Rakasta, rakasta, rakasta - mutta ketä?

Tiistai 18.3.2025 - Pirkko Jurvelin

Rakasta, rakasta, rakasta – mutta ketä?

Olinpa jälleen kerran ohjatussa jumpassa. Hikiliikunnan loppupuolella makasimme lattialla rentoutumassa patjojen päällä, ja ohjaaja aloitti monotonisen rauhoitu, rentoudu- jaarittelun (kyllä, tämä oli jumpan jooga- osio). Meidän tuli ajatella maailmankaikkeutta, lähettää ystäville rakastavia ajatuksia (suosittelen mieluummin henkilökohtaisempaa viestintää), mutta ennen kaikkea meidän tuli rakastaa itseämme. Tämän monologin pääsisältö siis oli, että meidän tulee rakastaa itseämme, tehdä asioita oman onnellisuutemme hyväksi, me olimme oman elämämme keskipiste. Asia selvä. Ehkä tämä oli sitten jonkinlaista buddhalaista ideologiaa, en ole ihan varma. Kun jumppa oli loppunut, vetäjä mainosti vielä niitä lukuisia kursseja ja retriittejä, joita hän tulisi vetämään kevään ja kesän kuluessa. No, kaipa tämä kuntosaliketju tietää, mitä yksittäiset ohjaajat mainostavat.

Minua kyllä jäi kovasti mietityttämään (ja vähän kyllä kiehuttikin) se sanoma, jota aamupäivän tunnilla levitettiin. Puhuiko vetäjä lämpimikseen, vai oliko hän todellakin buddhismin kannattaja, asialle vihkiytynyt henkilö? Eipä silti, nykyäänhän on miltei kaikki sallittua ja hyväksyttävää, ja luulen, että minua lukuun ottamatta aika harva kiinnitti huomiota vetäjän puheisiin. Ihan sama, kunhan sai köllötellä omalla patjalla viltin alla. Ja mikäs siinä, rakastetaan itseämme niin kuin ohjaaja neuvoo.

”Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi” on se sanoma, jonka olen oppinut jo ihan pienenä lapsena. Joskus kävin kaverin kanssa pyhäkoulussa, koulussa oli vielä vanhanaikaiset, raamatun opetukseen perustuvat uskontotunnit, ja lukiossa opetettiin kristinuskon lisäksi eri maailmanuskontoja. Kuitenkin tuo lähimmäisen huomioon ottaminen, sen ymmärtäminen, että minä itse en ole kuitenkaan se maailman tärkein henkilö, ja että minun tulisi auttaa ja huomioida muita sekä lähellä että kaukana olevia, on jäänyt tärkeänä asiana mieleeni.

Lähimmäisen huomioon ottaminen näkyy meillä Suomessa esimerkiksi vapaaehtoistyön määrässä. Vuonna 2024 tehdyn tutkimuksen mukaan hieman alle puolet suomalaisista osallistui vapaaehtoistyöhön viime vuoden aikana! Aivan valtava määrä ihmisiä jotka laittoivat omaa aikaansa ja energiaansa ilmaistyöhön toisten hyväksi! Vapaaehtoistyön taloudellinen arvo on myös merkittävä: Vuonna 2023 sen arvoksi arvioitiin lähes 3,2 miljardia euroa, mikä vastaa noin 1,3 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Jos tämä vapaaehtoisten tekemä työ olisi pitänyt ostaa, niin hirvittävän paljon merkittävää auttamis- ja muutakin työtä olisi jäänyt tekemättä, sillä tuskin valtio olisi maksanut palkkaa näistä töistä. - Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että tämän lisäksi 60 prosenttia yli 15- vuotiaista oli auttanut toista kotitaloutta ilmaiseksi tai pientä korvausta vastaan viimeisen neljän viikon aikana, yleisimmin ostoissa ja asioinneissa.

Totuus on kuitenkin se, että vapaaehtoistyön määrä on pienentynyt maassamme. Ovatko ihmiset alkaneet rakastaa itseään yhä enemmän ja enemmän, vai mistä tuo muutos johtuu? En usko, että taloudellisella tilanteella on siinä suurtakaan merkitystä, sillä useimmiten vapaaehtoistyö ei vaadi taloudellista panostusta tekijältään.

Denis Diderot oli 1700-luvulla elänyt ranskalainen filosofi, taidearvostelija ja kirjailija. Hän kävi jesuiittakoulua, mutta omaksui myöhemmin ateistisen maailmankatsomuksen. Diderotin ajatukseen ihmisen onnellisuudesta on helppo yhtyä:

”Onnellisin ihminen on hän, joka tekee mahdollisimman monta ihmistä onnelliseksi.”

Naistenpäivänä - Kiitos rakkaat ystävät!

Lauantai 8.3.2025 - Pirkko Jurvelin

Naistenpäivänä – Kiitos rakkaat ystävät!

Ajattelin näin naistenpäivän kunniaksi kirjoittaa blogin kaikista niistä upeista ja merkittävistä naisista, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun. Aloitin alusta eli rupesin miettimään lapsuuttani ja niitä merkityksellisiä naispuolisia henkilöitä, jotka jo silloin vaikuttivat elämääni suuresti. Mietin ja mietin… Hetkinen, merkityksellisiä naisia… Minun täytyi tunnustaa totuus: Lapsuuteni tärkeimmät aikuiset näin kaukaa katsottuna olivat isäni ja ukkini. Isä rakasti ja kehui, ukki jakoi perinteistä arvomaailmaansa (hyvin tarttui) ja oli kiinnostunut minusta ja tekemisistäni. Kävimme ukin kanssa keväällä tervaamassa venettä, sain ohjata samaa kapinetta, kun ajoimme mökille saareen, eikä ukki oikein pitänyt siitä, että minulla oli kirkossa punainen takki (kun ei muutakaan ollut).

Kansakoulussa kaikkein mieleen jäävin opettajani oli miespuolinen. Hänen uskontotuntinsa! Kun Aimo kertoi raamatun tapahtumista (ei mitään ylimääräistä rekvisiittaa), me emme olisi halunneet antaa hänen lopettaa. Vielä yksi tarina! Ei, vasta seuraavalla uskontotunnilla.

Yläkoulun ja lukion opettajista on jäänyt muistiini yksi naispuolinen henkilö: kammottava käsityönopettaja. Hänestä ei nyt enempää. Eipä silti, eivät ne miesopettajatkaan erityisen mahtavaa vaikutusta tehneet. Ehkä minulla oli kiire kasvaa ja katsella poikia ja harrastaa kaikkea mahdollista, mitä pieni kaupunki tarjosi.

Olisi ollut mukavaa, jos edes opiskeluajoiltani muistaisin jonkun poikkeuksellisen merkityksellisen naispuolisen lehtorin, mutta valitettavasti näin ei ole. Olikohan minussa jotain vikaa, kun aikuiset eivät erityisemmin kiinnostaneet ja näyttäytyneet upeilta ja ihailtavilta? En tiedä, tai ehkä vain kohdalleni ei ole sattunut niin karismaattista tyyppiä, joka olisi hätkähdyttänyt tällaista jalat tiukasti maassa olevaa tyyppiä.

Nyt tässä miettiessäni huomaan – ei niin yllätyksekseni, että minun lempikirjailijani ovat juutalaisia miehiä: Amos Oz, Philip Roth, David Grossman ja Paul Auster, eli tämäkin vielä.

Mutta ne merkitykselliset, ihanat, tärkeät naiset ovat olleet ja ovat yhä minun elämäni arjessa, eivät johtotähtinä yläpuolellani, vaan tasavertaisina ystävinä lähellä ja kaukana. Näille rakkaille ystäville olen voinut soittaa, kun elämä on alkanut ahdistaa, heidän kanssaan olen viettänyt rattoisia, nauruntäyteisiä hetkiä torin rannassa kahvikupin ääressä tai kotisohvalla istuen, joskus ulkomailla rantahietikolla levähtäen, merta tuijottaen ja ääneen mietiskellen. He ymmärtävät minua, ja minä ymmärrän heitä. Emme yritä neuvoa toisiamme, vaan yritämme tukea toisiamme. Sanotaan, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja voisin lisätä tuohon, että jaettu suru on enää vain osa surua.

”Nyt oli merkitystä vain sillä, että olin löytänyt ensimmäisen ystäväni ja siis alkanut todella elää.”

(Kirjasta Muumipapan uroteot)

Rakkaat ystävät, kiitos teille näin naistenpäivänä ja aina!

Sokrateen salaisuus ja muita neuvoja ihmisten kohtaamisiin

Lauantai 1.3.2025 - Pirkko Jurvelin

Sokrateen salaisuus ja muita neuvoja ihmisten kohtaamisiin

Lupasin edellisessä blogissani jatkaa vielä Dale Carnegien kirjan teemalla ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”. Minulla oli kirja mukanani reissulukemisena, ja kyllä se teki jälleen vaikutuksen. Carnegie kertoo jatkuvasti esimerkkejä elävästä elämästä, eikä hänen tekstissään löydy tutkimustuloksia, kaavioita tai prosenttilukuja. Ja silti tätä vuonna 1936 kirjoitettua teosta on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Kannattaa lukea! Vaikka otsikossa mainitaan ”menestys” ja ”vaikutusvalta”, niin kyllä kyseisen kirjan opit toimivat ihan tässä tavallisessa arkielämässä.

Sokrates oli ihmiskunnan suurimpia filosofeja ja opettajia. Hänen käyttämäänsä keskustelumenetelmää kutsutaan ”Sokrateen metodiksi”, ja se perustui myönteisen vastauksen saamiseen. Hän esitti kysymyksiä, joihin toisen oli pakko vastata myönteisesti. Hän keräsi hyväksyviä vastauksia toinen toisensa jälkeen, kunnes vastapuoli huomasi yllätyksekseen tulleensa samaan johtopäätökseen, jota Sokrates ajoi, ja jota hän itse oli aluksi vastustanut. Tämä metodi vaatii hieman totuttelua, mutta kuulostaa järkevältä. Jos vastapuoli (esimerkiksi kinasteleva lapsi tai suuttunut aikuinen) joutuu kerran toisensa jälkeen vastaamaan ”kyllä”, vaikuttaa se luonnollisesti keskustelun ilmapiiriin ja tulokseen. Harjoitellaan.

Dale Carnegie korostaa jatkuvasti sitä, että meidän tulee suhtautua myötätuntoisesti ja kiinnostuneesti kanssakeskustelijamme ajatuksiin ja toivomuksiin. Tämä on hyvä lähtökohta keskustelulle! Sitä vain mietin, että miten tällainen lähestymistapa onnistuu nykyihmiseltä, joka on oppinut (ja opetettu) minä- keskeiseksi.

Kirjoittaja painottaa myöskin kiittämistä ja kehumista, sillä jo pienikin kiitos aiheuttaa tyytyväisyyttä ja saa yrittämään entistä enemmän. Tässä tulee mieleeni eräs koulussamme pidetty opettajainkokous, jonka alussa rehtori kehui meitä opettajia. Pian hän jatkoi puhettaan:”Mutta nyt meidän tulee miettiä, mitä voisimme tehdä vielä paremmin.” Ainakin minun tunnelmani lässähti. Tuli sellainen olo, että rehtori oli kehunut, koska se kuului asiaan, mutta että todellinen keskustelunaihe oli kuitenkin se, että meidän tulisi parantaa työtämme. Kiittäminen ja kehityskeskustelu kannattaa pitää erikseen.

Miten koiraa koulutetaan? Joka kerta, kun koira oppii tempun tai käyttäytyy omistajan haluamalla tavalla (istuu, noutaa, menee makaamaan, pysyy paikoillaan jne), niin omistaja kehuu ja palkitsee koiransa esimerkiksi makupalalla. Ei ihminen ole sen kummempi luontokappale. Kehuminen ja palkitseminen saa aikaan toivottua käytöstä ja uuden oppimista.

