Taisteluväsynystä ilmassa

Sunnuntai 11.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymystä ilmassa

Venäjä aloitti laittoman hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan runsas kaksi vuotta sitten. Minä – ja arvatenkin aika moni muukin – uskottelin itselleni, että kysymys olisi lyhytaikaisesta kahakasta, joka päättyisi pian. Tällä hetkellä sodan loppuminen näyttää kaukaiselta, enkä enää menisi arvailemaan mitään suuntaan enkä toiseen. Kaksi vuotta kestänyt sota on vaatinut järkyttävän määrän uhreja. Juuri julkitulleen tilaston mukaan taisteluissa olisi kuollut 31 000 ukrainalaista sotilasta, ja venäläissotilaita on arvion mukaan kuollut tai haavoittunut 315 000. Jälkimmäinen arvio vastaa 87 prosenttia Venäjän sotilaista ennen sotaa. Venäjän luvut eivät kuitenkaan ole faktatietoa, vaan lähinnä asiantuntijoiden arvioita. Sotilaiden lisäksi siviilejä on menehtynyt Ukrainassa 10 400, ja haavoittuneita on 19 700, kadonneista ei löydy lukuja. Ihmisuhrien valtavan määrän lisäksi satelliittikuvien perusteella saatetaan todeta, että Ukrainan maaperältä on pyyhkiytynyt pois kokonaisia asuinalueita. Kun sota joskus loppuu, koko hävityksen kauheus on silmiemme edessä tiedotusvälineiden kautta.

Kun sota joskus loppuu… Eurooppa on heräämässä hitaasti siihen todellisuuteen, ettei Venäjällä/Putinilla ole minkäänlaista tarkoitusta lopettaa sotaa. Ymmärrän, ettei tavallinen venäläinen osaa edes vaatia (puhumattakaan siitä, että uskaltaisi ääneen sanoa) taistelujen päättymistä, koska sota käydään siellä jossakin, eikä se näy tavallisen asukkaan arjessa. Ainoastaan he, joiden omaisia on rintamalla, ja jotka joutuvat saattamaan rakkaansa haudan lepoon tai ottamaan tämän vastaan vammautuneena, voi ymmärtää, ettei kysymys ole vain pienestä haitasta, joka näkyy siinä, että kananmunat ovat loppuneet kaupoissa, tai että lämmitys ei toimi pakkasella.

Putin ei lopeta koskaan, sillä hän ei voi niin tehdä. Näinhän asia on ollut ja tulee olemaan kaikkien diktaattorien kohdalla. Epäonnistunut sota, väärin harkitut toimenpiteet, kaikki voidaan selittää parhain päin, mutta periksi ei voi antaa. Miksi? Koska silloin on edessä oma kuolema. Diktaattori hallitsee pelolla ja pelkää itse kuolemaa. Kenenkään on siis turha odottaa, että Putin ryhtyisi koskaan rauhanneuvotteluihin paitsi voidessaan julistaa itsensä voittajaksi.

Sunnuntain Ukrainan sotaa koskeva uutinen oli paavi Franciscuksen antama vastaus Sveitsin television haastattelussa. ”Uskon, että vahvimpia ovat ne, jotka näkevät tilanteen, ajattelevat ihmisiä ja omaavat rohkeuden nostaa valkoinen lippu ja neuvotella. Sana neuvotella on rohkea sana. Kun näkee, että on tullut voitetuksi, että asiat menevät huonosti, pitää olla rohkeutta neuvotella. Koetaan häpeää, mutta kuinka monta kuolonuhria siitä seuraa… Neuvottelut eivät ole koskaan antautumista. Se on rohkeutta olla viemättä maata itsemurhaan.” On sanomattakin selvää, että paavin lausunto aiheutti voimakkaan vastareaktion Ukrainassa ja muuallakin maailmassa. Mielestäni tämä kirkonmiehen vastaus kuvasi kuitenkin hyvin taisteluväsymystä: kunhan edes jonkinlainen rauha saataisiin aikaan, ihan sama millainen.

Ukraina tarvitsee aseapua ja taloudellista tukea, jotta pystyisi sotimaan Venäjää vastaan. EU on sitä myös antanut, mutta ei tarpeeksi, ja tämä näkyy sekä kuolleiden määrässä että siinä, miten Venäjän joukot ovat päässeet etenemään Ukrainan maaperällä. Ranska on ilmoittanut olevansa valmis sijoittamaan myös maajoukkoja Ukrainan maaperälle. Tästä eivät muut maat innostuneet (Niinistöhän ilmoitti heti, ettei Suomi tue tätä aietta). Käytännössähän Ukrainassa sotaa käyvät Euroopan maiden joukot antaisivat mielikuvan siitä, että koko Eurooppa on mukana sodassa. Tämä puolestaan olisi Venäjälle hyvä syy ulottaa sota Ukrainan ulkopuolelle. Olemme pulassa. Kysymys kuuluu: Annammeko Ukrainan hävitä? Se tarkoittaisi sitä, että Venäjä pääsisi laajentamaan alueitaan juuri siten kuin Putin on aikonutkin.

En ihmettele, että taisteluväsymys vaivaa sekä maiden valtaapitäviä että kansalaisia, sillä tuntuu siltä, että kysymyksiin on olemassa vain huonoja vastauksia. Kannattaako heiluttaa valkoista lippua, jos seuraavaksi pitää heiluttaa Venäjän lippua? Siinäpä on pohdittavaa.

P.s. Minulle tulee säännöllisesti seurantaselvitys blogini lukijamääristä ja alueista. Eräs seurattu asia ovat ne maat, missä tiedosto on avattu. Tähän saakka olen voinut todeta, että lukijoita löytyy Suomen ja Ruotsin lisäksi Yhdysvalloista ja Espanjasta. Nyt joukkoon oli tullut uusi maa:Venäjä. Tuli mieleeni, että isoveli se siellä valvoo, vai lienenkö erehtynyt?

Rajatarkastus

Sunnuntai 4.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Rajatarkastus

Kävin tarkastamassa Suomen ja Ruotsin välisen rajan turvallisuustilanteen Tornio -Haaparanta- akselilla. Hyppäsin aamulla Oulussa Ikeaan menevään bussiin, nautin rennosta matkustamisesta ja eväistä parin tunnin ajan, ja jo kello 11 Suomen aikaa bussilastillinen shoppailijoita oli kohteessaan. Minä käänsin selkäni Ikealle ja suuntasin askeleeni kohti Torniota, joka olikin muutaman sadan metrin päässä. Kuopus oli nimittäin ilmoittanut olevansa huolissaan nykyisestä maailmantilanteesta, ja minä olin ilmoittanut hänelle, ettei tässä ole hätäpäivää: Me ehdimme Haaparannalle ennen kuin iivanat rymistelevät Ouluun. Mutta josko ruotsalaiset ottavat Suomen pakolaiset vastaan?Jos meidät käännytetään? Taas lohduttelin kuopusta, että johan ne ottavat, samaa Nato-porukkaa kun ollaan ihan pian.

Rauhallista oli rajalla, suorastaan kuolettavan rauhallista – jos sallitte tämän ilmaisun. Ketään ei kiinnostanut vanhempi naishenkilö, joka käveli Ruotsista Suomeen ja muutaman tunnin kuluttua taas Suomesta Ruotsiin. Menin aluksi Rajalla- ostoskeskukseen ja tsekkasin tilanteen: Asiakkaita oli todella vähän, muutama papparainen oli jo aloittelemassa päivän parlamentti-istuntoa tutuilla paikoillaan ala-aulassa. Tarkastettuani tilanteen lähdin kirjaston kautta hautausmaalle katsomaan, joko sukuhaudan hautakivi näkyisi lumimassan alta. Sieltä kiersin entisen kotitaloni edestä entiselle koululleni, jonka tarkastettuani suuntasin kohti rantaa ja uudelleen kaupungin keskustan suuntaan. Runsaan tunnin aikana väkeä oli alkanut ilmaantua kauppoihin ja koiria ulkoiluttamaan, kaupunki heräili hitaasti sumuiseen lauantai -päivään. Tässä vaiheessa ajattelin, ettei haittaisi, vaikka me pakolaiset vähän vilkastuttaisimme Tornion elämää. No, vitsi, vitsi.

Muistan viimeisimmiltä vuosilta kuitenkin pari ajanjaksoa, jolloin Tornion ja Haaparannan rajoilla on parveillut sekä rajamiehiä että poliiseja. Kun vuonna 2015 pakolaiset alkoivat saapua Irakista ja muista Arabimaista, monet heistä pyrkivät Suomen puolelle juuri Haaparannan kautta. Toinen ajanjakso oli muutama vuosi sitten korona-aikaan, jolloin rajalla pidettiin aika tiukkaa vahtia. Välillä Ruotsiin sai mennä, toisinaan ei ollenkaan. Tai oikeastaan Ruotsiin kyllä sai mennä (siellähän ei juuri ollut minkäänlaisia rajoituksia korona-aikaan), mutta poispääsy ei ollut ihan yksinkertaista, vaan oli vilautettava rokotustodistusta tai passia ja mitä lienee. Mutta yleensä ottaen tuo Suomen ja Ruotsin välinen raja lienee niitä rauhallisimpia maailmassa.

On mielenkiintoista nähdä, muuttuko tilanne jotenkin, kun Ruotsi lopulta pääsee Naton jäseneksi. Mahdollista on, että alueelle sijoitetaan sotilasjoukkoja, turvallisuusmääräyksiä voidaan tiukentaa, ja voi käydä myös niin, ettei rajanylitys ole enää ihan niin yksinkertaista kuin tähän asti. Muutoksiin vaikuttavat Ruotsin ja muiden maiden väliset sopimukset, mutta yleisesti ottaen Naton jäsenyys lisää yhteistyötä jäsenmaiden välillä, ja yleensä se koskee myös rajavalvonta. Saattaa olla, että jo tämän vuoden loppupuolella en minäkään kävele tuosta vain ja miten vain Torniosta Haaparannalle ja takaisin. Kyllä siinä rajamiehillekin riittää ihmettelemistä, kun he yrittävät pysyä kärryillä siitä, ketkä kaikki siinä Ikean -bussissa menivät Haaparannalle ja ketkä lopulta tulivat takaisin. Vai tulivatko?

Tanskan kuninkaallisen puolustusakatemian sotilasanalyytikko Anders Puck Nielsen on eräässä haastattelussa pohdiskellut, että maantieteellisestä näkökulmasta katsottuna Suomen pohjoisosa olisi Venäjälle sopiva alue, jos se tahtoo testata Naton vahvuutta. Nielsen kyseenalaistaa myös Naton halukkuuden alkaa puolustaa ”muutamaa sataa kilometriä Lapissa”. Oho!? Tarkoittaisiko tämä siis sitä, että Lappi luovutettaisiin Venäjälle tuosta vain, jotta vältyttäisiin suuremmilta tappioilta? Outo ajatus. Pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö kansanedustaja Pekka Toveri puolestaan on sitä mieltä, että Venäjä iskee (jos iskee) seuraavaksi Baltiaan, olisihan iskulle syykin valmiina: He haluavat suojella venäläisiä kansanmurhalta. Lapissa tulee lähinnä kyseeseen porojen suojelu, mikä tekosyynä on ilmeisen heikko. - Mutta hei, eiköhän tässä vielä mennä Haaparannalle ja Tornioon monta kertaa tuosta vain ja helposti, vai mitä mieltä olette?

P.s. Ostin Ikeasta kukkapurkkeja, kauniita ja edullisia.

Juokse itsesi pilveen!

Perjantai 2.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Juokse itsesi pilveen!

Amerikkalainen pitkänmatkanjuoksija James Fixx on kirjoittanut 70-luvulla suuren suosion saaneen teoksen ”Suuri juoksukirja”. Hän kertoo siinä muun muassa, kuinka joskus juoksun aikana hän tuntee euforista oloa ja kipujen lieventymistä. Fixx käytti tästä ilmiöstä nimeä ”runner`s high” (”juoksijan pilvi”), ja monet kirjan lukeneet liikkujat ovat kertoneet kokeneensa juuri saman tapaisen psyykkisen olotilan kovan juoksusuorituksen aikana, ikään kuin he olisivat huumausaineiden aiheuttamassa ”pilvessä”.

Olen juuri lukenut Anders Hansenin teoksen ”Aivovoimaa – näin vahvistat aivojasi liikunnalla”, ja siinä hän kertoo myös tästä Fixxin mainitsemasta maagisesta olotilasta, jonka hän on myös itse kokenut pari kertaa rankan juoksutreenin aikana. Nykyisin me tiedämme selityksen juoksijan pilvikokemukselle, ja sehän on endorfiinit, joiden vaikutus on sama kuin morfiinilla.

Hansen kertoo teoksessaan tarkasti monista tieteellisistä kokeiluista ja pitkäaikaistutkimuksista, joita on tehty, kun on haluttu selvittää liikunnan merkitystä ihmiselle. Turha lienee sanoakaan, että liikunta tekee fyysisesti hyvää jokaiselle tavalliselle kansalaiselle, ja enempi liikuntaa tekee vieläkin parempaa. Nykyisin tiedetään lisäksi, että liikkuminen on tärkeää myös psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Tavasin kiltisti läpi tutkimukset ja monenmoiset kummalliset aivotumakkeet ja vastaavat, mutta en juurikaan siitä puolesta paljon ymmärtänyt. Mutta se, minkä ymmärsin, oli todella mielenkiintoista: Monissa masennustiloissa liikunta on apteekkilääkettä tehokkaampaa! Tutkimusten mukaan liikunta auttaa lievään ja keskivaikeaan masennukseen yhtä tehokkaasti kuin lääkkeet, mutta masentuneen on juostava (tai tehtävä jotakin yhtä rasittavaa) kolme kertaa viikossa 45 minuuttia kerrallaan. Hoidon ei myöskään tarvitse olla joko – tai, pillerit ja liikunnan voi yhdistää.

