Negatiivisuusharha

Lauantai 19.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Negatiivisuusharha

Törmäsin ihan äsken itselleni uuteen termiin ”negatiivisuusharha”. Termi oli uusi, mutta tuntui heti tutulta ja kotoisalta.

Viisaat henkilöt ovat kuvanneet kyseistä käsitettä sanomalla, että se on ihmisen taipumus antaa sekä muistoissaan, nykyhetkessä että tulevaisuudensuunnitelmissaan painoarvoa sille, mikä on kielteistä. Tätä ominaisuutta on selitetty ihmisen perimällä, johon liitetään se, että kielteiset ennakkoajatukset ja negatiivinen suhtautuminen yllättäviin tilanteisiin on toiminut itsesuojeluvaistona jo ammoisista ajoista lähtien. Jos pelkäsit ja välttelit, pysyit paremmin hengissä.

Psykologi John Cacioppon on omissa tutkimustuloksissaan saanut selville, että aivojen reaktio negatiivisille aistiärsykkeille sekä kognitiivisille ja motorisille ärsykkeille aiheuttaa paljon suurempaa aktivaatioita aivoissa kuin positiiviset tapahtumat. Toisin sanoen kaikki ikävä ja kamala aiheuttaa päässämme aikamoisen myrskyn, kun taas kivat ja hyvät asiat aaltoilevat leppeämmin. Tämä ajatusrakennelma kuulostaa aivan järkeen käyvältä, kun peilaa kokemuksia ja niiden muistoja toisiinsa. Totuushan on se, että huonot asiat pakkaavat pysymään ihmisen muistissa kauemmin kuin hyvät. Muistat varmasti vieläkin sen ärsyttävän pojan, joka antoi sinulle koulun pihalla lumipesun tai nauroi sinulle, kun kaaduit jalkapallopelissä? Tietysti muistat! Kukapa semmoista nöyryytystä voisi unohtaa? Muistatko, kuinka eräs kiltti kaveri sanoi sinulle möhlittyäsi, ettei se mitään haittaa, ja että sellaista sattuu kaikille. Hetkinen, enpä taida muistaa…

Negatiivisuusharha on ilmeisesti aika lailla tiedossa oleva tekijä esimerkiksi erilaisissa uutisia tuottavissa ja jakavissa piireissä. Eniten klikkauksia saaneet otsikot pelottelevat sodan syttymisellä ja koronalla, kertovat olympialaisten doping-skandaaleista ja kehottavat ihmisiä karttamaan autoilua äärimmäisten sääolosuhteiden vuoksi. Kyllä nuo uutiset vievät mielen matalaksi ja painavat unohduksiin kaikki ne ihanat ja mukavat jutut, joita elämässä on juuri nyt. Anteeksi, siis mitä juttuja? No, esimerkiksi...ööööö….espanjan tunnin jälkeen oli taas kiva ja piristynyt olo, laitoin ihanaa kalaruokaa iltapäivällä, illalla tapasin ystäviä, rahahuolia ei ole kuten ennen muinoin… Kyllähän näitä on, mutta kun ne tuntuvat niin pieniltä asioilta sodan uhkan, ilmaston lämpenemisen ja maapallon saastumisen rinnalla.

On helppoa uupua elämässään, antaa periksi, lopettaa jaksaminen. Olen varmasti joskus ennenkin kertonut, kuinka eräs munkki lohdutti kärsivää lähimmäistään. ”Elämä on niin kuin meri. Joskus myrsky pauhaa, sinä pelkäät ja vapiset, toivoa ei ole. Jokaista myrskyä seuraa kuitenkin tyyni sää. Tuuli ja meri asettuvat, on rauhallista ja helppo olla.”

Psykiatrian professori Grant Brenner neuvoo ihmisiä olemaan lempeämpiä itselleen. Miksi pitäisi muistella niitä ikäviä sanoja tai asioita, joita sinulle tapahtui muutama vuosikymmen sitten? Ei niillä pitäisi enää olla merkitystä elämässäsi. Sinä olet oma itsesi, älä vaadi itseltäsi enemmän kuin on tarpeen.

