

Hieman lisätietoa sain vielä vanhoja valokuva-albumeita selaamalla. Niistä löysin kaksi kuvaa isän alokasajalta vuodelta 1940 sekä mielenkiintoisen otoksen, jossa oli kahdeksan lumipukuista miestä aseineen otsikkona ”Uhtualla 42, oma ryhmä”. Tästäkään en tiedä sen enempää, mutta muistan kyllä, kuinka isä silloin tällöin ilmeisen hyväntuulisena lauleskeli ”Eldanka-järven jää, se on taakse jäänyttä elämää...”

Tänään haudattiin Suomen viimeinen Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt. Presidenttimme sanoi hautajaisissa pitämässään puheessa:” Sodissa nousseen Suomen menestystarina on ainutlaatuinen. Meillä on kestävyyttä kohdata vaikeuksia ja uskoa niiden voittamiseen. Meillä on tahtoa puolustaa arvojamme ja maatamme. Tästä kaikesta ritari Tuomas Gerdt: Me kiitämme, me kunnioitamme ja me muistamme.” Nämä sanat voimme varmasti sanoa kaikille sodissamme taistelleille. Ja vielä sananen kaikille niille, joita menneisyys ei kiinnosta: Jos historian tapahtumat eivät innosta juuri nyt, niin joskus saattaa tulla aika, jolloin sinä olet valmis paneutumaan ja ottamaan vastaan tietoa niistä ihmisistä ja asioista, jotka ovat tehneet sinusta sinut.

P.s. Jään innolla odottamaan viestiä kirjastosta. Pian minä saan oppia isästäni jotakin aivan uutta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sukuhistoria, isovanhemmat

Puhelinsoitto

Tiistai 17.11.2020 - Pirkko Jurvelin

Puhelinsoitto

Ystäväni Joschka soitti minulle ja mainitsi samalla, että yhteinen tuttavamme, saksalainen Hannelore, täyttäisi vuosia seuraavana sunnuntaina. Kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa syntymäpäivä, sillä vaihto-oppilasvuoteni ”äiti” saavuttaisi 99:n vuoden kunnioitettavan iän. Olin pitänyt yhteyttä vaihtoperheeseeni vuosikymmenien ajan, alkuvuosien tiivis kirjeenvaihto oli muuttunut vähitellen postikorteiksi ja harvoiksi puhelinsoitoiksi. Kun perheen isä, Gottfried, kuoli, lähetin kirjeen, jossa kerroin, kuinka tärkeä henkilö tuo herttainen perheenisä oli ollut minulle vaihto-oppilasvuoteni aikana. Muistelin yhteisiä matkojamme, pyöräretkiämme ja keskustelujamme. Kuulin myöhemmin Joschkalta, että tuo kirje oli luettu ääneen hautajaisissa.

Tiedän, että Hannelore asuu yhä omassa kodissaan. Kotiapua käy päivittäin, ainoa, toisessa kaupungissa asuva poika silloin tällöin ja kasvattipoika aika usein. Yritin pariin otteeseen soittaa syntymäpäivänä, mutta en kuitenkaan saanut yhteyttä. Kokeilin seuraavana päivänä uudelleen, ja olin aika yllättynyt, kun Hannelore itse vastasi puhelimeen. Ääni oli niin tuttu sekä tuo viehättävä, saksalaisen kohtelias ja muodollinen puhetapa. Valitettavasti heti alussa kävi ilmi, ettei hän oikein hyvin ymmärtänyt puhettani (Joschkalta kuulin myöhemmin, että samoin on kun hän soittaa – ei siis ollut kysymys pelkästään minun suomalaisesta aksentistani, vaan myös huonoon kuuloon liittyvistä ongelmista). Ihmeellistä oli kyllä se, että kun Hannelore ymmärsi, kuka oli puhelimen toisessa päässä, hän muisti minut heti! Hän kiitteli kovasti yhteydenotostani ja kertoi juttelevansa mielellään sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet myös hänen miehensä Gottfriedin.

Aika lyhyeksi jääneessä puhelinkeskustelussa oli kuitenkin sellainen sanoma, etten unohda sitä varmasti koskaan. Kun tiedustelin ”äidin” vointia, hän vastasi suunnilleen seuraavilla sanoilla:” Minulla on turvallinen olo ja tunnen, että minusta huolehditaan hyvin. Minulta ei puutu mitään. Mitä muuta ihminen voi toivoa itselleen?” - Uskonnollista kieltä käyttääkseni voisin sanoa, että Hanneloren puhe oli ”voimakasta saarnaa”.

Mitä minulta puuttuu? Ei mitään, jos rupean ihan kunnolla pohtimaan. Kaikkea tarpeellista ja tarpeetontakin tavaraa löytyy, terveyttä on, perhe, ystäviä… Jos minulta kuitenkin joku kysyisi, että mitä minulle kuuluu, niin pakollisen ”ihan hyvää” viestin jälkeen alkaisin luetella isompia ja pienempiä asioita, joihin toivoisin muutosta. Luulenpa, etten koskaan tulisi vastanneeksi, ettei minulta puutu mitään, ja että minusta huolehditaan hyvin, vaikka tämä kaikki on ihan totta.

Pitääkö täyttää 99 vuotta, ennen kuin ymmärtää, että asiat ovat hyvin? Se on oikeastaan aika murheellista – mutta myös hyvin inhimillistä. Tai ehkäpä kyse on sittenkin luonteesta. Muistini mukaan Hannelore ei valittanut, vaan oli yleensä tyytyväinen, iloinen ja optimistinen, hän, joka oli pelastunut Berliinin kovista pommituksista. Tässä on minulle nyt pohtimista ja sulattelua. Opetus, jonka minulle antoi lähes satavuotias ystävä. Kiitos tästä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: puhelinsoitto, tyytyväisyys, korkea ikä

Late Bloomers

Keskiviikko 28.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Late Bloomers

Luin juuri Hector Garcian ja Francesc Mirallesin kirjoittaman kirjan ”Ichigo ichie – hetkessä elämisen taito japanilaisittain”. Mielenkiintoisia ajatuksia, japanilaisia teeseremonioita, hyviä ohjeita, helppolukuinen ja selkeä teos. Eräässä luvussa törmäsin minulle aivan uuteen termiin ”Late bloomers”, jonka voisi kääntää vaikkapa ”myöhään kukkivat”. Termiä käytetään henkilöstä, joka löytää lahjakkuutensa ja/tai kutsumuksensa vasta myöhemmällä iällä. Nämä ihmiset osoittavat vääräksi sen uskomuksen, että älykkyys olisi terävimmillään nuorilla aikuisilla ja vähenisi ihmisen ikääntyessä (tästähän on jo ihan tieteellistä näyttöä: ikä ja äly eivät ole tekemisissä toistensa kanssa). Late bloomereilla on elämänkokemusta ja kokemuksen mukanaan tuomaa tietoa, ja he kehittyvät ja uudistuvat jatkuvasti.

Englantilainen Harry Bernstain julkaisi 24-vuotiaana novellin, mutta alkoi vasta 93-vuotiaan kirjoittamaan esikoisromaaniaan ”Näkymätön muuri”. Teos julkaistiin vuonna 2007, jolloin Bernstein oli 96-vuotias. Tämän jälkeen kirjailija julkaisi vielä kolme teosta. Hän kuoli sadan yhden vuoden kunnioitettavassa iässä. New York Timesille antamassaan haastattelussa Bernstain sanoi:” Jos vain pysyy hengissä ja terveenä, Luoja yksin tietää, mitä kykyjä 90-vuotiaassakin piilee.”

”Ikä on vain numero”, sanotaan. Jokainenhan tämän lausahduksen tuntee, mutta kun katsoo ympärilleen, voi todeta, että se numero merkitsee paljon. Pitää olla rohkea ja varma itsestään, jos aikoo selättää tuon numeron merkityksen vaikkapa eläkkeelle jäätyään. Luin eräänä aamuna sanomalehden mielipidepalstaa. Eräs kirjoittaja ilmaisi närkästyksensä siitä, että eläkkeellä olevat hoitoalan työntekijät tulevat tekemään keikkatöitä ja näin veivät työmahdollisuuksia nuoremmilta. Seuraavassa lehdessä olikin työnantajan mielipide. Hän kiitteli näitä eläkeläisiä, jotka pelastivat heidät pahasta pulasta, koska nuoria työntekijöitä oli vaikea saada lyhyellä varoitusajalla. Niinpä niin.

Richard Karlgaard teki viisi vuotta kovaa tutkimustyötä, ennen kuin julkaisi kirjansa ”Late Bloomers, The Power of Patience in a World Obsessed with Early Achievement” (”Late Bloomers – Kärsivällisyyden voima maailmassa, joka pitää tärkeänä varhaisia saavutuksia”). Karlgaard arvostelee kovin sanoin USA:n ilmapiiriä, jossa nuoren on valmistuttava nopeasti ja aloitettava urakehitys varhain, ja ennakko-odotuksista poikkeavia yksilöitä pidetään lähinnä epäonnistujina. On mielenkiintoista, kuinka hän liittää asiaan tutkimustuloksen, jonka mukaan 95% maailmassa kirjoitettavista ADHD:n tarkoitetuista lääkemääräyksistä kirjoitetaan USA:ssa. Ei ole mahdollista, että Yhdysvaltojen populaatio olisi niin erityispoikkeavaa muun maailman asukkaisiin verrattuna, että se tarvitsisi tuon määrän noita lääkkeitä. Karlgaardin johtopäätös on, että lapset on saatava istumaan hiljaa oppitunneilla, ja jos ja kun näin ei tapahdu, heidät lääkitään rauhallisiksi. Ja tässä yhteydessä mainitaan Suomi:” Suomi tarjoaa mahtavan esimerkin. He eivät ala opettaa lapsiaan lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, ennen kuin nämä ovat seitsemänvuotiaita. He sallivat nuorten, joustavien aivojen kehittää uteliaisuuttaan, ennen kuin heidät istutetaan luokkaan ja aletaan opettaa.” Karlgaardin mielestä nuorella on oikeus kypsyä myöhään, ja olen aivan samaa mieltä. Mieleeni tulee useitakin tapauksia, jolloin nuori – useampia vuosia haahuiltuaan – löytää oman juttunsa, opiskelunsa, työnsä, elämänsä.

Mutta palataan vielä Japaniin, jossa on yleistä aloittaa ihan uusi elämä, kun työura on päättynyt. Garcia ja Miralles kertovat kirjassaan esimerkkinä tapaavansa rautatieasemilla usein kahdeksankymppisiä ja vanhempiakin turistioppaita, jotka neuvovat matkustajille aikatauluja, kertovat paikkakunnan nähtävyyksistä ja vaellusreiteistä ja tarjoavat muutenkin apuaan. - Haeskelin netistä henkilöitä, joita voisi hyvin kutsua ”myöhään kukkiviksi”. Kaikenlaisia listoja löytyi. Esimerkiksi: Frank Burgos, joka pidätettiin murhasta 94-vuotiaana ja Tony Randall, joka sai ensimmäisen lapsensa 76-vuotiaana, erityisiä saavutuksia, toki. Heidän lisäkseen löytyi tietysti myös mainittava joukko poliitikkoja, taiteilijoita ja talouselämän vaikuttajia. Mutta hei, ”late bloomer” voi olla omassa elämässään ihan omalla tavallaan, sinä päätät.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Late Bloomers, myöhään kukkivat, Ichigo Ichie

Koputa - edes!

Lauantai 24.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Koputa – edes!

Lähdin vierailulle tuttavapariskunnan luo yksityiseen hoivapaikkaan. Tiedän, että he maksavat molemmat koko eläkkeensä asumisesta, hoidosta, ruuasta, mutta kun vaatteitakaan ei tarvitse uusia, niin muuta rahantarvetta ei juurikaan ole. Lyhyesti: kaikki menee, mikä tulee .- Nyt olin liikkeellä aamupäivällä, vaikka yleensä olen ajoittanut vierailuni iltapäiväksi. Huomasinkin, että pariskunnan rouvan kanssa oli monenlaisia aamupesupuuhailuja, ja menimme katsomaan miehen kanssa hänen omaa huonettaan kerrosta alemmaksi. Siinä kävellessämme panin merkille, että miehellä ja eräällä henkilökuntaan kuuluvalla nuorella naisella tuntui olevan hiukan viileät välit. Kysymys oli kuulemma siitä, että miestä oli painostettu (kyseinen henkilö) muuttamaan huoneeseen, joka ei ollut vielä edes valmis. Huone oli mielestäni mukavan tilava mutta kalsea, ei todellakaan vielä sopiva yksin asuttavaksi. Muuten ajatus siitä, että itsenäisesti toimeen tulevilla asukkailla on oma kerros, huoneissa jääkaapit ja mitä lie, sitten kun tilat ovat valmiit, on mielestäni hyvä.

