Tervetuloa Eevan taidenäyttelyyn!

Maanantai 30.3.2020 - Pirkko Jurvelin

TERVETULOA EEVA SALMENSUUN TAIDENÄYTTELYYN!

Eeva Salmensuu on taiteilijaystäväni, joka asuu puolet vuodesta Fuengirolassa. Espanjan aurinko ja lämpö näkyvät hänen maalauksissaan, joita on ollut esillä niin Fuengirolassa kuin täällä Suomessakin. Eevan taiteeseen pääsee Suomessa tutustumaan hänen kauniissa talossaan, jonka yläkerrassa toimii jatkuva taidenäyttely: Eevan Taideullakko, Valkamantie 16, Padasjoki kk. Voit sopia etukäteen tapaamisesta tai vaikkapa maalauksen ostamisesta: +358405482301.

1.jpg

2.jpg

3.jpg

4.jpg

5.jpg

6.jpg

7.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Eeva Salmensuu, taidenäyttely

Ajantappohommia

Keskiviikko 25.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Ajantappohommia

Joko olette pesseet keittiönkaapit? Myös sen alakaapin, jossa pidetään roskasäiliötä? Hyvä. Miten on sitten vaatekaappien laita? Ai, että vielä vaiheessa? Niin minullakin. Eilen ostin supertehokkaan pesuaineen, ja tänään suihkukaapin seinät saavat kyytiä. Ajattelin, että paras pesuväline saattaisi olla tavallinen astianpesuharja. Onko teillä kokemuksia muista välineistä? - Kun tuttavani kertoi, että hän on vihdoin ja viimein alkanut tehdä kuvakirjoja niistä sadoista ja sadoista valokuvista, joita hän on koonnut erilaisiin tiedostoihin, minullakin alkoi hiljalleen herätä ajatus mahdollisuudesta, joka odotti minua kirjahyllyssä. Sitä paitsi kuvien parissa puuhastelu on mukavaa ja myös hyödyllistä jälkipolviakin ajatellen.

Sain joululahjaksi täytettävän kirjan, jonka nimi on ”Äiti, kerro minulle”. Yli sata viisikymmentä tyhjää, suurta sivua, osin otsikoituna. Vilkaisin kerran ja survoin sen nopeasti kirjahyllyyni. Tuohon en koskisi ikinä! Aivan hirveä homma, eikä ajatus muutenkaan kiinnostanut. Kuultuani tuttavani valokuvakirjoista, suostuin katsomaan lahjakirjaani etäältä. Siinä se seisoi hyllyssäni tanakasti vaaleanpunaisena ähöttäen, ei mitenkään vaatimattoman, vaan suorastaan komentavan oloisena. Hyvä on, hyvä on. Selailin osastojen otsikoita enkä vieläkään innostunut, mutta laimea kiinnostus heräsi. Näin koronaviruksen riehuessa myös eläkeläisellä on aikaa enemmän kuin ennen. Isäni harrasti valokuvausta, ja minulla on hänen tekemiään kuvakansioita ja irtokuvia, joista en ole halunnut luopua. Isä tallensi myös kirjeitäni, lehtileikkeitä, koulutodistuksia… Materiaalia löytyisi mukavasti, ja kun kotona on myös kopiokone, saattaisin hyödyntää omia painettuja päiväkirjamerkintöjäni. Hei, tästähän tulisi mahtavaa! Innostuin tosissani kirjoittamaan, monistamaan, liimaamaan, niittaamaan. Nyt olen päässyt ”Kouluikä ja nuoruus” otsikon kohdalle. Mikäpä siinä. Kouluajoista on kiva kertoa, mutta en mitenkään keksi opettajaa, ”jota inhosit”. Aika ikävä ilmaus kaiken kaikkiaan. Oli kyllä opettaja, jota pelkäsin, koska hän oli totinen ja tiukka.

Selailin kirjaa eteenpäin, ja huomasin otsikon ”Rakkaus ja äitiys”. Aha, no niin. Mitä ihmettä? Minun pitäisi vastata seuraaviin kysymyksiin:

-Kuka oli ensirakkautesi?

- Missä ja milloin rakastuit ensimmäisen kerran?

- Keneltä sait ensimmäisen suudelman? Miltä se tuntui?

- Kuka oli ensimmäinen suuri rakkautesi?

- Onko sydämesi särkynyt?

Ja niin edelleen, loputtomiin. Siis mikä ihmeen Hymy-lehden artikkeli minun pitäisi kirjoittaa? Paljastaa kaikki juttuni lapsilleni? Ei tule kauppoja! Laitoin lapsilleni WhatsUpilla kuvia kysymyksistä ja ilmoitin, että peitän ne valokuvilla tai tarroilla. Sain kiivasta vastustusta osakseni, koska nämä kysymykset olivat kuulemma juuri niitä nice to know-juttuja. Olkoon vaan, mutta jotain rajaa sentään. Kun minun rakkauselämäni oli ruodittu, niin kirjan kokoaja siirtyi lapseni (siis minulla oli oletettavasti yksi lapsi?) romanttiseen elämään. Minun olisi pitänyt kirjoittaa, muistanko lapseni ensi rakkauden, millainen lapsukaiseni oli rakastuneena, vaihteliko se eri kerroilla (!) jne. Siis kirjoitinko minä muistelmia muistisairaalle lapselleni? Karsin minua vaivanneet ongelmat (ja sivut) reippaalla kädellä poistamalla saksilla teoksesta noin parikymmentä sivua. Jäljet peitin niin hienosti, ettei kukaan arvaa, mitä olen tehnyt. Rauhoittuneena pääsin jappasemaan edelleen koulusta, työelämästä ja lapsiperheen arjesta.

Olin aika tympeissäni kirjan tekijälle, ja rupesin googlettelemaan häntä. Aha, hollantilainen nainen, joka oli keksinyt ajatuksen kirjasta siinä vaiheessa, kun hänen äitinsä oli ollut kuolemansairas. Hän ei halunnut, että äidin mukana menisivät myös kaikki hänen muistonsa. Ihan hyvä ajatus, vaikkakin kamala riesa kirjan täyttäjälle. Elma van Vliet on sittemmin kehitellyt samantyyppisiä kirjoja isälle, mummolle, vaarille ja ties kenelle. Jotenkin minusta tuntuu, että minun ja Elman ajatusmaailmat eivät kohtaa, tai sitten minä olen liian vanha täyttämään tällaista kirjaa. Kyllähän tässä aika kuluu mukavasti, ei siinä mitään. Seuraavaksi ohjelmassa on sitten suihkukaapin siivous. Se on varmasti tämän päivän jännittävin asia, sillä minulla ei ole aavistustakaan, kuinka hyvin vasta hankittu puhdistusaine toimii. Tuskin maltan odottaa! Jossakin vaiheessa täytyy käydä kaupassa. Vessapaperia ei tarvitse ostaa, mutta ainahan jääkaapista jotain puuttuu. Iltapäivällä on virtuaalijumppa suoraan salilta, jossa käyn (hieno palvelu!), ja sitten… sitten minä… Tänään ei tarvitse laittaa ruokaa, sillä päätimme hakea valmista. Ai, niin, menen hakemaan ruuan kävelemällä oikein ison mutkan kautta. Sitten...sitten...täyttelen sitä kirjaa ja espanjaakin pitäisi opiskella. Näin minulla menee. Mites teillä?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: karanteeni, ajankulu, siivous

Terveisiä karanteenista Espanjasta ja Suomesta

Sunnuntai 22.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Terveisiä karanteenista Espanjasta ja Suomesta

Hyvä ystäväni asuu vakituisesti Espanjassa, Fuengirolassa. Hän soitti yhtenä iltana puhelun, jonka pituudesta jo pystyin aistimaan sen, että ihmiskontakteista oli ollut puutetta.

- Parvekkeen ovelta eteisen seinään on kolmetoista askelta. Panen musiikin soimaan ja kävelen edestakaisin. Välillä nostelen polvia korkealle ja heiluttelen käsiäni.

Huh! Silloin ajattelin, että itse voisin kyllä selvitä jonkun aikaa ilman ihmiskontakteja, mutta se, etten pääsisi liikkumaan, etten saisi mennä ulos, se olisi tyrmäävää. Ystäväni kertoi edelleen käyneensä kaupassa kerran, nuoremmat tuttavat huolehtivat muutoin apteekki- ja ruokaostokset.

- Tänään päätin pitää taukoa uutisista. En lue, enkä kuuntele mitään tietoja ulkomaailmasta. Rupeaa ahdistamaan, kun koko ajan rummutetaan samaa asiaa. Ja minusta on tullut varsinainen naapurikyttä. Istun parvekkeella ja vahdin ympäristöä. Ei silti, että siinä olisi mitään vahtimista, kun juuri ketään ei liiku. Vastapäinen pikkukauppa tekee kuolemaa. Asiakkaita on todella vähän, taitavat makkarat pilaantua tiskeihin.

- Kaikkein vaikein asia espanjalaisille on nyt pääsiäiskulkueiden peruminen. Pääsiäinenhän on espanjalaisille yhtä suuri juhla kuin joulu suomalaisille. Nyt vuoden suurin juhla on peruttu!

Nyökkäilin puhelimeen. Olen joskus ollut Espanjassa pääsiäisen aikaan, ja se oli ihan huikea elämys. Kävimme juuri tämän ystävän kanssa katsomassa raamatun kertomukseen perustuvaa pääsiäisnäytelmää, jonka koko kylä valmistaa yhdessä kerran vuodessa. Näytöksiä on useita, ja ihmisiä paikalla valtavasti. Ja sitten ne pääsiäiskulkueet! Olen monesti ajatellut, että minun pitäisi saada kokea pääsiäinen Espanjassa vielä joskus uudelleen.

Kun toinen Fuengirolassa asuva iäkäs ystäväni ei heti vastannut viestiini, soitin hänelle huolestuneena. Kaikki oli kuitenkin hyvin. Hän oli alkanut harjoitella porrastreeniä omassa asunnossaan, joka on kaksikerroksinen rivitalo. Tiedän, että tuo portaikko on jyrkkä, joten kyllä niiden kiipeäminen urheilusuorituksesta käy. Tämä ystäväni tunnusti kyllä käyneensä yhden kerran salaa lenkillä rannalla. Poliisia varten hän oli ottanut mukaan kauppakassin, mutta alibille ei kuitenkaan ollut käyttöä.

- Oli niin ihanaa, kun sai kävellä rannalla! hän huokasi.

Opiskelukaverini palasi Teneriffalta viime maanantaina. Loma oli ollut aurinkoinen ja kaikin puolin onnistunut, pienoinen mahalasku oli sitten kahden viikon karanteeni, joka sitä seurasi. Ystäväni ei mennyt kotiinsa, jossa iäkäs aviomies odotteli, vaan jäi tyttärensä perheen luokse. He olivat olleet yhdessä matkalla ja aikoivat kärsiä myös karanteeniajan yhdessä. Perheen lapsilla oli onnea, sillä mummo on ammatiltaan opettaja, ja kotikoulutoiminta aloitettiin heti ja pontevasti. Koululta tulee toki ohjeet, mutta karanteenikaveri auttaa ja valvoo. ”Minä pidän koulua neljä tuntia joka päivä”, ilmoitti ystäväni. Minua hymyilytti ja ajattelin, että lapset eivät ainakaan tässä tapauksessa pääsisi liian vähällä.

Kuulin eilen, että lapsenlapseni, nuori opiskelijatyttö, on laittanut itsensä karanteeniin. Hänellä on ollut flunssan oireita jo viikon verran, köhää, nuhaa, pientä lämpöilyä. Ei kuulosta kovin pahalta, mutta tyttö oli ilmoittanut sulkeutuvansa asuntoonsa. Äiti toimitti ruokaostokset oven ulkopuolelle.

- Kamalaa! Miten ihmeessä hän jaksaa olla kaksi viikkoa pienessä opiskelija-asunnossa yksin! minä kauhistelin.

- Voi, hän nauttii tilanteesta, lapsen äiti sanoi. - Kerrankin hän saa olla kaikessa rauhassa ihan yksikseen ilman ulkomaailman paineita.

No, mikäpä siinä sitten. Huumori on aina ollut yksi tapa käsitellä hankalia asioita. Eräältä sivustolta netistä löysin tekstin:”Nyt sinulla on valtaa. Ensimmäistä kertaa voit osallistua ihmiskunnan pelastamiseen makaamalla kotona sohvalla. Älä mokaa tätäkin!” - Pitääpä palata sohvalle perusasentoon.

P.s. Luin juuri, että Espanjan hallitus on päättänyt jatkaa karanteeniaikaa 15 vuorokautta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koronavirus, karanteeni,

11.maaliskuuta vuonna 2020

Keskiviikko 18.3.2020 - Pirkko Jurvelin

11. PÄIVÄ MAALISKUUTA , Irene Vella

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020,

kadut olivat tyhjät, kaupat olivat kiinni,

ihmiset eivät menneet enää ulos.

Mutta kevät ei tiennyt siitä mitään.

Ja kukinnot jatkoivat kehittymistään

Ja aurinko paistoi edelleen.

Ja pääskyset palasivat.