Liikunta lisää myös luovuutta. Hansen kertoo tästä omakohtaisia kokemuksia, mutta mainitsee myös, kuinka esimerkiksi Einstein, Beethoven ja Darwin tekivät pitkiä pyöräily- ja liikuntalenkkejä, joiden aikana kypsyttelivät ideoitaan – tai ideat kypsyivät aivoissa heidän liikkuessaan. Applen edesmennyt toimitusjohtaja Steve Jobs järjesti säännöllisesti kävelykokouksia, koska uskoi liikunnan vaikuttavan virkistävästi aivotoimintaan.

Lukiessani tätä osaa kirjasta, sain selityksen eräälle jutulle, joka on sattunut minulle tuon tuostakin. Harrastan kuntoliikuntaa, lähinnä ohjauksen alaista kuntojumppaa, toki myös lenkkeilyä. Sali on täynnä naisia, nuori, pirteä vetäjä pomppii korokkeella, musiikki pauhaa, ja minä yritän muiden kanssa pysyä mukana. Sanomattakin on selvää, että hiki virtaa. Katson ohjaajaa, heilutan käsiäni, hypin ja pompin – ja samanaikaisesti ajatukseni ovat aivan muualla. Saan oivalluksen siitä, miten uutta käsikirjoitusta pitää jatkaa, tai miten sitä pitää muokata, tai mistä minun pitää hankkia taustatietoja jonkin asian selvittämiseen… Äkkiä havahdun. Mitä? Jalkani hyppivät edelleen, käteni heiluvat, ja ajatukseni palailevat sieltä jostakin kaukaa. Kaikkein erikoisinta näissä kokemuksissa on oikeastaan se, etten ”häivy maailmasta” koskaan rentoutushetkien aikana, vaan ainoastaan silloin, kun hiki virtaa, ja sydän jyskyttää nopeasti.

Ruotsissa, Skånen Bunkeflossa, järjestettiin tutkimus, jossa kahden luokan oppilaille pidettiin liikuntatunti joka päivä, ja verrokkiryhmä liikkui opetussuunnitelman mukaisesti kaksi kertaa viikossa. Ryhmät olivat muuten samanlaiset, oppilaat asuivat samalla alueella, kävivät samaa koulua ja opiskelivat samoja aineita. Tutkimustulokset olivat silmiä avaavia – tai ainakin niiden olisi pitänyt olla. No, liikkujat tietysti saivat liikunnassa parempia arvosanoja kuin verrokkiryhmä, mutta tämän lisäksi he saivat parempia arvosanoja myös matematiikassa, äidinkielessä ja englannissa, vaikka eivät siis saaneet kyseisissä aineissa lisäopetusta. Ja huomattavaa on, että liikunnan lisäämisen vaikutus näkyi koulumenestyksessä monen vuoden ajan. - Saman suuntaisia tutkimustuloksia on tehty ympäri maailmaa.

Ja taas tulee mieleeni se, kuinka töissä ollessani meillä ala-asteella tehtiin sellainen uudistus, että kaksi oppituntia pidettiin putkeen, ja sen jälkeen oli pitkä välitunti. Opettajalla oli kestämistä, mutta kuvitelkaa niitä pieniä ja isompiakin lapsia, jotka olisivat halunneet juosta, leikkiä ja pelata ulkona, endorfiinit olisivat päässeet laukkaamaan, ja seuraavalla oppitunnilla olisi oppiminen sujunut helpommin. Protestoin aikoinani tätä kammottavaa uudistusta vastaan (mikä ei tietenkään auttanut), vaikka en tuohon aikaan edes ollut tietoinen liikunnan vaikutuksesta oppimiseen.

Ja lopuksi: Aivojen ikääntymistä voidaan myös hidastaa liikunnalla. Eräässä tutkimuksessa seurattiin yli kahden vuosikymmenen ajan 20 000 naista, joiden iät vaihtelivat 70:n ja 81:n välillä. Säännöllisesti liikuntaa harrastaneiden muisti, keskittymiskyky ja tarkkaavaisuus pysyivät huomattavasti paremmalla tasolla kuin vähän liikkuvien kanssasiskojen, eikä tämän tuloksen saavuttamiseen tarvittu enempää kuin 20 minuuttia kävelyä päivittäin.

Suosittelen lukulistallenne: Anders Hansen: Aivovoimaa

Kitaransoiton lyhyt oppimäärä

Sunnuntai 28.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Kitaransoiton lyhyt oppimäärä

Ollessani vaihto-oppilaana Saksassa ystävystyin erään luokkatoverini kanssa. Birgit oli meillä usein, istuimme omakotitalon yläkerrassa sijaitsevassa huoneessani ja juttelimme, Birgit soitti kitaraa, ja lauloimme yhdessä. Ystäväni alkoi myös opettaa minulle kitaransoittoa, eikä se edes ollut vaikeaa – nyt ei siis ole kyse klassisesta kitarasta, vaan ihan sointuopista ja säestyksestä. Kun palasin vuoden kuluttua vaihdosta takaisin Suomeen, marssin musiikkiliikkeeseen ja ostin oman kitarani. Siihen aikaan Suomessa joutui maksamaan niin sanotun ”ylellisyysveron” tavaroista, joiden ei katsottu olevan tarpeellisia, ja niinpä minäkin maksoin kitarasta veroni.

Pyrin Oulun opettajainkoulutuslaitokseen, ja muiden testien ja kokeiden ohella hakija sai osallistua vapaaehtoiseen laulukokeeseen. Minähän menin tilaisuuteen oma kitara mukanani, mutta naispuolinen lehtori ilmoitti, ettei laulua saa säestää. Siihen hänen miespuolinen kollegansa tuumasi, että annetaan nyt yrittää, ja niin minä lauloin ja soitin itseni sisälle OKL:een. No, kai minä pärjäsin muissakin kokeissa riittävän hyvin.

Otin kitaran mukaani myös ulkomaanreissuille, kunnes huomasin, ettei rannalla näppäileminen ollut erityisen mukavaa, sillä tuuli vei soittimen äänen mukanaan. Vaikka en sitten enää raahannutkaan soitinta ulkomaille, säestin lauluja monenlaisissa illanistujaisissa ja kaveripiirin kokoontumisissa ja lauleskelin itsekseni.

Perheen perustaminen muutti soitintilannetta sen verran, että päätin aikuistua ja ostaa pianon. Tästä syystä kitara jäi taka-alalle ja lopulta hävisi huushollistamme kokonaan, koska se vei aika lailla tilaa, ja olihan pianosäestys jotain vallan muuta kuin kitaralla rämpyttely – niin kai minä ajattelin.

Miksi ihmeessä kitara tuli pitkän ajan jälkeen ja yllättäen mieleeni? Näin pari yötä sitten unen, josta mieleeni jäi erityisesti seuraava tapahtuma: Olin jossakin koulun juhlasalissa eli voimistelusalissa. Harjoittelin ilmeisesti ohjelmaa johonkin lähestyvään tilaisuuteen, ja kuulin salin toisella puolella jonkun soittavan kitaraa ihan väärin. Soitto otti korviini sen verran, että ryntäsin salin toiselle puolelle pelastamaan kitaran musiikin runtelijalta ja ilmeisesti opettamaan tuolle vanhemmalle miehelle oikeat otteet, olin unessani nuori. Ja sitten yhtäkkiä olinkin vanha, katsoin sormiani ja mietin, muistanko vielä, miten sointuja näppäiltiin. Tuohon loppuvat muistikuvani erikoisesta unesta.

Tätä kirjoittaessani uskon, että jos saisin käsiini kitaran, osaisin säestää muutaman laulun, mutta mielessäni pyörii edelleen kysymys, miksi näin unta kitarasta.

Kävin pari päivää sitten tervehtimässä ystävääni hoitolaitoksessa. Kohtasin siellä myös sattumalta entisen naapurini, joka oli kuulemma ”olosuhteiden pakosta” muuttanut omasta asunnostaan kyseiseen hoivakotiin. Hän on tyylikäs ja hyväntuulinen – tämä yli 80- vuotias rouva – ja kertoi minulle, kuinka hänellä oli viime aikoina pitänyt kiirettä. Rouva oli nimittäin oman kertomansa mukaan ollut juuri pari viikkoa hoitamassa iäkkäitä vanhempiaan, koska ”jonkunhan piti heistäkin huolehtia”. Niin, niin, minä nyökyttelin ja rupesin rouvan poistuttua jututtamaan ystävääni, joka oli sopivasti kahvipöydän ääressä. Esittelin itseni (olemme tunteneet toisemme noin viisikymmentä vuotta), ja pian hän tunnistikin minut ja keskustelimme yhteisistä perhetutuista. Välillä hänen mielensä siirtyi lapsuuteen, ja hän kertoi, kuinka aikaisin isä aina nousi jotta ehtisi töihin, ja kuinka ahkera isä aina oli, ja minä ymmärsin, että näitä kertoessaan hän oli sillä hetkellä tuo pikkupoika, joka puhui kunnioittaen isästään. Tiesin, että hän koki samaa kuin minä unessani, jossa muutuin yhtäkkiä nuoresta vanhaksi, hänen muutoksensa oli vain päinvastainen.

Minkä viestin uni kitarasta halusi välittää minulle? Oma realistinen minäni vastaa, että älä nyt höpötä, sillä unet ovat unia, eivätkä ne tarkoita mitään sen kummempaa. Unien tulkitsijat sanovat, että kitara symboloi luovuutta, kehitystä ja tunteiden ilmaisua. Minulle tuo uni muistutti voimakkaasti sitä, että olin oppinut taidon – eikä se tarkoittanut ainoastaan soittotaitoa -, osasin jotakin niin hyvin, että halusin opettaa muitakin, ja tarttuessani jo – yllättäen - vanhoilla käsilläni soittimeen, tuo taito oli minulla yhä. Viesti oli voimakas: Sinä osaat, ole rohkea, sinä osaat.

Liian leuhka presidentiksi?

Sunnuntai 21.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Liian leuhka presidentiksi?

Pian saamme tietää, kuka on seuraava Suomen presidentti. Tätä kirjoittaessani näyttää siltä, että loppukisa käydään Haaviston ja Stubbin välillä. Tiedotusvälineet ovat ottaneet kaiken mahdollisen ja mahdottoman irti tulevista vaaleista, ja jos tosiasiat ovat näyttäneet liian säyseiltä, niin mielikuvitusta ja arvailuja on laitettu lisämausteeksi.

Jokaisesta ehdokkaasta löydetään hyviä ja huonoja puolia, toisista enemmän niitä hyviä kuin huonoja, ja jos ei jutun juurta tahdo hakemallakaan löytyä, niin taas voidaan keksiä, paisutella, ihmetellä ja muistella jotakin, josta on hyötyä jollekulle ehdokkaalle tai haittaa toiselle.

Faktana julistetaan, että Alexander Stubb on leuhka ja ylimielinen. Koska en tiedä puheiden taustoista juuri mitään, niin voin vain yrittää arvailla. Entinen Suomen pääministeri, valtiovarainministeri, ulkoministeri, europarlamentaarikko ja Euroopan Yliopistollisen Eurooppa-instituutin professori on oletettavasti kattavan uransa aikana sekä joutunut olemaan itsevarma ja määrätietoinen, eivätkä nämä ominaisuudet tietenkään miellytä kaikkia. ”Vaatimattomuus kaunistaa” sanoo perisuomalainen sananlasku, ja W.G Benham (englantilainen lehtimies, kirjailija, poliitikko) julistaa, että ”nöyryys ei ole heikkoutta”. Kyllähän näitä ajatelmia löytyy, ja niissä on totuuttakin, mutta eivät ne ehkä ihan joka tilanteessa sovi ohjenuoraksi.

Katsotaanpa sitten tuonne rajojen taakse ja yritetään hakea sieltä niitä vähemmän leuhkoja ja ennemminkin nöyriä valtionjohtajia. Presidentti Vladimir Putin julisti muutama päivä sitten, ettei Venäjällä ole rajoja ollenkaan. Tämä oli siis eräs hänen vaalipuheensa teemoista. En menisi moittimaan Putinia liiallisesta nöyryydestä, kun miettii tämänkin puheen sisältöä. Ukrainan presidenttiä Volodymyr Zelenskiä ei myöskään voi luonnehtia vaatimattomaksi mieheksi. Valtionjohtaja, joka uskalsi panna kampoihin Venäjän valtaussuunnitelmille, ja joka matkustaa ympäri maailman aina uusia liittolaisia etsimässä pelastaakseen maansa ja kansansa, on kaukana vaatimattomasta, nöyrästä johtajasta, ja sellaista Ukraina ei tarvitsekaan. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan on puolestaan diktaattori vailla vertaa, vaikka hänen arvonimensä on ”presidentti” kuten hänen Venäjällä asuvalla virkatoverillaan.