Palasimme takaisin pariskunnan yhteiseen huoneeseen. Rouvaa vietiin jälleen pesulle, ja minä rupesin lukemaan ystävälleni ääneen erästä häntä kiinnostavaa lehtiartikkelia. Äkkiä ovi riuhtaistiin auki, ja se sama nuori nainen, joka mulkoili miestä aiemmin käytävässä, tuli sisään, meni vessaan kolistelemaan jotakin, häipyi huoneesta ja mäiskäytti oven perässään kiinni. Sanaa sanomatta. Kysyin ystävältäni, että eikö täällä ole tapana koputtaa. ”Kyllä jotkut koputtavat, mutta tuo ei”, kuului miehen vastaus.

Sama tapahtui hetken kuluttua uudestaan. Samainen työntekijä tempaisi oven auki ja tuli sisään. Silloin kysyin häneltä, että eikö täällä ole tapana koputtaa. ”Ei aina muista”, oli hänen vastauksensa. Kyllä minä pahastuin. Kuinka törkeää, ilkeää, röyhkeää käytöstä! Kun menin kotiin, laitoin välittömästi sähköpostia hoivakodin esimiehelle. Kerroin tapahtuneen ja kirjoitin, että kyseinen paikka on näiden ihmisten viimeinen KOTI. Ei kukaan voi tulla sinun KOTIISI koputtamatta ovelle, ja asukkaan tervehtiminenkin kuuluu hyvään käytökseen. Henkilökunnan on kohdeltava asukkaita ystävällisesti, olipa tilanne mikä tahansa. Vastausta en ole vielä saanut, mutta mikäli sitä ei viikon kuluessa tule, palaan asiaan ja kysyn, mitä talossa on tehty henkilökunnassa piilevän käyttäytymisongelman korjaamiseksi.

Jokainen meistä haluaa asua kotona elämänsä loppuun saakka. Valitettavasti se ei kuitenkaan aina ole mahdollista. Tämän markkinaraon ovat monet yksityiset firmat huomanneet, eikä siinä ole mitään vikaa, jos hinta-laatu-suhde on kohdallaan. Kun maksat koko eläkkeesi (ja sukulaiset loput) tästä palvelusta, olet oikeutettu saamaan hyvää, ystävällistä, lämminhenkistä hoitoa. Kun puhuimme ystäväpariskunnan miehen kanssa asiasta, hän sanoi, että hänen vaimonsa piti erityisesti kolmesta hoitajasta. Nämä kaikki olivat vanhempia ihmisiä. Ja rehellisyyden nimessä minun on sanottava, että olen tavannut kyseisessä talossa jo pitkään siellä käytyäni monenlaisia työntekijöitä. Kysymys kuuluu: Kuinka vaikeaa on olla ystävällinen?

Äitini luona kävi hänen viimeisinä vuosinaan kolme hoitajaa päivässä. Äiti pystyi olemaan kotona, koska veljeni asui hänen kanssaan. Näistä monista hoitajista jäi mieleeni yksi ainoa: Hän oli thaimaalainen nainen. Kerran hän vei äitini pyörätuolissa pihalle, he olivat poimineet tuomenoksia, jotka tuoksuivat ihanasti sisällä maljakossa. Tämä työntekijä oli välittävä, lämmin. Hänen ei tarvinnut teeskennellä ystävällisyyttä, sillä ilmeisesti se kulttuuri, josta hän tuli, opetti vanhempien kunnioittamista. Ihana ihminen!

Vanhustenviikkoa vietettiin 4.-11.10.2020 teemalla ”Onni on vanheta”. Enpä taida kommentoida mitenkään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: laitoshoito, vanhus, ystävällisyys

YK:n agenda 21/2030

Tiistai 20.10.2020 - Pirkko Jurvelin

YK:n agenda 21/2030

Seurasin erästä keskustelua facebookissa. Kyseessä oli Espanjassa asuvien suomalaisten ryhmä, ja muuan äiti laittoi hyvin ärsyyntyneen kommentin siitä, kuinka espanjalaisessa koulussa lasten oli käytettävä kasvomaskia koko koulupäivän ajan, ja että tämän lisäksi koululaiset joutuivat istumaan pleksien takana. Äiti oli kovin tuohtunut (hän oli videoinut sanomansa), mutta niinpä aloitusta seurannut keskustelukin oli aika lailla kärjistynyt. Oman lisänsä kommentteihin antoivat joidenkin henkilöiden taholta tulevat huomautukset siitä, että nykyinen tilanne ei ole mikään yllätys, ja että koronaviruspandemia oli ylemmältä käsin ohjailtua touhua. Toistamiseen viitattiin YK:n agendaan 21/2030 (21. = vuosisata). Asia rupesi minua kiinnostamaan, mutta kun seuraavana päivänä palasin keskusteluun, kaikki viestit oli poistettu. Oli kai ollut liian rajua menoa – ja niin olikin.

Siis mitä? Googlettelin, ja tuloksena oli kaikenlaista sekavaa. YK:n jäsenmaat ovat sopineet syyskuussa 2015 kestävän kehityksen tavoitteista ja toimintaohjelmasta. Tavoitteena on poistaa äärimmäinen köyhyys sekä ottaa tasavertaisesti huomioon ympäristö, talous ja ihminen. Periaatteena on, ettei yhtään maata, kansaa tai ihmistä jätetä kehityksessä jälkeen. Tämä on siis agendan sisältö supertiivistettynä. Yritin lukea artikloita ja ties mitä pykäliä tarkemmin, mutta teksti oli kyllä yhtä diipadaapaa: Pyritään ja tavoitellaan ja halutaan, mutta mitään konkreettista ei jää käteen. Ihan sama, jos sanoisin uuden vuoden aattona, että vuoden kuluttua painan kymmenen kiloa vähemmän, mutta se siitä sitten (ja vuoden kuluttua painaisin viisi kiloa enemmän). Siis voisimme sanoa, että kiva agenda, mutta joo, joo.

Mitä haittaa tällaisesta agendasta sitten voi olla? Saahan hyviä tavoitteita kirjata ylös, vai? Näyttää siltä, että aika monet tahot ovat tulkinneet kyseisen toimintaohjelman kuitenkin siten, että koko maailman ihmiset halutaan alistaa yhtenäiseksi, tahdottomaksi massaksi, jota ohjailee (ja omistaa) tietty vauras eliitti.

”Meillä on edessämme mahdollisuus takoa itsellemme ja tuleville sukupolville Uusi Maailmanjärjestys, maailma, jossa laillisuusperiaate, ei viidakon laki, hallitsee valtioiden käyttäytymistä. Kun onnistumme, ja me tulemme onnistumaan, meillä on oikea mahdollisuus tähän Uuteen Maailmanjärjestykseen, järjestykseen, jossa uskottava Yhdistyneet Kansakunnat voi käyttää rauhanturvaajarooliaan täyttääkseen YK:n perustajien lupaukset ja vision.” George H.W.Bush. - No, huh, tuo kyllä jo kuulostaa aika määräävältä.

Koska suomeksi tämän agendan vastustajista tai vasta-ajatuksista ei juurikaan löytynyt tietoa (hmh, miksi?), vaihdoin kieltä, ja jopas rupesi löytymään tekstiä. Noukin ajatuksia tässä yhdestä artikkelista (kirjoittaja Tom Deweese), jossa lähinnä tiedotetaan siitä tosiasiasta, että Green New Deal = ympäristöasioita ajavat erilaiset järjestöt ja liikkeet ovat itse asiassa YK:n agendan toimeenpanijoita.

- Agendan nimissä elämäämme tullaan kontrolloimaan, miten ja missä elämme, mitä työtä teemme, mitä kulkuneuvoja käytämme ja mitä syömme.

- Vähitellen autojen ja lentokoneiden käyttö tulee niin kalliiksi ja vaikeaksi, että ihmisten on siirryttävä käyttämään muita kulkuneuvoja (esim. polkupyörä). Tämä taas vaikuttaa jokaisen elämään suuresti.

- Energian kulutuksen vähentämisen nimissä ihmisten, toimistojen ja tehtaiden toiminta otetaan kontrollin alle.

- Ympäristön suojelun nimissä lihantuotanto lopetetaan vähitellen kokonaan ja maidonkulutusta tarkkaillaan.

- Näiden toimenpiteiden johdosta työpaikat suuri osa työpaikoista häviää. Kaikki tämä johtaa nykyisen elämäntavan täydelliseen hajottamiseen.

Ilmastonmuutos on siis yksi osa tätä suurta vedätystä, ja me kiltit ja herkkäuskoiset joudumme tietysti kärsimään. Klaus Miehling on kirjoittanut aiheesta pitkän ja erittäin mielenkiintoisen artikkelin, jossa hän todisti, että ilmastonmuutos on suuri bluffi, jonka tarkoitus on viedä ihmisten ajatukset muualle, pois siitä, mitä todella on tapahtumassa. Hän lainaa Wolfgang Schäublen (saksalainen CDU:n poliitikko) sanoja: ”Tänä globaalisaation aikana kansallisvaltiot eivät ole enää hyödyllisiä, kun yritetään ratkaista ongelmia tai edistää asioita tehokkaasti.”

Nyt päästään jälleen covid-viruksen luomaan sekasortoiseen maailmaan. Koska tämä (tilattu) virus on saanut koko ihmiskunnan polvilleen, yhtäläiseen kurjuuteen, niin YK:n agendalla on mahdollisuus astua kuvaan ja alkaa muokata ihmiskunnasta tavoitteenmukaista, yhtenäistä, tasapäistä, ylhäältä johdettavaa massaa = koko maailman käsittävä Pohjois-Korea. Eikä tämä olisi onnistunut ilman koronaa. Kuka sen tilasi ja mistä? Kuka meitä pian johtaa ja mihin?

P.s. En ota vastuuta tekstin asiasisällön totuudenmukaisuudesta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: YK:n agenda, ilmastobluffi, eliitti

Jätä jälkeesi sanoja

Torstai 15.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Jätä jälkeesi sanoja

Minulla on ollut onni ja mahdollisuus saada lukea ukkini kirjoittamia yli sata vuotta vanhoja päiväkirjoja. Nämä kirjoitukset sisällissodan ajalta panivat minussa alkuun prosessin, joka jatkuu yhä. Luettuani ukkini tekstit, aloin etsiä tietoa kyseisestä ajanjaksosta Suomessa, tapahtuneen syitä ja seurauksia, olen tutustunut ihmiskohtaloihin sekä myös jääkäriliikkeeseen – ja käyttänyt kaikkea löytämääni tietoa omassa tuotannossani. En usko, että ilman tätä henkilökohtaista sidettä tuohon aikaan olisin koskaan edes kiinnostunut kyseisestä ajanjaksosta Suomen historiassa.

Tätini kuoli 16-vuotiaana keuhkotautiin 1930-luvulla. Hänen päiväkirjansa kertovat vahvasta tytöstä, joka ei ilmeisesti ymmärtänyt oman tilanteensa vakavuutta, tai sitten hän oli poikkeuksellisen rohkea nuori nainen. Itkin useaan otteeseen, kun luin hänen muistiinpanojaan – tiesinhän, mitä oli tulossa. Iloinen, vahva, reipas – en olisi pystynyt samaan tuossa tilanteessa. Opin häneltä paljon, opin paljon myös itsestäni.

Kun sain käsiini isäni sota-ajan päiväkirjat, olin todella innoissani. Ne tuottivat minulle kuitenkin jonkinlaisen pettymyksen, sillä sivuilla oli lähinnä merkintöjä vallitsevasta säästä, sodasta ei ollut juurikaan mainintoja, mutta muistiinpanot oli kuvitettu hauskasti – erään korsutoverin tuotoksia. Tämä isäni kirjoittama runo on jäänyt mieleeni:

”Isän pikku Piikkuli leikkii sekä laulaa.

Kun isä tulee koulusta, hän hyppää isän kaulaan.”

En muista, missä yhteydessä isä tuon tekstin kirjoitti, olin joka tapauksessa pieni koululainen silloin. Tuo runo on aarre.

Minun lapsuudessani ei ollut vielä sellaisia ystäväkirjoja, joita nyt voi ostaa kaupasta. Minulla oli kuitenkin aika iso, mustakantinen vihko, johon luokkatoverini kirjoittivat itsestään ja liimasivat vielä valokuvankin muistoksi. Se vihko on täynnä tärkeitä sanoja ja ajatuksia!

