Maailman onnellisimman kansan edustaja

Torstai 13.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Maailman onnellisimman kansan edustaja

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli Espanjan auringon alla. Hänen oli pitänyt panna likoon aikamoinen läjä euroja, jotta olisi päässyt lentämään kauas ja asumaan mukavassa hotellissa. Onneksi eläkkeenmaksupäivä alkoi olla lähellä, ja niinpä hän saattoi ostella kaikessa rauhassa halpoja kesävaatteita tulevaisuutta varten. Suomen kesä koittaisi puolen vuoden kuluttua – jos silloinkaan. Lomailija tiesi jättäneensä taakseen kotimaahan mielensä pahoittajien joukon, joka ihmetteli alinomaista matkustusintoa, rahan tuhlaamista ja sitä, että joku kehtaakin nousta lentokoneeseen korona-aikana.

Maailman onnellisimman kansan edustaja ei piitannut toisten mielipiteistä, sillä nyt hän oli onnellinen – kaukana onnellisten ihmisten maasta. Hänen mielestään oli aika kummallista, että Suomen kansalaiset olivat kaikessa onnessaan niin onnettomia, suorastaan masentuneita. Tai kyllä hän tiesi syyn. Se oli se sama, jonka vuoksi hän itsekin oli täällä kaukana juuri nyt: pimeys.

Hän ei ollut ihan varma, mutta jotenkin näin tämä juttu kuulemma menee käytännössä: Ihminen tarvitsee valoa ollakseen tyytyväinen ja tasapainoinen. Tämä valo menee aivoihin silmien kautta (ei siis korvien, vaikka korvavalon kehittäjät ovat sitäkin kokeilleet). Jos silmien ulkopuolella ei ole valoa – kuten esimerkiksi Suomessa nyt -, ihminen ei ole onnellinen. Aika tiivistetty selonteko, josta ehkä puuttuu muutama tieteellinen fakta, mutta jokainen suomalainen ymmärtää, että nyt on kyse kaamosmasennuksesta. Kaikki eivät tarvitse kuitenkaan samaa määrää valoa, heille sopii kaamos ja hämäränhyssy, mutta hyvin, hyvin monien hyvinvointi on riippuvainen riittävästä valosta. Maantieteellinen sijaintimme takaa sen, että maailman onnellisin kansa on juuri nyt väsynyttä, surullista ja suorastaan onnetonta.

Lomalainen muisteli hyvillä mielin jalkahierontaa, jonka hän oli ostanut itselleen rantakadun lähettyvillä. Kuinka rentouttavaa! Maksu oli tosin suoritettava käteisenä, eikä kukaan ehdottanut kuitin antamista, mikä jätti hivenen epämukavan olon tunnollisen suomalaisen mieleen. Hän muisteli lukeneensa joskus kyseisestä ilmiöstä: Espanjan talous kärsii tuloveron pimityksestä, ja kyseinen ongelma on laajamittainen.

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli onnellisena ja tyytyväisenä pitkin espanjalaista katua. Hän havaitsi nuoren naisen, joka oli istuutunut kerjäämään puun varjoon. Samassa paikassa oli edellisenä päivänä ollut mies ja sitä edellisenä vanha nainen. Oliko heillä ehkä yhteinen työnantaja, koska he vuorottelivat tuossa paikassa? Hyvin mahdollista. Kerran tämä lomalaisemme joutui pienten tummatukkaisten lasten ympäröimäksi rautatieasemalla Belgiassa. Lapsukaisilla oli käsissään kertakäyttömukit, joihin turistin olisi pitänyt laittaa rahaa. Kauempana taustalla tilannetta vahti mies, jolle kerjäläislapset tilittivät almunsa.

Ostoskadulla oli kerjäämässä sairas mies. Lomalainen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin rujoa ihmistä. Mies oli kuljetettu paikalle, sillä hän ei pystynyt yksin liikkumaan. Hän istui maassa peiton päällä, pahasti epämuodostuneet, pölkyiksi turvonneet jalat sivuille asetettuina. Miehellä oli ilmeisesti elefanttitauti (lymfaturvotus), johon ei ole toistaiseksi tarjolla parantavaa hoitoa. Lomalainen ja hänen seuralaisensa olivat järkyttyneitä näkemästään. He olivat järkyttyneitä myös siitä, että vaikeasti sairaan ihmisen täytyi yrittää ansaita elantonsa vetoamalla kadulla kulkijoiden hyväsydämisyyteen. Menevätkö almut sitten suoraan sairaalle itselleen vai taustalla olevalle mafia-joukolle, sitä ei kukaan voi tietää.

Maailman onnellisimman kansan edustaja alkoi vähitellen ymmärtää, miksi masentuneet suomalaiset ilmoittavat kaikenlaisissa kyselyissä olevansa onnellisia. Pimeydestä, kylmyydestä ja liian pitkästä talvikaudesta huolimatta kenenkään ei tarvitse kerjätä almuja kadulla. Työntekijälle juoksee palkka tai sitten myöhemmin eläke, sairas pääsee hoitoon, ja monenlaisia tukitoimia on saatavissa, mikäli on niiden tarpeessa. Vaikka verojen maksaminen kirpaisee toisinaan, niin tietysti suomalainen ymmärtää, että hän osallistuu näin omalla panoksellaan pitämään yhteiskuntaa toimivana.

Onnellinen suomalainen palaa kotimaahan muutaman päivän kuluttua. Lähteminen ahdistaa, pimeä kauhistuttaa, lumi ärsyttää… Ehkäpä hän kuitenkin ostaa uudet sukset (entiset pantiin poistoihin viisitoista vuotta sitten) ja alkaa toivorikkaana katsella ikkunasta, joko aurinko paistaa keväthangille.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: onni, valohoito, masennus, yhteiskunta

Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

Maanantai 10.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

”Itseään kunnioittava miehinen mies ei myönnä ahdistusneuroosia eikä näytä pelkoa.”

(kyltti liittoutuneiden tykkiasemilla Maltalla toisessa maailmansodassa)

Olen saanut luettua loppuun Scott Stosselin teoksen ”Pelosta sekaisin”. Stossel on itse kärsinyt jo pienestä pitäen monenlaisista peloista (esimerkiksi oksentamisen pelko on todella voimakas) ja ahdistuksen tunteista. Lopulta 50-vuotispäivän alkaessa häämöttää, hän päätti selvittää juurta jaksain pelon historiaa, sen hoitomuotoja, lääketieteen kehitystä ja perimän ja ympäristön merkitystä ihmisen psyyken terveyteen. Tavoitteena tässä kirjoitusprojektissa hänellä on ilmeisesti ollut löytää jonkinlainen perussyy oman elämänsä kurjuuteen ja toive siitä, että syyn selvittyä myös oireisiin löytyisi jonkinlaista helpotusta tai apua. Stossel onkin antanut teoksensa viimeiselle osalle nimen :”Jotakin positiivista”.

Stossel mainitsee kirjassaan, kuinka hän on ollut usein ”piripintaan huumattu”, koska tavallisen arjen eläminen on ollut mahdotonta ilman monia erilaisia mielialalääkkeitä. Mies on myös käynyt saamassa apua useiden eri terapeuttien luona, joista yhden mielestä oli tarkoituksenmukaista ottaa lääkettä ahdistukseen, jonka perimmäinen syy on lopultakin kehossa. Otammehan myös särkylääkettä kipuun, eikä tämä ole sen kummempi asia. Toinen terapeutti on taas ehdottomasti lääkkeettömyyden kannalla, hän suosii terapiaa ja altistushoitoja.

Kun kirjailija lopulta monen työntäyteisen vuoden jälkeen saa teoksensa valmiiksi, hän ei koe onnistuneensa hankkeessaan. Hän ei usko teoksen menestykseen eikä sen merkitykseen, sillä vuosikymmeniä jatkunut psyykkinen pahoinvointi on jättänyt jälkensä myös itsekunnioitukseen. Scott ei edelleenkään koe löytäneensä parannuskeinoa omaan oloonsa, yhden syyn kyllä - vahvan perimän -, mutta se ei yksin selitä kaikkea.

Stosselin terapeutti muistuttaa häntä:” Scott, sinä olet viime vuodet johtanut aikakauslehden toimitusta ja toimittanut monia sen kansijutuista, olet työstänyt kirjaasi, huolehtinut perheestäsi ja selviytynyt talosi tuhoutumisesta tornadossa ja elämän tavallisista hankaluuksista ja haasteista… Sinulla on vamma – ahdistuneisuushäiriö -, mutta pärjäät sen kanssa, jopa menestyt siitä huolimatta.”

Tämä valtava kirjaprojekti, jonka Stossel on kunniakkaasti saattanut loppuun kiitettävin arvosanoin (minun mielestäni) osoittaa käsittämätöntä sinnikkyyttä ja lahjakkuutta. Samalla, kun yleisö taputtaa, kirjailija itse murehtii omaa huonouttaan ja sitä, että näkee nykyisin ahdistuneen perimänsä tulevan selkeästi esiin tyttäressään ja pojassaan.

Tämän teoksen lukeminen avasi raollaan olleet silmäni. Luonnollisesti olen ennenkin tajunnut, että psyyken sairaudet rajoittavat ja vaikeuttavat elämää, mutta en ole ymmärtänyt, kuinka kauhean, äärimmäisen raskasta sairastuneen elämä voi olla. Kuitenkin – tämä kannattaa panna merkille – Stossel ei ole itsetuhoinen. Toki hän on syvällä ahdistuksessa rypiessään toivonut, että saisi kuolla, sillä silloin hän pääsisi kauheista tuskistaan. Psykologi-professori David H. Barlow on kirjoittanut: ”Harva menehtyy ahdistukseen, mutta moni mieluummin kuolisi kuin kokisi sen jähmetyksen ja kärsimyksen, joka ahdistukseen pahimmillaan liittyy.”

Kaikista vaikeuksistaan huolimatta Stossel ei ole yrittänyt tehdä itsemurhaa. Mistä se kertoo? Vahvuudesta? Uskosta johonkin parempaan? Siitä, että elämässä on kuitenkin paljon hyviä asioita? En ymmärrä, miten kirjoittaja on jaksanut kaikki nämä vuodet vaikkakin toisinaan ”piripintaan huumattuna”. Olen miettinyt ja pohtinut, yrittänyt hakea tietoa, mutta mikään lähde ei kerro, mistä ihmisen voimakas elämisenhalu ja periksi antamattomuus äärimmäisen vaikeissakin tilanteissa kumpuaa. Se vain on jotakin inhimillistä. Jos osaat vastata, kerro minullekin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Scott Stossel, ahdistus, perimä, elämisenhalu

Pelosta sekaisin

Maanantai 3.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Pelosta sekaisin

Kirjastosta tarttui mukaani Scott Stosselin teos ”Pelosta sekaisin”, ja vaikka olen lukemisessa vasta alkumetreillä (teoksessa on lähes 500 sivua), niin haluan laittaa asioita muistiin ja jakaa niitä.

Kirjan takakannen tekstiä: ”Mikä saa aikuisen miehen pelkäämään kuolemaa tiskatessaan astioita? Tuntemaan huimausta ja vapinaa tavallisessa kokouksessa? Kirjailija Scott Stosselin elämä ahdistuneisuushäiriön kanssa on ollut juuri tätä: kuolemanpelkoa arjen keskellä. Tuskastuneena hän alkaa tutkia taudin perimmäistä olemusta. Johtuuko ahdistuneisuushäiriö geeneistä, lapsuuden traumasta vai aivojen kemiallisesta epätasapainosta? Stossel haastattelee asiantuntijoita ja perehtyy ahdistuneisuushäiriön historiaan. Hän yrittää ymmärtää oman piinansa – ja jopa löytää sille tarkoituksen.”

Olen lukenut teoksesta vasta jonkin verran yli viidesosan, mutta olen jo ihan koukussa. Kukapa ei olisi joskus pelännyt tai ollut ahdistunut? Me kaikki, tietysti! Mutta kuka elää jonkinasteisen pelko- ja ahdistusneuroosin kanssa kimppakämpässä? Hyvin, hyvin monet, useammat kanssaihmiset kuin osaamme kuvitellakaan.

Kirjaa lukiessani huokailen joskus epätoivosta ja säälistä: Kuinka raskas elämänmittainen taakka Stosselille on annettu! Miten ihmeessä hän voi tehdä töitä kirjailijana ja Atlantic-aikakauslehden päätoimittajana ja työn lisäksi vielä yrittää elää tavallista perhe-elämää? Kun luin miehen kertomusta siitä, kuinka hän stressivatsansa vuoksi joutui piileskelemään vessassa, koska oli sotkenut sekä housunsa että puseronsa ollessaan Kennedy-klaanin vieraana Cape Codissa, niin säälilläni ei ollut mittaa eikä määrää. Miten paljon suunnittelua, piilottelua ja pelkoa vessassa käynti, oksentamisen jännittäminen ja vieraiden tapaaminen sai aikaan! Lopulta Stossel osui käytävällä pakomatkalla hiippaillessaan vastakkain John Kennedyn kanssa, ja tässä tilanteessa miehellä oli yllään ainoastaan ulosteen tahraama kylpypyyhe (Kennedy moikkasi vierasta ihan normaalisti). Kaikki tämä temppuilu ja sählääminen johtui siitä, että Stosselilla on voimakkaita pelkoneurooseja, jotka pakottavat hänet käyttäytymään mitä oudoimmalla tavalla.

Tietysti Stossel on hakenut apua ongelmiinsa. Hänen oksentamisen- ja esiintymispelkojaan (mies luennoi suurille yleisöille) on yritetty helpottaa monilla tavoin. Joku terapeutti syötti miehelle oksennuspulveria, mutta tuntikausien yökkäilyjen jälkeen Stossel ei oksentanut kertaakaan. Paikalla ollut sairaanhoitaja oli hyvin turhautunut ja sanoi, ettei sellaista ollut tapahtunut koskaan ennen. Erään toisen terapiakokeilun aikana hän joutui pitämään luentoa muutamalle opiskelijalle, ja samanaikaisesti heidän takanaan seinällä pyöri filmi, jossa ihmiset oksensivat. Tästäkään harjoituksesta ei ollut mitään apua.

