Mustien kiharaisten hiusten salaisuus

Tiistai 16.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Mustien kiharoiden arvoitus

Muistan aina, kuinka Viljo-ukki ja hänen veljensä Akseli sekä heidän kaukaa Amerikasta kylään tullut Jalmari-veljensä istuivat olohuoneessa Seminaarinkadulla ja puhuivat yhteisestä lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kuinka samannäköisiä nuo miehet olivatkaan: voimakkaat kasvojenpiirteet, ja jokaisella paksut, mustat, kiharat hiukset. Ukin hiukset eivät koskaan harmaantuneet, ja vanhempana herrasmiehenäkin hänen hiuksensa olivat harvinaisen komeat, kun niitä vertasi samanikäisten miesten harvahkoihin, harmaantuneisiin hapsiin.

Törmälä-suvun sukujuhlan lähestyessä tyttäreni alkoi selata sukujuhla- ja sukututkimuskansioita, jotka minulla on hyllyssäni perintönä isältäni. Hän ilmoitti tekevänsä kaksi ”väitöskirjaa”, toisen sukutapaamisten historiasta ja toisen sukumme lähihistoriasta. Keskustelimme useaan otteeseen asioista, minä kerroin, mitä muistin, ja muita asioita hän tutki sukutauluista. No, kuka sitten oli se ja se?- kysymyksiin en osannut läheskään aina vastata. Huomasin, että tiesin aivan liian vähän sukujuuristani, mutta nyt oli aika oppia. - Ja sitten tauluista paljastui yllätys, josta minä en ollut koskaan kuullut: minun ukkini isä oli avioton lapsi, jonka isästä ei löytynyt mitään mainintaa kirkonkirjoissa. Sen verran tiedetään, että aviottoman lapsen äiti joutui ajan tavan mukaan virallisesti papin nuhdeltavaksi. Myöhemmin tämä esiäiti meni naimisiin, ja avioton Juho-poika sulautui hyvin kasvavaan lapsikatraaseen.

Ahaa, siinä se sitten oli! Siis vastaus mustien kiharaisten hiusten arvoitukseen: ne hiukset on peritty henkilöltä x. No, tuohan ei nyt ole vielä mikään vastaus. Kuka ihme tämä henkilö on voinut olla? Jos mietitään, millainen oli maaseutumiljöö joskus 1800-luvun alun vuosikymmeninä, niin aika rauhallisesta asuinympäristöstä on kysymys. Mikäli joku paikallinen isäntämies tai renki olisi ollut asialla, niin kai siitä olisi huhuja kiertänyt. Minun mieleeni tuli sana: laukkuryssä. Kyseiset henkilöthän kulkivat ympäriinsä maaseudulla kaupittelemassa kaikenlaisia tavaroita, sillä kauppoihin oli usein pitkä matka. No, tulipahan vain mieleeni.

Sukukokous oli todella mukava tapahtuma. Meitä oli koolla toista sataa ihmistä, jotka jotenkin kuuluivat Törmälä-sukuun. Syötiin ja kahviteltiin, katseltiin lasten esittämää ohjelmaa ja kuunneltiin aikuisten mielenkiintoisia esitelmiä suvun vaiheista, tavattiin tuttuja ja vieraita, juteltiin suomeksi ja englanniksi, otettiin yhteiskuvia ja yksityiskuvia, meininki oli kesäisen rentoa. Kun pitkän päivän päätteeksi keräilin tavaroitani, ja kun meitä oli enää muutama pikkuserkku paikalla, sanoin vähän leikilläni:” Minä olen aina ihmetellyt, mistä Viljo-ukin paksut, kiharat hiukset ovat peräisin. Tietääkö joku asiasta?” Muut katsoivat toisiinsa hymyillen, ja eräs heistä kysyi:” Etkö sinä sitten tiedä?” ”No,en, mutta kerro ihmeessä, jos olet kuullut jotakin.” Silloin kuulin tarinan kahdesta maanviljelijästä, jotka veivät myllyyn viljaa jauhettavaksi, ja pitkän työpäivän päätteeksi muutaman oluen otettuaan alkoivat avautua toisilleen perhesalaisuuksista. Toinen valitti omaa osaansa (en kyllä nyt muista, mitä se oli), ja minun kantaisäni huokaisi, että ”meidän suvussa on mustalaisverta”.

Lopuksi en voi muuta kuin todeta, että minua tosissani harmittaa, etten ole perinyt noita syrjähypyn seurauksena sukuun tulleita komeita hiuksia. Jos jotakin olen perinyt oletetulta esi-isältä, niin ehkä se on tuo kulkutauti: aina pitää olla muutama matka varattuna, sitten vasta on tyyni olo. Siirrynkin tästä sulavasti katselemaan, millaisia kiertomatkoja on tarjolla. Paikasta toiseen kiertäminen on mukavaa – näin lienee tuntenut myös herra x.

Kannattaako kirjoittaminen?

Perjantai 12.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Kannattaako kirjoittaminen?

Vastaan otsikon kysymykseen oman kokemukseni mukaan. Jos ajattelee kirjoittamista rahan ansaitsemisen kannalta, niin minun vastaukseni on: ei kannata. Tiesitkö, että täällä Suomessa kustantamoille tarjottavista käsikirjoituksista julkaistaan noin yksi prosentti tai hiukan vähemmän? Teoksiani ovat julkaisseet mm. Kirjapaja, Art House, Otava, Minerva ja joku muukin Suomessa tunnettu kustantamo, mutta koskaan en ole päässyt hääveille ansioille (epäkiinnostavia kirjoja?). Sitten ovat vielä nämä ns. omakustanteet ja puolikustanteet, joita pitäisi myös itse myydä, jotta saisi omat rahansa pois. Koska vihaan myymistä – ihan oikeasti -, niin tämä on minulle aika hankala yhtälö.

Millaisia kirjoja pitäisi kirjoittaa, jos haluaisi oikeasti ansaita rahaa? No, Suomessa tämä on kaiken kaikkiaan aika hankala ongelma liian pienen kielialueen vuoksi, ja eräs alalla oleva tuttavani tiesikin, että Suomessa elää pelkällä kirjoittamisella vain vajaa kymmenen henkilöä. Taiteilijan on tehtävä myös ansiotyötä, ettei makkara ja ketsuppi lopu pöydästä. - Mikä kirja sitten myy hyvin? Suomalaiset ostavat ja lukevat tällä hetkellä julkkisten elämänkertoja. Tästä on hyvänä esimerkkinä Kari Hotakaisen ”Tuntematon Kimi Räikkönen”, joka on tehnyt tämän maan kirjamarkkinoilla uuden myyntiennätyksen. Kun teos oli viime syksynä ollut myynnissä kaksi viikkoa, siitä otettiin jo uusi painos. Tämän vuoden toukokuussa myydyin suomalainen romaani oli Enni Mustosen ”Sotaleski”, seuraavina tulivat Reijo Mäen ”Tolvana”, Johanna Venhon ”Ensimmäinen nainen” ja Seppo Jokisen ”Rottasankari”. Käännöskirjallisuuden myydyimpiä teoksia olivat Camilla Läckebergin ”Kultahäkki” ja Kate Mortonin ”Kellontekijän tytär”.

Miksi ihmiset kirjoittavat, vaikka se ei ole taloudellisesti kannattavaa? Minä olen joskus sanonut, että jos osaisin tehdä käsitöitä tai maalata tauluja, niin en kirjoittaisi. - Mutta kirjoittaisin varmasti sittenkin.- Vaikka raha ja kirjan kirjoittaminen eivät kohtaakaan, niin moni asia vie tämän harrastuksen kuitenkin plussan puolelle. Tietopohjaisten kirjojen (esim. ”Raamatun ajan keittokirja”, ”Rakkaudella, Sinun, Luther-kirjat) työstäminen on ollut minulle enemmän kuin juhlaa. Minä rakastan historian ja tosiasioiden penkomista, rakastan sitä, että epämääräisestä faktakasasta syntyy oikea kirja. Olen myös oppinut tuntemaan sukuani paljon paremmin, kun olen kirjoittanut päiväkirjojen pohjalta syntyneet teokset ”No, heipudei!” ja ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”. Ja sitten ovat kirjoittamani romaanit, joissa fakta ja fiktio vuorottelevat ja ovat suloisesti sekaisin, minun omat ajatukseni ja romaanihenkilön ajatukset – kuka miettii mitäkin? Ihanaa, kun saa määrätä, mitä seuraavaksi tapahtuu! Olen kuitenkin joutunut painottamaan usein sitä, että kirjoittamani romaani on mielikuvituksen tuotetta. Jälleen kerran tätä asiaa oli vakuutettava lapsuudenystävälleni, josta en ollut kuullut yli viiteen kymmeneen vuoteen, ja joka soitti minulle Ruotsista luettuaan teokseni ”Kun elämä yllättää”. Ei, minä en harrasta puutarhatöitä, vaikka romaanin Suvi niin tekeekin.

Kirjoittaminen on työlästä, ja tuloksia syntyy hitaasti, eli siinä on samat elementit kuin monessa muussa harrastuksessa: kuntoileminen, marjastaminen, käsityöt, taiteen tekeminen. Se on kuitenkin myös palkitsevaa, eihän ihminen yleensä harrasta sellaisia asioita, jotka eivät tuo mielihyvän kokemuksia. Mika Waltari sanoo ”Sinuhe egyptiläisessä” Sinuhen suulla:” Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa.” Kyllä, itseni tähden, koska se on minulle tärkeää, mutta myös siinä toivossa, että tekstistä tulisi tärkeää ehkä myös satunnaiselle lukijalle. Henry Miller on tiivistänyt monen kirjoittajan ajatukset: ”Kirjoittaminen on oma palkkionsa.”

Maailmanloppu tulee - oletko valmis?

Torstai 4.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Maailmanloppu tulee – oletko valmis?

Kun olin pieni, ehkä juuri ja juuri kouluikäinen, maailmanlopun ennustukset täyttivät radion ja lehdistön. Minua pelotti aivan kamalasti, kun ennustettu ajankohta lähestyi uhkaavasti. Kysyin naapurin tädiltä – hänellä oli hyvin lempeä olemus -, että uskoiko hän maailmanlopun tulevan nyt. Hän vastasi, ettei uskonut tuollaisiin päivämääriin. Minulle tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan tivasin, että uskoiko hän maailmanlopun tulevan hänen lastensa (siis myös minun) elinaikana. Tuo rouva, monen lapsen äiti, vastasi taas kieltäen. Minä olin lohdutettu, ja se hänellä varmasti oli tarkoituskin. Kuitenkin vielä pitkään jälkeenpäin mielessäni asui pelko ja kauhu siitä, että maailmanloppu voi tulla ihan milloin vain, vaikka nyt. Siihen aikaan maailmanlopulla tarkoitettiin lähinnä raamatullista tapahtumaa, kaiken lopullista tuhoutumista.

