Alku puhtaalta pöydältä

Sunnuntai 23.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Alku puhtaalta pöydältä

Tein juhannusaattona illalla tuleville vieraille tarjottavaa. Kokeilin reseptiä, jonka mukaan pitsataikinan päälle levitetään itse tehtyä lakkahilloa, seuraavaksi pinnalle laitetaan runsaasti juustoleivän/leipäjuuston palasia, ja sitten koko komeus työnnetään uuniin. Uutuus sai yksimielisen tuomion: parasta on pitää lakkahillo ja juusto erillään pitsasta. No tulipahan kokeiltua.

Grilliruuan lisukkeeksi valmistin luonnollisesti salaatin. Ostin runsaasti aineksia, pilkoin ja hämmensin, lorautin öljyä ja lopuksi ripottelin maustepurkista salaattimaustetta. Valitettavasti purkin kansi putosi pois paikaltaan, ja salaatti sai huomattavan tuhdin säväyksen suolaista maustetta.

Mietin, lähdenkö kauppaan ja ostan uudet ainekset, sillä minulla oli kyllä aikaa. Toisaalta nuo salaattitarpeet olivat tulleet aika kalliiksi, ja toisen kierroksen aloittaminen harmitti jo etukäteen. Siivilöin siis suurimman osan näkyvästä mausteesta pois, lisäilin kurkkua ja tomaatteja, sekoitin ja maistelin. Kyllä se menetteli. Samaa mieltä olivat vieraat, jotka tyhjensivät salaattikulhon. Ehkä olin ollut liian kriittinen kuten emäntä usein on.

Muutama vuosi sitten tapasin matkallani satunnaisen tuttavan. Hän kertoi avioliitossaan esiintyvistä vaikeuksista, pohti, kannattiko liittoa jatkaa, vai olisiko parasta ottaa ero. En puuttunut hänen pohdiskeluihinsa, olin pelkkä kuuntelija.

- Ajattelen, että meidän pitäisi aloittaa aivan kuin alusta. Puolisoni on nimenomaan ehdottanut, että aloittaisimme puhtaalta pöydältä, unohtaisimme kaikki menneet ja avaisimme ihan uuden jakson liitossamme.

En ole tuon matkan jälkeen keskustellut kyseisen henkilön kanssa siitä, kuinka aloittaminen puhtaalta pöydältä ja avioliiton jatkaminen on onnistunut. Pöytä on puhdas, kun kaikki tavarat on otettu pois ja pinta hangattu tahrattoman kiiltäväksi. Tämä kuvastaa tilannetta, jossa aiemmat epäonnistumiset ja virheet jätetään taakse ja samalla annetaan mahdollisuus uuteen alkuun avoimin mielin.

Ajatus on hieno, joskin itse olen hiukan skeptinen sen suhteen, että ihminen pystyisi unohtamaan sekä kokemansa että aiheuttamansa vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet. Tietysti joku tähän pystyykin, mutta eiköhän kuitenkin ole aika inhimillistä muistella kohdalle sattuneita ikäviä ja raskaita kokemuksia, kiertää puukkoa haavassa ja kärsiä. Onnittelen kaikkia heitä, jotka ovat pystyneet unohtamaan vanhat kaunat ja ongelmat ja ovat jatkaneet elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa kaiken entisen ikävän hyväksyen ja unohtaen!

Palatkaamme salaattiin, joka johti pohdiskeluni aivan kummallisille teille. Se kelpasi vieraille hyvin, vaikka minä itse olin säheltänyt mausteiden kanssa ja lopulta yrittänyt vippaskonsteilla parantaa sen makua. Uskon, että jos olisin tehnyt ihan uuden salaatin, se olisi kelvannut luonnollisesti yhtä hyvin, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut suurtakaan merkitystä, että mausteita oli liikaa.

Elämää on hankala aloittaa alusta, vaikka tahtoa siihen olisikin. Toisinaan kannattaa tyytyä siihen, että tämä nyt on tällaista, ja ihan hyvää näinkin. Emme voi muuttaa kaikkea vaikka haluaisimmekin, emme edes murto-osaa haluamastamme. Tyytyminen osaansa ei kuitenkaan ole alistumista, vaan sitä saattaa kutsua jopa viisaudeksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: menneisyys, tulevaisuus, muutokset

Se menee ohi

Lauantai 15.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Se menee ohi

Olin viikon lomamatkalla Montenegrossa – jälleen kerran. Maan luonto, poikkeuksellisen upeat maisemat, lämmin ja aurinkoinen sää sekä mielenkiintoinen historia ovat tehneet minuun vaikutuksen kerta toisensa jälkeen.

Matkaoppaana näillä matkoillani on aina ollut Radovan Bigovic, joka syntyperäisenä montenegrolaisena osaa kertoa maan tavoista sujuvalla suomenkielellä.

Jo matkalla Dubrovnikista Montenegron rajalle hän kertoili maansa ja maanmiestensä luonteesta. ”Se menee ohi” oli hänen sanomansa meille. Siis mitä? Ei meidän kannata turhaan hötkyillä ja huolehtia, surra ja pelätä, sillä kaikki elämän koettelemukset – ja myös suuret ilonaiheet – menevät ohi. Ei niihin kannata takertua, vaan asennoitua kärsivällisen rauhallisesti. Hmh, kyllä tällainen perussuomalainen (tämäkin yksi Radovanin vitseistä) nyt stressaa asioita etukäteen jo ihan varmuuden vuoksi, voipahan sitten tuumata, että mitä minä sanoin, ja etten turhaan tätäkään pelännyt. Mutta helpottaako etukäteen pelkääminen? Ei, se vain kasvattaa ahdistusta, ja sitä paitsi: kaikkihan menee kuitenkin ohi.

”Se menee ohi” on lauseena yksinkertainen, mutta sisältää syvällisen merkityksen. Vaikeina aikoina se muistuttaa, etteivät tuska ja suru kestä ikuisesti. Asiat muuttuvat ajan myötä, meillä on mahdollisuus toipua ja löytää elämänilo uudestaan. Toisaalta lause kannustaa myös arvostamaan elämän hyviä hetkiä, koska nekin ovat ohikiitäviä. Niistä saa nauttia juuri nyt, olipa takana tai edessä mitä tahansa.

Tämä mietelause antaa elämään perspektiiviä, pieniä vastoinkäymisiä ei tule suurennella, nehän ovat vain väliaikaisia. Toisaalta tulee ymmärtää ja hyväksyä se tosiasia, että muutokset ovat osa elämää, ja meidän tulee sopeutua niihin.

”Montenegrolaiset miehet ovat maailman laiskimpia” oli toinen mieleeni jäänyt Radovanin lause. Enpä tiedä, mihin tutkimuksiin moinen lause perustuu, mutta toisaalta oppaamme oli sitä mieltä, että Montenegron miehet ovat ylpeitä tästä kyseenalaisesta ykkössijastaan. Korkea työttömyysaste, taloudelliset haasteet ja toisaalta kulttuuriset erot saattavat vaikuttaa tämäntapaisen väittämän syntyyn. Yleisesti ottaen voidaan kai sanoa, että Välimeren maissa tavoitellaan rentoa, hitaammanpuoleista, nautiskelevaa elämäntyyliä, kun taas esimerkiksi meillä pohjoismaissa ilmapiiri on aika lailla suorituskeskeistä. No, joka tapauksessa Radovan katsoi velvollisuudekseen mainita tästä naispuolisille matkaajille, mikäli heillä olisi aikeena tehdä läheisempää tuttavuutta paikallisten miesten kanssa.

Stressasin erästä asiaa - ryhmänvetäjä kun olin, ja silloin muuan porukan miehistä sanoi, että ”ei tuommoisista kannata välittää.” Ajattelin, että tuo lausahdus sisälsi saman ajatuksen kuin aiemmin pohdiskelemani ”se menee ohi”. Aivan niin, ei jokaista pikkujuttua kannata stressata turhaan. Lähes sama asia eri tavoin ilmaistuna.

Lähdimme eräänä aamuna aikaisin pitkälle retkelle. Jo alkumatkasta bussi juuttui autojonoon, joka ei lopulta liikkunut ollenkaan. Minkäänlaista mahdollisuutta kääntymiseen ei myöskään ollut. Radovan sai selville, että jossain edessäpäin oli tapahtunut liikenneonnettomuus. Nyt odotettiin poliisia ja rikostutkijoita paikalle, ja aikaa menisi pahimmillaan useita tunteja. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan pääsimme liikkeelle jo vajaan puolen tunnin kuluttua. Ajoimme onnettomuuspaikan ohi. Henkilöauton alla makasi kuollut mies. Musta lenkkitossu lojui keskellä tietä, toinen oli yhä uhrin jalassa. Keski-ikäinen mies, keltainen t-paita, mustat shortsit, tummat hiukset. Oliko hän lähtenyt pyhäaamuna kahville tien toisella puolella olevaan kahvilaan aikomuksenaan samalla jutella tuttujen kanssa, lukaista lehtiä, palata hitaasti kotiin jatkamaan rentoa sunnuntaipäivää? Vilkkaasti liikennöidyllä, mutkaisella tiellä oli suojateitä harvassa, helpompi oli oikaista ripeästi tien yli.

”Se menee ohi.” Niin menee meidän elämämmekin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Montenegro, stressi, muutos

Havahtuminen

Sunnuntai 2.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Havahtuminen

Eräässä facebook- ryhmässä keskusteltiin Anthony de Mellon kirjasta ”Havahtuminen”. Tai ei siitä oikeastaan keskustelu, vaan mainittiin, että se on tärkeä, ajatuksia avaava, kannattaa ehdottomasti lukea- kirja. Näiden suositusten perusteella uteliaisuuteni heräsi ja lainasin rähjääntyneen teoksen pääkirjastosta. Tämä kappale näytti olevan vuonna 2000 painettu kirja ja neljäs painos.

Anthony de Mello syntyi Intiassa Bombayssa, nykyisessä Mombaissa. Kodissa puhuttiin kuitenkin englantia ja elettiin länsimaiseen tyyliin. Anthony kävi katolista koulua ja aloitti jo 16-vuotiaana jesuiittojen noviisikoulutuksessa vanhempien vastusteluista huolimatta. Myöhemmin jesuiittojen Bombayn piirin johtaja toimitti nuorukaisen terapeutin koulutukseen Yhdysvaltoihin, koska oli huomannut hänen lahjakkuutensa. Tässä ympäristössä suurin osa opiskelijoista ja kouluttajista oli vapaa-ajattelijoita. Palattuaan Intiaan de Mello perusti eri vaiheiden jälkeen Sadhana (= pyrkimys kohti hengellistä päämäärää)- instituutin, ja vähitellen hänen kristillinen hengellisyytensä laajeni universaaliksi hengellisyydeksi.

Isä de Mellon maine levisi niin, että hän terapeutin työnsä ohella piti opetustilaisuuksia Intiassa, Japanissa, Malesiassa, Signaporessa ja Yhdysvalloissa. Keväällä 1987 hän sai valmiiksi kirjansa ”The Prayer of the Frog” (”Sammakon rukous”) ja matkusti New Yorkiin tapaamaan Bill-veljeään ja jesuiittayhteisön jäseniä. Yöllä hän kirjoitti ystävälleen:”Minua kiinnostaa vain hengen maailma. Kaikki muu on epäolennaista. En ole koskaan ollut näin onnellinen, näin vapaa.” Seuraavana aamuna hänet löydettiin menehtyneenä äkilliseen sydänkohtaukseen.

Vuonna 1998 Vatikaanin kirkon oppia valvova virasto, uskonopin kongregaatio julkaisi laajan tiedonannon, jossa de Mellon myöhäiskauden kirjoitukset tuomittiin. Koska de Mello piti kaikkia uskontoja, myös kristinuskoa, suhteellisina ja jopa esteenä totuuden etsijöille, hänen oppinsa todettiin asettuvan kristinuskon ulkopuolelle.

Luin kirjan nopeasti, varmaankin liian hätäisesti. ”Havahtuminen” on koostettu de Mellon pitämän hengellisen konferenssin nauhoitetuista luennoista, ja sen huomaa tekstistä. Luennoissa kerrotaan paljon juttuja, tarinoita, esimerkkejä, jotka kyllä ovat viihdyttäviä, mutta erityisen selkeää opinkokonaisuutta siitä on mielestäni vaikea löytää. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki esipuheessa oleva tarina, jonka de Mello on kertonut monenlaisissa tilaisuuksissa.

Eräs mies löysi kotkanmunan ja pani sen kanalassa kanan pesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa. Koko elämänsä se luuli olevansa kana ja teki sitä, mitä nekin tekivät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä, kotkotti ja kaakatti. Se saattoi räpsytellä siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.

Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki kotkan liitelevän ylhäällä taivaalla liikutellen vahvoja kultaisia siipiään.

- Mikä tuo on? se kysyi.

- Se on kotka, lintujen kuningas, vastasi kana. - Se kuuluu taivaalle, me kuulumme maahan, me olemme kanoja.

Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana.