Ja taivas värjäytyi vaaleanpunaiseksi ja siniseksi.

Aamuisin vaivattiin leipätaikina ja leivottiin munkkeja.

Pimeä laskeutui yhä myöhemmin ja aamuisin

valo tuli varhain suljettujen ikkunoiden läpi.

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020,

nuoriso opiskeli verkossa,

ja iltapäivisin oli ihan pakko pelata korttia.

Se oli vuosi, jolloin ulos saattoi mennä vain ostoksille.

Lyhyen ajan kuluttua suljettiin kaikki, jopa virastot.

Armeija alkoi valvoa ulkona liikkumista ja rajoja,

koska sairaaloissa ei ollut enää tilaa kaikille,

ja ihmiset sairastuivat.

Mutta kevät ei tiennyt sitä, ja nuput jatkoivat aukeamistaan.

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020.

Kaikki joutuivat pakkokaranteeniin: isovanhemmat,

perheet, jopa nuoret.

Nyt pelosta tuli todellisuutta,

ja kaikki päivät tuntuivat samanlaisilta.

Mutta kevät ei tiennyt sitä, ja ruusut kukkivat jälleen.

Ihminen löysi uudestaan yhdessä syömisen ilon,

ja sen ilon, että voi antaa mielikuvituksen laukata kirjoittaessa

ja kuvitella rajattomasti lukiessa.

Oli sellaisia, jotka oppivat uuden kielen,

ja toisia, jotka alkoivat opiskella,

ja niitä, jotka tekivät viimeisen tentin, joka puuttui heidän tutkinnostaan.

Oli ihmisiä, jotka ymmärsivät rakastavansa ihan oikeasti

arjen olosuhteista huolimatta.

Oli niitä, jotka eivät enää hyväksyneet epävarmuutta

ja niitä, jotka sulkivat liikkeensä ja avasivat pienen ravintolan

vain kahdeksalle hengelle.

Oli niitä, jotka jättivät tyttöystävänsä huutaakseen julki rakkauttaan

parhaimpaan kaveriinsa.

Oli niitä, joista tulisi lääkäreitä, jotta he voisivat auttaa jokaista tulevaisuudessa.

Se oli vuosi, jolloin ihminen ymmärsi terveyden ja todellisen rakkauden merkityksen.

Vuosi, jolloin maailma näytti pysähtyvän paikoilleen,

ja teollisuus romahti.

Mutta kevät ei tiennyt tästä mitään, ja kukat muuttuivat hedelmiksi.

JA SITTEN TULI VAPAUTUKSEN PÄIVÄ.

Me olimme television ääressä, ja pääministeri julisti kaikissa vastaanottimissa, että poikkeustila

oli ohi,

ja että virus oli hävinnyt,

ja että ihmiset olivat yhdessä voittaneet.

Ja me ryntäsimme kaduille kyyneleet silmissä

ilman maskeja ja hansikkaita ja syleilimme naapureitamme

ihan kuin he olisivat läheisiämme.

Ja sitten, lopulta, tuli kesä,

koska kevät ei ollut tiennyt mitään tästä kaikesta,

koska se oli ollut läsnä kaikesta huolimatta, kaikesta huolimatta,

huolimatta viruksesta, pelosta, kuolemasta,

koska kevät ei sitä tiennyt,

ja koska se oli opettanut kaikille elämän voiman.

(Olen suomentanut runon saksankielisestä käännöksestä.)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koronavirus, Irene Vella, runo

"Oi, katso, mikä aamu..."

Sunnuntai 15.3.2020 - Pirkko Jurvelin

”Oi katso, mikä aamu…”

Olin Los Bolichesin kirkossa Fuengirolassa. Jumalanpalvelus oli alkamassa, ja kirkon eteen astui vanhemmanpuoleinen mies ja nainen (myöhemmin kuulin, että he olivat sisko ja veli). Huokailin hieman itsekseni,että eikö tänne ikinä saa nuorempaa väkeä esiintymään, kunnes huokailuni vaihtui esityksen alettua hämmennykseksi ja ihmetykseksi ja kiitollisuudeksi siitä, että olin päässyt kuulemaan niin kaunista musiikkia.

.

”Oi katso, mikä aamu; yön varjot katoaa,

ja linnut pienimmätkin ylistää Jumalaa!

Niin täydellinen nytkin on Herran luomistyö.

Oi katso, mikä aamu, kun väistyy pitkä yö...”

Mika Piiparisen säveltämä ja Pia Perkiön sanoittama laulu soi ihanasti, eikä täydestä kirkosta kuulunut yhtään ylimääräistä ääntä. Olisin voinut istua ja kuunnella tuota upeaa esitystä vaikka kuinka kauan, ja samoin tunsi varmasti moni muukin, sillä laulun loputtua ihmiset alkoivat taputtaa spontaanisti miettimättä lainkaan sitä, että oltiin jumalanpalveluksessa. Tuo musiikkihetki oli niin kaunis ja tunnelma niin harras ja aito, että se jäi lähtemättömästi mieleeni.

Eräänä aamuna minulla oli kiire kuntosalille. Kävelin ripeästi Ainolan puistoon, sillä vaikka matka sitä kautta salille on hiukan pidempi, niin autoliikenteen puuttuminen ja kauniit maisemat houkuttavat valitsemaan sen reitin. Kuvitelkaa maaliskuinen, loskainen aamumaisema, siihen vielä hiki ja pakko ehtiä nopeasti perille. Yhtäkkiä aurinko alkaa nousta. Sen kirkkaus valaisee talvisen harmaat puut, antaa niille toivoa ja varmuutta siitä, että parempaa on tulossa. Puiston lukuisat purot pursuavat vedestä, jolla on kova kiire virrata jonnekin – ilmeisesti läheiseen Oulujokeen. Koko maisema alkaa elää, valo ja värit, veden kohina ja lintujen varovaisen toiveikkaat alkukevään äänet. ”Oi katso, mikä aamu!” sanat tulevat hakematta mieleeni, ja se synkkyys ja alakulo, jolla talvi on yrittänyt nitistää minut, alkaa sulaa pois. Minua hymyilyttää. Kuinka ihanaa!

Seuraava, jo monen vuosikymmenen takainen aamuhetki, on jäänyt mieleeni elävästi. Olin saapunut edellisenä iltana Leverkuseniin, Saksaan, tuntemattoman perheen luo, jonka kotona asuisin vuoden, meine Gastfamilie. Edellinen ilta oli kulunut nopeasti tutustellessa, ja menin aikaisin nukkumaan, koska pitkä matka oli ollut uuvuttava. Minun huoneeni oli omakotitalon yläkerrassa (oma huone!), ja siellä heräsin seuraavana aamuna levänneenä, tyytyväisenä, huolettomana. Itse asiassa heräsin ikkunan takaa kuuluvaan puheenporinaan. Raotin varovaisesti verhoa, ja näin naapurin pihalla nuoren miehen juttelevan jonkun aikuisen kanssa. He puhuivat saksaa! Tietysti. Minusta se vain oli niin ihanaa ja eksoottista, ja odotin enemmän kuin innokkaasti pääseväni tutustumaan uusiin ihmisiin ja paikkoihin ja… Kaikki vain oli niin upeaa! ”Oi katso, mikä aamu!”

Onneksi on olemassa näitä ihmeellisiä aamuja ja kokemuksia, jotka kantavat meitä arkisten rutiinien tuntuessa välillä turhan pitkästyttäviltä ja raskailta. Ehkä taas - piankin? - koittaa se aamu, jolloin raotan ikkunanverhoa vieraassa huoneessa, vieraassa maassa, ja tunnen, kuinka huikaisevan jännittävä ja ihana elämä odottaa minua juuri tuolla, verhojen takaisessa maailmassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ihana kokemus, ilo, hymy, onni

Pelataanko koronaa?

Tiistai 10.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Pelataanko koronaa?

Ihminen on ymmällään ja peloissaan, sillä vihollinen on päässyt tunkeutumaan hänen vaikutusalueelleen salakavalasti. Yleensä ihmisellä on yksi tai useampi keino vastustajan taltuttamiseen, niistä on vain valittava sopiva. Aseellinen taistelu on tehokas tapa päästä eroon ei-toivotusta vieraasta, tosin se on myös usein hyvin arveluttava keino. Neuvottelu, asiasta sopuun pääseminen, kaupanteko, uhkailu, soluttautuminen vihollisen omalle maaperälle ja sabotointi siellä, yhteistoiminta toisten kanssa tunnettua vihollista vastaan… Keinoja on monenlaisia, hyviä ja huonoja, hyväksyttäviä ja vähemmän luvallisia, mutta aina voi yrittää jotakin.

Koronavirus on tuonut esiin ihmiskunnan haavoittuvaisuuden, sen tosiasian, ettei ihminen pystykään hallitsemaan elinympäristöään, ja sen tiedostaminen onkin ollut aikamoinen näpäytys itsetunnollemme. Entisinä aikoina, jolloin ihminen vielä uskoi yliluonnolliseen Jumalaan sekä Paholaiseen, sodille ja sairauksille oli löydettävissä ”luonnollinen” selitys. Jumala saattoi antaa vitsauksia, rangaista ja kurittaa, mutta myös suojella, varjella ja pelastaa. Vaikka yksilö kohtasi vaikeuksia, hänellä oli ymmärrys, että näin kuuluikin olla, ja että näistä koettelemuksista selvitään. Hän saattoi luottaa johdatukseen.

”Musta surma” eli paiserutto riehui maapallolla 1300-luvun puolivälissä. Se oli kulkutauti, jota levittivät rotat, kauppiaat ja sotilaat, ja joka tappoi Euroopan väestöstä 30-60 prosenttia eli 25-50 miljoonaa ihmistä. Taudin uhreja oli saman verran Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa (koronavirukseen sairastuneita on maailmassa tällä hetkellä noin 110 000 ja kuolleita noin 3800). Mielenkiintoista on se, että yhdeksi ruttoepidemian syyksi arvellaan ilmastonmuutosta, sillä se aiheutti Keski-Aasian lämpenemisen ja kuivumisen ja pakotti liikkeelle jyrsijät, jotka puolestaan kantoivat mukanaan taudinaiheuttajina tunnettuja kirppuja. Koska Suomi oli tuohon aikaan hyvin harvaan asuttu – kaupunkejakin oli vain kaksi – tauti ei ilmeisesti rantautunut tänne ollenkaan. Ruton aiheuttama väestökato sai Euroopassa aikaan suuria muutoksia. Aluksi taloudellinen kehitys laantui, ja myös kirkko menetti valta-asemansa. Kuitenkin vähitellen maaorjien olot kohentuivat (työntekijöiden puutteen vuoksi heidän arvostuksensa nousi), työntekijöiden palkat paranivat ja vuokrat pienenivät, ja lopulta kaikki tämä johti feodalismin (läänityslaitos) romahtamiseen. Mustan surman vaikutukseksi voidaan lukea myös se, että tauti antoi myönteisen sysäyksen lääketieteen, teknologian ja koulutuksen kehittämiseen. Rutosta selvinnyt ihmispopulaatio oli entistä terveempää, vahvempaa ja vastustuskykyisempää.

Juttelin eilen henkilön kanssa, joka tekee ammatikseen töitä tuonnin ja kaupan alalla. Kysyin, joko koronaepidemian vaikutukset näkyvät hänen työssään. Muutamia ulkomailla pidettäviä messuja oli peruttu, mutta toistaiseksi ei ollut havaittavissa mitään suurempia muutoksia. Tosin, jos Kiinan tehtaat pysyvät vielä pitkään suljettuina, niin tavaroiden tuotannossa tapahtuva katkos tulee todennäköisesti näkymään joulumarkkinoilla. No, ehkä me pärjäämme ilman näitä tuotteita, mutta miten pärjäävät kiinalaiset, jotka yrittävät jatkaa elämäänsä ilman rahapalkkaa? Toisaalta uutiset kertovat, että tehtaiden sulkeminen on vaikuttanut niin, että Kiinan päästöt ovat romahtaneet 150 miljoonaa tonnia viime vuoteen verrattuna. Pudotus on suunnilleen sama kuin Suomen päästöt kolmen vuoden aikana. - Muista viruksen aiheuttamista muutoksista tiedämme esimerkiksi sen, että viruksen vältteleminen on (syystäkin) aiheuttanut jo nyt valtavat aineelliset tappiot matkailun alalla. Jos myös kouluja ja muita oppilaitoksia joudutaan meillä sulkemaan pidemmäksi aikaa, se johtaa todennäköisesti siihen, että lukukautta joudutaan jatkamaan kesäkuun puolelle. Tämä johtaa puolestaan sellaiseen tilanteeseen, että matkailutulot Suomessa romahtavat kauden lyhentyessä, puhumattakaan siitä ongelmasta, että kuka tekee ja millä palkalla sen työmäärän, minkä koulujen ja muiden oppilaitosten lukukausien pidentäminen aiheuttaisi. Onneksi tämä kaikki on vain jossittelua. Millainen vihollinen koronavirus on? Voiko tästä viruksesta olla hyötyä?