Ei ole helppoa nykyajan ihmiselläkään. Ympäristöahdistus painaa päälle, avaapa minkä lehden tai sähköisen viestimen tahansa. ”Hyvin menee” ei ole uutinen, mutta ”Katastrofi uhkaa” on sitä. Ilmastonmuutos alkaa olla ekaluokkalaisellekin yhtä tuttu asia kuin aapinen. Kierrättäminen, kulutuksen vähentäminen, päästöjen suitsinta kohtuullisemmiksi ja mitä kaikkea vielä. Muistan, kun pari vuotta sitten olimme Saksassa ja haimme retkeä varten kertakäyttöastioita. Ei löytynyt, ei, paitsi lopulta suuren kaupan äärimmäisestä kolosta, erittäin hyvin piilotettuna. Ja olivat mokomat kalliita! Saksalaiset ovat tiukkiksia, kun jotakin päättävät.

Me suomalaiset olemme kiitettävästi vähentäneet muovin kulutusta ottamalla käyttöön kankaiset ostoskassit. Muistan ajan, jolloin muovikassit tulivat kauppoihin. Olihan se mahtavaa! Sitten ruvettiin kyllä aika pian miettimään, mitä kaikkea siitä muovista saisi aikaiseksi, ja mikäli en ihan väärin muista, meilläkin oli kauppakasseista virkattu matto jossakin. Sitten muovikassit rupesivatkin maksamaan (mitä ihmettä?), ja nyt se on syntiä – ainakin Suomessa ja Saksassa -, mutta esimerkiksi suurissa Arabimaissa se ei suinkaan ole haram, vaan ihan normaali juttu.

Tiesittekö, että Marsin napajäätiköt ovat sulamassa, eli planeetan sää on lämpiämään päin? Mistä ilmiö johtunee, sillä emmehän me ihmiset ole siellä tuhojamme tekemässä? Entäpä muistatteko vielä historian oppitunneilta jääkauden? Rouva Wikipedia selventää: ”Jääkausi on kausi, jolloin maapallolla on suuria mannerjäätiköitä. Jäätiköiden laajentuminen johtuu ilmaston viilenemisestä. Nykyinen jääkausi alkoi 2,6 miljoonaa vuotta sitten, ja sen aikana on ollut useita jäätiköitymiskausia ja lauhoja välikausia. Nyt eletään lauhaa välikautta. Seuraavan jääkauden alkamiseen on arviolta ainakin 50 000 vuotta aikaa, kasvihuonepäästöjen vaikutuksen johdosta ehkä 100 000.” Eli ilmoja pitelee, ja kylmää on luvassa, teet sitten niin tai näin.

Meidän tulee suojella elinympäristöämme, tietysti. Kuitenkin minua säälittävät suuresti ne lapset ja nuoret, jotka kokevat ahdistusta joka paikasta tulevien katastrofiuutisten ja syyllistämisen äärellä (minä olen jo sen verran karski ja kokenut ja vanha, etten vähästä säikähdä). Kun lapsilta ja nuorilta otetaan tulevaisuus pois, niin voi vain kuvitella, mitä se heidän mielessään saa aikaan. Toisaalta en myöskään ymmärrä, kuka tai mikä taho hyötyy tästä jatkuvasta rummutuksesta? Mistä oikein on kysymys?

Maailmanloppu on tulossa, eivätkä nykynuoret kuitenkaan voi tehdä juuri enempää kuin minä pienenä, eli mennä naapurin tädin luo ja kysyä, että eihän se ihan minun aikanani tule. Toivottavasti heillä on naapurissa lempeä ja ymmärtäväinen ihminen, joka vakuuttaa, ettei ole huolta, ei ainakaan heidän elinaikanaan. Paras viesti nuorelle on: opiskele, tee töitä, suunnittele elämääsi, sillä sinulla on tulevaisuus.

Mihin Pride tarvitsee kirkkoa?

Perjantai 28.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Mihin Pride tarvitsee kirkkoa?

Jotta puhuisimme ja lukisimme samasta asiasta, tarkennan termien määritelmät wikipedian avulla.

Suomen evankelisluterilainen kirkko on jäsenmäärältään suurin Suomessa toimiva uskonnollinen yhdyskunta, johon kuului 69,7% suomalaisista vuoden 2018 lopussa. Yhdyskunta tunnustaa luterilaisen opin mukaista protestanttista kristinuskoa. Kirkko on saanut nimensä saksalaisen uskonpuhdistaja Martin Lutherin ja evankeliumin mukaan.

Pride tarkoittaa maailmanlaajuista liikettä ja filosofiaa, jonka mukaan homoseksuaalit, biseksuaalit, transihmiset, sekä kaikkien muidenkin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen jäsenet voivat olla ylpeitä seksuaalisesta suuntautumisestaan ja sukupuoli-identiteetistään.

Suomen suurin Pride -tapahtuma on Helsingissä viikon ajan järjestettävä kulttuuri- ja ihmisoikeustapahtuma. Lauantaina marssiva kulkue on viikon huipennus. Näin suuren tapahtuman järjestäminen vaatii runsaasti varoja, ja siksi ulkopuolisten lahjoittajien apu on erittäin tärkeää. Tänä vuonna kumppanuustuloja on kertynyt noin 200 000 – 300 000 euroa. Tukijat ovat lähinnä liikelaitoksia (esim. Nordea), ja Suomen evankelisluterilainen kirkko on ollut suuresti otsikoissa juuri tuen tähden. Valitettavasti en löytänyt mistään kattavaa tukijoiden luetteloa, viime vuonna listassa oli ainakin myös Prisma.

Se, että Suomen kirkko on yksi Pride -tapahtuman tukijoista, on aiheuttanut kolmen päivän eropiikin kirkon jäsenten joukossa. Myös Päivi Räsänen on ilmoittanut harkitsevansa eroa Suomen kirkosta. Ymmärrän niitä, jotka ovat eronneet kirkosta tai harkitsevat eroa siitä, sillä olen tutkinut Lutheria aika paljon (myös graduani varten), ja mikäli hänellä olisi sananvaltaa nykyisessä kirkossamme, hän huutaisi varmasti naama punaisena: ”Te kurjat, katukaa ja tehkää parannus!” - Luther oli nimittäin aikamoinen kuumakalle.

Mihin Pride -liike tarvitsee kirkkoa? Se, että Suomen kirkko on mukana tukemassa tapahtumaa, antaa sille tietynlaisen yleisesti hyväksyttävän leiman, senhän me ymmärrämme, ja Helsingissä näytti ohjelman mukaan olevan monenlaista seurakuntien järjestämää toimintaa tämän viikon aikana. En tiedä, kuinka paljon kirkko on lahjoittanut varoja tapahtuman tukemiseen, mutta imagon lahjoittaminen on ollut merkittävän tärkeää.

Oulun hiippakunnan piispa Jukka Keskitalo on kirjoittanut facebook-sivuillaan, ettei kirkkohallituksen johtoryhmällä (joka tukemispäätöksen on tehnyt) ole ollut valtuuksia tehdä päätöstä siitä, että kirkko on Helsinki Priden virallinen tukija. Keskitalo:” Kirkkohallituksen työjärjestyksen mukaan Kirkkohallituksen johtavista viranhaltijoista koostuva johtoryhmä on asioiden valmistelua varten oleva keskusteluelin. Sille ei ole delegoitu mitään päätösvaltaa edes Kirkkohallituksen sisäisissä asioissa, saati koko Suomen evankelisluterilaista kirkkoa koskien.” Vaikka Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Pekka Huokuna täsmensi myöhemmin, että kyseessä on pelkästään bisneskumppanuus - ei pyrkimys linjata kirkon avioliittokäsitystä -, niin kukapa näitä selityksiä jaksaa lukea. Suuri yleisö ymmärtää asian näin: Suomen evankelisluterilainen kirkko tukee Pride -liikettä.

Väärän päätöksen julistaminen on aiheuttanut kuohuntaa myös kirkon piirissä, ja siinä mielessä Keskitalon teksti oli oikeassa paikassa: päätös ei ole kirkon virallinen päätös.

Mielestäni Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen on tiivistänyt monen ihmisen mielipiteen hyvin: kirkko on avoin kaikille mutta ei kaikelle.

Pride -viikko on hyvin organisoituneen vähemmistön tapahtuma. Mikä liikelaitos (Prisma, Nordea?) olisi tukemassa vastaavanlaista tapahtumaviikkoa, jos sen järjestäisivät esimerkiksi vähemmistöinä elävät maahanmuuttajat, romanit tai vaikka juutalaiset?

P.s. Kuuntelin juuri piispa Keskitalon puheenvuoron Muhoksen Suviseurojen avajaistilaisuudesta. Se oli hyvin lämminhenkinen ja rohkaiseva puhe. Mieleeni jäi myös piispan käyttämä termi ”positiivinen uskonnonvapaus”. Hän tarkoitti sitä, että tänä aikana, jolloin ollaan hyvin herkkiä sen suhteen, etteivät esim. lapset saa ”vahingossa” uskonnollisia vaikutteita, meidän tulisi ymmärtää oikeutemme saada uskonnollisia vaikutteita. - Niin ja vielä, hän toivoi, että kaikesta huolimatta ihmiset eivät eroaisi kirkosta.

Miksi suru säilyy?

Sunnuntai 23.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Miksi suru säilyy?

Olimme viimeisillä juhannusostoksilla mieheni kanssa, kun tapasimme sattumalta pariskunnan, jonka tunnemme entiseltä asuinpaikkakunnaltamme. Tervehdimme, juttelimme niitä näitä, ja minä olin jo lähdössä jatkamaan matkaa kun huomasin, että mieheni keskusteli edelleen tuttavapariskunnan miehen kanssa. Siis minunkin oli vielä jäätävä.

- Tiedätkö, että meiltä kuoli lapsi tasan vuosi sitten? Tuttavani oli aloittanut keskustelun uudestaan. Muistin etäisesti kuulleeni asiasta: kyseessä oli 14- vuotias poika, joka oli sairastunut äkillisesti ja kuollut muutaman päivän kuluttua sairaalassa kenenkään voimatta auttaa. Kuolinsyy oli ollut laskimotukos, täysin käsittämätön selitys nuoren pojan menehtymiseen.

- Siitä on vuosi aikaa, ja ihmiset luulevat, että suru alkaa olla ohi, voitettu. Ystävät eivät enää kysele, enkä minä halua koko ajan valittaa. Joskus tekisi mieli mennä jonnekin ja huutaa, mutta en tee sitä. Toisinaan auttaa jo se, että tiedän, että voisin huutaa. Kyyneleet valuivat naisen kasvoilta.

Vasta vuosi. Puhuimme pitkään ja ymmärsimme toisiamme hyvin. Ei raskaasta surusta voi toipua entiselleen. Se kulkee mukana, vaikuttaa elämämme valintoihin, estää jotakin tapahtumasta, ehkä sallii toisen asian. Elämä ei ole enää koskaan sama. Siihen on tyydyttävä ja siihen tyytyy, ja sen täytyy riittää.