Lohduttaako ketään se tieto, että monet kuuluisuudet ja hyvin menestyneet henkilöt kärsivät pelko- ja ahdistusneurooseista kaikkine lisukkeineen? Charles Darwin (1809-1882) kirjoitti teostaan ”Lajien synty” kahden vuosikymmenen ajan. Suuren osan päivästä (ja aikuiselämästään) hän vietti vuoteessaan vatsakipuja valitellen, oksennellen, psykologisesti hyvin riippuvaisena vaimostaan. Erään lääkärin neuvosta hän piti terveyspäiväkirjaa, ja oireiden listassa löytyy seuraavia asioita: krooninen väsymys, ankarat vatsakivut ja ilmavaivat, toistuva oksentaminen, pyörrytys, vapina, unettomuus, ihottumat, rohtumat, paiseet, tykytys, kipu sydämessä sekä melankolia. Toki hänkin kokeili mitä moninaisimpia hoitoja - sekä fyysisiä että terapeuttisia -, mutta ei valitettavasti koskaan päässyt eroon ongelmistaan.

Stossel mainitsee monia muitakin kuuluisuuksia, jotka kärsivät pelkohäiriöistä. Heitä ovat (olleet) esimerkiksi Britannian pääministeri William Gladstone, näyttelijä Laurence Olivier, Intian itsenäisyysliikkeen johtaja Mahatma Gandhi, kirjailija Henry James, pianisti Vladimir Horowitz, laulaja-näyttelijä Barbra Streisand, laulaja Donny Osmond, näyttelijä Hugh Grant (tämän nimen luettuani ajattelin, että ei voi olla totta) ja amerikkalaisen jalkapallon pelaaja Ricky Williams. Tässä muutamia nimiä, joiden takana olevat ihmiset kärsivät ahdistuksesta ja erilaisista peloista niin paljon, että ovat joutuneet rajoittamaan omaa työtään ja omaa elämäänsä, ja jotka ovat koettaneet turruttaa ahdistustaan alkoholin ja monenlaisten lääkkeiden avulla.

Kuten jo kerroin, olen kirjan kanssa vasta alkutaipaleella. ”Ahdistuksen arvoitus” ja ”Stressivatsan historia” on käsitelty ja muistilapuin merkitty, edessä odottavat jaksot ”Lääkkeet”, ”Ympäristö vai perimä” sekä ”Jotain positiivista”. Vaikka teos on painava, aion pistää sen matkalaukkuuni ensi keskiviikkona. Tämä ei voi jäädä odottamaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Scott Stossel, pelko, ahdistus, neuroosi

Onko pakko? Tappavatko yksilönoikeudet meidät?

Sunnuntai 26.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Onko pakko? Tappavatko yksilönoikeudet meidät?

Tuttavani mesosi isoon ääneen: Hänellä oli kaksi ystävää, jotka eivät terveydellisistä syistä (sanoo hän) voineet ottaa koronarokotteita. Nämä henkilöt haluavat kuitenkin mennä erilaisiin tilaisuuksiin ja osallistua tapahtumiin. Yhteiskunnan velvollisuus on järjestää asiat niin, että myös nämä rokottamattomat pääsevät sinne, minne haluavat. Haloo, yhteiskunta, herää ja toimi! Kuuntelin aikani ja mietin, oliko tuttavani tosissaan. Kyllä, kyllä hän oli vaatimassa oikeuksia rokottamattomille. En jaksanut kuunnella sitä paasausta pitkään, vaan totesin, että eiköhän näillekin olisi parempi pysyä kotosalla, jos siis todella pelkäsivät tartuntoja, eikä muutenkaan ole reilua kulkea ympäriinsä tuossa tilanteessa. Se sitten siitä keskustelusta.

Rokotuspakkoa suunnitellaan jo monissa maissa, esimerkiksi Saksassa. Itävallassa pakkorokotuslaki tulee voimaan ensi helmikuussa, ja Ecuadorissa se on jo voimassa. Demokraattisissa länsimaissa asian läpi vieminen ei tule olemaan helppoa, vaikka kysymyksessä olisi satojentuhansien, jopa miljoonien ihmishenkien pelastaminen. Yksilönoikeudet luetellaan maan perustuslaeissa, eikä lakimuutosten tekeminen ole koskaan yksinkertaista. Yksilöllä on ainakin toistaiseksi oikeus olla ottamatta koronarokote, vaikka hänen käyttäytymisensä aiheuttaisi kanssaihmisten kuolemia.

Yhteiskunta on kuitenkin säätänyt myös lakeja, joilla meidät pakotetaan tekemään jotakin. Et esimerkiksi saa ajaa autoa, ellet hanki sitä ennen ajokorttia (kallista lystiä), ja ajolupa pitää sitten myöhemmillä vuosilla vielä päivittää. Sinun on siis pakko hankkia ajokortti, ellet aio koko ikääsi matkustaa jonkun kyydissä. Jokainen ymmärtää kuitenkin, että tämä laki on tehty kaikkien turvallisuutta ajatellen, eikä sitä vastaan tee kenenkään mieli protestoida.

Jos matkustat ulkomaille, sinulla täytyy olla virallinen henkilöllisyystodistus. Passi on pakko hankkia, mikäli aiot matkustaa Schengen-maiden ulkopuolelle, ja nykyisin matkustajalla täytyy olla myös asiakirja joko riittävistä koronarokotuksista, sairastetusta taudista tai puhtaasta testistä. Kaikki nämä asiakirjavaatimukset ovat ymmärrettäviä kansalaisten turvallisuutta ajatellen. Lainsäädäntö määrää meidän käyttäytymistämme aika pitkälle, ja näin on hyvä.

Suomessa ei ole koulupakkoa, mutta meillä on oppivelvollisuus. Koulua voi käydä siis esimerkiksi kotona, mutta oppimista kontrolloidaan. Oppivelvollisuus lakkaa, kun peruskoulun oppimäärä tulee suoritettua, tai kun opiskelun aloittamisesta tulee kuluneeksi kymmenen vuotta. 1.8.2021 tuli voimaan laki, jonka mukaan oppivelvollisuus päättyy vasta, kun opiskelija on täyttänyt 18 vuotta. Aikamoista sivistämisen pakkoa, josta kansamme hyötyy.

Siivoilin tässä eräänä päivänä mappihyllykköä ja löysin kansion, jossa oli tietoja isäni sotilasurasta. Papereiden mukaan hän oli osallistunut vuosina 1941-44 taisteluihin Uhtuan länsi- ja pohjoispuolella, Summassa, Tammisaaressa, Ventelässä ja Viipurinlahdella joukkueenjohtajana haavoittuen taisteluissa sodan loppupuolella. Papereiden mukaan miehen johtamis- ja kouluttamistaito ovat olleet hyviä, luonteeltaan hän on ollut ”asiallinen, harkitseva ja hiljainen”. Isä ylennettiin myöhemmin yliluutnantiksi. Isäni ja hänen isänsä olivat molemmat luonteeltaan rauhan miehiä. Päätös lähteä vapaussotaan ei ollut ukilleni helppo. Päiväkirjoissaan hän tuskailee sitä, kuinka väärin on tappaa oman kansan ihmisiä. Sotaan hän meni kuitenkin, velvollisuus kutsui. Isäni puolestaan lähti kesken seminaariopintojen toisten poikien kanssa rintamalle. Nuoret miehet olivat varmasti seikkailunhaluisia mutta myös hyvin isänmaallisia.

Saamme olla kiitollisia kaikille sotaveteraaneillemme siitä, että he lähtivät kuolemanpelko sisimmässään rintamalle, vaikka eivät olisi halunneetkaan. Se oli sisäinen pakko. Toivoisin, että tuo velvollisuudentunto nostettaisiin esiin myös nykyisessä yksilökeskeisessä yhteiskunnassa. Lopultakaan me emme ole täällä yksin, vaan osa suomalaista yhteiskuntaa, joka antaa meille paljon, ja jota meidän tulee olla tukemassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rokotuspakko, Suomi sodassa, yksilönvapaus

Kuka saa viettää joulua?

Perjantai 17.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka saa viettää joulua?

Olen listaihminen, ja näin joulun aikaan tästä ominaisuudesta on hyötyä. Listojeni mukaan joulukortit on lähetetty (no, myönnän, Amerikan posti ei ihan ehdi perille, mutta muuten asia on hoidossa), poron- ja naudanliha viety palvaamoon, viimeinenkin kakku leivottu, ja tänä viikonloppuna aion saattaa loppuun lahjarumban. Ai, niin, satavuotiaalle tädille pitää vielä viedä joulukukka ja hoivakotiin ystävälle paketti. Kyllä tämä tästä.

Amerikan sukulaiset olivat olleet valppaina ja laittaneet joulupostinsa ajoissa. Heidän lähettämäänsä korttiin on painettu isoin kirjaimin ”Merry Christmas” eli ”Iloista joulua”. Teksti poikkeaa siellä päin maailmaa yleisesti käytettävästä ”Happy Seasons”- tai ”Happy Holidays”-viesteistä, jotka voi kääntää vapaasti vaikkapa ”Onnellista juhlakautta”.

Mikäli elokuviin on uskomista, amerikkalainen joulu on ylenpalttisen täynnä koristevaloja, krääsää, joulumusiikkia, lahjoja, ruokaa… Tietysti samat elementit juhlan viettoon löytyvät meilläkin, mutta huomattavasti maltillisemmassa muodossa. Suuri ero on kuitenkin tuo ”Happy Seasons”, eli ihmiset juhlivat talvisesongin suurinta juhlaa haluamatta tuoda esille, mitä ja miksi juhlitaan.

USA:n väestö koostuu ihmisistä, joiden etninen ja uskonnollinen tausta saattaa olla melkein mitä vain. Tämä johtaa tietysti siihen, että myös erilaisiin kulttuuriin ja uskontoon liittyviä juhlia löytyy kalenterista runsain määrin. Kristityillä, muslimeilla, juutalaisilla, mormoneilla, hinduilla, buddhalaisilla ja monilla muilla uskonnollisilla yhteisöillä on omat tapansa viettää ikiomia tärkeitä päiviään, ja se on heidän oikeutensa.

Mutta, mutta…. Täällä puhuu nyt wokettaja: Saako nykyisen paheksumisen ja pahastumisen aikana ei-kristitty viettää joulua, joka on kristillinen juhla? Myös Suomessa joulu, Jeesuksen syntymäjuhla, merkitsee monille pelkästään mukavaa, talvista juhlakautta, jolloin saa syödä hyvin, antaa lahjoja ja levähtää hetken ennen arkisen työrupeaman jatkumista. Kuuluuko joulu ei-kristityille ja kirkosta eronneille? Onko tämän juhlan vietto kulttuurin omimista, jos sen sanoma sinällään ei merkitse juhlijalle mitään?

Olin erään tunnetun, hiukan huonomaineisen kauppaketjun liikkeessä etsimässä tiettyä peliä joululahjaksi. Ahtaitten hyllyjen välissä liikuskeli mies etsien mutta ei löytäen. Lopulta hän kysyi isoon ääneen:

- Onko täällä Jeesusta?

- Anteeksi, mitä? kysyi myyjätär (eli myyntihenkilö).

- Että löytyykö täältä Jeesusta?

Ei löytynyt, ei. Hyllyt olivat täpötäynnä tavaraa, mutta joulun syntymäpäiväsankari oli hukassa.

Enhän minä ihan tosissani kyseenalaista sitä, että kristinuskosta piittaamaton henkilö viettää joulua. Jokainen saa vapaasti juhlia, lahjoa ja syödä, onhan hienoa, että joulu kokoaa usein perheitä ja sukuja yhteen. Keljuttaa vain se, että minä en saa laitattaa itselleni rastoja, koska se on kulttuurin omimista, tai pitää sitä ihanaa mummolta perittyä lapinlakkia, koska sekin on samanlainen synti. Minä en kuitenkaan aio alistua wokettajien päsmäröinnille, höpö, höpö!

Näin suuren juhlan alla toivotan kaikille kampaukseen, vaatetukseen sekä vakaumukseen katsomatta rauhallista joulua!

”Rauhaa, vain rauhaa kellot ne soi,soi,

lapselle rauhaa, ne rauhaa soi.

Enkelin laulu rauhaa, rauhaa toistaa.

Seimen yllä joulun tähti valkeuttaan

kirkkaana silmiin lapsosen nyt loistaa.

Maariainen tuutii seimen pienoistaan.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulu, kulttuurin omiminen, woke

Ennustuksia vuodelle 2022

Perjantai 10.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Ennustuksia vuodelle 2022

Joulu on tulossa täydellä vauhdilla, ja ihan pian sen jälkeen juhlimme uuden vuoden alkamista. Nyt siis on aika jälleen tutkailla, mitä vanhat ennustajat, lähinnä Nostradamus ja Baba Wanga kertovat tulevasta vuodesta.