Tulin vajaa kaksi viikkoa sitten Japanista, joten karanteeniaika on lusittu (tosin en ollut karanteenissa), ja voin vain ihmetellä ja odotella, löytääkö virus minut täältä kotimaasta. Jos näin käy, niin voi, voi, mutta eipä sitten muuta. Kesää kaipaillessani voin vaikka pelata koronaa, jonka löysin kellarista, ja joka oli suosittu peli meillä kotona useampi vuosikymmen sitten. Sen pelaaminen kasvattaa kärsivällisyyttä ja tarkkuutta, eikä minulla ole kumpaakaan ominaisuutta liikaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koronavirus, musta rutto, vihollinen,

Älä kumarra liian syvään

Perjantai 6.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Älä kumarra liian syvään

Olin aamukymmeneltä ensimmäisten asiakkaiden joukossa, kun suuren tavaratalon ovet aukenivat Kiotossa. Siisteihin virka-asuihin sonnustautuneet työntekijät reunustivat pitkiä käytäviä, ja kun tulin kohdalle, he kumarsivat kuin linkkuveitset, hymyilivät ja toivottivat hyvää päivää. Teki mieleni kurkistaa taakseni ja katsoa, kuka kingi sieltä tulee, kun tällainen pokkurointi on menossa, mutta sitten muistin oppaan puheet: asiakas on kingi. Niinpä jatkoin tyynen rauhallisesti kävelyäni, hymyilin maltillisesti, enkä kumarrellut puoleen enkä toiseen. Mielessäni oli Annika-oppaan tarina siitä, kuinka hän oli alkuvuosina kaupassa kumartanut kauniisti saatuaan ostospussinsa. Siitähän ei seurannut mitään hyvää, vaan myyjän oli pitänyt tehdä astetta syvempi kumarrus ja nauraa vielä enemmän, ja Annika… Se on loputon suo. Maltti on siis valttia tässäkin.

Tavarataloissa on paljon tavaraa, sekä täällä Suomessa että Japanissa. Meillä se vain on halvempaa, mutta toisaalta japanilaisessa tavarataivaassa saa palvelua, sillä myyjiä/asiakaspalvelijoita on todella paljon. Taisinkin jo mainita joskus aikaisemmin siitä, että maan asukkaista on vain 3 % työttöminä, eikä työvoiman palkkaamisessa pihistellä. Toisaalta ihmiset ovat valmiita vastaanottamaan lähes millaista työtä tahansa, sillä töissä käyminen on kunnia-asia, eikä työttömyys kannata missään mielessä. Palvelua kaupoissa siis sai, mutta lähes ainoastaan japaniksi. Jäin tosissani miettimään tätä asiaa, kun opas pudotteli lukujaan: 99 % nuorista käy lukion ja 75 % yliopiston. Opettaja-ihminen sisälläni rupesi kyseenalaistamaan jotakin. Jos nämä luvut pitivät paikkansa (täytynee uskoa), niin oliko opetuksen taso niin huono tai metodit niin onnettomat, että koululaiset eivät opi monivuotisesta tankkauksesta huolimatta? Opas myönsi, että opetusmetodit ovat vanhanaikaisia, lähinnä sellaista ulkoa opettelua kuten meilläkin aikoinaan. Selvä, hatara selitys hyväksyttäköön, mutta eräs toinen juttu pyöri vielä mielessäni: Miten ihmeessä nuorista 99 % eli lähes kaikki pystyvät selviytymään lukion oppimääristä? Missä ovat ne henkilöt, joilla on oppimisvaikeuksia, luki-häiriöitä, ongelmia käytöksessä jne? Pitänee yrittää päästä juttusille Japanin opetusministerin kanssa, sillä noita lukuja en kyllä purematta niele. - Noista tavarataloista vielä muuan asia, joka jäi mieleeni: Eräässä sellaisessa näin, kuinka ennustaja katsoi asiakkaan tulevaisuutta tarot-korttien avulla. Mielenkiintoinen juttu. Tuostakin olisi voinut ottaa lähemmin selvää, mutta kaikkea ei ehdi.

Sääntö-Japani on aivan toista kuin Sääntö-Suomi. Japanissa ohjeistetaan lähes kaikki, ja tavoitteena tuntuu olevan hyvä käyttäytyminen ja asioiden sujuvuus. Täytyy myöntää, että Tokion kokoisessa (37 miljoonaa asukasta) liikenne ja kauppa kuten myös lääkärissä käynti sujuu sutjakasti. – Pitää jonkun verran tuosta lääkäri-jutusta kertoa, koska eräs seurueemme jäsen joutui käymään lääkärissä hankalien vatsaoireiden vuoksi. Japanissa ei ole terveyskeskuksia, vaan jokainen maksaa kuukausittain pakollisen terveydenhoitomaksun. Tämä takaa sen, että lääkäriin pääsee helposti ja nopeasti. Tämä toimi myös turistin kohdalla, joka kävi spesialistin vastaanotolla, ultrattiin, diagnosoitiin ja määrättiin lääkkeet. Koko käynti maksoi 120 e eli saman verran kuin meillä yksityislääkärin vastaanotto, lääkkeille tuli hintaa 30 e. Joustavaa, nopeaa, tehokasta. - Mutta takaisin sääntöihin. Minä pidän säännöistä, vaikka toisinaan tuntui, että japanilaiset liioittelevat. Miltä kuulostaa: ”Älä kävele liukuportaissa”, älä käsittele puhelinta kävellessäsi”, ”älä syö kävellessäsi”, ”saunassa saa viipyä 12 minuuttia”, ”riisu kenkäsi, kun menet sovituskoppiin” ja lopuksi: ”käytä hotellihuoneessa ja käytävillä eri tossuja” (huoneissa oli kahdet erilaiset, enkä aluksi tietenkään ymmärtänyt, miksi näin oli). No, ehkäpä jotkut säännöt ampuvat hiukan yli, mutta järjestys ennen kaikkea!

Minulla oli Japanin-matkani aikana usein nälkä. Tämä johtui siitä, että minulla on keliakia, eikä lomamaassani asiaa tunneta juuri ollenkaan. Kuulin, etteivät japanilaiset sairasta keliakiaa (en usko väitettä, vaan luulen, ettei siellä ole vielä alettu diagnosoida sairautta), mutta laktoosi-intoleranssi on heille omakohtaisesti hyvin tuttu. Vaikka minulla oli apunani google-kääntäjä sekä mukanani pari pakettia leipää ja myslipatukoita, kuitenkin eräänä iltana nälkä yllätti niin, että päätin lähteä hakemaan Tokion kaduilta sopivaa ruokapaikkaa. - Tässä yhteydessä on huomautettava, että Japani on turvallinen maa. Voit mennä harhailemaan yksiksesi suurkaupungin yöhön, eikä sinun tarvitse pelätä. - Yritin lueskella ravintoloiden ikkunoissa olevia ruokalistoja, mutta risukasatekstistä en tietenkään saanut mitään selvää. Siispä astuin sisään erääseen ruokapaikkaan reippaalla asenteella ja istahdin pitkän pöydän ääreen. Heti minua vastapäätä oli seinä, koska on (kuulemma) paljon miellyttävämpää tuijottaa seinää kuin ihmisiä. Osoitin listalta riisikuppia ja kaalikuppia. Tilaus hoidettu sujuvasti. Kun annokset tulivat, tajusin, ettei siinä firmassa käytetty haarukoita – puikkoja tietenkin oli. Otin molemmat puikot oikeaan käteeni ja yritin onkia niillä riisiä. Ei onnistunut, ei sitten millään. Katselin välillä vieressä istuvien tekniikkaa, mutta en oppinut juuri mitään. He olivat ilmeisesti käsitelleet puikkoja siitä lähtien, kun heidät oli vieroitettu rintamaidosta. Sain minäkin kipponi tyhjäksi, mutta kyllä siihen aikaa tärväytyi.

Tämän blogin loppusanoiksi sopii käyttää japanilaista tervehdystä:” Sulkeudun suosioonne, ja ollaan toinen toisillemme mukavia.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Japani, kohteliaisuus, keliakia, säännöt

Suomalainen setämies on liikkis

Maanantai 2.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Suomalainen setämies on liikkis

Vuonna 2015 Japanissa ilmestyi kirja nimeltä ”Kuinka tulla suomalaisen setämiehen kaltaiseksi” (sitä ei ole toistaiseksi suomennettu). Kysymyksessä on japanilaisen toimittaja-kääntäjä Keiko Morishitan kirjoittama elämäntaito-opas, jossa hän antaa hyviä neuvoja jäykille japanilaismiehille suomalaisten inspiroivien esimerkkien avulla. Keiko Morishita on asunut Suomessa yli kaksikymmentä vuotta, puhuu sujuvasti kieltämme, ja on myös ollut naimisissa suomalaismiehen kanssa, joten hyvällä syyllä voi sanoa, että hänellä on näkemystä ja kokemusta aiheesta. Alun perin Morishita piti yllä japanilaista internet-sivustoa, johon keräsi setämies-teemaan liittyviä tekstejä ja kuvia. Haastattelumatkoillaan hänellä oli mukanaan myös kaksi valokuvaajaa. Kun sivustosta tuli huippusuosittu, Morishita päätti julkaista niiden sisältöä kirjan muodossa.

Morishitan mukaan meidän keski-ikäiset miehemme ovat Suomen kansallisaarre. Siis mitä? Tuota… Tänään näin marketissa noin viisikymppisen miehen, jolla oli harmaa poninhäntä, lököttävät farkut ja jaloissaan muoviset kroksit pakkaspäivän kunniaksi. Tuon setämiehen nähdessäni mieleeni tuli, että siinä menee nyt yksi kansallisaarteistomme edustaja. Samalla tuli kyllä mieleeni myös kysymys siitä, että miksi ihmeessä Morishita on niin innostunut suomalaisista setämiehistä? Näin kirjailija kuvaa heitä: He ovat huumorintajuisia ja ystävällisiä, he puhuvat vapaasti ja ovat rehellisiä, jopa poliisimies univormussaan voi syödä kadulla jäätelöä (!), ja sitten - heillä on se oma juttunsa! Mikä ihmeen oma juttu? No, suomalainen setämies saattaa esimerkiksi käydä hirvimetsällä tai kalalla, hän voi soittaa hanuria yksin tai yhdessä, hän voi mennä lavatansseihin tai syksyllä marjaan, hän voi tehdä käsitöitä, käydä kuorossa, joka tapauksessa hänellä on jokin rento, mukava, ihan oma asiansa, jolle hän omistautuu täysin sydämin.

Eipä kuulosta kovin ihmeelliseltä, oikeastaan ihan tavalliselta, vai mitä? Morishita vertaakin meidän miehiämme kotimaansa Japanin keski-ikäisiin edustajiin. Totuushan on, että Japanissa ihmisen – varsinkin miehen – elämän ehdoton ykkösasia on työ. Työpäivät ovat pitkiä (muistattehan sen, ettei työpaikalta voi lähteä pois, ennen kuin pomo on lähtenyt), lomat ovat todella lyhyitä, palkkataso ei ole samaa luokkaa kuin Suomessa, vaikka hintataso on korkeampi. Kun tähän lisää vielä sen, että yhä vielä moni nainen jää kotiin lapsen synnyttyä, niin miehen töissä olon tärkeys korostuu entisestäänkin. Elämä ja toiminta työpaikoilla on useimmiten hyvin muodollista ja normien mukaan toimimista. Keski-ikäinen mies miettii tarkasti, millainen salkku sopii hänen pukuunsa ja asemaansa työpaikalla. On hyvin ymmärrettävää, ettei tällaiseen muottiin jo pienestä pitäen sopeutunut japanilaismies enää illalla ja viikonloppuvapaalla (jos sitä on) lähde vaeltelemaan metsiin tai soittamaan porukassa haitaria. Tai miksei sittenkin? Onko kuitenkin kysymys yhteiskunnan normeista, siitä, mikä on sopivaa ja sallittua, jopa odotettua? Kun Morishita ihastelee meidän lupsakoita ja rentoja keski-ikäisiä miehiämme, eikö hän kuitenkin ihastele sitä kulttuuria ja ympäristöä, joka on sallinut heidän kasvaa ja tulla sellaisiksi kuin he ovat?

Sanotaan, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen. Minä uskallan väittää, että lähes jokaisen suomalaisen setämiehen vieressä on se Justiina, joka oman uransa ohella huolehtii siitä, että perheen arki sujuu jouhevasti, ja että jokaisella on iltapäivällä edessään (lähes) lakisääteinen lämmin ateria, olipa se sitten jostakin hommattu valmiina tai itse kokattu. Ja jos se Justiina ei ole ihan tieten tahtoen otettu omaksi, niin sellainen löytyy perhepiiristä tai naapurista. - On hienoa, että Morishita nostaa suomalaisen setämiehen malliesimerkiksi elämäntyylistä, johon japanilaisen valkokaulusvirkamiehen tulisi pyrkiä. Seuraavaksi saamme varmasti kuulla, että Morishitan uusimman kirjan aiheena ovat Justiinat, suomalaisen yhteiskunnan tukipylväät.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Keiko Morishita, suomalainen setämies

Japanilainen vessanpönttö - I love you!