- Meidän elämämme ajanlasku alkoi uudestaan siitä, kun poikamme kuoli.

Ymmärsin hyvin, näin on.

Eräs vanhempi sukulaismies jäi leskeksi. Kun otimme osaa hänen suruunsa, mies tokaisi:

- Ei tuota kannata surra! Kun lasiastia putoaa lattialle ja menee rikki, niin mitä tuota tyhjää murehtimaan. Tämä on sama asia.

Näinkin saa ajatella, tietysti. Vuoden kuluttua mies oli avioitunut uudelleen.

Elämässä on paljon huippukohtia: ylioppilasjuhlat ja valmistujaiset, naimisiin meno, lasten syntymät, monenlaiset iloiset juhlat perheen ja ystävien kesken, upeat kulttuuri- ja luontoelämykset, mahtavat ja poikkeukselliset ulkomaanmatkat, Lapin ääretön hiljaisuus ja musiikin mukaansa tempaava pauhu konsertissa. Caminito del Reyn vaellus, kävely Kiinan muurilla, käynti pyramidissa Egyptissä, loisteliaat moskeijat, toinen toistaan vaikuttavammat kirkot, kuinka paljon ihania elämyksiä ja onnen ja ilon tunteita maailma tarjoaa! - Ja kuitenkin ainoa, mitä ihminen kantaa mukanaan koko ajan on suru.

Jos etsii netistä tietoa sanoilla suru, ilo ja onni, niin suru-sana antaa todella paljon hakutuloksia. Ilo ja onni kuitataan lähes yksinomaan wikipedian sanaselityksellä. Minulle selviää, että suru voi aiheuttaa somaattisia sairauksia, työkyvyttömyyttä, puhumattakaan masennuksesta ja jopa kuoleman. En kuitenkaan saanut selville, miksi suru säilyy. Miksei se suuri ilo, jonka koemme jossakin yhteydessä, kulje jatkuvasti mukanamme, kannattele meitä päivästä toiseen? Miksi meidän pitää muistuttaa itsellemme, mitä kaikkea hyvää meillä on ollut ja on? Surusta ei tarvitse koskaan muistuttaa, se on.

Uskoisin, että surun fyysisiä vaikutuksia aivotoimintaan on tutkittu. Mitä tapahtuu aivoissamme, kun koemme itsellemme tärkeän henkilön kuoleman? Miten se muuttaa aivojemme toimintaa, miten se näkyy siellä? En tiedä, mutta uskon, että suru jättää sellaisia pysyviä jälkiä fysiikkaan, ettei niitä voi korjata.

Ja sitten on tämä psyyke: joku suree vähemmän, joku voi menehtyä suruunsa. Ja sitten on myös tämä pakko: Sota-aikoina perheestä saattoi menehtyä useampi henkilö, mutta oli pakko jatkaa eteenpäin, pakko. Muutama vuosikymmen sitten Suomessa kuoltiin keuhkotautiin – useampi lapsi ja nuori perheestä saattoi menehtyä – sekä vatsatauteihin. Silloinkin oli selvittävä, ehkä kerta toisensa jälkeen jatkaa elämää. - Jouduin gradutyötäni varten selvittelemään keskiajan Saksan oloja. Kävi ilmi, että lapsikuolleisuus oli todella yleistä (kuten kaikkialla muuallakin tuohon aikaan), ja se vaikutti vanhempien kiintymyssuhteisiin lapsiaan kohtaan. Ei kannattanut rakastaa, koska lapsi ehkä kuitenkin pian kuolisi. Muistelen nähneeni tuolta ajalta maalauksia, joissa lapset on puettu aikuisten vaatteisiin. Tuli mieleeni, että haluttiinko itsekään asiaa tiedostamatta saattaa lapsi nopeasti kohti aikuisuutta, jolloin kuolemanvaara olisi pienempi.

”Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.

Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.

Nuku tähti helmassa päivän.”

(E. Leino)

Dietrich Bonhoefferin uskontunnustus

Tiistai 18.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Dietrich Bonhoefferin uskontunnustus

”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.”

Dietrich Bonhoefferin kirjoittama runo on sävelletty ainakin viisikymmentä kertaa, ja meidän virsikirjassamme runo on Erkki Melartinin säveltämänä numerolla 600. Tämä virsi tuli minulle entistä tutummaksi ja tärkeämmäksi, kun etsin musiikkia veljeni hautajaisiin. Vielä suuremman merkityksen runo sai, kun tutustuin Bonhoefferin elämänkertaan ja hänen muuhun tuotantoonsa. Bonhoeffer on kuuluisin 1900-luvun saksalainen teologi, jonka kirjallinen tuotanto on erittäin laaja, ja jonka teokset kiinnostavat sekä luterilaisia että katolisia. Useita hänen kirjojaan on myös suomennettu.

”Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käsiin elämämme. Hän itse meille rauhan valmistaa.”

Dietrich Bonhoeffer (4.2.1906 – 9.4.1945) syntyi monilapsiseen perheeseen, jonka isä oli huomattava psykiatri ja neurologi ja äiti opettaja. Lasten musiikkiharrastuksia ja omia valintoja tuettiin, ja vaikka vanhemmat olivat odottaneet pojan jatkavan isänsä uraa, tämä tunsi kutsumuksekseen teologian opiskelun. Saatuaan opintonsa päätökseen, Bonhoeffer vietti vuoden Yhdysvalloissa tutkijan virassa ja perehtyi samalla Harlemin köyhälistön olosuhteisiin. Myös matka Kuubaan avasi hänen silmänsä näkemään, kuinka erilaisissa olosuhteissa ihmiset joutuvat tulemaan toimeen.

Bonhoeffer opetti systemaattista teologiaa Berliinin yliopistossa, hänet vihittiin papiksi vuonna 1931, ja hän osallistui aktiivisesti Ekumeenisen maailmanliiton toimintaan. Mies ei pelännyt ottaa kantaa natsien mielivaltaan, ja turvallisuussyistä hän muutti Lontooseen, jossa toimi kahden saksalaisen seurakunnan pastorina.

”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.”

Jo vuonna 1934 saivat saksalaiset oppilaat lukea koulukirjasta seuraavanlaisen tekstin: ”Aivan samalla tavalla kuin Jeesus vapautti ihmiset synnin ja kuoleman vallasta, niin Hitlerkin pelastaa Saksan sitä uhkaavalta täydelliseltä tuholta. Sekä Jeesusta että Hitleriä vainottiin. Mutta kun Jeesus joutui ristiinnaulittavaksi, pääsi Hitler kansleriksi… Jeesus rakensi taivasten valtakunnan varaan, mutta Hitler rakentaa Saksan maan kamaralle.” Bonhoeffer palasi Saksaan huhtikuussa 1935 ja alkoi kouluttaa pappeja laittomalle Tunnustuskirkolle, joka halusi opillaan ja teoillaan erottua valtionkirkon natsiaatteita myötäilevästä toiminnasta.

Sodan kuluessa Bonhoeffer, joka oli aikaisemmin puhunut passiivisen vastarinnan puolesta, toimi aktiivisesti vastarintaliikkeen palveluksessa kaksoisagenttina. Lokakuussa Bonhoeffer joutui Gestapon käsiin, hänet kuljetettiin aluksi Buchenwaldin keskitysleirille, josta hänet siirrettiin myöhemmin Flossenburgin keskitysleiriin.

”Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä, kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.”

Runon, jonka tunnemme virsikirjamme virtenä, Bonhoeffer kirjoitti kihlatulleen ja perheelleen joulun alla kirjeessään keskitysleiriltä. Hän tahtoi lohduttaa, rohkaista ja valaa uskoa läheisiinsä. Bonhoeffer hirtettiin keskitysleirillä aamunkoitteessa huhtikuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1945. Kymmenen vuotta myöhemmin paikalla ollut SS -lääkäri muisteli tapausta seuraavasti:

”Tuon päivän aamuna viiden ja kuuden välillä vangit, heidän joukossaan amiraali Canaris, kenraali Oster, kenraali Thomas ja Saksan korkeimman oikeuden jäsen tohtori Sack, tuotiin selleistään ja heille luettiin heille langetetut sotaoikeuden syytteet. Yhden parakin puoliksi avoimen oven takana ennen vankivaatteiden riisumista näin pastori Bonhoefferin polvistuneena rukoilemassa hartaasti. Tämän äärettömän sympaattisen miehen tapa rukoilla antaumuksella ja siihen luottaen, että Jumala kuuli häntä, kosketti minua mitä syvimmin. Myös vielä teloituspaikalla hän lausui lyhyen rukouksen ja nousi sitten rohkeasti ja tyynesti hirttolavalle. Kuolema seurasi muutamassa sekunnissa. Tuskin olen viidenkymmenen vuoden lääkäriurani aikana nähnyt ketään toista, joka olisi kuollut niin vahvasti Jumalaan luottaen.”

Aatteen paloa

Torstai 13.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Aatteen paloa

Kaikkein mielenkiintoisinta ja viihdyttävintä romaanin tekemisessä on mielestäni taustatietojen kerääminen (kirjoittaminen on se työvaihe). On mahtavaa istua kirjastossa pallotuolin syvyyksissä ikkunasta tuijotellen, kun vieressä odottaa kymmenkunta teosta täynnä painavaa historiallista tekstiä. Tänään lähdin kuitenkin metsästelemään tietoa ja fiiliksiä vähän kauemmaksi, Tornioon. Uuden romaanini yhtenä (aika pienenä) sivujuonena on erään jääkärin elämä. Mieheni lähti kuskaamaan minua ruokapalkalla, olin jo ennakkoon katsonut netistä muutaman tärpin, sää oli kaunis ja mieli virkeä.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Tornion hautausmaalla. Siellä vierailin ensin perhehaudalla, tarkastin jälleen kerran syntymä- ja kuolinajat ja mietin sitä, kuinka paljon kärsimystä joidenkin ihmisten kohdalle voi osua. Omat takapakit pienenevät ja asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun näitä pohtii. Seuraavaksi aloin haeskella tärppejä. Jääkäri Einar Vilhelm Hackzellin (myöh. Hakasalo) hauta löytyi helposti. Hän teki maineikkaan - ja historian tutkimusten mukaan joskus kyseenalaisen – sotilasuran sekä jääkärinä sisällissodassa että myöhemmin toisen maailmansodan taisteluissa Suomen rintamalla. Myös jääkäri Leonard Pistokosken hauta oli helposti löydettävissä. Mikäli olen oikein asian ymmärtänyt, hänen sotilasuransa oli terveydellisistä syistä aika vaatimaton.