Keskity positiiviseen, kehottaa Brenner. Pysähdy kymmenkunta kertaa päivässä rauhoittumaan ja miettimään hyviä asioita. Emme ole enää siinä tilanteessa, jolloin ihmiskunnan on täytynyt olla aistit herkkinä kohtaamaan yllättäviä vaaratilanteita.

Muuta omat ajatuksesi, niin muutat maailmasi.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita

Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä…” (Vexi Salmi)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: negatiivisuusharha, elämä, myönteisyys, pelko

Tuleeko sota?

Sunnuntai 13.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Tuleeko sota?

Olen joskus aikaisemminkin kertonut, kuinka ukkini minua kerran katsellessaan mietti ääneen:”Säästyyköhän teidän sukupolvenne sodalta? Enpä usko.” Se oli varsin realistinen arvio 1800-luvun loppupuolella syntyneeltä mieheltä, joka oli kokenut elämänsä aikana kolme suurta sotaa ja myös ollut rintamalla. Omista sotakokemuksistaan hän ei puhunut koskaan, ja ymmärrän sen hyvin, sillä rauhaa rakastava ukkini ei kirjoittanut rankoista rintamakokemuksistaan edes sota-ajan päiväkirjoissaan ( ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”, Viljo Törmälän päiväkirjamerkinnät vapaussodan ajalta vuonna 1918, Bod).

Mieheni on tehnyt työuransa armeijan palveluksessa, mutta tästä huolimatta tai sen johdosta minä en hyväksynyt lelupyssyjä leikkikaluiksi kotiimme, mutta eipä tuo näyttänyt lapsiamme surettavan. Kun he ajattivat toisiaan ja kavereitaan pihalla puukeppi kädessään huutaen ”pum, pum!” tiesin, että kaunis rauhankasvatusaatteeni ei ollut ainakaan tuossa suhteessa kantanut hedelmää. - Kun vanhin tyttäremme meni armeijaan, olin tosi ylpeä (ja vähän kade, koska olisin itse aikoinani halunnut käydä armeijan).

Irakilainen tuttavani on kertonut, kuinka koko hänen lapsuutensa ajan maassa oli vallinnut jonkinlainen sotatila. Sotaa käyvät osapuolet vaihtelivat, mutta jossakin alitajunnassa kyti aina tieto siitä, että piti olla varovainen maassa vallitsevan epävakaan tilanteen vuoksi.

Ei ole helppo samaistua tuollaiseen olotilaan ja ilmapiiriin, kun itse on saanut koko elämänsä ajan asua rauhallisessa maassa. Voi vain kuvitella, kuinka jatkuva pelko ja varuillaan olo muokkaavat ihmisen persoonallisuutta, ajatuksia ja koko elämää.

”Naton miinalaivat ovat saapuneet Helsingin ja Tallinnan välille”, ”Sanna Marin: Suomi on valmis auttamaan Ukrainaa”, ”Kuilu Venäjän ja lännen välillä kumpuaa vuosisatojen takaa”, ”Jännitteet lännen ja Venäjän välillä kiristyvät”, tässä muutamia poimintoja tämän päivän (13.2.2022) lehtien uutisotsikoista. Jos Pekingin olympialaiset eivät hallitsisi niin suuresti iltapäivälehtien etusivuja, niin uutiset mahdollisesta tulevasta sodasta Venäjän ja Ukrainan välillä olisivat varmasti paljon enemmän esillä.

Kuka haluaa sotaa ja miksi? Tätä pohdimme eilen illalla, kun olimme kokoontuneet minun huoneeseeni iltakahville kylpyläporukkamme kanssa. Miksi Venäjä haluaa Ukrainan? Mitä Ukrainalla on sellaista, mitä Venäjä tarvitsee niin paljon, että on valmis aloittamaan sodan ja tapattamaan omia nuorukaisiaan? Haluavatko venäläiset mitään? Tuskin tavallinen kansalainen sotaa haluaa. Mitä Putin haluaa? Nimensä historiaan? Emme tienneet, emmekä ymmärtäneet. Pitääkö sotaa edes ymmärtää?