Torstai 27.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Japanilainen vessanpönttö – I love you!

Kun kulkee maailmalla, niin hämmästyy, oppii ja ihastuu. Näin kävi minulle myös runsaan viikon kestävällä Japanin-reissullani. Koska maahuolintayhtiö Swissportin kuormaajat suorittivat yllättäen ja etukäteen ilmoittamatta eilen laittoman ulosmarssin Helsinki-Vantaan lentokentällä, niin minun ja satojen muiden matkalaukut ovat paikassa x ja saapuvat omistajilleen päivänä y. Laukuissani oli myös matkan aikana tekemiäni muistiinpanoja, mutta kun minulla ei niitä ole nyt käytettävissäni, niin kirjoitan reissuni unohtumattomasta, jokapäiväisestä elämyksestä: japanilaisista vessanpöntöistä. Tämä aihe ei vaadi muistiinpanoja.

Lennettyämme yön Helsingistä Nagoyaan, jatkoimme matkaa Kiotoon bussilla. Välillä piti tietysti pysähtyä pitämään kahvi- ja vessatauko. Matkustajat riensivät vessaan, mutta kopissa jokaisen vauhti hiljeni. Mitä tämä nyt on? Ok, länsimainen pönttö (vain harva joukostamme käytti itämaista kyykkyvessaa), selvä juttu. Mutta, hei, mitä ihmettä? Onnellinen hymy levisi varmasti jokaisen kasvoille, sillä oli mukava elämys istahtaa lämpimälle wc-istuimelle ja samalla alkaa tarkastella oikealla kädensijalla olevaa kummallista härpäkettä, ohjauspaneelia. Pitkässä kahvassa oli nappula nappulan vieressä, kuvasymboleita ja kaikki jutut selitetty japaniksi japanilaisilla kirjaimilla. - Jos haluatte katsoa kuvaa kyseisestä paneelista, niin sellainen löytyy facebook-sivultani: kirjailija Pirkko Jurvelin. Olen ottanut kuvan saksalaisen Alisen blogisivustolta ”Backpackers`Guide to the World”. Kuva on muuten hyvä ja selkeä, mutta paneelissa on tekstit englanniksi, enkä missään nähnyt vastaavaa matkani aikana. Eli yritys ja erehdys-tekniikkaa oli käytettävä. Istunnon lopuksi oli mietittävä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Olen aina ilmoittanut lapsilleni käyttäväni menetelmää, jonka nimi on ”painele nappeja”. Saman tekniikan otin käyttööni myös nyt, ja vettä alkoi tulla sieltä ja tuolta, ja kun sitä jatkui ja jatkui, tajusin vihdoin, että nyt oli painettava punaista nappia. Huh, asia hoidettu, ja paperiakin löytyi.

Tällä ensimmäisellä vessareissulla en huomannut vielä ottaa käyttööni ääninappia. Japanilaisten mielestä on tosi noloa, kun vessasta kuuluu – hmh – tiettyjä ääniä. Tämän asian eliminoimiseksi voi painaa ääninappia, jolloin vessasta kuuluu koko ajan tasaista kohisevaa huminaa, mikä eliminoi muut epämiellyttävät lirinät ja vastaavat. Äänen voimakkuutta voi säädellä tarpeen mukaan, ja mikäli oikein ymmärsin, myös kohinan lisäksi oli saatavissa muita tehosteita. - Mutta, hei, huomasin juuri, että Helsinki-Vantaan kentällähän vessoissa kuuluu linnunlaulu. Enpä ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että sillä on sama tehtävä kuin japanilaisen vessapaneelin ääninappulalla.

Mitä hienompi paikka, sen hienompi ja monimutkaisempi pöntön ohjauspaneeli oli. Tokion hotellimme yleisissä vessoissa istuin ponnahti auki heti, kun asiakas astui sisään omaan komeroonsa. Se oli jo liioittelua! Koska tämä wc-asia oli niin kiinnostava, googlettelin sitä tänä aamuna. Totesin, etten ollut suinkaan ainut länsimaalainen, joka oli ihastunut japanilaiseen käymälään, sillä netistä löytyi todella paljon tarinoita ja mainoksia kyseisestä aiheesta Tajusin myös, että japanilaistyyliset pöntöt ovat haluttu myyntituote Euroopassa. Maksaahan tällainen mukavuus ja luksus, mutta mikäpä kiva ei maksaisi? Päätinkin, että seuraavan vessaremontin yhteydessä meille hankitaan japanilainen pönttö (pitäisikö vierailta alkaa periä pieni sisäänpääsymaksu, kun he sitten kuitenkin meillä käydessään ramppaavat jatkuvasti vessassa). Ehdotan miehelleni tänään, että ensi kesän lattiaremontin yhteydessä ainakin yksi vessa on uusittava. Tervetuloa sitten tutustumiskäynnille - ei maksa mitään!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: japanilainen vessanpönttö, Japani

Motivaatio on pelkkä vitsi

Sunnuntai 16.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Motivaatio on pelkkä vitsi

Luonamme asuvalla lapsenlapsella oli menossa lukion koeviikko. Hän ilmoitti, että vuorossa oli uskonnon koe, mutta että ”hänellä ei ollut yhtään motivaatiota lukea”. Ilmoitin Tildalle, että suurin osa asioista, joita hän tulee aikuiselämässään tekemään, ovat juttuja, joihin hänellä ei todennäköisesti ole motivaatiota. Mutta ne on PAKKO tehdä, koska ne vain kuuluvat normaaliin elämään. Pohdittuani asiaa enemmän tulin siihen lopputulokseen, että motivaation puute onkin tietysti vain kaunisteltu ilmaisu ajatukselle ”minua ei huvita”. Ei niin huvita, ei kovinkaan moni asia.

Nyt on sunnuntai, joten elämä on asteen verran verkkaisampaa kuin arkipäivänä. Olen pakannut tulevaa Japanin-matkaani varten ja kulkenut lista kourassa kaapilta toiselle. Oikeasti minä vihaan pakkaamista! Oikeasti vihaan! Olen aina sanonut, että sitten kun olen rikas, niin hommaan itselleni ammattipakkaajan. Vielä en ole niin rikas (enkä ilmeisesti tule koskaan käärimään omaisuuksia, jos matkustamisvimma ei laannu). Motivaatiota ei siis ollut pätkääkään, mutta pakko sai minut hoitamaan homman, ja kyllähän ajatus tulevasta matkasta kannusti. Sen jälkeen järjestelin huushollia. Ei ollut kyllä hiukkaakaan motivaatiota, mutta pakkohan sekin oli. Seuraavaksi oli vuorossa ruuan laittaminen. Voi että, minä olen kyllästynyt siihen(kin) hommaan! Teinpä kuitenkin oikein maukkaan pyhäaterian salaatteineen kaikkineen, ja sain kiitosta suorituksestani. Pakkohan meidän on joka päivä syödä. Nyt on vielä mielessä muutama pakollinen homma, yritän tässä vain herätellä motivaatiotani.

Luin muutama päivä sitten terapeutti Tuomo Kinnusen kirjoituksen Kodin Kuvalehdestä. Sen otsikko oli ”Suhde saa olla harmaa”, ja siinä mies antaa lukijoilleen luvan elää tavallista arkea. Kinnunen kirjoittaa:”Parisuhteessa ei aina tarvitse olla niin kamalan kummoista… Ihmiset häpeävät suhteensa harmautta liian usein.” Kun mietin tätä motivaatio-asiaa, niin Kinnusen kirjoitus tuli mieleeni. Sama juttu on koko elämän kanssa: harmaata ja tylsää on usein, mutta näillä mennään. Tämä ajatusmalli pitäisi opettaa myös nuorisolle: asiat hoidetaan, eteenpäin mennään, vaikka ei niin huvittaisikaan. Ei tylsyys tapa. Voisinpa ehkä väittää, että yritys paeta tylsyyttä on tappanut monta ihmistä.

Pitihän minun vielä googlettaa sana ”motivaatio”. Aivan mahtava selitys sille löytyikin: ”Motivaation perustana ovat motiivit”. Motiivi-sanaa selitettiin ilmauksilla ”tarve” ja ”halu”. Olin siis oikeassa! ”Minulla ei ole motivaatiota” tarkoittaa samaa kuin ”minua ei huvita”. Minusta ainakin aikuiset voivat ihan rauhassa unohtaa tuon m-sanan keskustellessaan nuorison kanssa, ja käyttää sen sijaan esimerkiksi ilmauksia ”sinun pitää”, ”nyt täytyy”, ”muista hoitaa”… En kuitenkaan tahtoisi tässä puhua pelkästään nuorisosta, samat asiat koskevat nuoria aikuisia, jotka hilluvat ympäriinsä tietämättä mille alkaisivat ja alkaisivatko ylipäätänsä millekään. Tuli vain tässä mieleeni tuttavan kertomus perheestä, jossa 9-luokkalainen oli jäänyt pois koulusta kesken lukuvuoden. Tämä oli ilmoittanut haluavansa selkiinnyttää ajatuksiaan ja katsella ympärilleen. Luulenpa kyllä, että joku sosiaalitoimesta tulee pian koputtamaan ovelle. Suomessahan on oppivelvollisuus. Mutta siis: minä en usko motivaatioon. Monessa asiassa pakko on parempi. Valitettavasti Suomessa asioita on vaikea hoitaa pakolla, ja uskon, että monen nuoren tulevaisuus menee pilalle, kun kukaan ei pakota tekemään asioita oikein.

Siis vainko nuoret etsiskelevät elämäänsä ja motivaatiota ja kaikkea sellaista, eivätkä ”jaksa” tarttua hommiin? No, en nyt haluaisi olla ikärasisti, mutta tässä kohden minun on kyllä myönnettävä, että vanhempi sukupolvi on hoitanut asiansa paremmin. Kai se johtuu kasvatuksesta. Kukaan ei silloin joskus kysynyt meidän sukupolveltamme, että haluaisimmeko ja tahtoisimmeko, vaan asiat olivat ilmoitusluonteisia. Ja hyvä tuli!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: motivaatio, pakko, halu, tylsyys

Olen synnyttänyt yhdeksän veronmaksajaa

Sunnuntai 9.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Olen yhdeksän veronmaksajan äiti

Ystäväni Josef soitti minulle Saksasta. Tavanomaisen kaavan mukaan päivitimme ensin lähipiirin terveystiedot, sitten kuuntelin miehen tarinointia hankalista vuokralaisista (pariskunta omistaa isohkon kerrostalon, jossa minäkin olen saanut porukkani kanssa viettää monta ihanaa lomaa), sen jälkeen seuraa muuta vapaata jutustelua. Silloin tällöin hän mainitsee, että on jälleen kertonut jollekin tuttavalle tuntevansa suomalaisen pariskunnan, jolla on yhdeksän lasta. Josef suorastaan leuhkii asialla ja mainitsee, kuinka ihmiset ovat aivan järkyttyneitä tiedosta.

- Aivan niin, minä olen synnyttänyt yhdeksän lasta, joista jokainen on käynyt koulunsa ja maksaa tällä hetkellä veroa Suomessa, minä summaan.

Tämä on kova pointti Josefille, joka on varakas ja – kauniisti sanottuna – säästeliäs mies. Puhelun lopuksi moitiskelemme yhdessä niitä ihmisiä, joilla ei ole halua kouluttautua tai tehdä töitä, koska tuet riittävät elämiseen. Tällaisia rakentavia keskusteluja käymme Josefin kanssa aina silloin tällöin. Tärkeintä näissä puheluissa on kuitenkin se, että meidän ystävyytemme on kestänyt pian viisikymmentä vuotta, ja sen piiriin on lisätty henkilöitä aina sitä mukaa, kun heitä on syntynyt tai muuten ilmestynyt kuvioihin. Ai, niin, Josef on myös henkilö, jonka kanssa tein puhelimitse saksaa opiskellessani vaikeita käännöstöitä (hän ei kylläkään puhu suomea), ja joka tarkasti minun tekstini lastenkirjaani ”Fanni und Oma in Lappland”.

- Miten sinä olet jaksanut hoitaa niin monta lasta, kun minä en tahdo jaksaa kahden lapsen kanssa? kysyi tyttäreni ihan lähiaikoina. - Miksi sinä et ikinä huutanut meille?

Minun piti tosissani miettiä molempia kysymyksiä. Kun on nuori, niin jaksaa, se on yksi fakta. Minulle antoivat voimaa myös töissä käynti (ihana työpaikka Jäälin koululla!) ja jatkuva opiskelu. Mielenkiintoisia, mukavia asioita molemmat. Sitä paitsi olen sanonut lapsille, että olisimme kuolleet nälkään, jos me molemmat emme olisi olleet töissä. Kuolleet, no ehkei sentään, mutta arki olisi ollut entistä tiukempaa. Kuitenkin kolmanneksi vanhin tyttäremme sanoi, ettei hän muista ollenkaan, että 90-luvun lama olisi jotenkin näkynyt meidän elämässämme. Se on totta, ajattelin itsekin jo tuolloin samalla tavalla. Syy oli varmasti se, että meidän perheemme käytössä oli koko ajan kahden ihmisen säännölliset tienestit.