Nostradamus (Michel de Nostredame 1503- 1566) oli lääkäri, astrologi ja ennustaja. Hän kehitteli lääkettä esimerkiksi ruttoon, mutta maailma muistaa miehen lähinnä vuosisatoja eteenpäin ulottuvista ennustuksista. Toiset niistä ovat käyneet toteen, toiset eivät. Vuodelle 2022 hän ennustaa seuraavanlaisia tapahtumia: 1) Kansainväliset konfliktit ja ihmisten muutto maasta toiseen lisääntyvät. Muuttoliike johtuu siitä, että ihmiset lähtevät nälän vuoksi etsimään parempia elinolosuhteita. 2) Garonne-joki (Lounais-Ranskassa ja Pohjois-Espanjassa) tulvii niin, että suuria alueita tuhoutuu. Tämä tuo mieleeni viimekeväiset tulvat Mosel-joella. Ystäväni asuu kyseisen joen varrella sijaitsevassa Bad Neunahr-Ahrweilerissa, ja siellä oli pahin tulva sataan vuoteen. Vesi nousi kymmenen metrin korkeudelle, ja kestää vuosia, ennen kuin kaupunkialue alkaa palata entiselleen. 3) Tulevana vuonna syttyy ilmastosota. Mitä tämä tarkoittaa, siitä ei ole tietoa. Ilmeisesti on kuitenkin kysymys päästöistä huolehtivien ja niiden suhteen välinpitämättömien maiden välisistä kiistoista. 4) Euroopan Unionin olemassaolo lakkautetaan. - Oliko Brexit alkusoittoa tälle? 5) Pariisi valloitetaan. Sitä ei mainita, kenen tai minkä tahon toimesta tämä tapahtuu. 6) Korean hallitsija Kim-Jong Un kuolee onnettomuudessa. Seuraajaksi tulee joku perheenjäsenistä. Nostradamus ennustaa myös Englannin kuningattaren kuoleman. 7) Seuraavissa talviolympialaisissa Ranska voittaa paljon kultamitaleja. Ihmettelen vain, miten Nostradamus on osannut nähdä tällaisiakin asioita 500 vuotta sitten. 8) Japanissa tapahtuu vakava maanjäristys. 9) Ranskan talous paranee. 10) Marseille voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden (!).

Baba Wanga (1911-1996) oli bulgarialainen selvännäkijä. Hän sokeutui 12-vuotiaana, ja alkoi sen jälkeen ennustaa, ja usein hänen ennustuksensa osuivat oikeaan. Mitä tapahtuu Baba Wangan näkyjen mukaan vuonna 2022? Hän on ilmoittanut, että ihmiskunta tottuu uuteen virukseen. Tarkoittaako tämä sitä, että ilmestyy jälleen uusi virus, vai että ihmiskunta löytää keinot elää yhdessä virusten kanssa? En tiedä. Myös Baba Wangan mukaan tuleva vuosi tuo mukanaan paljon luonnonkatastrofeja, esimerkiksi suuria tulvia. Kalat ja monenlaiset eläimet kokevat suurta tuhoa näissä luonnonmullistuksissa.

Kävin lukemassa vuosi sitten kirjoittamaani ennustus-blogia. Nostradamus ja Baba Wanga olivat ennustaneet saman tyylisiä asioita myös tälle kuluvalle vuodelle. Kyllä vain, luonnonkatastrofeja tapahtuu, virus muunnoksineen jyllää, ihmiset pyrkivät maihin, joissa elinolosuhteet ovat parempia. No, siinä Nostradamus kyllä erehtyi, kun kertoi Kalifornian tuhoutuvan kokonaan. Viimeisten tietojeni mukaan kyseinen osavaltio on yhä olemassa. Mielenkiinnolla jään odottamaan ensi vuonna Ranskan voittoputkea talviolympialaisissa, Marseillen voittoa jalkapallomestaruudessa sekä Pohjois-Korean hallitsijan ennustettua kuolemaa. Saapa nähdä, miten Nostradamus onnistuu tällä kertaa.

Luulen, ettei kukaan ole yllättynyt niistä näyistä, joiden mukaan virukset, nälkä ja luonnonkatastrofit jatkavat voittokulkuaan maailmassa. Nämähän ovat pääotsikoita politiikan ohella mediassa. Kyseiset tulevaisuudennäkymät ovat pelottavia ja uuvuttavia. Jos emme näe edessämme muuta kuin epätoivoa ja vaikeuksia, voimme väsyä, muuttua kyynisiksi ja välinpitämättömiksi, ja kaikki tämä vain ennustusten, lehtiotsikoiden ja niiden asioiden vuoksi, joita joku muu haluaa tuoda esille.

”Ei aina tarvitse olla suunnitelmaa. Joskus on hyvä vain hengittää, luottaa, löysätä hieman ja katsoa, mitä tapahtuu.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ennustukset uusi vuosi

"Elämä on tässä ja nyt"

Torstai 2.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Elämä on tässä ja nyt

Jatkan vielä yhden blogin verran Björn Natthiko Lindebladin kirjasta ”Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä”. Edellisessä kirjoituksessani kerroin, kuinka yllättynyt olin teoksen humoristisesta, jopa jollakin tavoin kepeästä kerronnasta. Toki Lindeblad oli kirjoittanutkin, ettei kirjan tarkoitus ole olla uskonnollinen teos, ja se on yksi syy, miksi sitä oli helppo suositella kaikille matkustelusta ja vieraista kulttuureista pitäville.

Kirja jakautuu tavallaan kahteen osaan: luostaritarinoihin ja sen jälkeiseen elämään Ruotsissa. Lindeblad oli 46-vuotias tehdessään muutospäätöksen. Seitsemäntoista vuotta eri maissa buddhalaisissa luostareissa asuen oli pitkä ajanjakso, ja sen vuoksi mies oli yllättynyt, kun sisäinen ääni käski hänen jatkaa matkaansa. Tämä neuvo tarkoitti paluuta Ruotsiin.

Lindeblad oli viettänyt buddhalaisen munkin elämää, mikä käytännössä merkitsi sitä, ettei hän saanut omistaa mitään, päivittäinen ruokakin oli hankittava kerjäämällä. Ruotsiin saavuttuaan miehen oli saatava rahaa. Vähän aikaisemmin todettu harvinainen verisairaus väsytti, työttömyyskorvauksia oli vaikea saada, rahaa ei ylipäätänsä ollut saatavilla, mutta asunto, ruoka, vaatteet, lääkkeet, kaikki piti maksaa. Miten ihmeessä ihmiset pystyvät tähän? Lindeblad mietti. Lopulta vanhemmat antoivat kuukausittaisen määrärahan ennakkoperintönä, ja hän löysi ystävän kautta halvan vuokra-asunnon. Sitten iski masennus.

Oikeastaan mielestäni olisi ollut kummallista, jos Lindeblad ei olisi sairastunut masennukseen tilanteessa, jossa hän oli menettänyt koko entisen elämänsä, eikä pystynyt kunnolla rakentamaan uutta. Masennusjakso kesti puolitoista vuotta, ja sen aikana mies harkitsi hetken jopa itsemurhaa. ”Ahdistuksesta tuli ankarin ja parhain henkinen opettaja, joka minulla on koskaan ollut”, hän kertoo. Tuon raskaan elämänvaiheen aikana meditaatiosta tuli hänen henkireikänsä, pieni tuskaton hetki ahdistuksen keskellä. Vähitellen perheen ja ystävien tuella kurimus alkoi hellittää, Lindeblad työllistyi meditaatio-opettajana ja luennoitsijana, elämä alkoi tuntua taas hyvältä varsinkin, kun siihen ilmestyi rakastava ja ymmärtävä vaimo Elisabet.

Lindebladille tärkeä isä kuoli 82-vuotiaana. Kertomus isän kuolemasta sveitsiläisellä eutanasiaklinikalla, jossa tämä halusi lopettaa elämänsä keuhkoahtaumatautiin sairastuttuaan, on raastavaa luettavaa. Hän kertoo, kuinka äiti ja kaikki neljä veljestä olivat paikalla, tarkoin harkittu musiikki soi taustalla, ihmiset itkevät, halaavat toisiaan, kiittävät ja hyvästelevät. ”Muutaman sekunnin kuluttua, kesken Evert Tauben ”Linneaa”, jokainen lihas isän kehossa lakkasi toimimasta. Kuolema koitti silmänräpäyksessä. Panin merkille odottamattoman ilmeen isän pehmeillä, avoimilla kasvoilla. Täydellinen hämmästys. Kuin lapsi. Oli kuin hän ei hurjissa kuvitelmissakaan olisi osannut odottaa, että kuolema on sellainen.”

Lindeblad itse sai ALS-diagnoosin muutettuaan Ruotsiin. Lääkärin mukaan hänellä olisi elinaikaa vuodesta viiteen vuotta, ja tuosta ennustuksesta on kulunut nyt yli kaksi vuotta. ”En pelkää kuolemaa, en vain olisi valmis lopettamaan elämistä,” hän toteaa. ”En tietenkään pysty todistamaan uskomustani, mutta olen aina ollut vakuuttunut siitä, että elämä jatkuu toisella puolella. Se on minusta itsestään selvää. Joskus minusta jopa tuntuu, että siellä odottaa jokin hurja seikkailu.”

Olin viime lauantaina vuosi sitten menehtyneen tuttavani muistojuhlassa. Ohjelmassa oli musiikkia ja vainajan hyvin tunteneen papin sekä läheisten ja ystävien muisteluja. Puheissa korostui kristityn toivo ja luottamus siihen, ettei elämä lopu kuolemaan, vaan että ihmisen päämääränä on taivas.

Adventtikirkossa seuraavana sunnuntaina seurakunta lausui tavan mukaan uskontunnustuksen. Sen loppuosa kuuluu: ”...ja ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään.” Tämä kristinuskon sanoma tuli niin voimakkaasti esille viikonlopun tilaisuuksissa, että minun oli ruvettava pohtimaan sitä, mitä buddhalaismunkki ajattelee iankaikkisuudesta.

Lindeblad kertoo kirjansa lopussa uskovansa siihen, että elämä jatkuu toisella puolella. Buddhalaisen opin mukaan ihminen syntyy yhä uudelleen ja uudelleen. Edellinen eletty elämä vaikuttaa siihen, millainen seuraava elämä tulee olemaan. Jotta pääsisi ulos tästä päättymättömyyden kehästä, ihmisen tulee elää hyvää ja nuhteetonta elämää, ja tähän myös Lindeblad pyrki asuessaan buddhalaisluostareissa.

Kun peilaan tämän kirjan viestiä omaan elämääni, tunnen oloni onnekkaaksi: Kristinopin mukaan me pelastumme ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Björn Natthiko Lindeblad, Saatan olla väärässä

Saatan olla väärässä

Perjantai 26.11.2021 - Pirkko Jurvelin

Saatan olla väärässä

Eilen sain sen vihdoin käsiini: Björn Natthiko Lindebladin kirjoittaman kirjan ”Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä”. Itse asiassa kirja ei ole Lindebladin kirjoittama, sillä omasta mielestään hänellä ei ole kirjallisia taipumuksia, eikä edes haluja sellaiseen työhön. Varsinainen kirjoittaja on Caroline Bankler ja editoija/avustaja Navid Modiri. Nämä kolme henkilöä yhdessä ovat saaneet aikaan teoksen Lindebladin haastattelujen, muistelujen ja julkisten esiintymisten pohjalta.

Ja nyt kirjasta haaveilevalle muutama sana varoitukseksi ja kannustukseksi. Ajattelet ottavasi käteen Victor Hugon ”Kurjat” tapaisen teoksen, mutta huomaatkin lukevasi Hilja Valtosen ”Nuoren opettajattaren varaventtiiliä”. Ihan oikeasti. Lindeblad ilmoittaa jo heti alkajaisiksi, ettei hänen teoksensa käsittele uskontoa, ja tämä on ihan totta. Lukija ei pääse perehtymään buddhalaisuuden saloihin ja mantroihin, vaan Lindeblad vie hänet matkalle Koillis-Thaimaahan sijaitsevaan metsäluostariin. Kirjoittaja kertoo hauskalla, itseironisella ja samalla empaattisella tyylillään luostarin elämästä, tiukasta päiväjärjestyksestä, siitä, kuinka vaikea hänen kofeiiniriippuvaisena oli pysyä hereillä meditaatioharjoitusten aikana, jotka saattoivat kestää tunteja, ja toisaalta, kuinka hankalaa oli kestää sitä pääkopassa ilmenevää älämölöä, kun hänen – buddhalaismunkin – oletettiin ajattelevan pyhiä ajatuksia mantrojen hokemisen lomassa. Kirjassa on myös valokuvia, joissa huomio kiinnittyy siihen, että useimmiten munkit hymyilevät. Lindeblad onkin sanonut, ettei ole elämässään nauranut niin paljon kuin asuessaan buddhalaisessa luostarissa.

Björn Lindeblad oli nuori ruotsalainen ekonomi, joka teki töitä pääasiassa ulkomailla. Hän ei kuitenkaan lopulta viihtynyt enää siinä elämässä, jota eli, vaan sanoi itsensä irti ja palasi tyhjän päälle takaisin Ruotsiin. Seuraavaksi hän teki pitkiä vaellusmatkoja ulkomaille, ja kaikki tämä harhailu ja pohdinta vei hänet lopulta Thaimaahan buddhalaiseen luostariin. Kertoessaan vanhemmilleen päätöksestään, hän ilmoitti elämänmuutoksen tarkoittavan sitä, että aikoo noudattaa viittä eettistä ohjetta ainakin munkkivihkimykseen saakka: Ei saa tappaa tai vahingoittaa eläviä olentoja, ei saa varastaa, valehdella, tehdä sukupuolisiveellisesti sopimattomia tekoja ja tuli pidättyä alkoholista. Kaiken muu isä oli kuulemma ymmärtänyt, mutta viimeisen kohdalla hän puuskahti: ”Eikö tuo mene jo liiallisuuksiin!”

Luostarielämää eri maissa kesti lopulta seitsemäntoista vuotta, jonka jälkeen Lindeblad oli valmis palaamaan takaisin kotimaahansa. Pitkän masennusjakson jälkeen hänestä tuli pidetty luennoitsija ja meditaatio-opettaja.

Palaan tähän kirjaan vielä uudestaan, sillä tässä blogissa jaan lukijoilleni Lindebladilta ainoastaan yhden – sitäkin tärkeämmän – elämänviisauden.