Kysymykseen ”miksi pitää sotia?” vastaa internet seuraavasti:” Sotaa voidaan käydä valtioiden välillä tai järjestäytyneiden joukkojen välillä valtion sisällä. Sotiin ajavat erilaiset syyt kuten köyhyys, kansalaisten eriarvoisuus, talouden heikkeneminen, taistelu luonnonvaroista, luottamuksen puute eri ryhmittymien välillä ja järjestelmälliset ihmisoikeusloukkaukset.”

Viljo Törmälä, 30.3.1918

” Se eilinen oli pisin perjantai tähänastisessa elämässä. Pitkäperjantai se oli. Toissa iltana matkaan lähdettiin, yö hangessa maattiin, ikävä yö. Sitten yhtäkkiä matkaan, kierrettiin vihollinen, eilen aamulla hyökättiin. Se onnistui aivan hyvin. Ikävää hommaa. Vaikealta minusta tuntuisi ampua miestä, jonka näkisi. Semmoista sota on. Mutta tuntuu niin selvältä, todemmalta, että en sodan mies ole. En haluaisi ampua. Katsellessa kylmenneitä vihollisia tuntuu niin surulliselta, miksi piti Suomen kansan tulla niin onnettomaan tilanteeseen, että veli vihaa veljeänsä. Kun kerran parantuisi haava, joka verta vuotaa. Tulisi onnellisempi Suomi. Kaikki ymmärtäisivät toisiaan yhteismielin. Ja Tampere kyllä menee.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, Venäjä, länsi

Kiitos, Viktor Staudt!

Sunnuntai 6.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Kiitos, Viktor Staudt!

Haeskelin eilen kirjahyllystäni erästä teosta, ja vaikka en sitä harmikseni löytänytkään, käsiini sattui hollantilaisen Viktor Staudtin kirjoittama ”Die Geschichte meines Selbstmords – und wie ich das Leben wiederfand” (”Itsemurhani tarina – ja kuinka löysin elämäni uudelleen”). Staudtin kirja ja hänen esiintymisensä olivat tehneet minuun aikoinaan syvän vaikutuksen. Kirjoitin aiheesta kolmisen vuotta sitten myös blogin, mutta eipä se nyt sattunut silmiini, vaikka yritin sitä etsiä.

Olin Aachenissa eräässä seminaarissa muutama vuosi sitten. Kolmen päivän ohjelmasta jäi ehdottomasti tärkeimpänä ja vaikuttavimpana mieleeni hollantilaisen Viktor Staudtin esiintyminen. Mies istui pyörätuolissa, sillä hänen molemmat jalkansa olivat poikki polvien kohdalta, mutta hän liikehti sujuvasti tuoleineen pitkin ja poikin esiintymistilaa koko puheensa ajan. Hän puhui erinomaisen hyvin saksaa, mikä tietysti auttoi suurta osaa yleisöä ymmärtämään hänen tarinansa (puhe tulkattiin tietysti myös useammalle kielelle).

Staudt aloitti kertomuksensa lapsuudestaan tavallisessa perheessä. Mieleeni jäi tapaus siitä, kun hänen äitinsä oli tapaamassa lapsen opettajaa. Tämä oli kiitellyt ja kehunut rauhallista poikaa, mutta ihmetellyt lopuksi:”Miksi Viktor ei koskaan naura?”

Viktor kärsi pahasta masennuksesta jo aivan lapsuudesta alkaen. Hän valmistui juristiksi,osallistui innokkaasti yöelämään, harrasti aktiivisesti urheilua, mutta kärsi sisimmässään koko ajan. Odottaessaan aamuisin junaa metroasemalla työpaikalle mennäkseen, häntä lohdutti ajatus, että hän voisi milloin vain halutessaan hypätä junan alle ja lopettaa tuskallisen elämänsä.