Tornion hautausmaalta löysin myös lapsuuden leikki- ja koulukavereita, he säilyvät mielessäni aina lapsina, koska sellaisina opin heidät tuntemaan ja muistamaan. - Oudoin hautakivilöytöni olisi jäänyt huomaamatta, ellei kivessä ollut Vapaussoturin muistomerkki ja vuosiluku 1918 olisi kiinnittänyt huomiotani. Kivi oli pienikokoinen ja lähes kokonaan maan tasalla, niin että minun oli polvistuttava pystyäkseni lukemaan tekstin: Rantala, Anna o.s. Ruokki, 18.4.1870 – 19.4.1941, ja tekstin alla oli siis Vapaussoturin muistomerkki. Nyt olin yllättynyt, mutta pari selitystä omalle ihmettelyn aiheelleni olen jo keksinyt. Fakta on, että valkoisten puolella ei taistellut naissotilaita, punaisten joukoissa heitä oli jonkin verran, ja Vapaussoturin merkkiä ei annettu punaiselle. Miten siis Anna, joka oli sisällissodan aikana yli 40- vuotias, oli merkkinsä ansainnut? Ehkä hän oli ollut rintamalla muonitustöissä tai sairaanhoitajan tehtävissä, nämä mahdollisuudet tulivat minun mieleeni. Ehkä. Jos joku osaa kertoa tai arvailla jotain muuta, niin olisin kiitollinen tiedoista.

Tornion maakuntamuseo oli täydellinen pettymys. Jääkäreistä oli näyttöruudulla pari pientä kuvaa, muuta en löytänyt. Myöskään Seminaarin sotilassairaalana olosta ei löytynyt yhtään mitään. Sanoinkin kassalla, että viisi euroa vajaan kymmenen minuutin reissusta meni ihan hukkaan. Onko niin, että koska tämä museo on jotenkin profiloitunut kahden rajakaupungin museoksi, niin tällaiset supisuomalaiset ja isänmaalliset asiat eivät sovi ohjelmaan? Tornion kaupunki pitää kuitenkin esillä jääkärihistoriaansa (rajalla oleva kaupunki oli tärkeä etappipaikka) sillä tavalla, että jääkärimuistomerkkejä löytyy alueelta,esimerkiksi talojen seiniltä, kiitettävän paljon. Ja ihan ilmaiseksi saa katsella.

Jääkärit olivat vapaaehtoisia, jotka lähtivät vuosina 1915-1917 Saksaan Lockstedtin leirille saamaan sotilaskoulutusta. Koulutus oli salaista, Venäjä ei saanut siitä tietää, sillä tarkoitus oli taistella Suomi itsenäiseksi. Voin kuvitella sitä tunteen paloa, jonka vallassa nuoret miehet lähtivät ulkomaille. Koti, perhe, oma maa ja kieli saivat jäädä, kun nuorukainen lähti isänmaan asialle. Olen pohtinut monta kertaa sitä, olisiko meistä jälkipolvista ollut samaan. Ukkini taisteli vapaaehtoisena sisällissodassa, isäni puolestaan toisessa maailmansodassa, minä olen saanut nauttia heidän työnsä tuloksesta samoin kuin minun lapseni ja lastenlapset. Olisiko minun sukupolveni lähtenyt sotaan Suomen puolesta? Kyllä, näin uskon. Olisivatko minun lapseni tehneet saman? Luultavasti, tai en tiedä. Entä tämä nykyinen sukupolvi? Miten meidän maailmankansalaisemme suhtautuvat isänmaahan? Hyvin vaikea sanoa. Toivon, ettei kenenkään meidän tarvitse enää vastata kysymykseen: Oletko valmis antamaan henkesi maasi puolesta?

Sanojen valta

Lauantai 8.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Sanojen valta

Kun Riikka Moilanen tiedusteli Oulun kaupunginvaltuuston istunnossa syyskuussa 2018, mitä kaupunki aikoo tehdä sille ihmisroskalle, joka kauppakeskuksen edessä viettää aikaansa juopotellen ja huumeita käyttäen, hän ei varmasti osannut aavistaa, että yksi ainoa väärä sana muuttaisi hänen elämänsä radikaalisti. Kaupunginvaltuustossa oli keskusteltu katujen roskaamisesta, ja Moilasen mieleen tuli sana ”ihmisroska”. Mielleyhtymän voi ymmärtää, mutta ammattipoliitikko ei voi koskaan sellaista ääneen sanoa. Yhden sanan myötä hän menetti työpaikkansa Pihlajalinnan toimitusjohtajana, eikä myöskään saanut tarpeeksi ääniä päästäkseen eduskuntaan. Luulenpa, että sana ”ihmisroska” seuraa Moilasta vielä pitkään.

Ja jälleen uutinen Oulun kaupungista (tässä vaiheessa herää jo kysymys, millä perusteilla näitä virkamiehiä oikein valitaan, tahdikkuus ei ainakaan ole ollut valintaperusteena): Kaupungin viestintäjohtajana huhtikuussa aloittanut Mikko Salmi oli julkaissut sosiaalisessa mediassa päivityksen, jossa hän käytti sanaa ”lesta”. Miksi ihmeessä? Oulun seuduilla lestadiolaisuus on voimakkaasti esiintyvä kirkon herätysliike, ja jos virkamies on edes pikkuisen fiksu ja sivistynyt, hän ei huvittele yhtä ryhmää pilkkaavalla sanalla. Mitä olisivat sanoneet vaikkapa muslimit, sukupuolivähemmistöt tai maahanmuuttajat vastaavasta sanaleikistä? Salmi sai tempustaan lopulta kirjallisen varoituksen, mikä oli paikallaan. Joku kysyikin, että mitä olisi tapahtunut, jos Salmi olisi ollut nainen. Virasta erottaminen?

Muistan, kuinka nuorena opettajana jouduin kerran vaikeaan tilanteeseen. Koulu oli juuri alkanut, ja katseltuani lapsia kaksi viikkoa, mainitsin rehtorille, että eräällä lapsella on niin suuria oppimisvaikeuksia, ettei hän pärjäisi tavallisessa opetuksessa. Rehtori sanoi, että eipä hoppuilla, ja kuukaudet kuluivat. Lopulta oltiin kuitenkin siinä vaiheessa (kun asiasta oli moneen kertaan jo keskusteltu ja erinäisiä kokouksia pidetty), että piti harkita oppilaan siirtoa erityiskouluun. Silloin erään kerran puhuessani lapsen äidin kanssa puhelimessa käytin tiettyä suomalaista sananlaskua ja kuulin myöhemmin, että äiti oli asiasta kovasti loukkaantunut. Tästä tapahtumasta on kulunut erittäin monta vuosikymmentä, ja vieläkin kadun ja häpeän sanavalintaani. Ei auta se, että olin vielä nuori ja kokematon eikä se, että olin oikeassa oppilaan suhteen. Minä tyhmä ja typerä! Jos minulla olisi silloin ollut sama ymmärrys kuin nyt, olisin heti pyytänyt anteeksi loukkaavaa sanavalintaani ja voisin vieläkin tehdä sen, mutta en muista lapsen enkä äidin nimeä.

Olin lomalla Kreetalla, kun saksalainen ystäväni Joschka soitti. Juttelimme aikamme, hän tiedusteli puolisoni vointia, oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi sitten:” Lepää nyt kunnolla.” - Tämä ystäväni ei ole mikään herkkis – päinvastoin –, sillä yleensä saan kuunnella hänen ärhentelyään erinäisistä asioista (tyyliin: ennen oli kaikki paremmin), ja siksi hänen myötätunnon osoituksensa lämmitti minua tavattomasti. Palasin hänen lausumiinsa sanoihin mielessäni monta kertaa jälkeen päin. Vain kolme sanaa.

”Ruislinnun laulu korvissani tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhoutuu...” Muutama sana peräkkäin, ja me olemme mielessämme jo kaukana muualla.

Jos sanoja osaa käyttää taiten, se avaa itselle – ja mahdollisesti myös muille – uusia maailmoita täynnä ennen lukemattomia ajatuksia, tunteita ja tapahtumia. Mutta vain yksikin sana voi tuhota paljon, jopa ihmisen tulevaisuuden.

Punalesket ja Isis -vaimot

Torstai 30.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Punalesket ja Isis -vaimot

Köyhäinhoitolehdessä oli vuonna 1918 artikkeli, jossa punaleskistä kirjoitettiin seuraavasti: ”Vielä on suuri vaara punaisissa naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niistä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen kaikkea paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirvittävässä julmuudessa hakee vertaansa. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset eroitettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”

Suomen sisällissota jätti jälkeensä 20000 - 25000 sotaorpoa (isän, äidin tai molemmat menettäneitä), joista suurin osa oli punaisten perheistä. Valkoiset lapset ja lesket saivat eläkettä, mutta punaiset joutuivat turvautumaan köyhäinapuun. Yksi avun muoto oli se, että lapsi sijoitettiin sijaiskotiin. Koteja valittaessa kiinnitettiin huomio siihen, että perhe oli vakavamielinen ja mielellään maanviljelijätaustainen. Tällaisia koteja löytyi erityisesti Pohjanmaalta ja Savosta. Osa perheistä sai rahallista korvausta lapsen ylläpidosta ja hoidosta, osa perheistä ei sellaista edes halunnut.

Köyhyys ei ollut ainoa syy lapsen sijoittamiseen, vaan tällä keinolla lasta (ja yhteiskuntaa) haluttiin suojella sosialismilta ja katkeruudelta, joissakin yhteydessä käytettiin termiä ”uudelleenkasvatus”. Punaorpojen sijoittaminen kasvatusperheisiin oli alkusysäys lastenkotien ja seimien perustamiselle. Myös Pelastakaa Lapset ry:n historian taustalla ovat pohdinnat lapsen sijoituskodista.

Nyt meidän onkin helppo kysyä – sadan vuoden mukanaan tuoman viisauden turvin – toimittiinko sisällissodan jälkeen tässä asiassa oikein? Kenelle jäi traumat vai jäikö kenellekään? Aiheesta on kirjoitettu paljon, eikä yhtä totuutta ole olemassakaan.

Kysymys punaorvoista tuli mieleeni, kun tänä aamuna eräässä whatsup -ryhmässä joku herätteli keskustelua Isis -leskien ja orpojen kohtaloista. Mitä pitäisi tehdä, ja ennen kaikkea mikä olisi oikein? Uutiset ovat kertoneet, että pakolaisleireillä on suuri joukko Isis – taistelijoiden leskiä ja heidän lapsiaan. Pitäisikö Suomen (ja myös muiden maiden) ottaa vastaan kansalaisensa, joka on vapaaehtoisesti, radikalisoituneena muslimina lähtenyt omasta maastaan tukeakseen Isiksen joukoissa taistelevaa miestään? Mitä vaaraa maallemme mahdollisesti saattaa koitua, jos tänne tulee suomalaisia muslimeita, jotka ehkä ovat osallistuneet murhiin ja muihin väkivallantekoihin? Jos syylliset saadaan kiinni ja tuomitaan, mitä heidän lapsilleen tapahtuu? Päätyvätkö he sijoituskoteihin kuten sisällissodan punaorvot? Mikä on lapselle hyväksi? Mikä on Suomelle hyväksi?