” Havahtuminen tietoisuuteen” on asia, jota de Mello painottaa. Mitä se sitten tarkoittaa? Suoraan sanottuna en oikein saanut selville. Onko se sitä, että ihminen jollakin tavalla ”ulkoistaa” itsensä? Älä sano, että olet onnellinen, älä sano, että olet masentunut, sillä tunnet onnea tai masennusta vain tällä hetkellä. Tunteet tulevat ja menevät - eli ihminen ja hänen elämänsä on enemmän kuin hänen tunteensa. Onko tämä se oivallus tietoisuuteen? - ”Hiljaisuus ei synny äänien lakkaamisesta, vaan egon vaikenemisesta.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Havahtuminen, Anthony de Mello

Kun jotakin puuttuu - "Terveisiä isälle!"

Sunnuntai 26.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Kun jotakin puuttuu

”Terveisiä isälle!”

Kesän loppupuolella ilmestyy teokseni ”Terveisiä isälle!”. Olen hionut tekstiä väsyksiin asti napakan kustannustoimittajan kannustamana, ja nyt kirjasta puuttuu enää loppusilaus eli kansi. Odotan innokkaasti taiteilijan kansiehdotuksia, sillä tällä kertaa itselläni ei ole poikkeuksellisesti ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miltä tämän romaanin ulkokuori voisi näyttää. Onneksi ammattilaiset osaavat.

”Terveisiä isälle!” on faktaan perustuva fiktiivinen romaani, joka kertoo kahden tosilleen ennen tuntemattoman siskon sekä nuoren Markuksen yhteen punoutuvan elämäntarinan, tai ainakin osan siitä. Aihe rysähti elämääni vajaa kaksi vuotta sitten, kun sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni. Meillä oli viestin mukaan yhteinen isä.

Minua pyydettiin viime syksynä kertomaan kirjoittamisesta ja kirjoistani erääseen tilaisuuteen. Valmistauduin huolella, nuoremman sukupolven avustuksella tein myös PowerPoint- esityksen, sillä mielestäni kuvat elävöittävät mukavasti esitelmää. Yleensä minulta kysytään näissä tilanteissa, olenko parhaillaan kirjoittamassa uutta teosta, ja sen vuoksi esityksen viimeisessä kuvassa oli näkymä, jossa sohvalla istuu kaksi hymyilevää, vaaleahiuksista naista. Kerroin yleisölle, että kuva on siitä päivästä, jolloin tapasin sisareni ensimmäisen kerran. Mainitsin myös lyhyesti, miten olin saanut tietää hänen olemassaolostaan, ja miten olimme alkaneet rakentaa tuttavuuttamme ensiksi sähköpostien avulla ennen kuin tapasimme toisemme ensimmäisen kerran. Ja kyllä, olin kirjoittamassa aiheeseen liittyvää teosta.

Kun olin lähdössä tilaisuudesta pois, kaksi rouvaa tuli juttelemaan minulle. Molemmilla oli samantyyppinen tarina: Elämään oli ilmestynyt yhtäkkiä uusi sisar tai veli. Myös minua kyyditsemässä ollut henkilö kertoi paluumatkalla, että hänelläkin oli veli jossakin pohjoisessa. He eivät olleet koskaan tavanneet, mutta kumpikin tiesi toisensa olemassaolosta.

Kun eräs puolituttu samasta jumpparyhmästä kysyi, olenko nyt kirjoittamassa jotakin, ja kun kerroin hänelle teoksen teemasta, niin nainen tuumasi:”Kuule, minullakin on veli tuolla jossakin. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä häneen?” Kuinka paljon meitä onkaan, joilla on tuntematon verisukulainen jossakin päin Suomea tai maailmaa?

Olen tämän teoksen kirjoittamisen aikana vähitellen oppinut ymmärtämään, kuinka raskasta elämä voi olla, jos siitä puuttuu toinen vanhempi, tai jos tietää, että tuolla jossakin on hän, kenen perimää kannan, mutta jota en tunne. Kuka minä olen, ja miksi minä olen juuri tällainen? Siskoni kertoi rakentavansa minuuttaan pala palalta aina sitä mukaa, kun hän oppi lopulta aikuisuudessaan tuntemaan oikeaa isäänsä. Se on ollut hidasta rakentamista, eikä ole varmaa, tuleeko kuvasta koskaan kokonainen, mutta kuka meistä on täysin kokonainen?

Olen välillä suorastaan tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen saanut elää perusturvallisen ja hyvän lapsuuden ja nuoruuden, kun taas siskoni perheessä asiat ovat olleet monimutkaisempia. Olen kuitenkin päättänyt, että saan olla onnellinen ja tyytyväinen omasta osastani, sillä minä en ole syypää isäni tekemisiin. Minulle siskon löytyminen on ollut ihana asia, me tulemme toimeen hyvin, ja meillä on hienoja keskusteluja keskenämme. Olemme myös samaa mieltä siitä, että kaikesta huolimatta tuohon aikaan (1960-luvulla) kahden perheen rikkominen ja niiden jäänteistä uuden perheen rakentaminen olisi ollut suorastaan mahdotonta.

Ja kyllä, siskoni on lukenut romaanini käsikirjoituksen moneen otteeseen ja hyväksynyt sen sisällön.

Luulen, että kun syksyllä pääsen pitämään kirjaesittelyjä joihinkin tilaisuuksiin, niin esityksen jälkeen joku tulee kertomaan omaa tai tuttavansa tarinaa siitä, kuinka kerran hänkin sai tietää, että hänellä on tuntematon verisukulainen. ”Älä mene sekoittamaan kenenkään elämää,” oli siskolleni sanottu joskus. Minun neuvoni on kuitenkin päinvastainen: Etsi hänet käsiisi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tuntematon sisko, veli, minuuden rakentaminen

Radikaali rehellisyys

Sunnuntai 19.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Radikaali rehellisyys

Olin nuorena tyttönä kylässä tulevassa anoppilassa, ja paikalla oli myös sulhaseni vanhempi veli. Tämä velipoika oli kova puhumaan ja suolsi tulemaan jänniä juttuja, joita minä kuuntelin huuli pyöreänä. Kun puheenpörinää oli kestänyt puolisen tuntia, tuumasi paikalla oleva anoppini, että ”tuo se kertoo noita juttuja, ei niitä kannata uskoa.” Siis mitä? Oliko asianlaita ihan oikeasti niin, että joku viihdytti itseään valehtelemalla minulle? Minun oli vaikea uskoa tätä, koska itse olin saanut kasvatuksen, johon kuului ehdoton rehellisyys.

Vuosien mittaan opin tietämään, että ”juttujen kertominen” ei ole tietyissä piireissä valehtelua, kunhan vain jonkinlaista vitsailua tai testailua, liioittelua, mitä lienee, mutta kuitenkin hyväksyttävää toimintaa. Minä olen puolestani sen verran tosikko, etten ole oppinut tuon tyyppiseen jutusteluun.

Aina silloin tällöin olen ollut tilanteessa, jossa minun on täytynyt todeta, ettei minulle ole kerrottu asioita, joita minun kuuluisi tietää, tai se, mitä on kerrottu, ei olekaan totta. Se koskee ja loukkaa, aiheuttaa surua ja vihaa, joista voi olla vaikea päästä yli.

Joskus on mieleeni tullut, että kannattaako rehellisyys lainkaan nykymaailmassa. Tutkijat puoltavat kuitenkin rehellisyyden merkitystä, sillä on todettu, että sekä perhe, ystäväpiiri että työyhteisö luottavat ihmiseen, joka tunnetaan rehellisyydestään. Rehellisyys tuo mukanaan hyvän maineen ja sisäisen rauhan, ja pitkällä aikavälillä se voi auttaa välttämään monia hankalia tilanteita tulevaisuudessa. Kun siis oma arvomaailma ja moraalikäsitys kumpuaa rehellisyydestä, se saa aikaan monenlaisia myönteisiä vaikutuksia sekä omaan elämään että ihmissuhteisiin.

On tietysti totta, että epärehellisyys voi lyhyellä aikavälillä tuottaa etuja, mutta se ei luo kauaskantoisesti ajatellen kestävää pohjaa elämään.

Törmäsin netissä ihan tuoreeseen tekstiin (Future Institute 25.3.2024), jonka otsikkona oli ”Radikaali rehellisyys”. Koska elämme valeuutisten ja epävarman todellisuuden ilmapiirissä – lukekaa poliittisia uutisia tai menkää someen -, ja koska olen joutunut pohtimaan tätä teemaa muutenkin viime aikoina, niin otsikko herätti kiinnostukseni oitis. Lukurupeaman jälkeen olen oppinut jonkin verran uutta, ja seuraavaksi suuntaan kirjastoon parantelemaan tietojani.

Amerikkalainen psykoterapeutti Brad Blanton on kirjoittanut seitsemän kirjaa totuudesta ja valheista. Hänen pääperiaatteensa lyhyesti ilmaistuna on yksinkertainen: radikaali rehellisyys. Aina totuus! Liiallisen tahdikkuuden saa unohtaa! Blanton lupaa täyteläisemmän ja onnellisemman elämän, jos tulemme radikaalisti rehellisiksi.

Valehtelemme noin 150-200 kertaa päivässä, johon lukumäärään sisältyvät myös ironia, vähättely ja kyynisyys – asioita, joita emme tule edes rehellisyyden nimissä ajatelleeksi. Blantonin mielestä nämä jokapäiväiset rutiininomaiset tavat rasittavat meitä ja kanssakäymisiämme niin avioliitossa, työelämässä kuin ystävyyssuhteissammekin. Mutta huomatkaa: Radikaali rehellisyys ei tarkoita ilkeyttä. Tarkoitus on rehellisesti sanoittaa omat tunteemme.

Totuus on kuitenkin luonnollisesti se, että emme aina voi olla niin rehellisiä kuin haluamme (kannattaako kertoa tuttavalle, että hän on lihonut reilusti sitten viime näkemän?), mutta tarkoitus on pyrkiä siihen.

Tiivistetysti sanoitettuna: Radikaali rehellisyys merkitsee sitä, että kerrot kanssakulkijoille, mitä olet tehnyt, mitä aiot tehdä, mitä ajattelet, ja mitä tunnet.

Myös Suomessa järjestetään kursseja, joissa ihmiset perehdytetään radikaalin rehellisyyden aatteeseen. Palaan teemaan, kunhan olen tutustunut siihen tarkemmin, mutta voin sanoa jo nyt, että koen Blantonin ajatukset omikseni.

P.s. Miten saisimme maailman johtavat poliitikot tällaiselle kurssille?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Brad Blanton, radikaali rehellisyys

Juutalaisvastaisuus lisääntyy maailmalla

Lauantai 11.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Juutalaisvastaisuus lisääntyy maailmalla

Terrorijärjestö Hamas teki terrori-iskun Gazan kaistalta Israelin puolelle 7. lokakuuta 2023. Yllätyshyökkäyksessä sai surmansa 1139 ihmistä ja 240 otettiin panttivangeiksi. Seuraavana päivänä Israeliin julistettiin sotatila, ja maa aloitti vastaiskut ilmavoimillaan Gazan alueelle, joka on Hamasin kotipaikka. Tällä hetkellä tiedämme, että sodassa on kuollut vähintäänkin 36 000 ihmistä, eivätkä Hamas ja Israel ole onnistuneet solmimaan pitävää tulitaukoa. Israel vaatii panttivankien vapauttamista, mutta siihen terroristijärjestö ei ole halukas. Vaikka Hamas oli jo vuosien ajan valmistautunut kyseiseen iskuun (sairaaloiden alle rakennetut tunnelit taistelijoita varten, Israelin puolelle vuosien kuluessa ujutetut ”työmiehet” jne), niin tuskin se osasi aavistaa, mikä katastrofi sodan aloittamisesta tulisi koitumaan.

Ruotsin Malmössä on parhaillaan meneillään Euroviisut, jonka yhteydessä on havaittavissa juutalaisvastaista ajattelua. Tosin se on tässä tapauksessa naamioitu Israelin vastaiseksi toiminnaksi, joka jonkun mielestä oikeuttaa kaikenlaisen tapahtumaan liittyvän boikotoinnin. Luin juuri HS:ssa ilmestyneen artikkelin, jossa muutama suomalainen viisufani kertoi tuntemuksistaan nykyisessä tilanteessa. Eräs porukka oli perunut koko viisumatkan, koska Israel oli saanut luvan osallistua kilpailuun. Rahallisesti boikotointi oli heille menetys, mutta periaate ennen kaikkea. Joku puolestaan kertoi lähtevänsä Malmöhön ristiriitaisin tuntemuksin. Kisoja on mukava mennä seuraamaan, mutta Israelin edustajan läsnäolo aiheuttaa ahdistusta.

Suomen viimevuotinen edustaja Käärijä joutui puolustelemaan somessa olevaa videota, jossa hän tanssi yhdessä Israelin edustajan kanssa. ”Haluan selventää, ettei video ole minkäänlainen poliittinen kannanotto tai tuen osoitus,” laulaja ilmoittaa.

Siis oikeasti? Seuraavatko nämä ihmiset uutisia ollenkaan? Kuka aloitti Gazan julman, verisen sodan? Mikä taho suunnitteli vuosikausia iskua Israelin maaperälle, otti panttivankeja, joista ei päästä irti, vaikka oma kansa tuhoutuu? Ketä tai mitä tulisi boikotoida? Tiedän, että Israel on kostanut terrori-iskun moninkertaisesti, mutta rehellisesti sanottuna: Onko sillä muutakaan mahdollisuutta?