Carnegie kertoo opettajasta, joka sai ohjattavakseen uuden luokan. Hän oli kuullut, että luokalla oli Tommy-niminen poika, joka oli huonokäytöksinen ja kaikin tavoin hankala tapaus. Uusi opettaja päätti yrittää ratkaista asian heti ensimmäisenä työpäivänään. Hän kätteli jokaista oppilasta ja sanoi samalla tälle jotakin mukavaa ja myönteistä. Tommylle hän sanoi:”Tommy, sinä kuulemma olet luontainen johtajatyyppi. Minä luotan sinun apuusi ja uskon, että saamme tästä luokasta koulun parhaan tänä vuonna.” Sen päivän aikana opettaja kiitti ja kannusti Tommya, jolle kiitokset olivat harvinaista herkkua, ja siitä päivästä lähtien poika alkoi kehittyä huimasti sekä käytöksen että osaamisen alueella. Tämä 9- vuotias Tommy ymmärsi jo heti ensimmäisenä päivänä, että uuden opettajan kanssa hän haluaa tulla toimeen.

Olisiko Carnegiella jotain annettavaa myös nykypoliitikoille? Maailman johtajien käytöstä seuratessa joutuu toteamaan, että uhkailu, lahjonta ja kiristäminen ovat heidän valttikorttejaan. Jatkuvasta riitelystä voi päätellä, että nuo valttikortit eivät ole kovin pätevät. Miten olisi kuuntelu, toisen asemaan asettuminen, ymmärtäminen, yhteistyöhön pyrkiminen…? Kannattaisi kokeilla.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvalta

Keskiviikko 12.2.2025 - Pirkko Jurvelin

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa

Viime viikolla kirjoitin ajatuksia Dale Carnegien teoksesta ”Miten pääsen eroon turhista huolista” ja kirjahyllyäni tutkiessani nappasin seuraavaksi käteeni saman herran menestysteoksen ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”. Olen lukenut teoksen ensimmäistä kertaa jo ties kuinka kauan aikaa sitten ja päätin, että oli aika kerrata viisaita ajatuksia. Suunnittelin, että tässä postauksessa otan esiin niitä asioita, jotka koskevat kirjan ensimmäistä osaa, eli miten saan ystäviä – Carnegien sanoin ”ihmisten käsittelyn perusmenetelmät”.

Älä arvostele, tuomitse tai valita.

”Tunnetko jonkun, jonka sinä haluaisit muuttuvan ja kehittyvän? Hyvä! Hienoa. Sehän sopii. Mutta miksi et aloittaisi itsestäsi.” Benjamin Franklin ( yhdysvaltalainen toimittaja, kirjailija, tiedemies…, 1706-1790)oli kuulemma nuorena tahditon ja itsekeskeinen, mutta muuttui vähitellen niin diplomaattiseksi ja taitavaksi ihmisten käsittelijäksi, että hänestä tehtiin Amerikan suurlähettiläs Ranskaan. Mikä oli hänen salaisuutensa? Franklin oli aikalaisten mukaan itse sanonut joskus näin: ”Minä en puhu pahaa kenestäkään...puhun jokaisesta kaikkea hyvää mitä tiedän.” - Kuka hölmö hyvänsä pystyy arvostelemaan, tuomitsemaan ja valittamaan – ja useimmat hölmöt niin tekevätkin. Mutta ymmärtämys ja anteeksiantamisen taito vaativat luonteenlujuutta ja itsehillintää.

Tunnen hyvin henkilön, jolla on aina ”sananen sanottavana” eri tilanteissa. Hän ohjaa, neuvoo, arvostelee ja ilmoittaa mielipiteensä, vaikka niitä ei aina kaivattaisikaan. Mitä hän ei tee? Hän ei kiitä eikä kehu, ei anna positiivista palautetta. Joskus kannattaisi miettiä sitä, että jos ei ole mitään hyvää sanottavana, niin ei sano sitten yhtään mitään.

Anna rehellistä ja vilpitöntä kannustusta.

Taivaan kannen alla on Carnagien mukaan vain yksi keino saada toinen ihminen tekemään jotakin. Mikä ihmeen keino se voisi olla? Se on toimia niin, että saa tämän henkilön haluamaan tietyn asian tekemistä. Ja ihminenhän haluaa tehdä asioita, jos ja kun sen tekeminen saa hänessä aikaan arvostuksen ja merkityksellisyyden tunteen. Tämä halu saa kuuluisat kirjailijat ja taiteilijat luomaan mestariteoksia, ja tämä samainen halu houkuttelee ihmisiä rikollisille teille. Jokainen meistä kaipaa arvostuksen tunnetta: isä, äiti, lapsi, poliitikko, opettaja, myyjä, linja-autonkuljettaja, sairaanhoitaja…

Tarina kertoo, kuinka maalaisemäntä kantoi raskaan työpäivän päätteeksi miesväen eteen illallispöytään ison kasan heiniä. Kun miehet kiihdyksissään päivittelivät, oliko emäntä tullut hulluksi, tämä vastasi:” Kuinka minä olisin voinut tietää, että te huomaisitte? Olen laittanut teille kaksikymmentä vuotta ruokaa, enkä koko sinä aikana ole kuullut siitä mitään sanottavaa.”

Herätä toisessa kiinnostus.

Carnegie kertoo kirjassaan usein luennoillaan mainitsemansa esimerkin. Michael E. Whidden, silloinen Shellin piirimyyjä, halusi nousta alueensa ykkösmyyjäksi, mutta hänen toiveensa esteenä oli yksi huoltoasema. Sitä piti vanhahko mies, joka ei välittänyt aseman siisteydestä, ja tämän johdosta asiakkaat karttoivat paikkaa. Mike puhutteli miestä useamman kerran, mutta tämä ei muuttanut tapojaan. Lopulta hän päätti viedä miehen tutustumaan piirinsä uusimpaan huoltoasemaan. Vierailu teki mieheen niin suuren vaikutuksen, että tämä kunnosti oman huoltoasemansa ja piti sen siistinä, ja tämän vuoksi asiakasmäärät lähtivät nousuun. Tämä muutos nosti Miken piirinsä parhaaksi myyntimieheksi.

Carnegie kertoo useita mieleenpainuvia tarinoita aina lapsen kasvatuksesta politiikkaan ja yritysmaailmaan, ja kaikkien kertomusten ydin on sama: Älä puhu ja neuvo. Herätä ihmisessä omaehtoinen halu muutokseen.

Tässä hieman alkua Carnegien maailmankuulun teoksen ajatusmaailmasta. Ehkä tärkein huomio on se, että minun on turha saarnata asioita. Minun tulee miettiä keinoa, miten saan kanssakulkijan sisäistämään sen asian, jota niin innokkaasti olen viemässä eteenpäin. - Ja toisaalta: Tunnetko jonkun, jonka sinä haluaisit muuttuvan ja kehittyvän? Hyvä! - Mutta miksi et aloittaisi itsestäsi?

Lisää seuraa, kunhan ensin käyn reissaamassa ja tuulettamassa aivojani. Palataan!

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvalta

Keskiviikko 12.2.2025 - Pirkko Jurvelin

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa

Viime viikolla kirjoitin ajatuksia Dale Carnegien teoksesta ”Miten pääsen eroon turhista huolista” ja kirjahyllyäni tutkiessani nappasin seuraavaksi käteeni saman herran menestysteoksen ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”. Olen lukenut teoksen ensimmäistä kertaa jo ties kuinka kauan aikaa sitten ja päätin, että oli aika kerrata viisaita ajatuksia. Suunnittelin, että tässä postauksessa otan esiin niitä asioita, jotka koskevat kirjan ensimmäistä osaa, eli miten saan ystäviä – Carnegien sanoin ”ihmisten käsittelyn perusmenetelmät”.

Älä arvostele, tuomitse tai valita.

”Tunnetko jonkun, jonka sinä haluaisit muuttuvan ja kehittyvän? Hyvä! Hienoa. Sehän sopii. Mutta miksi et aloittaisi itsestäsi.” Benjamin Franklin ( yhdysvaltalainen toimittaja, kirjailija, tiedemies…, 1706-1790)oli kuulemma nuorena tahditon ja itsekeskeinen, mutta muuttui vähitellen niin diplomaattiseksi ja taitavaksi ihmisten käsittelijäksi, että hänestä tehtiin Amerikan suurlähettiläs Ranskaan. Mikä oli hänen salaisuutensa? Franklin oli aikalaisten mukaan itse sanonut joskus näin: ”Minä en puhu pahaa kenestäkään...puhun jokaisesta kaikkea hyvää mitä tiedän.” - Kuka hölmö hyvänsä pystyy arvostelemaan, tuomitsemaan ja valittamaan – ja useimmat hölmöt niin tekevätkin. Mutta ymmärtämys ja anteeksiantamisen taito vaativat luonteenlujuutta ja itsehillintää.

Tunnen hyvin henkilön, jolla on aina ”sananen sanottavana” eri tilanteissa. Hän ohjaa, neuvoo, arvostelee ja ilmoittaa mielipiteensä, vaikka niitä ei aina kaivattaisikaan. Mitä hän ei tee? Hän ei kiitä eikä kehu, ei anna positiivista palautetta. Joskus kannattaisi miettiä sitä, että jos ei ole mitään hyvää sanottavana, niin ei sano sitten yhtään mitään.

Anna rehellistä ja vilpitöntä kannustusta.

Taivaan kannen alla on Carnagien mukaan vain yksi keino saada toinen ihminen tekemään jotakin. Mikä ihmeen keino se voisi olla? Se on toimia niin, että saa tämän henkilön haluamaan tietyn asian tekemistä. Ja ihminenhän haluaa tehdä asioita, jos ja kun sen tekeminen saa hänessä aikaan arvostuksen ja merkityksellisyyden tunteen. Tämä halu saa kuuluisat kirjailijat ja taiteilijat luomaan mestariteoksia, ja tämä samainen halu houkuttelee ihmisiä rikollisille teille. Jokainen meistä kaipaa arvostuksen tunnetta: isä, äiti, lapsi, poliitikko, opettaja, myyjä, linja-autonkuljettaja, sairaanhoitaja…

Tarina kertoo, kuinka maalaisemäntä kantoi raskaan työpäivän päätteeksi miesväen eteen illallispöytään ison kasan heiniä. Kun miehet kiihdyksissään päivittelivät, oliko emäntä tullut hulluksi, tämä vastasi:” Kuinka minä olisin voinut tietää, että te huomaisitte? Olen laittanut teille kaksikymmentä vuotta ruokaa, enkä koko sinä aikana ole kuullut siitä mitään sanottavaa.”

Herätä toisessa kiinnostus.

Carnegie kertoo kirjassaan usein luennoillaan mainitsemansa esimerkin. Michael E. Whidden, silloinen Shellin piirimyyjä, halusi nousta alueensa ykkösmyyjäksi, mutta hänen toiveensa esteenä oli yksi huoltoasema. Sitä piti vanhahko mies, joka ei välittänyt aseman siisteydestä, ja tämän johdosta asiakkaat karttoivat paikkaa. Mike puhutteli miestä useamman kerran, mutta tämä ei muuttanut tapojaan. Lopulta hän päätti viedä miehen tutustumaan piirinsä uusimpaan huoltoasemaan. Vierailu teki mieheen niin suuren vaikutuksen, että tämä kunnosti oman huoltoasemansa ja piti sen siistinä, ja tämän vuoksi asiakasmäärät lähtivät nousuun. Tämä muutos nosti Miken piirinsä parhaaksi myyntimieheksi.

Carnegie kertoo useita mieleenpainuvia tarinoita aina lapsen kasvatuksesta politiikkaan ja yritysmaailmaan, ja kaikkien kertomusten ydin on sama: Älä puhu ja neuvo. Herätä ihmisessä omaehtoinen halu muutokseen.

Tässä hieman alkua Carnegien maailmankuulun teoksen ajatusmaailmasta. Ehkä tärkein huomio on se, että minun on turha saarnata asioita. Minun tulee miettiä keinoa, miten saan kanssakulkijan sisäistämään sen asian, jota niin innokkaasti olen viemässä eteenpäin. - Ja toisaalta: Tunnetko jonkun, jonka sinä haluaisit muuttuvan ja kehittyvän? Hyvä! - Mutta miksi et aloittaisi itsestäsi?