Saksan liittopresidentti Frank-Walter Steinmeier on todella pitkän linjan poliitikko. Hänen rohkea puheensa kirkkojen maailmanneuvoston kokouksessa 31.8.2022 oli niin raju, että sen varsinainen sanoma piilotettiin ja ydinsisältö häivytettiin Kirkkojen maailmanneuvoston verkkosivujen uutisessa. ”Venäjän ortodoksisen kirkon johtajat ovat tällä hetkellä johtamassa jäseniään ja koko kirkkoa kulkemaan vaarallista tietä, joka pilkkaa Jumalaa. Siis sellaiseen suuntaan, joka on vastoin kaikkea sitä, mihin he uskovat. He oikeuttavat hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan – siis omia ja meidän muiden kristittyjen uskonveljiä ja sisaria vastaan”, Steinmeier sanoi puheessaan. ”Totalitaarinen ideologia, joka on naamioinut itsensä teologiaan, on johtanut myös monien uskonnollisten paikkojen tuhoamiseen Ukrainassa...Yksikään ajatteleva kristitty ei voi nähdä tässä Jumalan tahtoa”. Todella rohkeaa puhetta liittovaltion presidentiltä.

Tässä ihan pieni otanta nykyisistä presidentin virassa olevista henkilöistä. On helppo huomata, että vaatimattomuus ja nöyryys eivät juurikaan näy näiden poliitikkojen historiassa. Tai mikä minä olen siitä sanomaan, saattaahan joku heistä olla pohjimmiltaan hyvinkin leppeä olento. Luulen, että Alexander Stubb pärjäisi hyvin tässä joukossa, sillä presidentti saa olla voimakas, määrätietoinen, rohkea ja itsevarma, eivätkä nämä ominaisuudet tarkoita sitä, että hän olisi leuhka ja ylimielinen. Totuus on kuitenkin se, että kun Suomen presidentti edustaa maatamme maailmalla, hänen pitää uskaltaa ottaa näyttämö haltuunsa. Näin on tehnyt Zelenskyi ja aikoinaan esimerkiksi Mannerheim.

Ai, että oliko tämä jotain vaalimainontaa? No, en kyllä sellaiseksi tarkoittanut, mutta ei haittaa, vaikka joku kokisi herätyksen tämän tekstin äärellä.

Miksi tehdä tänään jotain, jonka voi jättää huomennakin tekemättä?

Sunnuntai 14.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Miksi tehdä tänään jotain, minkä voi jättää huomennakin tekemättä?

Hyvä ystäväni ja minä valmistuimme luokanopettajiksi muutama (!) vuosikymmen sitten. Ystävyytemme on säilynyt, vaikka aikaa on kulunut huimasti, perheet ovat kasvaneet ja taas pienentyneet, olemme jääneet eläkkeelle – tai siis, tässä kohden meidän historiamme eroavat toisistaan. Minä jäin eläkkeelle heti, kun se oli mahdollista, koska – no, se oli jotenkin itsestään selvä juttu. Ystäväni jatkoi työntekoaan, mutta pakollinen eläkeikä koitti hänellekin 65- vuotiaana. Eläköityminen ei kuitenkaan estänyt töissä käyntiä, ei suinkaan, hän jatkoi sijaisuuksien tekemistä niin kauan, kunnes joutui hidastamaan terveysongelmien vuoksi.

- Mitä, taasko sinä olet töissä? minä jaksoin ihmetellä puhelimessa.

- No, tällä kertaa tämä on vain tällainen puolen vuoden juttu, hän saattoi vastata.

- Miksi ihmeessä?

- Kun tämä on niin kivaa! Ja voihan tässä samalla kartuttaa matkakassaa.

Jokunen päivä sitten ystäväni soitti jälleen. Terveysongelma on hoidettu, ja hän ilmoitti lähtevänsä töihin. Aivan oikein, 70- vuotis päivänsä ohittanut opettajatar kertoi palaavansa pulpettien eteen. Ja miksi ihmeessä? No, kun se on niin kivaa!

Pidän itseäni aika työorientoituneena, ja vaikka näin on, tein opettajantöitä vain parin vuoden ajan sen jälkeen, kun olin eläköitynyt. Tämä ei ole kuitenkaan tarkoittanut sitä, etten tekisi mitään, sillä minusta ei oikein ole siihen: oleilemaan. Nyt mieheni omaishoitajana toimiessani arjen puuhat nappaavat aikamoisen osan päivistäni. Kun käyn kaupassa, teen ruuan, siivoan, pyykkään jne, jne yksin, niin kyllä vapaa-aikaa saa joskus huudella. Jumppa (jossa voi päästellä höyryjä yhdessä samanikäisten lajitovereiden kanssa), lenkkeily, vapaaehtoistyö ja lapset perheineen tuovat mukavaa säpinää arkeen. Tosin kaipaan ulkomaanmatkoja, sillä kun asun hotellihuoneessa, minun ei tarvitse miettiä kaappien siivoamista ja lattian luuttuamista tai ruokakaupassa käyntiä, voin sen sijaan tehdä sitä, mikä sattuu huvittamaan. Tai olla tekemättä mitään. Voin istua rannalla ja tuijottaa aaltoja.

Tänään oli hieman poikkeuksellinen päivä. Olin siivonnut, pyykännyt, käynyt kaupassa ja tehnyt muut normaalin lukujärjestyksen vaatimat hommat, mutta koska ulkona pyrytti ja oli pimeää, en voinut lähteä lenkille. Menin makaaman sohvalle ja jatkoin Juha.T.Hakalan ”Suoritusyhteiskunta – oireita ja selviytymiskeinoja” kirjan lukemista. Olen lukenut Hakalan (tietokirjailija, professori, filosofi) teoksia aikaisemminkin, ja tämä kolahti jälleen kohdalleen.

Hakala kirjoittaa työelämän huonontumisesta, uupumuksesta, työelämän leikkaamisesta, tehokkuuden illuusiosta ja Quiet quitting-asenteesta (eli tehdään se, mikä pitää, mutta se on sitten siinä). Minulla on edessäni viimeinen luku ”Luo oma työelämäsi”, jota odotan todella innokkaasti. Mutta hei, enhän minä ole töissä toisin kuin ystäväni, joka on palannut hommiin into piukeana. En olekaan, en toki, mutta minusta tämä suoritusyhteiskunta-ajatus ei pysähdy siihen, että ihminen jää teknisesti pois työelämästä saavutettuaan kunniakkaan eläkeiän. Mielestäni suoritusyhteiskunta säilyy meissä syvällä sisimmässämme niin kauan kuin jalka nousee, ellemme sitten opi jotain muuta.

Kuten sanottu, en yleensä makaa sohvalla keskellä päivää lukemassa kirjaa – pois se minusta -, mutta ai, kuinka mahtava tunne oli rentoutua ja taivastella nykyisen työelämän vaatimuksia. Ja koska olen opettaja, en voi olla lisäämättä tähän sitä huomiota jälleen kerran, että uusi supertehokas yhteiskuntajärjestelmä sekä opetussuunnitelma ovat jotenkin onnistuneet murskaamaan suomalaislasten Pisa-menestyksen maailmanlaajuisessa tutkimuksessa. Eli se, että opettajilta(kin) vaaditaan aina vain enemmän ja erilaista työpanosta, vaikuttaa huonontavasti koululaisten oppimistuloksiin. Voi, järki, missä olet?

Minuuden rakentuminen

Sunnuntai 7.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Minuuden rakentuminen

Olin Helsingissä parin päivän reissulla. Matkalta toin mukanani kustannussopimuksen uusimpaan teokseeni. Blogini otsikko kertookin jo jotain siitä, mitä aihepiiriä viimeistelyä vailla oleva teos käsittelee.

Noin vuosi sitten kirjoitin blogipostauksen siitä, kuinka elämässäni oli tapahtunut jotakin aivan uutta ja ihmeellistä, positiivisella tavalla erikoista: Olin saanut tietää, että minulla on sisko, jonka olemassaolosta en ollut ollut tietoinen ennen kuin hän kertoi minulle siitä sähköpostilla. Meillä on yhteinen isä. Olemme tavanneet siskoni kanssa nyt muutaman kerran, puhuneet pitkiä puheluja, lähettäneet sähköpostia ja whatsapp-viestejä. Siskoni tuntuu siskolta, hän on mukava ja fiksu ihminen.

Ei kai ole kumma, että kirjoittava ihminen alkaa pyörittää mielessään kaikenlaisia sanoja, lauseita ja ajatuksia, kun kokee tällaisen mullistuksen elämässään, sillä kun asiat kirjoittaa selkeästi näkyviin, ne on helpompi ymmärtää. Tämä on siis aihe, jota keväällä ilmestyvä romaanini käsittelee. - Huomatkaa: Tulossa on romaani, joka on fiktiivinen, mutta paljolti toki faktaan perustuva kertomus useamman ihmisen elämän tarinan nivoutumisesta yhteen ja siitä, mitä kaikkea sitä ennen on tapahtunut.

Kustantajan kanssa käymäni pitkä, pohdiskeleva keskustelu toi jälleen kerran monenlaiset ajatukset pintaan. Kerroin, kuinka olin eräässä esiintymistilanteessa maininnut, että tällainen romaani on tulossa seuraavaksi. Tilaisuuden jälkeen kaksi kuuntelijaa tuli juttusilleni. He halusivat kertoa oman tarinansa, johon liittyi salattu sisar tai veli. Yllätys oli myös se, että kotimatkalla tuosta tilaisuudesta minua kyydinnyt henkilö alkoi puhua, kuinka hänelläkin on jossakin veli, jota ei ole koskaan tavannut. Myös tämän jälkeen olen kuullut samanlaisia kokemuksia tapaamiltani henkilöiltä.

Kustantajallanikin oli tarina kirjani aiheeseen liittyen. Hänen kirjakaupassaan käy tuon tuostakin vanhempi herrasmies, jonka kanssa hän on ystävystynyt. Tämä mies on annettu jo heti syntymässä lastenkotiin, eikä hänellä ole tietoa omista vanhemmistaan. Mies on viettänyt myöhemmän lapsuutensa kahdessa eri poikakodissa (siis siihen aikaan - jo pelkkä sana kuulostaa oudolta tänään), hän on opiskellut, työskennellyt ja matkustellut paljon ulkomailla. Nyt hänen elämänsä laitetaan kirjoihin ja kansiin, ja tehtävä on äärimmäisen mielenkiintoinen ja ymmärrettävästi hyvin tärkeä tulevan teoksen päähenkilölle.

Keskustelumme sivusi luonnollisesti myös sitä, miten ihmisen luonne rakentuu. Kumpi on määräävä tekijä: perimä vai ympäristö? Olen tutkiskellut aihetta kirjaani varten, ja ilmeisesti nykyisin ollaan taipumassa siihen ajatukseen, että kuitenkin ympäristö olisi ihmisluonteeseen vaikuttavin tekijä. Kyllä, kyllä, jos lapsi saa kasvuympäristöltään kannustusta, tukea ja rohkaisua, niin voisi kuvitella, että sellainen kasvatus kehittää luottamusta, hyvää itsetuntoa ja rohkeutta, olivatpa ne geenit sitten mitä tahansa. Ja taas päinvastoin. Mutta eiväthän nämä asiat ole aivan niin yksioikoisia, sillä kun on kyse ihmisestä, niin miltei kaikki on mahdollista.

Siskoni on puhunut useaan otteeseen siitä, kuinka hän on koonnut oman elämänsä palapeliä, ja vasta silloin, kun hän sai tavata ja oppia tuntemaan oikean isänsä, alkoivat palapelin palaset loksahdella yhteen. Samoin kävi myös eräälle tuttavalleni, joka oli isänsä kuolinvuoteella kuullut, että on saanut perimänsä tanskalaiselta luovuttajalta. Tästä alkoi etsimisen taival, mutta tänä päivänä tälläkin henkilöllä on monta ihanaa ja läheistä sukulaista Tanskassa, ja kuitenkin hän oli täydestä sydämestään voinut sanoa kuolevalle isälleen:”Sinä olet minun oikea isä.”

Mitä tapahtuu vuonna 2024?

Torstai 28.12.2023 - Pirkko Jurvelin

Mitä tapahtuu vuonna 2024?

Miten ihmeessä vuosi on mennyt näin äkkiä? Tässä minä taas naputtelen koneeni ääressä ja haeskelen vanhojen ja (ehkä) viisaiden henkien ennustuksia pian alkavalle uudelle vuodelle. Edellisistä ennustuskierroksista muistan, ettei minulla ollut kovinkaan innostunut olo profetioita lukiessani. Tuntui, että kai sitä nyt pitäisi edes jotakin hyvää ja iloista olla tulossa kaiken sodan, luonnonkatastrofien, kulkutautien ja muiden pelottavien tulevaisuudennäkyjen ohella. Mutta ei. Huh, huh! Toivon nyt parasta ja avaan aluksi saksankieliset sivut.

Ensiksi täytyy kääntyä luonnollisesti herra Nostradamuksen (1503-1566, astrologi, lääkäri,ennustaja) puoleen. Vuosi 2024 on lohikäärmeen vuosi (älkää kysykö minulta, miksi), ja Nostradamuksen mukaan Putinin johto ”tanssii” kohtalonsa kanssa haasteiden ja mahdollisuuksien edessä. Selvittääkö Putin haasteet, vai tuleeko lohikäärmeen tulinen hengitys liian kuumaksi (hmh, ota tästä nyt selvää…)?

Kiinan vaikutusvalta ja mahdollinen laajentuminen kasvaa. Nostradamus arvelee, että kyseisestä maasta saattavat tulla seuraavat maailman johtajat. Se, että Nostradamus kertoo myös kolmannen maailmansodan alkavan, on oikeastaan luonnollista jatkumoa edellisille ennustuksille.