Kaikilla ihmisillä on (yksinkertaistettuna) päässään kahdenlaisia ajatuksia: omaan menneisyyteen ja omaan tulevaisuuteen liittyviä. Niitä voidaan verrata kahteen painavaan matkalaukkuun, jota ihminen raahaa mukanaan koko ajan. Ne ovat tärkeitä laukkuja, mutta ei niitä tulisi kantaa mukanaan jatkuvasti. Laske ne hetkeksi alas, sitten pidemmäksi aikaa. Kokeile, voitko kohdata asioita, elämääsi suoraan tällaisenaan, ilman näitä laukkuja. ”Otteen hellittäminen ajatuksista ja hallinnanhalusta, sisäänpäin kääntyminen ja kuunteleminen, läsnäolo, säännöllinen rauhoittuminen, luottamus” sanoittaa Lindeblad ajatuksiaan.

Voimakkaiden tunteiden ja muistamisen välillä on selvä yhteys, ja varsinkin kaikki paha, kamala säilyy muistissa hyvin. Se on luonnollista, koska ihmisen tulee oppia pelkäämään pahaa, jotta hän säilyisi hengissä. Mutta: muistamamme menneisyys ei ole koko todellisuus, ja kuitenkin heijastamme muistojamme tulevaisuuteen. Se ei ole tulevaisuus, se on pelkkä oletus, sillä kukaan ei voi tietää. Tämän vuoksi painavat matkalaukut kannattaa laskea usein alas ja kohdata elämä ilman niitä. Mitä kauemmin pystyt elämään ilman noiden laukkujen painoa, sitä parempaa elämäsi on.

Selasin juuri blogejani, ja kohdalle sattui otsikko ”Muistatko murehtia tarpeeksi?” Niinpä, niin, jospa nyt kuitenkin harjoittelemme laskemaan ne painavat laukut maahan – edes joksikin aikaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Björn Lindeblad, buddhalaismunkki

Elämän tarkoitusta etsimässä

Torstai 18.11.2021 - Pirkko Jurvelin

Elämän tarkoitusta etsimässä

Tiistaina ilmestyi Johnny Knigan kustantamana edesmenneen ruotsalaisen supertähti Aviciin eli Tim Berglingin elämänkerta. Avicii teki itsemurhan 28-vuotiaana kolme vuotta sitten ollessaan matkalla Omanissa. En tiennyt enkä tuntenut kyseisen huipputähden elämää tai mainetta entuudestaan, mutta jokin hänen elämänkertansa esittelyssä kosketti kovasti. Artikkeli kertoi, kuinka lahjakas musiikintuottaja ja DJ Bergling oli, ja kuinka hänen maineensa ja musiikkinsa olivat levinneet ympäri maailmaa. Toisaalta miehen elämän täyttivät huumeet sekä monenlaiset fyysiset ja psyykkiset terveysongelmat. Ollessaan vieroitushoidossa hän oli tutustunut meditaatioon, joka tuntui hänestä hyvältä, ja jolle hän halusi antaa enemmän aikaa.

”Asia on niin, että mä haluan tavallisen elämän. Mä haluan tyttöystävän ja perheen. Mutta mun on myös saatava valaistua. Mulla on tarve auttaa maailmaa, mun elämässä täytyy olla tarkoitus.” - Tämä on yksi niistä viimeisimmistä muistiinpanoista, joita Bergling teki puhelimeensa ennen kuolemaansa. Hän asui ystävänsä luona, joka soitti huolestuneena miehen vanhemmille, kun Bergling oli lopettanut syömisen ja puhumisen. Hän ehti kuitenkin tehdä itsemurhan, ennen kuin vanhemmat pääsivät Omaniin.

”Mun elämässä täytyy olla tarkoitus.” Supertähteys ja siihen liittyvä varallisuus, matkustelu, kaikenlainen ylellisyys ei kuitenkaan riittänyt tälle nuorelle miehelle. Elämän tarkoitus olisi jossakin muualla.

”Minulla on kaikki hyvin, mutta haluaisin, että minun elämälläni on tarkoitus.” Nuori ystäväni katsoi minua ja jatkoi:”Sofia on kääntynyt mormoniksi, ja ihan selvästi hänen elämänsä on onnellista ja merkityksellistä. Minäkin haluaisin samanlaisen tunteen.”

Mitä tuohon voisi sanoa? Meitä oli useampia tuttuja kahvittelemassa, ja joku heistä ehdotti, että myös Linda itse kääntyisi mormoniksi, mutta ei, ei hän sitä halunnut. Hän oli ajatellut vaikkapa Bahai-uskontoa, mutta minä epäilin hieman sanomalla, että eikö bahaisimi ole enemmänkin jonkinlainen filosofia (itse asiassa se on islamin yksi haara, mutta tätä en tiennyt tuolloin). Ehdottelimme myös tavallista perusluterilaisuutta, mutta Lindan mielestä siinä oli liikaa kieltoja, sillä rakkauden tuli olla avarakatseista. Aikamme keskusteltuamme joku suositteli keskustelukumppaniamme perustamaan ihan oman uskontonsa omine sääntöineen ja myönnytyksineen. Oli kiinnostavaa huomata, että Linda oli etsivällä mielellä, mutta ajattelin myös, ettei elämän merkityksen löytäminen tässä sekavassa maailmassa ole aina kovinkaan yksinkertaista.

Olen varannut kirjastosta Björn Natthiko-Lindebladin juuri ilmestyneen teoksen ”Saatan olla väärässä – ja muita oivalluksia elämästä”. Kirjaa odotellessani olen katsonut netistä kirjailijan haastattelun ja lukenut kuvauksia teoksesta.

Ruotsalainen Lindeblad työskenteli 80-luvulla talouspäällikkönä, mutta koska ei viihtynyt työssään, hän vaihtoi alaa. Hän työskenteli esikoulun opettajana, kriisipuhelinpäivystäjänä ja lopulta YK:n ekonomina Intiassa, jossa hän kiinnostui buddhalaisuudesta. Kiinnostus johti siihen, että Lindeblad muutti Wat Pah Nanachatin metsäluostariin Thaimaahan. Hän vietti luostarielämää 17 vuotta, jonka jälkeen hän palasi Ruotsiin.

Suuri elämänmuutos vei miehen kuitenkin syvään masennukseen, josta hän kuitenkin vähitellen toipui ja palasi työelämään meditaatio-opettajaksi ja luennoijaksi. Kolme vuotta sitten Lindeblad sai ALS-taudin diagnoosin. Koko eletty vaiherikas elämä sekä lähestyvä kuolema sai miehen kirjoittamaan kirjansa, joka oli Ruotsissa vuoden 2020 myydyin tietokirja, ja jonka käännösoikeudet on myyty 17:ään maahan. Kirjan valtava suosio kertoo siitä, että ihmisillä on tarve löytää vastauksia elämän merkitystä koskeviin kysymyksiin.

”Tärkein asia, jonka opin seitsemäntoista vuotta kestäneen, täysipäiväisen henkisen harjoittelun aikana on se, että en enää usko kaikkea, mitä ajattelen. Se on minun supervoimani.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Avicii, Björn Natthike-Lindeblad

Hyvästi hienot Pisa-tulokset - tervetuloa työuupumus!

Torstai 11.11.2021 - Pirkko Jurvelin

Hyvästi hienot Pisa-tulokset – tervetuloa työuupumus!

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja kirjailija Tommi Kinnunen kertoi Twitter-tilillään 5.11.21joutuvansa jäämään sairauslomalle. Työterveyslääkäri oli antanut lomamääräyksen vakavan työuupumuksen vuoksi.

” Viime tammikuun hybridiopetuksesta alkaen työtehtävät ovat tuntuneet kasautuvan ja kaatuvan päälle. Syksyn uusi ops (opetussuunnitelma) sekä oppivelvollisuuden laajentamiseen liittyvät lisätyöt vievät loput voimat… Uusia vaatimuksia lukiessa ei tiedä itkeäkö, vaiko nauraa. Perustyö, opettaminen, saa väistyä kirjaamisen tieltä. Hakkaan konetta kuin hullu, jotta saan tallennettua kaiken tiedostoihin, joita kukaan ei lue.”

Kinnunen kirjoittaa tuntevansa olonsa surulliseksi, sillä hänellä on mukava opetusryhmä, jonka kanssa hän haluaisi jatkaa töitä. Opettajana hän sanoo myös tuntevansa häpeää siitä, ettei enää jaksa, vaikka on aikaisemmin jaksanut. ”Synkimmältä tuntuu se, etten koe tilanteen muuttuvan mihinkään. Ryhmäkoot eivät pienene. Työn määrä ei vähene. Vaatimukset eivät lakkaa olemasta. Kirjaamista vaaditaan yhä.”

PISA (Programme for International Students Assessment) on OECD:n jäsenmaiden yhteinen tutkimusohjelma. Siinä selvitetään, miten 15-vuotiaat nuoret hallitsevat keskeisiä taitoja. Tutkimuksen pääpaino vaihtelee, ja eri vuosina painotetaan lukutaitoa, luonnontieteitä ja matematiikkaa.

Vuonna 2000 Suomi oli 32:n maan joukossa ensimmäinen lukutaidossa, kolmas luonnontieteissä ja neljäs matematiikassa. Suomen huippuvuosi oli 2003, jolloin maamme sijoittui OECD-maiden joukossa ensimmäiseksi kaikissa kolmessa mittausluokassa! Vuonna 2015 Suomi oli 73:n maan joukossa lukutaidossa neljäs, luonnontieteissä viides ja matematiikassa kolmastoista. Suomalaisten oppilaiden lukutaitotulokset ovat kaiken kaikkiaan laskeneet vuodesta 2006 lähtien. Vaikka Suomen tulokset ovat yhä ihan kelvollisia, on tason lasku kuitenkin selvä. Vuonna 2016 The Washington Post kysyi artikkelissaan: Kannattaako Suomen kouluista enää ottaa mallia?

Olin Saksassa useana vuonna kesälomieni aikana työhön liittyvillä kursseilla. Kun monikansallinen ryhmämme vieraili kouluilla, meille suomalaisille osoitettiin aina utelias kysymys: Mistä johtuu teidän upea menestyksenne Pisa-tutkimuksissa? En muista, mitä tuolloin vastasimme noihin kysymyksiin, mutta ehkä nyt osaisin vastata, jos minulta kysyttäisiin, miksi Suomen koululaitoksella menee yhä huonommin. Totta kai asiaa on ruodittu ja ihmetelty ja tutkittu, syitäkin on kuulemma löytynyt, mutta mitään konkreettista asiantilan korjaamiseksi ei ilmeisesti ole tehty. Tämän päättelen siitä, että Pisa-menestymättömyys jatkaa voittokulkuaan.

Yhtälö on aika kummallinen: Oppilaiden oppimistulokset huononevat, ja samaan aikaan opettajat uupuvat yhä lisääntyvän työtaakkansa alle. En ymmärrä. Eikö asian pitäisi olla ihan päin vastoin: Opettajat paiskivat hulluna hommia, ja oppilaat oppivat entistä sähäkämmin?

Voin kuvitella Tommi Kinnusen ja muiden opettajien hakkaavan tietokonettaan, kirjaavan muistiin kaiken mahdollisen ja mahdottoman mitä ylemmältä taholta vaaditaan, tuijottavan kelloaan ja miettivän, mitä kaikkea pitäisi vielä ehtiä tehdä. Ja sitten ovat vielä ne oppilaatkin.

Juttelin tuttavani kanssa työuupumuksesta. Hän on tehnyt työuraa lähinnä ruumiillisten työtehtävien parissa ja sanoi, ettei ollut koskaan kuullut kenenkään valittavan työuupumusta omalla työpaikallaan. Minä tuumasin, ettei koulumaailmassakaan ennen puhuttu työuupumuksesta. Itse asiassa en tiedä yhtäkään tapausta niiden lähes neljänkymmenen vuoden ajalta, jotka vietin koulumaailmassa. Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon muutoksia, ja selvää on, että ne eivät ole olleet pelkästään hyviä muutoksia. Kenellä olisi uskallusta alkaa myöntää, että ennen asiat olivat paremmin, ja että siihen tulisi palata?

Kiitos Tommi Kinnuselle hänen puheenvuorostaan. Mies on sen verran kuuluisa niin Suomessa kuin ulkomaillakin, ettei hänen mielipidettään voi ohittaa noin vain – niin ainakin toivon. Odotamme vastauksia yhdessä Tommin kanssa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tommi Kinnunen, työuupumus, Pisa-tulokset

Ihon väri

Lauantai 6.11.2021 - Pirkko Jurvelin

Ihon väri

Pestessäni hampaita aamulla vessan peilin edessä totesin, että auringonpaisteessa vietetyt kolme viikkoa näkyivät yhä ihossani: Kasvot olivat yhtä ruskeat kuin kesällä, oikeastaan tummemmatkin. ”Sinä olet ollut jossakin ulkomailla”, toteavat tuttavat, jotka eivät ole nähneet minua vähään aikaan.

Ruskettunut iho tässä maassa tähän vuodenaikaan kertoo siitä, että henkilöllä on ollut mahdollisuus viettää aikaansa jossakin Suomen eteläpuolella. Se on pisara luksusta tässä (ihan hirveässä) kaamoksen pimeydessä.

Ei tarvitse kuitenkaan mennä kovin kauas ajassa taaksepäin, kun ruskettunut iho kieli siitä, että henkilö oli ulkotyöläinen. Parempi väki ei halunnut sellaista leimaa itselleen, vaan ihoa suojeltiin päivettymiseltä pitkähihaisilla vaatteilla ja aurinkovarjoilla, ja ulkona hakeuduttiin puiden varjoon (näinhän nykyisinkin kehotetaan:”Viisas viihtyy varjossa.”). Auringonpaahtama iho kertoi, mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluit. Tänä päivänä äärimmäisen kauneuden ihannetta vaalivat japanilaiset geishat maalaavat kasvonsa vitivalkoisiksi.

Vaalea ihonväri saattaa erottaa meidät turistit ulkomailla paikallisesta väestöstä. ”Kummallisen vaalea”, totesi eräs nuori saksalainen minusta siihen aikaan, kun asustelin Saksassa. Ulkomailla oleskellessa muusta väestöstä erottuminen ei välttämättä ole aina kovin hyvä asia. Turisti erottuu ihmismassasta, ja potentiaaliset pikkurikolliset valpastuvat basaareissa.