Lisää seuraa, kunhan ensin käyn reissaamassa ja tuulettamassa aivojani. Palataan!

v

Kyllästyin maailmanlopun meininkiin ja luin jälleen "Miten pääsen eroon turhista huolista"

Torstai 6.2.2025 - Pirkko Jurvelin

Kyllästyin maailmanlopun meininkiin ja luin jälleen ”Miten pääsen turhista huolista”

Olen viime aikoina ollut niiiiiiin täynnä tätä lehtien ja netin julistamaa maailmanlopun meininkiä, että oikein oksettaa. No, siis, olen kyllä oksentanutkin muutaman päivän ajan reippaasti lomareissulla muistoksi saadun taudin ansiosta, mutta se on ollut ohimenevä juttu. Ohimenevää ei näytä olevan tiedotusvälineiden jatkuva uutisointi siitä, että olemme pian sotaa käyvä maa, että Ukraina on sodassa, Israel odottaa Arabimaiden kostoa, ilmastokriisi muuttaa maapallon aavikoksi, suomalaislapset ja nuoret eivät jaksa käydä koulua, vaan aikuistuvat työttömiksi, että ruoka ja vesi loppuvat, että… jne, jne. Jos minä – hyvissä asemassa oleva eläkeläinen - olen uupunut tähän negatiivisuussälään ja rumbaan, niin arvatenkin myös moni sellainen nuorempi henkilö, jolla tulisi olla pitkä, mahdollisesti onnellinen tulevaisuus edessään, on hämmentynyt ja peloissaan.

Tartuin siis jälleen kerran Dale Carnegien (1888-1955) teokseen ”Miten pääsen eroon turhista huolista”, joka on ensimmäisen kerran ilmestynyt suomeksi vuonna 1954. Teos on käännetty 38:lle kielelle, ja sitä on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Olen kirjoittanut teoksesta postauksen 25.11.2018, mutta kuten mainitsin, minun oli jälleen kerran tartuttava tähän antikvariaatista ostettuun nuhruiseen merkkiteokseen ja myös nostettava sen sanoma esille uudestaan.

Kirja on niin runsas mahtavine esimerkkikertomuksineen, että se käy miltei romaanista. Toki sen ajatusmaailma sopeutuu hyvin omaan aikaansa – uskonnollinen, kunnollinen ja tunnollinen -, eikä se huononna teoksen sanomaa ollenkaan.

”Kolmekymmentäviisi vuotta sitten minä olin yksi New Yorkin kaikkein onnettomimmista nuorista miehistä. Ansaitsin elatukseni myymällä kuorma-autoja. En tiennyt, mikä panee kuorma-auton käyntiin. Eikä siinä kaikki: en halunnutkaan sitä tietää. Halveksin tointani. Inhosin halpaa kalustettua huonetta, jossa asuin ja joka oli täynnä torakoita. Muistan vieläkin, että minulla oli seinällä riippumassa kimppu solmioita ja että eräänä aamuna, ottaessani yhden niistä, torakoita pakeni joka taholle…” Dale Carnegie oli masentunut, itsetuhoisia ajatuksia pohtiva nuori mies, joka lopulta päätyi menestyskirjojen kirjoittajaksi (hänen toinen maailmankuulu teoksensa on ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”). Suosittelen molempia kirjoja, sillä vanhahtavasta kielestä ja tyylistä huolimatta ne ovat mielenkiintoisia, mieleenpainuvia ja täyttä asiaa. - Seuraavassa pieni otos Carnegien teoksesta.

TÄTÄ PÄIVÄÄ VARTEN

1. Tänään olen iloinen, juuri tänään. Abraham Lincolnin sanoin:”Useimmat ihmiset ovat suunnilleen niin onnellisia kuin he päättävät olla.”Onnellisuus johtuu sisäisistä syistä, ei ulkonaisista.

2. Tänään yritän sopeutua siihen, mitä minulla on, vaikka minulla ei ole kaikkea haluamaani. Otan läheiseni, työni ja hyvän onneni sellaisena kuin ne ovat, ja sopeudun niihin.

3. Tänään hoidan ruumistani. Harjoitan ja ravitsen sitä, en lyö sitä laimin.

4. Tänään yritän vahvistaa mieltäni. Tahdon oppia jotain hyödyllistä, en olla henkisesti joutilaana.

5. Tänään harjoitan sielunelämää kolmella eri tavalla: Teen jollekulle hyvän palveluksen hänen tietämättään, suoritan myös kaksi tehtävää, joita en haluaisi suorittaa.

6. Tänään olen miellyttävä, kohtelias ja kiittävä, en arvostele toisia.

7. Tänään yritän elää vain tämän päivän, en pohdi kaikkia elämäni ongelmia yhdellä kertaa.

8. Tänään noudatan varmaa ohjelmaa, jonka olen suunnitellut etukäteen.

9. Tänään vietän puoli tuntia täydessä rauhassa yksinäni ja rentoudun.

10. Tänään olen peloton, en varsinkaan pelkää olla onnellinen, en pelkää nauttia siitä, mikä on kaunista, rakastaa ja uskoa, että ne, joita rakastan, rakastavat minua.

Selailin kirjaa useamman kerran alusta loppuun ja jälleen lopusta alkuun, luin ihmeellisiä tarinoita ja järkeviä opetuksia ja ajattelin, että tämä teos olisi hyvä ottaa yläkoulun ja lukion puolelle oppikirjaksi. Se on viihdyttävä ja samanaikaisesti syviä viisauksia sisältävä. Sen sanoma koskettaa uudestaan myös eläkeläistä. ”Tänään yritän elää vain tämän päivän, en pohdi kaikkia elämäno ongelmia yhdellä kertaa.”

"Arbeit macht frei" - juutalaisvainot tänään

Maanantai 27.1.2025 - Pirkko Jurvelin

”Arbeit macht frei” – juutalaisvainot tänään

”Kun natsit veivät kommunistit, olin hiljaa.

Enhän minä ollut kommunisti.

Kun he eristivät sosiaalidemokraatit, olin hiljaa.

Enhän minä ollut sosiaalidemokraatti.

Kun he veivät ammattiyhdistystyöntekijät, olin hiljaa.

Enhän minä ollut ammattiyhdistystyöntekijä.

Sitten he tulivat hakemaan juutalaiset, enkä minä puhunut mitään,

koska minä en ollut juutalainen.

Kun he tulivat hakemaan minua, ei ollut enää ketään puhumassa minun puolestani.”

Saksalaisen pastori Martin Niemöllerin (14.1.1892-6.3.1984) runo ei ollut alkujaan lainkaan runo, vaan ote saarnasta, jonka hän piti toisen maailmansodan loputtua. Hitlerin tullessa valtaan Niemöller kannatti kansallissosialisteja, mutta juutalaisvainojen edetessä hän alkoi ymmärtää, että kysymys oli organisoidusta kansanmurhasta. Hän oli perustamassa kansallissosialisteja vastustavaa Tunnustuskirkkoa yhdessä mm. Dietrich Bonhoefferin kanssa. Niemöller joutui useiksi vuosiksi keskitysleiriin, mutta selvisi hengissä toisin kuin ystävänsä Bonhoeffer. Vuonna 1961 hän nousi Kirkkojen maailmanneuvoston johtoon.

Koska tänään 27.1. on Vainojen uhrien muistopäivä - ja myöskin maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi - vaino- teema valikoitui blogini aiheeksi.

Äärijärjestö Hamasin yllätyshyökkäyksellä aloittama sota Israelia vastaan on tällä hetkellä neuvotteluvaiheessa. Viimeisten tietojen mukaan Hamas vapautti neljä israelilaista naissotilasta ja sai vastineeksi 200 (!) palestiinalaisvankia. Aselepotilanne on herkässä vaiheessa, eikä koskaan voi sanoa, että sota on ohi. Sodan aloitti Hamas- järjestö 7.10.2023, kun sen terroristit tunkeutuivat Gazan alueelta Israelin puolelle. Hamas tappoi noin 1200 ihmistä ja otti panttivangiksi 251, joista tähän mennessä on siis neljä vapautettu.

21.11.2024 Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC antoi pidätysmääräyksen Israelin pääministeristä Benjamin Netanjahusta ja maan entisestä puolustusministeristä Yoav Gallantista. Tuomioistuin epäilee heitä Gazassa tapahtuneista sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. On totta, että Israel on puolustanut maataan ja olemassaoloaan massiivisesti, ja koko sodan ihmisuhrien lukumäärä on tällä hetkellä yli 40 000. Kysyn kuitenkin: Miksi Hamas aloitti yllättävän hyökkäyssodan? Kysyn myös: Miksi juutalaiset ovat maailman silmissä syyllinen osapuoli?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump haluaa siirtää kaikki Gazan asukkaat pois alueelta jälleenrakennuksen ajaksi. Hän on omien sanojensa mukaan jo puhunut sekä Egyptin presidentin että Jordanian kuninkaan kanssa. Trumpin mukaan asukkaiden siirto voisi olla ”joko väliaikainen tai pitkäkestoinen”. Tämä tuskin onnistuu, sillä eihän mikään lähialueen maa halua ottaa vastaan köyhiä pakolaisia puhumattakaan siitä, että Hamasin silmissä alueen tyhjentäminen näyttäisi tappiolta.

Yhä tänä päivänä juutalaisiin kohdistuu syrjintää, antisemitismiä ja viharikoksia eri puolilla maailmaa. Tutkimuksen mukaan myös Suomessa asuvat juutalaiset kokevat antisemitismin lisääntyneen viiden viime vuoden aikana. Aiemmin sitä koettiin lähinnä äärioikeiston ja uusnatsien taholta, nyt myös äärivasemmiston kannattajien piireistä. Pelko omasta ja läheisten fyysisen ja psyykkisen turvallisuuden puolesta on kasvanut.

”Arbeit macht frei” – ”Työ tekee vapaaksi” julisti teksti Dachaun keskitysleirin rautaportin yläpuolella. Työ vapautti leirin asukkaat lopulta kuolemaan.

Olenko minä oman elämäni tärkein henkilö?

Tiistai 21.1.2025 - Pirkko Jurvelin

Olenko minä oman elämäni tärkein henkilö?

Muistan parin vuoden takaiset huomiota herättäneet surulliset lehtijutut siitä, mitä yliväsyneille omaishoitajille ja heidän hoidettavilleen tapahtui. Toisessa tapauksessa kunnan työntekijä löysi pariskunnan kuolleena kotoaan. Aviomies oli ollut sairaan vaimonsa omaishoitaja, ja mies oli kuollut sairauskohtaukseen. Hoidettava puoliso oli menehtynyt muutaman päivän kuluessa sänkyynsä, koska ei ollut saanut minkäänlaista ravintoa tai nesteytystä puhumattakaan hoidosta. Pariskunta kuului kunnan hoidon piiriin, mutta edellisestä sosiaalityöntekijän käynnistä oli kulunut useampi viikko.

Myös toisessa tapauksessa mies oli vaimonsa omaishoitaja. Vuosikausia (vuosikymmeniä?) jatkunut raskas kotitilanne oli käynyt miehen psyykelle ylivoimaiseksi, ja hän oli tappanut vaimonsa, minkä jälkeen oli surmannut myös itsensä.

Molemmissa tapauksissa asioista käynnistettiin tutkinta, jossa haluttiin selvittää, miten näin vaikeissa tilanteissa elävät ihmiset eivät olleet saaneet riittävää apua tarpeeksi ajoissa. Vai torjuivatko he avun vastaanottamisen, koska se oli tuntunut jotenkin hävettävältä?