Jään odottelemaan virallista kannanottoa, joka on varmasti pakko julkaista ennemmin tai myöhemmin.

Hyvä isä, paha isä

Maanantai 27.5.2019 - Marko Kossi

Hyvä isä, paha isä

”Isi, isi!” huuto raikaa, ja ilon aika alkaa. Juosten saapuu pienokainen isän sykkyyn. Näin alkaa ihana isä -tytär -hetki päivittäin, kun saavun hakemaan oman prinsessan päiväkodista.

Matkan kotiin taitamme pyöräillen, tyttären selvästi nauttiessa pyörän tasaisesta kyydistä. Vieno hymy kasvoilla, kun isä vilkaisee kärryyn. Joskus matkalla tapaillaan jotain laulua, joskus ihan vaan höpötellään joutavia. Matka kotiin ei ole pitkä, mutta reittisuunnitelma on tehtävä joskus oman jaksamisen mukaan. Puisto on neidin juttu ja ykkösasia (tykkääpä se isäkin toki siellä touhuta) . Työpäivä on joskus vienyt voimat, ja puistoon ei silloin millään jaksaisi mennä. Ohihan puistosta ei kuitenkaan voi ajaa.

Kotona meidät ottaa vastaan koira iloisesti häntää heiluttaen. Talvisaikaan tosin ”lumihommat” olivat niin neidin mieleen, että tunteroinen saattoi helposti pihalla vierähtää, ennen kuin astuttiin kotiovesta sisään. Laulua, leikkiä, monenmoista mahtuu vielä touhuumme, ennen kuin äiti saapuu töistä kotiin. Tapaamme katsoa ikkunasta, kun äiti kaartaa autolla pihaan, ja siitähän se riemun remakka alkaa. ”Äiti, äiti, äiti” huutojen säestämänä ovelle vastaan. Lapsi hyppää äidin syliin, ja alkaa äiti -tytär -aika (ei me sitä mitenkään olla näin määritelty, se vain tapahtuu). Pitkään minulla oli tapana kertoa päivän kulusta ja päiväkodin kuulumisista vaimolle, mutta eihän siinä mitään järkeä ollut. Ei minua kukaan kuunnellut. Se on heidän hetkensä. En ollut tietenkään pahoillani noista hetkistä, minulla olisi vain ollut asiaa.

Koin tämän hetken ja pelkkänä ”ilmana” olon usein hyvin ahdistavaksi, enkä tietenkään saanut sitä sanottua, vaan tyydyin mököttämään. Onneksi asiasta sentään jossain vaiheessa keskusteltiin, ja otin opiksi ja käytin tämän ”vapaahetken” koiran ulkoiluttamiseen.

Neidin kasvamisen myötä on äidin tärkeys korostunut entisestään. Eletään aikaa, joka on omalla tavallaan jopa hiukan ahdistavaa. Jos vaimo ja minä olemme kotona molemmat, isä ei kelpaa enää leikkeihin. Isän syli ei kelpaa, isi ei saa syöttää, isi ei saa vaihtaa vaippaa, isi ei vaan kelpaa mihinkään. Minä niin mielelläni soisin vaimolleni aikaa levähtää ja hengähtää, mutta hyvin lyhyeksi nämä hetket jäävät.

Olen miettinyt ja muistellut, mitä ihmiset sanoivat, kun jäin neidin ollessa kuuden kuukauden ikäinen puoleksi vuodeksi koti-isäksi. He puhuivat siitä, kuinka tämä aika lähentää meitä, puhuivat jopa erityisistä tunnesiteistäkin. Tuo aikahan oli aivan ihanaa ja erityistä. Olenkin suositellut sitä kaikille, joille se vain on mahdollista.

”Isi pois...äiti sykkyyn...äiti syöttää...isi ei...äiti auttaa… Olet rakkahista rakkahin pikku neiti, vaikka tuo isistä joskus tuntuukin pahalta. Rakastan sinua aina ja ikuisesti enemmän kuin mitään koskaan. Olen hyvä isi, ja kyllähän sinä tiedätkin sen.

Oletko sinä optimaalinen versio itsestäsi?

Torstai 23.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Optimaalinen versio itsestäni?

Luin mielenkiintoisen artikkelin Kalevasta 22.5. Juttu oli otsikoitu ”Miksi haemme parasta versiota itsestämme?, ja se kertoi tutkija Miia Grénmanista ja hänen väitöskirjastaan. Grénman oli aikoinaan kilpavoimistelija, jolle liikunnasta tuli myöhemmin ammatti. Viidentoista työvuoden jälkeen hän hakeutui opiskelemaan Turun kauppakorkeakouluun, jossa väitteli tohtoriksi tänä vuonna.

Grénman kertoo, kuinka Wellness-ilmiö alkoi Yhdysvalloissa vuosituhannen taitteessa. Wellness on käsitteenä nykyisin hyvin laaja, sillä kuntosalien, kylpylöiden ja kauneushoitojen lisäksi nimikkeen alle voidaan lukea mm. myös terveellinen ruoka ja hyvinvointimatkailu. Yhdysvalloissa hyvinvointia tuottavien palvelujen markkinoiden arvo oli kaksi vuotta sitten yli 4000 miljardia dollaria (!), ja kasvuvauhti vuositasolla on kuusi prosenttia.

Tähän fyysiseen hyvinvointiin yhdistetään nykyisin myös henkinen hyvä olo, jota varten on kehitelty esimerkiksi itämaisten uskontojen inspiroimat harjoitukset ja retriitit, meditaatio ja mindfulness. Grénman kiteyttää haastattelussa: ”Loppujen lopuksi kyse on tasapainoisemman ja onnellisemman itsen löytämisestä.” Artikkelin loppupuolella kerrotaan myös erilaisista mittauslaitteista (löytyy minunkin ranteestani), joiden avulla omaa suoritusta voi seurata. Ulkonäkökeskeisyydestä ollaan Grénmanin mukaan siirtymässä hyvinvointikeskeisyyteen. Yksilön hyvinvointi on hänen omalla vastuullaan, ja tutkijan mukaan se edistää myös yhteistä hyvää (tätä ei tarkennettu).

Länsimainen elämäntapa on hyvin itsekeskeinen. Siteeraan (vaihteeksi) Frank Martelaa, joka kirjoittaa: ”Yksilö – mikä hirveä sana. Miten yhteen sanaan saadaankin kiteytettyä kokonainen macho – individualistinen elämäntapa.” - Kukapa ei haluaisi olla tasapainoinen ja onnellinen? Huono kysymys, sillä kaikkihan me haluamme, ja tämän on myös bisnesmaailma huomannut. Meille luodaan mielikuvia siitä, että satsaamalla rahojamme erilaisiin hyvinvointipalveluihin, saavutamme onnen ja tasapainon.

Länsimaissa arviolta 20-40 % aikuisista tuntee yksinäisyyttä, - ja huomatkaa - tässä ovat vain aikuisia koskevat luvut. Tutkimusten mukaan yksinäisyyttä voi verrata janoon, nälkään ja kipuun, jotka kaikki aiheuttavat stressitiloja. Voidaan siis sanoa, että kontaktien vähyys on terveysriski. Jos yksinäisyyden vähentämisellä voisi ansaita rahaa, se olisi mittava ja tuottoisa bisnes. Toivon, että joku neropatti iskee tähän markkinarakoon.

Martela tiivistää elämän merkityksen seuraavasti:”Elämän merkitys syntyy siitä, että tekee itselleen merkityksellisiä asioita ja tekee itsensä merkitykselliseksi toisille ihmisille.” - Jos et ole vielä vieraillut facebook -sivuillani (kirjailija Pirkko Jurvelin), niin käy kurkkaamassa ja osallistu haasteeseen ”Ole se muutos!”. Osallistumisaikaa on kesäkuun puoliväliin, jolloin arvon kirjapalkinnon. Ja nyt lupaan teille, etten kirjoita vähään aikaan Frank Martelan ajatuksista. Toki palaan aiheeseen sitten, kun koulut alkavat. Silloin yritän kaupitella kouluille MMM – projektia (Minä Muutan Maailmaa), jossa oppilaat sitoutuisivat tekemään muutaman hyvän teon joka viikko määrätyn ajan kuluessa. Sitä odotellessa!

Onnellista elämää etsimässä

Keskiviikko 15.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Onnellista elämää etsimässä

Jaan kanssanne vielä muutamia minulle mieleen jääneitä asioita Frank Martelan kirjasta Valonöörit.

Luennoidessaan etiikasta erilaisilla filosofian kursseilla, Martela halusi toteuttaa käytännöllistä lähestymistapaa teorian sijaan. Tämän vuoksi hän antoi opiskelijoilleen seuraavanlaisen tehtävän: Heidän tuli viikon aikana tehdä kolme hyvää tekoa, jotakin erilaista, jotakin, mikä tuotti toiselle hyvää mieltä. Teon jälkeen opiskelijoiden tuli pohtia itsekseen, mitä tunteita se heissä herätti.

Mitä opiskelijat olivat tehneet? Joku oli soittanut isovanhemmilleen, toinen maksanut bussimatkan kaverilleen, kolmas kantanut naapurin mummon ruokakassit kotiin ja jäänyt vielä kahville, ja joku oli pysähtynyt kuuntelemaan tuntemattoman tilitystä elämästään. Eräs tarjosi postinkantajalle appelsiinimehua, joku opasti ulkomaalaista pitkin kaupunkia, yksi vei kerjäläisen syömään. Martela kertoo, että kun luennolla lopulta yhdessä kerrottiin ja kuunneltiin näitä tapauksia, niin tilaisuuden tunnelmaa saattoi kuvailla jopa hartaaksi. Hän tiivistää tehtävän opetuksen seuraavasti: Jos haluat uskoa hyvään, tee hyviä tekoja. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa. - Jos toimisin vielä opettajana, käyttäisin tätä tehtävää ilman muuta esimerkiksi uskontotuntien aiheena. Toisaalta tämä toimii hyvin ihan yksityiselämässäkin: kolme hyvää (ylimääräistä) tekoa viikossa ei ole paljon vaadittu – voin olla se muutos, jonka haluan nähdä maailmassa.

”Nykyinen hygieeninen näkemys mielestä vaatii ihmisiä olemaan onnellisia. Sen mukaan onnettomuus on jonkinlainen häiriötila. Tämä arvomaailma on vastuussa siitä, että väistämättömät onnettomuuden hetket voimistuvat, koska ihminen on onneton siitä, että on onneton” (Edith Weisskopf-Joelson). - Tähän lauselmaan voi tiivistää Martelan kritiikin onnen perässä juoksemisesta. Pohtiessaan asiaa vielä hän toteaa, että onnen tavoittelu voi tehdä onnettomaksi, koska jatkuva onnen haluaminen voi vähentää kykyämme nauttia kokemistamme myönteisistä tunteista (lisää, lisää…). Martela on myös sitä mieltä, että onnen tavoittelu voi tehdä meistä itsekkäämpiä ja yksinäisempiä. Meidän on helppo nyökytellä päätämme näille ajatuksille. Kun luemme iltalehtien otsikoista kohujuttuja esimerkiksi itsemurhan tehneistä julkkiksista, niin mietimme usein, miksi tällaiseen ratkaisuun on päätynyt henkilö, jolla on kaikkea hyvää: mammonaa ja mainetta. Ulkoinen menestys ei ole samaa kuin onni.