Miksi minä en huutanut lapsille? Olen yrittänyt miettiä tuotakin, mutta mieleeni tulee vain, että miksi ihmeessä minun olisi pitänyt huutaa? Olenkin sanonut, että kai minä vain huokailin, ja eiköhän riittänyt sekin, että lasten isä korotti äänensä joskus. Paras kiitos tästä rauhallisesta puhetavasta on ollut erään tyttäreni kirjoittama viesti WhatsApp-ryhmässämme. Hän nimittäin totesi, ettei ole koskaan huutanut lapsilleen, sillä se ei oikeasti auta mitään. ”Eihän äitikään huutanut meille.”

Lauantain (8.2.) Helsingin Sanomissa oli Laura Saarikosken kolumni otsikolla ”Lapsiperheillä on Suomessa huono brändi – Olenko minäkin syyllinen siihen?”. Hän mainitsee aluksi jo tutuksi tulleen tosiasian siitä, että Suomessa syntyvyys on tällä hetkellä nälkävuosien lukemissa. Hän potee hiukan huonoa omaa tuntoa siitä, että kirjoitti 2010-luvun alussa lapsiperheiden arjesta kolumneja, joissa oli kielteinen ja arvosteleva sävy. Hän kertoi kollegansa kanssa arjen vaikeuksista, ei ollenkaan siitä rakkaudesta, jonka lapsi tuo mukanaan. Artikkelin lopussa Saarikoski lainaa Väestöliiton perhebarometrikyselyn (2018) vastauksia, joissa naiset ilmoittavat lapsettomuutensa syyksi ”halun tehdä muita kiinnostavia asioita” ja olevansa ”haluttomia luopumaan omasta elämäntyylistä”. Myös yleinen epävarmuus tulevaisuudesta on yksi syy siihen, ettei lapsia hankita.

Jouduinko minä luopumaan omasta elämäntyylistäni silloin, kun lapsiperheen arki oli minun elämääni? Ihmeellinen kysymys! Mietin tätä jälleen tosissani ja totesin itselleni, että lapset ja perhe kokonaisuudessaan olivat minun oma elämäntyylini. Mitä siihen olisi pitänyt vielä lisätä tai ottaa pois? Entä sitten kysymys noista muista mielenkiintoisista asioista, joita en voinut tehdä, koska minulla oli iso perhe? Hmh...tuota...siis mielenkiintoisia asioita…? Työni oli mielenkiintoista, usein haastavaa ja vielä useammin hauskaa ja ihanaa. Työyhteisöni oli minulle toinen perhe. Ja sitten se opiskelu, joka rassasi mukavasti aivojani. Siihenkin minulla oli aikaa. Kai sitten jotain jäi väliin, mutta en minä osannut kaivata mitään. Selailin muistini tueksi vanhoja valokuva-albumeja, jotka olivat täynnä kuvia lapsiperheen juhlista, lomareissuista, yhteisestä puuhailusta. Mitä ihmettä olisin vielä kaivannut? No, jos rehellisiä ollaan, niin en olisi tarvinnut mitään lisää, mutta oikeasti ei olisi haitannut, vaikka joskus hommia olisi ollut vähemmän. - Hyvin usein ajattelen pahoitellen niitä ihmisiä, jotka ovat nuoruudessaan toteuttaneet lapsettomana ”omaa elämäntyyliään”. Tosiasiahan on, että keski-ikä tulee sangen pian nuoruuden jälkeen, ja sitten - mitä kummaa! - ollaankin jo vanhoja. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että vanhuuden alkaessa lähestyä minulla on ympärilläni suuri, rakastava perhe.

1 kommentti . Avainsanat: lapset, itsensä toteuttaminen, onnellinen elämä

Isä unohtaa

Tiistai 4.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Isä unohtaa

Lueskelen Dale Carnegien kirjaa ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”. Tämä elämäntaito-opas ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1936, ja sitä on myyty ympäri maailmaa yli 15 miljoonaa kappaletta. Kirja on hyvin maanläheinen, täynnä konkreettisia esimerkkejä ja tapauskertomuksia, enkä ihmettele ollenkaan, että sitä myydään yhä edelleen.

Ihan kirjan alussa Carnegie ottaa esille monen esimerkin avulla perusasian, jonka me hyvin usein unohdamme:”Sen sijaan, että tuomitsisimme ihmisiä, koettakaamme ymmärtää heitä. Yrittäkäämme selvittää itsellemme, miksi he tekevät niin kuin tekevät. Se on paljon kannattavampaa ja kiintoisampaa kuin moittiminen; ja se kasvattaa myötätuntoa, suvaitsevaisuutta ja ystävällisyyttä. ”Kaiken tietäminen on kaiken anteeksiantamista.” Tämän asian havainnollistamiseksi Carnegie lainaa W. Livingstone Larnedin tekstiä, joka koskettaa lukijaa siitä huolimatta, että se on kirjoitettu lähes sata vuotta sitten.

Isä unohtaa

Kuuntele, poikani, minä puhun sinulle, kun sinä nukut toinen pieni käsi nyrkissä posken alla ja vaaleat hiuskiehkurat liimautuneina kosteaan otsaasi. Olen pujahtanut huoneeseesi yksin. Vielä muutama minuutti sitten, kun olin lukemassa lehteä kirjastossa, katumuksen tukahduttava aalto pyyhkäisi lävitseni. Syyllisyydentuntoisena tulin sänkysi viereen.

Ajatukset, joita minä ajattelin, poikani: olin ollut äkäinen sinulle. Minä toruin sinua aamulla, kun sinä vain taputtelit kasvojasi kostealla pyyhkeen kulmalla. Minä toruin sinua siitä, että et puhdistanut kenkiäsi. Minä karjaisin, kun heitit tavaroitasi lattialle.

Aamiaisellakin löysin sinusta vikoja. Sinä sottasit. Sinä maiskuttelit suutasi. Sinä panit kyynärpääsi pöydälle. Levitit voita liian paksusti leivän päälle. Ja kun sinä lähdit leikkimään, ja minä kiirehdin junalle, sinä käännyit, heilutit kättäsi ja huusit:”Hei, hei, isä!” ja minä katsoin sinua paheksuen ja vastasin:”Selkä suoraksi!”

Sama meno alkoi uudestaan iltapäivällä. Kun minä tulin pihaan, minä näin sinut maassa polvillasi leikkimässä marmorikuulilla. Sukkasi olivat risaiset. Minä nöyryytin sinua poikakaveriesi edessä panemalla sinut marssimaan edelläni sisälle. Sukat ovat kalliita – ja jos joutuisit ne itse ostamaan olisit paljon varovaisempi! Kuvittele, poikani, kuulla nyt sellaista isältä!

Muistatko myöhemmin, kun minä olin lukemassa kirjastossa, ja kuinka sinä tulit luokseni arastellen jonkinlainen loukkaantunut ilme kasvoillasi? Kun minä vilkaisin lehteni yli ärtyneenä keskeytyksestä, sinä epäröit ovella. ”Mitä haluat?” minä tiuskaisin.

Sinä et sanonut mitään, vaan juoksit huoneen poikki yhdessä pyräyksessä, hyppäsit kaulaani ja annoit minulle suukon, ja sinun pienet kätesi rutistivat minua kiintymyksellä, jonka Jumala oli pannut sykkimään sydämeesi, ja jota ei edes välinpitämättömyys kuihduttanut. Ja sitten sinä olit poissa, riensit jo rappusia yläkertaan.

Niin, poikani, pian sen jälkeen lehti putosi käsistäni, ja hirvittävä, inhottava pelko valtasi minut. Mitä tapa on minulle tehnyt? Vikojen etsimisen ja sättimisen tapa – se oli minun palkkioni sinulle siitä, että olit poikani. Se ei johtunut siitä, että minä en olisi rakastanut sinua; se johtui siitä, että odotin liikaa nuoruudelta. Mittasin sinua omien vuosieni mittakepillä.

Ja sinussa on paljon hyvää, hienoa ja aitoa. Pieni sydämesi oli yhtä suuri kuin aamunkoi kukkuloilla. Sen osoitit rientämällä spontaanisti poikki huoneen antamaan minulle hyvänyönsuukon. Mikään muu ei merkitse mitään tänä iltana, poikani. Olen tullut vuoteesi viereen pimeässä ja olen polvistunut siihen häpeissäni!

Tämä on heikko lohtu; minä tiedän, että sinä et ymmärtäisi minua, jos puhuisin näistä asioista, kun olet valveilla. Mutta huomenna lupaan olla todellinen isä! Sinä ja minä pidämme yhtä, minä kärsin, kun sinä kärsit ja nauran kun sinä naurat. Minä puraisen kieltäni, kun kärsimättömät sanat pyrkivät huulilleni. Minä sanon itselleni koko ajan:”Hänhän on vasta poika – pieni poika.”

Pelkään, että olen pitänyt sinua mielessäni miehenä. Kuitenkin nähdessäni sinut nyt, poikani, käpertyneenä ja väsyneenä omassa sängyssäsi, huomaan että sinä olet yhä lapsi. Eilen sinä olit äitisi sylissä, pääsi hänen olkapäällään. Minä olen vaatinut liian paljon, aivan liian paljon.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: myötätunto, ystävällisyys, Carnegie, W.L.Larned

Onko muistisairaalla mitään annettavaa?

Lauantai 1.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Onko muistisairaalla mitään annettavaa?

Olin jälleen viikottaisella vierailullani rakkaan ystäväni luona hoivakodissa. On aina yhtä ihanaa huomata, että hän tuntee minut, ja me molemmat iloitsemme toistemme tapaamisesta. Auttelin hänen päälleen hieman salonkikelpoisemmat vaatteet, ja lähdimme yhteisiin tiloihin päiväkahville. Sen verran olen talon tapoja oppinut, että tiedän, että päiväkahvit tarjotaan kello neljätoista, ja talon kunniaksi on sanottava, että kahvikutsu koskee myös vieraita. Paikalla olikin kymmenkunta asukasta ja hoitajia - nuoria, reippaita, ronskeja naisia ja joskus miehiäkin - ainakin neljä. Tunnen ulkonäöltä jo aika monta talon asukkia ja myös hoitajia. Asukkaat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat aktiivisesti läsnä ja niihin, jotka ovat passiivisesti, autettuna, paikalle tuotuna menossa mukana, vaikka eivät sitä tajuakaan. Oikeastaan minun ystäväni kuuluu kolmanteen kategoriaan: hän on fyysisesti kohtuullisen aktiivinen, mutta mieli karkaa muualle, enimmäkseen vanhoihin aikoihin, työelämään, joka oli hänelle hyvin tärkeä.

Juttelin kahvittelijoiden kanssa ja kyselin, tarjottiinko heille ohjelmaa talon ulkopuolelta. Joku poikaporukka kävi kuulemma musisoimassa, mutta se oli epäsäännöllistä. Tällaiset jutut olisivat heille kovin tervetulleita, kun he itse eivät juurikaan lähde talosta ulos.

- Kyllähän me ollaan jo melkoisen reppanoita, tuumi eräs.

- Meillä ei ole muuta kuin aikaa, niin että mille ruvettais? lohkaisi toinen.

- Me ollaan jo koettu kaikki, tai ehkä ei ihan kaikki. Vielä voi olla jotakin kokemattakin.

- Kun isä otti joskus viinahuikat, niin silloin hän lauloi rempseästi. Ja isä sanoi, että tuo tyttö kyllä tulee pärjäämään, kun se ei anna periksi.

Noita vanhuksia kuunnellessani tuli mieleeni, että heillä on paljon muistoja ja elettyä elämää takanaan, ja kuinka turhauttavaa onkaan, että ne muistot menevät heidän mukanaan hautaan. Seuraavaksi mieleni rupesi tietysti kehittelemään jonkinlaista projektia, jossa tallennettaisiin vaikkapa vain muutaman asukkaan jokunen tarina. Ilmestyisivätkö ne esimerkiksi lehden muodossa? Vai miten? Hmh, tätä pitää miettiä. Olisi oikeastaan turha olettaa, että asukkaat kirjoittaisivat muistojaan, ei, tarinat pitäisi tallentaa haastattelun kautta. Seis! Yritän toppuuttaa itseäni ja kieltää aloittamasta mitään erityisen työlästä.

Olin jo lähdössä, ja eräs hoitajista tuli vilauttamaan kulkukorttia, jotta pääsisin hissillä alas (ei sieltä vahingossa pääse pois, ei todellakaan).

- Voi, että, hän on niin ihana ihminen! tyttö sanoi minulle tarkoittaen ystävääni.

- Aina hän jaksaa kiittää ja olla kohtelias. Hänestä saa itselleen jotakin niin lämmintä. Olen ajatellut myös, että minulla on hänestä paljon oppimista.

Olin aivan samaa mieltä tämän hoitajan kanssa. Kun menen tapaamaan ystävääni, en suinkaan ole tekemässä mitään hyväntekeväisyyskäyntiä, vaan sairaanakin ystäväni pystyy jakamaan itsestään sitä lämpöä, joka on aina ollut osa hänen persoonaansa.