Seuraava, myös maailmanpolitiikkaan liittyvä ennustus, on mielenkiintoinen: Jossain Länsi-Euroopassa astuu julkisuuteen nuori johtaja, jonka vaikutus ihmismassoihin sekä myös geopolitiikkaan on suuri.

Uuden paavin nimittäminen on puolestaan ennustus, johon on helppo uskoa, onhan nykyinen paavi jo iäkäs ja sairas. - Tosi on, etteivät läheskään kaikki Nostradamuksen ennustukset ole (onneksi) toteutuneet, mutta esimerkiksi seuraavat ovat:Lontoon suuri tulipalo, Ranskan vallankumous, Hitlerin valtaannousu, Kennedyn salamurha, syyskuun 11. päivän terrori-isku ja ilmastonmuutokset.

Siirrytään nyt toisen kuuluisan ennustajan, Baba Wangan (1911-1996, sokeutui 16-vuotiaana, jolloin alkoi ennustaa). Baba Wangan ennustuksen mukaan Putinia vastaan tehdään hyökkäys, jonka toteuttaa yksi hänen maanmiehistään. Hän ennustaa myös terrori-iskuja useisiin eurooppalaisiin kaupunkeihin. Naisen ennustuksen mukaan Donald Trump voittaa tulevan vuoden presidentinvaalit, ja samoin kuin Nostradamus, ennustaa myös Wanga, että Kiinasta on tulossa entistä merkittävämpi maailmanvalta.

Ehkä myönteisin asia, jonka tämä bulgarialainen nainen on ennustanut tulevalle vuodelle on se, että syöpään löydetään parannuskeino.

Vaihdoin kieltä ja aloin tarkastella englanninkielisiä juttuja. Tietysti sama Nostradamus ja Baba Wanga olivat esillä näilläkin sivustoilla, mutta muutoin pinnalla tuntuivat olevan kaikenlaiset talouspoliittiset uutiset ja laskelmat tulevalle vuodelle. Kun huomasin tämän, vaihdoin espanjankielisille sivuille. No nyt alkoi olla säpinää. Yritin lueskella kiinalaisia horoskooppeja, mutta kun en tiennyt, olenko rotta, härkä lohikäärme tai mikä lie, niin en tullut hullua hurskaammaksi tulevaisuudestani. Jostakin syystä nämä kiinalaiset jutut olivat hyvin pinnalla espanjankielisillä sivuilla. Kun olin jälleen kerran törmännyt Nostradamukseen ja Baba Wangaan muutaman kerran, aloin lopetella tutkimisen, sillä mitään erityistä ei enää näyttänyt tulevan esille.

Yhteenvetona täytyy jälleen kerran sanoa, että eipä hyvältä näytä tuo tuleva vuosi, jos sitä ei ollut tämä menossa olevakaan. Miten ihmeessä minä/me selviämme jälleen katastrofivuodesta, jolloin jokaisesta tiedotusvälineestä tulee vain masentavia uutisia? Pitäisikö alkaa meditoida, ajatella positiivisesti, harjoittaa kiitollisuutta, hymyillä vaikka väkisin, liikkua enemmän, ajatella, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi, vai mitä kaikkia ihmekeinoja niitä onkaan? Edesmennyt arkkiatri Arvo Ylppö on todennut:” Minun elämäni yhtenä johtotähtenä on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen.” - Kokeillaanko tätä?

Älä tapa!

Sunnuntai 17.12.2023 - Pirkko Jurvelin

Älä tapa!

Yleinen välinpitämättömyys on vallannut yhteiskuntamme. Entiset arvot eivät merkitse mitään, uusi arvottomuus on kunniassa, sillä ihmisen täytyy saada olla vapaa valitsemaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman elämässään. Sillä ei ole väliä, mitä nuo valinnat vaikuttavat lähiympäristöön ja toisiin ihmisiin.

Älä tapa! on kymmenestä käskystä se viides. Näitähän opeteltiin ja opittiin joskus maailmassa koulussa uskontotunneilla. Käskyjen etymologiasta kerrottiin se, että ne on kirjoitettu raamatun vanhan testamentin osaan, joka kertoo muutenkin paljon Israelin kansan historiasta. Kuuntelimme ja opettelimme nämä asiat ulkoa koulussa palataksemme niihin vielä rippikoulussa, jonka aikana keskustelut syvenivät, olihan oppilaillakin ikää enemmän. Nuo kymmenen käskyä tuntuivat meistä loogisilta, sillä ne neuvoivat ihmisiä käyttäytymään hyvin ja rehellisesti. Nykypäivänä on helppo sivuuttaa kolme ensimmäistä käskyä, jotka puhuvat ihmisen suhteesta Jumalaan. Sitä paitsi, nykyään saa olla aika tarkka siitä, milloin J-alkuista sanaa yleensä käyttää (vähän sama juttu kuin sen N-alkuisen sanan kanssa).

Neljännestä käskystä eteenpäin puhutaankin sitten konkreettista asiaa. Ihmistä kielletään (!) tappamasta, tekemästä aviorikosta, varastamasta, valehtelemasta, havittelemasta lähimmäisen omaisuutta, olipa se sitten puoliso, karja, työntekijät tai yhtään mitään muutakaan, mitä lähimmäisellä/tutulla sattuu olemaan. Todella hienoja ja loogisia käskyjä ja ajatuksia. Sitten oli vielä se kolmaskin käsky, joka komentaa ihmisen pyhittämään lepopäivän, ja kyllähän lepääminen ja lomailu (katso kuvia esimerkiksi instasta) tuntuvat mukavilta, mutta ei se aina kuitenkaan ole niin helppoa, kun löytyy yhtä ja toista hommaa, vaikka keho kuinka huutaisi lepoa.

Nyky-yhteiskunnan ja sen asukkaan on vaikea hyväksyä sanoja ”käsky” tai ”pakko”. Kaikki ohjeet on vesitetty kohteliain sanakääntein ja lähes anteeksipyynnöin. ”Roskaaminen kielletty” taipuu nykyisin esimerkiksi seuraavaan muotoon:”Vaalitaan yhdessä ympäristön viihtyisyyttä ja laitetaan roskat niille kuuluviin jäteastioihin”. Hoh, hoijaa! Kuinka nerokas ihminen onkaan yrittäessään miellyttää ”suurta yleisöä”, joka itse asiassa on varmasti kuitenkin se vähemmistö yhteiskunnassamme.

”Älä tapa”-käsky on myös onnistuttu vesittämään tässä maassa, vaikka asia on äärimmäisen vakava. - Nyt selvennykseksi kuitenkin myös sellainen seikka, että tämän käskyn selitys ei rajoitu yksinomaan hengen riistämiseen, vaan siinä myös kielletään tuottamasta lähimmäiselle vahinkoa ja kärsimystä ja sanotaan, että ihmisen on yritettävä kaikin keinoin suojella lähimmäistään. Käsky koskee sekä yksilöä että yhteisöä.

Kun tv-ohjelmat täyttyvät ns.”true crime” genrestä eli rikosdokumenteista, ja kun niiden lisäksi tuotetaan tv-ohjelmia, podcasteja ja kirjoja kriminaaleista, jotka istuvat vankilassa tuomittuina lapsenraiskauksesta tai murhista, niin silloin täytyy jo kysyä, kuka kantaa vastuun siitä, että näitä ihmisiä ihannoivia ohjelmia ja teoksia tuotetaan yhä enemmän ja enemmän? Raha puhuu tietysti, mutta tosiasiahan on, että kaikki se, mitä ihminen kuulee, näkee ja lukee, jättää jälkensä häneen. Toiset ymmärtävät, että ääneen ovat päässeet rikoksentekijät, jotka ovat mahdollisesti psyykkisesti sairaita ja koukussa siihen elämäntapaan, johon ovat ajautuneet, mutta kaikki eivät tätä ymmärrä. Varsinkin nuoret, joilla ei ole elämänkokemusta vielä paljon, voivat viehättyä ja kiinnostua vaarallisesta henkilöstä ja hänen näennäisesti jännittävästä elämäntyylistään. Kuitenkin on kysymys rikollisista, joiden tekemisistä ja jälkien korjaamisista yhteiskuntamme joutuu maksamaan suuria summia, ja joiden oikeudenkäynnit ja laitoshuollot (=vankila) ovat merkittävä menoerä Suomelle. Puhumattakaan siitä psyykkisestä tuskasta, jota heidän uhrinsa joutuvat kokemaan, ja joka saattaa vaikuttaa ratkaisevasti koko uhrin loppuelämään.

”Olen vain sen takia tehnyt rikoksia, että ihmiset kunnioittavat minua,” vastaa eräs tuomittu. Nyt on korkea aika alkaa tehdä selväksi se seikka, että kunnioitusta ei ansaita rikollisella elämäntavalla vaan oikein toimimalla ja elämällä. Vanhanaikaista? Ei, vaan uudenaikaista!

Suomi on sodassa viiden vuoden sisällä

Lauantai 9.12.2023 - Pirkko Jurvelin

Suomi on sodassa viiden vuoden sisällä

Parin nuorehkon miehen kanssa käymäni kahvipöytäkeskustelu avasi silmiäni aika lailla. Pidän itseäni suhteellisen ajan tasalla olevana, mutta ilmeisesti on asioita, joita en ole tajunnut (ihmeellistä!).

Kahvipöydässä tunnelma oli lupsakka ja avoin, sen takasivat hyvät pullat ja mukava seura. Keskustelu kääntyi itsestään selvästi maailmanpoliittiseen nykytilanteeseen. Minä tuskittelin sitä, että miksi ihmeessä jonkun sellaisen maan kuin Turkki pitää olla mukana Nato:ssa? Natohan on poliittinen ja sotilaallinen liittouma, joka perustettiin aikoinaan nimenomaan silloisen Neuvostoliiton länsimaille aiheuttaman uhkan vuoksi. Sopimuksessa on määritelty, että jos Neuvostoliitto (nykyisin Venäjä) hyökkäisi Yhdysvaltojen eurooppalaisia liittolaisia vastaan, se tulkittaisiin hyökkäykseksi Yhdysvaltoja vastaan. Mitä ihmettä tässä porukassa tekee sitten Turkki, joka maana ei kunnioita ihmisoikeuksia, ja joka pitää yllä läheistä ystävyyttä Venäjän kanssa? minä päivittelin suureen ääneen.

- Kyllä Turkki täytyy pitää mukana Natossa, valisti nuori mies. - Sillä on Naton jäsenmaista toiseksi suurin armeija Yhdysvaltojen jälkeen, ja aktiivipalveluksessa on noin 350 000 miestä. Maan armeijaa pidetään erittäin ammattitaitoisena ja toiminnallisesti kokeneena. Myös Turkin geopoliittinen sijainti, joka mahdollistaa pääsyn Mustallemerelle ja varmistaa Naton kaakkoiskyljen turvallisuuden on otettava huomioon, ja sitä paitsi maa tarjoaa Natolle myös sotilastukikohtia.

Mitäpä minulla olisi ollut tuohon lisättävää. Turkki on siis pidettävä Natossa, vaikka se kuinka venkoilisi ja puuhailisi omiaan. Kun kuulin, kuinka huippuun kehitetty maan aseteknologia on, olin vähän kummissani. Niin köyhä maa ja huippuarmeija? Sitten tajusin. Valtion varat eivät riitä kansalaisten olojen ja elintason kehittämiseen, koska rahat menevät sotaan varustautumiseen. - Kun olimme lopettelemassa keskusteluamme, tuumasi puhekaverini:”Pian rytisee täälläkin.”

Samantyyppistä keskustelua kävin parin päivän kuluttua tuosta tapaamisesta toisen nuoren miehen kanssa. Pohdimme sitä, mitä Venäjällä mahtaa tapahtua, kun Putin kuolee. Siis kuolee? No, sanoisin, että se mies ei ole enää pitkäikäinen, ja oli kuolinsyy mikä tahansa, niin siitä jää epämääräinen tunne. Keskustelukaverini selvensi, ettei Putinin kuolema tarkoita ollenkaan sitä, että olosuhteet Venäjällä rauhoittuisivat, ja että maa lopettaisi jollakin syyllä Ukrainan sodan.- Ei niin, minä vastasin, - mutta se antaa meille aikaa muutaman vuoden. Putinin kuoleman jälkeen Venäjä tulee olemaan sen verran kaoottisessa tilassa, ettei se pysty jatkamaan sotaa Ukrainassa tai aloittamaan uutta esimerkiksi Suomessa. Sen on yritettävä turvata rauha omassa maassa.

- Viiden vuoden sisällä olemme sodassa, tuumasi ystäväni lakonisesti.

Jonkinlainen ymmärrys on alkanut hiipiä tajuntaani. Venäjä (virallisesti Venäjän federaatio) on liittovaltio, joka koostuu 83:sta ”liittovaltiosubjektista”. Se on pinta-alaltaan maailman suurin valtio ja peittää enemmän kuin kahdeksasosan maapallon maa-alueista. Maa käsittää suurimman osan Pohjois-Aasiaa ja noin 40 prosenttia Euroopasta. Venäjä on yksi viidestä virallisesti tunnustetusta ydinasevaltiosta, ja sillä on yhdessä Yhdysvaltojen kanssa maailman suurimmat ydinasevarastot. - Hei, hetkinen, olinko joskus ajatellut, ettei Venäjä voi tehdä Suomelle mitään, kun olemme sentään osa sivistynyttä Eurooppaa ja Natossakin?