Martela on kehittänyt pikavastauksen niille, jotka tulevat kyselemään häneltä elämän tarkoitusta vaikkapa kahvilassa (siinä tilanteessa ei nyt kummoista luentoa voi pitää, eikä kysyjä sitä edes odota). Hänen vastauksensa on seuraava: Elämän merkitys on siinä, että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.

Suosittelen kirjaa ”Valonöörit”. Se on helppolukuinen, ja siitä löytyy kuitenkin paljon faktaa ja tutkimustietoa tapausselostusten ohella. - Ja läksy teille, lukijani: Tee edes se yksi ylimääräinen hyvä teko viikossa. Olisin todella iloinen, jos kertoisit siitä myös meille muille. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.

Kuka olet, mitä tahdot?

Maanantai 13.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuka olet ja mitä haluat?

Eräässä keskustelussa törmäsin filosofi Frank Martelan nimeen. Koska juttukumppanini olivat yleisesti ottaen vaikuttuneita tyypistä, päätin tutustua mieheen ja hänen ajatuksiinsa. Helpoksi aluksi lainasin Martelan kirjan Valonöörit. Ja nyt varoituksen sana: Tämä blogi ei ole syväluotaus kyseisestä henkilöstä ja/tai hänen filosofiastaan jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, että olen päässyt teoksessa noin sivulle 100. Haluan kuitenkin laittaa muistiin jo tässä vaiheessa joitakin minua innostaneita juttuja.

Pari faktaa Martelasta, jotta jokaisen ei tarvitsisi erikseen häntä googlettaa. F. Martela on 37- vuotias suomalainen filosofi, tietokirjailija ja Aalto-yliopiston tutkimusprofessori. Hän toimii valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Martela pohdiskelee ja tutkii, mitä on hyvä elämä, ihmisyys ja elämän pohjimmainen merkityksellisyys. Painavia asioita, jotka koskettavat meitä kaikkia. - Tykästyin Valonöörit- kirjaan jo alkumetreillä, koska sen kieli ja lauserakenteet olivat niin perustavallisia, ettei niiden kanssa tarvinnut kompuroida. Yksinkertainen teksti pitää kuitenkin sisällään monimutkaisia, syvää pohdintaa vaativia asioita ihmiselämästä.

Ja nyt töihin! Sinun (ja minun) pitää oppia tuntemaan itsesi, jotta voisit tehdä elämästäsi omannäköisesi. Tuntemattomaksi jäänyt henkilö on viisastellut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muuta ovat jo varattuja.” Kuka sinä olet? Lauri Järvilehto kehitteli omaa minuuttaan pohtiessaan kutsumuskartan. Ota sinäkin kynä ja paperia ja käytä tähän tehtävään muutama minuutti. Kirjoita paperille kaikki sellaiset puuhastelun muodot, joissa viihdyt eli asiat, joita teet mielelläsi. Kirjoita konkreettisesti (koiran ulkoiluttaminen, kakun leipominen), ja kirjoita mahdollisimman paljon. Vinkkejä: keskustelu, esiintyminen, opettaminen, ideointi, tutkimustyö, lukeminen, kirjoittaminen, maalaaminen, soittaminen, urheilu, tanssiminen, luonnossa liikkuminen, eläinten hoito, johtaminen, ystävien kanssa oleilu, matkustaminen, pelien pelailu, taide… Täyttyikö paperiarkki?

Seuraavaksi pisteytät tekemisesi. 3 = Pääsen tekemään tätä asiaa niin paljon kuin haluan. 2 = Pääsen tekemään tätä asiaa jonkin verran, mutta en tarpeeksi. 3 = En pääse tekemään tätä asiaa juuri lainkaan.

Nyt seuraa tehtävän vaikein osa eli tulkinta. Olet täyttänyt paperin sinulle tärkeillä asioilla ja mukavilla jutuilla, joita haluaisit tehdä mahdollisimman paljon. Onko kuitenkin niin, ettet pääse tekemään niitä niin paljon kuin haluaisit? Ainakin minä havaitsin näin olevan. Mitä nyt? Katso sanalistaasi tarkasti ja mieti, mitä asioita voisit mahdollisesti muuttaa. Muutoksen ei tarvitse olla maata kaatava (irtisanoutuminen työpaikasta), vaan se voi olla jotain pientä, joka kuitenkin vapauttaa sinut tekemään jotakin omasta mielestäsi tärkeämpää. Kun katsoin omaa kutsumuskarttaani, tulin siihen tulokseen, että pystyn muuttamaan jotakin tehdäkseni enemmän sitä, mitä oikeasti haluan. Ehkä joskus kerron teille, mikä toimi minun kohdallani.

Nyt joku sanoo, että helppohan se on sinulla, mutta kun on ruuhkavuodet, työ, lastenhoito ja harrastaakin pitäisi, ehkä myös ottaa välillä rennosti, niin ala siinä sitten värkkäämään kutsumuskarttoja. I feel you, ihan tosi, ymmärrän. Pointti tässä kuitenkin on se, että ehkä pienellä muutoksella saat jotakin hyvää aikaan omassa elämässäsi.

Tässäkö tämä Martela sitten on? Opettaako hän, että kivaa pitää olla ja positiivista draivia mahdollisimman paljon? Älä ymmärrä väärin, sillä tämä oli vain pieni otos kirjasta. Martelan tarkoitus on tehdä meistä (=saada meidät tekemään itsestämme) valonöörejä, henkilöitä, jotka hyvää tekemällä valaisevat kanssaihmisten (ja omaa) elämäänsä. Martela on sitä mieltä, että elääkseen hyvää elämää, ihmisen täytyy tyydyttää neljä perustarvetta, joita ovat: vapaaehtoisuus, kyvykkyys, läheisyys ja hyvän tekeminen. Sana ”yksilö” aiheuttaa hänelle lähinnä päänsärkyä, ja hän korvaa sen mielellään termillä ”suhdelo”.

Palaan asiaan, kunhan olen edennyt lukemisessani. Ja nyt heti aion tehdä jutun, joka antaa minulle enemmän lisäaikaa muuhun, minulle tärkeämpään tekemiseen. Kirjoitan sähköpostin.

Vanha valokuva

Tiistai 7.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Vanha valokuva

Tapasin eilen vanhemman herrasmiehen kirjanmyyntitilaisuudessa, ja keskustelimme pitkään vanhoista valokuvista, kirjeistä ja päiväkirjoista, joita me molemmat vaalimme rakkaina muistoina sukumme historiasta. Tämä mies oli hyvin nyreissään siitä, ettei jälkipolvea kiinnosta hänen omat sotakokemuksensa, ja kerroin hänelle, kuinka minunkin kiinnostukseni suvun menneisyyteen on herännyt hyvin myöhään. Nyt tietysti harmittelen sitä, etten aikoinani jutellut ukkini ja isäni kanssa heidän sotamuistoistaan. Minua ei kiinnostanut. - Tämä mies muuten osti muistisairaalle vaimolleen kirjan ”Fanni ja mummo Lapissa”. Toivottavasti heille on siitä paljon iloa.

Kun tilaisuus oli ohi, palasin kotiin ja pysähdyin jälleen kerran tarkastelemaan seinällämme olevaa vuonna 1918 otettua valokuvaa, jossa sotilaspukuinen ukkini seisoo yhdessä viiden muun miehen kanssa kameraan katsoen. Etualalla näkyy tykki (?), ja kuvan takaosassa pitkänomainen rakennus (koulu, kasarmi?), ja mikäli minä kuvaa oikein tulkitsen, tämän rakennuksen edessä on aitaus, jonka sisällä on sotavankeja. Onko kuva otettu Tampereen valloittamisen jälkeen vai mahdollisesti Riihimäellä, jossa Viljon piti jatkaa palvelusta sotavankileirillä?

Miehiä kuvassa on siis kuusi, kolmella heistä – myös Viljo-ukilla – on valkoinen käsivarsinauha. Joku osaisi varmasti kertoa enemmän tästä vanhasta valokuvasta, nyt minun täytyy tyytyä arvailuihin. - Seuraavat kaksi päiväkirjamerkintää ovat teoksesta ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”, joka on ilmestynyt minun toimittamanani kaksi vuotta sitten. Ensimmäinen teksti on kirjoitettu Tampereen valloittamisen aikoihin, toinen Riihimäen vankileirillä.

3.4.1918 Tampereen puhdistus on alkanut voimalla. Yhä jyrähtävät tykit, rätisee kuularuisku. Suurenmoisella hyökkäyksellä se tänä aamuna alkoi. Savon krenatöörit, Hämeen jääkärit ja Vöyrin pataljoona. Yhtä uljaina riensivät. Me vahdissa. Ja vankeina paljon punakaartilaisia. Niitä katsoessa sydäntä särkee. Miksi Suomen kansan piti noin käydä. Säälin minä heitä, vaikka oikeus ei sääliä tunnekaan heitä kohtaan. Joukossa naisiakin ja viattomalla naamalla. Voi, Jumala, johda Suomen kansa oikealle tielle. Te kirotut johtajat, teidän syytänne tämä kaikki on. Teidän syytänne, teille edesvastuu kuuluu, ja te palkan ansaitsette ja saatte myös...

4.7.1918 Nyt minä olen Riihimäellä. Ikävännäköistä, samanlaista kuine ennenkin. Kuihtuneita vankeja, hiukan osaansa tyytymättömiä miehiä… Jo ilta on ehtinyt taas. Niin näyttää siis, että minä jään tänne. Rykmentin päällikkö ei muka lomaa antaa voi. Tänne vankivahtiin vain täytyy jäädä ties kuinka kauaksi. Ja syvällä sielussa tällä erää katkeruus lujana kohoaa. Täällä on kaikki niin huutavan väärästi, puolueellisesti, joka ainoassa asiassa. Täällä kohotetaan niitä, jotka mongertavat ruotsia hyvin. Ne täällä arvoja niittävät, vaikka kykyä ei olisi mihinkään. Vielä lisäksi jotkut. Ne, jotka osaavat pelata korttia, kirota ja juopotella. Uskon, että yksi ainoa vänrikki, Uuno Saloranta, sen arvon saa ansiosta, mutta kaikki muut ilman. Kaikki kyökkipojat ja passarit, rintamantauslähetit, ne kaikki. Hukkinenkin! Ei mitään edes täällä vankileirillä ole järjestää osannut. Niin verisen väärää ja puolueellista täällä voi ollakin… Jääkärit tulivat! Nuo suuret! On suurta sittenkin saksalainen kuri ja järjestys…

Suvun historia ei ole pelkästään vanhojen asioiden kertaamista ja muistelemista. Se on myös itsetutkiskelua, ja ainakin minä olen oppinut monia asioita itsestäni, kun olen lukenut Viljo-ukin päiväkirjoja kymmenien vuosien ajalta. Meillä kahdella on paljon yhteistä.