Eräänä aamuna mies hyppäsi. Staudt ei kuollut, mutta menetti molemmat jalkansa. Hänen oli muutettava takaisin kotiin vanhempiensa luokse, koska ei pystynyt aluksi selviytymään arjesta pyörätuolinsa kanssa. Tästä itsemurhayrityksestä seurasi kuitenkin myös jotain hyvää. Sairaalassa Staudt tapasi lääkärin, joka kysyi häneltä, oliko mies koskaan kuullut rajatilapersoonallisuushäiriöstä. Termi oli Viktorille outo, mutta kun diagnoosi oli tehty, niin lopulta siihen löydettiin myös hyvät lääkkeet.

Mieleeni jäi kirjasta kohtaus, jossa Staudt asui vielä kotonaan itsemurhayrityksensä jälkeen. Hänen äitinsä oli aamulla keittiössä, kun poika tuli paikalle ja sanoi: ”Hei, kahvi tuoksuu hyvälle!” Silloin äiti rupesi itkemään, sillä hän ei muistanut, milloin hänen poikansa olisi sanonut jotain noin tavallista, noin tavalliseen tapaan. Viktor oli paranemassa.

Lopulta mies kirjoitti kokemuksistaan kirjan ja esiintyi paljon ympäri Eurooppaa auttaen ja kannustaen mielenterveysongelmista kärsiviä kuulijoitaan ja lukijoitaan.

Staudtin kirja siis sattui käteeni, kun olin etsimässä erästä toista teosta. Päätin heti tarkistaa verkosta, mitä miehelle kuului tänään. Olin järkyttynyt löytäessäni muistokirjoituksia. Vain pari kuukautta sen jälkeen, kun olin ollut seuraamassa Staudtin luentoa Aachenissa, mies oli lopulta päätynyt itsemurhaan. Hän kuoli 50-vuotiaana kaksikymmentä vuotta ensimmäisen itsemurhayrityksensä jälkeen. ”Isä, minä olen niin väsynyt”, Staudt oli sanonut isälleen puhelimessa vähän ennen kuolemaansa. Hyvin monet kertoivat, kuinka raskasta hänelle oli lopultakin ollut yrittää auttaa ja rohkaista kaikkia niitä ihmisiä, joille hän luennoi, ja jotka lähestyivät häntä henkilökohtaisesti.

Kirjansa lopussa Staudt kirjoittaa ajatuksistaan ja epäilyksistään siitä, millaista vanhenevan miehen elämä pyörätuolissa tulisi olemaan. Lopulta hän toteaa kuitenkin:”Minä tiedän kuolevani joskus – sitä vastaan ei ole lääkettä -, mutta olen päättänyt odottaa kuolemaa sen sijaan, että etsisin sitä.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Viktor Staudt, itsemurha, rajatilapersoonallisuushäiriö

Kuka minä olen ja onko pakko?

Maanantai 31.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Kuka minä olen ja onko pakko?

Vietin muutaman päivän Kuopiossa Rauhalahden kylpylässä Keliakia- ja Kilpirauhasliiton sponsoroimalla lomalla. Meitä oli kaiken kaikkiaan viisitoista naisihmistä – miehiä ei ilmeisesti kiinnosta – saamassa lisäselvitystä ja oppia näistä autoimmuunisairauksista, jotka olivat kolahtaneet kohdallemme. Minulta diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, mutta pilleri aamulla pitää vaivat loitolla. Keliakiani todettiin kymmenkunta vuotta sitten, ja sen diagnoosin kanssa oli enemmän opettelemista, varsinkin kun sain tiedon sairaudestani Espanjaan kirjeitse. Muistan, kuinka viimeisenä iltana ennen ruokavaliolle rupeamistani ahdoin mahaani herkullisia sämpylöitä ja sitä ihanaa moniviljajogurttia, ja sitten se oli loppu. Iäksi!