Sain kahdeksan vuotta sitten äitienpäivälahjaksi punaisen muovikansion, joka oli kahden nuorimman tyttäreni tekemä. Ensimmäisellä sivulla oli teoksen otsikko:”Äitiinsä tulleita”, sivun kuvituksena oli kirjapino ja selvennyksenä seuraava teksti:

Kirjoittajat: tyttöjen nimet

Painopäivämäärä: 13.5.2012

Kustantaja: Kotikustannus Oy

Painos: Ensimmäinen

Tämän kirjan sisältö koostuu teksteistä, joita tytöt olivat kirjoittaneet ala-asteella. Ilmeisesti he olivat säilyttäneet joitakin tarinavihkoja ja kopioineet juttunsa sieltä ja vielä hienosti tulostaneet kaiken. Aivan mahtava teos! Toista painosta ei kuitenkaan ole vielä ilmeisesti otettu.

Sanotaan, että yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. En ole tästä ajatuksesta täysin vakuuttunut. Kuva kertoo paljon siitä, mitä sinä näet, siis pintaa, mutta se ei kerro sitä, mitä ihmisen sisällä on. Tämän vuoksi arvostan sanoja, vanhoja, uusia, helppoja, vaikeita, kauniita ja outoja, ymmärrettäviä ja ajatustyötä vaativia, kaikenlaisia sanoja, sillä ne kertovat meistä itsestämme. - Luulen, että nykyisin aika harva pitää päiväkirjaa. Olen kirjaesittelyissä usein kysellyt, kuinka moni on joskus kirjoitellut asioita muistiin päiväkirjoihin, ja monen kuulijan käsi on noussut. Silloin olen antanut heille ehdottoman kiellon: niitä ei saa hävittää, vaikka mieli joskus tekisi. Mutta ei sinun tarvitse tuottaa tekstiä päiväkirjan muotoon, jos se ei tunnu omalta jutulta. Voit kirjoitella ajatuksia ja tapahtumia kalentereihin, ehkä pidät vieraskirjaa, lähetät postikortteja ja kirjeitä, tuhraat muistilappuja, säilytät kouluaikaisia vihkoja, joissa on juuri niitä merkityksellisiä sanoja, joita jätät jälkeesi. Tietysti tekstiäsi voi löytyä koneeltasi, muistitikulta, pilvestä, mutta jos ne jostakin syystä häviävät...

Juttelimme taannoin polttohautauksesta. Minä ja poikani ilmoitimme ehdottomana mielipiteenämme (=käskynämme), että meitä ei sitten saa polttaa. Kerroin sääliväni niitä arkeologeja, jotka muutaman sadan vuoden kuluttua kaivavat hautausmaita, eivätkä löydä mitään, mikä kertoisi 2000-luvun ihmisistä ja aikakauden hautaustavoista, koska vainajista ei löydy minkäänlaisia jälkiä. Mielestäni sanojen säilyttämisellä on sama merkitys: Ne säilyvät aarteina ja tutkimisen kohteina niiden tuleville lukijoille.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: päiväkirja, muistot, kirje

Kaleva - missä on kriittinen journalismi?

Sunnuntai 11.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Kaleva – missä on kriittinen journalismi?

Sunnuntaina 8.10.2020 sanomalehti Kaleva julkaisi kolmen sivun mittaisen artikkelin, jonka otsikko oli: ”Näkymättömät lapset”. Lehtijutun oli kirjoittanut Hanna Kuonanoja, joka on Oulussa työskentelevän Lännen Median lukemistoimituksen toimittaja. Kirjoitus alkaa pitkällä kuvauksella Aino-nimisestä henkilöstä, joka on kokenut jääneensä elämässään – niin aikuisena kuin lapsena – huomiota vaille, koska on sattunut syntymään suureen vanhoillislestadiolaiseen perheeseen. Ainon tuntemukset tiivistyvät artikkelissa seuraavasti:”Aino koki, että omat tarpeet eivät olleet tärkeitä. Jonkun muun tarpeet menivät aina edelle.”

Ulla Pilvijärven tekemä pro gradu- työ Helsingin yliopistolle valmistui viime keväänä. Pilvijärvi on itsekin monilapsisen lestadiolaisperheen lapsi, joten kokemuspohjaa ja kiinnostusta aihetta kohtaan löytyy. Kaleva oli antanut tälle artikkelille tilaa kolmen sivun verran, ja tartuin mielenkiinnolla tekstiin. Teema kiinnosti monestakin syystä, mutta täytyy heti todeta, että valitettavasti lukemisen jälkeen jäi tyhjä olo. Tutkimustulokset olivat sekavia: Toisaalta lapsi on saattanut kokea jääneensä huomiota vaille ja joutuneensa lapsenhoitajan tai taloudenhoitajan asemaan, toisaalta kerrotaan, että kyselyyn osallistuneet pitivät kuitenkin lapsuuttaan turvallisena ja hyvänä.

Seuraavaksi artikkeli hyppää Turun yliopiston kasvatuspsykologian professorin Niina Junttilan haastatteluun, ja tämä ilmoittaakin ensimmäiseksi, ettei näkymättömyyden kokemus rajoitu lestadiolaisuuteen eikä monilapsisiin perheisiin. Nyt tekstin kirjoittaja (Kuonanoja) pääsee laveasti selvittelemään ostrakismin käsitettä, joka tarkoittaa sitä, että ”jätetään näkemättä, vastaamatta kysymyksiin tai antamatta puheenvuoroa tai jotenkin unohdetaan, että toinen on olemassa.” Jokainen voi ymmärtää, kuinka vahingollista tuollainen käytös on lapsen kehitykselle. - Jutussa mainitaan, että Aino on puhunut näkymättömyyden kokemuksistaan myös perheen toisten lasten kanssa. Osalla heistä on samanlaisia kokemuksia, osalla ei. Kolmannen lehtisivun alaosa olikin sitten täytetty lainauksilla haastateltavien vastauksista.

Jutun luettuani minulle tuli mielikuva siitä, että tyhjästä oli pitänyt nyhjäistä kolme sivua täyteen tekstiä. Tämän vuoksi Ainon tuntemuksia ja ajatuksia oli kuvattu ja kerrottu eestaas ja taastaas. Tieteellisestä näytöstä ei puhuttu mitään, ja missä luurasi verrokkiryhmä eli suurten ei-lestadiolaisten perheiden lapset? Millaisia kokemuksia heillä mahtaa olla? Onneksi Kaleva julkaisi seuraavana keskiviikkona uskonnon ja psykologian opettajan Sirkku Kinnusen vastineen kyseiseen artikkeliin otsikolla ”Jokaisella lapsella on oikeus tulla nähdyksi”. Lainaan suoraan Kinnusen tekstiä, jossa hän selventää mittavan artikkelin kohteena ollutta tutkimusta.

”Artikkelissa käytettiin lähteenä Ulla Pilvijärven pro gradu-tutkielmaa. Opinnäytetyössä on käytetty menetelmänä ns. fenomenologis-hermeneuttista suuntausta, jossa pyrkimyksenä on kuunnella empaattisesti tutkittavien ajatuksia ja kertoa, mitä he ovat kokeneet. Aineistona Pilvijärvellä on ollut kahdeksan (!) lestadiolaisuudesta erkaantunutta haastateltavaa. Näistä viisi on vanhoillislestadiolaisia ja kolme esikoislestadiolaisia. Haastateltavat Pilvijärvi on löytänyt sosiaalisen median suljetuista ryhmistä, jotka on suunnattu eri uskonnollisista liikkeistä lähteneille tai lähtöä harkitseville. Pilvijärven opinnäytetyö antaa äänen hänen haastateltavilleen, mutta sitä ei voi yleistää koskemaan kaikkia lestadiolaisia.”

Voi, voi, Kaleva, kuinka tarkoitushakuinen, hömppäartikkeli tärkeästä aiheesta! Älkää enää sortuko tuohon halpaan! Mieluummin vähemmän ja kriittisesti tuotettua faktatekstiä! Mutta kai se niin on, että täällä Pohjois-Suomessa uskotaan tiettyjen otsikoiden tuovan lisää lukijoita ja klikkauksia, mutta ei se ihan niin kuitenkaan mene. Kyllä me täällä pohjoisessa osaamme arvostaa ammattitaitoa, eihän me olla tyhmiä.

Ja kauniiksi lopuksi tutkimustulos, jonka mukaan 100 % tutkimukseen osallistuneista oli sitä mieltä, että Pirkko Jurvelin on mukava ihminen. Koska haluan olla rehellinen, niin myönnän, että kysely tehtiin kaikille lapsilleni (9), eikä kukaan kehdannut vastata kieltävästi. Se on faktaa nyt! Taidan tarjota aiheesta 3-sivuisen artikkelin Kalevaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kaleva, Pilvijärvi, lestadiolaisuus, fakta

Kannattiko pelätä?

Lauantai 10.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Kannattiko pelätä?

Muistan erään radion uutislähetyksen kauan, kauan sitten. Oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja paikalla olleita haastateltiin. Heiltä kysyttiin, että olivatko he pelänneet kyseisessä tilanteessa. ”Minä en pelkää mitään”, vastasi eräs mies varmalla äänellä. Tuo vastaus jäi mieleeni, koska se oli niin vakuuttavasti sanottu, ja ihmettelin ja ihailin ihmistä, joka ei pelkää mitään. Liekö tämä pelkäämättömyys sitten ollut luonteenpiirre vai opittua itsehallintaa, joka tapauksessa kadehdittava ominaisuus.

Kirjoitin päiväkirjaani seuraavanlaisen tekstin 23.1.1968:

” Äsken oli pää täynnä ajatuksia, mutta nyt, kun otin päiväkirjani esiin, ne hävisivät. Ehkä jotain sentään vielä löytyy.

Luen latinan kokeisiin. Ne on huomenna, ja minun pitää kerrata melkein koko kielioppi. Mä tykkään latinasta, se on kivaa. Kokeita ei kuitenkaan tarttis olla.

Luin juuri Koti-Postista, että eräs ennustaja ennusti, ettei sota tule tänä vuonna, vasta muutaman vuoden kuluttua. Se on maailmansota. Vuonna 2000 on kuulemma ihmisiä paljon vähemmän kuin nyt. Se onkin parempi: ei ole nälkää. Oli jotenkin helpottavaa lukea, ettei se olekaan tänä vuonna. Vasta joskus. Turha lohdutus oikeastaan, koska se kuitenkin tulee. Aivan samoin kuin hammaslääkärissäkäynti. Mulla oli vain yksi reikä. Sanottiin, että kahden viikon kuluttua se korjataan. Minä inhoan hammaslääkärissäkäyntiä. Olin onnellinen! Kaksi viikkoa! Sehän on hirveän pitkä aika.

Huomenna on kulunut ne kaksi viikkoa. Niin pian! Huomenna istun hammaslääkärin tuolissa, ja poran ääni ujeltaa korvissa. Tuntuu kuin koko leukaluu porattaisiin irti. Niin. Ei muutama vuosikaan ole pitkä aika. Ne menevät ohi, melkein juoksevat. Miksi välitän jonkun ennustajahöppänän sanoista? Siksi, että olen atomiajan lapsi! Minä tunnen sisimmässäni, että sota tulee. Sodan täytyy tulla! Sen jälkeen on ihmiskunta puhdistunut. Niin kuin luonto sateen jälkeen.

Puhuimme Liisan (sisko) kanssa sodasta.

- Miksi pelkäät sitä? Minä olen aina ajatellut sen olevan Jumalan rangaistus ihmiskunnalle, sanoi Liisa.

Samoin ajattelen minäkin, mutta pelkään rangaistusta. Ennustajakin sanoi:”Pahat ihmiset tuhoavat itsensä. Niin se on, luulen...”

Hei, nuori, pelokas tyttö! Minulla on sinulle hienoja uutisia: Se sota ei syttynyt koskaan, hurraa! Toki maailma on kokenut monenlaisia muita vaikeuksia, mutta suurin niistä onnettomuuksista – sota täällä Euroopassa – ei koskaan toteutunut.

Ja mitä tulee siihen hammaslääkäri-asiaan: Olin hyvin hämmästynyt lukiessani, että pelkäät hammaslääkäriä. Siis mitä? Minua ei voisi vähempää kiinnostaa koko juttu, mutta käyn toki säännöllisesti korjauttamassa hampaani. Se vain on niin tylsää, siis istuskelu suu ammollaan ja kattoon tuijottaminen. Olenkin esittänyt vakituiselle hammaslääkärilleni, että kattoon asennettaisiin vastaanotin, josta asiakas voisi aikansa kuluksi katsella uutisia, sarjoja tai mitä tahansa.

Ja lohdutukseksi nuorelle tytölle vielä päiväkirjamerkintä 10.2.1968:

”Menin hammaslääkäriin. Hän alkoi tarkistaa hampaitani ja huomasi, ettei minulla ollutkaan yhtään reikää. Että tajuaisi, kuinka suuri vitsi tämä onkaan, on luettava edellisen aukeaman vertaus hammaslääkäristä ja maailmansodasta.”