Tunnen useamman pariskunnan, joiden elämäntilanne on sairauksien vuoksi ollut niin vaikea ja raskas, etten ole voinut ymmärtää, miten hoitava osapuoli on jaksanut ja jaksaa edelleen. Velvollisuudentunto, rakkaus, tarve esiintyä hyvänä aviopuolisona tai vanhempana - mikä auttaa jaksamaan ja työntämään syrjään omat tarpeet ja mieliteot? Mutta jos ei kuitenkaan lopulta enää jaksa, niin mitä sitten?

Juuri tänään ystäväni kertoi yhteisestä nuoruudenajan tuttavastamme, joka on jo vuosikausia sairastanut muistisairauksia (useampi diagnoosi tehty). Mies on hoitanut häntä kaikki vuodet koskaan valittamatta. Nyt vaimo on päässyt hoivakotiin, ja puoliso käy häntä katsomassa joka päivä. Kun ystäväni ihmetteli, että mitenkä sinä ihan joka päivä siellä käyt, niin mies vastasi:”Ei minulla ole tämän parempaa tekemistä.”

Kun lapsi syntyy, hän on oman elämänsä tärkein henkilö. Lapsi huutaa ja itkee, kunnes hänen tarpeensa tyydytetään, hän saa ruokaa ja hoivaa. Oma itse pysyy elämän keskipisteenä siihen saakka, kunnes ihminen on tilanteessa, jossa hän rakastuu, kiintyy johonkin toiseen henkilöön tai ehkä aatteeseen, joka täyttää merkityksellään koko ihmisen elämän. Lopulta arki voi olla niin kiireistä ja työn ja velvollisuuksien täyttämää, että oman itsen merkitys, itsestä huolehtiminen käy lähes mahdottomaksi. Kun vanhuus alkaa lähestyä ja oma jaksaminen hiipua, niin ehkä silloin oman elämän tärkeys, huoli siitä, hoitaako minua kukaan, nousee esiin. Silloin on jälleen aikaa itselle – ehkä.

Joku on joutunut tekemään elämässään ratkaisun, jota ulkopuoliset eivät ole ymmärtäneet, jota he ovat suorastaan paheksuneet. - ”Laittoi puolisonsa/lapsensa johonkin hoivapaikkaan! Eikö sillä ole ollenkaan inhimillisiä tunteita? Hyi, miten se saattoi! On se itsekäs!” Tätä ennen he olivat sanoneet osaan ottavasti hymyillen:”Tsemppiä! Jaksamista kaiken tämän keskellä!”

Tätä blogia varten luin netistä keskusteluja ja artikkeleita jaksamisesta ja täytymisestä. Yleisin sanoma näissä kirjoituksissa oli se, että ihminen on oman elämänsä tärkein henkilö. Jos hän ei pidä huolta itsestään, omasta jaksamisestaan, ei sitä tee kukaan muukaan. Varsinkin hoivasuhteessa tai muuten haasteellisessa elämäntilanteessa olevan olisi hyvä tiedostaa oman jaksamisensa rajat. Mutta toisaalta: Sinä ehkä tiedostat, ettet millään jaksa enää tätä elämää, mutta pelkkä tiedostaminen ei vielä vie asiaa kovin paljon eteenpäin. Pitäisi vielä jaksaa tehdä jotakin asian eteen.

Albert Einstein on sanonut:” Vain toisten vuoksi eletty elämä on elämisen arvoinen.” - Jäämme pohtimaan tämän viisaan fyysikon sanoja.

Woken aika alkaa olla ohi - ja hyvä niin!

Lauantai 11.1.2025 - Pirkko Jurvelin

Woken aika alkaa olla ohi – ja hyvä niin!

Wokeismi on määritelty siten, että termillä tarkoitetaan yhteiskunnallista tiedostamista, halusta tuoda esille vähemmistön oikeuksia ja puuttua syrjintään ja vihapuheeseen. Termi ”woke” on todennäköisin peräisin amerikkalaisen soul- laulajan Erykah Badun esittämästä kappaleesta.

Nyt maailmalla puhutaan ja kirjoitetaan yleisesti siitä, että kyseisen kulttuurin aika alkaa olla ohi, ja asiasta ollaan huojentuneita. Wokeismin hiipumisesta hyvänä esimerkkinä on se, että Donald Trump nimitti joulukuussa juristi Harmeet Kaur Dhillonin Yhdysvaltain oikeusministeriön kansalaisoikeusosaston apulaisoikeusministeriksi. Dhillon on tunnettu woke- ideologian vastaisista mielipiteistään.

Hän-sanan käyttö on ollut ongelmallista esimerkiksi saksan, ruotsin ja englanninkielessä, joissa mies- ja naispuolisista henkilöistä käytetään eri termiä (er/sie, he/she, han/hon). Meidän kielessämme tätä ongelmaa ei olekaan. Hän-sanaa on sitten yritetty korvata ja kääntää ja vääntää kaikille sopivaksi sellaiseen muotoon, ettei ketään voi syyllistää syrjimisestä, koska ketään ei haluta puheessa tai kirjoituksessa nimetä tietyn sukupuolen mukaan.

Lukemissani artikkeleissa kerrotaan, kuinka varsinkin lapset ja nuoret ovat joutuneet/päässeet kuulemaan ja näkemään woke- opetusta. Saksassa esimerkiksi kirjastoissa on järjestetty sukupuolen moninaisuuksia käsitteleviä luentoja. Tänään nämä nykyisin jo aikuiset ihmiset valittavat, että ovat joutuneet propagandan kohteeksi. Nykyisin useissa maissa ollaan myös kokemuksista viisastuneina muuttamassa lainsäädäntöä siihen suuntaan, etteivät sukupuolenmuutoshoidot ja -leikkaukset enää ole sallittuja lapsille ja hyvin nuorille, ja niihin pääsemiseen on asetettu tiukemmat kriteerit.

Täällä Suomessa wokeilu on pientä myrskyä vesilasissa verrattuna siihen, miten aate on maailmalla vaikuttanut myös taloudellisesti. Esimerkiksi Walt Disney- yhtiö alkoi tuottaa filmejä, joissa alkuperäinen tarina ja ihmiset (sukupuoli, ihonväri) oli muutettu siten, ettei kukaan pahastuisi vahingossakaan. Tämä merkitsi miljoonien katselijoiden vähenemistä. Amerikan suosituin olutmerkki Bud Light menetti asiakkaansa, kun olutbrändi julkisti mainoskampanjansa transseksuaalin some- vaikuttajan kanssa. Olut ei kuulemma liiku markettien hyllyiltä enää edes alennushintaan. Myös sellaiset yhtiöt kuten Goodyear, Victoria`s Secret ja monet muut ovat joutuneet toteamaan woke- myötäilyn vaikuttavan negatiivisesti myyntiin.

Rahan merkitys on todettavissa myös muuallakin woke- yhteyksiin liittyen. Muistatte ehkä ”Black Lives Matters” liikkeen, jossa erityisesti mustien (siis mitä sanaa voin käyttää, kun se n-sanakin on kielletty?) kansalaisten oikeuksia tuotiin esille. Tänä päivänä useampi liikkeen tärkeimmistä edustajista on joutunut oikeuteen taloudellisista rikoksista, sillä he ovat siirtäneet itselleen miljoonien arvoiset säästöt, jotka ovat alun perin kuuluneet liikkeelle. Raha haisee.

Tämä meidän pikkuinen Suomemme on aivan liian merkityksetön missään suhteessa, kun puhumme wokeismista. Täällä meidän täytyy sietää Jeesus-sanan kieltäminen ja yleensäkin uskonto- boikotti, Peppi Pitkätossun elämän uudelleen arviointi ja Afrikan tähti- pelin poistaminen herkkien nykylasten pelikentältä. Tähän asti olemme sanoneet nöyrästi ”totta kai”, koska emme halua pahoittaa kenenkään mieltä, emmekä maksaa enempää korvauksia. Nyt onneksi järki alkaa kasvaa täällä Pohjolassakin. Kirjoja luetaan oman aikansa näkökulmasta, samoin pelataan pelejä (jos kukaan edes ihmettelee, mitä ja miksi), samoin katsellaan elokuvia, kuunnellaan musiikkia – jokainen OMAN halunsa mukaan, eikä siihen haluun sekoiteta yhden henkilön jostakin tekaistua mielipidettä.

Ja vielä selvennykseksi: Jokainen olkoon ja toimikoon niin kuin haluaa, kunhan ei loukkaa toisia ja pysyy lain sallimissa rajoissa.

Muuten, olen silloin tällöin miettinyt, miksi näitä woke- kieltoja ja esille ottoja pulpahtaa pinnalle säännöllisen epäsäännöllisesti. Kuka niitä tuottaa? Kuka niistä hyötyy? Mistä ne tulevat? Kuinka kaukaa? Rajojen takaa? Mietin jopa, että näitä hälyjä tuotetaan tahallisesti ja systemaattisesti. Täytyypä vielä pohdiskella sitä, kuka tai mikä taho hyötyy eniten siitä, että Suomi saadaan sekaisin.

Lähde: NZZ, Johannes Boie; Berlin: Die Kultur der Wokeness neigt sich dem Ende zu – und hinterlässt einen politischen Flurschaden, der kaum zu überblicken ist

Sisu, sauna ja Sibelius

Sunnuntai 5.1.2025 - Pirkko Jurvelin

Sisu, sauna ja Sibelius

Sisu, sauna ja Sibelius – siinä kolme ässää, joiden pitäisi kuvata suomalaista kansaa ja mielenlaatua. Sauna tunnetaan suomalaisena luomuksena kaikkialla maailmassa, tuskin kenellekään ulkomailta tänne tulevalle tarvitsee pitää esitelmää siitä, mitä saunalla tarkoitetaan. Kansallissäveltäjämme Sibelius ei ehkä ole niin tunnettu asia kuin sauna, mutta kyllä tämän kuuluisan säveltäjän musiikkia kuullaan ja kuunnellaan ympäri maailmaa jatkuvasti.

Muistan, kuinka aikoinaan puhuttiin Biafran valtiosta. Se oli lyhytikäinen separatistinen valtio, joka irrottautui Nigeriasta ja pysyi itsenäisenä vain kolmen vuoden ajan ennen kuin palasi jälleen Nigerian vallan alle. Se, että uuden maan kansallishymnin ”Land of the Raising Sun” sävelenä käytettiin Sibeliuksen Finlandia-hymniä, tuntui suomalaisista erityiseltä. Itsenäisen Suomen historia on osoitus urheudesta ja perään antamattomuudesta, ja mielestäni Finlandia-hymnin sävelessä kaikuvat nämä piirteet. Joku siellä kaukana Biafrassa tunsi Sibeliuksen ja hänen Finlandia-hymninsä merkityksen.

Entä se sisu? Wikipedia määrittele sanan seuraavasti: ”Sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta. Sisun käsite on osa suomalaista kansallisidentiteettiä.” Suomalaisia on pidetty sisukkaampina kuin monia muita kansoja, ja asiaa hehkutettiin kansainvälisestikin, kun suomalaiset kestävyysjuoksijat menestyivät aikoinaan olympialaisissa. Entistäkin tunnetummaksi suomalaisen sisun käsite tuli talvisodan aikana. Ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat ja toimittajat kertoivat, että juuri kyseinen sana kuvaa parhaiten suomalaisia. Sana on sikälikin erikoinen, ettei sille ole löydetty sopivaa käännöstä vierailla kielillä, vaan käsitettä kuvaillaan monisanaisesti.

Sisu-sanaa käytetään nykyisin myös monien tuotteiden nimissä. Kyllähän me kaikki tiedämme väkevät SISU- pastillit? Uutta minulle oli, että verkosta löytyy kokonainen SISU- kauppa, josta voi tilata vaatteita ja monenlaisia lahjatuotteita SISU- brändillä. Hmh, pitäisikö tilata t-paita itselleni?