Me ahkerat opiskelijat kuuntelimme tuntitolkulla joko etä- tai lähiluentoja kyseisistä autoimmuunisairauksista, jotka hyvin usein kulkevat käsi kädessä. Ne ovat perinnöllisiä, ja tämä seikka näkyy kyllä kiitettävästi jälkikasvussani. Istuimme (vieläkin selkääni särkee), kuuntelimme, kyselimme ja söimme paljon. Itse en kokenut saavani juurikaan uutta tietoa, mutta kyllähän kylpylässä oleminen meikäläiselle kelpaa.

Yksi asia jäi minua vaivaamaan. Meiltä kyseltiin ja tentattiin, että mitenkä sairastuminen ja sairaus on vaikuttanut perhesuhteisiini, ystävyyssuhteisiini, arjen elämään jne. Kurssilaisilta siis haettiin tietoa siitä, kuinka sairas ihminen pystyy selviytymään tässä yhteiskunnassa, kuinka vaikeaa se oikeasti on. Minun vastaukseni ei ehkä ollut se, mitä kysymyksillä etsittiin.

”Tähän asti en ole ajatellut tai ymmärtänyt olevani sairas. Kilpirauhasvaivoihin sain lääkkeet, enkä ole vaivannut päätäni asialla sen kummemmin, miksi olisin? Keliakia hoituu ruokavaliolla, joka toki saattaa olla hidaste (eli ylimääräiset leivät matkalaukussa), mutta ei todellakaan mikään ihmeellinen juttu.” Teki mieleni kysyä, että onko minun ihan pakko olla sairas, vaikka en halua. En kysynyt. Päätin jatkaa elämääni yhtä terveenä kuin ennenkin.

Hyvin moni asia määrittää ihmisen elämää. Nyt on jälleen nostettu esiin vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyneet/esiintyvät pedofiliatapaukset. Mikäli ihminen kuuluu kyseiseen uskonnolliseen liikkeeseen, saa yleensä kuraa niskaan, vaikka ei sitä ansaitsisikaan. Hyvin usein juuri uskonnollinen viitekehys – olkoon se sitten vaikka islam, buddhalaisuus, mormoni-uskonto, kristilliseen kirkkoon kuuluva liike tai vastaava – vaikuttaa oman minäkuvan luomiseen. Paineet tulevat hyvin paljon ulkoa päin, koska asiasta ulkopuolella olevat muodostavat omat käsityksensä, jotka antavat leimansa ihmiseen, halusi hän sitä tai ei, ansaitsi hän sen tai ei.

Oletko persu, kokoomuslainen, kommari vai joku muu? Mitä se toisille kuuluu? Minä olen minä ihan tällaisenani. Mikäli sitten tuon vaikkapa sitä vihreää tai sinivalkoista aatettani näkyvästi esille, niin se on jo eri asia. Jos sinulle esitellään joku henkilö seuraavilla sanoilla: ”Tässä on perussuomalainen, ortodoksikirkkoon kuuluva, suomenruotsalainen, haavaista paksunsuolentulehdusta sairastava Kalle”, niin et sinä lopultakaan tiedä, millaisen henkilön kanssa olet tekemisissä.

Tapasin pitkästä aikaa lenkillä ollessani erään mukavan naisihmisen. Meillä riitti juttua, ja hän alkoi päivitellä eräitä etäisiä sukulaisiaan, jotka ovat rokotevastaisia. Tuttavani mielestä rokotevastaisuus liittyi heidän hengelliseen viitekehykseensä. Ennen kuin hän jatkoi juttuaan, minä huomautin nopeasti väliin, että minullakin on tietty viitekehys teemaan liittyen, mutta rokotukset ovat kelvanneet. Tuttava tuumi viitekehyksestäni, että ”ei se haittaa”, ja jatkoimme iloisesti tarinointiamme. Minusta tuo oli ihanasti sanottu:”Ei se haittaa!” Sinä olet sinä, ja minä olen minä, ja me tulemme hyvin toimeen keskenämme.