Euroopan komissio on antanut virallisen varoituksen antisemitismin eli juutalaisvastaisuuden uudesta noususta Euroopassa. Jos katsoo eri maiden tilastoja, niin on päivänselvää, että juutalaisten syrjintä ja heitä vastaan tehdyt hyökkäykset ovat lisääntyneet voimallisesti viime vuosien aikana. Juutalaisvastaisuus alkoi vahvistua huomattavasti koronapandemian aikana, eikä tälle tendenssille ole mitään järjellistä selitystä. Sekä Ranska että Saksa ovat ihan viime päivinä julkaisseet tilastoja, joiden mukaan antisemitismi kyseisissä maissa on kasvava ilmiö. Mitään järkeen käyvää, ymmärrettävää selitystä tälle ei löydy, mutta ihminenhän toimii hyvin usein järjenvastaisesti. Nyt voi vain kysyä, mitä tälle ilmiölle voi tehdä? Mitä sinä tekisit, jos asuisit ulkomailla, jossa suomalaisia alettaisiin vihata ilman, että olisit tehnyt mitään sen ansaitaksesi?

NIHIL NOVI

EI MITÄÄN UUTTA

Olen kulkenut surullista tietäni

kahden tuhannen vuoden ajan

ja raahaan ikiaikaisia syntejäni

perässäni kuin varjoa

häpeän ja pahuuden listaa:

- Myrkytän kaivot

-Tuon huonon sään

-Loitsin karjan

-Varastan temppeleiden kultaiset ristit

-Syljen niiden päälle, sotken ne mudalla

- Ja myyn korkeaan hintaan

- Teen veriuhreja Jumalalle

- Sekoitan lasten verta matsaan

- Ja kaikkina juhlapyhinä

- sieppaan aina kalpeita lapsia

- Kaivan heidän kuolleet silmänsä päästä

- Ja puristan sydämistään veren…

- Minä olen – porvarillinen riisto

- Olen – maailmankriisi

-Olen kommunisti ja rikas mies

- Olen hasidi – taistelen Jumalan kanssa

- Kaikki maailman paha

- lukittuna saastaiseen sydämeeni

- jatkan ryömimistä ja kuristamista

- piilottaakseni kultaa kellareihini

- Jos vain minut poistettaisiin

- maailma kulkisi kultaisessa taljassa

-Se olen aina ollut minä – rettelöitsijä

… huijaamassa väkijoukkoa.

Ja minä?…

Olen vielä elossa.

Kuinka ärsyttävää, eikö?

Jopa häpeällistä,

mutta siitä huolimatta…

Syyllinen on tässä -

juutalainen.

(Wladyslaw Szlengel)

Wladyslaw Szlengel oli puolalainen runoilija ja kirjailija, joka kuoli toisen maailmansodan aikana Varsovan getossa vuonna 1943. Hän kertoo runoissaan ja teksteissään geton elämästä ja kärsimyksistä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Hamas Israel, antisemitismi

Maailmanlaajuinen uutinen

Sunnuntai 5.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Maailmanlaajuinen uutinen

Selailin verkossa eri maiden lehtiä ja tein mielenkiintoisia havaintoja. Suomalaisten lehtien ehdoton ykkösuutinen oli Ukrainan sota, Venäjä ja Putin, ja minäkin olen teemaan niin tottunut, etten muuta odotakaan. Kun siirryin saksalaisten julkaisujen pariin, niin toki Ukrainan sota kaikkineen oli sielläkin hyvin esillä, mutta ei läheskään niin paljon kuin Suomessa. Jalkapallo-otteluiden tulokset ja Gazan sota olivat hyvin pinnalla myös. Kun ehdin englanninkielisiin lehtiin, niin Ukrainan katastrofi häipyi yhä kauemmaksi, oman maan sisäpolitiikka tunki esiin entistä enemmän sekä myös kuningasperheen kuulumiset. Lopulta Espanjan El Pais- lehteä selatessani minun oli todettava, että Suomen ykkösuutinen oli häipynyt yhä kauemmaksi, kuninkaallisen perheen asiat, urheilu ja tietysti maan oma sisäpolitiikka valtasivat sivustot.

Kun vilkaisin USA Todayn verkkosivuja, niin eurooppalainen mieleni koki pienoisen hämmennyksen: Haloo, Ukrainan sota, missä olet? Siitä ei juurikaan uutisoitu, Qazan taisteluista enemmän ja eniten luonnollisesti Trumpin edesottamuksista ja tulevista vaaleista muutenkin.

Se, mikä on tärkeää meille suomalaisille, Venäjän kyljessä asuville, ei enää olekaan uutisten ykkösasia, kun edetään yhä kauemmaksi Venäjän läheisyydestä. Tämä on vakava asia. Jos Ukrainaa ei auteta saavuttamaan voittoa sodassa, se tarkoittaa sitä, että joskus suomalaistenkin on turha hakea apua muualta.

Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, että eräs uutinen oli päässyt lehtiin ympäri maailman. Arvaatteko? Ette varmasti! Englantilaisen verkkolehden (dailymail.co.uk) otsikko kuuluu: ”Tiedemiehet näkevät ensimmäisen kerran, kun oranki hoitaa omaa haavaansa lääkekasvilla”. Pitkässä artikkelissa kerrotaan, että sumatralainen oranki nimeltään Rakus oli poiminut lääkekasvin, purrut sitä suussaan ja sivellyt tahnaa lähellä silmää olevaan haavaan. Kuukauden kuluttua haava oli parantunut jo hyvin, ja kahden kuukauden kuluttua Rakus oli täysin terve.

Asiaa tutkineet tiedemiehet olivat ymmällään ensiksikin sen vuoksi, ettei oranki yleensä koskaan laita suuhunsa kyseistä kasvia (Fibraurea tinctoria, suomenkielistä nimeä en löytänyt), ja hämmästyttävää oli luonnollisesti myös se, kuinka eläin osasi valmistaa lääkesalvaa kyseisestä kasvista. Tilanne oli poikkeuksellinen, vaikka tutkijat ovat jo aiemmin saaneet selville, että oranki saattaa syödä erikoisia kasvia lääkinnälliseen tarpeeseen, esimerkiksi inkivääriä, jos elimistössä on tulehdus.

Tiesikö Rakus, mitä se teki? Tämä kysymys pohditutti tutkijoita kovasti, ja lopulta he päätyivät siihen lopputulokseen, että oranki oli tietoinen tekemästään. Se käytti lääkekasvia pidemmän aikaa useita kertoja ja levitti sitä vain haava-alueelle ja kulutti tähän toimintaan paljon aikaa. Artikkelissa pohdittiin pitkään, oliko Rakus -orangin osaaminen jotenkin syntyperäistä, vai oliko se oppinut asioita muilta lauman jäseniltä. Siihen kysymykseen ei ole vielä löydetty varmuudella vastausta.

Mutta palatakseni blogin alkuasetelmaan. Kaiken politikoinnin, sotien, kuninkaallisten, urheilutulosten ja muiden ”tärkeiden” uutisten joukossa nousi kansainvälisesti huomioiduksi uutinen Rakus-orangista, joka paransi haavansa lääkekasvilla viidakossa. Miksi ihmeessä tämä uutinen on ylittänyt eri maiden uutiskynnyksen? En tiedä. Tarina jossakin kaukana syvällä luonnossa elävästä ihmisapinasta on sympaattinen ja kiinnostava. Se ei herätä vihaa, surua, kateutta tai pelkoa. Sen voi jokainen lukea hymy huulillaan unohtaen hetkeksi lehtien pääotsikot, ja samalla mieleen muistuu, että ai niin, tämä meidän maapallomme on valtava ja sisältää monenlaista elämää, ehkä meilläkin on vielä toivoa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uutiset maailmassa, oranki parantaa itsensä

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sunnuntai 28.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sain nähtäväkseni kolmen minuutin mittaisen TikTok- videon, jossa nuoret kertoivat ajatuksistaan neljäkymmentä vuotta sitten. Videon lähde on Ylen Elävä arkisto, ja lähetyksen nimi ”Tätä toivon, tätä pelkään”. Haastatellut nuoret näyttivät olevan 17-20-vuotiaita, heidän joukossaan oli sekä nuoria naisia että miehiä. Olin yllättynyt niistä hienoista kommenteista, joita haastatellut ohjelmassa antoivat ja toisaalta – miksi ihmeessä olin yllättynyt? Nuorethan ovat fiksuja! Koin myös nuo haastateltavat hyvin sympaattisiksi, he olivat niin siistin näköisiä, no, muoti oli tuolloin aika tavalla toisenlainen (vrt. reikäfarkut, jollaiset minäkin omistan, koska ne ovat päällä niin mukavat). Seuraavassa vastauksia kysymyksiin ”Mitä pelkäät?” ”Mitä toivot?” sekä myös pohdintoja siitä, mitä muutoksia tulevaisuus saattaa tuoda mukanaan.

- Sitä mä en usko, että ydinsota tulis. Ei ne ukot tuolla ole niin hulluja, että ne aloittais tuommoisen sodan, siinähän kuolis kaikki. Mä haluaisin, että me eletään vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin.

- Silloin on kauheasti ainakin robotteja, ATK kai menee eteenpäin, ja ihmiset on samanlaisia, mutta ei sitä tiedä, vaikka ne kulkis happinaamarit päällä.

-Viihdekulttuuri lisääntyy kovasti. Tullaan varmaan käyttämään aikaa paljon just tähän niin sanottuun keinotekoiseen viihteeseen, jota on kaikki nää elektroniikkapelit ja sitten videot ja tämmöiset tietokonepelit. Niitä sitten ostetaan kauheesti, ja ensin ne on hauskoja, mut sitten niillä ei tee mitään.

- Pelkään sotaa niin kuin kaikki muutkin.

-Pelkään ydinsotaa ja ettei saa työpaikkaa. Ydinsotaa varmasti kaikkein eniten.

-Pelkään sotaa.

-Jo joku asia on epäselvä, ja pelko johtuu siitä, niin pyrin ottamaan tietoa ja kerron asiasta muille, mitä pelkään. Yhdessä on helpompi ratkaista se asia.

- Kannattaa liittyä kaikkiin rauhanliittoihin ja pyrkii olemaan, ettei kannata mitään sotaa.

-Pitäis aloittaa se rauha tosiaan aivan tästä lähel, olla hyvä ihminen ja tulla toimeen kaikkien kans.

- Mä toivon,että näiltä suurvaltojen päämiehiltä – niin kuin sitä tavataan sanoa -, että nämä jotenki tulis järkiinsä, että ei olis semmoista pelon tasapainoa, että vähennettäis näiden aseiden valmistusta ja kaikkea tämmöistä.

- Että ei tulis sota. Pysyttäis hengissä.

- Rauhaa, kun jos sota tulis, ei olis mitään jäljellä maapallosta. Kaikki elävä olis kuollutta.

Yritin ottaa selville, miksi sota esiintyi niin usein nuorten puheissa. Todennäköisesti syynä on ollut se, että Ronald Reagan valittiin vuonna 1984 Yhdysvaltojen presidentiksi, ja se puolestaan vahvisti maan konservatiivista suuntausta politiikassa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Yhdysvallat ja silloinen Neuvostoliitto olivat kylmän sodan tilassa, sillä Reagan tunnettiin kommunismin leviämisen tiukkana vastustajana. Hänen hallintonsa harjoitti voimakasta ulkopolitiikkaa, joka myös pyrki rajoittamaan Neuvostoliiton vaikutusvaltaa erityisesti Lähi-idässä, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Tuohon aikaan käyttöön tuli termi ”aseiden kilpavarustelu”.

Kyseisen haastattelun aikaan elettiin Suomessakin poliittisesti pelon ja odotuksen ilmapiirissä, ja se kuuluu nuorten vastauksissa. Jos samanlainen ohjelma tehtäisiin nyt, niin oletettavasti samanlaiset sotaa pelkäävät kommentit olisivat siinäkin esillä. Mitään edistystä ei tässä suhteessa ole tapahtunut neljän vuosikymmenen aikana: Sukupolvi on vaihtunut, mutta ihminen ei muutu.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, pelko, nuoret kehitys

Koulukiusaaminen - kun oppilas kiusaa opettajaa

Sunnuntai 21.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Koulukiusaaminen – kun oppilas kiusaa opettajaa

Koulukiusaaminen mainittiin jälleen kerran, kun uutiset kertoivat Viertolan kouluampumisesta. Ampuja on poliisin mukaan maininnut syyksi koulukiusaamisen. Poliisi ei luonnollisesti voi kertoa mitään yksityiskohtia, mutta on sanonut, että ”ihmiset kokevat asioita eri tavalla”. Tämä on tietysti totta. Joku saattaa suuttua verisesti, jos hänen puheilleen hymähdellään, joku toinen puolestaan ei edes huomioi asiaa. Toivottavasti suomalaiset saavat joskus selvyyttä tämän tapauksen taustoista, vaikka kyseessä onkin alaikäinen tekijä.

Harvoin koulukiusaamisen yhteydessä puhutaan siitä, että myös oppilaat voivat kiusata opettajia. Olen kuullut tapauksesta, jossa kolme opettajaa on sairauslomalla koulukiusaamisen vuoksi. Kiusaamistapaus on nyt poliisitutkinnassa.