Eurooppa (minun turvani) puolestaan on maailman toiseksi pienin maanosa, jossa tilastojen mukaan on 44 valtiota. Maanosan suuruus ei sinänsä ole niin merkittävä tekijä, sillä valtavalla Venäjällä on paljon lähes asumattomia maa-alueita. Mutta jotakin Venäjällä on, mitä eurooppalaisilla ei ole. Varsinkin Putinin vallassa olon aikana maassa on painotettu maan yhtenäisyyttä. ”Äiti-Venäjä” turvaa kaikki lapsensa edellyttäen samalla tietysti, että lapset tottelevat äitiään. Eurooppa sitä vastoin koostuu hajallaan olevista erillisistä valtioista, joilla ei ole yhtenäistä johtoa (no, toki EU yrittää parhaansa), ja joilla jokaisella on omaa maata koskevat intressinsä ja haasteensa. Harvoin minäkään ajattelen olevani eurooppalainen, minun identiteettini on olla suomalainen. Haaparannalla käydessäni jag måste tala svenska, men jag är inte svensk, nej, jag är finsk. Pitäisiköhän meidän eurooppalaisten alkaa panostaa enemmän eurooppalaiseen identiteettiin ja eurooppalaisiin arvoihin? Tekisikö se meistä vahvempia yhdessä?

Lähteet: wikipedia, statista

Alvin Straightin pitkä anteeksipyyntömatka

Perjantai 1.12.2023 - Pirkko Jurvelin

Alvin Straightin pitkä anteeksipyyntömatka

Katsoin Yle Areenasta David Lynchin ohjaaman elokuvan ”The Straight Story”. Koska tiesin, että se oli tavallaan dokumentti – toki filmattu useita vuosia oikeiden tapahtumien jälkeen, se teki elokuvasta erittäin koskettavan.

Syksyllä 1994 Iowassa asuva 73-vuotias Alvin Straight sai tietää, että hänen veljensä Lyle oli saanut aivohalvauksen. Veljekset olivat olleet aina lapsuudesta saakka erittäin läheiset, kunnes kymmenen vuotta ennen Lylen sairauskohtausta heille oli tullut suuri riita, jonka jälkeen he eivät ole tavanneet lainkaan. Kuultuaan nyt veljensä terveyden romahtamisesta Alvin päätti, että oli tullut aika unohtaa riidat ja solmia uudestaan yhteys rakkaaseen veljeen.

Oli olemassa kuitenkin aika lailla käytännön esteitä, jotka itsepäisen Alvinin oli voitettava, ennen kuin hän saattoi lähteä matkaan. Miehellä ei ollut enää ajokorttia, koska se oli otettu pois hänen huonon näkönsä vuoksi, ja tämän lisäksi hänen oli myös käytettävä kahta keppiä liikkumiseen. Ulkopuolisilta mies ei halunnut ottaa apua vastaan, vaikka sitä olikin tarjolla, ja niinpä hän rupesi kehittelemään itselleen sopivaa kulkuneuvoa.

Lopulta Alvin lähti matkaan traktorityylisellä ruohonleikkurilla, jossa oli käsintehty peräkärry yöpymistä ja tavaroita varten. Ensimmäinen yritys päättyi ruohonleikkurin hajoamiseen, mutta uudella vetopelillä se sitten onnistuikin jo paremmin. Rider-ruohonleikkurin huippunopeus on viisi mailia tunnissa (n. 1,6 km), ja matkaa Wisconsista Iowaan Lyle- veljen luokse oli noin 640 kilometriä, joten kyseessä ei ollut mikään pieni roadtrip. Matka kesti kaiken kaikkiaan noin kuusi viikkoa. Kotiin Alvinia jäi odottamaan Rose-tytär, joka oli tullut isänsä luokse asumaan sen jälkeen, kun hänen lapsensa oli otettu huostaan kotona tapahtuneen tulipalon vuoksi. Rosea pidettiin ”hitaana”, mutta isän mielestä hän oli varsin terävä ja rakastettava ihminen.

Elokuva kuljettaa katsojaa täsmälleen samaa reittiä pitkin, jota Alvin aikoinaan ajoi veljensä luo. Ohjaaja haluaa näyttää katselijoille samat kaupungit ja samat vuodenajat sekä kertoa samanlaisista ihmisistä, joita Alvin tapasi matkallaan. Pääosan esittäjä Richard Farnsworth on niin vakuuttava roolissaan, että hän oli ollut Oscar-ehdokkaana kyseisen elokuvasuorituksen ansiosta. Ehkä Farnsworthin oli helppo eläytyä osaansa, sillä hän oli elokuvan tekohetkellä vakavasti sairas ja tarvitsi liikkumiseen keppejä kuten roolihahmonsakin.

Straight tapaa pitkän matkansa aikana paljon ihmisiä. Katsoja saa tietää hänen sotatraumoistaan ja oppii tuntemaan hänet miehenä, jonka on vaikea ottaa apua vastaan. Erilaisten ihmisten kohtaaminen näyttää kuitenkin olevan Alvinille luontaista, häneltä riittää empatiaa ja ymmärrystä.

Elokuvan lähetessä jo loppuaan katsoja odottaa kiihkeästi – ainakin minä odotin – veljesten kohtaamista. Lopulta Alvin saapuu pienelle, kuoppaiselle, päätiestä erkanevalle kujalle, jonka päässä tönöttää luhistumispisteessä oleva hökkeli. On aivan hiljaista, ilta on aluillaan. Alvin huutaa: ”Lyle!”Mitään ei tapahdu. Hän huutaa toistamiseen veljensä nimeä, ja lopulta mökistä kuuluu:”Alvin!”

Tässä vaiheessa katsoja ennakoi kohtausta, jossa veljekset itkien halaavat toisiaan, pyytävät anteeksi ja lupaavat, etteivät enää koskaan eroa. Mutta ei. Tämä onkin elävää elämää, kyseessä on kaksi vanhaa, itsepäistä miestä.

Alvin kompuroi keppeineen mökin kuistille, ja samaan aikaan Lyle raahautuu jonkinlaisen kävelytuen kanssa paikalle. He eivät sano mitään. Lyle on vihaisen näköinen, katsoo sitten pihalle ja näkee veljensä ruohonleikkurin peräkärryineen. Hänen suupielessään käväisee nopeasti hymyn tapainen: ”Tuollako tulit?” Alvin myöntää näin olevan. Ilta on pimentynyt. Veljekset istuvat ulkona ja tuijottavat tähtitaivasta yhdessä kuten satoja, satoja kertoja aikaisemmin.

Elokuva ei kerro enempää, mutta onneksi tietoa on löydettävissä. Sen verran sain selville, että paluumatkallaan kotiin Alvin eksyi ja ajoi nelinkertaisesti pidemmän matkan kuin tullessaan. Kun hänet lopulta löydettiin, hän kärsi nestehukasta ja auringonpistoksesta, mutta pääsi lopulta Wisconsiin. Mies ei kuitenkaan enää toipunut ennalleen, vaan kuoli muutaman vuoden kuluttua kotonaan.

”Ei sillä ole merkitystä, mitä sanottiin tai tehtiin. Tärkeintä on pyytää ja saada anteeksi.” Suurin piirtein näillä sanoilla Alvin vastasi, kun joku kyseli hänen riidastaan veljensä kanssa. Sanoissa piilee suuri viisaus.

Yhteiskunta sekasorron vallassa - ihmisoikeuksien rinnalle ihmisvelvollisuudet

Sunnuntai 26.11.2023 - Pirkko Jurvelin

Yhteiskunta sekasorron vallassa – ihmisoikeuksien rinnalle ihmisvelvollisuudet

Kolme asiaa johdatti minut tämän blogin aiheeseen. Ensiksikin: Olin eräässä tapahtumassa, joka järjestettiin lukion tiloissa. Kävin vessassa ja sieltä poistuessani huomasin oven sisäpuolelle kiinnitetyn julisteen, jonka otsikko kuului: Ihmisen seksuaaliset oikeudet. En ehtinyt jäädä lukemaan kyseistä tiedonantoa tai julkilausumaa, mutta mieleeni välähti heti kysymys: Entä ihmisen seksuaaliset velvollisuudet?

Toinen puhutteleva asia sattui kotonani. Olin aikuisen lapsenlapseni kanssa iltateellä, ja hän kertoi, että oli ollut viikonloppuna käymässä Tampereella kaverinsa luona. Hän oli havainnut, kuinka paljon enemmän kaupungissa näkyi maahanmuuttajataustaisia henkilöitä Oulun katukuvaan verrattuna. ”Minulla tuli raitiovaunussa turvaton olo, kun teini-ikäiset maahanmuuttajat mellastivat, puhuivat isoon ääneen, eivätkä selvästi välittäneet muista ihmisistä. He olivat jotenkin pomoja siinä tilanteessa.”

Kolmas tähän blogivalintaan vaikuttava seikka oli viikonloppuna ilmestyneen Helsingin Sanomien artikkeli, joka oli otsikoitu:” Ruotsalainen poliisipäällikkö varoitti jengeistä jo 20 vuotta sitten”. Yhä työelämässä mukana oleva poliisipäällikkö Carin Götblad kertoo siitä, miten nykytilanteeseen on ajauduttu, ja mitä rikollisjengien hävittämiseksi ja yleisen turvallisuuden parantamiseksi yritetään nyt lopultakin tehdä. ”Meillä on naiivi yhteiskunta ja naiivi lainsäädäntö...Tänä päivänä avoin yhteiskunta ei toimi, koska sitä käytetään hyväksi.” Suomelle ja suomalaisille hän antaa neuvon reagoida voimakkaasti jengiytymiseen, jonka taustalla ovat usein huumekaupat ja muu rikollinen toiminta.

Miksi hyvinvointivaltio on täynnä rikollisuutta? Siksi, että ihmisiä paapotaan. Ja huomatkaa, nyt en puhu pelkästään maahanmuuttajataustaisista henkilöistä, vaan myös ihan tavallisista suomalaisista ja ruotsalaisista. Ihmisillä on OIKEUKSIA, ja niitä on niin paljon, että hän voi viettää aikansa tekemättä mitään järkevää, sillä yhteiskunta tulee kyllä vastaan tukemalla kelkasta putoajia ja heitä, joita ei huvita istua kyydissä. Tosiasia on kuitenkin se, ettei yhteiskunnan jäsen voi olla pelkästään saavana osapuolena (=oikeudet), vaan ansaitakseen jäsenyytensä hänen on myös täytettävä velvollisuutensa.

Mitkä ihmeen velvollisuudet? Suomalaisen yhteiskunnan asukkaan tulee täyttää ainakin seuraavat velvollisuudet: 1. Kaikkien, jotka asuvat tai oleskelevat Suomessa, täytyy noudattaa Suomen lakeja. 2. Noin 7-18 -vuotiailla on oppivelvollisuus. 3. Suomessa työskentelevien täytyy yleensä maksaa veronsa Suomeen. 4. Kaikilla on velvollisuus todistaa oikeudessa, jos sinne kutsutaan. 5. Kaikilla on velvollisuus auttaa onnettomuudessa. 6. Suomalaisilla on lakiin perustuva maanpuolustusvelvoite. 7. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsistaan.

Nuo velvollisuudet näyttävät ihan järkeen käyviltä perusasioilta, ja niinhän ne ovatkin. Mikäli Suomessa asuvat henkilöt toimisivat näiden velvollisuuksien mukaan, niin olisihan tämä aika hulppea yhteiskunta! Olisiko mahdollista, että alettaisiin kiinnittää yhä enemmän huomiota velvollisuuksiin, koska niiden hoitaminen parantaa ja elvyttää koko yhteiskuntaa, ja jätetään oikeuksista puhuminen vähän vähemmälle. Toisaalta ymmärrän kyllä, että on paljon mukavampi puhua oikeuksista kuin velvollisuuksista.

Tässä vaiheessa, kun Ruotsi näyttää olevan katastrofin partaalla yrittäessään taistella rikollisuuden leviämisen estämiseksi samaan aikaan, kun maassa suunnitellaan uusia, aidattuja asuinalueita tavalliselle kansalle, niin Tanskalla tuntuu menevän hyvin. Siellä on tartuttu ongelmiin tosissaan, ihmisoikeuksista ei ole luovuttu, mutta ihmisvelvollisuudet nostetaan esille, eikä rikollisuutta hyssytellä.

Miten meille käy täällä Suomessa? Meillä on niin erinomaisen huono esimerkki tuossa kyljessämme, joten voimme vain todeta ruotsalaisille: Pieleen meni, yrittäkää pärjätä. Meidän täytyy toimia toisin.

Lopuksi vielä lukijoilleni: Olen maahanmuuttomyönteinen henkilö, joka on sitä mieltä, että meillä jokaisella on oikeuksien lisäksi myös paljon velvollisuuksia. Suomi saa toivottaa mielestäni tervetulleeksi jokaisen, joka on valmis sitoutumaan näihin velvollisuuksiin. Sitä paitsi: Suomi tyhjenee hyvää vauhtia, joten uusille asukkaille on kyllä tilaa.