Miltä sinusta tuntuu?

Sunnuntai 28.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Miltä sinusta tuntuu?

Istuimme nuorimman tyttäreni kanssa kotona kahvipöydän ääressä, ja hän halusi kuulla, mitä hänen entiselle naapurilleen kuuluu. Tämä naapuri – nimitettäköön häntä vaikka Marjaksi – on muutama vuosi sitten sairastunut Alzheimerin tautiin. Marja on ollut minun rakkain ystäväni jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Me olemme jakaneet elämämme ilot ja surut, nauraneet makeasti toistemme jutuille ja lohduttaneet silloin, kun ystävä on ollut apealla mielellä.

- Miltä sinusta tuntuu? kysyi tyttäreni.

- Oli aivan kauheaa kuulla Marjan diagnoosi. Tuntui – hyvin itsekkäästi – siltä, että minulta ollaan ottamassa jotakin pois. Huoli oli myös suuri. Miten käy sairauden edetessä? Kuka hoitaa, sillä vanha aviomies ei varmasti jaksa loputtomiin.

- Miltä sinusta tuntuu nyt?

- Nytkö? Kolmen vuoden päästä diagnoosista? Minun täytyi pysähtyä miettimään. - No, kaikkeenhan tottuu. Jos ihminen ei pystyisi sopeutumaan erilaisiin tapahtumiin elämässään, niin vaikeaksihan oleminen kävisi. Me olemme yhä rakkaat ystävykset. Keskustelu on pinnallisempaa kuin aikaisemmin, paljon aikaa menee nimien ja tapahtumien hakemiseen, ja siihenkin olen tottunut, että läheskään kaikki ne asiat, joita Marja kertoo, eivät pidä paikkaansa. Onneksi perhe pitää käytännön asioista hyvää huolta.

Kun tyttäreni oli lähtenyt, mieleeni tuli, että olin ilmeisesti keskustellut sosiaalityöntekijän kanssa. Hän, nuorin lapseni, valmistuu sosionomiksi ensi syksyn viimeisen harjoittelun jälkeen, ja mielestäni ammatinvalinta näkyi keskustelussamme.

Me emme yleensä kysy, miltä keskustelukumppanistamme tuntuu. Se on hyvin henkilökohtainen, jopa osittain pelottava kysymys. Me kysymme: Mitä kuuluu? Kuinka menee? Näihin kysymyksiin pystyy jokainen vastaamaan sen kummemmin miettimättä: Mikäpä tässä. Ihan jees. Siinähän se. Ei mitään uutta.

Miltä sinusta tuntuu? - Tuohon kysymykseen ei ole valmista vastausta, sitä joutuu pohtimaan. Joskus on tilanteita, jolloin siihen ei haluaisi vastata ollenkaan. Kun siskoni kuolemasta oli kulunut vajaa vuosi, ja hänestä kirjoittamani kirja ”Lapseni kuin nukke” oli ilmestynyt, eräs henkilö otti minuun yhteyttä. Hän halusi ostaa kirjan ja myös tavata minut, keskustella kanssani. Nainen kertoi tunteneensa siskoni joskus työn kautta, minä en häntä tuntenut. Toimitin kirjani hänelle, mutta en koskaan tavannut häntä. En voinut, en pystynyt, en jaksanut. En ollut vielä niin toipunut, että olisin voinut keskustella omista tunteistani tai tämän vieraan tunteista ja muistoista. Kuten tyttärelleni silloin sanoin: ”En halua olla kenenkään terapeutti, tarvitsisin itsekin terapiaa.” Nyt on toisin. Jos tämä henkilö ottaisi minuun nyt yhteyttä, voisin tavata hänet. Voisin vastata kysymykseen: ”Miltä sinusta tuntuu?”rauhallisesti ja totuudenmukaisesti. Mutta vasta nyt, viisi vuotta siskoni kuoleman jälkeen.

Elämän supermarketista kaikki yhden hinnalla?

Keskiviikko 24.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Elämän supermarketissa kaikki yhden hinnalla

Luin netistä jutun helsinkiläisestä Aaro Löfistä, joka kymmenen vuotta sitten oli kokenut elämässään suuren muutoksen. Hän kertoi ajaneensa eräänä iltana töistä kotiin ja tajusi voivansa todella huonosti. Kotona hän itki, huusi ja oksensi, ja tästä alkoi muutosprosessi, jonka seurauksena mies vaihtoi elämäntapaansa ja ammattiaan: telemarkkinointiyrityksen toimitusjohtajasta tuli henkinen valmentaja. Tänä keväänä Löfiltä ilmestyy kirja, joten tämä elämänmuutosartikkeli sopi kaikkineen hyvin ”markkinarakoon”. Siteeraan seuraavassa joitakin miehen ajatuksia ja kommentoin niitä.

L. ”Kehotan etsimään vastauksia ihmisestä itsestään ja hyödyntämään hengellisten perinteiden työkaluja sekä opetusta.”

P. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen ja luen, että ihmisen tulisi löytää vastaukset kysymyksiinsä omasta itsestään. Eli kaikki on jo siellä, odottamassa sinussa, kunhan vain rupeat kaivuutöihin. Jaksan kuitenkin epäillä tätä menetelmää. Joku saattaa toki olla niin kypsä ja viisas, että voi itse vastata itselleen, mutta aika harva siihen mielestäni pystyy. - Mihin muuten henkistä valmentajaa tarvitaan, jos meissä on jo kaikki? Ilmeisesti auttamaan kaivuutöissä.

L. Löf ei näe minkäänlaista ristiriitaa siinä, että hän on evankelisluterilaisen kirkon jäsen ja samalla rekisteröitynyt muslimiksi. -”Kristinuskon ja islamin ytimessä ei ole ristiriitoja, sen sijaan kristityillä ja muslimeilla voi olla. Itselleni tämä asia on helppo. Kun katson sisääni, löydän sieltä vain yhden luojan. Ristiriidat laukeavat, kun katsoo sisälleen.”

P. Ihminen on ristiriitainen olento, senhän me tiedämme kaikki. Väliin olemme hyviä, toisinaan kompuroimme ja teemme vääriä asioita. Jonakin päivänä kohtelemme toisiamme niin kuin kuuluukin, toisinaan sekin asia menee totaalisesti pieleen. Jos tämä tavallinen, normaali, vajavainen ihminen katsoo sisäänsä, niin mitä hän siellä näkee: aikamoisen inhimillisen sekamelskan. Luojaa sieltä täytyy kyllä hakemalla hakea.

L. Vaikka Löf käykin sekä kristittyjen kirkoissa että muslimien moskeijoissa, hän korostaa, että ihminen löytää luojansa vain itsestään. Luoja ei ole sidottu seinien sisälle.

P. Luoja on siis sidottu ihmisen sisälle?

L.”Ihmiselle tekee hyvää olla läsnä ja kohdata itsensä sekä toiset sellaisena kuin olemme: hengellisyys tapahtuu silloin itsestään, ilman kirkkoja ja dogmeja.”

P. Päätä jo! Minusta tuntuu, että tämä mies seilailee varovaisesti siellä, täällä ja tuolla, eikä uskalla oikeasti olla mitään mieltä. Hän haluaa valita ripauksen tätä ja hyppysellinen tuota…tuokin voisi olla kiva...ja tuota tuossa ihan kaiken varalta...

Tämän Iltalehden artikkelin lopussa oli kommentointimahdollisuus, ja parisen sataa mielipidettä sinne oli jo kirjoitettu. Juuri nämä kommentit olivat oikeastaan tämän jutun parasta antia. Poimin ansiokkaasta joukosta yhden, joka sai minut nauramaan: ”Hyvin surullinen tapaus. Pikaista paranemista toivotan.”

No, jokainen taaplaa tyylillään, näinhän se on, mutta huh.

P.s. Pakko on vielä laittaa yksi elämänohje Mark Mansonin uudesta kirjasta (”Kuinka olla piittaamatta paskaaakaan”, 2018) : ”Jos minulta kysytään, älä löydä itseäsi. Äläkä koskaan kuvittele tuntevasi itseäsi. Silloin voi kasvaa ihmisenä ja löytää itsestään uusia puolia.”

Sinustako bloggari?

Sunnuntai 21.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Sinustako bloggari?

Wikipedian mukaan blogi on verkkosivu tai -sivusto, johon yksi tai useampi henkilö tuottaa sisältöä enemmän tai vähemmän säännöllisesti, niin että uudet tekstit, videot, diat tai muu sisältö ovat helposti löydettävissä. Blogin kirjoittaja on bloggari, bloggaaja tai blogisti. Sana blogi on lainattu englannin kielestä, jossa ”blog” on typistymä sanasta ”weblog” eli verkkoloki.

Bloggaaminen on usein harrastuksenomaista, mutta se voi olla myös elinkeino. Politiikan ja liike-elämän piirissä bloggaaminen on yksi tärkeä tapa pysyä esillä. Haeskelin verkosta erilaisia blogeja ja törmäsin pari vuotta vanhaan listaan, jossa lueteltiin Suomen suosituimmat blogit. Aiheiden kirjo oli päätä huimaava, tässä pieni näyttö: Lifestyle, sisustus, ruoka, perhe, kauneus, muoti, käsityö, matka, terveys, treeni, ihmissuhde, lemmikki, rakentaminen ja remontointi, puutarha, taide...

Miksi minä bloggaan? Vajaa kymmenen vuotta sitten petyin pahemman kerran (enää en), kun mielestäni ansiokasta käsikirjoitustani ei julkaistu. Halusin tekstin kuitenkin näkyviin, ja aloin julkaista siitä osia blogissa nimeltä ”Lahjavuodet”. Vuosien kuluessa sen sisältö muuttui kovastikin. Kun asuin pidemmän ajan Fuengirolassa, oli blogi mukava tapa kertoa perheelleni ja ystävilleni, mitä kaikkea hienoa ja erilaista olen Espanjassa saanut kokea.

Nykyinen bloggaamiseni alkoi siitä yksinkertaisesta syystä, että kotisivuni antoivat siihen hyvän mahdollisuuden. Aluksi (ja osittain yhä vieläkin) pysyttelin aiheissani aika lailla kirjoittamisen ja kirjojen parissa, mutta nykyisin näyttää siltä, että mieli haluaa tuottaa juttua laidasta laitaan. Minun kohdallani on myös niin, että koska romaanin kirjoittaminen on pitkäjänteistä työtä, jonka tulos on valmis parhaassa tapauksessa vuoden päästä siitä, kun olen kirjoittanut koneelleni ensimmäiset sanat, niin tähän saumaan bloggaaminen sopii hyvin: Saan tekstini ja ajatukseni esiin hyvin lyhyessä ajassa.