Kuullessani asiasta olin ensiksikin tyytyväinen siitä, että vihdoin ja viimein tämä ilmiö otetaan esiin ja niin vakavasti, että se voi parhaimmillaan johtaa rikossyytteeseen! Vihdoin ja viimein lapsi/nuori joutuu toteamaan, että opettaja ei ole pelkkä sylkykuppi, jota saa kohdella ihan miten vain rehtorin pahoitellessa (”harmillinen juttu”) ja vanhempien vetäytyessä syrjään kaikkinaisesta vastuusta. Toivon myös, että tämä tapaus saa julkisuutta ja on lähtölaukauksena vaatimuksiin opettajien työrauhan koskemattomuudesta. Joka ikisellä työntekijällä on oikeus saada tehdä työnsä rauhassa, myös opettajilla. On turha itkeä entisten loistavien Pisa-tulosten perään, kun opettaja ei saa enää vaatia sitä, että oppilas tekee tehtävänsä, käyttäytyy tunneilla hyvin ja antaa työrauhan opettajille ja koulutovereille.

Uskonpuhdistaja Martin Luther kirjoitti viisisataa vuotta sitten seuraavasti (vapaa suomennos): ”Nykyisin valitetaan huonosti käyttäytyvistä lapsista, jotka eivät halua totella vanhempiaan, vaan aiheuttavat heille suurta murhetta huonon käytöksensä ja jumalattoman olemisensa vuoksi. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että on paljolti vanhempien oma syy, etteivät he ymmärrä kasvattaa lapsiaan oikein Jumalan pelkoon ja ovat laiskoja ja periksi antavia.” Luther kirjoittaa edelleen, että vanhemmat huolehtivat kyllä siitä, että lapsi on ulkonaisesti maailman silmissä hyvin puettu, ja että tällä on kaikenlaista tavaraa, mutta hyvien tapojen opettamista, Herran pelkoon kasvattamista, he eivät pidä tarpeellisena. Uskonpuhdistaja jatkaa vielä paikoin roisiakin tekstiä vertaamalla vanhempia eläimiin, jotka syövät omat lapsensa. Tällä vertauksella hän tarkoittaa sitä, että välinpitämättömät vanhemmat ”syövät” lapsensa tulevaisuuden. Aikamoista tekstiä, johon nykyihminen voi paikoitellen hyvin samaistua.

Oma kouluaikani lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle oli ainakin näennäisesti erittäin rauhallista. Muistan yhden kerran, kun naisopettaja poistui luokasta kyyneleitä silmistään pyyhkien. 13-vuotiaat pojat olivat kiusanneet häntä, mutta eivät tehneet sitä enää toista kertaa. Kovasanainen puhuttelu rehtorin kansliassa, jälki-istunnot ja terveiset vanhemmille riittivät lopettamaan huonon käytöksen. Toki ajan henki oli silloin jotain ihan muuta, ja kaikenlainen väärä toiminta kiellettyä ja tuomittavaa.

En myöskään muista omalta opettajanuraltani tapausta, jolloin minua olisi kiusattu, vaikka monenlaisia hiippareita minullakin on ollut oppilaana. Toisaalta olen opettanut alakoulun (1-6) puolella, jossa oppilasaines oli tuolloin vielä kuitenkin aika lailla helpompaa kuin yläkoulun puolella. Mitä olisin tehnyt, jos joku nuorista olisi rähjännyt päin naamaa, haukkunut, jopa sylkenyt tai yrittänyt käydä käsiksi? Mieleeni olisi varmasti heti ensimmäiseksi tullut monta kysymystä siitä, mitä minulla on ylipäänsä lupa tehdä. Ja nykyisin se on aika vähän, vaikka vastassa on häiriintynyt, jopa vaarallinen nuori.

Nyt on myönnettävä, että nykyiset säännöt ja määräykset eivät enää toimi tässä yhteiskunnassa. Täytyy tosissaan miettiä, onko paluu vanhaan eli kurinalaiseen kasvatukseen enää edes mahdollista. Vapaan kasvatuksen nimissä ollaan menossa ojasta allikkoon jo toisen sukupolven kohdalla, eikä helpotusta tilanteeseen näy. Vai pitääkö meidän todeta kuten erään koulun rehtori kuullessaan opettajien sairauslomista ja poliisitutkinnasta, että onpa ”harmillista”. Niin on, eikä sillä asenteella potkita pitkälle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koulukiusaaminen, kasvatus,

Putin vertasi itseään Jeesukseen

Sunnuntai 14.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Putin vertasi itseään Jeesukseen

Muutama päivä sitten lehtien otsikot täyttyivät viesteistä, joiden mukaan Putin on verrannut itseään Jeesukseen. Asia on hykerryttävän mielenkiintoinen: Kommunistisen maan johtaja on lukenut raamattunsa – tai ainakin apupoika, Venäjän ortodoksisen kirkon päämies Kirill on ollut korvaan kuiskaaja.

Ensimmäiseksi kysyin itseltäni, miksi ihmeessä Putin käyttää aseenaan raamattua, eihän kunnon kommunisti edes vilkaise pyhään kirjaan päin? Asia selvisi, kun aloin hakea tietoa netistä (lähinnä saksankielisiltä sivustoilta). Vaikka osa venäläisistä on kommunistisen perinteen mukaisesti uskonnottomia,niin ortodoksisella kirkolla on jo vuosisatojen ajan ollut vahva asema kansan keskuudessa. Tämä näkyy etenkin juhlapyhissä ja perinteiden vaalimisessa. Putin on halunnut entisestään vahvistaa kirkon asemaa, ja vuonna 2000 allekirjoitettiin Venäjän ja ortodoksisen kirkon välinen sopimus, joka määrittelee kirkon ja valtion väliset suhteet ja vahvistaa kirkon asemaa maassa. Tämä tilannepäivitys on tehty luonnollisesti sen vuoksi, että Putin uskoo pystyvänsä myös tällä tavoin (kirkkoa hallitsemalla) pitämään kansan tiukasti omissa hyppysissään.

Putin puhui lapsille ja nuorille moskovalaisen nuorisokeskuksen avajaisissa ja vertasi eräässä osassa puheessaan itseään Jeesukseen. ”Muistatteko, miten Jeesus saapui Galileaan ja näki kalastajat? Toinen heistä oli kalastamassa, toinen korjaamassa verkkoa. Jeesus sanoi heille seuratkaa minua ja teistä tulee ihmisten kalastajia, ihmisten sielujen kalastajia… Tapaus oli tärkeä, kun maailman uskonnot olivat kehittymässä...Mutta se ei ole yhtään vähemmän ajankohtainen kuin nyt. Meidän on puolustettava arvojamme, kulttuuriamme, perinteitä ja historiaamme. Tämä on erittäin tärkeää myös tulevaisuuden kannalta.”

Mielenkiintoista tässä puheessa on mielestäni ensiksikin se, että Putin olettaa kommunistivaltion lasten ja nuorten tuntevan raamatun kertomukset. Hämmästyttävää? Olennaista on tietysti toteamus, että Jeesuksen opetuslapsista tuli ”sielujen kalastajia”, ja että lasten ja nuorten on puolustettava Venäjän kulttuuria ja perinteitä, ”kalastella sieluja” isänmaan palvelukseen.

Putin on ottanut raamatun avukseen myös aikaisemmin. Krimin valtausta (2014) on selitetty sen ”hengellisellä merkityksellä”. Aluetta on verrattu Jerusalemin Temppelivuoreen, joka on islamilaisen säätiön hallinnassa keskellä juutalaisten pyhää kaupunkia, Jerusalemia. Putinin sanojen mukaisesti Krim liitettiin ”synnyinmaan yhteyteen”.

Samaa hengellistämistä on nyt käytetty Venäjän kansan mielipiteen muokkaamiseksi julistamalla Ukrainaa vastaan tehty hyökkäys ”pyhäksi sodaksi”.

Raamatun ja kirkon mukaan vetäminen sotatoimien oikeuttamiseksi kertoo Putinin valtavasta hädästä. Kaikki keinot on otettava käyttöön, ja ortodoksisen kirkon vaikutus kansaan on yksi näistä keinoista. Putinia pelottaa. Sota ei ole edennyt siihen malliin kuin hän luuli sen menevän, nopeasti ja voittoisasti kuin Krimin valtaus. Toisaalta kansa alkaa yhä enemmän osoittaa tyytymättömyyttään sotatilaan ja etenkin siihen, että nuoret miehet kuolevat rintamalla yhden harhaisen miehen utopian vuoksi. Loppu on lähellä. Jäämme odottamaan, kun emme voi muutakaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Putin, Kirill, Ukrainan sota, Venäjä

Pehmoyhteiskunnan asukkaana

Lauantai 6.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Pehmoyhteiskunnan kansalainen

Kävelen usein täällä Oulussa kauppakeskus Valkean läpi, joskus käyn tietysti myös ostoksilla, mutta hyvin usein se on minulle läpikulkupaikka. Viime viikolla satuin näkemään, kuinka kauppakeskuksen ulkopuolella oli menossa kolmen vartijan ja ulkomaalaisten jenginuorten yhteenotto. Jengin johtaja – arviolta alle 20-vuotias nuori mies – huusi yhdelle vartijalle v-alkuista sanaa ja kohtalaisella suomenkielellä provosoivia kysymyksiä sormi ojossa. Toiset nuoret nauroivat ja kannustivat, tosin aika varovaisesti. Tunnelma olo odottava, hiukan syrjemmässä seisova nuori videoi tapahtumaa. Tarkoitus oli ilmeisesti saada vartija suuttumaan ja käymään nuoreen käsiksi vaikka edes kevyemmällä otteella, saisihan siitä someen aikamoisen videon ja todisteita vartijan väkivaltaisesta käyttäytymisestä. Palasin takaisin asioiltani noin puolen tunnin kuluttua, ja kohtaus oli vasta silloin loppumassa. Mietin, kuinka rautaiset hermot vartijoilla pitää olla – ja tietysti osaava koulutus.

Valkea on nykyisin paikka, jonne huolehtivat vanhemmat kieltävät nuoriaan menemästä. Huumekauppa, narkkarit, alkoholistit, väkivalta ja laittomuus kuuluvat kauppakeskuksen arkeen.

Työelämässä oleva tuttavani kertoi, kuinka videoiminen ja some ovat jatkuvasti esillä myös kouluelämässä. Hyvin tyypillinen välikohtaus on se, että oppilas lukittautuu vessaan, ja kun opettaja yrittää saada häntä sieltä pois esimerkiksi välitunnin päätteeksi, nuoren kaverit ovat paikalla puhelimineen videoimassa. Olisihan mahtavaa saada todistusmateriaalia kiroilevasta, ehkä väkivaltaisesta opettajasta.

Uusin kouluampumistapaus on puhuttanut suomalaisia pian viikon ajan. Tekijästä ja uhreista ei tiedetä paljoakaan, vain se on kerrottu, että kaikki ovat olleet suunnilleen 12-vuotiaita ja samalla kuudennella luokalla. Ampujan mukaan tekoon syynä on ollut koulukiusaaminen eli koulussa tapahtuva kiusaaminen. Koulu, jossa rikos on tapahtunut, on 800:n oppilaan oppilaitos, ja on selvää, että hyvin monet siellä tapahtuvat asiat jäävät näkemättä ja kuulematta, myös monenlainen kiusaaminen.

Mielestäni olennaisinta ei nyt kuitenkaan ole koulun koko, vaan suomalainen pehmoyhteiskunta, jossa asioihin ei saa puuttua vakavin ottein. Et saa koskea, et ottaa esineitä pois, et korottaa ääntäsi, et tehdä mitään, mistä saattaa tulla ”paha mieli”. Ja tämä pätee sekä aikuisten että lasten maailmassa.

Toinen työelämässä oleva tuttavani kertoi tällä viikolla esimerkin varhaiskasvatuksen piiristä. Ryhmässä on lapsi, joka osaa todella taitavasti härnätä, kiusata, ilkeillä ja koetella toisia lapsia niin, että nämä lopulta turhautuneina ja itkien lyödä mäjäyttävät kiusaajaa. Siitähän nousee sitten valtava äläkkä! Useimmiten kiusaaja on kuitenkin niin nokkela, että saatuaan ärsytetyksi toisen lapsen räjähtämispisteeseen, hän katoaa nopeasti paikalta ja nauraa ja ilveilee nurkan takana. Mitä varhaiskasvatuksen ammattilainen voi tehdä? Puhua. Auttaako se? No, eipä ole tähän saakka auttanut, ja odotettavissa voi olla vaikeita aikoja, kunhan tämä pienokainen pääsee alakouluun ja lopulta yläasteelle.

On varmasti erittäin turhauttavaa seurata tilanteita, joissa ihminen – olkoon minkä ikäinen tahansa – saa käyttäytyä väärin, koska pehmoyhteiskunta sallii sen. Ja kyllä, olihan koulukiusaamista ennen vanhaankin, mutta ei todellakaan siinä mittakaavassa kuin nyt. Mikä on muuttunut? Se, että nykyisin saa tehdä monenlaisia asioita joutumatta niistä konkreettisesti vastuuseen.