Ihon väri antaa viitteitä siitä, mistä päin maailmaa ja millaisesta kulttuurista mahdollisesti tulet, eikä siitä voi päästä eroon. Tutkiskelin muutamia tietolähteitä saadakseni selville, mitä tiedeyhteisö sanoo ihonvärin historiasta ja merkityksestä. Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä löytyi kahdenlaista koulukuntaa: Toisen mielestä musta ihonväri on ollut se ensimmäinen ja alkuperäinen, joka on sitten alkanut muuntua ihmisen laajentaessa reviiriään. Selväähän on, että ihon tumma pigmentti suojaa ihmistä auringon haitallisilta vaikutuksilta. No, se toinen koulukunta oli sitten sitä mieltä, että ihminen on alun perin ollut vaaleaihoinen, ja pigmentti alkoi tummua, kuta lähemmäksi aurinkoisia paikkoja kansa vaelsi. Tutkimustuloksista saattaa siis tehdä sen johtopäätöksen, ettemme tiedä tätäkään asiaa.

Oululaisessa seurakuntalehdessä ”Rauhan Tervehdys” oli 4.11. dosentti Kaarina Kailon kirjoitus, joka oli otsikoitu ”Mustapekka ja murjaanien kuningas”. Melkein jätin tekstin lukematta, sillä Tiernapoikien murjaanien kuninkaan kasvojen mustaamiskiellosta on hälisty jo ihan kyllästymiseen asti. Kailo kirjoittaa:”Itse ihonväri ei tietenkään ole ongelma, vaan se, mihin merkityskontekstiin se asettuu osana tiernatarinaa. Siinä kolme valkoihoista kuningasta alistaa ja nöyryyttää murjaanien kuninkaan, joka joutuu polvistumaan heidän eteensä.”

Hoh, hoijaa. Olisi dosentin kannattanut käydä googlaamassa tiernatarina tarkemmin. Koska olen Tornion tyttöjä, niin minulla on ollut ilo ja halu jo pienestä saakka harjoitella ja olla mukana esittämässä Tiernapoikia (joo, joo, ei mitään sukupuolierottelua). Yleisönä saattoi olla pelkkä kotiväki, ja kyllähän me soitimme joskus naapurin ovikelloa tai kävimme ukin luona esiintymässä. Olen siis tässä asiassa lähes ammattilainen (!). Tiernatarinassa esiintyvät kuningas Herodes, murjaanien kuningas (oik. maurien eli arabien, Balthasar), knihti eli palvelija ja mänkki eli tähdenpyörittäjä. Tasa-arvoisesti siis valkoinen ja musta kuningas, tosin jälkimmäinen joutuu polvistumaan toisten edessä. Herodes Suuri oli Juudean kuningas, joka hallitsi maataan Rooman alaisuudessa. Hän oli mahtivoimainen ja merkittävä mies, pakko siinä tilanteessa oli toisten kumartaa. Mutta tämä on vain yksi tapahtuma koko pitkässä esityksessä!

Kuinka kaunis onkaan se näytelmän loppupuolella oleva kohtaus, jossa kaikki neljä esiintyjää seisovat yhdenvertaisina, yhtä arvokkaina rinnakkain ja laulavat:”On lapsi syntynyt meille ja poika annettu on…” Lapsi on syntynyt meille kaikille.

P.s. Asiayhteydestä riippuen voidaan tietty ilmaisu kirjoittaa kahdella eri tavalla: ihon väri tai ihonväri.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ihonväri. ruskettuminen, tiernapoika

Vauhtia ja menoa kampaajalla

Lauantai 30.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Vauhtia ja menoa kampaamossa

Espanjan aurinko oli kuivattanut hiukseni, ja suolainen merivesi vienyt mukanaan kiharat, joten suunnistin Fuengirolassa kampaajalle. Tuumailin, että sittenpähän asia on pois huolesta, eikä tarvitse hankkiutua Suomessa heti hiuksia hoidattamaan. Fuengirolassa asiakkaalla on varaa valita: Jos haluat, voita mennä kokeilemaan onneasi espanjalaiseen, englantilaiseen, saksalaiseen, ruotsalaiseen tai suomalaiseen kampaamoon. Minä otin varman päälle ja valitsin suomalaisen, aikakin passasi ihan samalle päivälle. Hyvä juttu!

Mistä alkaisin? No, kaikkein ensimmäiseksi haluan kertoa, että kampaajani oli todella ammattitaitoinen (oli kuulemma laitellut hiuksia linnanjuhliinkin), ja minä olin erittäin tyytyväinen sekä lopputulokseen, hintaan että viihtyvyyteen.

Tuon viihtyvyyden takasi kampaajani lennokas persoona, joka nykykoulussa saisi ehkä diagnoosiksi jonkin kirjainyhdistelmän – mutta niitähän jaellaan tänä päivänä hyvin herkästi. Eiköhän tässä jokainen meistä ole muutaman kirjaimen arvoinen.

Kun istahdin hoitotuoliin, ihana ammattilaiseni aloitti seuranpidon ja puheenpulputuksen, josta ei tullut loppua. Täytyy sanoa, etten kaivannut naistenlehtiä, sillä tämän ihmisen elämä oli ollut niin seikkailurikas ja monipuolinen, että minunlaiseni keskivertoihminen kuunteli tarinaa lähes suu ammollaan.

Tuija – annetaan hänelle nyt tällainen nimi – oli ollut yrittäjä jo yläasteella. Hänelle riitti siivous- ja lastenhoitotyötä sekä hanttihommia isän yrityksessä niin, ettei käyttörahasta ollut puutetta.

- En halunnut pyytää rahaa, minun piti tienata itse. Sitä paitsi halusin ostaa kivoja tavaroita.

Opettajana olin tietysti kiinnostunut siitä, miten koulunkäynti oli sujunut tuolloin. No, siinä puolessa ei niinkään ollut kehumista.

Mikä Tuijasta sitten tuli isona? No, kampaaja nyt ainakin, mutta sen lisäksi joogaohjaaja, ravintoneuvoja, personaltrainer, vege-ruuan valmistaja yksityishenkilöille, eläinpihayrittäjä, majatalonpitäjä...Nämä toimet tulevat mieleeni näin äkikseltään. Uusin haave on ostaa joskus oma maalaistalo Espanjasta ja tarjota siellä majoituspalvelua. Mutta kaikki riippuu universumista – Tuijan mukaan.

Jossain vaiheessa puheenaihe kiepsahti sattuneesta syystä koronaan, ja minä kysäisin, oliko hän saanut rokotukset Espanjassa. Pienen hiljaisuuden jälkeen Tuija ilmoitti, ettei aikonut ottaa ollenkaan rokotuksia. Universumi hoitaisi nämä asiat, eikä rokotuksien vaarallisista sivuvaikutuksista voinut tietää, sitä paitsi maskien käyttö oli myös vaarallista, ja niin… Minä yritin olla kohtelias, enkä ruvennut inttämään, mutta sanoin kuitenkin, että lehdissä ja uutisissa kerrotaan valtavia lukuja kuolleista ja vakavasti sairastuneista.

- Voi, en minä seuraa uutisia. Niistä tulee vain paha mieli.

Minulle tuli jonkin verran paha mieli siitä, ettei palveluammatissa oleva ihminen, joka on työssään lähikontaktissa pitkiä aikoja asiakkaan kanssa, rokotuta itseään. Myös asiakkailla tulisi olla valinnanvapaus: Menenkö kampaajalle, jolla ei ole rokotuksia, vai etsinkö toisen kampaajan? Uskonkin, että Tuijan asiakasmäärä pienenisi, mikäli tieto kampaajan rokotevastaisuudesta leviäisi.

No, me jatkoimme juttua ilman sen enempiä kommentteja yli maapallon levinneestä vakavasta sairaudesta.

-Tiedätkö, kun minulla on täällä hiiri!

- Hiiri? Siis missä?

- No, kun minun piti ruveta tyhjentämään asuntoa (uusi koti oli hakusessa, entisen asunnon omistajan kanssa oikeudenkäynti edessä), niin toin semmoisia pussukoita tuonne kampaamon perälle (totisesti siellä oli monenmoisia kasseja ja nyssyköitä), ja siellä se hiiri ilmeisesti viihtyy. En minä raski laittaa mitään loukkua. Pitäisi viedä nuo pussit kierrätykseen.

Nyökkäilin, olin samaa mieltä: turha roina pois!

- Ja ajattele, yhtenä päivänä huomasin, että se oli syönyt minun purkeista noita ravintolisiä!

Kun kävelin kampaajalta takaisin hotelliini, minulla oli paljon mietittävää. Ilo uudesta kampauksesta toi hyvää mieltä, ja Tuijan tarinointi aiheutti helpotuksen tunteen siitä, että minä olin saanut viettää lopultakin aika tavanomaista elämää. Toisaalta joudun nostamaan hattua henkilölle, joka on jaksanut kokeilla monenlaista asioita monenlaisin tuloksin ja jaksaa edelleen katsoa tulevaisuuteen odottavin ja luottavaisin mielin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kampaaja, rokotevastaisuus, yrittäminen

Olisinko woke vai ihan ölövinä?

Torstai 21.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Olisinko woke vai ihan ölövinä?

Joko olet tutustunut uuteen muotisanaan ”woke”? Jos et, niin nyt viimeistään on aika, sillä kyseinen termi esiintyy Oxford English Dictionary-sanakirjassa jo kesäkuussa 2017. Sana tarkoittaa ”hyvin informoitu, asioista perillä oleva”, joskin sitä käytetään nykyisin merkityksessä ”valpas rotua tai sosiaalista diskriminointia koskevissa asioissa”.

Sana on wake-verbin (”herätä”) menneen ajan muoto, ja sen voi kääntää tekijästä riippuen ”heräsin”, ”heräsit”, ”heräsi” jne. Ilmaisua käytti esimerkiksi Black Lives Matter- liike muodossa ”staywoke” (”pysy hereillä”). Eli kaiken kaikkiaan sanalla tahdotaan ilmaista sitä, että ihmisen tulisi olla valppaana yhteiskunnassa ilmenevien väärinkäytösten suhteen.

Me suomalaiset olemme hiukan hitaampia kuin tuolla keskempänä palloa asuvat, ja ehkä meissä on muutoinkin sellaista rauhallisuutta, ettemme ihan heti rynnistä kaikkien uusimpien aatteiden perään. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että myös meillä on jo havahduttu tähän woke-kulttuuriin, ja tuon tuostakin saamme lehdistä ja sosiaalisesta mediasta lukea närkästyneitä, suuttuneita, halveksivia ja pöyristyneitä kannanottoja, jotka poikivat vastineeksi anteeksipyyntöjä, pahoitteluja ja lupauksia kriisiterapiasta. Kun pikkuletit, lapinlakki, intiaanipäähine, Afrikan tähti-peli ja entinen neekerinsuukko-leivonnainen on käsitelty, voimmekin sitten siirtää valppaan katseemme ympärillemme hakeaksemme muita ilmiselviä asennevääristymiä yhteiskunnassamme – sillä mehän olemme woke, vai mitä?

No, jos nyt ei ihan heti tule mieleen mitään paheksuttavaa, niin tässäpä esimerkkejä ajatusten inspiroimiseen:

- Shakki-peli on ongelmallinen, koska valkoiset nappulat saavat tehdä ensimmäisen siirron.

- ”Mistä tulet”-kysymys on väärä, koska se voi vihjata etniseen taustaan.

- Tummaihoisten tekstiä saavat kääntää vain tummaihoiset kääntäjät.

- Lastenjuhlissa ei saa sallia esimerkiksi intiaaniksi pukeutumista.

- Omenakakku on rasistinen leivonnainen, koska se oli alun perin kolonialistien herkkua.

-”Neekerikakun” nimi on vaihdettava (sis. kaakojauhetta ja rouhittua suklaata), resepti löytyy netistä.

- Eskimo jäätelön - nimi on muutettava.

- Intiaanisokerin nimi täytyy miettiä uusiksi.

- Jane Austinin romaanit on asetettava boikottiin. Kirjailijalla oli nimittäin tapana juoda teetä ja käyttää siinä valkoista sokeria, ja molemmat asiat liittyvät hyvin läheisesti tuon aikakauden kolonialismiin.

Närkästyminen ja vaikuttaminen ovat eri asioita. Ensimmäisellä haetaan usein huomiota, jälkimmäisellä pyritään oikeasti johonkin tavoitteeseen.

Suomi antoi naisille äänioikeuden kolmantena maailmassa vuonna 1906. Samalla sallittiin naisille oikeus asettua ehdokkaaksi vaaleissa, ja jo seuraavana vuonna eduskuntaamme valittiin maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot.

Vuonna 1921 Suomessa otettiin käyttöön oppivelvollisuuslaki, joka määräsi kaikille pakolliseksi ainakin kuusivuotisen kansakoulun oppimäärän suorittamisen.

1920-luvulla Suomeen alettiin kehitellä neuvolajärjestelmää Arvo Ylpön ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton toimesta. Ensimmäinen neuvola perustettiin Helsinkiin vuonna 1922.

Maamme on kehittynyt viimeisen sadan vuoden aikana valtavasti, ja siihen on tarvittu sekä yksityisten ihmisten että järjestöjen ja poliittisten päättäjien oivallus siitä, että jokin asia ei ole oikein, ja halu tehdä töitä muutoksen eteen. Tämä tulisi huomata myös nyky-yhteiskunnassa: Pelkästään yksittäinen somepostaus ei sinällään muuta mitään, vaikka se saattaakin aiheuttaa monenlaisia tunteita ja näkyvää älämölöä.

Pitäisikö sinun mielestäsi jonkin asian muuttua? Oletko valmis tekemään töitä sen eteen? Jos olet vakuuttunut asiastasi, ja sinulla on paloa työskennellä sen puolesta, niin toivotan onnea!