Tämä yhteiskunta arvostaa ihmistä sen mukaan, kuinka paljon hänestä on hyötyä. Vaikka lapset ja nuoret eivät vielä ole kovinkaan suureksi hyödyksi, niin heistä halutaan huolehtia hyvin, koska he ovat tulevaisuuden työntekijöitä ja vastuunkantajia. Työikäiset ovat arvostuksessa korkealla tasolla, hehän tekevät, maksavat ja päättävät. Eläkeläiset puolestaan – no, on heistä joskus hyötyäkin jälkikasvun hoidossa, monissa vapaaehtoistöissä ja milloin missäkin, mutta kuitenkin arvostus (tai arvotus) alkaa vähitellen kallistua miinuksen puolelle. Ja ihmisarvostuksen alhaisimmalla tasolla ovat vanhukset, sillä he eivät enää koskaan tuota mitään, he vain kuluttavat. Vai onko asia sittenkään näin? Mielestäni nuoren hoitajan toteamus muistisairaasta vanhuksesta todistaa jotakin aivan muuta. ”Häneltä saan lämpöä. Häneltä minulla on paljon oppimista.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: muistisairas, hyöty, arvostus

Huippukokemuksia

Tiistai 28.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Huippukokemuksia

Joskus tulee miettineeksi, mikä tapahtuma tai tapahtumat ovat olleet elämässä huippuelämyksiä, mieleen painuvia kokemuksia. Tavallista arkea on kyllä riittänyt mukavasti, mutta millaiset asiat ovat rikkoneet sen arjen, tuoneet ilotulitusta, sydämentykytystä, jännitystä, riemua?

Ajattelen lapsuuttani ja luulen, että muistini on huonontunut, sillä minun mielestäni silloinen elämäni oli aina kivaa ja ihanaa ja täynnä mahtavia tapahtumia. Ei niiden niin kummoisia tarvinnut olla: hiihtoretki ukin ja isän kanssa, mökkireissu, lumilinnaseikkailu kaverin kanssa, syntymäpäiviä, seminaarin juhlatilaisuuksia... Pieniä ryppyjä oli tietysti joskus, mutta yleisarvosana lapsuudestani on: erinomainen.- Nuoruuden huippuelämys oli kokonaisuudessaan vaihto-oppilasvuoteni Saksassa. En rupea erittelemään, mutta aiheesta voisin kirjoittaa kirjan, parikin. Tuolta ajalta minulla on yhä saksalaisia ystäviä. Sehr gut!

Lasten syntymät, perhejuhlat ristiäisistä ja rippijuhlista ylioppilasjuhliin ja häihin, maisterin paperien hakeminen (mukanani ollut pikkutyttäreni sanoi, että ”äiti, sinä hymyilet koko ajan”), hevoshuutokauppa Kansasissa, käynti pyramidin sisällä, Mona Lisan näkeminen (täysi pettymys, voi pyyhkiä listalta), siirtyminen Länsi-Berliinistä Itä-Berliiniin passia näyttäen, kävely Kiinan muurilla, mystinen El Torcal Espanjassa, Jerusalem Itkumuureineen, Montenegron maisemat, Vatikaani ja Sikstuksen kappeli, snorklaus Intian valtameressä, Masadan linnoitus, kelluminen Kuolleessameressä, aamuvoimistelu ryhmän kanssa Välimeren rannalla auringon noustessa, sirkusesitys Pekingissä, elefantin selässä ratsastaminen (en todellakaan suosittele), ideologiset keskustelut juutalaisen Davidin kanssa parvekkeella teetä juoden ja pimeää taivasta tuijotellen minun sanoessani ”Meidän Vanhassa Testamentissamme sanotaan, että...” hänen oikaistessaan tiukasti minuun katsoen:”Meidän Vanhassa Testamentissamme”...

Olin jälleen kerran Fuengirolassa, kaupungissa, joka alkaa olla minulle yhtä tuttu kuin Oulu. Olin kävellyt aikani rannalla, istahdin katselemaan merta, oli aamupäivä. Laitoin repun pääni alle ja asetuin mukavasti makuulleni, lokit kirkuivat, aallot löivät rantaan lempeän rytmikkäästi, oli lämmin, mutta ei liian kuuma, meri tuoksui märiltä kasveilta ja kaloilta. - Heräsin puolen tunnin kuluttua. Reppu oli yhä pääni alla, minulla oli rauhallinen olo, katselin ympärilleni hieman hämmentyneenä. Tuo kokemus on unohtumaton ja sopii hyvin sen listan jatkoksi, jonka olen aiemmin kirjoittanut.

Anoppini sanoi minulle aikoinaan, että meidän perheellämme olisi parempi auto, jos minä en matkustaisi. En vastannut tuohon, mutta sanat jäivät hyvin mieleeni. Jostakin syystä en kuitenkaan tuntenut tästä autoasiasta syyllisyyttä edes tuolloin, puhumattakaan nyt, kun saatan tarkastella asioita jo erilaisesta aikaperspektiivistä. Ison perheen töissä käyvä äiti on ansainnut viikon tai kaksi lomaa vuodessa! Minä koin matkoillani niitä tähtihetkiä, jotka auttoivat jaksamaan arjessa. Mutta - tässä yhteydessä minun täytyy sanoa - eri ihmisten tähtihetket ovat erilaisia.

En sitten päässytkään Japaniin. Kun olin aikani pähkäillyt ja miettinyt ja lopulta tehnyt päätökseni, niin varaustilanteessa ilmenikin ongelma. Soitin aamulla heti Olympia matkoihin ja aikani odoteltuani kuulin, että se yksi ja ainoa vapaa paikka, jota olin havitellut, oli mennyt. Olen jo toipunut tuosta takaiskusta jossain määrin ja selailen netissä eri matkanjärjestäjien sivustoja. Ne ovat täynnä lupauksia tähtihetkistä.

P.s. Olen matkanjohtajana Montenegron matkalla 8.6.-20 – 15.6.-20. Mukaan pääsee Oulusta tai Helsingistä, matkanjärjestäjänä Matka-Moilanen. Huippukokemuksia luvassa!

Ota yhteyttä: pirkko.jurvelin@gmail.com tai puh. 0408393265

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tähtihetki, huippukokemus, elämys, arjen vastapaino

Lapsen kuolema

Torstai 23.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Torniossa 2.1.1938

On jo uuden vuoden toinen päivä. Päiväkirjaan en ole kai mitään kirjoittanut sen jälkeen, kun Helsingissä marraskuussa. Kirjakin jäi kotiin. Nyt istun Lähetyshotellissa, kun Ilkka meni elokuviin. On ollut niin raskas joulun edellisaika, ettei ole voinut kirjoittaa. On ollut sellaisia kokemuksia, ettei olisi niitä jaksanut niin raskaiksi kuvitella. Koko marras- ja joulukuu olivat kuin painajaisunta. Ei ollut Pirkko jaksanut tulla vastaan, kun marraskuun 26. päivänä kotiin jouduin. Kovin iloiseksi hän kuitenkin pienistä lahjoistani tuli. Ja seuraavana aamuna hän oli jo kello 8 pystyssä. Hiukan jaksoi vielä kävelemässäkin käydä. Rakas, kultainen Pirkko! Muutaman kerran kävimme kävelemässä, mutta kun lunta tuli, niin oli turvauduttava kelkkaan. Siinä häntä lykkäsin. Sydäntä viilsi, kun voimat heikkenivät. Muutamana päivänä hänet oli jo kannettava kelkkaan. Sittenkin monena päivänä kelkkailimme ulkona, vaikka pitkään hän ei jaksanut. Joulukuun 9. päivänä Pirkko oli kai viimeisen kerran ulkona. Sen jälkeen hän oli sängyssä, ja joulua hän odotti niin äärettömän hartaasti ja pääsyä seminaarin kuusijuhlaan. Joulupäivällisen, joulukuun 12. päivänä hän halusi, mutta ei jaksanut syödä.

Raskas viikko joulukuun kahdennestatoista kahdeksanteentoista oli. Öisin valvontaakin. Pirkko heikkeni. Muutamana iltana, kai se oli joulukuun viidestoista, hän sanoi:” En tahdo enää muistaa iltasiunausta ja unohdin ja taas piti lukea alusta.” Luimme sitten yhdessä. Itkin, ja viiltävä, hirvittävä suru ja tuska täytti mielen. Niin luottavaisesti, kädet ristissä Pirkko luki:” Rakas taivaan Isä, siunaa pikku Seppoa, pikku Pirkkoa, pikku Ilkkaa, pikku Kyllikkiä, äitiä, isää, Turun väkeä ja Ylimäen väkeä ja kaikkia ihmisiä.” Kuin pikku lapsena ennen Pirkko luki. Seuraavana iltana teimme samoin, vaikka silloin oli raskas taistelo: Pirkko olisi halunnut seminaarin kuusijuhlaan. Hänet puettiinkin, nostin hänet keinutuoliin. ”Katso, jaksanhan minä, te pidätte minua liian heikkona, huonona. Pyydä lääkäri, että kysytään häneltä.” Ei Pirkko kuitenkaan lähtenyt. Itkin:” En voi sinua viedä, vaikka kuinka tahtoisin.” Seminaarin oppilaat kävivät Pirkon ikkuna alla laulamassa. Itkimme kaikki, Pirkkokin. Oli niin viiltävän raskasta. Ja koulun lopettamisen kiireet painoivat: perjantaina oli lasten kuusijuhla.

Niin tuli lauantai, joulukuun kahdeksastoista päivä, jolloin aamupäivällä oli vielä tunteja ja työkauden lopettaminen kello yksitoista. Sen jälkeen pääsin Pirkon luo. Kerroin hänelle vielä seminaarin ja harjoituskoulun kuusijuhlasta. Ja hän jaksoi vielä kiinnostuneesti kuunnella, mutta oli niin vaikea olo. Kello kahden tienoissa nostin hänet vielä keinutuoliin, jossa hän hiukan aikaa oli. Sitten nostin hänet takaisin sänkyyn. Ajatuselämä alkoi seota. ”Olkaapa hiljaa”, hän toisti monta kertaa kuin saadakseen jostain ajatusjohtumasta kiinni.

Tunnit menivät. Pirkko ei enää tajunnut puhetta, ei enää sitäkään, kun hänelle tuotiin maisteri Lahdensuon kukka ”parhaalle oppilaalleen”. Kello läheni viittä. Syvä, pitkä henkäys, toinen, ja Pirkko nukkui pois. Häntä ei enää ollut, hän oli ainiaaksi meiltä otettu. Yhtäkkiä niin hirvittävä tyhjyys täytti mielen, kuin koko elämä yhdessä hetkessä, kaikki sisältö olisi häipynyt. Väkivaltainen, raju, väkevä itku työntyi esiin, ja koko hetken hirvittävä tyhjyys purkausi tyhjiin sanoihin:” Voi, Pirkkoa ei enää ole! Pirkko otettiin!” Kuolema! Ei sitä tajua, ennen kuin se koskettaa näin läheltä. Ei edes isän kuolema ollut samaa. Sellainen hirvittävä tyhjyyden tuntu. Kuin koko elämä yhtäkkiä olisi häipynyt pois. Sellainen kokemus, johon ei ole mitään verrattavaa. Raskas, hirvittävän raskas oli joulukuun kahdeksannentoista päivän ilta.

Ote on kirjastani ”No heipudei!”. Pirkko (isäni sisko) kuoli kuusitoistavuotiaana keuhkotautiin, mutta hänen iloiset päiväkirjamerkintänsä kertovat rohkeasta ja reippaasta tytöstä, joka jaksaa uskoa hyvään tulevaisuuteen. Kirjassa vuorottelevat Pirkon ja hänen isänsä Viljo Törmälän (ukkini) päiväkirjamerkinnät sekä ajankuvaus.

Kirjan voi tilata yhteydenottolomakkeella tai sähköpostilla: www.pirkkojurvelin.com. Hinta on viisi euroa sekä postikulut, Oulun alueella kirja toimitetaan suoraan postilaatikkoon ilman lähetyskuluja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsen kuolema, päiväkirja, suru

Sattumaa?

Lauantai 18.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Sattumaa?

Jokunen vuosikymmen sitten minulla oli kolmannella luokalla teräväpäinen ja kaikin puolin hyvätapainen poika. - Onhan näitä, mahtavia lapsia, ollut luokillani aikojen saatossa tietysti vaikka kuinka paljon, mutta nyt kerron tästä yhdestä tapauksesta-. Tämä lapsi oli kiinnostunut lähes kaikesta, eikä hän jättänyt asioita ainoastaan teorian tasolle. Muistan hyvin, kuinka hänellä kerran oli menossa tipu-projekti. Eli hän yritti lämpölampun avulla saada kananmunista kehittymään eläviä kananpoikia. Muistini mukaan tämä hanke ei mennyt aivan nappiin, mutta olipahan yritetty.