Olemme toteuttamassa Ruotsin mallia monessa suhteessa, eikä se ole kunniaksi saatikka hyväksi Suomelle. Kyllä meidän maassamme pitää voida sanoa vielä ”ei”, ”et saa”, ”tästä seuraa rangaistus” ja ”joudut vastuuseen ja korvaamaan tekosi”.

Muistan kuinka oppikoulussa ollessani (yli puoli vuosisataa sitten) voimassa oli vielä määräaikainen koulusta erottaminen. Eräs kaverini, yleisesti ottaen kunnollinen mutta hieman ärhäkkä tyyppi, erotettiin pariksi viikoksi röyhkeän suunsoiton vuoksi. Myös pojan kodissa tapaukseen suhtauduttiin vakavasti. Kai hän jotain oppi siitä, miten yhteiskunnassa tulee olla ja elää, sillä lopulta hänestäkin tuli lääkäri ja kunnon mies.

1 kommentti . Avainsanat: koulukiusaaminen, kuri, järjestys, välinpitämättömyys

Mihin olet menossa Suomen kirkko?

Maanantai 18.3.2024 - Pirkko Jurvelin

Mihin olet menossa Suomen kirkko?

Keskustelin jokin aika sitten nuoren aikuisen kanssa. Hän oli kiinnostunut uskonnoista ja kaipasi ilmeisesti elämäänsä jonkinlaista hengellistä sisältöä. Nuoren naisen koti oli ollut vanhoillislestadiolainen, hänen puolisonsa ja joku suomalainen ystävänsäkin tunnustivat islamin uskoa, ja läheinen kaveri oli mormoni, jonka mukana nainen oli joskus käynyt liikkeen tilaisuuksissa. Voisi melkein sanoa, että ikäisekseen tällä henkilöllä oli runsaasti kokemuksia eri tavoista uskoa. Kaikesta huolimatta sitä oikeaa hengellistä kotia ei ollut kuitenkaan löytynyt. Vanhoillislestadiolaisuus edusti monessakin mielessä liian jyrkkää suhtautumista esimerkiksi asenteissa sukupuolien kirjoa kohtaan, islamissa naisen alisteinen asema puolestaan tuntui vanhanaikaiselta ja väärältä, mormoniuskonto ei sekään innostanut. Kun ajattelin keskusteluamme jälkeen päin, niin mieleeni tuli, ettei tällaisessa tilanteessa auta muu kuin alkaa kehitellä ihan omaa uskonsuuntausta, sellaista, joka hyväksyy kaikki ne asiat, jotka itsekin katsoo hyväksyttäviksi, kieltää ne, mitkä kuuluukin kieltää (esim. tappaminen), ja toisaalta antaa kuitenkin hengellistä tukea ja turvaa.

Nykyinen suomalainen evankelisluterilainen kirkko tekee kyllä parhaansa, jotta sen julistama sanoma kelpaisi ihan kaikille. Kirkko yrittää tehdä kristillisyydestä jokaiselle sopivan ja mukavan, ja sehän käy nykyihmiselle, joka on kasvanut ”minä itse” ilmapiirissä lapsesta saakka. Jo pienenä suomalainen oppii, että hän itse, hänen tehtävänsä, halunsa ja huvinsa ovat hänen elämänsä tärkeimmät asiat. Tätä kutsutaan kauniisti ”yksilökeskeisyydeksi” ja ”oman itsensä toteuttamiseksi”, mutta arkikielellä voimme sanoa, että se on monessakin mielessä pelkkää itsekkyyttä.

Kirkko haluaa auttaa ja tukea, mikä on sen tärkeä tehtävä, mutta vielä tärkeämpi tehtävä on kristinuskon ja sen tärkeimmän sanoman, pelastuksen, esilletuominen.

Jokin aika sitten piispat ehdottivat kirkolliskokoukselle, että kirkkojärjestykseen lisättäisiin säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Ensimmäinen käsitys tarkoittaisi miehen ja naisen välistä avioliittoa, ja toisessa avioliitto ymmärretään kahden henkilön välisenä. Tämä tarkoittaisi sitä, että kirkkomme papit voisivat tulevaisuudessa vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Lopullisen päätöksen tästä uudistuksesta tekee kirkolliskokous. Arkkipiispa Tapio Luoma selventää:”Jatkossa yksittäinen pappi voi oman näkemyksensä mukaan ratkaista, pidättäytyykö samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä vai suostuuko.” Toki samansukupuolisten vihkimisiä on tapahtunut tähänkin asti, vaikka niille ei ole kirkon puolelta ollut virallista lupaa.

Kun tämä päätös astuu virallisesti voimaan, voimme sanoa, että Suomen evankelisluterilainen kirkko on lopultakin antanut periksi minä itse- ihmisille. Raamatun opetukset - joihin koko kirkon kaksituhatvuotinen olemassaolo perustuu – unohdetaan ja laitetaan syrjään, kun halutaan antaa myöten ihmisten mielipiteille ja yksilöllisyydelle. Voi, voi, mistä löydämme uuden Martin Lutherin, uskonpuhdistajan, joka ei kumartele ihmisille!

Jokainen on tervetullut kirkkoon nyt ja aina! Se asia ei muutu, eikä sitä pidä muuttaa. Kirkon ei kuitenkaan tule hylätä sen oman pyhän kirjan, raamatun, oppia, eihän se silloin enää ole kristinoppia julistava kirkko.

Tämänkin uudistuksen tarkoituksena on pysäyttää jäsenkato kirkossa, mutta erästä asiaa ei huomata: Viime vuosikymmenien aikana kirkko on maallistunut ja unohtanut perusoppinsa yhä enemmän ja enemmän, mutta siitä huolimatta väkimäärä jatkaa pakoaan. Erään tutkimuksen mukaan Ruotsissa kirkosta erottiin entistä enemmän sen jälkeen, kun sateenkaariparien vihkiminen hyväksyttiin. Eli tämäkään temppu ei auttanut joukkopakoa. Ehkä ihmiset etsivät kuitenkin jotakin muuta: muuttumatonta sanomaa kristinuskon ytimestä. Toki tässä yhteydessä on myös sanottava, että kirkosta eroamiseen löytyy paljon muitakin syitä, yksi niistä on kirkollisvero. Eräs nuori, joka ei kirkon palveluja juurikaan käytä, sanoi, että hän mielellään maksaa veronsa, koska kirkkolaitos on vuosisatojen ajan ja yhä ylläpitää poikkeuksellisen hienoa rakennuskulttuuria. Hyvä syy sekin.

Mielestäni jokainen saa elää ja toimia ihan niin kuin itse haluaa, kunhan noudattaa yhteiskunnassa vallalla olevia lakeja. Myös kirkko saa ja sen tulee toimia saamansa tehtävän mukaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: samaa sukupuolta olevien vihkiminen, kirkon tehtävä

Taisteluväsymystä ilmassa

Maanantai 11.3.2024 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymystä ilmassa

Venäjä aloitti laittoman hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan runsas kaksi vuotta sitten. Minä – ja arvatenkin aika moni muukin – uskottelin itselleni, että kysymys olisi lyhytaikaisesta kahakasta, joka päättyisi pian. Tällä hetkellä sodan loppuminen näyttää kaukaiselta, enkä enää menisi arvailemaan mitään suuntaan enkä toiseen. Kaksi vuotta kestänyt sota on vaatinut järkyttävän määrän uhreja. Juuri julkitulleen tilaston mukaan taisteluissa olisi kuollut 31 000 ukrainalaista sotilasta, ja venäläissotilaita on arvion mukaan kuollut tai haavoittunut 315 000. Jälkimmäinen arvio vastaa 87 prosenttia Venäjän sotilaista ennen sotaa. Venäjän luvut eivät kuitenkaan ole faktatietoa, vaan lähinnä asiantuntijoiden arvioita. Sotilaiden lisäksi siviilejä on menehtynyt Ukrainassa 10 400, ja haavoittuneita on 19 700, kadonneista ei löydy lukuja. Ihmisuhrien valtavan määrän lisäksi satelliittikuvien perusteella saatetaan todeta, että Ukrainan maaperältä on pyyhkiytynyt pois kokonaisia asuinalueita. Kun sota joskus loppuu, koko hävityksen kauheus on silmiemme edessä tiedotusvälineiden kautta.

Kun sota joskus loppuu… Eurooppa on heräämässä hitaasti siihen todellisuuteen, ettei Venäjällä/Putinilla ole minkäänlaista tarkoitusta lopettaa sotaa. Ymmärrän, ettei tavallinen venäläinen osaa edes vaatia (puhumattakaan siitä, että uskaltaisi ääneen sanoa) taistelujen päättymistä, koska sota käydään siellä jossakin, eikä se näy tavallisen asukkaan arjessa. Ainoastaan he, joiden omaisia on rintamalla, ja jotka joutuvat saattamaan rakkaansa haudan lepoon tai ottamaan tämän vastaan vammautuneena, voi ymmärtää, ettei kysymys ole vain pienestä haitasta, joka näkyy siinä, että kananmunat ovat loppuneet kaupoissa, tai että lämmitys ei toimi pakkasella.

Putin ei lopeta koskaan, sillä hän ei voi niin tehdä. Näinhän asia on ollut ja tulee olemaan kaikkien diktaattorien kohdalla. Epäonnistunut sota, väärin harkitut toimenpiteet, kaikki voidaan selittää parhain päin, mutta periksi ei voi antaa. Miksi? Koska silloin on edessä oma kuolema. Diktaattori hallitsee pelolla ja pelkää itse kuolemaa. Kenenkään on siis turha odottaa, että Putin ryhtyisi koskaan rauhanneuvotteluihin paitsi voidessaan julistaa itsensä voittajaksi.

Sunnuntain Ukrainan sotaa koskeva uutinen oli paavi Franciscuksen antama vastaus Sveitsin television haastattelussa. ”Uskon, että vahvimpia ovat ne, jotka näkevät tilanteen, ajattelevat ihmisiä ja omaavat rohkeuden nostaa valkoinen lippu ja neuvotella. Sana neuvotella on rohkea sana. Kun näkee, että on tullut voitetuksi, että asiat menevät huonosti, pitää olla rohkeutta neuvotella. Koetaan häpeää, mutta kuinka monta kuolonuhria siitä seuraa… Neuvottelut eivät ole koskaan antautumista. Se on rohkeutta olla viemättä maata itsemurhaan.” On sanomattakin selvää, että paavin lausunto aiheutti voimakkaan vastareaktion Ukrainassa ja muuallakin maailmassa. Mielestäni tämä kirkonmiehen vastaus kuvasi kuitenkin hyvin taisteluväsymystä: kunhan edes jonkinlainen rauha saataisiin aikaan, ihan sama millainen.

Ukraina tarvitsee aseapua ja taloudellista tukea, jotta pystyisi sotimaan Venäjää vastaan. EU on sitä myös antanut, mutta ei tarpeeksi, ja tämä näkyy sekä kuolleiden määrässä että siinä, miten Venäjän joukot ovat päässeet etenemään Ukrainan maaperällä. Ranska on ilmoittanut olevansa valmis sijoittamaan myös maajoukkoja Ukrainan maaperälle. Tästä eivät muut maat innostuneet (Niinistöhän ilmoitti heti, ettei Suomi tue tätä aietta). Käytännössähän Ukrainassa sotaa käyvät Euroopan maiden joukot antaisivat mielikuvan siitä, että koko Eurooppa on mukana sodassa. Tämä puolestaan olisi Venäjälle hyvä syy ulottaa sota Ukrainan ulkopuolelle. Olemme pulassa. Kysymys kuuluu: Annammeko Ukrainan hävitä? Se tarkoittaisi sitä, että Venäjä pääsisi laajentamaan alueitaan juuri siten kuin Putin on aikonutkin.

En ihmettele, että taisteluväsymys vaivaa sekä maiden valtaapitäviä että kansalaisia, sillä tuntuu siltä, että kysymyksiin on olemassa vain huonoja vastauksia. Kannattaako heiluttaa valkoista lippua, jos seuraavaksi pitää heiluttaa Venäjän lippua? Siinäpä on pohdittavaa.

P.s. Minulle tulee säännöllisesti seurantaselvitys blogini lukijamääristä ja alueista. Eräs seurattu asia ovat ne maat, missä tiedosto on avattu. Tähän saakka olen voinut todeta, että lukijoita löytyy Suomen ja Ruotsin lisäksi Yhdysvalloista ja Espanjasta. Nyt joukkoon oli tullut uusi maa:Venäjä. Tuli mieleeni, että isoveli se siellä valvoo, vai lienenkö erehtynyt?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, Venäjä, EU, sota

Älä menetä toivoasi!

Lauantai 24.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Älä menetä toivoasi!

Olin ajatellut, että tämä blogi käsittelisi syntymättömän lapsen ihmisoikeuksia. Kävin nimittäin hiljakkoin keskustelun alan ammattilaisen kanssa, joka kertoi, että siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy, hän saa ihmisoikeudet. Sitä ennen hänellä ei ole oikeuksia, vain raskaana olevalla naisella on. Raskaana oleva voi esimerkiksi aika myöhäisessä vaiheessa ilmoittaa, ettei hänen mielenterveytensä kestä raskautta, ja tällöin synnytys käynnistetään (tämä tapahtuu siis synnytyssalissa). Toki lapsi lääkitään niin voimakkaasti, että harvoin nämä pienet ovat enää syntyessään elossa, joskus kyllä. Ette halua tietää enempää, enkä minä halua kirjoittaa. Ja tämä tapahtuu Suomessa, jossa vastasyntyneelle löytyisi varmasti hyvät adoptiovanhemmat.