Niinpä niin. Franklin D. Roosevelt on sanonut viisaasti:” Ainoa, mitä meidän pitää pelätä, on pelko.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pelko, sota, hammaslääkäri

Saunahaastattelu

Sunnuntai 4.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Saunahaastattelu

Der Spiegel-lehdessä oli korona-ajan saunomista koskeva haastattelu. Asiantuntijana oli Rolf-A. Pieper, Saksan Sauna-yhdistyksen toiminnanjohtaja.

Spiegel: Herra Pieper, saunakausi on alkanut. Milloin Te olette viimeksi käyneet saunassa?

Pieper: Toissa päivänä kotonani.

Spiegel: Onpa hienoa, kun on kotona oma sauna.

Pieper: Minä olen yksi niistä 1,7 miljoonasta saksalaisesta, joilla on oma sauna. Viime viikolla kävin yleisessä saunassa Schleswig-Holsteinissa, Brandenburgissa.

Spiegel: Teidän täytyy varmasti jo ihan viran puolesta käydä eri saunoissa, olettehan Sauna-yhdistyksen toiminnanjohtaja.

Pieper: Kävisin kyllä muutenkin. Kotona pitää tilat puhdistaa itse, ja seurakin puuttuu.

Spiegel: Mutta – korona?

Pieper: Saunat eivät ole sen vaarallisempia kuin muutkaan julkiset tilat. Niitä pestään ja desinfioidaan useammin ja perusteellisemmin kuin ravintoloita ja vaatekauppoja.

Spiegel: Virologit ovat sanoneet, ettei koronan leviämistä saunomisen yhteydessä ole tutkittu.

Pieper: Tästä on kokemusperäistä tietoa. Minun tietooni ei ole tullut koko maan laajuudelta yhtäkään tapausta, jossa joku olisi saanut viruksen saunomisen yhteydessä. Ei siis yhtään tapausta tänä aikana karanteenista tähän päivään.

Spiegel: Sachsen-Anhalt avasi saunansa toukokuun lopussa, Bremen vasta syyskuun alussa.

Pieper: Tämä ei vaikuta mitenkään asioihin. Mecklenburg-Vorpommernissa, Berliinissä, Brandenburgissa ja Sachsenissa voi saunoa, mutta löylyn heittäminen on kielletty. Kahdeksassa muussa osavaltiossa löylyn heittämisestä ei puhuta mitään, yrittäjät toimivat kuten parhaaksi näkevät. Bayerissa saa heittää löylyä, mutta pyyhkeiden (=wedeln) heiluttaminen on sallittua vain viranomaisen luvalla. Siksi meillä onkin saunaturisteja.

Lyhyt ja naseva haastattelu, eikö? Minulle tuotti päänvaivaa verbi ”wedeln”, ja kun lopulta sain sen käännettyä, niin ei meinannut lystistä tulla loppua. Nyt siis tiedän, että kun saksalaisessa saunassa heitetään löylyä, niin jonkun (asialle omistautuneen) täytyy heiluttaa pyyhettä kiukaan lähellä, jotta lämpö leviäisi tasaisesti kaikkialle. Siis ihan oikeasti. Katsoin youtubesta videoita, joissa totiset saksalaiset esittivät pyyhkeineen erilaisia tekniikoita, ja mieleeni tuli kyllä amerikkalaiset cheerleaderit lippuineen. Ei näitä tosikkoja – siis asialleen omistautuneita saunaharrastajia – voinut nauramatta katsella. Nyt minä tiedän senkin, että hyvässä yleisessä saunassa on ”saunamestari”. Eräs rouva kertoi, kuinka tärkeää on, että saunamestari tervehtii asiakkaita kohteliaasti ja osaa myös oikeat pyyhkeenheilutustekniikat. Ja jotta kaikki sujuisi niin kuin pitää, netistä löytyi myös seitsemän kohdan ohjelma siitä, miten löylyä tulee heittää oikeaoppisesti.- Minä napsautan pian saunan päälle, sillä meillä kylvetään joka ilta. Kutsuisin mielelläni Herr Pieperin tänne saunomaan, mutta kun ei meidän kerrostalokoppisaunassamme mahdu heiluttelemaan pyyhettä. Kun heittää löylyä, niin se on sekunnissa levinnyt koko saunaan, ja siinä sitä sitten ollaan – rennossa suomalaisessa saunassa, jossa löyly kulkee omia ratojaan ja aikojaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Rolf Pieper, saunominen, wedeln

Tarvitsemmeko uutta uskonpuhdistusta?

Lauantai 3.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Tarvitsemmeko uuden uskonpuhdistuksen?

Oulun seurakuntalehdessä, Rauhan Tervehdyksessä, Kiimingin kirkkoherra ja kyseisen lehden hallituksen puheenjohtaja kertoo tuntemuksistaan Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen johdosta. Tämän päätöksen mukaan ”hiippakunnan papisto on piispan ja tuomiokapitulin erityisen ohjaus- ja valvontavallan alaista.” Ilmoituksessa on siis vastaus kysymykseen, voiko yksityinen pappi vihkiä samaa sukupuolta olevia henkilöitä, vaikka se ei ole kirkkojärjestyksen mukaista. Yksittäiset papit (jopa jokunen piispakin) ovat suorittaneet kyseisiä vihkimisiä, vaikka ovat pappisvalassaan sitoutuneet muuhun. Niemelä toteaakin hyvin:”Jokaisella yhteisöllä on järjestyksensä, myös kirkollamme. Sitä on viranhaltijoiden, myös pappien noudatettava.

Lehden seuraavassa numerossa oli kaksikin vastinetta Niemelän kirjoitukselle. Mirja-Liisa Sassi-Puitti aloittaa vastineensa siteeraamalla Jeesuksen sanoja Matteuksen evankeliumin luvussa 19, jae 6:”He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”. Jostakin syystä kirjoittaja oli napannut kyseisestä evankeliumin kohdasta tekstiinsä vain yhden jakeen, jonka sisältö yksinään ei avaa asiaa. Matteus 19:”Ja kun Jeesus oli lopettanut nämä puheet, lähti hän Galileasta ja kulki Jordanin tuota puolta Juudean alueelle. Ja suuri kansan paljous seurasi häntä, ja hän paransi heitä siellä. Ja fariseuksia tuli hänen luoksensa, ja he kiusasivat häntä sanoen:”Onko miehen lupa hyljätä vaimonsa mistä syystä tahansa?” Hän vastasi ja sanoi:”Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa” loi heidät mieheksi ja naiseksi” ja sanoi:”Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi? Niin eivät he enää ole kaksi vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” - On sanomattakin selvää, että kontekstistaan irrotettu ajatus kääntyy tässä päälaelleen.

Sassi-Puitti ilmoittaa tekstissään myös, että ”Jumalan yhdistämiä ovat myös avoparit”sekä ihmettelee, että ”voisivatko kaksi ihmistä edes vastustaa rakkautta, joka syttyy heidän välilleen?”Myös hän kyselee, eikö Jumalalla ole valtaa estää tällainen (rakkaus), jos hän ei sitä haluaisi sallia.

Olli Kohonen kirjoitti myös vastineen Niemelän pääkirjoitukseen. Kohonen sanoo:”Näyttää nimittäin siltä, että esimerkiksi täällä Oulun seudulla ihan tavallisten ihmisten välinen rakkaus asetetaan jyrkän eriarvoiseen asemaan heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella.”

1500-luvun alkupuolella Saksassa eli ja vaikutti Martin Luther-niminen munkki. Munkkiuden ja raamatun käännöstyön myötä hänelle selvisi, kuinka kauas katolinen kirkko oli etääntynyt raamatun opista. Uskonpuhdistus eli reformaatio sai alkunsa yhden munkin ja papin, myöhemmin perheenisän, toimesta. - Olisiko aika palata jälleen tutkimaan raamatun tekstejä? Mitä siellä asioista sanotaan? Aivan niin, eihän se enää käy. Nyt ihmiset ilmoittavat, että kirja on aikansa elänyt, liian vanha, kulttuuri aivan muuta kuin meillä täällä, ei siihen voi peilata nykyaikaa. Ja voi kuitenkin.

Kirkossamme on tällä hetkellä paljon uudistajia. He haluavat muuttaa kirkon oppia sen mukaan kuin helpoimmalta/kätevimmältä/sopuisimmalta tuntuu. Kirkko ei kuitenkaan kaipaa sellaisia uudistuksia, jotka perustuvat ihmisen omaan mukavuudenhaluun, vaan oikeasti se tarvitsee nyt uskonpuhdistajaa. Kukaan ei kuitenkaan halua panna itseään likoon, sehän nyt on selvä. Ei Martin Luthereita ilmesty tuosta vain, rohkeita henkilöitä, jotka ovat valmiita taistelemaan puhtaan opin puolesta. Ei, ei uskonpuhdistajia löydy, mutta uskon uudistajista ei ole pulaa.

Olen usein tuntenut ahdistusta siitä, luterilaisen opin mukaista uskoa vähätellään ja panetellaan sekä kirkon piirissä että sen ulkopuolella. Onko niin, että minun on lähdettävä kirkosta ja jätettävä se näille uudistajille, jotka haluavat muokata siitä mieleisensä? Eikö olisi reilumpaa se, että ”vanhan kirkon” kannattajat saisivat pysyä valitsemansa instituution parissa, ja että uutta haluavat luovat omansa, kutsukoon he kirkkoaan sitten vaikka freestyle-seurakunnaksi. Mutta ei, en minä vielä luovuta. Mistä sen tietää, vaikka uskonpuhdistus olisi jo tulossa? Odotan ja toivon.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Rauhan Tervehdys, uskonpuhdistus, freestyle-seurakunta

Koulukiusaaminen

Lauantai 26.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Koulukiusaaminen

Opetin kuudesluokkalaisille musiikkia. Kun oppilaat tulivat luokkaan, he saivat vapaasti valita istumapaikkansa. Isokokoinen poika - sanotaan häntä tässä vaikka Artoksi - istahti ihan etummaiseen pulpettiin. Pian luokkaan tuli toinen poika, joka meni hänen luokseen ja katsahti, ei sanonut mitään. Arto nousi ylös ja meni istumaan muualle. Minua jäi mietityttämään: Mikä tämä kuvio oikein oli? Kyselin asiasta luokan opettajalta, mutta selvyyden tilanteesta sain vasta, kun kyseisellä luokalla oleva sukulaistyttöni kertoi koulukiusaamisesta. Artoa kiusattiin, sen tiesi jokainen luokkakaveri, mutta kukaan ei puhunut siitä. Välitin kuulemani edelleen luokan omalle opettajalle. Seuraavalla musiikin tunnilla käytin paljon aikaa kertomalla oppilailleni niistä monista tutkimuksista, joita koulukiusaamisesta on tehty. Erään tuloksen mukaan sekä kiusaaja että kiusattu kärsivät aikuisuudessa erilaisista traumoista. Valitettavasti en muista, miten asiaa käsiteltiin kouluyhteisössä, sillä tästä tapauksesta on kulunut paljon aikaa.

Lapsi oli monipuolisesti lahjakas: kielet, matematiikka, kuvaamataito, äidinkieli, liikunta, kaikki sujui erinomaisesti. Hän oli kiusaaja. Kohteeksi valikoitui toinen lahjakas lapsi, jonka sosiaaliset taidot eivät olleet yhtä vahvat kuin kiusaajalla itsellään. Asiaan puututtiin monta kertaa, monilla eri tavoilla. Viimein istuimme rehtorin kansliassa: vanhemmat, minä ja rehtori. Tapaamisen loputtua tunsin äärimmäistä pettymystä, sillä ongelmat oli kuitattu sillä, että kiusaaja oli lahjakas, mutta hänen piti parantaa käytöstään. Tilanne ei parantunut. Kun jäin eläkkeelle, opetustyötä tuli jatkamaan mukava nuori opettaja. Seuraavana keväänä kiusattu lapsi vaihtoi koulua, ja kaikki sujuikin sitten erinomaisesti hänen kohdallaan.