Löytyykö nykysuomalaisista enää sisua? Pystyvätkö ihmiset enää selviytymään haasteista, kestämään vaikeuksia ja jatkamaan eteenpäin, vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta? Silmiini sattui tänään erään lehden otsikko: 13- vuotias nuori oli alkanut käyttää huumeita, koska niitä oli hänen asuinpaikkakunnallaan niin helppo saada. - Siis mitä? Jos sama syy – helppous - on käyttökelpoinen myös muissa elämäntilanteissa, niin miten olisivat seuraavat ehdotukset: Suomalainen on ylipainoinen, koska ruokaa on niin helppo saada. Suomalainen ei lue, koska kuunteleminen on helpompaa. Suomalainen ei mene töihin, koska työttömyyskorvauksia on helppo saada (tai koska työtä on vaikea saada). Suomalainen sairastaa, koska apua on niin vaikea saada. Suomalainen syrjäytyy, koska apua on vaikea saada… Vaikuttaako liiallinen asioiden helppous tai vaihtoehtoisesti vaikeus siihen, että ihmisellä on vapaus tehdä tai olla tekemättä? Siis koska on vaikeaa tai liian helppoa? En ymmärrä!

En istuisi nyt tässä, jos isäni ja hänen ikätoverinsa eivät olisi tosissaan panneet Venäjälle hanttiin viime sodassa. Tappiohan oli oikeastaan ilmeinen, sillä eihän pienellä Suomella ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä suurvallan kanssa. Mutta nuo miehet ja naiset eivät antaneet periksi. He eivät sanoneet, että meitä on liian vähän, Venäjä voittaa kuitenkin, ei tämä tappelu kannata, antaa olla… Kiitos, te sisukkaat suomalaiset!

Ja sitten vielä eräs juttu. Otetaan uudestaan käyttöön hyssyttelyn sijaan seuraavat lauseet: Ei saa. Ei ole lupa. Sinun täytyy. Sinun velvollisuutesi on. Tämä on sinun päätöksesi. Sinä olet vastuussa tästä.

No, tulipahan taas vaahdottua. Mutta ihan oikeasti: Minulla on ympärilläni upeita nuoria ja vanhempia ihmisiä, joilta ei sisu, yrittäminen ja velvollisuudentunto lopu. Kiitos teille! Katson luottavaisena tulevaisuuteen.

Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 - haaveita ja suunnitelmia

Sunnuntai 29.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 – haaveita ja suunnitelmia

Yleensä tähän aikaan vuodesta olen kirjoittanut blogin, jonka aiheena on ollut vanhojen ennustajien – kuten Dostradamuksen ja Baba Vangan – tulevaa vuotta koskevat profetiat. Useimmiten nämä ennustukset ovat olleet täynnä toinen toistaan karmeampia tapahtumia, sotia, maanjäristyksiä, kulkutauteja ja muita kamaluuksia, jotka ovatkin tietyissä määrin toteutuneet jossain päin maapalloa. Mieleeni ei ole kyllä jäänyt mikään erityinen profetia, joka olisi kolahtanut kohdalleen ihan sellaisenaan ja oikeaan aikaan. Siispä ennustus- aiheeseen kyllästyneenä päätin muuttaa vuoden viimeisimmän blogini otsikoksi ”Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 – haaveita ja suunnitelmia” ja pyydänkin sinua, lukijani, ottamaan nyt esille kirjoitusvälineet (olivatpa ne sitten perinteiset paperi ja kynä tai sähköiset) ja alkamaan suunnitella ikiomaa tulevaisuuttasi vuonna 2025. Mitä sinä itse haluat sinulle tapahtuvan? Anna toiveiden ja unelmien tulla esiin vapaasti, mitään rajoittamatta, listaasi voit merkitä pieniä asioita ja suuria asioita, mutta pidä kuitenkin jalat maassa sen verran, ettet suunnittele matkaa kuuhun.

Mikä sinua kiinnostaa? Mitä haluaisit tehdä, kokea oppia? Listaa asioita, jotka on mahdollista toteuttaa. Ei haittaa, vaikka ne olisivatkin hieman outoja näin äkikseltään mietittynä, kirjoita, mitä mieleesi juolahtaa. Haluaisitko antaa itsellesi mahdollisuuden tutustua ja kokea esimerkiksi jotakin seuraavista asioista:

- luova toiminta (maalaaminen, piirtäminen, soittaminen, kuorolaulu, kokkaaminen…)

- uusi paikkakunta tai maa (se voi olla jokin kaupunki tai luontokohde Suomessa, joka on kiinnostanut sinua jo pidemmän aikaa, ehkä jokin Aasian maa, Ruotsin Haaparanta…)

- uusi ruokalaji tai juoma (olisiko jo aika kokeilla kiinalaista ruokaa tai sitä kamalan näköistä mämmiä…)

- sisäistä minää kasvattava asia (vapaaehtoistyö, lahjoitukset, sosiaaliset tapahtumat, verenluovutus…)

- liikunta (kokeiletko jumppaa, kestävyysjuoksua, maastopyöräilyä, lenkkeilyä, soutua, lentopalloa, jääkiekkoa…)

- terveyteen liittyvä uudistus ( lopetat tupakoinnin, menet vihdoinkin hierotuttamaan ne kipeät hartiat, kävelet autoilun asemasta, mietit ruokavaliotasi…)

- seikkailu tai toiminta (benjihyppy vihdoinkin! matkustat ihan yksin, olet metsässä teltassa yön, hankit kissan tai koiran, lähdet ulkomaanmatkalle, vaikka lentäminen pelottaa, osallistut mielenosoitukseen…)

- kulttuurielämys (kirjamessut, konsertti, festivaali, musikaali, taidenäyttely…)

- sivistät itseäsi (opettelet uutta kieltä, osallistut erilaisille kursseille, luet maailmankirjallisuutta, teet jatko-opintoja…)

- otat yhteyttä sukulaiseen tai ystävään, josta et ole kuullut pitkään aikaan (tämä voi tapahtua vaikka facebookissa, puhelimessa, instagramissa jne)

Kuten huomaat, tässä on jo aika lailla ehdotuksia, ja sinä keksit vielä paljon lisää juuri niitä sinun omia juttujasi. Jos sinulla on hyvä ystävä tai puoliso, voitte tehdä oman listan lisäksi myös yhteisen listan. Mitä haluatte kokea ja tehdä seuraavan vuoden aikana? Menettekö yhdessä maalauskurssille tai kokeilemaan benjihyppyä? Ehkä haluatte kokata yhdessä jonkin monimutkaisen ruokalajin ja kutsua hyvät ystävät jakamaan makuelämyksenne… Oikeasti, maailma on täynnä uusia asioita ja mahdollisuuksia.

Kun kirjoitin tätä blogitekstiä, minulle tuli iloinen ja toiveikas mieli. Hei, kaikkea uutta ja erilaista voi kokeilla, eikä koskaan tiedä, mihin se uusi polku johtaa. Vaikka en hyppäisikään benjihyppyä (en ikinä!!!), niin maalauskurssille voin mennä. Parempi on hypistellä kaupassa erivärisiä maaliputkia ja siveltimiä kuin miettiä, että milloinkas se ydinsota alkaakaan, ja joko joku yksinvaltias kolkuttelee jälleen uuden maan porttia asejoukko mukanaan.

”Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.”

Anthony De Mello

Näkökulman muutos

Tiistai 24.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Näkökulman muutos

Adventti tarkoittaa odottamista,

ei, totuus on,

että adventti on vain äänekäs ja kiukkuinen,

enkä minä usko,

että saavutan rauhan näiden viikkojen aikana,

että löydän tieni sisimpääni,

että pystyn orientoitumaan siihen, mikä on tulossa.

Onhan niin,

että aika rientää.

Kieltäydyn uskomasta,

että jotain suurempaa on tulossa maailmaani,

että pystyisin näkemään asiat toisin silmin.

Onhan aivan selvää,

ettei Jumalaa ole,

en voi millään uskoa niin.

Mikään ei muutu,

ja se olisi valhe, jos sanoisin:

Jumala tulee maan päälle!

Iris Macke (käännös saksasta: P.J.)

Huom! Lue runo alusta loppuun ja lopusta alkuun!

Haluatko elää pitkän elämän? Mene siis luostariin!

Perjantai 20.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Haluatko elää pitkän elämän? Mene siis luostariin!

Olin viime kesänä jälleen kahteenkin otteeseen Valamon luostarissa. Toisella kerralla vedin myös ryhmällemme opastetun kierroksen hautausmaalla,joka on pieni ja aika vaatimaton mutta täynnä mielenkiintoista historiaa. Olen kuljeskellut tuolla hautausmaalla usein ja tutkiessani hautakiviä olen pannut merkille, että hyvin monet munkit ja nunnat ovat eläneet pitkän elämän.

Aikoinaan Valamossa eli myös isä Akaki, Venäjän puolelta toisen maailmansodan aikana toisten munkkien kanssa Suomeen paennut Jumalan palvelija. Hän oli jo lapsuudestaan saakka ollut hyvin huonokuuloinen, eikä varusmiespalveluksen suorittaminen Venäjän armeijassa tuntunut kovinkaan houkuttelevalta. Toisaalta hän myös tiesi, että luostarissa elämä tulisi olemaan tasaista ja ruokaakin olisi riittävästi – toisin kuin hänen kotioloissaan. Päätös luostariin menosta oli siis helppo.

Isä Akaki oli suuri hevosten ystävä, ja niin kauan kuin Suomen Valamossa oli hevosia, hänellä oli aina makupaloja mukanaan niitä varten. Luostarielämä sopi Akakille hyvin, mutta kun hän täytti 107 vuotta, tapahtui jotakin yllättävää: Heinäveden kunta ilmoitti, että Akakin oli aika aloittaa peruskoulu muiden samanikäisten 7- vuotiaiden kanssa. Ilmeisesti tietokonejärjestelmä ei pystynyt hyväksymään henkilön iäksi 107 vuotta, vaan muutti sen 7:ksi vuodeksi. Isä Akaki oli kuulemma ollut hyvin riemuissaan ja huvittunut kutsun saatuaan. Kuollessaan tämä Jumalan palvelija oli 111 vuotta ja silloin Pohjoismaiden vanhin asukas.

Vaikka isä Akaki olikin poikkeuksellisen iäkäs kuollessaan, niin tutkimusten mukaan luostarien asukkaat elävät keskimäärin kauemmin kuin muut ihmiset. Saksassa ja Itävallassa toteutettu yhteinen tutkimus osoitti, että keskimääräinen elinajanodote on luostarin asukkailla 5 vuotta enemmän kuin luostarin ulkopuolella elävillä. Yhdysvalloissa vuonna 1990 aloitettu ja yhä jatkuva tutkimus osoittaa puolestaan, että nunnat elävät pidempään ja sairastavat vähemmän alzheimerin tautia ja dementiaa kuin luostarin ulkopuolella asuvat naiset.

Kreikan Athos-vuoren munkkien keskuudessa on tehty useitakin tutkimuksia. Tulosten mukaan munkit sairastavat vähemmän sydän- ja verisuonitauteja sekä syöpää kuin Kreikan miespuolinen väestö keskimäärin ja elävät myös pidempään.

Miksi ihmiset elävät luostareissa kauemmin kuin sen ulkopuolella? Kaikissa tutkimuksissa on tullut ilmi muutamia yhteisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisen elinikää pidentävällä tavalla. Luostarissa vietettävä stressitön arki, säännöllinen elämänrytmi, rukoilu ja mietiskely sekä ruumiillinen työ nousevat yleensä aina esiin, kun etsitään syitä pidempään elinikään. Athos- vuoren munkkien keskuudessa tehdyissä tutkimuksissa on pantu merkille myös se, että niin sanotulla Välimeren ruokavaliolla, johon kuuluu runsaasti terveellisiä kasviksia, hyviä öljyjä, siemeniä ja pähkinöitä sekä kohtuullisesti kalaa, kananmunia ja maitotuotteita, on terveyttä edistäviä vaikutuksia.