Ajat ovat raskaat, enkä siis halunnut syventyä tarkemmin syntymättömän ihmislapsen olemattomiin ihmisoikeuksiin. Pohdiskelin, että tänä aikana tarvitaan enemmän kannustusta toivoon kuin paneutumista synkkiin aiheisiin. Siispä aloin miettiä, kuinka ihminen voisi säilyttää toivon kaiken toivottomuuden keskellä. Joku voi suuresti ahdistua tämänhetkisestä maailmanpoliittisesta tilanteesta, toista kalvaa tieto sairauksista, joku kamppailee perustoimeentulon kanssa, jollakin on opiskeluhuolia, ja lopulta mielen saattaa vallata ajatus, ettei mitään kannata tehdä, ei minkään asian vuoksi nähdä vaivaa, koska millään ei ole enää mitään merkitystä. Elämä on loppu.

1950-luvulla tiedemies ja professori Kurt Richter teki kokeita rotilla laittamalla ne vesisankoon. Aluksi rotat uivat vimmatusti, mutta parin minuutin kuluttua ne väsyivät, antoivat periksi ja hukkuivat. Richter toisti kokeen uusilla rotilla. Hän laittoi rotat veteen, mutta kun ne alkoivat väsyä uimiseen, hän otti ne pois vedestä. Sitten hän heitti samat rotat uudestaan veteen, ja ne jatkoivat uimista nyt paljon kauemmin, kunnes Richter pelasti ne jälleen. Kerta toisensa jälkeen rotat alkoivat uida uudestaan. Richterin mukaan jälkimmäiset rotat selviytyivät kokeesta, koska ne eivät menettäneet toivoaan. Ne luottivat siihen, että joku tulee pelastamaan ne, ja ne jaksoivat uida aina kauemmin ja kauemmin. Tiedemiehen suorittama koesarja oli julma, mutta lopputulos on selkeä, ja sitä voi soveltaa myös ihmisiin: Kun on toivoa, niin voimiakin löytyy.

Tapasin muutama päivä sitten ystäväni, ja tässä tapaamisessa oli voimakkaasti esillä uskon ja toivon näkökulma. Ystäväni pääsi vihdoin ja viimein Israelista käymään Suomessa sisaruksia ja vanhaa isää tapaamassa. Jo neljästi lennot oli peruttu, nyt viimeinkin tärppäsi. Tapasimme hoivakodissa, jossa ystäväni isä asuu, ja jossa käyn häntä usein tervehtimässä. Keskustelimme yli kaksi tuntia, välillä nauroimme makeasti, välillä meillä oli kyyneleet silmissä. Miten säilyttää toivon näköala sotivassa maassa, jossa pommihälytys voi tulla milloin vain, jossa tuttavien ja naapureiden sodassa taistelevat miehet ja naiset ovat kuolleet, jossa hermot ovat koko ajan kireällä, ainainen pelko takaraivossa?Ystäväni jaksaa hengellisen vakaumuksensa ansiosta. Hänen kristillinen uskonsa antaa hänelle luottamusta ja voimaa kohdata tulevaisuus, vaikka se on täynnä pelkoa ja epävarmuutta.

Olin noin 10- vuotias, kun isältäni leikattiin sappikivet. Pääsin tapaamaan häntä Oulun Diakonissalaitoksen sairaalaan, mutta jouduin odottelemaan jonkin aikaa ala-aulassa. Seinällä oli taulu, jossa luki:”Tänne tulevilla toivo, täällä olevilla lohdutus, täältä lähtevillä siunaus”. Teksti jäi mieleeni, olihan se niin lyhyt ja ytimekäs. Se lohdutti minua, joka olin huolissani isästä.

Olen usein miettinyt toisen maailmansodan aikana keskitysleireissä olleita vankeja. Tilastojen mukaan leireillä nimittäin tapahtui todella vähän itsemurhia. Miten ihminen on voinut sairaana, pahoinpideltynä ja nälkiintyneenä raahautua töihin joka päivä ilman, että hänellä on ollut minkäänlaista konkreettista toivoa siitä, että kaikki pahuus loppuu pian, ja että hän selviää?

Toivo on ihmisen elämän perusvoimavara ja suojaava tekijä, joka vaikeuksien keskellä auttaa suuntaamaan katseen eteenpäin. Toivo luo uskoa siihen, että tästäkin tilanteesta selvitään, vaikka kolhuja tulisikin. Jos tuntuu siltä, että itsessä ei enää löydy toivoa, kannattaa yrittää kääntyä toisen ihmisen puoleen. Yksi mahdollisuus ovat esimerkiksi eri yhdistysten apua tarjoavat puhelin- ja chat -päivystykset. Suosittelen myös ehdottomasti lukemaan Eddie Jakun (Abraham Jakubowicz 1920-2020) muistelmat, jotka hän julkaisi 100- vuotiaana nimellä ”Maailman onnellisin mies”. Kirja antaa toivoa ja näkökulmaa siihen, miten elämän haasteista voi selvitä, vaikka ne joskus tuntuisivatkin mahdottomilta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: epätoivo, suru, toivo, elämän merkitys

Ennustava kirjoittaminen

Sunnuntai 18.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Ennustava kirjoittaminen

Minulle sattui muutama kuukausi sitten aika outo juttu. Olin marraskuussa Rovaniemellä Lapin kirjallisuusfestareilla, jotka järjestettiin tuolloin ensimmäistä kertaa. Koska olen Lapin Kirjallisuusseuran jäsen – minä Tornion kasvatti -, niin tuntui tosi mukavalta lähteä pohjoiseen esittelemään omia kirjoja ja tapaamaan kanssaharrastajia. Minulla olikin tuuria, kun pääsin pitämään yhteistä myyntipöytää erään kemiläisen kirjoittajan kanssa. Meillä ventovierailla riitti puhumista, ja opimme toisiltamme paljon.

Mutta se outo juttu. Luokseni tuli naishenkilö, joka kysyi, olenko minä Pirkko Jurvelin. Kun vastasin myöntävästi, hän kertoi olevansa Sari Hakko, kirjastovirkailija Kittilästä. Sari oli lukenut kirjojani ja myös kertomansa mukaan pitänyt niistä. Hän oli ollut mukana jossakin arvosteluryhmässä (tämä meni minulta jotenkin ohi, en nyt muista missä), ja kertoi tykästyneensä kovasti teokseeni ”Kun elämä yllättää”. Hänen mielestään tarina siitä, kuinka kirjan päähenkilö oli vuosien jälkeen sattumalta saanut selville sen, että hänellä oli olemassa sisko, oli ollut todella koskettava.

Tässä vaiheessa minun piti vetää hiukan henkeä ja tunnustaa, etten nyt oikein muista tarkkaan tuon romaanin sisältöä, koska sen kirjoittamisesta on kulunut aikaa jo kuusi vuotta, ja muutama romaani on ilmestynyt tuon kirjan jälkeenkin. Sari kertasi juonta sen verran, että aloin itsekin muistaa jotain. Eli kirjan päähenkilö, jolla ei enää ollut lähiomaisia elossa, oli saanut selville, että hänen isällään oli ollut rakastajatar Saksassa. Suhteen seurauksena oli syntynyt tyttölapsi. Siskopuoli oli jo kuollut, mutta tarinan päähenkilöllä oli elossa oleva siskonpoika, joka halusi tutustua suomalaisiin juuriinsa.

Niin, niinhän se juoni kulki, minäkin aloin muistella ja olin samalla todella häkeltynyt. Kerroin Sarille, että tämän asian muistaminen on minulle todella hämmentävää, koska sama asia on tapahtunut minulle hiljakkoin ihan oikeassa elämässä: Olen saanut tutustua siskopuoleeni, josta en ollut koskaan aikaisemmin tiennyt mitään.

”Tiesitkö, että tälle ilmiölle on olemassa oma nimi, sitä kutsutaan ”ennustavaksi kirjoittamiseksi” tai ”profeetalliseksi kirjoittamiseksi”, Sari sanoi. Siihen minä en osannut vastata enää mitään. Minä olen superrealisti, jalat maassa- olevaa tyyppiä, joka ei kovin mielellään usko ihmeisiin. Minusta ei saa naisprofeettaa tekemälläkään, mutta minunkin täytyy myöntää faktat: Olen kirjoittanut tekstin, jonka tapahtumat kävivät aika lailla toteen.

Ei ole kuitenkaan ainutlaatuista, että kirjallisen maailman kuvitellut tapahtumat toteutuvat reaalimaailmassa. Edward Bellamy (1850-1898) kertoi teoksessaan ” Vuonna 2000”, kuinka 1800-luvulla elävä päähenkilö vaipuu hypnoottiseen uneen ja herää vuonna 2000. Maailmasta oli tullut sosialistinen utopia, jossa Amerikan varat jaetaan tasapuolisesti kaikille. Bellamyn päähenkilö kävelee kauppaan ja maksaa ostoksensa luottokortilla, joka kirjan kirjoittamisen aikaan oli täysin käsittämätön asia.

Teoksessaan ”Fahrenheit 451” Ray Bradbury kuvaa vuonna 1953 (teos ilmestyi tosin vasta 1977) kuulokkeita, joiden tarkoitus oli kääntää huomio pois ulkomaailmasta. Bradburyn henkilöt käyttivät teoksessa Bluetooth- kuulokkeiden tapaisia laitteita, jotka virallisesti otettiin käyttöön vasta vuonna 2001.

Vuonna 1865 Jules Verne kirjoitti teoksessaan ”Maasta kuuhun”, kuinka ihminen laskeutui kuuhun. Tom Clancy puolestaan kertoo vuonna 1994 trillerissään ”Kunniavelka”, miten terroristi kaappaa suihkukoneen ja syöksee sen Washington Capitol Buildingiin syrjäyttääkseen hallituksen ja sen komentoketjun. Tapahtumat muistuttavat kovasti syyskuun 11. päivän hyökkäystä vuonna 2001.

Philip Roth julkaisi vuonna 2004 mestariteoksen ”Salajuoni Amerikkaa vastaan”, jonka tapahtumat ovat huomattavasti samankaltaiset kuin 12 vuotta myöhemmin Donald Trumpin vaalikampanjan yhteydessä.

Esimerkkejä ennustavasta kirjoittamisesta löytyy niin paljon, etten enää ihmettele, että sellainen tapahtumakulku sattui omalle kohdallenikin. Mutta ihan tosi, kyllä tämä panee miettimään!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ennustus, sattuma, "Kun elämä yllättää"

Kaamosmasennus ja kevätväsymys

Sunnuntai 11.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Kaamosmasennus ja kevätväsymys

- Ikinä ei tammikuu ole ollut näin pitkä! huokaisi nuori jumpanvetäjä seistessään lavalla meidän vanhempien naisihmisten edessä. Olimme aloittelemassa hikiliikuntaa – jälleen kerran –, ja minä nyökkäsin tarmokkaasti ohjaajamme huokaisuun. Näin juuri. Tuntuu siltä, että tammikuu ei loppuisi koskaan. Kun sain vaihtaa kalenterista esiin uuden kuukauden, mielessäni välähti pieni toivo: Ehkä talvi loppuu sittenkin joskus. En ollut siitä kyllä aivan vakuuttunut, vaikka pitkäaikaisen kokemukseni mukaan talvea seuraa kevät.

Kaamosmasennus on ilmiö, joka esiintyy pohjoisilla leveysasteilla, jossa talvella päivänvalon määrä vähenee merkittävästi. Päivät lyhenevät, ja illat ja yöt tuntuvat loputtoman pitkiltä kaikessa synkässä pimeydessään. Kaamosmasennus on ihan oikea, diagnosoitavissa oleva oireyhtymä, johon voi kuulua masennusta, unihäiriöitä, väsymystä, ruokahalun muutoksia (usein juuri makeannälkä) ja keskittymisvaikeuksia. Joillekin ihmisille tämä tila voi olla merkittävästi haitallinen, joku muu saattaa selvitä lievemmillä oireilla. Suomen väestöstä noin 1-2 % sairastuu kaamosmasennukseen, eli toisin sanoen Suomessa joka kymmenes masentunut kärsii kaamosmasennuksesta.

Talvi ja pimeys ei ollut minulle ongelma lapsuudessani tai nuoruudessani. Menoa ei haitannut, vaikka ulkona olisi ollut kuinka pimeä (ja Torniossahan oli), sillä aina saattoi lähteä hiihtämään tai luistelemaan tai vaikka rakentamaan lumilinnoja tai ylipäätänsä tekemään jotain kivaa ulkona. Ehkä avainsana tuossa vaiheessa olikin juuri tuo ulkona liikkuminen.

Eräs suomalainen sosiaalityöntekijä ihmetteli Aurinkorannikolla sitä, että suomalaiset vanhukset, joilla oli ikää reippaasti yli 80 vuotta ja kaikenlaisia terveysongelmia, eivät lähteneet kulumallakaan talvella takaisin Suomeen. Minä sanoin, etten ihmettele sitä ollenkaan. En minäkään olisi talvella Suomessa, jos ei olisi pakko! Kuka haluaa vaihtaa mukavat kävelykelit ja auringonpaisteen pimeyteen ja neljän seinän sisällä oloon. Ei kukaan!