Kun seuraa sitä lehtikirjoittelua ja uutisointia, jonka aiheena koulukiusaaminen on ollut varsinkin viime päivinä, niin jotenkin siitä jää mieleen avuttomuuden, kyvyttömyyden ja jonkinlaisen pelonsekaisen päättämättömyyden tunnelma. Opettajat voivat tehdä vähän, sillä laki kieltää suurin piirtein kaikki kurinpitomenetelmät, ja jos laki ei kiellä, niin sitten vanhemmat. Eihän tässä voi tehdä mitään – vai voiko? Luin peda.netin sivuilta perusopetuslain pykäliä ja eri koulujen kurinpidollisia käytäntöjä. Kaunista tarinointia, jossa ei ollut mitään, mihin tarttua vakavassa tilanteessa: kasvatuskeskusteluja, wilma-viestejä koteihin, jälki-istuntoa ja äärimmäisissä tapauksissa joku päivä karanteenia. Vaarallisten esineiden hallussapitoa ja niiden pois ottamista käytiin tarkasti läpi, koulukiusaaminen oli nopeasti sivuutettu juttu, johon ei annettu kunnollisia toimintamalleja (kasvatuskeskustelu…). Liian vaikea asia kirjoitettavaksi.

Luin jokseenkin tympääntyneenä sitä lässyn lässyn-tekstiä, jota jotkut koulut julkaisevat: Käyttäydyn ystävällisesti toisia kohtaan, olen avulias ja huomaavainen, autan tarvittaessa, pesen käteni ennen ruokailua… Tämä on niin ärsyttävää! Lapsille ja nuorille yritetään myydä sääntöjä pehmopakkauksissa. Mitä haittaa olisi seuraavasta:

KOULUN SÄÄNNÖT:

Tupakointi on kielletty koulualueella. Teosta seuraavat rangaistukset: ……...

Alkoholin käyttö on kielletty koulualueella. Teosta seuraavat rangaistukset: ……….

Kiusaaminen on kielletty. Teosta seuraavat rangaistukset: ………..

ja niin edelleen………

Selkeä rikos ja rangaistus-systeemi on looginen, helppo muistaa ja hyväksyttävä, kun se on käyty yhdessä läpi koulun alkaessa: Jos teet näin, siitä seuraa tämä. Tuollainen lepsukieli kuin ”olen ystävällinen lähimmäisilleni” ei valitettavasti kolahda samalla tavoin. Ai, ei voi kieltää ja rangaista, koska tulee paha mieli? Elämä on. On parempi, että kiusaaja saa rangaistuksensa ja älyää lopettaa (toivottavasti), kuin että kiusattu traumatisoituu loppuiäkseen. - Tiesittekö muuten, että itsemurhaluvut ovat Suomessa kokonaisuudessaan pienentyneet (olemme Euroopan luvuissa keskivaiheilla)? Nuorten kohdalla ei asia valitettavasti ole niin, ja asiantuntijat arvelevat, että yksi syy voi olla koulukiusatuksi joutuminen.

Tiedän, että netissä tapahtuva kiusaaminen on yleistä. Tähän käyttäytymiseen sopii sama sääntö kuin muuhunkin: Rikosta seuraa rangaistus. Nimenomaan rikosta. Ei viitsitä enää puhua koulukiusaamisesta ”huonona käyttäytymisenä” tai ”tyhmyyksinä”. Se on rikos, josta seuraa rangaistus. - Olen huomannut, että kasvatusasioissa ollaan palaamassa alkujuurille eli vanhempiin. Välillä tuntui siltä, että koulu oli ainoa vastuussa oleva taho, jos lapsella oli ongelmia. Alaikäisen teoista ovat vastuussa vanhemmat, ja suurin osa heistä kykenee toimimaan lapsensa hyväksi yhteistyössä koulun kanssa. Siitä toisesta osasta en tiedä.

Eihän tämä helppoa ole, eikä myöskään yksiselitteistä. Totuus on kuitenkin se, että asioiden on muututtava, ja jostakin on aloitettava. Silmien pyörittely ei auta, nyt vain selkeästi koulun säännöt esille rikos ja rangaistus-tyyliin. Tällainen selkeys olisi suuri helpotus opettajillekin. Koulun alkaessa ja lukuvuoden aikana pitää myös poliisin tulla pitämään sekä oppilaille että vanhemmille luento-keskustelu-tilaisuus siitä, mikä on hyväksyttävää käyttäytymistä ja mikä ei ole. Yhteiskunta kiittää myös vuosien kuluttua, kun lapset ja heidän holhoojansa pannaan järjestykseen ja vastaamaan omista teoistaan jo heti koulu-uran alussa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koulukiusaaminen, rikos, rangaistus, laki

Helppo hengittää

Tiistai 22.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Helppo hengittää

Kun keuhkojensiirrosta oli kulunut muutama tunti, minulla oli mahdollisuus puhua mieheni kanssa.

- Miltä tuntuu uusi elämä? minä kysyin innoissani.

- Surkealta, kuului hyvin hiljaisella ja käheällä äänellä annettu vastaus.

Tuosta puhelinsoitosta on kulunut runsas viikko, potilaan ääni on nyt erilainen – joskaan ei ihan samanlainen kuin ennen leikkausta -, happiletkut ovat muisto vain, ensimmäiset kävelyreissut on tehty, ja nyt on aika opetella uutta elämää, johon kuuluvat monet lääkkeet, ruokarajoitukset ja kunnon kohentaminen vähitellen. Välillä toipilas on hyvin väsynyt, mutta jokapäiväinen kävelymäärä (ihan yksin) osastolla on jo useita satoja metrejä. Kyllä se siitä. Vielä emme tiedä, kuinka kauan Kalevin on oltava Helsingissä, mutta toivon, että hän viipyy tarpeeksi kauan.

- Pysy täällä, minä en jaksa enää hoitaa sinua, ilmoitin hänelle ystävällisesti lähtiessäni kotiin.

Tänään olen selvitellyt korvauksiin ja tukiin liittyviä paperiasioita (inhoan niitä) ja olen tullut huomaamaan, että tällaiseen hommaan pitäisi olla oma koulutus. Tavallisella kansalaisella sitä ei ole. Tilannehan on tämä: Jos sinä et itse ota selvää, soita, käy, tee ja suutu, niin mitään ei tapahdu. Olen soittanut, käynyt, tehnyt ja suuttunut, ja hiljakseen paperirintamalla alkaa tapahtua. Ja nyt tulee suuri kiitos Oulun seudun omaishoitajat ry:lle! Mutta ennen kuin tiesin tästä yhdistyksestä yhtään mitään, ystäväni oli aiemmin kesällä patistanut minua soittamaan Oulun kaupungille mieheni omaishoitajuudesta. Lopulta soitin, lähetin vaadittavat paperit, ja jäimme odottamaan kotikäyntiä. Koska tätä kotikäyntiä ei ehditty tehdä ennen siirtoleikkausta (aikaa oli kulunut yli kaksi ja puoli kuukautta papereiden lähettämisestä), virkailija ilmoitti, että ”paperit jätetään muhimaan pöydälle”. Siis oikeasti: ”Muhimaan pöydälle”. Soitin omaishoitajien toiminnanjohtajalle, joka neuvoi minua soittamaan uudestaan kaupungin virkailijalle. Kolmannella kerralla onnistuin saamaan häneen yhteyden. Muhimisesta ei puhuttu enää mitään, tällä kertaa puhuttiin kotikäynnistä, kunhan mieheni pääsee takaisin Ouluun.

Eilen olin omaishoidon ohjaajan luona Ommaiskortteerissa, ja täytimme yhdessä (1,5 tuntia siihen meni), hakemuksen Kelalle eläkkeensaajan kela-tuesta tai jostakin vastaavasta. En ollut elämässäni edes kuullut koko sanaa, onneksi tämä ihana virkailija osasi asiansa. Tämän saman järjestön kautta miehelläni olisi myös ollut mahdollisuus saada ulkoiluttajia, mutta nyt tätä palvelua hän ei onneksi tarvitse. Mutta huomatkaa: Tällainen mahdollisuus oli olemassa, vaikka minä en edes ole omaishoitajien järjestön virallinen jäsen. Ei tarvitse olla jäsen, mutta palveluja voi käyttää kuitenkin (toki aion liittyä). Ja loppuhuipennuksena: Minulla on tilaisuus saada ilmaista lakineuvontaa! Olen täysin ällistynyt ja ihmeissäni siitä, mitä kaikkea Oulun seudun omaishoitajat tarjoavat minulle. Ällistynyt ja kiitollinen. Samaan aikaan olen aika tympääntynyt siihen tyyliin, millä kaupungin virkailija on asiaamme suhtautunut. Eipä silti, kuulin, että tyyli oli tullut tutuksi jo muillekin, ja asiasta on tehty valituksia. - Kiitos, Oulun seudun omaishoitajat ry! Te teette suurenmoista työtä, ja teillä on siellä aivan ihania ihmisiä! Tuttava pyysi minua mukaan tämän järjestön hallitukseen, mutta sanoin tarvitsevani miettimisaikaa, koska en ole varma, olisiko minusta hyötyä.

Ja miten siis siellä HUS:ssa menee? Hyvin, hyvin! Jo teholla ollessaan mieheni huolehti laskujen maksuista ja siitä, että nyt kun maksusuoritusten kattoraja menee umpeen, niin papereiden kanssa pitää mennä sinne ja tänne. Että minä inhoan tätä hommaa. Mutta toisaalta: Asumme Suomessa, eikä tavallisen eläkkeensaajan talous mene nurin, vaikka hänelle tehtäisiin keuhkojensiirto, johon liittyy koko loppuelämän kestävä lääkitys ja sairaalakäynnit. Jos leikkauspotilas asuisi esimerkiksi USA:ssa, eikä hänellä olisi kallista vakuutusta, niin uusien keuhkojen saaminen voisi johtaa taloudelliseen perikatoon. Kiitos, Suomi!Vaikka terveydenhoitoa moititaan täällä vähän väliä, niin kyllä meillä loppujen lopuksi on asiat tässäkin suhteessa hyvin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Oulun seudun omaishoitajat r.y., keuhkojensiirto

Ihme

Keskiviikko 16.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Ihme

Katselen kolmea isoa happisäiliötä, jotka ovat kuuluneet huoneen kalustukseen jo kauan. Ne ovat pyörillä seisovia, kamalan raskaita hirviöitä, rumia mutta tarpeellisia. Kalustukseen kuuluu myös kaksi pienempää reppu-mallista säiliötä. Ne pitää täyttää isommista, jos haluaa poistua kotoa mutta kuitenkin pysyä hengissä. Nurkassa jököttää kammottava rumilus:pyörätuoli. Miksi kaikki tämä tarpeellinen on niin raskasta ja rumaa? Rollaattorikin löytyy yhdestä huoneen nurkasta, mutta sitä mieheni ei ole koskaan jaksanut käyttää, koska hänellä ei ole ollut voimia tarpeeksi. Pesuhuoneesta löytyy lisää apuvälineitä, kaikki ne ovat lainassa ilmaiseksi. Oletteko tienneet, että Suomessa saa monenlaisia apuvälineitä elämiseen ja olemiseen, eikä mitään tarvitse maksaa? Eikö ole hienoa!

Tuijotan edelleen tuota kaunista huonetta, joka on kaikenlaisen kummallisen tavaran täyttämä. Pitääkö minun soittaa nyt Woikoskelle ja pyytää heitä hakemaan happisäiliöt pois? Tytär lupasi huolehtia pyörätuolin ja muut apuvälineet kiitosten kera takaisin apuvälinelainaamoon. Mitä tänne jäisi jäljelle? Olen aivan varma, että kun mieheni tulee kotiin ja huomaa huoneen olevan tyhjä, hän epäilee, että jotakin hänelle kuuluvaa erittäin tärkeää tavaraa (=romua) on hävitetty hänen poissa ollessaan. Kun mieheni tulee takaisin. Kuvittelen, kuinka katson ikkunasta, kun joku lapsistamme ajaa autolla pihalle, mieheni aukaisee oven ja kävelee KOKO matkan autolta kotiovelle. Ihme on tapahtunut.

Keuhkofibroosi on kuolemaan johtava sairaus, jonka syytä ei tunneta. Miehelläni sairaus todettiin kolme vuotta sitten, vaikka itse asiassa hän oli yskinyt jo vuosikausia ja tietysti syönyt siinä ohessa muutaman antibioottikuurin. Runsas vuosi sitten olimme yhdessä käymässä Helsingissä, ja silloin HUS:ssa ilmoitettiin, että mieheni pääsee keuhkojensiirtoon. Olimme onnellisia, sillä ihmisen pitää olla perusterve (!) kestääkseen raskaan leikkauksen. Tämä on ollut pitkä vuosi, niin pitkä, että minä olin jo menettänyt toivoni. Sunnuntaina laitoin miehelleni ruokaa. Hän tuli syömään sohvalle (pöydän ääressä istuminen oli jo liian raskasta), söi vähän, oikaisi pitkäkseen ja yritti taas syödä. Voimat olivat lopussa. Sitten hän palasi huoneeseensa levähtämään, ja minä ajattelin, ettei yhteistä joulua enää tule. Olin väsynyt. Väsynyt siihen ainaiseen happilaitteen suhinaan, lattialla pyöriviin letkuihin, mieheni vaatimuksiin ja mielialojen ailahteluihin (jotka ovat varsin ymmärrettäviä), väsynyt elämään ilman minkäänlaisia tulevaisuuden näköaloja.