Entä minä? No, ikä tasoittaa tunteita ja hörhöilyä. Taidanpa olla nyt ihan ölövinä ja nauttia Espanjan auringosta vielä muutaman päivän ajan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: woke, ölövi, muutostarve, työ

Anteeksipyyntö: Olen ominut piirteistä vieraista kulttuureista ja jatkan edelleen

Torstai 14.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Anteeksipyyntö: Olen ominut piirteitä vieraista kulttuureista ja jatkan edelleen

Paistoin tänään pakastepitsaa. Hyvän makuinen ja helppo ratkaisu näin reissaajalle ja muutenkin. Muistan hyvin sen ajan, jolloin ensimmäiset ranskanperunat eli ranskalaiset (!) ja hampurilaiset (!) cocacolan siivittäminä tulivat ruokapaikkoihin. Oli siinä ihmettä kerrakseen! Pikaruoka ei kuitenkaan yleensä ole ihan minun juttuni, mutta sen sijaan espanjalaistyyliin valmistettu ateria ja varsinkin intialaisen keittiön ruoka maistuvat erinomaisesti: Tikka masala, yes! - Joko minun tässä vaiheessa pitää pyytää anteeksi omimaani ruokakulttuuria?

Tosiasia on se, että meillä ei enää juurikaan syödä perunoita ruskean kastikkeen kanssa, eikä sen puoleen hernekeittoakaan. Einesmaksalaatikko menisi hyvin alas, mutta siitä minulla tulee maha kipeäksi. Mutta hei, kanssakokkaajat, kuka meistä edes tulee ajatelleeksi jotain ”kulttuurin omimista” valmistaessaan tai syödessään ruokaa, joka alun perin on kotoisin suurin piirtein toiselta puolelta maapalloa? Eihän tässä voi muuta sanoa kuin että kaunis kiitos italialaisille, espanjalaisille, intialaisille, kiinalaisille ja ties keille kaikille siitä, että olemme päässeet eroon perisuomalaisesta keittiöstä!

On minulla muutakin tunnustettavaa kuin tuo pitsa: Minä tykkään käyttää farkkuja. Minulla on näiden vuosikymmenien aikana ollut varmasti ainakin sadat erilaiset farkut, ja nytkin niitä löytyy kaapista viidet erimalliset. Sorry vain, te Amerikan lehmipojat ja kaivostyöläiset, mutta näin on. Farkut ovat siis alun alkaen olleet vahvasta kankaasta tehdyt työhousut. Ne suunnitteli amerikkalainen vaatturi Jacob Davis 1870-luvulla, ja näistä housuista tuli varsinainen hitti raskaan työn tekijöiden keskuudessa. Kun James Dean käytti farkkuja vuonna 1955 valmistuneessa elokuvassa ”Nuori kapinallinen”, niin muoti oli syntynyt! Anteeksi, anteeksi, mutta farkuista en luovu ilman taistelua!

Ja sitten vielä yksi juttu: Kun opetin aikoinani koulussa musiikkia, niin annoin lasten soittaa aina monenlaisilla soittimilla. Tuleepa nyt mieleeni, että soitinten joukossa oli marakasseja,kastanjetteja, kulkusia, quiroja (googlatkaa, jos ette tiedä), tamburiineja, ja kai joku panhuilukin jostain löytyi… Kyllä lapsista lähti ääntä, kun he paukuttelivat menemään näillä vieraiden maiden soittimilla, ja olihan meillä hauskaa! Kyllä me välillä soitimme kanteleellakin, tietysti, ainakin tuossa Kalevalan päivän tietämillä, mutta silloin meno ei ollut ihan niin rentoa.

Joidenkin vieraaseen kulttuuriin kuuluvien asioiden omiminen tai niihin sopeutuminen ei olekaan minulle sitten niin helppoa. Yksi juttu on poskisuudelmat. En vieläkään muista, kumpi poski minun pitäisi kääntää ensiksi, ja mitä sitten tapahtuu. Kyllä kättely on eri luontevaa tuohon verrattuna ja ehkä näin tautiaikana hygieenisempääkin.

Minä olen ominut kulttuureja siitä lähtien, kun synnyin. Vahvimpana kohdallani painottuu tietysti kotoperäinen elämäntyyli, mutta kun alle kaksikymppisenä lähdin maailmalle, niin silloin alkoivat uudet ajatukset ja tavat tarttua. - Ette usko, kuinka vaikeaa oli opetella uudestaan sinuttelemaan vanhempia ihmisiä sen jälkeen, kun olin asunut vuoden Saksassa. Olin ihan pihalla aluksi! - Eikä nykyisin tarvitse edes matkustaa ulkomaille, sillä vieraat ajatukset, tavat, tottumukset, ruoka, pukeutuminen, musiikki, kirjallisuus, kaikki se, mikä kuuluu ihmiselämään, hyökkäävät kimppuumme, kun aukaisemme television, radion tai jonkin muun viestimen. Yritä siinä sitten pysytellä neutraalina suomalaisena.

On hienoa, että voimme saada uusia ideoita ja näkemyksiä elämäämme. Kun maailmankuvamme laajenee, pystymme ymmärtämään toisiamme paremmin – näin ainakin toivon. Me ihmiset tällä maapallolla emme elä yksin, vaan yhdessä toistemme kanssa. Kiitos seurasta!

P.s. Jos joku vielä jaksaa ahdistua joistakin pikkuleteistä tai lappalaismyssystä tai vastaavasta, niin minulla on neuvo: Ajattele vaihteeksi ihmisten tilannetta Afganistanissa. Kyllä siinä yhteydessä pienemmät harmituksen aiheet unohtuvat.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kulttuurin omiminen, anteeksipyyntö, yhteinen maailma

Mikä ihmeen Elokapina?

Torstai 7.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Mikä ihmeen Elokapina?

Tuskin kukaan on viime aikoina voinut välttyä lukemasta, kuulemasta ja näkemästä uutisia Elokapina-nimisen ympäristöliikkeen aiheuttamista häiriöistä pääkaupunkiseudulla. Kapinaliikkeen edustajia majaili teltassa tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla jo kesäkuun alkupuolella, jolloin itsekin käväisin Helsingissä. Silloin tilanne vaikutti aika harmittomalta, mutta tänään tunnelma näyttää olevan jo aggressiivisempi. Mistä oikein on kysymys?

Parhaillaan on menossa ns. ”syyskapina” (29.9.-8.10), jonka tarkoituksena on saada hallitus julistamaan ilmasto- ja ympäristöhätätila. Hätätilan julistamista tulisi seurata puolestaan konkreettisia toimenpiteitä, jotta Suomen luonnonvarojen ylikulutus ja päästöt laskettaisiin mahdollisimman pian ekologisesti kestävälle tasolle. Tämä on siis päämäärä, tosin Elokapinaliike itse ei kerro suunnitelmiaan tai ehdotuksiaan siitä, mitä toimenpiteitä tavoitteeseen pääsemiseksi pitäisi tehdä.

Elokapina on osa Extinction Rebellion- nimistä kansainvälistä liikettä. Jokainen kansallinen haara toimii kuitenkin itsenäisesti ja määrittelee omat toimintatapansa sekä kerää omat varansa. Elokapinalla ei ole johtajia (näin liike ainakin väittää), vaan asioita ajetaan työryhmissä vastuualueittain. Vaikka Extinction Rebellion perustajahahmoihin kuuluva Roger Hallam on tunnettu väkivaltaan yllyttävistä ja holokaustin kieltävistä lausunnoistaan, suomalainen liike sanoutuu kaikesta tällaisesta irti. Tosin mieleeni nousi muutama kysymysmerkki, kun katsoin tallenteita mielenosoituksista. Niiden taustalla soi hyvin isänmaallinen marssimusiikki, jota sinänsä oli mukava kuunnella, mutta joka oli tietysti varsin tietoinen valinta. Ajatukseni laukkasivat tähän suuntaan: kapina – (yltiö)isänmaallinen marssimusiikki – Roger Hallamin natsimyönteisyys. On myös merkillepantavaa, että Elokapina on mainittu Suomen sisäministeriön väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksessa.

Tämä ympäristöliike kertoo julkitulossaan, että sen mielestä yksilön valinnoilla ei ole vaikutusta ilmastonmuutokseen, koska yksilötasoiset teot eivät ole kansainvälisten tutkimusten mukaan riittäviä. Näitä tutkimustietoja ja kansainvälisiä kannanottoja löytyy elokapina.fi-sivustolta. Jotta planeettamme pelastuisi, Elokapinan mielestä meidän on mentävä ”taloudellisen toimintamme kovaan ytimeen” eli tuotettava paljon vähemmän energiaa ja kulutettava paljon vähemmän materiaa. Missään vaiheessa liike ei kuitenkaan esitä mitään konkreettisia, ihmisläheisiä tekoja, joihin tavallisen kansalaisen tai jopa hallituksen olisi helppo samaistua. Ilmeisesti kapinoitsijat eivät ole jaksaneet ajatella niin pitkälle.

Liikkeen tiedotteen mukaan se uskoo voivansa vaikuttaa asioihin käyttämällä väkivallatonta suoraa toimintaa ja kansalaistottelemattomuutta. Kuulostaa niin ihanan nuorelta ja idealistiselta, mutta kuitenkin aika - epäkäytännölliseltä! Toisaalta tällainen ”kevytvaikuttaminen” on helppoa ja siihen on kiva mennä mukaan, jos ja kun tarvitsee vain istuskella kadulla ihmisten valokuvattavana. Niin, nuoriahan nämä telttailijat ovat.

Elokapinan ajama asia – maapallon ja ilmakehän saastuttamisen hidastaminen ja ehkäisy – on tietysti hyvä ja tärkeä, siitähän ei voi olla kuin yhtä mieltä. Kapinoitsijat näyttävät kuitenkin tyytyvän vain telttailuun ja huomion keskipisteenä olemiseen, mikä ei sinänsä edistä maapallon hyvinvointia. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin maanteiden tukkona olevat mielipidevaikuttajat ovat olleet monelle työ- ja opiskelupaikkoihin menevälle aikamoinen riesa. Riesan lisäksi kapinoinnin aiheuttamat kulut ovat suuret, sillä poliisihallituksen poliisitarkastaja Konsta Arvelinin mukaan liikkeen syksyiset mielenosoitukset ovat maksaneet yhteiskunnalle jo satoja tuhansia euroja. Elokapina on tuskin saanut uusia faneja näillä tempauksillaan.

Liikkeeltä puuttuu konkretia, ja ilman sitä idealismi käy tyhjän päällä. Mietitäänpä seuraavanlainen esimerkki: Herra Fat on lihonut niin paljon, että hänelle on aiheutunut ylipainosta monenlaisia sairauksia. Tupakanpoltto ja alkoholin ylikulutus ovat tuoneet osansa siihen, että Fatin keho alkaa vedellä viimeisiään. Lääkärit ja läheiset paasaavat ja uhkailevat. He sanovat, että potilaan on aloitettava dieetti ja liikunnallinen elämäntapa, jätettävä tupakka ja alkoholi. Hyviä ja tärkeitä neuvoja ja käskyjä satelee suunnasta jos toisesta, ja herra Fat on syvällä sisimmässään samaa mieltä. Kyllä hän tietää. Mitä sitten tapahtuu? Ei mitään. Kukaan ei vaivautunut seisomaan ihan konkreettisesti miehen rinnalla, hänen tukenaan ja apunaan, kaikki vain neuvoivat ja komensivat. Huonostihan siinä sitten kävi. Mutta olisi voinut käydä toisinkin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elokapina, ympäristö, vaikuttaminen

Muistatko murehtia tarpeeksi?

Torstai 30.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Muistatko murehtia tarpeeksi?

Hyvä ystäväni kertoi minulle olleensa todella reipas lapsi. Hän oli rohkea esiintyjä, harrasti musiikkia ja liikuntaa ja kilpailikin molemmissa lajeissa. Ystäviä tytöllä oli paljon, perhe oli ihana, isovanhemmat läheisiä. Lapsuudesta nuoruuteen siirtyminen tapahtui ilman suurempia kompurointeja, ja vaikka kokeet ja läksyt veivät paljon aikaa, niin kaverit ja harrastukset eivät jääneet kakkossijalle. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen seurasi mahtava vuosi ulkomailla au-pairin tehtävissä, sen jälkeen mielenkiintoiset opinnot, perheen perustaminen ja lasten saanti. Ja tyttö oli aina yhtä reipas.

Jossakin vaiheessa aikuisuutta elämä alkoi kolhia. Kulissit pysyivät kasassa, tyttö reippaana, mutta mieli alkoi muuttua. Aluksi hän luuli, että se oli väliaikaista, ja että kunhan hän ajan mittaan pystyisi unohtamaan nämä ikävät ja raskaat koettelemukset, niin kaikki muuttuisi taas hyväksi. Siltä näyttikin välillä. Mutta kun vuosia ja kolhuja tuli lisää, myös murehtiminen alkoi lisääntyä. Tuntui siltä, että koko ajan piti olla varuillaan. Jos skarppasi, niin ehkä mitään pahaa ei sattuisikaan. Skarppaaminen tarkoitti myös sitä, ettei saanut iloita liikaa, ja että piti pelätä koko ajan. Piti olla varalta huolissaan perheestä, sillä aina oli mahdollista, että jollekin läheisistä sattuisi jotain vakavaa ja vaarallista. Piti myös tarkkailla itseään: Miksi vatsa oli aina kipeä? Mistä jokin luomi oli tullut ihan yhtäkkiä? Miksi sydänalaa vihlaisi? Elämä alkoi olla raskasta. Jos tyttö – tai nyt jo keski-ikänsä ohittanut nainen - lähti vaikka matkalle tai vietti mukavan päivän perheen tai ystävien seurassa, niin pelko hellitti joksikin aikaa, ja elämä tuntui kummallisen tavalliselta. Mutta sitä ei tapahtunut usein, oikeastaan aivan liian harvoin. Sureminen oli muuttunut masennukseksi, joka vei elämänilon ja tulevaisuudentoivon.