Vaikea kaamosmasennus tarvitsee hoitoa. Siihen voi kuulua esimerkiksi valohoitoa, liikuntaa, sosiaalista kanssakäymistä sekä joissakin tapauksissa myös lääkitystä. Itsehoidoksi suositellaan rasittavaa (sykettä nostattavaa) liikuntaa useamman kerran viikossa, ulkona oleskelua valoisaan aikaan ja – lomaa etelässä.

Kun suomalainen alkaa kompuroida vähitellen jaloilleen kaamosmasennuksen kourista, niin sitten hänen kimppuunsa saattaa iskeä kevätväsymys. Mikä ihmeen kevätväsymys, jota puhutellaan myös kaamosmasennuksen serkuksi? Kun päivä pitenee, ja luonnossa alkaa näkyä kevään merkkejä, niin kaikki eivät suinkaan ole into piukeana, vaan jotkut saattavat tuntea itsensä lopen uupuneiksi ja viettävät mieluiten aikaansa sängyn pohjalla. Tutkimusten mukaan noin puolet suomalaisista kärsii jonkinlaisesta kevätväsymyksestä. Säänmuutokset saattavat aiheuttaa joillekin hormonaalisia muutoksia, jotka sitten tuntuvat väsymyksenä. Samoin myös valon määrän lisääntyminen aiheuttaa hormonaalisia muutoksia, tosin nämä asiayhteydet ovat vielä tutkimisen alla. Vai johtuneeko väsymyksen tunne sittenkin siitä, että nyt, kun aurinko vihdoin paistaa, ja päivät ovat pitempiä, ihminen uskaltaa antaa periksi pakonomaiselle pärjäämiselle ja reippaudelle? Huh, tuli se kevät sittenkin, nyt uskallan huilata! Kuitenkin vain murto-osa väestöstä kärsii kevätväsymyksestä, jonka oireina saattaa olla ahdistusta, unettomuutta ja jopa fyysisiä kipuja.

Odotan sitä hetkeä, jolloin vihdoin ja viimein voin vetää jalkaani lenkkarit ja siirtää talvisaappaat kaapin perimmäiseen nurkkaan. Toivottavasti tämä juhlahetki tapahtuu tänä vuonna jo ennen toukokuuta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kaamosmasennus, kevätväsymys, valo

Taisteluväsynystä ilmassa

Sunnuntai 11.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymystä ilmassa

Venäjä aloitti laittoman hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan runsas kaksi vuotta sitten. Minä – ja arvatenkin aika moni muukin – uskottelin itselleni, että kysymys olisi lyhytaikaisesta kahakasta, joka päättyisi pian. Tällä hetkellä sodan loppuminen näyttää kaukaiselta, enkä enää menisi arvailemaan mitään suuntaan enkä toiseen. Kaksi vuotta kestänyt sota on vaatinut järkyttävän määrän uhreja. Juuri julkitulleen tilaston mukaan taisteluissa olisi kuollut 31 000 ukrainalaista sotilasta, ja venäläissotilaita on arvion mukaan kuollut tai haavoittunut 315 000. Jälkimmäinen arvio vastaa 87 prosenttia Venäjän sotilaista ennen sotaa. Venäjän luvut eivät kuitenkaan ole faktatietoa, vaan lähinnä asiantuntijoiden arvioita. Sotilaiden lisäksi siviilejä on menehtynyt Ukrainassa 10 400, ja haavoittuneita on 19 700, kadonneista ei löydy lukuja. Ihmisuhrien valtavan määrän lisäksi satelliittikuvien perusteella saatetaan todeta, että Ukrainan maaperältä on pyyhkiytynyt pois kokonaisia asuinalueita. Kun sota joskus loppuu, koko hävityksen kauheus on silmiemme edessä tiedotusvälineiden kautta.

Kun sota joskus loppuu… Eurooppa on heräämässä hitaasti siihen todellisuuteen, ettei Venäjällä/Putinilla ole minkäänlaista tarkoitusta lopettaa sotaa. Ymmärrän, ettei tavallinen venäläinen osaa edes vaatia (puhumattakaan siitä, että uskaltaisi ääneen sanoa) taistelujen päättymistä, koska sota käydään siellä jossakin, eikä se näy tavallisen asukkaan arjessa. Ainoastaan he, joiden omaisia on rintamalla, ja jotka joutuvat saattamaan rakkaansa haudan lepoon tai ottamaan tämän vastaan vammautuneena, voi ymmärtää, ettei kysymys ole vain pienestä haitasta, joka näkyy siinä, että kananmunat ovat loppuneet kaupoissa, tai että lämmitys ei toimi pakkasella.

Putin ei lopeta koskaan, sillä hän ei voi niin tehdä. Näinhän asia on ollut ja tulee olemaan kaikkien diktaattorien kohdalla. Epäonnistunut sota, väärin harkitut toimenpiteet, kaikki voidaan selittää parhain päin, mutta periksi ei voi antaa. Miksi? Koska silloin on edessä oma kuolema. Diktaattori hallitsee pelolla ja pelkää itse kuolemaa. Kenenkään on siis turha odottaa, että Putin ryhtyisi koskaan rauhanneuvotteluihin paitsi voidessaan julistaa itsensä voittajaksi.

Sunnuntain Ukrainan sotaa koskeva uutinen oli paavi Franciscuksen antama vastaus Sveitsin television haastattelussa. ”Uskon, että vahvimpia ovat ne, jotka näkevät tilanteen, ajattelevat ihmisiä ja omaavat rohkeuden nostaa valkoinen lippu ja neuvotella. Sana neuvotella on rohkea sana. Kun näkee, että on tullut voitetuksi, että asiat menevät huonosti, pitää olla rohkeutta neuvotella. Koetaan häpeää, mutta kuinka monta kuolonuhria siitä seuraa… Neuvottelut eivät ole koskaan antautumista. Se on rohkeutta olla viemättä maata itsemurhaan.” On sanomattakin selvää, että paavin lausunto aiheutti voimakkaan vastareaktion Ukrainassa ja muuallakin maailmassa. Mielestäni tämä kirkonmiehen vastaus kuvasi kuitenkin hyvin taisteluväsymystä: kunhan edes jonkinlainen rauha saataisiin aikaan, ihan sama millainen.

Ukraina tarvitsee aseapua ja taloudellista tukea, jotta pystyisi sotimaan Venäjää vastaan. EU on sitä myös antanut, mutta ei tarpeeksi, ja tämä näkyy sekä kuolleiden määrässä että siinä, miten Venäjän joukot ovat päässeet etenemään Ukrainan maaperällä. Ranska on ilmoittanut olevansa valmis sijoittamaan myös maajoukkoja Ukrainan maaperälle. Tästä eivät muut maat innostuneet (Niinistöhän ilmoitti heti, ettei Suomi tue tätä aietta). Käytännössähän Ukrainassa sotaa käyvät Euroopan maiden joukot antaisivat mielikuvan siitä, että koko Eurooppa on mukana sodassa. Tämä puolestaan olisi Venäjälle hyvä syy ulottaa sota Ukrainan ulkopuolelle. Olemme pulassa. Kysymys kuuluu: Annammeko Ukrainan hävitä? Se tarkoittaisi sitä, että Venäjä pääsisi laajentamaan alueitaan juuri siten kuin Putin on aikonutkin.

En ihmettele, että taisteluväsymys vaivaa sekä maiden valtaapitäviä että kansalaisia, sillä tuntuu siltä, että kysymyksiin on olemassa vain huonoja vastauksia. Kannattaako heiluttaa valkoista lippua, jos seuraavaksi pitää heiluttaa Venäjän lippua? Siinäpä on pohdittavaa.

P.s. Minulle tulee säännöllisesti seurantaselvitys blogini lukijamääristä ja alueista. Eräs seurattu asia ovat ne maat, missä tiedosto on avattu. Tähän saakka olen voinut todeta, että lukijoita löytyy Suomen ja Ruotsin lisäksi Yhdysvalloista ja Espanjasta. Nyt joukkoon oli tullut uusi maa:Venäjä. Tuli mieleeni, että isoveli se siellä valvoo, vai lienenkö erehtynyt?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, Venäjä, EU, sota

Rajatarkastus

Sunnuntai 4.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Rajatarkastus

Kävin tarkastamassa Suomen ja Ruotsin välisen rajan turvallisuustilanteen Tornio -Haaparanta- akselilla. Hyppäsin aamulla Oulussa Ikeaan menevään bussiin, nautin rennosta matkustamisesta ja eväistä parin tunnin ajan, ja jo kello 11 Suomen aikaa bussilastillinen shoppailijoita oli kohteessaan. Minä käänsin selkäni Ikealle ja suuntasin askeleeni kohti Torniota, joka olikin muutaman sadan metrin päässä. Kuopus oli nimittäin ilmoittanut olevansa huolissaan nykyisestä maailmantilanteesta, ja minä olin ilmoittanut hänelle, ettei tässä ole hätäpäivää: Me ehdimme Haaparannalle ennen kuin iivanat rymistelevät Ouluun. Mutta josko ruotsalaiset ottavat Suomen pakolaiset vastaan?Jos meidät käännytetään? Taas lohduttelin kuopusta, että johan ne ottavat, samaa Nato-porukkaa kun ollaan ihan pian.

Rauhallista oli rajalla, suorastaan kuolettavan rauhallista – jos sallitte tämän ilmaisun. Ketään ei kiinnostanut vanhempi naishenkilö, joka käveli Ruotsista Suomeen ja muutaman tunnin kuluttua taas Suomesta Ruotsiin. Menin aluksi Rajalla- ostoskeskukseen ja tsekkasin tilanteen: Asiakkaita oli todella vähän, muutama papparainen oli jo aloittelemassa päivän parlamentti-istuntoa tutuilla paikoillaan ala-aulassa. Tarkastettuani tilanteen lähdin kirjaston kautta hautausmaalle katsomaan, joko sukuhaudan hautakivi näkyisi lumimassan alta. Sieltä kiersin entisen kotitaloni edestä entiselle koululleni, jonka tarkastettuani suuntasin kohti rantaa ja uudelleen kaupungin keskustan suuntaan. Runsaan tunnin aikana väkeä oli alkanut ilmaantua kauppoihin ja koiria ulkoiluttamaan, kaupunki heräili hitaasti sumuiseen lauantai -päivään. Tässä vaiheessa ajattelin, ettei haittaisi, vaikka me pakolaiset vähän vilkastuttaisimme Tornion elämää. No, vitsi, vitsi.

Muistan viimeisimmiltä vuosilta kuitenkin pari ajanjaksoa, jolloin Tornion ja Haaparannan rajoilla on parveillut sekä rajamiehiä että poliiseja. Kun vuonna 2015 pakolaiset alkoivat saapua Irakista ja muista Arabimaista, monet heistä pyrkivät Suomen puolelle juuri Haaparannan kautta. Toinen ajanjakso oli muutama vuosi sitten korona-aikaan, jolloin rajalla pidettiin aika tiukkaa vahtia. Välillä Ruotsiin sai mennä, toisinaan ei ollenkaan. Tai oikeastaan Ruotsiin kyllä sai mennä (siellähän ei juuri ollut minkäänlaisia rajoituksia korona-aikaan), mutta poispääsy ei ollut ihan yksinkertaista, vaan oli vilautettava rokotustodistusta tai passia ja mitä lienee. Mutta yleensä ottaen tuo Suomen ja Ruotsin välinen raja lienee niitä rauhallisimpia maailmassa.

On mielenkiintoista nähdä, muuttuko tilanne jotenkin, kun Ruotsi lopulta pääsee Naton jäseneksi. Mahdollista on, että alueelle sijoitetaan sotilasjoukkoja, turvallisuusmääräyksiä voidaan tiukentaa, ja voi käydä myös niin, ettei rajanylitys ole enää ihan niin yksinkertaista kuin tähän asti. Muutoksiin vaikuttavat Ruotsin ja muiden maiden väliset sopimukset, mutta yleisesti ottaen Naton jäsenyys lisää yhteistyötä jäsenmaiden välillä, ja yleensä se koskee myös rajavalvonta. Saattaa olla, että jo tämän vuoden loppupuolella en minäkään kävele tuosta vain ja miten vain Torniosta Haaparannalle ja takaisin. Kyllä siinä rajamiehillekin riittää ihmettelemistä, kun he yrittävät pysyä kärryillä siitä, ketkä kaikki siinä Ikean -bussissa menivät Haaparannalle ja ketkä lopulta tulivat takaisin. Vai tulivatko?