Maassa oli meneillään kunnallisvaalit, ja silloin tämä poika - annetaan hänelle tässä nimeksi Atte - tuli luokseni mielenkiintoisen ehdotuksen kanssa: meidän luokalle piti saada omat vaalit. Minun mielestäni idea oli vallan loistava! Siispä oppilaat muodostivat keskenään vapaasti eri puolueita. Nyt ei ollut ollenkaan kysymys tavallisesta puoluepolitiikasta, vaan meidän luokan puolueilla oli aivan omat päämääränsä ja hankkeensa, joita he halusivat edistää. Jokainen puolue valitsi vaaleihin omat ehdokkaansa. Vaalikampanjaa varten piti tehdä julisteita, ja luonnollisesti ehdokkaat esiintyivät ja mainostivat oman puolueensa asiaa. Vaalipäivä olikin sitten ihan huippujuttu, sillä oppilaat pääsivät äänestämään kaikessa rauhassa ihan oikeaan vaalikoppiin, joita oli ilmestynyt liikuntasaliin kunnallisvaaleja varten (opettaja sai luonnollisesti ylemmältä taholta moitteet siitä, että kunnan virallista vaalikalustoa oli käytetty väärään tarkoitukseen). Kyllä meillä oli kivaa! Kun vaalit oli pidetty - Atte sai luonnollisesti paljon ääniä -, luokan hallitus siirtyi suunnittelemaan omaa työrupeamaansa useissa kokouksissa.

Olin aina ajatellut, että kuulen Atesta vielä jossakin merkittävässä yhteydessä. Ehkä hän kunnostautuisi tutkijana, poliitikkona, taiteilijana, jonkun innovatiivisen keksinnön tekijänä, joka tapauksessa jonkin poikkeavan merkityksellisen asian yhteydessä. - Me tapasimme toisemme todella pitkän ajan jälkeen lapsenlapseni häissä, joissa Atte toimi vihkipappina. Kun virallinen osuus oli ohi, ja istuimme kahvilla, Atte tuli juttelemaan kanssani. Muistelimme juuri noita yllä kuvattuja tapahtumia, ja hän kertoi asian, jonka minä olin kokonaan unohtanut. Minulla oli (kuulemma) ollut tapana antaa jokaiselle oppilaalle todistuksen yhteydessä postikortti, jossa olin kertonut, kuinka hyvä tämä lapsi oli monessakin asiassa. Ajattelin mielessäni, että olinpa ollut fiksu. - Kysyin Atelta, että mikä hänet oli houkutellut lukemaan papiksi, kun maailma oli täynnä vaikka kuinka paljon muita vaihtoehtoja. Hän kertoi, kuinka hänellä oli yläasteella ollut uskonnon opettajana Pekka Asikainen (nykyisin Oulun seurakuntien yhtymäjohtaja), ja Pekka oli tehnyt nuoreen miehenalkuun niin suuren vaikutuksen, että tämä oli päättänyt alkaa lukea papiksi.

Myöhemmin mieleeni tuli, että mitä Aten elämään kuuluisi nyt, jos uskonnonopettaja olisikin ollut joku muu? Onko elämämme todellakin kiinni sattumanvaraisista asioista ja tapahtumista? Pohdiskelin myös, kuinka suuri vastuu on niillä aikuisilla, jotka ovat tekemisissä lasten ja nuorison kanssa joko ammatillisesti tai muuten.

No, pitänee tähän myös lisätä, ettei papin työ ole se ainut, jota Atte on harjoittanut. On hän myös ehtinyt olla mukana liike-elämässä sekä johtavassa asemassa kehittämässä nuorisotyötä. Totesimme myös keskustellessamme, että hän on vielä nuori. Edessäpäin on varmasti paljon uusia, mielenkiintoisia haasteita, jotka hän on valmis ottamaan vastaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: opettaja, sattuma, Pekka Asikainen

En aio lopettaa lentämistä

Torstai 9.1.2020 - Pirkko Jurvelin

En aio lopettaa lentämistä

Tyttäreni oli ajamassa autolla yhdeksänvuotiaan kuopuksensa kanssa. Mukava joululoma alkoi olla ohi, mutta he haaveilivat jo tulevasta kesälomasta Espanjassa. Silloin lapsi totesi surullisena: ”Mutta kun on se ilmastonmuutos.” Äidin kanssa oli sitten yhdessä mietitty, mitä heidän perheensä voisi tehdä, jotta luonto säilyisi saasteettomana ja terveenä. Mahdollisesti ensi kesän lentomatka olisi viimeinen heidän kohdallaan.

Ihminen on lyhyessä ajassa ”onnistunut” saastuttamaan maapalloa ja sen ilmakehää siinä määrin, että on alettu puhua maapallon lopullisesta tuhosta. Muutos on tapahtunut varsin lyhyessä ajassa, sillä minun ja minun lasteni sukupolvi on ollut juuri se, joka on lentänyt ja massakuluttanut paikat ja tavarat ja vaatii lisää. Vai miten se meni? Onko asia näin?

Kun puhutaan maapallon ilmakehän saastumisesta, lentämisestä on tehty se suurin mörkö, koska se aiheuttaa massiiviset hiilidioksidipäästöt. Pitäisikö siis ihmisten lopettaa lentäminen kokonaan (lentokielto myös Trumpille ja Putinille, käyttäköön puhelinta, jos on asiaa)? Vai kannattaisiko kuitenkin miettiä asiaa tarkemmin ja pohdiskella myös sitä tutkimustulosta, jonka mukaan lentomatka Helsingistä Tukholmaan aiheuttaa pienemmät päästöt matkustajaa kohden kuin laivamatka (lopetetaanko siis myös laivaliikenne?).

Mitä tapahtuu, jos yleinen, koko maapalloa koskeva lentokielto astuu voimaan? Yksi ja ehkä suurin vaikutus on massiivinen työttömyys. Nykyisin matkailu työllistää EU:n alueella 12 miljoonaa ja maailmassa 313 miljoonaa ihmistä. Kuriositeetin vuoksi voin mainita, että Aruban saarella 88% asukkaista tienaa leipänsä turismin palvelussa. Niin, ja onhan meilläkin Lappi, jossa kirjattiin talvella 2018 kaksi miljoonaa yöpymistä, joista ulkomaalaisten osuus oli 60%. Tämä tarkoittaa aika merkittävää lentoliikennettä talvisesongin aikaan. Jos lentäminen loppuu, niin turismin parissa työskentelevät ihmiset jäävät työttömiksi niin täällä Suomessa kuin kaikkialla muuallakin maailmassa. On vaikea kuvitella, kuinka kaikki matkailun parissa töissä olevat saadaan uudelleen työllistettyä. Mitä esimerkiksi Lapissa voi tehdä leipänsä eteen, jos puolet vuoden tuloista otetaan pois? Kun tarkastellaan maapallon historiaa, on helppo todeta, että suuret luonnonkatastrofit, sodat, sairaudet, ruuan loppuminen ja nykyisin työttömyys ajaa kansat liikkeelle. Jos edes murto-osa 313 miljoonasta henkilöstä lähtee oman maan ulkopuolelle hakemaan elantoaan, se tarkoittaa valtavaa kansainvaellusta. Olemmeko valmiita siihen?

Jos tavaroita ei voi enää kuljettaa ilmateitse, on valmistajalla kaksi mahdollisuutta: siirtää liikenne joko maalle tai merelle tai vähentää tuotantoa, mikä aiheuttaa jälleen työttömyyttä. Mikäli rekka- ja muu liikenne kasvaa huomattavasti maanteillä, se vaatii tieverkoston laajentamista ja valtavaa lisäpanostusta teiden kuntoon, ja luonnollisesti myös autoliikenteen kasvaessa päästöjen määrä nousisi. Kuten jo aikaisemmin totesin, laivaliikenne aiheuttaa myös massiivisia päästöjä (ja vesistöjen likaantumista), joten lentoliikenteen muuttaminen meriliikenteeksi ei sekään olisi huomattava parannus nykyiseen.

Olen miettinyt näitä asioita lujasti viime aikoina, ja olin todella ilahtunut lukiessani torstain (9.1.2020) Kalevasta geologi Juhani Paakkolan kirjoituksen matematiikasta ja ilmastonmuutoksesta. Hän kertoo, kuinka toisistaan tietämättömät USA:n ja Neuvostoliiton tutkijat olivat 1980-luvulla kairanneet Etelänapamantereen jäätiköitä ja päätyneet samanlaisiin tutkimustuloksiin. Lainaan Paakkolan kirjoituksesta loppuosan.

”Niiden (tutkimusten) mukaan maapallon ilmakehä on vuoroin jäähtynyt, vuoroin lämmennyt, ja mikä tämän kirjoituksen näkökulmasta tärkeintä: hiilidioksidin määrä on seurannut tiukasti lämpötilaa. Ilmakehän lämpötilan noustessa hiilidioksidin määrä on kasvanut ja lämpötilan laskiessa hiilidioksidin määrä ilmakehässä on pienentynyt. Tämähän on aivan luonnollista ja ymmärrettävää: lämmin ilma kiihdyttää eloperäisen aineksen palamista ja kylmä vastaavasti hidastaa. Ihmisellä ei näissä prosesseissa ole ollut mitään osuutta, eivätkä tämän päivän toimet hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi tule tuottamaan toivottua tulosta. Ilmasto lämpenee, ja hiilidioksidin määrä lisääntyy, eikä väärin sovellettu matematiikka voi sille mitään.”

Jäänkin nyt pohdiskelemaan seuraavanlaista kysymystä: Onko lentoliikenteen lopettaminen eettisesti oikein? Mitä mieltä olet, lukijani?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Juhani Paakkola, lentäminen, ilmastonmuutos

Hieno vuosi 2020 edessä!

Sunnuntai 5.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Tulossa hieno vuosi 2020!

Olen jo varmaan ennenkin kertonut, kuinka ollessani alle kouluikäinen maailman ykkösuutinen oli tietty päivämäärä, jolloin se tapahtuisi: maailmanloppu. Kuulin radiosta (tuskin luin Pohjolan Sanomia) ja aikuisilta, kuinka ihmiset kiipesivät korkeille vuorille ollakseen ensimmäisinä lähimpänä taivasta, jonne uskoivat pääsevänsä. Toiset taas varustautuivat muulla tavoin, esimerkiksi sisustamalla monenlaisia suojapoteroita, vetäytymällä yksinäisyyteen, luopumalla kaikesta maallisesta. Minä -pieni tyttö- en pystynyt muuta kuin odottamaan ja pelkäämään. Muistan, kuinka kävelin Seminaarinkatua Tornion keskustaan päin ja ajattelin joka askeleella: maailmanloppu voi tulla nyt...tai nyt...tai nyt. Naapurissa asui suuri perhe, jonka äiti oli kaunis ja hymyili ihanasti. Häneltä kysyin lopulta, uskooko hän ennustuksiin. Tuleeko maailmanloppu pian? Nainen mietti hetken ja sanoi:”En usko, että ainakaan minun lasteni elinaikana.” Kuinka kauniisti ja rauhallisesti hän sen sanoi, ja suurin osa pelostani häipyi saman tien.

Tulevaisuuden pelkääminen, pelossa eläminen on raskasta ja vie voimia. Se luo näköalattomuutta, välinpitämättömyyttä, estää elämästä. Tätä kaikkea myös meidän lapsillemme ja nuorillemme tyrkytetään tänä päivänä. Tuskin kukaan välttyy lukemasta tai kuulemasta uutisia Australian tuhoisista maastopaloista, alati kiristyvästä poliittisesta tilanteesta USA:n ja Iranin sekä muiden arabimaiden välillä, ilmaston saastumisesta ja elinolosuhteiden kaikenlaisesta huononemisesta. On selvääkin selvempää, että tulevaisuutemme on niin täynnä katastrofeja ja niiden pelkoa, että nuori joutuu kysymään: ”Mitä tämä kannattaa?” Jääkö heille vain kaksi mahdollisuutta? Ensimmäinen on kyynistyä ja kovettua välttämättömän edessä, ja siihen alistuen elämänasennekin on ”Antaa mennä vaan”. Toinen mahdollisuus on todeta, että on yritettävä taistella voittamatonta vihollista vastaan. Edessä oleva elämä näyttäytyy pelkkänä sotana, loputtomana taisteluna, mikä masentaa ja ehkä tappaa halun edes yrittää.

Mutta eihän todellisuus ole tätä. Meillä on edessämme loistava vuosi 2020! Viime syksynä kävin toistamiseen Nerjan tippukiviluolissa Andalusiassa. Luolista on löytynyt neandertalin ihmisten maalaamiksi tunnistettuja hylkeitä esittäviä kuvia, joiden ympärillä oleva orgaaninen aines on peräisin 42 300-43 500 vuoden takaa. Näiden ihmisten elinolosuhteet olivat karut, ja hengissä pysyminen vaati jatkuvaa taistelua. Kuitenkin he halusivat luoda kuvia ympäristöönsä, tehdä taidetta. Tuskin he maalatessaan ajattelivat, että kannattaako tämä? Miksi pitäisi maalata turhia kuvia, kun sen sijaan pitäisi olla hakemassa syötävää? Onneksi he eivät ajatelleet niin.