Pelkääminen on alkukantainen tunne, joka on mahdollistanut ihmislajin elossa pysymisen. Myös nykyihminen ymmärtää olla sen verran varuillaan, ettei lähde yöllä kävelemään suurkaupungin slummeihin tai vaikkapa urheile itseään läkähdyksiin, jos lääkäri on käskenyt ottamaan rauhallisesti. Huolehtiminen ja varautuminen on monesti viisasta, mutta jossakin vaiheessa voi käydä niin, ettei ihminen enää hallitse itseään, vaan hänen mielensä ja kehonsa täyttävät surut, pelot ja huolet. Se, mitä kuvittelemme tapahtuvaksi, ei vaikuta ainoastaan päämme sisällä, vaan tuo mukanaan uniongelmia, vatsa- ja päänsärkyä, mahdollisesti sydän- ja hengitysoireita. Murehtiminen muuttuu depressioksi.

Murehtimisen mukanaan tuomat fyysiset ongelmat johtuvat siitä, että aivomme eivät pysty erottamaan ajatuksia ja todellisia tapahtumia toisistaan. Kun pelko mahdollisesta sairastumisesta valtaa mielen, keho joutuu hälytystilaan, josta puolestaan seuraa monenlaisia fyysisiä ilmiöitä, jotka taas vahvistavat käsitystä siitä, että todellinen sairaus on olemassa.

Totuus – mistä murehtija ei pysty itseään vakuuttamaan -, on se, ettei sureminen ja huolehtiminen voi estää asioita tapahtumasta. Voinko etukäteen murehtimalla estää läheiseni tai oman sairastumiseni tai auton alle jäämisen? Voinko etukäteen pelkäämällä estää lentokoneen putoamisen? Ei, pelkääminen ei auta, mutta miten saada itsensä vakuuttumaan siitä? Kun pelkoajatukset hallitsevat arkea (vaikka sitä ulkopuoliset eivät havaitsisikaan), pään sisällä pyörii karuselli, joka estää ihmistä elämästä tavallista, ihan mukavaa elämää.

Saksankielisellä sivustolla ”PAL – praktisch anwendbare Lebenshilfen” (käytännöllisiä apuja elämään) psykologi ja psykoterapeutti Rolf Merkle antaa järkevältä kuulostavia ohjeita pelkotilojen hallitsemiseen ja niiden syntymisen estämiseen. Hän muistuttaa lukijoitaan ensiksi Lutherin ajatuksesta (tosin Lutheria ei mainittu, mutta lause on tuttu): ”Et voi estää lintua lentämästä pääsi yli, mutta voit estää sen tekemästä pesää sinne.” Se, joka on tottunut murehtimaan, voi tuskin kovinkaan helposti estää näiden ajatusten syntymistä. Niihin ei tulisi kuitenkaan juuttua.

Seuraavaksi Merkle kehottaa ihmisiä kiinnittämään huomionsa siihen, kuinka usein näitä ajatuksia syntyy. Jos huolikerrat laittaa muistiin listaan, voi yllättyä, kuinka suuren osan päivästä joutuu selviytymään murheiden kuormittamana.

Keskeytä huoliajatus siinä vaiheessa, kun se on syntymässä, neuvoo Merkle. Voit vaikka läpsäyttää käsiäsi yhteen ja sanoa ”seis”. Tässä vaiheessa voi myös miettiä, mitä mukavaa (jos mahdollista) voisi nyt tehdä. Jos kuitenkin tuntuu siltä, ettei huolista pääse eroon, voi istua listaamaan niitä. Samalla voi miettiä, voiko jonkin huolenaiheen selättää käytännön toimilla.

Lopuksi Merkle kehottaa: Ole rohkea! Kun raskas ja pelottava ajatus tulee mieleesi, sano itseksesi:” Tapahtuipa mitä tahansa, kyllä minä selviän.” Ja sitten vielä: Naura paljon! Se on erinomainen keino päihittää surut ja huolet. Helpommin sanottu kuin tehty.

Jos jollakin lukijoista on kokemusta ja ehkä neuvojakin siitä, miten huoliajatusten kuormaa voisi keventää, niin minä ja kaikki tämän blogin lukijat otamme ne ilolla vastaan.

3 kommenttia . Avainsanat: murehtiminen, masennus, Rolf Merkle

Esineellistäminen

Torstai 23.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Esineellistäminen

”Esineellistäminen tarkoittaa sitä, ettei ihmiseen suhtauduta yksilönä, vaan tavarana, jota voi liikutella, kosketella ja katsella.”(Wikipedia, Suomi)

”Esineellistämisellä tarkoitetaan sitä, että ihminen kohtelee toista ihmistä tai eläintä objektina eli kohteena (epäinhimillistäminen), jolloin ihmisen tai eläimen arvo turmeltuu ja vahingoittuu. Tällainen käytös tulee esille useissa tilanteissa, joissa vallankäyttö ei jakaudu tasapuolisesti. Esimerkkeinä mainittakoon orjuus, kouluelämä, lääketieteen alueet, eläinkokeet, teollisuus, sukupuolisuhteet tai seksuaalisuus .”(Wikipedia, Saksa)

Käytännössä olemme tottuneet siihen, että termiä ”esineellistäminen”käytetään yleisimmin tilanteissa, joissa naiset ovat kokeneet tulleensa pelkästään nähdyiksi ja tuijotetuiksi, mutta eivät kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Nykyisin esineellistämisestä puhuvat myös miehet (varsinkin nuorten maailmassa), joiden on vaikea hyväksyä sellaista ajatusmallia, että hyvä eli macho ulkonäkö on kaikki, mitä mies tarvitsee pärjätäkseen. Kärjistettynä voisi sanoa: Alapää on tärkein, yläpäästä ei ole niin väliä.

Asia ei ole uusi, mutta nykyään tilanteeseen havahdutaan entistä useammin ja aiheestakin. Olen pohtinut tätä asiaa ja tullut siihen loppupäätelmään, ettei henkilön esineellistäminen lopu koskaan, ellei hän myös itse yritä vaikuttaa siihen (ja kaikkihan eivät tähän syystä tai toisesta kykene). Kun katsotaan nykyistä somemaailmaa, joka on täynnä henkilöitä, jotka kauppaavat itseään erilaisilla sivustoilla ja erilaisissa sovelluksissa, niin hyvällä syyllä voidaan sanoa, että nämä henkilöt haluavat toimia ulkonäkö edellä. Jos naishenkilö kerta toisensa jälkeen postaa kuvia, joissa hän esiintyy huulet mutrulla, vähissä vaatteissa, mielellään ylellisessä ympäristössä, niin mitä hän haluaa yleisölleen kertoa? ”Tämä olen minä, tykkää minusta, ja minäkin ehkä tykkään sinusta. Osta myös tuote/laihdutusohjelma/tms, jota mainostan. Sinusta voi tulla minä.” Tämän tyyppisissä julkaisuissa henkilö esineellistää itse itsensä, hän tekee kauppaa itsellään.

Jokin iltapäivälehti mainosti artikkelia, jossa eräs neitokainen kertoi ammatistaan seksityöläisenä. En lukenut juttua, näitähän ilmestyy tuon tuostakin. Artikkelissa esiintynyt henkilö on tehnyt omasta ruumiistaan kauppatavaran, hän myy itseään kuin lihapakettia kaupan hyllyltä. Tyttö on nuori, tietysti, mutta jonkinlainen tulevaisuus häntäkin odottaa. Kuinka paljon vääryyttä hän tekeekään tulevalle, aikuisemmalle itselleen.

Jos ihmiselle suodaan kohtuullisen paljon elinaikaa, niin ennen pitkää edessä on lyhyen huuman jälkeen ajanjakso, jolloin ketään ei enää juurikaan kiinnosta hänen ulkonäkönsä, ellei hän ole poikkeavan ruma. Ihmisiä kiinnostaa se, kuka, mikä ja millainen kyseinen henkilö on, mitä hän osaa, ja myös mitä hän haluaa. Häntä ei kohdella enää aivottomana objektina.

Juttelin erään ystäväni kanssa luokkajuhlista. Hänen luokkansa oli kokoontunut riemuylioppilasjuhlaan, nämä onnekkaat 70-vuotiaat (minä olin kateellinen, sillä meidän juhlamme on peruuntunut jälleen kerran). Ystäväni kertoi, kuinka ikimuistoisia hetkiä juhlijat olivat saaneet viettää, ja yhdessä tulimme siihen lopputulokseen, että on mahtavaa, kun tässä iässä jokainen pystyy olemaan juuri se, kuka ja mikä on, eikä enää tarvitse esittää mitään muuta!

Juuri, kun ihminen on päässyt tasapainoon itsensä ja ympäristönsä kanssa, tulee lopullinen mahalasku. Jos elämänlanka sattuu olemaan pitkä, niin jossakin vaiheessa jokainen tarvitsee apua jokapäiväisessä arjessa ja joutuu/pääsee hoivakotiin. - Terveisiä yksityisestä päiväkodista, jossa vierailin joku päivä sitten. - Rakas ystäväni sairastaa Alzheimerin tautia. Hän ei pysty enää kävelemään, ajatus takkuaa, puhetta tulee jonkin verran. Hän makasi huoneessaan keskellä päivää. Sälekaihtimet oli vedetty ikkunan eteen, ystäväni oli valveilla ja tuijotti kattoon.

- Haittaako sinua, jos aukaisen vähän näitä sälekaihtimia? kysyin ja päästin päivänvaloa huoneeseen.

- Onko tuo kirkon torni?

- Ei, se on Tietomaan torni.

Ystäväni katseli ikkunasta kauniita ruskamaisemia, hän, joka makasi sängyssään pestynä, syötettynä ja… kuin unohdettu esine.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: esineellistäminen, objekti, kohde

Mitä Tanska opetti minulle?

Perjantai 17.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Mitä Tanska minulle opetti?

Palasin juuri opintomatkalta Kööpenhaminasta. Meitä oli reissussa Oulun seudun omaishoitajien yhdistyksestä viisi työntekijää ja kolme hallituksen jäsentä, ja tarkoitus oli saada vieraalta maalta uusia ideoita ja virikkeitä toimintaan. Minulle tällainen matka yhdistyksen mukana oli ensimmäinen, mutta ulkomailta on kuulemma käyty hakemassa oppia aiemminkin.

Mitä minä opin? Ensimmäinen vierailukohteemme oli Peder Lykke Centret Kööpenhaminassa. Kyseessä oli hoivakoti, joka painotti toiminnassaan monimuotoisuutta. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hoivakodin asukkaat koostuvat ikäihmisistä, joilla on monipuolinen etninen ja uskonnollinen tausta (asukkaat puhuvat 28:aa eri kieltä), heillä saattaa olla myös diagnoosi muistisairaudesta tai psyykkisestä sairaudesta. Kyseinen hoivakeskus on 70-luvulta peräisin oleva suuri talokompleksi, joka ei vakuuttanut ulkonäöllään, mutta sitäkin enemmän kaikella sillä, mitä pääsimme sisällä näkemään, kuulemaan ja tuntemaan.

Keskuksen tiloissa toimii asukkaiden tarpeita varten myös kampaaja, hammaslääkäri, lääkäri, kahvila ja kauppa, ja sillä on käytössään kolme bussia, joilla hurautetaan retkille ja tapahtumiin.

Kaikkein kauneinta ja vaikuttavinta, mitä minulle jäi mieleeni johtajattaren kahden tunnin mittaisesta esityksestä, oli lause: ”Ihmiset tulevat tänne jatkamaan elämää.” Tämä filosofia näkyi voimakkaasti talon toiminnassa, sillä sen tiloissa toimi myös kunnan päiväkeskus monenlaisine ohjelmineen. Asukkaat voivat halutessaan osallistua erilaisiin jumppiin, käsityökerhoihin, maalaukseen, kuorolauluun, keittokursseille (erikoisuutena miehille suunnattu kurssi), he pääsevät kuuntelemaan erilaisia esitelmiä jne. Talossa vietetään monenlaisiin kulttuureihin kuuluvia juhlia sekä sisätiloissa että ulkona olevassa puutarhassa, ja niihin kaikki ovat tervetulleita. Ruoka valmistetaan omassa keittiössä, ja tässä pyritään myös huomioimaan erilaisten kulttuurien ruokaperinteet. Johtajatar korosti puheessaan sitä, että keskukseen muuttajat ovat sairaita mutta aikuisia ihmisiä. Heidät pyritään kohtaamaan yksilöinä, joilla on omat juuret ja kulttuuri. Tulin surulliseksi ajatellessani tuttaviani, jotka maksavat koko eläkkeensä siitä hyvästä, että heitä säilytetään yksityisessä hoivakodissa. Kun Peder Lykke Centret painottaa ajatusta, että ihmiset tulevat sinne jatkamaan elämäänsä, niin joskus minusta tuntuu, että suomalainen hoivakotikulttuuri painottaa ihmisten säilyttämistä hengissä.

Pääsimme myös asuntokerrokseen, jossa asukkaiden erikokoiset kodit sijaitsevat. Monen kodin ovet olivat auki, ja saatoimme todeta, kuinka viihtyisästi ne oli sisustettu omilla huonekaluilla. Piipahdimme myös erään rouvan asunnossa, ja kyllä, kyllä se tuntui kodilta. Hän sanoikin, että tässä on kaikki, mitä hän nyt tarvitsee.

Eräs tutustumiskohteemme oli Kööpenhaminan omaishoitajien yhdistys. Siellä meille esiteltiin omaishoitajille kohdennettu ja jo vuosia käytössä ollut terapiakurssimuoto. Kurssin vetäjät olivat itsekin omaishoitajia, jotka oli koulutettu vetämään terapiaryhmiä, ja jotka tekivät tätä vapaaehtoistyönä. Tarkoituksena oli ohjatun keskustelun kautta ja ryhmän avulla saada tukea omaan vaikeaan tilanteeseen. Koska tämä toimintamuoto on ollut käytössä jo vuosia, ja sen vaikutuksia on pystytty tutkimaan, on voitu todeta, että suurin osa ryhmiin osallistuneista on kokenut saavansa psyykkistä apua ja kuntoutusta ryhmätapaamisista.