Haluaisitko sinä blogata? Tai haluaisitko saada edes yhden tekstin julkisuuteen? Onko sinulla jotakin tärkeää sanottavaa? Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, mutta olisi mukava kokeilla jotakin uutta? Haluaisitko olla minun vierasbloggarini yhden tai useamman tekstin verran? Tervetuloa! Kun puhuin lapsilleni tästä mahdollisuudesta (eivät kovin innostuneet), totesi yksi tytöistäni:” No, minä voisin kirjoittaa siitä, kuinka eskarilainen opettaa 3-vuotiasta lukemaan.” Hieno aihe minun mielestäni!

Voit laittaa minulle tekstin sähköpostiini osoitteeseen: pirkko.jurvelin@gmail.com. Myös paperiversio on sopivaa tavaraa. Jos innostut asiasta vähän myöhemmin, niin ovet ovat auki! Tervetuloa bloggaamaan!

Testi

Maanantai 15.4.2019 - Pirkko Jurvelin

                                  Testi

 

Monenlaisia testejä on kehitetty ja julkaistu aikojen kuluessa, niin että meillä – jotka emme ole psykologiaan kovin perehtyneitä – olisi mahdollisuus oppia tuntemaan itsemme paremmin ja sitä kautta ehkä mahdollisesti myös oppia uusia, hyödyllisiä käyttäytymismalleja tätä elämää varten. Ja kukapa ei haluaisi tuntea itseään, oman elämänsä tärkeintä henkilöä? Tutustu tähän testiin huolella ja vastaa rehellisesti. Laske vastauksista saamasi pisteet yhteen ja katso arvio nykyisestä elämästäsi.

 1. Elämääni voi kuvata parhaiten seuraavalla seuraavilla laulun sanoilla:

a. ”Ota löysin rantein, älä jännitä, ota vastaan, mitä tarjoo elämä...”   

b. ”Paljon ois aihetta lapsella kiittää...”                                               

c. ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää...                                                

d. ”Sielu niin kuin jäinen rauta murtui murheen painolla...”                

       

2. Mikä seuraavista ilmaisuista kuvastaa perhesuhteitasi parhaiten?

a. Ne on niin lutusia koko sakki.                                                   

b. Ihan ok.                                                                                    

c. Siis minä luulin, että vanhempainvapaa tarkoittaa siis oikeasti

 vapaata. Mua on petetty!                                                          

d.  Mikä perhe?                                                                                  

 

3.Mikä seuraavista lauseista kuvaa parhaiten työelämääsi?

a. Minä niin saan toteuttaa itseäni, ja palkkakin on hyvä.           

b. Töihin mennään ja sieltä tullaan, ei kai siinä sen enempää

oo vouhottamista.                                                                         

c. Suhtaudun työelämään positiivisesti, jopa niin, että olen

ajatellut kokeilla sitä itse - ehkä.                                                   

d. Evvk                                                                                            

 

4. Anna yleisarvio koko elämästäsi.

a. Jee, jee, fantastico!                                                              

b. Näillä mennään.                                                                    

c. Parempi karvas totuus kuin makea valhe.                            

d. Mitä se sulle kuuluu.                                                             

 

                                     Testitulokset

                 a = 4 p. b = 3 p. c = 2 p. d = 1 p.

 16-100 p. Hei, kamoon,  tähän piti vastata rehellisesti! Tuloksesi hylätään.

 12-15 p. Jokin tässä pistemäärässä tuntuu oudolta. Mietipä uudestaan. Kai siellä perheessä jokin tökkii, edes appiukko tai se karmea anoppi? Työelämä on ainakin ihan.... Suosittelen testin tekemistä uudelleen avoimin mielin.

 6-10 p. Onnittelen sinua, sinä rehellinen suomalainen! Testituloksesi osoittaa, että kuulut maailman onnellisimman kansan joukkoon.

 0-4 p. Elämäsi on ihan p....  Hae hyvä ihminen apua! Soita Sipilälle tai Kelaan tai arkkipiispalle! Niille maksetaan siitä, että ne hoitavat ihmisten asioita. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin, ei edes sinun, vaikka olet tuollainen...hmh...tuollainen...hmh...ööö...lähimmäinen.

 

"Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena..."

Keskiviikko 10.4.2019 - Pirkko Jurvelin

”Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena”

 

”Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena

Tunsin itseni yksinäiseksi aikuisena

Nyt vanhana ja loppua odottaessani tunnen

itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan

Yksinäisyys on paras ystäväni

Tulen kaipaamaan sitä enemmän kuin ketään.”

Claes Andersson

Kun hain tuota Anderssonin iki-ihanaa runoa netistä, sain vastaani kokonaisen vyöryn yksinäisyyttä. Mieleeni tuli valtavan voimakas tulvavesi, joka oli tempaissut mukaansa ihan pieniä lapsia, varhaisessa teini-iässä olevia nuoria, niitä parikymppisiä, jotka olivat jäämässä yhteiskunnan ulkopuolelle masennuksen, työ- tai opiskelupaikan puuttumisen, perheolojen tai jonkin muun syyn vuoksi, keski-ikäisiä perheettömiä ja perheellisiä, töissä olevia ja työttömiä ja lopuksi eläkeläisiä ja vanhuksia, jotka pysyttelivät kodeissaan ja löytyivät sitten joskus, kun virkavalta moneen kertaan hälytettynä oli lopulta mennyt heidän ovelleen. Ihmettelin tuota virtaa ja järkytyin siitä, että sen vietäviksi joutuivat niin monenlaiset ihmiset, hyvät ja pahat, sosiaaliset ja ei-sosiaaliset, koskaan ei voi tietää, vai voiko?

”Yksinäisyys on paras ystäväni – Tulen kaipaamaan sitä enemmän kuin ketään”, kirjoittaa Andersson. Tämä on totta – ainakin osittain. Uskon, että jokainen meistä on joskus huokaissut onnellisena: Vihdoinkin yksin. Nyt saan tehdä juuri sitä, mitä haluan, nyt minun ei tarvitse miellyttää, palvella, viihdyttää, eikä edes ajatella ketään muuta kuin itseäni. Lopultakin. Kuinka nautinkaan tästä. Jatkuisipa tätä vielä kauan, kauan…

Olin kerran keskusteluryhmässä, jossa ryhmän vetäjä kysyi, miten ja missä haluaisimme viettää vanhuutemme. Huomattava osa halusi asua palvelutalossa, koska ”siellä olisi tuttuja, joiden kanssa voisi käydä kahvilla tai syömässä tai vaikka pelata jotakin.” Kukaan heistä ei kuitenkaan tullut miettineeksi sitä, että palvelutalojen asukkaat ovat monesti niin huonokuntoisia, ettei heistä ole toisilleen seuraa.

Yksinäisyys on tunnetusti myös kulttuurisidonnainen asia. Me suomalaiset haluamme antaa tilaa, emme tungettele, pysymme etäällä, suomme toisillemme yksityisyyden. - Mieheni joutui sairaalaan muutamaksi yöksi. Irakista kotoisin oleva ystävämme Omar lähetti hänelle ensimmäisenä iltana tekstiviestin ja kysyi, voisiko hän tulla mieheni luokse yöksi, ja tarvitsiko tämä mahdollisesti jotakin, hän voisi tuoda (Omar oli ilmeisesti kuullut, että potilaan vaimo lämmitteli kotona saunaa kaikessa rauhassa). Omar ilmoitti myös, että hänen työpaikkansa oli lähellä sairaalaa, joten senkään suhteen ei koituisi hankaluuksia. No, mieheni vastasi viestiin kiitellen ystävällisyydestä mutta vakuuttaen samalla, että kyllä hoitajat huolehtivat hänestä.

 - Yksinäisyys, sinun kätesi on lämmin ja puristuksesi voimakas. Minä luotan sinuun, sinä olet rehellinen, siksi olet tervetullut. En kuitenkaan tahdo, että jäät luokseni asumaan, täällä kun ei ole tilaa meille molemmille. Ethän pahastu, tule pian uudelleen, meillä on paljon puhuttavaa toisillemme. -

 

 

 

Jos saisin päättää

Perjantai 5.4.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                         Jos saisin päättää

 

”Jos saisin päättää, minä riisuisin aseista maan ja määräisin armeijan ruusuja istuttamaan. Jos saisin säätää, minä ottaisin rikkailta pois, ja kaikilla kodeissaan yölampun valoa ois…”

Nämä Tuure Kilpeläisen laulun herkät sanat antoivat minulle sysäyksen ajatella vaaleja, päättäjiä ja – valitettavasti – sitä, kuinka turhalta tämä vaalihösellys ja ylipäätään äänestäminen tuntuu. Tässäpä muutamia otteita eduskuntavaaliehdokkaiden mainoksista Oulun seudulta:

 - ”Jäsenyys länsimaisessa puolustusyhteisössä on kuin palovakuutuksen ottaminen: sitä kun ei myönnetä siinä vaiheessa, kun lieskat jo kärventävät nurkkia.” – Kommentti: Aika näppärästi konkretisoitu, tavis ymmärtää palovakuutuksen tärkeyden. Konkretian vuoksi tuohon olisi vielä kannattanut laittaa sanalyhenne NATO.

 - ”Ennalta estävästä toiminnasta on säästetty pitkään, mutta nyt uudessa Sisäministeriön laatimassa Poliisin ennalta estävän toiminnan strategiassa on nostettu esille tärkeitä painopisteitä. Ennalta estävästä toiminnasta on hyviä tuloksia ja siihen pitäisi riittää resursseja.” – Kommentti: Tässä meillä on täysiverinen poliitikko. Minä en ymmärtänyt tekstistä sanaakaan.

 - ”Yhdeksän miljardin kestävyysvaje on kurottava umpeen rakenneuudistuksilla ja julkisen talouden sopeuttamisella.”  - Kommentti sama kuin edellä.

 - ”Luomu kuuluu jokaiselle!” – Kommentti: Oho, hups, se olikin Pirkan mainos.

 - ”Poronhoitolaki avattava vapaan laidunnusoikeuden kohdalta, luonnonvarat omissa käsissä – kaivoslain muuttaminen, rajavalvontaa länsirajalle.” Kommentti: Kaikenlaisia hiippareita…

 - ”Arjen ammattilainen”. Kommentti: Nyt minua suututti. Tuo nainen on minua huomattavasti nuorempi ja omii noin hienon arvonimen. Kuulepas nyt, meikäläinen on opiskellut kymmeniä vuosia, ollut töissä kymmeniä vuosia ja pyörittänyt siinä ohessa huushollia kymmeniä vuosia. Minulle kuuluu tuo arvonimi! Ja myönnän, myönnän,  erittäin monelle muulle (muutamalle miljoonalle).

Ja sitten vain vaaliuurnille!

 

 

-