Putinin pyöräilijät

Sunnuntai 19.11.2023 - Pirkko Jurvelin

Putinin pyöräilijät

Venäjällä asuvat maahanmuuttajataustaiset – lähinnä nuoret miehet – ovat alkaneet harrastaa pyöräilyä, eikä mitä tahansa pyöräilyä, vaan miesten reitti on suuntautunut Suomen ja Venäjän välisille rajanylityspaikoille. Varsin pian Suomen viranomaiset ovat havahtuneet kuitenkin siihen, että tämä uusi liikuntaharrastus yhdistettynä maisemanvaihtoon suinkaan ole ollut sattumanvaraista vaan järjestettyä toimintaa, jota Venäjä on tukenut. Eli toisin sanoen Venäjä mobilisoi nuoria maahanmuuttajia etsimään turvapaikkaa Suomesta, vaikka usealla heistä ei ole ollut edes tarvittavia asiakirjoja. Aika moni meistä suomalaisista on varmasti kysellyt, että mistähän pojat saivat uudet pyöränsä, mistä he saavat esimerkiksi ajankohtaista arabiankielistä tietoa (eli kuka on tehnyt videot ja tiedotteet esimerkiksi tiktokiin ja youtubeen), ja mikä vitsi on ollut koko tässä järjestetyssä muuttoliikkeessä.

Kun Venäjä on kysymyksessä, niin voimme tyynesti todeta, että kiusa se on pienikin kiusa, huono homma on vain, että tämänkin ”pikkukiusan” takana on aika pitkälle meneviä suunnitelmia jo seuraavan ja sitä seuraavan kiusan tekemiseksi, kunnes… Kun Suomi päätti sulkea puolet rajanylitysasemistaan (Venäjä oli varmasti suunnitellut tämänkin reaktion), niin naapurimaassa annettiin julkilausuma, ettei moinen vihamielinen menettely jää ilman seuraamuksia. Ei tietenkään, onhan Venäjällä nyt naapurinaan uusi Nato-maa, jonka ei tule luulla liikoja itsestään.

Mutta kuinka pitkälle Venäjä voi näissä ilkeydenteoissaan mennä? Tosiasia on, että meillä on turvanamme Nato, joten siinä suhteessa Suomen asema on parempi kuin koskaan. Toisaalta myös se tosiseikka, että Venäjä on käynyt jo yli puolentoista vuoden ajan sotaa Ukrainaa vastaan antaa meidän uskoa, ettei se ihan heti ole valmis aloittamaan uutta sotaa toisella rintamalla. Mutta koskaan ei voi tietää, eikä kannata tuudittautua mihinkään harhakuvitelmiin, sillä sotilaita Venäjällä riittää, ja vankiloista värvätään porukkaa lisää.

Nuorempi sukupolvi ei varmaankaan hätkähdä kuullessaan sanat ”Mainilan laukaukset”, mutta vanhempi sukupolvi ymmärtää, mistä on kysymys. Olemmeko me pian jälleen samankaltaisessa tilanteessa kuin 26.11.1939, jolloin Neuvostoliitto lavasti ampumavälikohtauksen Mainilan rajakylässä Valkeasaaressa? Venäläiset ovat myöhemmin myöntäneet, että kyseessä oli Neuvostoliiton lavastama tykistöisku, jonka seurauksena kuoli neljä harjoituksissa ollutta neuvostoliittolaissotilasta. Tuolloin Neuvostoliitto torjui Suomen ehdotuksen ruveta selvittämään asiaa yhteistyössä, ja saman tien se sanoi yksipuolisesti irti hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka jälkeen maa sitten hyökkäsi Suomeen. Tästä tapahtumasta alkoi talvisota, jossa myös minun isäni oli mukana taistelemassa.

En voi mitään sille, että nykyisissä tapahtumissa alkaa olla ”Mainilan laukausten” tuntua. On pientä kärähmää rajalla, aina tulee esille jotain uutta, josta Venäjä voi syyttää vihamielistä rajanaapuriaan Suomea. Kuinka kauan Venäjä vielä jaksaa odottaa, kuinka paljon aikaa se tarvitsee valmistautuakseen hyökkäykseen uudella rintamalla? Kaikki tämä on mahdollista, koska maan virallinen hallitsija ei enää ymmärrä reaalitodellisuutta.

Olin eilen käymässä Rovaniemellä kirjafestareilla, jotka järjestettiin ensimmäistä kertaa. Olipa mukava tapahtuma, ihania kohtaamista lämminhenkisten ihmisten kanssa (me lappilaiset ollaan niin kivoja)! Palasin Ouluun iltajunalla, ja samassa vaunussa oli useampi lomalle menossa oleva sotilas. Kuinka nuoria he ovatkaan! Kiitän näitä nuoria, jotka ovat valmiita palvelemaan isänmaataan ase kädessä, mutta totisesti toivon, ettei heidän tarvitse tehdä sitä.

Kirje isälle

Sunnuntai 12.11.2023 - Pirkko Jurvelin

Kirje isälle

Torniossa 11.11.1965

Rakas Isä

Paljon onnea isänpäivän johdosta! Äiti sanoi, ettei meidän kannata nyt lähettää Sinulle pakettia, vaan ensi kerran kun tulet, niin juhlitaan sitten paremmin (tässä muistaessani: Muista ottaa mukaan niitä pesäpalloleirikuvia!). Me emme olisi muuten tienneet koko isänpäivästä, mutta televisiossa alkoi näkyä mainoksia, ja sitten äitikin huomasi asian. Vielä kerran: Paljon onnea! Killikin lähettää tässä paljon onnea ja myös Killin pennut, jotka voivat pulskasti.

Meillä oli tänään algebran koe, viisi laskua. Laskin neljä, sillä viides oli niin kauhea (kemian lasku, josta en ymmärrä hölynpölyä), ettei kukaan tainnut laskea sitä oikein. Muuten oli laskut melko helppoja, joten odotan 7-8, ellei ole tullut joitakin pahoja kömmähdyksiä. Muuten vielä siitä kemiasta. Menimme kemian tunnin alussa open luokse isolla sakilla ja pyysimme ystävällisesti, että voisiko opettaja hieman selvittää näitä kauheita laskuja. Krogerus mölähti vain jotakin, ja meidän piti mennä paikoillemme. Ja kaiken huippu: Hän jakoi kaikille paperit ja kirjoitti kolme kysymystä! Siinä oli yksi lasku (jota en tietenkään osannut) sekä kaksi selostusta rikkihaposta (kaava). Toisen selostuksen osasin ja sain 5. Siis melko hyvin, sillä yleisin numero oli 0. Huonoin oli Sinikalla, koska Sinikka ei ollut osannut mitään ja oli yhdessä vastauksessa kirjoittanut anhydridi -sanan väärin, niin hän sai nollan perään vielä miinuksen. Yksi tyttö ihmetteli, että hän oli saanut 6, vaikka kaikki vastaukset olivat päin mäntyä. Krogerius sanoikin, ettei hän arvostele näitä oikein. Nyt minä lopetan, koska Liisankin kirje pitäisi mahtua mukaan.

Rakkain terveisin: Pirkko

P.s. Menen lauantaina Suvin kanssa seurakunnan järjestämälle visiitille Ylitornioon. - Niitä pähkinä – rusinapusseja on tullut tähänkin kauppaan.

Sama

Oulussa 12.11.2023

Rakas Isä!

Sinun kuolemastasi on kulunut jo lähes kaksikymmentä vuotta, monta isänpäivää on ehtinyt mennä, ja paljon asioita tapahtua. Nykyinen vuosikalenteri on niin täynnä erilaisia merkki- ja juhlapäiviä, että usein minun täytyy tarkastaa netistä, miksi lippu on milloinkin liehumassa.

Merkkipäivät ovat tämän ruuhkan keskellä alkaneet menettää merkitystään, mutta isä, sinun merkityksesi minun elämässäni tuntuu ajan mukana vain kasvavan. Vasta nyt ymmärrän, kuinka tärkeää oli, kun ohjasit minut liikunnan pariin ja näytit aktiivista esimerkkiä pitämällä erilaisia kerhoja ja järjestämällä monenlaisia tapahtumia ja juhlia. Sinä olit innokas lähtemään, tekemään ja osallistumaan, ja uskon, että olen perinyt näitä ominaisuuksia sinulta – tosin ehkä hiukan rajoitetummin.

Olen monesti aikuistuessani ajatellut, että olit varmaankin yksi niitä harvoja ihmisiä, joista kaikki pitivät. Olit ystävällinen, hymyilevä, valmis auttamaan, ja vaikka harrastuksesi veivät sinut usein pois kotoa, sinun positiivinen läsnäolosi tuntui siellä.

Nyt aikuisena olen muistellut niitä kertoja, jolloin pyysin opettajaltani lupaa käydä vessassa, juoksin luokasta sinun luokkasi ovelle, koputin, ja sinä tulit heti ovelle minut nähtyäsi. Minulla oli jokin pikkutytön murhe, ja sinä sanoit, että eihän tämä mitään ja menepä takaisin luokkaasi, ja minä juoksin takaisin helpottuneena ja iloisena. Mieleeni on jäänyt myös se aika vaatimaton pussukka, jonka joskus tein sinulle joululahjaksi. Sinä kehuit, että se oli paras saamasi joululahja, ja vaikka minä en ehkä ihan tosissani uskonut sanojasi, niin ne tuntuivat kannustavilta ja lämpimiltä. Olet kannustanut minua lapsuudessani sekä myös tehdessäni ratkaisuja aikuisuudessani. Sinä olet ollut minulle maailman paras isä!

Isän tyttö, Pirkko

Ja tapahtui niinä päivinä...

Sunnuntai 5.11.2023 - Pirkko Jurvelin

Ja tapahtui niinä päivinä…

Rippikoulun käyneet, koulun uskontotunneilla mukana olleet, mahdollisesti joskus kirkossakin vierailleet tietävät, että kristillisen joulun historia alkaa aika karuissa merkeissä. Keisari Augustus (nykytietojen mukaan 100 eaa – 44 eaa) määräsi nimittäin, että ”koko maailma” oli pantava verolle. Koko maailmaa ei tämäkään keisari pystynyt verottamaan, mutta hänen tarkoituksensa oli kerätä veroja kaikilta Rooman hallitsemilta alueilta. Keisari halusi luoda tehokkaan verotusjärjestelmän vahvistaakseen Rooman valtakuntaa ja sen hallintoa. Jos seuraamme tapahtumia Luukkaan evankeliumin mukaan, niin Josef lähti Galileasta Nasaretin kaupungista verollepanoa varten Juudeaan Betlehem-nimiseen kaupunkiin (Daavidin kaupunkiin, koska hän kuului tähän sukuun). Se ei ollutkaan mikään lyhyt matka, varsinkin, kun se piti tehdä jalkaisin. Betlehemissä pariskunnalle syntyi poikalapsi, kuten enkeli oli raamatun mukaan ennustanut.

Jeesuksen syntymän aikoihin nykyisen Israelin aluetta hallitsi Rooman valtakunta oikeammin sanottuna: Se oli osa Rooman valtakuntaa. - Minun piti googlettaa netistä tuolloisen Rooman valtakunnan rajat, ja olin kyllä aika tyrmistynyt alueen laajuudesta (on jossain välissä päässyt oppi unohtumaan) - . Rooma oli miehittänyt maan vuonna 63 eaa, ja roomalaiset hallitsivat ja johtivat maata suvereenisti. Paikalliset juutalaiset asukkaat koostuivat monista etnisistä ja kulttuurisesti erilaisista ryhmistä. Tilanne roomalaisten ja juutalaisten välillä oli kireä, sillä monet juutalaiset vastustivat vierasta hallintoa ja odottivat vanhan testamentin lupaamaa Messiasta, joka vapauttaisi heidät vieraan vallan alta. Juutalaisten joukossa oli myös useita uskonnollisia erityisryhmiä (esim. fariseukset, saddukeukset ja esseenit), joten Jeesuksen syntymän aika oli sekä poliittisesti että uskonnollisesti levoton ajanjakso maassa.

Kahdeksantena päivänä syntymän jälkeen poikalapsi ympärileikattiin, ja hän sai nimekseen Jeesus. Puhdistautumispäivänä vanhemmat lähtivät Jerusalemiin viedäkseen lapsensa temppeliin. Siellä he kohtasivat Simeon-nimisen miehen, joka odotti kiihkeästi maansa tulevaa pelastajaa ja vapahtajaa. Nähdessään Jeesuksen Simeon ymmärsi hartaan toiveensa toteutuneen, siunasi perheen ja sanoi:” Tämä lapsi on pantu koetukseksi; monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”

Jerusalem oli tuohon aikaan monikulttuurinen ja sekä poliittisesti että uskonnollisesti tärkeä juutalainen kaupunki, vaikka Rooman valtakunta hallitsi täälläkin. Siellä sijaitseva pyhä temppeli oli keskeinen paikka juutalaisille jumalanpalveluksissa ja uhritoimituksissa, ja raamatusta voi lukea, kuinka Jeesus myöhemmin palasi kaupunkiin useita kertoja.

Pudistelemme Halloweenin pölyt niskastamme ja alamme lähestyä joulukuuta ja joulun viettoa. Ensimmäisen joulun tapahtumista on kulunut yli kaksi vuosituhatta ja Galileassa, Betlehemissä, Jerusalemissa ja muissa raamatun mainitsemissa alueissa ovat valloittajat ja hallitsijat vaihtuneet jo monta kertaa sen jälkeen, kun roomalaiset saatiin lopultakin kukistettua. Rooman valtakuntaa seurasi Bysantin valtakunta eli Itä-Rooma (noin 300-600 j.Kr), sitten tulivat persialaiset hallitsemaan lyhyeksi ajaksi, kunnes Bysantin valtakunta valloitti maan uudestaan. Seuraavaksi maan valloittivat arabit, ja se liitettiin islamilaiseen kalifaattiin, ja kuten tiedämme, valloitussodat jatkuvat yhä, vaikka alueelle perustettiin itsenäinen juutalainen Israelin valtio vuonna 1948.