Hyvä on, nyt siis tiedämme (jälleen kerran), kuinka meidän tulisi elää, jotta pysyisimme mahdollisimman pitkään mahdollisimman terveinä. Uskon, että jokainen meistä tietää, mikä ruoka on terveellistä ja mikä ei, ja kuinka paljon (=vähän) meidän tulisi syödä sitä ja tätä. Ruokasuosituksia olemme kuulleet viime aikoina jo aivan riittämiin.

Luostarielämään kuuluu useimmiten jonkinlainen ruumiillinen työ. Sitä ei voi verrata lenkkeilyyn (tiedän kyllä, että jotkut Suomen Valamon nuorista munkeista lenkkeilevät säännöllisesti) tai kuntosalilla käyntiin, mutta joka tapauksessa se pitää ihmisen liikkeellä. Ruokailuun ja liikuntaan osaamme panostaa, jos niin haluamme, mutta ehkä vaikein asia toteuttaa onkin se stressitön arki, rauhoittuminen ja hiljentyminen, mikä luostarissa kuuluu normaaliin elämään. Luulen, että juuri tämä on nykypäivän ihmiselle suurin haaste sekä myös se ajatus, että minä itse olen vain yksi muiden joukossa. Kuulun johonkin, olen osa jotakin, minun ei tarvitse olla yksin, tehdä kaikkea yksin.

Olen ollut paljon luostareissa turistina, kurssilaisena, oppaana. Nautin siitä levollisesta ilmapiiristä, joka valtaa Valamon, kun ilta saapuu, ja päiväturistit ovat jo lähteneet. Siinä on jotain tervehdyttävää, rauhoittavaa, ja minun on hyvin helppo uskoa kaikkia niitä tutkimustuloksia, joita maailmalla on saatu luostarielämän positiivisesta vaikutuksesta.

"Mutta mikä sen nimi on?" - Teinikin on vielä lapsi

Torstai 12.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Mikä sen nimi on? - Teinikin on vielä lapsi

Tyttäreni on erityisopettaja, joka työskentelee suuressa koulussa. Usein hän tekee työtään lasten ja nuorten kanssa näiden kotiluokissa, mutta hänellä on onnekseen myös ihan oma luokka käytössään. Minusta oli aikoinaan ihanaa saada sisustaa omaa luokkaa: Lattialla oli matto, kirjahyllyssä lainattavia kirjoja, seinillä ja katossa riippumassa lasten töitä, ikkunanlaudoilla kukkia ja keväällä siemeniä kasvamassa. Kaikkea sellaista, mikä antoi lapsille ja minulle tunteen siitä, että nyt ollaan melkein kuin kotona. Sisustusgeeni on periytynyt tytölleni, ja hänkin on laittanut ja koristellut omaa luokkaansa viihtyisäksi (minun kaappini ovat tyhjentyneet joulukoristeita ja leluja myöten). Vihdoin ja viimein ilmoitin, että voisin luopua myös isosta nallesta, joka on tähän saakka pitänyt minulle seuraa työhuoneessani. Ajattelin, kuinka iloiseksi lapset ja nuoret tulisivat isosta pehmolelusta, enkä minä sitä itse tarvinnut. Hyvä, kun pääsin eroon.

Tällä tarinalla ei ole onnellista loppua, sillä nähtyään nallen lapsenlapset ilmoittivat, että sitä ei viedä kouluun, vaan että se jää heille. He eivät ollenkaan ottaneet huomioon sitä, että nalle oli oikeasti vain läpikulkumatkalla reitillä mummola – koti - koulu. Mutta näin tapahtui, nalle jäi lastenlasten kotiin. Minua jäi asia pikkuisen vaivaamaan, olin jo kuvitellut, kuinka oppilaat olisivat olleet innoissaan pehmeästä jättinallesta, kuinka kivaa olisi ollut pitää sitä sylissä.

Sattuipa sitten kaupassa käydessäni silmiini erikoistarjous: valtava nalle (100 cm) oli myynnissä hurjalla alehinnalla. Minun ei tarvinnut edes miettiä asiaa, vaan sieppasin sen mukaani ja tarkistin vielä hinnan kassalla. Olipa halpa lysti!

Ilmoitin tyttärelleni, että nyt oli uusi yritys: Nalle on noudettavissa meiltä, mutta vain ja ainoastaan oppilaskäyttöön. Tyttöni harmitteli seuraavana päivänä, ettei hänellä ollut ollenkaan tunteja omassa luokkatilassaan, mutta kun hän oli kantanut nallea kainalossaan, niin eräs tuttu yläkoulun poika oli tullut vastaan ja kysynyt:”Emmi, mikä tuo on?” ”No, se on uusi nalle sinne minun luokkaan. Pääset pian lähemmin tutustumaan.” ”Mutta mikä sen nimi on?” Tyttöni oli kertonut, ettei nallella vielä ole nimeä, koska se on aivan uusi tuttavuus, mutta että kyllä sille nimi annetaan.

Minua liikutti ison pojan kysymys:”Mutta mikä sen nimi on?” Kun me ajattelemme noin 15-vuotiasta poikaa, meille tulee varmaan aika usein ensimmäiseksi mieleen kännykkää tuijottava, itseensä sulkeutunut, ehkä kiusaa tekevä röyhkeä nuori, jonka maailma koostuu somesta ja siitä, miten pääsisi äkkiä koulusta kotiin ja äkkiä kotoa taas muualle – vaikka johonkin ostokeskukseen härnäämään ohikulkijoita ja ärsyttämään vartijoita. Tämä on stereotypia, jota viestimet tyrkyttävät meille jatkuvasti. Kuitenkin 15- vuotias on vielä lapsi, ihan oikeasti. Tämä maailma vain yrittää tehdä hänestä väen väkisin puoliaikuista. Kun 15- vuotiasta kiinnostaa, mikä nallen nimi on, niin se kertoo siitä, että hän on vielä lapsi, ainakin hän haluaisi olla lapsi ja istua iso, pehmeä nalle sylissään ja ehkä samalla kuunnella, mitä Emmi-opettaja kertoo luokan edessä. Ehkä tuollainen pehmolelu jopa auttaa oppilasta keskittymään paremmin. Se voi myös tarjota turvallisuuden tunnetta ja lohtua, edustaahan lelu lapsuudesta tuttua ympäristöä. Nuoret tarvitsevat läheisyyttä kuten me kaikki, ja tuollaista nallea on hyväksyttävää halata.

Kun koulutiloja viimeksi suunniteltiin, niin kysyttiinkö silloin, mitä opettajat ja oppilaat haluavat? Sen me tiedämme, että koulumaailmassa päivänsä viettävät haluavat takaisin seinät luokkiinsa ja ihan ikioman työpisteen, jota ennen kutsuttiin pulpetiksi. Varmasti joku haluaa pehmoleluja, kirjoja, kukkia, en edes keksi, mitä kaikkea luokassa vielä voisi olla, jotta se tarjoaisi viihtyisän, turvallisen oppimisympäristön. Kysykää opettajilta! Kysykää oppilailta! Viihtyisä ympäristö tuottaa parempia oppimistuloksia ja työrauhaa. Ei siihen niin paljon tarvita.

Vapaamielisen, modernin yhteiskunnan jäsen voi olla äärimmäisen suvaitsematon

Keskiviikko 4.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Vapaamielisen, modernin yhteiskunnan jäsen voi olla äärimmäisen suvaitsematon

Minun nuoruudestani on vierähtänyt jo muutama vuosikymmen, mutta muistan yhä, kuinka hyvät käytöstavat, vanhempien henkilöiden kunnioittaminen ja sopuisa elämänmeno oli keskivertosuomalaisen elämän oletusarvo. Yhteisymmärrys oli luonnollinen asia, vaikka toisinaan minua tietysti ärsytti, kun joku oli omasta mielestäni tiukkapipo, ja toisinaan taas piti pyöritellä silmiä, kun mielestäni kanssakulkijan arki saattoi näyttää ihan oudolta. Mutta eipä se lopultakaan minulle kuulunut, pääasia oli, että elämä sujui letkeästi.

Minun arvomaailmani oli tuolloin ja on yhä perinteinen, kristillinen arvomaailma, mutta tuttuja ja kavereita löytyi monenlaisista piireistä – kuten tänäänkin, sehän on elämän rikkautta. Kaverit saivat elää omalla tyylillään, kunhan minäkin sain elää omalla tavallani. Näin jälkikäteen ajateltuna tuolloin – useampi vuosikymmen sitten – yhteiskunnan arvot olivat kuitenkin vielä paljon homogeenisempia kuin nykyään, esimerkiksi omissa opiskelijaporukoissani eläminen ja käyttäytyminen oli aika lailla hyvien tapojen mukaista. No, toki edelliseen sukupolveen verrattuna elämä oli paljon vapautuneempaa. Voin kuitenkin sanoa, että mielestäni me olimme ihan eri tavalla suvaitsevaisia kuin nykyisin ollaan.

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on tänään hyvin salliva. Seksuaalinen meno on päätä huimaavaa verrattuna aikaisempaan, ja sukupuoliakin löytyy nykyisin paljon enemmän kuin kaksi. Myös erilaisten uskontojen ja uskomusten kirjo on vähintäänkin monipuolinen, mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja niitä ikiomia ajatuksiaan on kohtuullisen helppoa, maailma ei enää tarkoita Suomea ja Eurooppaa, vaan voit matkustaa lähes minne tahansa lomailemaan tai töitä tekemään. Tämä on mahdollisuuksien maailma! Eikä sittenkään ole.

Jos ja kun joku tahtoo kasvattaa tässä avoimessa ilmapiirissä lapsensa siten, ettei hän saa kuulla sanaa ”Jeesus”, ”halleluja” tai muuta kristillisyyteen viittaavaa, niin hän voi nostaa syytteen sitä oppilaitosta/tahoa vastaan, jossa lapsi on altistunut kristillisyyden vaikutuksille (vaikka vain yhden sanan verran).

Missä on näiden supersuvaitsevaisten nykyajan ihmisten suvaitsevaisuus, kun he kohtaavat kristinuskoon viittaavaa sanastoa/tapahtumia tässä maassa, joka sai ensimmäiset kristilliset vaikutteensa jo 800-1000-luvuilla? Onko joillakin Suomen asukkailla oikeus kieltää toisia tämän maan asukkaita vaalimasta kristinuskon perinteitä ja vain sen takia, ettei se ole heidän oma juttunsa? Kaipaan suvaitsevaisuutta näiltä korvausten vaatijoilta. He elävät varmaankin omasta mielestään liberaalia, ennakkoluulotonta elämää, ja kuitenkin he haluavat pakottaa meidät muut omien ennakkoluulojensa ja mielipiteidensä ja tabujensa taakkojen alle. He haluavat rajoittaa lastensa ja nuortensa elämää – mutta se ei riitä -, sillä he haluavat rajoittaa myös tämän yhteiskunnan toisten asukkaiden elämää.

En halua suostua tähän, enkä haluaisi, että muukaan yhteiskunta suostuu. Mikäli joku ei hyväksy Jeesus-sanaa, hänen ei myöskään tule viettää joulua (= Jeesuksen syntymäjuhla) missään muodossa, eikä joululoman, pääsiäisloman ja vaikkapa juhannuksen tule millään tavoin olla tämän kristillis-kielteisen henkilön elämään kuuluva juttu. Kuitenkin joku sanoo EI Jeesukselle, mutta noukkii rusinat pullasta eli nauttii kaikesta siitä, mitä kristillisyys on maahamme tuonut (esimerkiksi koululaitoksesta, joka tuli Suomeen kirkon mukana).

Olen joutunut elämäni aikana näkemään ja kuulemaan paljon omien arvojeni vastaisia asioita, mutta niinhän se menee: En ole tämän yhteiskunnan ainoa jäsen, vaan yksi miljoonien joukossa, enkä minä yksin halua tai voi määrätä toisten elämää. Sitä paitsi aina on olemassa mahdollisuus, että karsastamani asia osoittautuukin joksikin aivan muuksi, voin oppia uutta ja nolostella aikaisempaa yksipuolista ja virheellistä näkökantaani.