”Tule äkkiä tänne!” Juoksin huoneeseen, sillä ajattelin, että mieheni oli pudonnut sängystä. ”Keuhkot ovat tulleet!” Hänellä oli puhelin kädessään. Nyt tiedän, mitä shokki on: Minulta meni puhekyky, en voinut kunnolla hengittää, makasin maassa ja itkin. Minunhan olisi pitänyt hyppiä ja nauraa, mutta … Ambulanssi tuli pian. Paikalle hälytetty vanhin tyttö pakkasin isänsä reissulaukun, joka oli odottanut huoneen nurkassa yli vuoden, mies siirrettiin pyörätuoliin. Kuljetus oli perillä Helsingissä ennen neljää aamuyöllä, leikkaus aloitettiin kuuden maissa. Iltapäivällä kirurgi soitti, että kaikki oli mennyt niin kuin pitikin. Tänään lähden Helsinkiin. Kun teho-osaston sairaanhoitaja oli kertonut miehelleni, että vaimo on tulossa, hän oli nyökännyt. Hengitysputki esti puhumisen, mutta kuulo ja ymmärrys pelaavat.

Tämä blogipostaus on hyvin henkilökohtainen, ja mietin jonkin aikaa, kirjoitanko koko asiasta. Sitten muistin, kuinka paljon lohtua olen saanut saman asian kokeneiden ihmisten kertomuksista ja kirjoituksista ja toivon, että tämä teksti helpottaa jonkun oloa ja antaa toivoa: ihmeitä tapahtuu!

Välillä tulee mieleen, että jossakin kodissa tehdään nyt hautajaisvalmisteluja. Olemme koko perheellä kiitollisia siitä, että sairaalalla on ollut lupa käyttää kuolleen henkilön elimiä. Kiitos uudesta elämästä! Kiitos HUS:n ammattitaitoiselle henkilökunnalle sekä OYS:n aina ystävällisille työntekijöille, erityisesti keuhkolääkäri Terttu Harjulle. Hän ei koskaan luovuttanut, vaan käski kärsivällisesti odottamaan. Kärsivällisyyttä tullaan tarvitsemaan myös kuntoutuksen aikana, mutta uskon, että myönteinen kehitys voinnissa antaa voimia puskea eteenpäin. Nyt meillä mennään valoa kohti, vaikka kaamosaika on tulossa!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: keuhkofibroosi, keuhkojen siirto

Kuulutko joukkoon?

Sunnuntai 13.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Kuulutko joukkoon?

Kuulutko sinä johonkin joukkoon? Voiko sinun kristillisyytesi määritellä esimerkiksi sanoilla kirkkouskovainen, uusherännyt tai körtti, vai oletko ehkä helluntailainen, adventisti tai vaikkapa ateisti? Mahdollisuuksia uskonnolliseen määrittelyyn on lukemattomia. Entä poliittinen vakaumuksesi, jos sinulla sellainen on? Oletko kommunisti, vihreä, perussuomalainen tai ehkä kokoomuslainen? Kuulutko johonkin harrastus- tai urheiluryhmään? Pelaatko jalkapalloa, pesäpalloa, jääkiekkoa, vai oletko mahdollisesti henkeen ja vereen asti innostunut kavereittesi kanssa lintujen bongauksesta, lukemisesta tai kirjoittamisesta, kielten opiskelusta, musiikista…? Voitko kysyttäessä vastata, että kyllä, kuulun tuohon joukkoon, jopa erittäin tiiviisti.

Ihminen on tunnetusti sosiaalinen olento. Johonkin joukkoon kuuluminen – vaikka hiukan löyhemminkin – antaa elämään paljon sosiaalisia aspekteja, jotka tuovat mukanaan turvallisuuden ja merkityksellisyyden tunteen. Kyllä, minä kuulun tuohon joukkoon, olen osa tuota laumaa.

Ahdistaako sinua kuitenkin joskus tämä tiukka, omassa asiassaan yksimielinen ja samalla tavoin ajatteleva/vaativa ryhmä? Kun pääset siitä eroon, olet ehkä onnellinen, surullinen, helpottunut ja järkyttynyt. Eikö minua kaipaa enää kukaan?

Aloin miettiä tätä joukkoon kuulumisen tarvetta hieman mutkan kautta. Luin lehdestä, että Limingan kirkkoherra ja kirjailija Pekka Tuomikoski on kirjoittanut kantaa ottavan teoksen ”Taisteluni osa 1: kriittinen editio”, jonka pohjana on Hitlerin kirjoittama ”Mein Kampf” (= ”Taisteluni”). Tuomikoski sanoo kirjoittaneensa teoksensa, koska haluaa varoittaa nykyajan ihmisiä Hitlerin ideologiasta. ”En missään tapauksessa olisi julkaissut teosta blankoversiona. Jokaisen luvun alussa käydään läpi Hitlerin vikarekisteri eli se, missä hän menee siinä luvussa metsään.” Mutta löytyykö Tuomikosken pelolle natsismin uudesta noususta ja leviämisestä mitään faktaa?

Pieni tietoisku ja kertaus tässä kuitenkin lienee paikallaan, ennen kuin jatkan aiheesta: Kansallissosialismi eli natsismi oli Hitlerin johtaman puolueen ideologia. Se luetaan yhdeksi fasismin muodoksi, johon liittyi vahvasti rotuoppi ja antisemitismi.

Tällä hetkellä Saksassa on tilastojen mukaan noin 25.000 ihmistä, jotka kutsuvat itseään äärioikeistolaisiksi, ja joiden ideologia on sama kuin natseilla. Noin 13.000 heistä on valmiita käyttämään väkivaltaa. Äärioikeiston kasvuun on vaikuttanut voimakas maahanmuutto ja pelko kansallisen identiteetin häviämisestä. Nykyajan tiedonvälitys on ollut tehokas tapa levittää oppia ja tukea kannattajia. Äärioikeistolaisuus on kuitenkin vain yksi huoli Saksassa muiden joukossa, sillä toiseksi ongelmaksi nimetään äärivasemmistolaisen ideologian kasvu. Tähän ryhmään kuuluvia henkilöitä lasketaan olevan noin 32.000, ja heistä aktiiviseen väkivaltaan on valmis 9000. Äärivasemmistolaiset haluavat korvata Saksan nykyisen demokraattisen hallintosysteemin kommunistisella tai anarkistisella systeemillä. Ja mainitaanpa lukemassani artikkelissa myös islamin aiheuttama uhkakuva: yhä useammat saksalaiset (joko syntyperäiset tai maahanmuuttajat) haluaisivat tehdä Saksasta islamilaisen valtion.

Yritin hakea vastaavanlaisia tietoja Suomesta, mutta aika heikosti niitä löysin. Suomessa toimineita äärioikeistolaisia ryhmiä ovat olleet mm. natsiskin-ryhmät, Suomen Vastarintaliike ja Suomen Sisu-järjestö. Natsiskin-ryhmien tavoitteena on ollut yhtenäinen kansallisvaltio, ja he ovat pitäneet velvollisuutenaan ”suojella kansakuntaa ulkoisilta uhkilta, kuten maahanmuuttajilta”. Näyttäisi siltä, ettei äärioikeistolainen toiminta kuitenkaan tällä hetkellä ole Suomessa kovin vahvasti esillä.

Onko Tuomikosken (ja meidän muiden) tarpeen pelätä uusnatsismin nousua? Tuohon vastaisin toki mielelläni, että kyllä, kyllä, mutta en vastaa kuitenkaan. Mielestäni meidän kaikkien tulee pelätä ääriliikkeiden nousua ja yksinvaltiaita. Silloin, kun yksi liike tai yksi ihminen (omine tukijoukkoineen) määrää kokonaisesta maasta ja kansasta, silloin, kun toisinajattelija ei saa sanoa mielipidettään ilman, että hänet myrkytettäisiin tai kidnapattaisiin,silloin tulisi pelätä.

Niin, ja vielä tuohon otsikkoon palatakseni. Ihminen haluaa kuulua joukkoon, olla osa jotakin, tuntea, että ”me olemme yhtä”, olla skini muiden skinien joukossa. Ongelma – jos tässä haluaa nähdä sitä – on se, mitä sellaista tarjottavaa yhteiskunnalla on, mikä peittoaisi ääriliikkeiden antaman voiman ja uhon ja merkityksen tunteen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: natsi, Pekka Tuomikoski, Hitler

Make Your Bed! Petaa sänkysi!

Sunnuntai 6.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Petaa sänkysi! Make Your Bed!

Yhdysvaltain merivoimista eläköitynyt amiraali William H. McRaven piti kuuluisaksi tulleen puheensa Austinissa Teksasin yliopistosta valmistuneille opiskelijoille toukokuussa 2014. Puheesta tuli varsinainen menestys, ja McRaven on julkaissut sen pohjalta myös Make Your Bed- nimisen kirjan.

Mistä ihmeestä on kysymys, miettii suuri yleisö, kun sekä puheen että kirjan pääajatuksena otsikoidaan lausetta: Petaa sänkysi. McRaven kertoi puheensa alussa nuorille vastavalmistuneille, kuinka häntä miellytti yliopiston slogan: ”Se, mikä alkaa täällä, muuttaa maailman”. Puhuja sanoo, että kuuntelijat syystäkin miettivät, miten he voisivat muuttaa maailmaa. Miten yksi ihminen voi tehdä sen? McRaven kertoo kuulijoille useita tapauksia sotatantereilta Irakista ja Afganistanista, tapauksia, joissa yksi ihminen on pelastanut monen ihmisen elämän, muuttanut heidän maailmansa, toimimalla rohkeasti ja nerokkaasti.

Mutta miten tavallinen ihminen voi muuttaa maailmaa? McRaven vastaa kysymykseen kertomalla omista kokemuksistaan USA:n laivastossa sekä koulutusajoilta että myöhemmin työtilanteissa. Hän osaa muuntaa kuitenkin omat kokemuksensa sellaisiksi, että ne sopivat ohjeiksi meille kaikille, siviileillekin.

- Petaa sänkysi joka aamu! McRaven kertoo, kuinka armeijan pilkuntarkat petausvaatimukset tuntuivat joskus turhilta. Mutta, kun olet suorittanut päivän ensimmäisen tehtävän, on helppo siirtyä seuraavaan, ja taas seuraavaan… Jos päiväsi onkin ollut huono, sinua odottaa kotona siististi pedattu sänky, joka tuo järjestystä arkielämään.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, ota itsellesi tovereita avuksi. Kumiveneellä melominen myrskyävällä merellä todistaa, kuinka saumaton yhteistyö on tärkeää. Yksin et etene minnekään, yhdessä saavutat päämääräsi.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, arvioi henkilöä hänen sydämensä, ei hänen kenkänsä koon mukaan. - McRaven kertoo, kuinka veneen paras miehistö koostui hyvin erilaisista ihmisistä. Ihon värillä, rodulla, koolla, koulutuksella tai yhteiskuntaluokalla ei ole merkitystä.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, älä anna epäonnistumisten lannistaa sinua. Ne kuuluvat elämään, mene eteenpäin.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, sinun täytyy kohdata esteet epäröimättä.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, älä pakene haita. - McRaven kuvailee meriväessä suorittamiaan uinti- ja sukellusharjoituksia. Tunnetusti alueella liikkui haita, mutta miehiä ohjeistettiin olemaan lähtemättä pakoon. Sen sijaan hai oli kohdattava kasvokkain ja lyötävä sitä voimakkaasti kuonoon. Elämässä riittää haita. Niitä ei kannata siis paeta, vaan kohdata kasvokkain.

- Jos haluat muuttaa maailmaa, sinun on oltava parhaimmillasi pimeimmällä hetkelläsi. - Tähän puhuja liittää kuvauksen sukeltamisesta, siitä kuinka valon himmetessä pitää olla asiastaan varma, jotta tietäisi, minne suunnistaa.

- Jos tahdot muuttaa maailmaa, ala laulaa, kun olet kaulaasi myöten upotettu mutaan. - McRaven kuvailee tässä yhteydessä koulutussessiota, jossa monen valvotun yön jälkeen ryhmän jäsenten oli pyrittävä selviämään viisitoista tuntia upotettuina kaulaan asti kylmään mutaan. Laulaminen oli se asia, mikä sai ajatukset pois sen hetkisestä tilanteesta, ja auttoi miehiä kestämään.