Israelin valtion pitkä historia eri valloittajien alaisuudessa ja lyhyt historia itsenäisenä valtiona asettaa meidät ulkopuoliset vaikean kysymyksen eteen. Kenelle tämä maa kuuluu? Samaa kysymystä voimme pohdiskella suurin piirtein kaikkien itsenäisten maiden kohdalla, myös omammekin. Mutta taidanpa jättää kuitenkin tällä kertaa Karjala-kysymyksen esittämättä.

Mahtavaa, kun jollakin on rahaa!

Maanantai 30.10.2023 - Pirkko Jurvelin

Mahtavaa, kun jollakin on rahaa!

Olin jälleen kohentamassa psyykkistä ja fyysistä kuntoani tutulla jumppasalilla. Käyn siellä muutaman kerran viikossa, ja vuosien aikana olen tutustunut – suorastaan ystävystynyt – monen mukavan naisen kanssa (p.s. kyseinen kuntokeskus on pelkästään naisille). Ennen jumppaa ja jumpan jälkeen kahvikupin ääressä kertaamme viimeisiä kuulumisia ja muistelemme vanhoja juttuja. Täytyy sanoa, että fyysinen kuntonikin on kohentunut siinä määrin, että hyvät talvisaappaani on laitettava kierrätykseen, sillä nämä uudet pohjelihakset vaativat enemmän tilaa.

Salituttavani oli palannut kiertomatkalta Kreikasta. Säät olivat olleet mahtavat, historia luonnollisesti ihan huippumielenkiintoista, ruoka hyvää ja opas loistava. No, niin, on kai se nyt sanottava tässä, että kyseessä oli Olympiamatkojen järjestämä reissu. Tämä ei ole maksettu mainos (kunpa olisikin!), mutta totuus on se, että kun panet paljon rahaa likoon matkustaessasi, niin todennäköisesti matkasta tulee onnistunut.

Mutta paras juttu tulee nyt tässä: Eräs, huomattavasti yli 70-kymppinen naisihminen oli kertonut, että hän oli ollut 80 kertaa kyseisen matkanjärjestäjän matkoilla! Ihmettelin ystävälleni, että kylläpä naisella on pätäkkää – tai on ainakin joskus ollut. Hän sanoi, että ei kyseisen naisen rahavarat ole matkustamiseen huvenneet, sitä kuulemma piisaa vaikka ja kuin! Minä tuijotin suu auki (oikeasti) ja kysyin, että miten ihmeessä jollakin ihmisellä on niin paljon rahaa. No, selvisihän se. Kyseisen naisen vanhemmat ovat olleet aikoinaan yrittäjiä, ja hän on itsekin työskennellyt samaisen yrityksen piirissä. Naimisiin nainen ei ole joutunut, joten saamiaan perintörahoja on vaikka muille jakaa, ja kyllä hän niitä kuulemma kiitettävästi erilaisiin hyväntekevyystarkoituksiin jakaakin sekä jo aiemmin mainitulle matkanjärjestäjälle. Yritys on kuulemma syrjäisessä Suomessa (en nyt viitsi tässä mainita paikkakunnan nimeä), mutta niin vain sieltä on tämäkin firma ja perhe ponnistellut maineeseen ja menestykseen.

Olin aivan onnessani. Kaiken Gazan pommituksen, Ukrainan hävityksen, ilmastotuhojen ja naisten oikeuksien halventamisen otsikoiden turruttamana minussa heräsi toivo: Yes, you can! Siis oikeasti ihminen pystyy kyllä tekemään ja saavuttamaan ja vaikuttamaan, kun hänellä on visio ja halu pyrkiä johonkin. Kun ei anna kaiken ulkoisen masentaa ja lamaannuttaa, vaan sinnikkäästi kompuroi eteenpäin. Ai, että oli ihana juttu. Siis se, että jollakulla on rahaa kuin roskaa, ja vielä itse ja oman perheen hankkimaa!

En ole kateellinen, ihan oikeasti, sillä olen aina sanonut, että yrittäjä on rahansa ansainnut. Minusta ei olisi koskaan ollut moiseen hommaan, sillä en osaa ottaa taloudellisia riskejä, en osaa myydä, haluan viettää vapaa-aikaa perheeni kanssa jne. Minulla on ollut ihana ammatti, mutta 80:een ulkomaanmatkaan ei opettajan eläke riitä.

Ehkä taas seuraava blogini kertoo Gazasta tai Israelista tai Venäjästä, mutta jotenkin nyt tuntuu siltä, etten kuitenkaan haluaisi jäädä huonojen uutisten koukkuun. Eikä se ole itsepetosta, vaan kykyä löytää maailmasta hyviä asioita ja uskoa, että niitä löytyy aina vain lisää.

Rakas edesmennyt ystäväni hyvästeli minut sanoilla, jotka haluan laittaa tämän blogin loppuun teille kaikille tervehdykseksi: KAIKKEA HYVÄÄ!

Onko Suomella/Israelilla oikeus olla itsenäinen valtio?

Lauantai 21.10.2023 - Pirkko Jurvelin

Onko Suomella/Israelilla oikeus olla itsenäinen valtio?

Me suomalaiset röyhistämme aina rintaamme, kun tulee puheeksi maamme itsenäisyys. Maammehan kuuluin Ruotsin vallan alaisuuteen aina vuoteen 1809 saakka, jolloin Venäjä liitti sen alaisuuteensa. Maamme oli tuolloin ns.”autonominen suuriruhtinaskunta”, mikä tarkoitti sitä, että Venäjän keisari oli Suomen hallitsija, mutta samanaikaisesti suomalaiset saivat itse päättää monista asioista. Sortovuodet aiheuttivat sen, etteivät suomalaiset enää voineet luottaa venäläisiin hallisijoihinsa, ja pitkällisen prosessin tuloksena maamme julistautui itsenäiseksi valtioksi vuonna 1917. Tämä oli osittain mahdollista sen vuoksi, että Venäjällä tapahtui vallankaappaus, ja keisarivalta kaatui. Maan uusi bolsevikkijohtaja Vladimir Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden kuten suurin osa muista maailman maista vuosina 1918-1919, tosin Leninin taka-ajatuksena oli se, että Suomi liittyisi myöhemmin vapaaehtoisesti Venäjän osavaltioksi.

Ihan helposti itsenäistyminen ei kuitenkaan käynyt, vaan Suomessa syttyi sisällissota. Kysynkin silloin tällöin itseltäni, että jos punaiset olisivat voittaneet sodan, niin puhuisimmeko me täällä venäjää, ja olisiko maamme yksi Venäjän alusmaista. Kiitos, ukki, ja muut valkoisten puolella taistelleet!

Luonnollisesti maamme itsenäisyyshistoria on monimutkainen ja polveileva, ja voidaan hyvin sanoa, että itsenäisyysajatus syntyi ja kypsyi jo 1700-luvulta lähtien. Toisaalta ensimmäisen maailmansodan aiheuttamat mullistukset ja maailmassa vallitseva kaoottinen tilanne saivat Suomen poliitikot huomaamaan, että nyt oli sopiva aika toteuttaa itsenäisyyshanke.

Mutta kuitenkin: Mikä oikeus Suomella oli julistautua itsenäiseksi? Toki maassamme on puhuttu aina omaa kieltä – tai kansa on puhunut -, sillä ylempi sääty, papisto ja oppineet ovat tilanteen mukaan puhuneet joko ruotsia tai venäjää. Mutta oikeuttaako kieli yksin itsenäisyyteen? Miksi emme olisi voineet jäädä Venäjän/ Neuvostoliiton alaisuuteen, osaksi suurta maata, joka oli hallinnut meitä jo yli sadan vuoden ajan? On huomattava, että vaikka useimmat maailman valtiot tunnustivat Suomen itsenäisyyden jo vuoden 1918 kuluessa, niin kaikki eivät sitä suinkaan tehneet. Pohdiskelivatko näiden maiden poliitikot myös kysymystä siitä, että oliko Suomella oikeutta vaatia itsenäisen maan asemaa, ja mitkä olisivat mahdolliset seuraukset maan itsenäistymisestä?

Israel perustettiin Palestiinan alueelle vuonna 1948. Väestöltään maa on monikansallinen ja uskontopohjaltaan myös hyvin vaihteleva, joskin maan perustuslain mukaisesti se on juutalainen valtio. Nimi ”Israel” on tarkoittanut jo kolmen vuosituhannen ajan sekä Israelia maana että juutalaista kansaa asuivatpa he sitten Israelissa tai jossakin muualla maailmassa diasporassa. Juutalaisen kansan ja maan historia on niin moniulotteinen, ettei sitä voi tässä tekstissä edes yrittää selittää. Joka tapauksessa Israelin valtio perustettiin toukokuussa 1948, jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnustivat heti valtion itsenäisyyden

Ja nyt on aika esittää sama kysymys kuin Suomen kohdalla: Mikä oikeus Israelilla oli julistautua itsenäiseksi valtioksi? Yksi – ja hyvä syy – on tietenkin se, että juutalaiset saisivat lopultakin oman kansallisvaltionsa. Juutalaiset perustelevat uuden maansa itsenäisyyttä sillä, että he ovat palanneet alkuperäiseen kotimaahansa, josta heidät on joskus historian saatossa ajettu pois. Mutta jälleen: Mikä oikeuttaa maan itsenäisyysjulistukseen?

Suunnittelimme jälkikasvun kanssa ulkomaanmatkaa, ja innostuin hakemaan kirjahyllystä vanhan karttakirjan, joka oli joskus ollut minulla käytössä kouluopetuksessa. Lehteilin sivuja ja huomasin:- Hei, täällä Jugoslaviassa on… Kyllä jälkikasvulle maittoi nauru: Jugoslavia! Ja sitten otettiin puhelimet esiin ja ruvettiin etsimään faktaa. Kansallisten ja poliittisten erimielisyyksien vuoksi entisen Jugoslavian alue on jakaantunut seitsemäksi itsenäiseksi valtioksi, joita ovat Bosnia ja Hertsegovina, Kosovo, Kroatia, Makedonia, Serbia, Montenegro ja Slovenia. Jälleen esitän saman kysymyksen: Mikä oikeus näillä valtioilla oli julistautua itsenäisiksi. Ilmeisesti taustalla ovat olleet erilaiset etniset, uskonnolliset sekä myös poliittiset näkemykset. Mutta riittääkö se?

Lopputiivistelmäksi ja näiden esimerkkien avulla haluan sanoa sen, että mikään valtio ei tarvitse kenenkään ulkopuolisen tahon lupaa päättää itsenäistymisestä. Kun on oikea aika ja tarve, niin silloin sen on tapahduttava. Se, mitä itsenäisyysjulistuksesta seuraa, onkin sitten taas eri asia.

Erez Israel - Israelin maa

Perjantai 13.10.2023 - Pirkko Jurvelin

Erez Israel – Israelin maa

Viime päivien uutislähetykset ovat olleet täynnä tietoa siitä, kuinka terroristijärjestö Hamas on hyökännyt brutaalisti ja yllättäen Israelia vastaan. Olen tällä hetkellä Espanjassa, ja olen seurannut tv-lähetyksiä sekä Yle1-kanavalta että BBC:ltä. Olo on ollut outo, välillä jopa hiukan vainoharhainen, sillä Suomen television uutiset ovat niin paljon hyssyttelevämpiä kuin BBC:n vastaavat. Jälkimmäinen esittää todella raakoja ja yksityiskohtaisia videoita siitä, kuinka terroristit hyökkäävät taloon ja ottavat panttivangeiksi naisia ja lapsia, tai haravoivat läpi pensaikkoja ja ampuvat jokaisen, jonka löytävät niiden takaa. Muutama ihminen on jäänyt henkiin esittämällä kuollutta.

Juuri äsken tuli BBC:ltä haastattelu, jossa eräs mies kertoi, kuinka hänen iäkäs äitinsä oli joutunut Hamasin panttivangiksi monen muun ikäihmisen kanssa kibbutsissa. Vanhuksilla ei ollut tietenkään mahdollisuutta saada pakollisia lääkkeitään, ja mies oli järkyttynyt siitä, kuinka sotimisen uhreiksi joutuvat naiset, lapset ja vanhemmat ihmiset. Rauha ei hänen mukaansa synny sotimalla, vaan neuvottelemalla. Käänsin kanavan YLE1:n uutisiin. Tässä lähetyksessä kerrottiin, kuinka Israel oli lähettänyt uhkavaatimuksen Gazan asukkaille, että heidän tulisi poistua paikalta määräaikaan mennessä, koska silloin alkaisi maasota. Uutistoimittaja selitti, kuinka vaikeaa on suuren väkimäärän lähteä yhtäkkiä jonnekin muualle. - Tuli mieleeni, että heille sentään annetaan mahdollisuus paeta.

Miksi Suomen televisio uutisoi tavalla, joka panee miettimään sitä, suhtaudutaanko hyökkäyksen osapuoliin jompaakumpaa puolta arvottaen? Olisin kuitenkin taipuvainen olettamaan, ettei ole tarkoitus tukea Hamasia, jota on kansainvälisesti verrattu edesmenneeseen raakaan Isis -järjestöön. Suomen vuosikymmeniä jatkunut epätoivoinen pyrkimys olla puolueeton näyttäytyy jo ikävässä valossa. Hei, olemme NATO:n jäseniä, ei meidän enää tarvitse pelätä astuvamme Venäjän varpaille! Ja siinä sitten onkin se toinen asia: Kaasuputkivuoto täyttää myös kaikki uutiset siinä määrin, että se antaa jo hyvän tekosyyn syrjäyttää Israelin kohtaama tragedia, joka on nopeassa tahdissa muuttumassa Gazan ja ehkä monen muunkin maan suurtuhoksi.