Ilmastoaktivistien keulakuva, ympäri maailmaa huomioitu ja ylistetty Greta Thunberg on poikkeuksellinen seitsemäntoistavuotias. Hän oli yhdeksänvuotias lopettaessaan lihansyönnin ja luopuessaan turhien tavaroiden ostamisesta, ja viitisen vuotta sitten hän luopui kokonaan lentämisestä. Kerrassaan ihailtavaa päättäväisyyttä. Hänen äitinsä, oopperalaulaja, joka on jättänyt kansainvälisen uransa myös lopettamalla lentämisen, on kirjoittanut Greta- ja Beata-tytärtensä autismia ja ADHD-diagnooseja käsittelevän kirjan. Gretalla on diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä. Katsoessani kuvia tuosta aina niin vakavasta tytöstä, haluaisin uskoa, että syy tämän nuoren ilmeettömyyteen johtuu hänen diagnosoiduista ongelmistaan, eikä siitä, että hän on luopunut tulevaisuudentoivosta. Haluaisin lohduttaa häntä kuten naapurin täti minua ja sanoa, ettei kaikki mene suinkaan aina niin kuin ennustetaan. Toivon myös, ettei hän tule liikaa pettymään ihmisiin, jotka eivät ole yhtä kiinnostuneita maailman tuhoutumisesta kuin hän, vaan jotka tietävät ja ymmärtävät, että elämme vain yhtä vaihetta maapallon historiassa.

Edessämme on loistava vuosi 2020! Mitä kaikkea uutta ja ihmeellistä se tuokaan mukanaan? Joko nyt löytyy parantava lääke syöpään, tai uusi keino tuottaa viljaa nopeasti ja saasteettomasti, tai uusi keksintö, joka mahdollistaa liikkumisen ilman haitallisia päästöjä, tai, tai, tai… Mitä kaikkea upeaa meillä mahtaakaan olla edessämme!

- Aakkoset keksittiin 1850-1700 e.Kr. Se oli kirjallisen informaation kannalta loistava keksintö.

- Paperin valmistus aloitettiin Kiinassa vuoden 105 aikoihin. Tästä kuuluu kunnia kiinalaiselle Tsái Lunille.

- Ruudin keksivät kiinalaiset alkemistit.

- Kompassi lienee keksitty arabien keskuudessa. Idea tuli Eurooppaan 900-luvulla.

- Painokoneen kehitteli saksalainen Johannes Gutenberg 1430-luvulla. Tämä keksintö mullisti tiedonvälityksen.

- Höyrykone on englantilaisen Thomas Saveryn keksintö. Ensimmäinen kone patentoitiin vuonna 1698. Tämä keksintö näytteli suurta roolia teollisessa vallankumouksessa.

- Sekstantti (John Bird) oli merenkävijöiden keskuudessa mullistava keksintö.

- Rokotuksen kehitteli lääkäri ja tiedemies Edward Jenner vuonna 1796.

- Jäähdytysjärjestelmä on tohtori William Cullenin käsialaa jo vuodelta 1749.

- Sir Henry Bessemerin kehittelemä prosessi 1800-luvun lopulla mahdollisti teollisen teräksen suurien määrien valmistamisen – tärkeä askel modernille sivilisaatiolle.

- Sairaanhoito kehittyi 1800- luvun puolivälissä.

- Puhelin, johon Alexander Graham Bell sai patentin vuonna 1876.

- Polttomoottori, insinööri Jean Lenoirin keksintö vuonna 1876.

- Sähkön läpimurto vuonna 1878, Thomas Edison.

- Radion patentoiminen vuonna 1893, Nikolai Tesla.

-Wrightin veljesten kehittelemä lentokone lensi ensimmäisen lentonsa vuonna 1903.

-Keinotekoiset lannoitteet, jotka kehitti saksalainen Fritz Haber.

… tietokone tuli Suomeen vuonna1973 (useita kehittäjiä).

Mitä kaikkea upeaa meillä vielä onkaan edessämme!

Toivotan kaikille hienoa ja valontäyteistä vuotta 2020!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Greta Thunberg, keksinnöt, toivo, myönteisyys

Miten löydän rakkauden?

Sunnuntai 29.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Miten löydän rakkauden (ja säilytän sen)?

Istahdin kylpylän ravintolassa erään puolitutun, vanhemmanpuoleisen pariskunnan pöytään. Olemme olleet silloin tällöin yhteisellä matkalla, mutta en ole aikaisemmin kuullut tarinaa siitä, miten heidän rakkautensa alkoi. Ruokailun aikana nainen kertoi, kuinka oli kymmenen vuotta sitten ollut viettämässä viimeistä lomailtaa hotellissaan Pärnussa. Hän oli huomannut miesryhmän, joka oli vasta saapunut ja vietti aikaa hotellin baarissa. Siitä sitten - miten lienee - illan mittaan mies ja nainen istuivatkin saman pöydän ääressä, ja kun naisen oli aika poistua pakkaamaan, mies oli pyytänyt hänen puhelinnumeronsa, jonka nainen olikin antanut. Hän puolestaan ei ollut halunnut ottaa miehen numeroa. ”Minähän en miehelle soita”, oli tämä leskinainen myöhemmin tokaissut tyttärelleen.

Jonkin ajan kuluttua mies oli kuin olikin soittanut uudelle tuttavalleen, ja tässä he nyt istuivat kymmenen vuoden jälkeen saman pöydän ääressä pariskuntana. Tosin etäsuhteen ylläpitäminen (he asuvat eri puolilla Suomea) on vaatinut viitseliäisyyttä, mutta kun on rakkautta, on myös halua nähdä vaivaa sen eteen.

Heitä katsellessani ja kuunnellessani tuli mieleeni, kuinka nykyisin rakkautta etsivillä on käytössään kaikenmaailman tinderit ja deittipalvelut ja älysovellukset, mutta kuitenkaan sitä oikeaa ei tunnu löytyvän. Oikean sijaan löytyy kuitenkin monta väärää, joiden kanssa ylläpidetään suhdetta sitä suurta rakkautta odotellessa. Vuoden vanhan selvityksen mukaan yksinasuvien suomalaisten määrä on kasvanut selvästi, ja nykyisin heitä on noin miljoona. Se on aika suuri luku verrattuna maamme asukaslukuun (5,5 miljoonaa v. 2018). Tämähän on kummallinen yhtälö: välineet parin löytämiseen ovat, mutta ihmiset elävät yhä suurenevassa määrin yksin.

Eräs suomalainen, jo iäkkäänpuoleinen ja paljon julkisuudessa ollut mieshenkilö, valitti yksinäisyyttään naistenlehdessä julkaistussa artikkelissa. Muistelin, kuinka olen vuosien, jopa vuosikymmenien ajan lukenut hänen naisseikkailuistaan. Meno oli ollut kovaa, ilmeisesti kysyntäkin oli ollut kiitettävää. Mikä meni sitten pieleen? Miksi hän on nyt yksin? - Muutama päivä sitten pohdiskelin aikuisten lasteni kanssa sitoutumiseen liittyviä asioita. Olimme samaa mieltä siitä, että hyvin moni avioliitossa/vakituisessa parisuhteessa elävä henkilö kohtaa liittonsa aikana jonkun, joka on puoleensavetävä, hyvännäköinen ja kiinnostunut tästä ihmisestä, joka on jo sattumoisin varattu. On hyvin inhimillistä, että toisen osapuolen ilmiselvä mielenkiinto imartelee ja houkuttelee. Sitten ollaankin siinä vaiheessa, että naimisissa oleva tai muutoin sitoutunut henkilö joutuu tekemään päätöksen, joka mahdollisesti muuttaa hänen elämänsä kokonaan - joko hyvään tai huonoon suuntaan. Tällaistahan ihmiselämä on, jatkuvaa päätösten tekoa. Joskus se on helpompaa: ok, otan mustan kahvin, en lattea - mutta joskus huomattavasti vaikeampaa.

Katsoin mielenkiinnolla ohjelman ”Tytöt Dubaissa”. Se kertoo kolmesta ruotsalaisnaisesta, jotka ovat lähteneet Dubaihin etsimään rahaa ja luksusta eli parempaa elämää. Yksi heistä toimi johtavassa asemassa, toinen elätti itsensä mallina ja some -tähtenä, kolmas työskenteli yökerhossa seuranpitäjänä. Kolmen vuoden kuluttua kukaan heistä ei ollut löytänyt aviopuolisoa (se oli yksi haave), ja aika kiinnostava ja silmiä avaava oli erään naisen kommentti asiaan. Hän nimittäin sanoi, että olisi helppoa, jos hänelläkin olisi perhe, joka etsisi hänelle kunnollisen aviomiehen kuten arabikulttuureissa yhä on tapana. Hän saisi tutustua tulevaan puolisoonsa sitten, kun asiaan kuuluvat muodollisuudet olisi hoidettu. Nainen jatkoi vielä ja sanoi, että oli vaikeaa löytää hyvää miestä, sydänsuruja kyllä riitti. Tämä naisen kommentti oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että olen joskus itsekin ajatellut - ja ääneen sanonut -, että vanhemmat voivat hyvinkin onnistua valitsemaan lapselleen paremman puolison kuin tämä itse. Erään ystävättäreni kanssa minulla oli tapana keskustella asiasta, päivitellä ja huokailla lasten seurustelukuvioita, ja molemmat olimme vakaasti sitä mieltä, että sillä elämänkokemuksella olisimme löytäneet lapsillemme parhaiten sopivat puolisot. Mutta arvatkaa, olisiko kukaan kuunnellut meitä?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rakkaus, järjestetty avioliitto, uskollisuus

"Laps`- tyhjät kätes`ihanat"

Sunnuntai 22.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Laps`- tyhjät kätes` ihanat

Olen joskus kuullut kertomuksen upporikkaasta miehestä, jolla oli ollut erityinen toive hautajaisiaan varten. Hän nimittäin halusi, että arkkuun laitettaisiin reiät siten, että hänen paljaat, tyhjät kätensä näkyisivät saattojoukolle. Tämän piti muistuttaa omaisia ja ystäviä siitä, ettei kukaan voi ottaa mitään mukaansa tuonpuoleiseen.

Joululaulussa sanotaan:”Me lahjat jaamme runsahat – laps`- tyhjät kätes` ihanat”. Saman laulun viimeisessä säkeistössä pohditaan sitä, että jos me veisimme lahjat tuolle seimen lapselle, niin meidän maallinen joulumme olisi alkua taivaalliselle joululle. Jos luopuisimme omastamme, antaisimme puutteen alaiselle, saisimme sydämiimme joulurauhan. Mutta miksi lapsen tyhjät kädet ovat niin ihanat? Koska ne ovat vielä viattomat? Ne eivät ole syyllistyneet mihinkään, ne eivät ole halunneet mitään, ne eivät ole torjuneet eivätkä satuttaneet ketään? Ne ovat puhtaat kädet. - Tämän joululaulun sanoittaja on Mauno Isola (1889-1945), maanviljelijä, joka harrasti runojen kirjoittamista ja kuorolaulua. Kuoron johtaja Martti Turunen sävelsi melodian Isolan kauniiseen runoon.

Tyhjän käden -symboliikkaa käytetään sekä kuvallisesti että sanallisesti. Kuinka tehokas vaikutus onkaan mainoksella, jossa pieni, resuinen lapsi ojentaa tyhjän kätensä pyytääkseen almua. Tällaisen kuvan viesti ei jätä ketään kylmäksi. Jos kuulemme, että joku tuli syntymäpäivätilaisuuteen ”tyhjin käsin”, se on mielestämme noloa ja huonoa käytöstä. - Tiesitkö muuten, että japanilainen termi ”karate” tarkoittaa ”tyhjää kättä”. Tällä sanalla viitataan aseettomiin kamppailulajeihin. Tyhjän eli aseettoman käden näyttäminen on ollut alkuna myös nykyisin käytössä olevalle kättelykulttuurille. Eli samalla, kun ojennat kätesi, näytät myös, ettei sinulla ole minkäänlaista asetta siinä. - Mutta jos puolestaan jollakulla on ”kädet täynnä” töitä, oivallamme heti, että kysymyksessä on ilmeisen toimelias ja pätevä henkilö.

Uskonnollisissa teksteissä ja maalauksissa ihminen tulee Jumalan eteen tyhjin käsin, jotta Hän voisi täyttää ne. Ajatuksena on, että jos kädet ovat jo ennestään täynnä, ihminen ei tarvitse sitä, mitä Jumala voi hänelle antaa.

                                       Tulet tyhjin käsin,

                                       poistut tyhjin käsin.

                                       Ja kahden olemattomuuden välissä

                                       olet kyllin hullu uskoaksesi,

                                       että omistat jotakin.

                                             (tuntematon)

Tuttavapiirissä oli menossa riitoja aiheuttava perinnönjako. Eräs asianosainen ihmetteli, kuinka jonkin tavaran tai asian omistaminen voi tulla niin tärkeäksi ihmiselle, jolla jo on kaikki tarvitsemansa. ”Eikö hän ymmärrä, että tavara jää tänne, kun me kuolemme. Emmehän me täältä mitään vie mukanamme.” - Tyhjät kädet ovat kauniit ja monimerkitykselliset. - ”Laps`- tyhjät kätes` ihanat”.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämä, kuolema, tyhjät kädet, merkitys

Vanhemmat kirjoitukset »