Koin tällaisen terapiamuodon todella hyväksi ajatukseksi. Jäin vain miettimään, että meillä Suomessa ollaan varmasti hitaampia käyttämään tämäntyyppisessä toiminnassa vapaaehtoisia, joilla ei ole ammatillista koulutusta. Tässä tuleekin näkyviin Tanskan ja Suomen ja tanskalaisten ja suomalaisten välinen ero: Meillä mennään tarkasti pykälien mukaan ja viilataan pilkkua, Tanskassa tekeminen ja rupeaminen ei ole niin määriteltyä, asioita kokeillaan, ja jos hyvin menee, niin mahtavaa, ja jos ei, niin annetaan homman sitten jäädä. Tulipahan kokeiltua!

Käynti Suomen suurlähetystössä oli myös mielenkiintoinen. Suurlähettiläs kävi tervehtimässä meitä, ja virkailijat kertoivat arjen asioista rennolla tyylillä. Oli kiinnostavaa kuulla, että esimerkiksi maan työkulttuuri on erilainen kuin meillä. Virkailijan mukaan joka ikinen tanskalainen työelämässä mukana oleva on saanut ainakin parit potkut elämänsä aikana, mutta se kuuluu asiaan. Työpaikkoja vaihdetaan helposti ja usein, ja työttömille voidaan osoittaa töitä ihan jonkun muun alan kuin omansa parista (maan pitkäaikaistyöttömyysprosentti on 1,2). Joustavuudesta hyvänä esimerkkinä on myös se, että koronan aiheuttamaa työttömyyttä on purettu hyvin palkkaamalla esimerkiksi ravintola-alan ihmisiä covid-testaajiksi. Palkka on kuulemma parempi kuin omalla alalla, eikä Tanska ilmeisesti näe mitään ongelmaa siinä, etteivät testaajat ole terveydenhuollon ammattilaisia.

Voisin lähteä turistimatkalle Kööpenhaminaan, sillä kaupunki on täynnä upeita nähtävyyksiä, joita en päässyt katsomaan. Keliaakikoille annan kuitenkin varoituksen: Maa ei tunne keliakiaa eikä laktoosi-intoleranssia, siellä asuu siis hyvävatsaista kansaa. Minulla oli nälkä koko ajan, mutta farkkujen vyötärö löystyi muutamassa päivässä parin sentin verran. Ei paha.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tanska, Kööpenhamina, omaishoito

Kun majatalossa ei ole tilaa

Keskiviikko 8.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Kun majatalossa ei ole sijaa

Varmaan jokainen rippikoulun käynyt tunnistaa Rooman keisari Augustuksen nimen sekä tähän henkilöön liittyvän verollepanon ja väestönlaskennan, joka ei suinkaan ollut ensimmäinen, vaikka näin usein mainitaan. Täsmällisemmin sanottuna Rooman valtakunnan alamaisten tuli kirjoittautua veroluetteloon, ja tämä tapahtui henkilön omassa synnyinkaupungissa. Määräyksestä syntyi aikamoinen ruljanssi, vaikka ilmeisesti verolle kirjautumiseen oli annettu runsaasti aikaa. Historiallisten lähteiden mukaan myös Betlehem-niminen pieni paikkakunta oli tupaten täynnä väkeä juuri siihen aikaan, jolloin myös Josef ja hänen raskaana oleva morsiamensa saapuivat sinne. Heille ei ollut siis sijaa ”majatalossa”. Historioitsijat tosin epäilevät, ettei niin mitättömällä paikkakunnalla ollut edes olemassa majataloa, matkalaiset majoittuvat kuka minnekin, sopu ja pakko antoivat tilaa. Kerrotaan, että Josef ja Maria saivat majapaikan tallista, ehkä näin, ehkä he vain oleilivat sukulaisten nurkissa, sillä he viipyivät paikkakunnalla kuitenkin jonkin aikaa.

Tärkeintä ei ole historiallisten yksityiskohtien tarkkuus, vaan sen sanoma: Auta vierasta, kun hänellä on vaikeaa.

Suomeen on tullut pakolaisaalto toisensa jälkeen aina, kun itärajan takana on ollut sotia ja vainoja. Sisällissodan loputtua (v.1918) Suomeen tuli Venäjältä venäläisiä, itäkarjalaisia ja inkeriläisiä sekä myös muita Venäjällä asuvia ulkomaalaistaustaisia henkilöitä. Pakolaisia tuli kolmessa eri ryppäässä usean vuoden ajan.

Suomi oli rutiköyhä sisällissodan jälkeen. Vuonna 1922 perustettiin Valtion pakolaisavustuskeskus, joka huolehti pakolaisten asuttamisesta ja elintarvikehuollosta. Pakolaisleirejä ja lastenkoteja oli mm. Viipurin Turkinsaaressa, Oulun Maikkulassa, Lahden Hennalassa ja Kotkan Kyminmaassa. Tavoitteena oli kuitenkin tehdä pakolaisista tavallisia kansalaisia oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

”Tarkoitus on antaa avustusta vain sellaisille, jotka eivät omin avuin tule toimeen. Kaikki työkykyiset saavat elättää sekä itsensä että perheensä ” (Eteenpäin-lehti, 1922). Tämä strategia toimi pääasiallisesti hyvin. Enimmillään pakolaisia oli Suomessa tuolloin 35 000.

Talvisodan jälkeen (1941-) Neuvostoliitolle luovutetuista alueista saapui Suomeen evakuoituja henkilöitä, ns. ”evakkoja”, joista suurin osa oli karjalaisia. Siirtoväkeä saapui tuolloin noin 420 000 henkilöä eli 11 prosenttia Suomen silloisesta asukasmäärästä. Siirtoväkijärjestelyissä otettiin periaatteeksi se, että muut suomalaiset antoivat osan omaisuudestaan (esim. maa-alasta) tulijoiden asuttamista varten. Voi hyvin ymmärtää, että pakolaisten vastaanottaminen ja kotouttaminen ei ollut noissa sodan jälkeisissä ankeissa olosuhteissa helppoa. Kun tulokkaille annettiin valtiovallan määräyksestä maata elämiseen, se tulkittiin ”varastamiseksi”. Myös pakolaisten ortodoksinen uskonto aiheutti luterilaisissa suomalaisissa epäluuloa ja vieroksuntaa. Aikaa myöten tulokkaat kotoutuivat hyvin ja tulivat luontevaksi osaksi Suomen asujaimistoa.

”Tämän vuoksi ensisijainen tavoitteemme maahanmuuttopolitiikassa on lopettaa kokonaan humanitaarisista syistä tapahtuva maahantulo ja siirtää painopiste paikan päällä auttamiseen. Vastaavasti kehitysapujärjestelmää tulee tehostaa ja uudistaa tätä tavoitetta paremmin tukevaksi. Mikäli jokin valtio ei esimerkiksi ota palautettavia kansalaisiaan vastaan, ei kyseistä maata myöskään voi tukea taloudellisesti”

”Sen sijaan, että kotouttamispolitiikassa korostetaan ja juhlistetaan eri väestöryhmiä erottavia tekijöitä, on ihanteeksi otettava jaettu suomalaiskansallinen identiteetti. Tämän periaatteen nojalla jokaisella Suomessa asuvalla ihmisellä on mahdollisuus tulla riittävän suomalaiseksi, kunhan omaksuu suomalaisen kulttuurin ja pelisäännöt… Jos maahanmuuttaja ei ole halukas omaksumaan Suomen länsimaalaiskristillistä, humanistista ja tasa-arvoon perustuvaa arvoperustaa, on parempi, että tämä muuttaa sellaiseen maahan, jossa hän pystyy toteuttamaan itseään ilman rajoituksia” (perussuomalaiset.fi, maahanmuuttopolitiikka).

”Ovatko Suomeen saapuvat 170 afganistanilaista kiintiöpakolaisia, pakolaisia vai turvapaikanhakijoita, ja miten heidän kanssaan menetellään?” (yle.fi)

Miltä teistä tuntuu? Pystyykö Suomen hyvinvointivaltio huolehtimaan 170:stä afgaanipakolaisesta? Pystyisimmekö huolehtimaan useammasta pakolaisesta? Historia osoittaa, että me voimme ja pystymme, ja että Suomi pysyy Suomena, vaikka sivistysvaltion tavoin osoittaakin lähimmäisenrakkautta muualta tuleville.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: evakot, pakolaiset, Afganistan

Lyhytterapia

Lauantai 4.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Lyhytterapia

Luin Kotimaa-lehden verkkosivuilta uutisen, jonka mukaan Tampereen seudun nuoret voivat saada maanantaisin kello kymmenen ja viiden välillä lyhytterapiaa Tampereen Vanhassa kirkossa. Walk in- palvelun taustalla ovat Tampereen seurakuntayhtymä, Kirkkohallitus ja ehkäisevää huumetyötä tekevä järjestö YAD (Youth Against Drugs). Palvelua tarjotaan 16-30-vuotiaille, ja avun tarvitsija voi tulla paikalle ilman ajanvarausta. Palvelu on ilmaista ja anonyymia, ja nuori voi tulla tapaamaan terapeuttia useamminkin.

Idean takana on Kirkkohallituksen kasvatuksen asiantuntija Mikko Mäkelä, joka oli ollut maaliskuussa kuuntelemassa yhdysvaltalaisen professorin Monte Bobelen luentoa. Bobele oli kertonut niistä hämmästyttävistä tuloksista, joita Kanadassa oli saatu yhden kerran ratkaisukeskeisissä terapiatapaamisissa.

Kiinnostuin Bobelen tutkimustuloksista ja yritin haeskella miehestä tietoa. ”When One Hour Is All You Have: Effective Therapy for Walk-In Clients” (”Kun sinulla on vain yksi tunti aikaa: Tehokasta terapiaa ilman ajan varausta tuleville asiakkaille”, kömpelö käännös, mutta parastani yritin). Kirja kiinnosti kovasti, mutta kun huomasin, että pehmeäkantinen painos maksoi 53 e, se laimensi intoani. Professori Bobelesta sain selville sen verran, että miehellä on monta tutkintoa ja työsarkaa, paljon saavutuksia ja intoa jatkaa ja jakaa oppimaansa vielä eläkeiässäkin.

Miksi tämä teema kiinnostaa minua? Viime viikolla istuin Oulun seudun omaishoitajien hallituksen kokouksessa sekä myöhemmin vapaaehtoistyötoimikunnan kokouksessa. Jälkimmäisessä toin esiin ajatukseni siitä, että yhdistys voisi tarjota omaishoitajille ilmaista, satunnaista terapiapalvelua. Oulun seudun omaishoitajat ry tarjoaa ilmaista lakimiespalvelua jäsenilleen kerran kuussa. Ajat ovat lyhyitä, mutta hyvin käytettynä näistä kohtaamisista on suuri apua omaishoitajalle hänen vaikeassa tilanteessaan. Kesällä käymäni tunnekurssi avasi jonkin solmun sisimmässäni, ja tajusin, että joku muu voi ymmärtää minua paremmin kuin minä itse. Pohdiskelujen tuloksena tein ehdotukseni yhdistykselle, ja vasta sen jälkeen luin tämän artikkelin, joka tuki omaa näkemystäni. Aikamoinen sattuma! Ilokseni olen saanut sellaista viestiä, että lyhytterapiapalvelu – tai kutsuttiinpa sitä millä nimellä tahansa – on otettu vakavaan harkintaan. Intoa asian toteuttamiselle on, puuttuu vain...rahoittava taho.

Elämäni paras lyhytterapiakokemus on niiltä ajoilta, jolloin olin yhdeksänvuotias. Luoja on lahjoittanut minulle aika rajoittuneen omatunnon. Istuin koulussa pulpettini ääressä, ja mieleeni tuli ajatus, että olikohan se ihan oikein, kun olin höpötellyt ja naureskellut minua vähän vanhempien poikien kanssa edellisenä päivänä (voi, hyvänen aika!). Pyörin tuolillani vaivaantuneena, kunnes viittasin ja pyysin opettajalta lupaa käydä vessassa. Luvan saatuani kipitin koulun käytävää pitkin isäni luokan ovelle ja koputin. Kurkistin sisään ja vinkkasin isälleni, joka oli pitämässä oppituntia. Isä tuli ja ihmetteli, mikä minulla oli hätänä. Asiani kuultuaan hän hymyili iloisesti ja sanoi:”Höpö, höpö, menehän nyt luokkaan.” Kyllä minulla oli kevyt olo, kun terapeuttini oli osannut sanoa juuri oikeat sanat.

Hyvä ystävä voi olla se paras terapeutti, tästä minullakin on kokemuksia. Toisaalta ystävä ei kykene kaikkeen, hänelle ei voi lastata kaikkia suruja, ongelmia ja onnettomuuksia, häneltäkään ei saa vaatia liikaa, eikä hänellä ole terapeutin koulutustakaan.

Tämä lyhytterapia-asia on minulle uusi, mutta eihän se ole oikeasti ollenkaan uusi. Monilla nettisivustoilla tarjotaan kyseistä palvelua (hinnat keskimäärin 70 e/h), joten tällainen mahdollisuus on olemassa kaikille siitä kiinnostuneille, kohtuullisen varakkaille henkilöille. Voi vain olla aika kova kynnys ruveta varaamaan itselle kallista terapia-aikaa ammattilaiselta, jonka osaamista on vaikea arvioida etukäteen.

Jospa joskus tulevaisuudessa koittaa se päivä, jolloin apteekeista löytyy walk- in- terapiapiste. Nyt tämä ajatus tuntuu kovin utopistiselta, mutta ehkä se ei kuitenkaan ole sitä. Mietin vain, että mitähän asiasta tuumaavat apteekkarit, kun kalliit lääkkeet jäävät tarpeettomina hyllyihin?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lyhytterapia, Monte Bobele, Tampereen Vanha kirkko

Vanhemmat kirjoitukset »