- Jos haluat muuttaa maailmaa, älä soita koskaan kelloa. - Tämä käsin soitettava kello oli merisotakoulun koulutuskeskuksen pihalla. Jos halusit lopullisesti päästä eroon koulutuksesta, merijalkaväestä ja siitä tulevaisuudesta, jonka olit jo valinnut, sinun tarvitsi vain soittaa kelloa. Älä soita sitä, eli älä anna periksi!

Luettuani amiraali William H. McRavenin puheen muutamaan kertaan, ymmärsin, kuinka kovan koulun tämä mies käynyt. Hän on myös edennyt urallaan aina vain korkeammalle, kyseessä on siis määrätietoinen, pelkäämätön, karski mies, joka on tiennyt, mitä haluaa.

Jos haluat nähdä ja kuulla osan miehen puheesta, se löytyy googlettamalla hänen nimellään. Kannattaa katsoa, sillä tässä kaverissa on karismaa (ja komea univormu)!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: William H. McRaven, Make Your Bed

Kysymyksiä koronasta

Maanantai 31.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Kysymyksiä koronasta

Kun ihmisellä ei ole varmoja faktoja, hänellä on luuloja, epäluuloja, oletuksia ja kotikutoisia väitteitä. Näin on myös tämän puolen vuoden kestosuosikkiaiheen Covid 19:n kanssa. Osa näistä luuloista voi kuitenkin myös osoittautua myöhemmin faktoiksi. Koska itse en ole lääketieteen, immunologian, enkä monen muunkaan alan asiantuntija, en voi kirjoittaa tästä aiheesta kovin syvällistä tietotekstiä. Siksipä seuraavat hajanaiset väitteet ja kysymykset kimpoavat niistä artikkeleista ja jutuista, joita olen koronasta, sen synnystä, leviämisestä ja vaikutuksista lukenut. Hyppää kyytiin!

- Youtube-videossa mikrobiologi selitti, kuinka vastasyntynyt lapsi alkaa vähitellen vahvistaa immuunijärjestelmäänsä koskettelemalla ympäristöään, panemalla kätensä suuhun, silmiin, korviin. Tällä tavoin lapsen immuunijärjestelmä vahvistuu, eli vastustuskyky sairauksia vastaan kasvaa. Me kaikki jaamme ympäristöömme bakteereja, stafylokokkeja, streptokokkeja ja ties mitä, ja näin kehitämme samalla immuunijärjestelmäämme. Koronaviruksen alkaessa levitä kansalaisille annettiin suositus välttää ihmiskontakteja, meitä kehotettiin pesemään käsiä ja puhdistamaan pintoja eli mahdollisuuksien mukaan eliminoimaan sairauden aiheuttajat. Tätä käytäntöä on nyt kestänyt kuukausia, ja sama jatkuu suuressa määrin vieläkin. Kun ihminen suojautuu näin, hänen immuunijärjestelmänsä heikkenee (sanoo asiantuntija videossa). Suomen nöyrät seniorit tottelivat ”suosituksia”, jotka itse asiassa tulkittiin aika lailla pakkomääräyksiksi. Tulevaisuus näyttää, aiheuttaako tämä eristäytyminen entistä helpompaa altistumista virus- ja muille sairauksille.

- Uimarannoilla oleminen kiellettiin aluksi, myöhemmin se sallittiin tietyin aika- ja etäisyysrajoituksin. Kuitenkin on tunnettua, että suolavedessä on parantavia mikrobeja. Onko tätä tietoa otettu mitenkään huomioon?

- Useissa maissa ohjeistettiin kevään aikana, että kaikki kuolemantapaukset, joiden yhteydessä on ollut ”mahdollisesti” kyseessä koronan myötävaikutus (vaikka potilasta ei olisi edes testattu), oli merkittävä koronan aiheuttamaksi kuolemaksi. Eräs lääkäri kysyykin videossa:” Miksi meitä painostetaan lisäämään kuolinsyyksi Covid?” Pohdittavaksi jää, ketä/keitä tämä käytäntö mahdollisesti hyödyttää?

- Muistatteko vielä EBOLA-viruksen (ilmaantui ensimmäistä kertaa vuonna 1976), jonka alkuperäiset kantajat olivat apinat, lepakot tai antiloopit? SARSia (vuodesta 2002) levittivät mm. sivetit, MERS (vuodesta 2012) samoin kuin Covid 19 leviää ilmeisesti lepakoiden välityksellä (kaikkien näiden virusten levittäjinä mainitaan myös useita muita eläimiä). Viime aikoina Mongoliassa ilmaantunut paiserutto leviää murmeleiden kautta. Tutkijat pitävät mahdollisena sitä, että ihmisen häiritessä monin tavoin luonnon ekosysteemiä eläinkunnassa syntyy uusia sairauksia, joilla on kyky siirtyä myös ihmisiin. - Useimmat meistä muistavat sikainfluenssan, joka täällä Suomessa puhkesi syksyllä 2009. Koska suurin osa asukkaista oli jo ehditty rokottaa, kuolleiden lukumääräksi jäi maltillinen 44. Suuri tragedia puolestaan oli rokotteen aiheuttama narkolepsia.

- Black Lives Matter- liike organisoi massiivisia mielenosoituksia pitkin kesää. Turvaväleistä ei ollut tietoakaan, kun kymmenet tuhannet ihmiset tungeksivat ympäri maailmaa osoittamassa mieltään tasa-arvoisen ihmiskunnan puolesta. Erikoista on se, että tutkimusten mukaan koronatartunnat eivät lisääntyneet näissä tapahtumissa. Miksi? Selitykseksi ei riitä pelkkä ulkoilma, kun ihmiset kuitenkin ovat kiinni toisissaan ja huutavat (suu auki) iskulauseita.

- Itseäni on ruvennut hiertämään kaksi asiaa tässä korona-jutussa: ensiksikin maskipakko/suositus. Viime kevään fakta oli, etteivät maskit suojaa sairastumiselta. Jos henkilö oli sairas, hänen tuli pitää suojaa estääkseen tartuttamasta kanssaihmisiä. Nyt on uusi ääni kellossa: kaikille maski ja heti! Ilmaiseksikin niitä saa, jos ei ole varaa ostaa. En ole vielä kuullut perusteluja sille, miksi viime kevään ei maskia-faktasta on tullut tämän syksyn pidä maskia-fakta.

- Toinen mieltäni kaihertava seikka on etäopetus, joka sinällään on osoittautunut yllättävän tehokkaaksi tavaksi jakaa ja ottaa vastaan oppia – siis useimmille. Olin lauantaina entisen oppilaani ylioppilasjuhlissa. Ilahduin kutsusta, sillä olin opettanut poikaa hänen kolmen ensimmäisen kouluvuotensa aikana. Juhlissa käytin tilaisuutta hyväkseni, istutin sankarin tuoliin ja aloin tentata. Hienosti hän oli asiansa hoitanut. Opiskelu jatkuisi arvostetussa oppilaitoksessa Helsingissä. Ensiksi olisi muutama päivä pääkaupungissa, sitten asiat saattoikin hoitaa etänä kotoa pitäen. Hienoa! Vai onko? En kommentoinut asiaa sen kummemmin, mutta ajattelin, että onpa harmi ja sääli. Opiskeluaikana opitaan tuntemaan uusia ihmisiä,aikuisia ja toisia nuoria. Saattaa syntyä elinikäisiä ystävyyksiä, ehkä myös myöhemmin hyödynnettäviä kontakteja. Voi opiskella jonkun toisen kanssa, viettää vapaa-aikaa uusien tuttujen mukana, kokeilla uusia asioita. Kaikki tämä jää etäopetuksen vuoksi, kuinka surullista.

Opettajatuttavani kertoi, että etäopetusaika saattoi olla todella vaikeaa kodeissa, joissa oli ongelmia. Eräskin lapsi oli kertonut, kuinka hänen yksinhuoltajavanhempansa oli yrittänyt tehdä itsemurhan monta kertaa viime keväänä. Koronaeristys oli liian raskas taakka huoltajalle ja lapselle.

Maailmalla liikkuu huhuja salaliitoista, rahan tienaamisesta hämärin keinoin (erityisnimenä Bill Gates) ja kaikesta vastaavasta. Tällä hetkellä tietomme koronaan liittyvistä asioista on vähäinen, mutta toivon, että jo vuoden kuluttua voin palata blogin aiheeseen oikeiden faktojen kanssa.

P.s. Mikäli googleen on luottamista, niin viime keväänä Suomessa kuoli kausi-influenssaan noin 500 henkilöä ja koronaan 255.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: korona, kuolinsyy, Bill Gates,

Tulevaisuus alkaa tänään

Tiistai 25.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Tulevaisuus alkaa tänään

Ihminen ei tiedä, mitä ensi vuonna, ensi kuussa, huomenna tai edes tunnin kuluttua tapahtuu. Tämän asian olemme joutuneet viimeistään viimeisen puolen vuoden aikana hyväksymään. Mutta kun me haluaisimme tietää! Me suorastaan vaadimme saada tietoa siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan! Tähän haluun ja vaatimukseen moni tahtoo vastata, joko ilmaiseksi tai maksua vastaan. - Vieläkö muuten lehdissä on niitä ilmoituksia, että soittakaa ennustajalle numeroon se ja se? Pitkän keskustelun ja ennustelun lomassa mittari raksuttaa ja kerryttää ennustajan tilille valuuttaa, ja soittajalla on ainakin mahdollisuus jutella jonkun kanssa.

Alois Irlmaier (1894-1959) oli kuuluisa saksalainen ennustaja. Hänen taidoistaan on paljon tarinoita. Jos Irlmaierille näytettiin viime sodan aikana kuvia kadonneista tai sotavankeudessa olevista saksalaisista sotilaista, hän osasi sanoa, olivatko henkilöt kuolleet vai yhä elossa. Hän osasi myös ennustaa tulevat pommihyökkäykset, ja tällä tavoin säästyi useita ihmishenkiä. Sodan jälkeen Irlmaier avusti poliiseja useissa murhatutkimuksissa. Hän pystyi kertomaan tuntemattoman ihmisen elämänkulun kaikkineen ja vakuutti tällä tavoin esimerkiksi lehtimiehet epätavallisista kyvyistään.

Mitä Irlmaier ennusti seitsemänkymmentä vuotta sitten?

- Ensiksi tulee valtava hyvinvoinnin aalto. Sitä seuraa uskosta luopuminen.

- Tätä seuraa ennennäkemätön tapojen turmeltuminen.

- Sitten maahan tulee suuri joukko vieraita ihmisiä.

- Maan valtaa inflaatio, ja raha menettää arvoaan yhä enemmän.

- Pian tämän jälkeen seuraa vallankumous (Saksassa).

- Sitten venäläiset saapuvat länteen yön aikana.

Kun tarkastelee tuota luetteloa, voi monen asian kohdalla nyökätä: näin on tapahtunut. Nähtäväksi jää, miten venäläisten suhteen käy.

Baba Vanga, ”Balkanin Nostradamus” (k.1996), oli Bulgariassa asuva sokea ennustajanainen. Monet hänen kertomistaan ennustuksista olivat hyvin yleisluontoisia, mutta sanoma WTC-torneihin kohdistuvista iskuista oli hyvin ymmärrettävissä: ”Kauhua, kauhua. Amerikan veljeskunta romahtaa, kun sen kimppuun hyökkäävät teräslinnut...”

Baba Vangan ennustuksia 2020-luvulle:

- Pakistaniin, Kiinaan, Japaniin ja Alaskaan iskee suuri veden paisumus.

- Muslimien armeija valtaa Euroopan.

- Eurooppalaisten kimppuun käydään kemiallisilla aseilla.

- Putin yritetään murhata.

- 2020-luvun loppupuolella ihmiskunta keksii uuden energialähteen.

- Nälänhätä loppuu maapallolta.

Suomalaisen astrologi Seppo Tanhuan mukaan ”Suomi rämpii usvassa, ja Euroopan unioni kohtaa kohtalonsa”. Ammattiastrologi on ennustanut tulevaisuutta tutkimalla taivaankappaleiden liikkeitä jo neljännesvuosisadan ajan. Seuraavassa Tanhuan näkemyksiä vuodesta 2020:

- Vuosi 2020 on EU:n kohtalon vuosi.

- Venäjän astrologinen nousukausi mahdollistaa maan palaamisen maailman suurmahdiksi.

- Yhdysvaltojen perinteinen hallintomalli kuolee.

- Yhdysvalloissa on odotettavissa hallitsematon talousromahdus,joka koskettaa koko maapalloa.

- Niinistön toinen kausi jää maan historiaan henkisen kukoistuksen jaksona.

- Putin on altis fyysiselle sairastumiselle.

- Trump joko luopuu tai putoaa vaaleista.