Edessä ihana tulevaisuus

Keskiviikko 27.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Edessä ihana tulevaisuus

Tyttären perhe oli kyläilemässä. Perheen vanhin lapsi, 7- vuotias Nooa, varmisti heti ovella, että tarjoaahan mummo herkkuja, ja saatuaan myöntävän vastauksen hän juoksi pitkän eteisen perimmäiseen huoneeseen. Se huone tunnetaan nimellä ”leikkihuone”, koska siellä kaapit tursuavat kaikenlaisia leluja, joita mummo ei enää jaksa pitää järjestyksessä. Turha vaiva, sillä seuraavat leikkijät penkovat tavarat alas hyllyistä ja nakkelevat myöhemmin takaisin kaappiin. Hyvin leikit sujuvat, mitäpä tuota nipottamaan jostain järjestyksestä.

Nooa rakenteli legoilla, kunnes oli aika siirtyä ”herkkupöytään”. Kaikki maistui hyvältä, mutta äidiltä piti kuitenkin kysyä lupa, josko vielä saisi ottaa jotakin lisää.

Perheen pienimmät alkoivat jo väsyä, ja kun heitä oltiin pukemassa, pääsin juttelemaan Nooan kanssa kaikessa rauhassa. Pojan äiti yritti tulla hakemaan häntä jo laittamaan ulkovaatteet päälle, mutta tämä vastasi, että hän juttelee mummeliinin kanssa nyt kaikessa rauhassa.

Minulle selvisi monta asiaa. Kysyin, mitä tämä 7- vuotias alkaa sitten tulevaisuudessa tehdä töikseen. Vastaus oli selvä ja nopea: Hänestä tulee opettaja ja kalastaja (kuten isäkin on). Ilahduin kovasti tuosta opettaja- suunnitelmasta ja laskeskelin, että Nooa saattaa olla joskus tulevaisuudessa jo viidennen polven opettaja tässä meidän sukuhaarassa, olisihan se hienoa! Minä sanoinkin, että hänestä tulisi varmasti hyvä opettaja, poika kun on niin ystävällinen, huomaavainen pienempää siskoaan ja veljeään kohtaan – ja teräväpäinen. Ihana tulevaisuudensuunnitelma! Tässä vaiheessa en edes halua ajatella sitä, millaiseksi koulumaailma (=yhteiskunta) on nyt ja sitten joskus mennyt. Ei, ei, kaikki kääntyy parhain päin!

1- luokkalaisen pikkupojan mielestä kaikki muu oli koulussa kivaa paitsi musa ja enkku. Huomasin kuitenkin, että lapsi oli ehtinyt oppia englanninkielisiä sanoja ja sanontoja vaikka kuinka paljon jo muutamassa kuukaudessa. Hienoa, kun kielikylpy aloitetaan niin varhain! Musaa en kommentoinut ollenkaan, eiväthän kaikki kouluaineet voi olla yhtä kivoja, kunhan nyt jotakin innostavaa löytyy. Ja kuinka kaveripiiri onkaan kasvanut syksyn mittaan!

Lopulta Nooa ilmoitti, että hän muuttaa meille asumaan. Minä ilahduin kovasti ja sanoin, että yksi huone on ihan sitä varten (siellä on yksi lapsenlapsi jo talostellut aikoinaan puolentoista vuoden ajan). Tuumasin kuitenkin, että hänen on käveltävä yksin kouluun, mutta koulu on onneksi lähellä, ja mummo voi saattaa ensimmäisinä aamuina.

Siinä vaiheessa pojan äiti tuli jo hoputtamaan kotiin lähtöä, eikä ilahtunut ollenkaan muuttosuunnitelmista. Poika tuumasi siihen, että ainakin hän voisi tulla yökylään. Se jäi harkittavaksi.

Olen nyt mietiskellyt muutaman päivän pienen, tyytyväisen pojan maailmaa. Kuinka paljon kaikkea hyvää onkaan edessäpäin. Elämä täyttyy suunnitelmista, toiveista ja unelmista, ja ne kaikki ovat myönteisiä, ja huolet ovat niin pieniä vielä tässä vaiheessa, että niihinkin ratkaisu löytyy isän tai äidin luota.

Kyllä, minunkin – ja sinun – elämä on ollut joskus tuollaista, iloista, ei turhia murehtimisia, ja se johtui varmasti suurelta osin siitä, että lapselle tulevaisuus tarkoittaa seuraavaa tuntia, huomista, ehkä ensi viikkoa. Ei täydy ajatella kuukausien, jopa vuosien päähän, surra sitä, millainen maailma meillä on sitten edessämme, onko elämässämme enää mitään syytä iloon, tyytyväisyyteen, jopa nauruun.

Aikuistuminen ja vanheneminen on rankkaa, jos ja kun kaikesta pitää huolehtia etukäteen, kun mitään ei voi jättää huomioimatta, varalta murehtimatta.

Rooman keisari Marcus Aurelius eli ja hallitsi vuosina 121-180 j.Kr. Kerrotaan, että hän oli viisas, vahva ja jalo aikana, jota hallitsivat rutto ja sodat. ”Elämämme on sellaista, joksi ajatuksemme sen tekevät”, oli tämä keisari sanonut aikoinaan. Syvä viisaus, jota kannattaa pohtia.

Peace and love, pliiiis!

Sunnuntai 10.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Peace and love, pliiiiiiis!

Minua niin ärsyttää, ja olen huomannut, että muutamaa miljoonaa muutakin suomalaista ärsyttää. Miksikö? No, ensiksikin on se Hämeenlinnan-juttu, jossa siis vanhemmat – ei kun lapsi – saivat 1500 euroa korvausta, koska koululainen oli joutunut altistumaan Jeesus-sanalle. Eikä tässä kaikki: Viikonlopun aikana lehdissä uutisoitiin siitä, kuinka Suomalaisen barokkiorkesterin ja Helsingin kamarikuoron koulukonsertti peruttiin rehtorin päätöksellä. Konsertissa oli tarkoitus esittää osia Händelin kuuluisasta Messias- oratoriosta, joka perustuu Raamatun teksteihin. Onnekseni moni kansanedustaja sekä opetusministeri ovat ihmetelleet ja kommentoineet moista ylilyöntiä – tai ylivarovaisuutta. Totuushan on se, että Suomen, Euroopan ja maailman historia perustuu uskontoon, olipa se sitten kristinusko tai jokin muu uskonto. Nytkö siis aletaan karsia joka jutusta pois juuri se uskonnollinen hui- elementti? Että jotkut jaksaa. Unohdetaan koko sivistys, kulttuuri ja uskonto. Sehän se meille hyvää tekee.

Ja sitten on ne uudet ruoka-ainesuositukset. Kyllä minä kaipaan sitä vanhaa kunnon ruoka-aineympyrää, joka ei aiheuttanut minkäänlaista ahdistusta. Mutta mietipä seuraavaa: 35- vuotias, 100 kiloa painava 180 cm pitkä mies syö vaadittavat 800 g kasviksia päivässä ja saman tekee 70-vuotias 60 kiloa painava 160 cm pitkä nainen. Siis ihan hullua! Naisen maha on turvoksissa ja ähkyksissä, eikä sinne mahdu enää mitään (vaikka odotettavissa on pian tyhjentävä ripuli). Nuori mies istahtaa ruokapöytään ja alkaa lappaa lautaselleen kaikkea hyväksyttyä, eikä toki pane leikkelettä leivän päälle vaan vaikkapa sinne perunoiden viereen. Ei jaksa. On tämä niin…

Etäännytän itseni näistä maallisista hömpötyksistä ja mitättömistä asioista ja paneudun luostarisääntöjen ja terveen elämän pariin. Kristitty lääkäri Ibn Butlan (noin 1000-1066) julkaisi ”Regimina sanitatis” nimisen ohjeistuksen terveellisen elämän peruspilareista.

- Syvään hengittäminen

- Ruuan ja juoman oikea käyttö

- Liikunnan ja levon tasapaino

- Kehon suojaaminen liialliselta unelta ja unen puutteelta

- Nesteytyksen ja erittämisen tasapaino

- Oman persoonan kehittäminen suhtautumalla maltillisesti ilon, suuttumuksen, tyrmistyksen ja pelon tunteisiin (!)

Jos yllä olevat neuvot ovat liian monimutkaisia, niin laitan tähän vielä isä Johannes Pauschin (1949 -) tiivistelmän (luostari)elämän viidestä peruspilarista:

- Luonto ja luonnon kokeminen (tähän kuuluu luonnonmukainen lääkitys)

- Liikunta (Pausch korostaa liikunnan ja levon tasapainoa)

- Yhdessä neuvotteleminen ja oppiminen

- Terapia ja hoito

- Sopiva asuminen ja ympäristö

Nyt hengitän syvään muutaman kerran, menen juomaan inkivääriteetä (flunssainen olo) ja laitan saunan lämpiämään. Kyllä tämä taas tästä.

Vaadin korvauksia - kauppojen tuotteet ja mainokset altistavat minut tahtomattani kelttiläiselle uskonnolle

Lauantai 2.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Vaadin korvauksia – kauppojen tuotteet ja mainokset altistavat minut tahtomattani kelttiläiselle uskonnolle

Viime päivien uutinen kertoo, että Hämeenlinnan kaupunki maksaa korvauksia lapselle, joka joutui yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan mukaan osallistumaan tahtomattaan koulussa uskonnon harjoittamiseen. Eräässä koulussa oli järjestetty konsertti, jonka sisällöstä ei ilmeisesti ollut ennakkoon tarkkaa tietoa. Koulun rehtori oli luullut, ettei konsertti olisi tunnustuksellinen ja näin sopisi kaikille oppilaille. Tilaisuudessa esitettiin kuitenkin uskonnollisia lauluja, ja vasta silloin oli selvinnyt, että kyseessä olikin hengellinen konsertti.

8-vuotiaan lapsen vanhemmat olivat valittaneet asiasta yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnalle, sillä oppilaille ei oltu järjestetty muuta toimintaa kyseiselle ajalle. Lautakunta piti asiaa syrjintätapauksena, ja on tuominnut Hämeenlinnan kaupungin maksamaan 1500 euroa syrjinnästä kärsineelle lapselle. Toivon, että kyseinen rahasumma rauhoittaa vanhempia ja varsinkin syrjinnän kohteeksi joutunutta koululaista, joka on joutunut kuuntelemaan Jeesus-lauluja.

Elämme maallistuneessa, monimuotoisessa yhteiskunnassa, mutta kuitenkin yhä ja edelleen 62,8 % suomalaisista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Jäseniä kirkolla on noin 3,5 miljoonaa, ja se on neljänneksi suurin luterilainen kirkkokunta Euroopassa. Suomen kansankirkolla on noin 700 kirkkorakennusta, ja uskon, että suurin osa Suomessa asuvista ihmisistä on kuullut kirkonkellojen soivan ja ilmoittavan jumalanpalvelusten tai muiden hengellisten tilaisuuksien alkamisesta.

Kristinusko on tuonut yhteiskuntaamme monia vuotuisia juhlia kuten joulu, pääsiäinen ja juhannus, ja ne näkyvät kaikkialla ja vaikuttavat esimerkiksi työelämään. Kukaan Suomessa asuva ei pääse pakoon kristillisyyden mukanaan tuomia tapoja, ja sen vuoksi mielestäni olisi luonnollista hyväksyä ne yhteiskuntaamme kuuluvina asioina. Kristittyjen juhliin (esimerkiksi joulu) ei tarvitse osallistua, mutta on hyvä ymmärtää, miksi ja miten sitä vietetään. En jaksa uskoa, että esimerkiksi tämä 8-vuotias lapsi, joka vastoin hänen vanhempiensa tahtoa vietiin hengelliseen konserttiin, kuuli elämänsä ensimmäisen kerran sanan ”Jeesus”. Enkä myöskään jaksa uskoa, ettei hän enää koskaan kuulisi tai kohtaisi mitään kristilliseen elämäntapaan liittyviä asioita Suomessa asuessaan.