Tanskan kuninkaallisen puolustusakatemian sotilasanalyytikko Anders Puck Nielsen on eräässä haastattelussa pohdiskellut, että maantieteellisestä näkökulmasta katsottuna Suomen pohjoisosa olisi Venäjälle sopiva alue, jos se tahtoo testata Naton vahvuutta. Nielsen kyseenalaistaa myös Naton halukkuuden alkaa puolustaa ”muutamaa sataa kilometriä Lapissa”. Oho!? Tarkoittaisiko tämä siis sitä, että Lappi luovutettaisiin Venäjälle tuosta vain, jotta vältyttäisiin suuremmilta tappioilta? Outo ajatus. Pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö kansanedustaja Pekka Toveri puolestaan on sitä mieltä, että Venäjä iskee (jos iskee) seuraavaksi Baltiaan, olisihan iskulle syykin valmiina: He haluavat suojella venäläisiä kansanmurhalta. Lapissa tulee lähinnä kyseeseen porojen suojelu, mikä tekosyynä on ilmeisen heikko. - Mutta hei, eiköhän tässä vielä mennä Haaparannalle ja Tornioon monta kertaa tuosta vain ja helposti, vai mitä mieltä olette?

P.s. Ostin Ikeasta kukkapurkkeja, kauniita ja edullisia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tornio, Haaparanta, raja, Nato

Juokse itsesi pilveen!

Perjantai 2.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Juokse itsesi pilveen!

Amerikkalainen pitkänmatkanjuoksija James Fixx on kirjoittanut 70-luvulla suuren suosion saaneen teoksen ”Suuri juoksukirja”. Hän kertoo siinä muun muassa, kuinka joskus juoksun aikana hän tuntee euforista oloa ja kipujen lieventymistä. Fixx käytti tästä ilmiöstä nimeä ”runner`s high” (”juoksijan pilvi”), ja monet kirjan lukeneet liikkujat ovat kertoneet kokeneensa juuri saman tapaisen psyykkisen olotilan kovan juoksusuorituksen aikana, ikään kuin he olisivat huumausaineiden aiheuttamassa ”pilvessä”.

Olen juuri lukenut Anders Hansenin teoksen ”Aivovoimaa – näin vahvistat aivojasi liikunnalla”, ja siinä hän kertoo myös tästä Fixxin mainitsemasta maagisesta olotilasta, jonka hän on myös itse kokenut pari kertaa rankan juoksutreenin aikana. Nykyisin me tiedämme selityksen juoksijan pilvikokemukselle, ja sehän on endorfiinit, joiden vaikutus on sama kuin morfiinilla.

Hansen kertoo teoksessaan tarkasti monista tieteellisistä kokeiluista ja pitkäaikaistutkimuksista, joita on tehty, kun on haluttu selvittää liikunnan merkitystä ihmiselle. Turha lienee sanoakaan, että liikunta tekee fyysisesti hyvää jokaiselle tavalliselle kansalaiselle, ja enempi liikuntaa tekee vieläkin parempaa. Nykyisin tiedetään lisäksi, että liikkuminen on tärkeää myös psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Tavasin kiltisti läpi tutkimukset ja monenmoiset kummalliset aivotumakkeet ja vastaavat, mutta en juurikaan siitä puolesta paljon ymmärtänyt. Mutta se, minkä ymmärsin, oli todella mielenkiintoista: Monissa masennustiloissa liikunta on apteekkilääkettä tehokkaampaa! Tutkimusten mukaan liikunta auttaa lievään ja keskivaikeaan masennukseen yhtä tehokkaasti kuin lääkkeet, mutta masentuneen on juostava (tai tehtävä jotakin yhtä rasittavaa) kolme kertaa viikossa 45 minuuttia kerrallaan. Hoidon ei myöskään tarvitse olla joko – tai, pillerit ja liikunnan voi yhdistää.

Liikunta lisää myös luovuutta. Hansen kertoo tästä omakohtaisia kokemuksia, mutta mainitsee myös, kuinka esimerkiksi Einstein, Beethoven ja Darwin tekivät pitkiä pyöräily- ja liikuntalenkkejä, joiden aikana kypsyttelivät ideoitaan – tai ideat kypsyivät aivoissa heidän liikkuessaan. Applen edesmennyt toimitusjohtaja Steve Jobs järjesti säännöllisesti kävelykokouksia, koska uskoi liikunnan vaikuttavan virkistävästi aivotoimintaan.

Lukiessani tätä osaa kirjasta, sain selityksen eräälle jutulle, joka on sattunut minulle tuon tuostakin. Harrastan kuntoliikuntaa, lähinnä ohjauksen alaista kuntojumppaa, toki myös lenkkeilyä. Sali on täynnä naisia, nuori, pirteä vetäjä pomppii korokkeella, musiikki pauhaa, ja minä yritän muiden kanssa pysyä mukana. Sanomattakin on selvää, että hiki virtaa. Katson ohjaajaa, heilutan käsiäni, hypin ja pompin – ja samanaikaisesti ajatukseni ovat aivan muualla. Saan oivalluksen siitä, miten uutta käsikirjoitusta pitää jatkaa, tai miten sitä pitää muokata, tai mistä minun pitää hankkia taustatietoja jonkin asian selvittämiseen… Äkkiä havahdun. Mitä? Jalkani hyppivät edelleen, käteni heiluvat, ja ajatukseni palailevat sieltä jostakin kaukaa. Kaikkein erikoisinta näissä kokemuksissa on oikeastaan se, etten ”häivy maailmasta” koskaan rentoutushetkien aikana, vaan ainoastaan silloin, kun hiki virtaa, ja sydän jyskyttää nopeasti.

Ruotsissa, Skånen Bunkeflossa, järjestettiin tutkimus, jossa kahden luokan oppilaille pidettiin liikuntatunti joka päivä, ja verrokkiryhmä liikkui opetussuunnitelman mukaisesti kaksi kertaa viikossa. Ryhmät olivat muuten samanlaiset, oppilaat asuivat samalla alueella, kävivät samaa koulua ja opiskelivat samoja aineita. Tutkimustulokset olivat silmiä avaavia – tai ainakin niiden olisi pitänyt olla. No, liikkujat tietysti saivat liikunnassa parempia arvosanoja kuin verrokkiryhmä, mutta tämän lisäksi he saivat parempia arvosanoja myös matematiikassa, äidinkielessä ja englannissa, vaikka eivät siis saaneet kyseisissä aineissa lisäopetusta. Ja huomattavaa on, että liikunnan lisäämisen vaikutus näkyi koulumenestyksessä monen vuoden ajan. - Saman suuntaisia tutkimustuloksia on tehty ympäri maailmaa.

Ja taas tulee mieleeni se, kuinka töissä ollessani meillä ala-asteella tehtiin sellainen uudistus, että kaksi oppituntia pidettiin putkeen, ja sen jälkeen oli pitkä välitunti. Opettajalla oli kestämistä, mutta kuvitelkaa niitä pieniä ja isompiakin lapsia, jotka olisivat halunneet juosta, leikkiä ja pelata ulkona, endorfiinit olisivat päässeet laukkaamaan, ja seuraavalla oppitunnilla olisi oppiminen sujunut helpommin. Protestoin aikoinani tätä kammottavaa uudistusta vastaan (mikä ei tietenkään auttanut), vaikka en tuohon aikaan edes ollut tietoinen liikunnan vaikutuksesta oppimiseen.

Ja lopuksi: Aivojen ikääntymistä voidaan myös hidastaa liikunnalla. Eräässä tutkimuksessa seurattiin yli kahden vuosikymmenen ajan 20 000 naista, joiden iät vaihtelivat 70:n ja 81:n välillä. Säännöllisesti liikuntaa harrastaneiden muisti, keskittymiskyky ja tarkkaavaisuus pysyivät huomattavasti paremmalla tasolla kuin vähän liikkuvien kanssasiskojen, eikä tämän tuloksen saavuttamiseen tarvittu enempää kuin 20 minuuttia kävelyä päivittäin.

Suosittelen lukulistallenne: Anders Hansen: Aivovoimaa

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Anders Hansen: Aivovoimaa, liikunnan merkitys

Kitaransoiton lyhyt oppimäärä

Sunnuntai 28.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Kitaransoiton lyhyt oppimäärä

Ollessani vaihto-oppilaana Saksassa ystävystyin erään luokkatoverini kanssa. Birgit oli meillä usein, istuimme omakotitalon yläkerrassa sijaitsevassa huoneessani ja juttelimme, Birgit soitti kitaraa, ja lauloimme yhdessä. Ystäväni alkoi myös opettaa minulle kitaransoittoa, eikä se edes ollut vaikeaa – nyt ei siis ole kyse klassisesta kitarasta, vaan ihan sointuopista ja säestyksestä. Kun palasin vuoden kuluttua vaihdosta takaisin Suomeen, marssin musiikkiliikkeeseen ja ostin oman kitarani. Siihen aikaan Suomessa joutui maksamaan niin sanotun ”ylellisyysveron” tavaroista, joiden ei katsottu olevan tarpeellisia, ja niinpä minäkin maksoin kitarasta veroni.

Pyrin Oulun opettajainkoulutuslaitokseen, ja muiden testien ja kokeiden ohella hakija sai osallistua vapaaehtoiseen laulukokeeseen. Minähän menin tilaisuuteen oma kitara mukanani, mutta naispuolinen lehtori ilmoitti, ettei laulua saa säestää. Siihen hänen miespuolinen kollegansa tuumasi, että annetaan nyt yrittää, ja niin minä lauloin ja soitin itseni sisälle OKL:een. No, kai minä pärjäsin muissakin kokeissa riittävän hyvin.

Otin kitaran mukaani myös ulkomaanreissuille, kunnes huomasin, ettei rannalla näppäileminen ollut erityisen mukavaa, sillä tuuli vei soittimen äänen mukanaan. Vaikka en sitten enää raahannutkaan soitinta ulkomaille, säestin lauluja monenlaisissa illanistujaisissa ja kaveripiirin kokoontumisissa ja lauleskelin itsekseni.

Perheen perustaminen muutti soitintilannetta sen verran, että päätin aikuistua ja ostaa pianon. Tästä syystä kitara jäi taka-alalle ja lopulta hävisi huushollistamme kokonaan, koska se vei aika lailla tilaa, ja olihan pianosäestys jotain vallan muuta kuin kitaralla rämpyttely – niin kai minä ajattelin.

Miksi ihmeessä kitara tuli pitkän ajan jälkeen ja yllättäen mieleeni? Näin pari yötä sitten unen, josta mieleeni jäi erityisesti seuraava tapahtuma: Olin jossakin koulun juhlasalissa eli voimistelusalissa. Harjoittelin ilmeisesti ohjelmaa johonkin lähestyvään tilaisuuteen, ja kuulin salin toisella puolella jonkun soittavan kitaraa ihan väärin. Soitto otti korviini sen verran, että ryntäsin salin toiselle puolelle pelastamaan kitaran musiikin runtelijalta ja ilmeisesti opettamaan tuolle vanhemmalle miehelle oikeat otteet, olin unessani nuori. Ja sitten yhtäkkiä olinkin vanha, katsoin sormiani ja mietin, muistanko vielä, miten sointuja näppäiltiin. Tuohon loppuvat muistikuvani erikoisesta unesta.

Tätä kirjoittaessani uskon, että jos saisin käsiini kitaran, osaisin säestää muutaman laulun, mutta mielessäni pyörii edelleen kysymys, miksi näin unta kitarasta.

Kävin pari päivää sitten tervehtimässä ystävääni hoitolaitoksessa. Kohtasin siellä myös sattumalta entisen naapurini, joka oli kuulemma ”olosuhteiden pakosta” muuttanut omasta asunnostaan kyseiseen hoivakotiin. Hän on tyylikäs ja hyväntuulinen – tämä yli 80- vuotias rouva – ja kertoi minulle, kuinka hänellä oli viime aikoina pitänyt kiirettä. Rouva oli nimittäin oman kertomansa mukaan ollut juuri pari viikkoa hoitamassa iäkkäitä vanhempiaan, koska ”jonkunhan piti heistäkin huolehtia”. Niin, niin, minä nyökyttelin ja rupesin rouvan poistuttua jututtamaan ystävääni, joka oli sopivasti kahvipöydän ääressä. Esittelin itseni (olemme tunteneet toisemme noin viisikymmentä vuotta), ja pian hän tunnistikin minut ja keskustelimme yhteisistä perhetutuista. Välillä hänen mielensä siirtyi lapsuuteen, ja hän kertoi, kuinka aikaisin isä aina nousi jotta ehtisi töihin, ja kuinka ahkera isä aina oli, ja minä ymmärsin, että näitä kertoessaan hän oli sillä hetkellä tuo pikkupoika, joka puhui kunnioittaen isästään. Tiesin, että hän koki samaa kuin minä unessani, jossa muutuin yhtäkkiä nuoresta vanhaksi, hänen muutoksensa oli vain päinvastainen.

Minkä viestin uni kitarasta halusi välittää minulle? Oma realistinen minäni vastaa, että älä nyt höpötä, sillä unet ovat unia, eivätkä ne tarkoita mitään sen kummempaa. Unien tulkitsijat sanovat, että kitara symboloi luovuutta, kehitystä ja tunteiden ilmaisua. Minulle tuo uni muistutti voimakkaasti sitä, että olin oppinut taidon – eikä se tarkoittanut ainoastaan soittotaitoa -, osasin jotakin niin hyvin, että halusin opettaa muitakin, ja tarttuessani jo – yllättäen - vanhoilla käsilläni soittimeen, tuo taito oli minulla yhä. Viesti oli voimakas: Sinä osaat, ole rohkea, sinä osaat.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uni, kitara, symboliikka

Vanhemmat kirjoitukset »