Tässä meillä on nyt sulateltavaa. En ota kantaa mihinkään muuhun kuin tuohon Trump-juttuun. Minulla on ystäväpariskunta USA:ssa (sukulaisten sukulaisten sukulaisia). Pari päivää sitten sain heiltä sähköpostia. Viestin lopussa Marie mainitsi, että jos Trump voittaa vaalit, niin he muuttavat Suomeen. No, mikäli Tanhuan ennustus pitää paikkansa, ystävämme voivat jäädä asumaan nykyiseen kotimaahansa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ennustus, Irlmaier, baba Vanga, Tanhua

Olen kommunisti

Torstai 20.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Olen kommunisti

Olen kommunisti. Mielestäni nykyisen kapitalismin mukainen maailma on täysin epätasa-arvoinen ja ihmisten väliset yhteiskunnalliset erot hävettävän suuria. Ihmettelen sitä, että hyvin toimeen tulevan johtoportaan jäsen pystyy nukkumaan yönsä kunnolla, vaikka joka ikinen lukutaitoinen (niin, kaikkihan eivät pysty edes hankkimaan lukutaitoa) tiedostaa tämän maailman ongelmat. Pienen pieni osa maapallomme väestöstä omistaa ja tuhlaa sen, mitä tällä maailmalla on tarjottavana, ja se suurin osa näkee nälkää, tekee liikaa töitä, sairastaa eniten ja kuolee aikaisin. On ällistyttävää, että nämä faktat eivät tunnu missään! Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus koulutukseen, työhön, kunnolliseen terveydenhoitoon ja lopulta inhimilliseen kuolemaan, mutta näin ei ole. Tämä maapallo kuuluu kaikille! Tämä varallisuus kuuluu tasaisesti kaikille! Nämä edut ja velvollisuudet kuuluvat kaikille! Joku ihmettelee, miksi sitten ajan uudenkarhealla autolla, asun hulppeassa asunnossa, koulutan lapseni parhaissa yliopistoissa, lennän lomalle Bahama-saarille, hankin itselleni kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman. He eivät ymmärrä, että olen sydämeltäni kommunisti.

Olen katolinen nunna. Asun luostarissa, päiväni vietän tarkan rytmin mukaisesti, ja siihen kuuluvat jumalanpalvelusten ja rukoushetkien lisäksi laupeudentyöt ja luostarin minulle antamat kuuliaisuustehtävät. Kun lopulta illalla vetäydyn omaan kammiooni, jonne maailman äänet eivät kuulu, koen itseni täysin onnelliseksi. Tämä on minun elämäni, eikä siitä puutu mitään. Joskus ulkomaiset turistit ihmettelevät, miten viihdyn näiden seinien sisällä. Heidän mielestään elämäni on yksitoikkoista, ja he myös epäilevät sitä, vaatiiko Jumala oikeasti tällaista elämää. En osaa vastata kaikkiin heidän kysymyksiinsä, mutta sydämessäni tiedän, että tämä elämäntapa on oikea – ainakin minulle. Kerran viikossa lähden kaupungille ulos luostarialueelta. Silloin menen tapaamaan miestäni ja lastani. Se päivä on minulle hyvin tärkeä, samoin heille. Jos asuisin perheeni luona kaiken aikaa, luulen, että avioliitto muuttuisi arkipäiväiseksi rutiiniksi, ja sitä en halua. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Elämässäni toteutan Hänen luomistyötään ja tahtoaan.

Olen vegaani. En halua, että yhdenkään eläimen veri vuotaa minun takiani. Tiedän, millaisissa olosuhteissa karjaa kasvatetaan ulkomailla ja myös Suomessa. Tuon tuostakin saa lukea lehdistä, että poliisi on määrännyt lopetettavaksi jonkin karjatilan eläimet, koska nämä ovat olleet aliravittuja ja eläneet hoidon puutteessa. Minä en halua, että yksikään eläin joutuu kärsimään minun vuokseni, sen takia en tue kotimaista enkä ulkomaista lihantuotantoa. Olen myös luopunut maidosta juuri samoista syistä. Ruokani tulee suoraan luonnosta, eikä sen vuoksi tarvitse yhdenkään eläimen kokea huonoa kohtelua ja lopulta tulla tapetuksi. Ruokani on myös hyvää, eikä kaikkea todellakaan tarvitse tehdä itse (jos se seikka vaikeuttaa vegaaniksi alkamista), vaan kaupasta saa herkullista ruokaa, jonka syömisestä ei tule huono omatunto. Meillä on kavereiden kanssa kerran kuussa hampurilaispäivä. Se on pitkä perinne, eikä kukaan halua olla pois tuosta tapaamisesta. Meille on varattu iso pöytä McDonald`sista, ja kaikki haluavat mukaan! Ulkopuolisia ei suvaita, meillä on ihan omat juttumme. Hampurilaispäivänä minäkin syön lihaa. Täytyy myöntää, että Mäkkärin burgerit ovat ihan parasta! Pari viikkoa sitten halusimme kaverini (myös vegaani) kanssa testata, mikä purilaispaikka on se kaikkein paras. Joka ikinen viikonpäivä kävimme jossakin mestassa, mutta lopputulos oli se, että kantapaikka vei kyllä voiton. En tunne huonoa omaatuntoa siitä, että syön silloin tällöin hampurilaispihvin. Ne eläimethän on joka tapauksessa jo tapettu, siitä en voi itseäni syyllistää.

Olen luterilainen piispa. Raamattu on ylin ohjeeni elämässä ja uskonasioissa. Olen kiitollinen Martin Lutherille siitä, että hän puhdisti uskon katolilaisesta hömpästä, niin että meille jäi jäljelle Raamatun pyhä tahto, jota ei tarvitse ruveta tulkitsemaan. Pyhä kirja antaa meille uskon ja elämän ohjeet. Kaikkein rakkainta minulle on jo rippikoulussa opetettu Lutherin sana pelastuksesta: ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Joskus ihmiset vetoavat siihen, että Raamattua pitäisi lukea siten, että muistaa taustalla olevan kulttuurin ja aikakauden. Tietysti näinkin. Eihän kukaan oikeasti halua väittää, että jänis on märehtijä, vaikka Raamatussa niin sanotaan. Näitä pieniä asioita saattaa olla, mutta Raamatun pääsisältö on selvä, ja vaikka kymmenen käskyä kuuluvat Vanhan Testamentin puolelle, niiden viesti on yleismaailmallinen ja ylittää kaikki aikakaudet. - Tällä hetkellä kirkko kipuilee homoparien (vai mikä lienee oikea termi) vihkimisten kanssa. Pitäisikö kirkon vihkiä vai ei, pitäisikö asia jättää maalliselle instituutille ja kirkko vain siunaisi, vai voiko siunausta antaa? Vaikeita kysymyksiä. Raamattu on minulle tärkein opas, ja minä kyllä tiedän, mitä siellä sanotaan näistä asioista. Olen kuitenkin päättänyt vaieta, koska en halua riidellä. Voi, kun olisi olemassa sana, joka tarkoittaisi samalla kertaa kyllä ja ei!

Olen ihminen – ja epärehellinen itselleni.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kommunisti, nunna, vegaani, piispa

Mitä sinä pelkäät?

Perjantai 14.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Mitä sinä pelkäät?

Meillä oli tässä eräänä iltana perheen kesken kokous zoomin välityksellä. Huomasin, että yksi nuorista rouvista perkasi samalla mustikoita - eipähän mennyt aikaa haaskioon. Tyttö pyyhki välillä silmiään ja kertoi, että häntä itketti, koska hän pelkäsi niin kovasti. Mitä ihmettä? Hän kertoi pelkäävänsä hämähäkkejä, joita saattaisi ilmaantua yllättäen marjojen joukosta. Siis mitä? Hämähäkkejä! Samaan hengenvetoon nuori rouva ilmoitti tappaneensa edellisenä päivänä vasaralla päästäisen, jonka kissa oli tuonut sisälle. Ei, tässä ei nyt ollut mitään järkeä. Meitä muita nauratti tietysti ja ehkä hieman ärsyttikin moinen järjettömyys.

Pelko on ihmiselle annettu synnynnäinen lahja. Sen ansiosta me säilymme paremmin hengissä, koska me osaamme ennakoida vaaroja ja toimia sen mukaan. Muutaman päivän ikäisille vauvoille näytettiin eräässä tutkimustilanteessa käärmeitä, ja lapset hätkähtivät niitä. Kun heille näytettiin veistä, he eivät reagoineet mitenkään. Me siis myös opimme pelkäämään asioita myös sitä mukaa, kun elämänkokemusta kertyy. Pienille koululaisille teroitetaan, ettei vieraan ihmisen mukaan saa lähteä, vaikka tämä kuinka houkuttelisi. Me vanhemmat osaamme varoa talvella liukkaita kelejä ja varustautua piikkikengillä tai laittaa pyörään nastarenkaat, koska pelkäämme kaatuvamme ja katkaisevamme jalkamme tai kätemme. Hyvin moni pelkää isoja koiria sisäsyntyisesti, vaikka ne olisivat kuinka lauhkeita otuksia. Järki kyllä sanoo, ettei koiran luonne ja koko välttämättä korreloi toistensa kanssa, mutta tunne puhuu toista.

Eräässä toisessa tutkimuksessa yritettiin saada selville, mikä saisi ihmiset syömään terveellisemmin. Toiselle ryhmälle näytettiin pelottavia kuvia siitä, millaiseksi liikalihavan ihmisen sisäelimet muuttuvat, sekä kuvia ylipainon aiheuttamista taudeista ja sen mukanaan tuomista arjen ongelmista. Verrokkiryhmälle lueteltiin kylmiä faktoja ylipainon aiheuttamista sairauksista ja muista haittavaikutuksista. Mitä arvelette, kumpi ryhmä pystyi pudottamaan painoaan helpommin? Väärin! Totuus on se, että faktat tehosivat paremmin kuin pelottelu.

Kuten jo mainitsin, pelkääminen on ominaisuus, joka auttaa ihmistä. Joskus – aika useinkin – tuo ominaisuus saattaa kasvaa liian määrääväksi. Mitä haittaa ihmiselle voi olla siitä, että hän pelkää liikaa ja toisten mielestä ilman syytä ja monesti omastakin mielestä ilman syytä? Mitä tapahtuu, jos pelkoa on niin paljon, että se alkaa hallita elämää? Tilastojen mukaan suomalaisten työkyvyttömyyseläkkeistä 51,5 % on mielenterveysperusteisia. Iso luku, johon sisältyy toki monenlaisia mielenterveysongelmia, ei ainoastaan ahdistukseen ja pelkoon liittyviä.

Jos pelko alkaa hallita ihmisen jokapäiväistä elämää niin, että hän sairastuu masennukseen, saa itsemurha-ajatuksia, tai ei esimerkiksi pysty poistumaan kotoaan hallitsemattomien pelkotilojensa vuoksi, voidaan puhua jo hoitoa vaativasta tilanteesta. Hoidoksi tarjotaan sekä lääkitystä että terapiaa tai molempia tilanteesta riippuen.

Tilannetta voi yrittää kohentaa myös itse, sanovat ne, jotka tietävät. Asiantuntijoiden mukaan kotiin ei saa jäädä, vaan pelottavia tilanteita tulee lähestyä vähitellen. Voisinko kokeilla hissiin menoa jonkun kaverin kanssa? Uskaltaisinko tervehtiä naapuria, tai vaihtaa pari sanaa ventovieraan kanssa bussipysäkillä? Voisinko soittaa anonyymisti vaikka kriisipuhelimeen ja kertoa tilanteestani? Puhuminen helpottaa, sen tietää oikeastaan jokainen, mutta kaikki eivät siihen kuitenkaan pysty.

Iän myötä olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi fyysisen ja psyykkisen minän yhteydestä: Johtuuko yllättävä pelon tunne ruuansulatusongelmista (tai vastaavista), vai saako pelko minun vatsani sekaisin? Tiedän, että asiaa tutkitaan paljon, ja uskon, että jo lähitulevaisuudessa osa pelkotilanteista selätetään ruuansulatusta tai joka tapauksessa ihmisen fyysistä puolta hoitamalla.

Mutta mennäänpä takaisin alkuun. Keskustelimme zoomi-porukan kanssa siitä, miksi ihmiset eivät yleensä pelkää muurahaisia. Hämähäkkipelko on todella yleistä, mutta nuo pienet muurahaiset, jotka uutterasti kipittävät jonossa työn teossa, eivät pelota ketään. Joku sanoi, että ne ovat niin pieniä, etteivät semmoisenaan ole uhkaavia. Mutta tärkein syy siihen, ettei muurahaisia tarvitse pelätä, on niiden ennakoitu käyttäytyminen. Me tiedämme, siis emme pelkää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pelko, ahdistus, syy ja seiraus

Vanhemmat kirjoitukset »