Kansanedustaja Päivi Räsänen on ihmetellyt 1500:n euron korvauksen maksamista. Ehkäpä juuri siksi hän on ottanut kantaa halloweenin yleistyvään viettoon kouluissa ja päiväkodeissa. Räsäsen mukaan halloweenin juhliminen sisältää pelottavia ja ahdistavia aineksia, ja hän kertoo saaneensa lasten vanhemmilta ja opettajilta viestejä, joissa kerrotaan lapsen halunneen jäädä kotiin, koska kouluun tai päiväkotiin meno pelottaa kyseisen teeman vuoksi. Räsänen jätti perjantaina kysymyksen aiheesta hallitukselle:” Miten hallitus aikoo ehkäistä kouluissa ja päiväkodeissa vakiintuneen halloween- juhlinnan aiheuttamia haittoja lapsille? Voitaisiinko päiväkoteja ja kouluja ohjeistaa viettämään sadonkorjuun tai pyhäinpäivän aikaista juhlaa niin, että kaikki oppilaat voisivat osallistua niihin hyvillä mielin?”

Räsänen pohtii, että muuttamalla juhlan suomalaisempaan muotoon lapset oppisivat arvostamaan kotimaista maataloutta, ja että juhlinnan toisenlainen painopiste toisi näin esiin oman maamme perinteitä.

Kristittyjä arvoja kannattavat suomalaiset joutuvat näkemään, kokemaan ja mukautumaan moniin sellaisiin asioihin ja tapoihin, jotka tuntuvat oudoilta, suorastaan vääriltä. Suuri enemmistö vaikenee kuitenkin kohteliaasti, mukautuu ja ajattelee, ettei tässä muutakaan voi. Samanlaista mukautumista odottaisin myös niiltä vähemmistöön kuuluvilta Suomen asukkailta, jotka kohtaavat omien arvojensa vastaisia asioita. Vieraita tapoja ei kenenkään tarvitse omaksua haluamattaan, mutta monimuotoisen yhteiskunnan asukkaina meidän tulee sopeutua siihen, että kanssaihmisemme haluavat uskoa, juhlia ja elää eri tavalla kuin me itse.

Ahdistunut suomalainen vuonna 1924 ja 2024

Lauantai 26.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Ahdistunut suomalainen vuonna 1924 ja 2024

Tilastojen mukaan nykyisin joka kymmenes suomalainen syö masennuslääkkeitä, ja yleinen sairauslomalle jäämisen syy työikäisten joukossa on masennus. Varsinkin nuoret masentuvat yhä enemmän, ja 60% alle 35- vuotiaiden sairauspoissaoloista johtuu mielenterveyden ongelmista.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Ari Väänäsen mukaan muutokset työelämässä, yksilökeskeisyyden leviäminen ja ”elämän kaikkinainen psykologisoituminen” ovat johtaneet siihen, että mielenterveydestä ja siihen liittyvistä ongelmista on tullut suuri huolenaihe.

Millainen tilanne oli Suomessa sata vuotta sitten? Maamme oli juuri itsenäistynyt, ja kohta sen jälkeen oli puhjennut sisällissota. Yhteiskunnan kahtiajako tuntui vielä pitkään sodan loputtua, elintaso oli vaatimaton, voidaan sanoa jopa, että Suomi oli taloudellisesti köyhä maa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sähkö, juokseva vesi ja sisävessat olivat harvinaisia etenkin syrjäisemmillä seuduilla. Monet nuoret kärsivät erilaisista sairauksista kuten tuberkuloosista. Terveydenhuollon palvelut olivat hyvin puutteellisia, mikä puolestaan lisäsi sairastumisien ja kuolleisuuden määrää. Perheissä oli paljon lapsia, ja sen ohella lapsikuolleisuus oli suuri. Vaikka kansakoulut olivat lisääntyneet, niin kouluun pääseminen oli yhä rajallista etenkin maaseudulla. Paikoittain suomalaisperheissä nähtiin nälkää.

Edellä mainitut seikat antavat ankean kuvan niistä olosuhteista, joissa suomalainen nuoriso kuten myös aikuiset elivät sata vuotta sitten. Masentavaa, eikö? Vai oliko sittenkään? Tuohon aikaan töihin oli ryhdyttävä heti, kun se suinkin oli mahdollista – näin eritoten maaseudulla. Hyvin usein lapset ja nuoret kantoivat vastuun perheen elannosta. Tämä johti luonnollisesti myös siihen, että vapaa-aikaa oli vähän, eikä henkisestä hyvinvoinnista tuohon aikaan puhuttu niin kuin nykyisin. Tiivistetysti voidaan sanoa, että nuoren oli autettava perhettään ja yritettävä samanaikaisesti selviytyä omassa elämässään yhteiskunnassa, jonka arvoja olivat koti, uskonto ja isänmaa. Harva oli siinä asemassa, että häneltä olisi kysytty: ”Mitä sinä itse haluat? Mitä mieltä olet elämästäsi? Miltä sinusta tuntuu?” Ehkä voisi sanoa, että sadan vuoden takaisessa yhteiskunnassa ihminen ei niinkään ollut yksilö vaan yhteisönsä ja perheensä jäsen.

Nykysuomalainen elää ulkonaisesti loistavissa olosuhteissa, jos niitä vertaa sadan vuoden takaisiin. On olemassa oppivelvollisuus, lähes ilmainen terveydenhuolto, on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan asioihin, keneltäkään ei puutu ruokaa, on uskonnonvapaus, mielipidevapaus, vapaus tehdä mitä huvittaa, kunhan pysyy jotakuinkin lain puitteissa, kukaan ei pakota, kukaan ei velvoita, kukaan ei… Ja se ahdistaa.

Tuntuisiko lapsesta ja nuoresta helpommalta, jos hänelle asetettaisiin selkeät rajat? ”Tämä on luvallista, noin et voi tehdä, tämä kuuluu sinun tehtäviisi, tästä olet vastuussa. ” Miltä nuoresta mahtaa tuntua, jos hänelle sanotaan, että tee mitä tahdot, meillä ei uskota sääntöihin, sinä osaat itse päättää… Kivalta? Varmasti ainakin jonkin aikaa. Kuinka vanhanaikaiselta kuulostaakaan, jos muistutan eräästä ennen muodissa olleesta sanaparista: rakkaus ja rajat. Rajojen asettaminen, niistä kiinni pitäminen, nuoren tukeminen, se kaikki on rakkautta. Ei se, että nuori jätetään tuuliajolle.

Luin artikkelin eräästä entisestä poliitikosta. Hänellä on poika, jolle oli annettu ainoastaan yksi määräys: Ei saa kuolla (eli saattaa itseään vaaralliseen tilanteeseen). Kun ei ole ruoka-aikoja, nukkuma-aikoja, koulupakkoa, mitään velvollisuuksia, niin se on jo täyttä vapautta. Rajat saattavat toisinaan ahdistaa ja tympäistä, mutta ne tuovat turvaa ja tietoisuuden siitä, että joku välittää.

Vapaan kasvatuksen aikoinaan kokenut poliitikko Mikael Jungner sanoo eräässä haastattelussa:”Minusta lapsi tarvitsee rutiineja. Ilman niitä tulee turvaton olo.”

Hyvinvointiyhteiskuntamme ansaitsee paljon kiitosta, mutta joissakin asioissa on menty väärään suuntaan. Yksilön vapaus ja lähes kaiken luvallisuus, joka hipoo välinpitämättömyyttä, ei ole kenellekään hyväksi – ei nuorelle eikä vanhemmalle.

Miksi sinun ja minun pitää lukea

Maanantai 21.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Miksi minun ja sinun pitää lukea

Viime viikolla sain olla mukana kahdessa lukemiseen liittyvässä tapahtumassa. Keskiviikkona vierailin pyynnöstä Värtön päiväkodissa. Siellä oli menossa lukemisen superviikko (tai jotain sinne päin), ja minut oli pyydetty vierailevaksi tähdeksi lukemaan runokirjaani ”Kissa maalasi taulua”. Kyseisen kirjan runot ja kuvitus ovat viiden sukupolven aikaansaannoksia, ja sen kanssa oli helppo mennä lasten eteen. Ryhmien ikähaarukka vaihteli 1-vuotiaista 6-vuotiaisiin, ja kaikki lapset olivat ihanasti asiassa mukana. Elämäni parhaimman palautteen sain, kun 3-vuotias tyttö oli sanonut ohjaajalleen minun poistuttua:”Luulen, että se oli oikea prinsessa.” Kannatti mennä.

Pitää vielä mainita, että pieni poika kysäisi:”Kuinka vanha sinä olet?” Vastasin, että muistaakseni 32 vuotta. Hän kertoi ylpeänä olevansa kuusi. Hieno juttu!

Viikonlopun vietin Oulun kirjamessuilla tiskin takan Lapin kirjallisuusseuran jäsenenä omia teoksiani esitellen. Paljon en paikastani päässyt poistumaan, mutta sen verran kuitenkin, että saatoin todeta messujen varmasti ylittäneen kävijämäärältään kaikki ennakko-odotukset. Hienoa, kun suuret ponnistukset palkittiin tällä tavalla, ja oli mukava kuulla, että ensi vuoden tapahtumaa ollaan jo kovasti suunnittelemassa.

Miksi pitää lukea, kun voi kuunnelle ja katsella? Miksi ihmeessä vaivautua, kun helpommallakin pääsee? Tutkimuksia lukemisen hyödyllisyydestä löytyy valtavasti. Kun ajatellaan ensiksikin lapsia ja nuoria, niin lukemisen hyvää tekevät vaikutukset ovat aivan ilmeiset. Lukeminen lisää sanavarastoa ja uusien sanojen ymmärtämistä. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten lukija pystyy ilmaisemaan itseään. Lukeminen vaatii ja kasvattaa keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta, joita molempia asioita yhtä hyvin lapset ja nuoret kuin me vanhemmatkin tarvitsemme. Myös muistitoiminnot vahvistuvat, sillä lukeminen vahvistaa juuri niitä aivojen osa-alueita, jotka liittyvät muistamiseen ja tiedon käsittelyyn.

Tutkimusten mukaan monet eri hermoverkot vahvistuvat aivoissa lukemisen aikana. Aivojen eri osat työskentelevät yhdessä kääntäessään kirjainmerkit ja sanat ajatuksissamme merkityksellisiksi tunteiksi, ideoiksi ja kuviksi. Tämä prosessi parantaa aivojen neuroplastisuutta eli muovautuvuutta.

Erinäisten tutkimustulosten mukaan lukeminen voi hidastaa kognitiivista rappeutumista ja vähentää muistisairauksien riskiä.

Yhdysvalloissa tehtiin tutkimus, johon osallistui 3635 henkilöä. Kahdentoista vuoden tutkimusjakson jälkeen voitiin todeta, että innokkaat lukijat elivät keskimäärin 23 kuukautta eli lähes kaksi vuotta kauemmin kuin henkilöt, jotka eivät lukemista harrastaneet.

Todennettujen fyysisten hyötyjen lisäksi lukeminen tekee hyvää myös psyykelle. Edelleen tutkimustuloksia siteeratakseni jo kuuden minuutin lukuhetki voi laskea stressitasoja merkitsevästi, koska se rentouttaa lihaksia ja laskee sydämen sykettä.

Tutkimuksia löytyy lähes joka maasta ja maanosasta, ja niiden tulokset ovat aina yhdensuuntaiset: Lukeminen on kehittävää, parantavaa ja rentouttavaa sekä keholle että mielelle. Koska näin on, meidän tulisi käyttää tätä tietoa hyväksemme. Ihan turha tässä on mainita sana ”päättäjät”, koska sieltä päin ei kannata odottaa minkäänlaisia tähän asiaan liittyviä kehityssuunnitelmia. Lukemiseen kannustaminen (lue: patistaminen) tapahtuu ruohonjuuritasolla eli kodeissa, varhaiskasvatuksen ja koulun piirissä. Toinen kysymys onkin sitten, miten saada nuoret irrotettua luurista.