Olen käynyt Israelissa viisi kertaa. Nuorimman tyttäreni kummitäti asuu siellä, hän on naimisissa juutalaismiehen kanssa, ja heillä on mukavan kokoinen perhe. Lapset puhuvat sekä suomea että hepreaa, ja heillä on kahden maan kansalaisuus. Voitte ymmärtää, että näitä taustoja vasten ja raamatun historiaa jonkin verran tuntien minun sympatiani ovat tämän pienen maan ja sen juutalaiskansan puolella. Ennen kuin kukaan älähtää, niin pyydän ajattelemaan myös sitä tosiasiaa, että juutalaiset on ajettu pois synnyinmaastaan jo pari vuosituhatta sitten (ns. diaspora), ja heillä on ollut kaipuu sinne takaisin aina. Kun Hitler kaasutti kuusi miljoonaa juutalaista kuoliaaksi sen vuoksi, että he olivat juutalaisia, niin tuo halu palata Luvattuun maahan kasvoi entisestään. - Kattava, lyhyt historiikki löytyy esimerkiksi sivulta: fi.wikipedia.org.

Mikä on ystäväperheeni tilanne tällä hetkellä sotivassa maassa? Perheen vanhempi tyttö on suorittamassa juuri asepalvelustaan (Israelissa naisilla kaksi vuotta, miehillä kolme), ja perheen ulkomailla opiskeleva vanhin poika ja todennäköisesti myös isä joutuvat astumaan armeijan palvelukseen. Ystäväni itse oli tulossa Suomeen tapaamaan vanhaa isäänsä, mutta tässä tilanteessa hän ei halua lähteä. ”En tule Suomeen, en halua jättää perhettäni tänne. Muutenkin täällä tarvitaan paljon siviilien apua. Tämä maa ja sen ihmiset ovat antaneet minulle paljon, tunnen olevani vahvasti osa Israelin kansaa ja siksikään en ajattele paeta ja jättää läheisiä. Toisaalta ymmärrän hyvin heitä, jotka ovat palanneet Suomeen. Jokaisen on tehtävä oma päätöksensä.”

”Tunnen olevani vahvasti osa Israelin kansaa.” Ehkä nämä suomalaisen naisen kirjoittamat sanat kuvaavat jotakin siitä kansantunteesta, joka yhdistää Israelissa asuvia. He kaikki eivät ole juutalaisia, mutta raamatun historia on monille rakas ja tärkeä. Ystäväni kiteyttää tuntemuksiaan vielä seuraavasti:” Tämä on kauhea katastrofi, en pysty ymmärtämään, mitä ympärillä on tapahtunut ja tapahtuu, ja miten maa tästä toipuu. Turvaudun siihen, että Jumalan sana ja lupaukset ovat samat tänä päivänä ja ikuisesti.”

Ihania ihmisiä ja espanjalaista runoutta

Maanantai 9.10.2023 - Pirkko Jurvelin

Ihania ihmisiä ja espanjalaista runoutta

Joku on joskus maininnut, että kun paljon liikkuu, niin paljon sattuu. Tällä Espanjan - reissulla olen jälleen todennut, että sanonta pitää paikkansa.

Olimme viettäneet tyttäreni kanssa päivän Malagassa tutustuen mm. 1000-luvulta peräisin olevaan maurien rakentamaan Alcazaban palatsimaiseen linnoitukseen (joka ansaitsee kyllä oman bloginsa sitten joskus), ja menimme asemalle ostokeskuksen kautta. Erittäin väsyneinä ja onnellisina ja hellepäivän jälkeen hikisinä odotimme junan saapumista.

- Tuo se on, tyttäreni sanoi.

- Mutta siinä lukee Alora, ihan toinen kaupunki, minä mietin.

- Mutta kaikki ne menevät Fuengirolaan, kuopuksemme ilmoitti ja nousimme junaan.

Istahdin vaaleahiuksisen tyylikkään rouvan viereen. Vartin ajettuamme rouva katseli levottomana ympärilleen ja aloitti espanjankielisen keskustelun erään matkustajan kanssa. Ymmärsin, että hän oli tajunnut tulleensa väärään junaan ja kyseli, miten hän pääsisi pois ja takaisin Malagaan. Samassa tyttäreni, joka oli seurannut matkaamme puhelimesta, tuli kertomaan, ettei juna mene Fuengirolaan, siis äkkiä pois ja uusi yritys.

Me kolme poistuimme pienelle asemalle keskelle ei- mitään, ja kysyin tältä naiselta englanniksi, oliko hänkin tullut väärään junaan. Kyllä oli. No, en pitkitä tätä tarinaa, vaan kerron lyhyesti: Ruotsalaisrouva soitti miehelleen Fuengirolaan, joka haki meidät asemalta, ja me pääsimme ihan hotellimme eteen. Juttelimme niitä näitä, pariskunta oli asunut Espanjassa vuosia (sen huomasi miehen ajotyylistä), ensiksi Marbellassa, nyt Fuengirolassa, me kerroimme omia taustojamme. Yritin maksaa kyydistä, mutta he eivät huolineet rahaa.

Ihania, auttavaisia ihmisiä, kyytitarjous tuli nimittäin rouvan puolelta. Tosin mietimme tyttäreni kanssa hetken aikaa istuessamme pimeässä illassa täysin vieraiden ihmisten autossa, että hei, mitä tämä nyt oikein on. Päivän saldo oli kuitenkin pelkkää plussaa.

Seuraavana päivänä lähdimme Mijaksen kylään ylös vuorille. Uber vei meidät nopeasti ylös, suunnitelmissa oli kävellä alas muutaman tunnin verran. Mijaksen historia ulottuu tuhansien vuosien taakse aikaan ennen Rooman valtakuntaa, museoita ja gallerioita löytyy runsaasti, pienet, kapeat, valkoiset kujat, joissa talojen seinämillä on tyypillisiä espanjalaisia kukkaistutuksia – ja nykyisin myös kuuluisien runoilijoiden runoja – tekevät näkymästä poikkeuksellisen kauniin. Näköalatasanteella voisi viettää aikaa vaikka kuinka kauan, sillä vuoristonäkymä alas Fuengirolan kaupunkiin ja Välimerelle on sydäntä riipaisevan kaunis.

Me emme kuitenkaan viipyneet Mijaksessa kovin kauan, vaan lähdimme vaeltamaan alas, tyttärellä kädessään puhelin, josta hän seurasi reittiämme. En pidennä tätäkään tarinaa, vaan totean, että reilun kahden tunnin marssin jälkeen totesimme olevamme aidan takana. Tästä puhelin ei tiennyt mitään. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin, ja mennä kyselemään neuvoa lähellä sijaitsevasta talosta, jonka pihalla haukkuivat ärhäkät koirat. Talon viehättävä rouva kiikutti meille heti puolentoista litran vesipullon, ja sen jälkeen alkoi suunnittelu. Onneksemme rouva puhui englantia erittäin hyvin. Lopputulema oli se, että hän tilasi meille taksin ja lähdimme kiitollisina kaikesta avusta patikoimaan ylöspäin sitä mäkeä, jota olimme vajaa tunti aikaisemmin tulleet alas. Niin ja lisämausteena tähän juttuun vielä se, että koska taksi ei löytänyt meitä, tilasimme jälleen Uberin. Hikinen ja helteinen päivä oli jälleen kerran takana, ja olimme saaneet kokea ihmisten ystävällisyyttä ja jonkinlaista seikkailun makua, huh!

Seikkailutarinan lopuksi muutama sana vielä Mijaksen talojen seinillä olevista runoista. Aloite seinäkulttuuriin on lähtenyt kaupungin asukkailta, runot ovat kuuluisien espanjalaisten runoilijoiden tuotoksia, jotka sisältävät rakkautta, intohimoa, kaipuuta tuskaa...voitte kuvitella, kun espanjalaisista puhutaan. Kun lueskelin runoja vajavaisella kielitaidollani, mieleeni tuli heti, että tahtoisin lukea näitä lisää. Kuinka moni muu minua ennen on ajatellut samoin! Loistava idea kulttuurin levittämiseksi!

”Parempi sonetti kuin

kirjaimellisesti puhuminen tyhjyyteen putoamisesta.”

Amanda Gutierrez del Castillo

Ihmisen hengellinen puoli

Sunnuntai 1.10.2023 - Pirkko Jurvelin

Ihmisen hengellinen puoli

Olin tänään, Mikkelinpäivänä, jumalanpalveluksessa Oulun Karjasillan kirkossa. Kirkkosali oli lähes täynnä kuulijoita, messu eteni tutun kaavan mukaan, saarna oli myös tuttu ja turvallinen. Mikkelinpäivän (lasten ja enkelien päivä) vuoksi paikalla oli myös poikakuoro, jonka laulajat olivat hyvin nuoria. Pienin pojista oli varmaan viiden ikäinen, eivätkä vanhimmatkaan näyttäneet kymmentä vuotta vanhemmilta. Lapset lauloivat innolla ja kauniisti, messusta jäi lämmin, turvallinen olo, ja mielessä pyörivät lopun päivää pikkupoikien laulaman kertosäkeen sanat:”Älä pelkää, älä pelkää…”

Ihmisessä on kaksi puolta:maallinen ja hengellinen, ja tätä määritelmää voi sitten jokainen laajentaa tietojensa ja mielipiteidensä mukaan, mutta tämä on tuollainen karkea jako. Maallisen puolen me tunnistamme, mutta onko todella niin, että meistä löytyy myös se hengellinen puoli, vaikka emme sitä itsestämme välttämättä tunnistaisikaan.

Maailmassa on viisi maailmanuskontoa: buddhalaisuus, kristinusko, hindulaisuus, islam ja juutalaisuus, joiden sisältä löytyy lukuisia muunnelmia ja alaryhmiä. Näiden uskonnollisten ryhmien lisäksi on olemassa myös uskonnottomien joukko.

Yle esitteli vuonna 2015 ilmestyneessä artikkelissa mielenkiintoisia tutkimustuloksia. Pew Research Center on yhdysvaltalainen puolueeton tutkimuslaitos, joka teki uskontoihin liittyvää tutkimusta kuusi vuotta, ja sitä varten kerättiin tietoja 234: stä valtiosta tai muusta alueesta. Tutkimustuloksiin vedoten PRC tuli siihen johtopäätökseen, että maapallon väestö on tulevaisuudessa uskonnollisempaa kuin nyt, ja lähes kaikkien uskontojen harjoittajien määrä lisääntyy. Eniten tulee näiden tietojen mukaan lisääntymään kristittyjen ja muslimien määrä siten, että vuonna 2050 muslimeja olisi maapallon väestöstä lähes kolmasosa. Kristittyjen määrän arvioidaan samanaikaisesti nousevan myös voimakkaasti, mutta ei niin paljon kuin islaminuskoisten. Tutkimustulokset ennustavat seuraavaa vuoden 2050 väestöstä: kristityt 31,4%, muslimit 29,7%, uskonnottomat 13,2% ja hindut 14,9%. Muslimien määrän rajuun nousuun lienevät syinä väestönosan nuoruus sekä heidän korkea syntyvyysasteensa, ja tämä toimii kääntäen hindujen kohdalla.

Mielenkiintoinen osuus kyseisessä tutkimuksessa on myös se ennuste, uskontoon kuulumattomien määrä jatkaa kasvuaan mm. Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta maailmanlaajuisesti heidän prosentuaalinen osuutensa laskee kuitenkin 13%:iin.

Kaikkein merkittävintä minusta kuitenkin tässäkin tutkimuksessa on se, että suurin osa maailman väestöstä kuuluu jonkin uskonnon harjoittajiin, ja se on mielestäni osoitus siitä, että ihminen kaipaa ja tarvitsee jotakin muutakin kuin mitä tämä näkyvä maailma pystyy tarjoamaan. Tämä elämä on pisimmilläänkin aika lyhyt, ja uskon, että useimmat meistä pohtivat joskus sitä, mitä tapahtuu, kun elämä kohdallani loppuu. Uskonnot antavat vastauksia näihin hengellisiin pohdintoihin. Joillekin sana ”hengellinen”voi olla liian tyrkyttävä tai osoitteleva, ja he tarttuvat mieluummin käsitteeseen ”henkinen”, joka antaa erilaisen mahdollisuuden rakentaa toista todellisuutta.

Suomen presidentti toivottaa perinteisesti uuden vuoden puheessaan kansallemme ja maallemme ”Jumalan siunausta”. Myös hyökkäyssotaa käyvän Venäjän presidentti on kuvauttanut mielellään itseään ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusmenoissa. Yhdysvaltain presidentti Joe Biden on puolestaan kertonut, että etsiessään inspiraatiota tai lohtua elämänsä haastavissa tilanteissa, hän on aina turvautunut katoliseen kristilliseen uskoonsa. Siinä meillä on kolme valtionjohtajaa, jotka kaikki jollakin tavoin tuovat esille kristinuskon, ja merkillepantavaa on se, että kansalaiset suhtautuvat myötämielisesti johtajiensa uskonnolliseen ulostuloon.

Jos et vielä ehtinyt katsoa lyhyttä video -esitystä poikakuoron laulusta, niin se löytyy osoitteesta:Facebook Pirkko Jurvelin.