Kun ikää rupeaa kertymään, niin toisten ihmisten mielipiteet alkavat menettää merkitystään, ja minä nautin tästä tunteesta. Yks hailee! Evvk! Mitä sillä on merkitystä! Toki haluan säilyttää keskinäisen kunnioituksen ja ystävällisyyden ilmapiirin esimerkiksi keskustellessani vieraiden ja tuttujen kanssa, mutta kuitenkin: Sinä olet sinä, ja minä olen minä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sairaus, uskonto, politiikka, leimautuminen

Silitätkö kissaa vai narkkaria?

Maanantai 24.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Silitätkö kissaa vai narkkaria?

Playa del Inglesissä on Paseo Maritimo eli rantakatu kuten suurimmassa osassa espanjalaisia rannikkokaupunkeja. Se on päällystetty rantaa pitkin kulkeva tie, jossa on mukava kävellä merta katsellen ja välillä kauppoihin poiketen. Playa del Inglesin rantatien kulkijat ovat havainneet, että kissat viihtyvät niissä maisemissa hyvin. Mikäpä on ollessa, kun aurinkoa ja ympärivuotista vehreyttä riittää, eikä silittelijöistäkään ole puute.

Paseo Maritimon kissakanta jakaa reviirinsä hyvin tarkasti. Kulkija oppii äkkiä huomaamaan, millä alueella kukin kissa on pomo. Nämä kissat ovat tottuneet turisteihin ja tulevat äkkiä naukumaan ja kiehnäämään jalkoihin, jos niiden lähelle pysähtyy. Ja vierelle pysähtyjiä riittää, sillä en kutsuisi näitä eläimiä kulkukissoiksi, vaan ulkomaalaisten ulkoistetuiksi lemmikeiksi. Kissoja kuvataan, videoidaan, syötetään, paijataan, otetaan syliin ja niille puhutaan, niitä siis rakastetaan. Huomasinpa erään kerran jonkun paikallisen istuvan rantatiellä rahankeräyslipas kädessään. Lippaassa luki, että avustukset menevät paikallisille kulkukissoille. - Hyvä yritys, mutta toivottavasti kovin moni ei mennyt lankaan ja pistänyt kolikkoaan tuohon lippaaseen.

Ollessani eräänä päivänä kävelyllä näin, että rantakadun pengermällä oli nuori mies puolittain istuvassa - puolittain makaavassa asennossa. Kun kuljin miehen ohitse, totesin, että hän oli siistin oloinen mutta täysin taju kankaalla ehkä sairaskohtauksen saaneena tai huumeissa, miten lienee. Hiljensin vauhtiani ja jäin kauemmas seisomaan ja odottamaan, että joku kutsuisi apua (minun espanjankielen taitoni ei ihan siihen riitä). Odottelin kymmenkunta minuuttia, jona aikana paljon ihmisiä kulki ohi miestä pikaisesti vilkaisten. Lopulta menin kaverin luokse ja kysyin englanniksi, oliko kaikki ok. En saanut vastausta, mutta huomasin, että mies hengitti tasaisesti, ja niin jatkoin matkaani.

Empaattisuus on luonteenpiirre, joka ihmisellä on tutkijoiden mukaan jo syntyessään. Jos miettii näkemiäni asioita ja sitä, miten eri tavoin kulkijat kohtelivat katukissaa ja tajutonta miestä, niin voi tulla siihen johtopäätökseen, että empaattisuus on myös valikoivaa. Me ihmiset voimme päättää, mitä tunnemme, aika kummallista, vai onko näin? Katukissa on pehmeä, kaunis, säälittävä, vaaraton – nämä ominaisuudet saavat ihmisen silittämään sitä ja ottamaan syliin. Kukaan ei kuitenkaan halua koskettaa mahdollista narkkaria, joka on vieras, outo, pelottava, tuntematon ja ehkä vaarallinen.

Erään tutkimuksen mukaan suomalaiset kuuluvat maailman epäempaattisimpiin ihmisiin. Miten ihmeessä? Kärsiikö maailman onnellisin kansa myötätunnon puutteesta? Yhtälö on niin outo ja mielenkiintoinen, että sitä kannattaisi kyllä tutkia enemmän. Tässä vaiheessa voi tietysti myös kysyä, että voiko kaikkiin tutkimustuloksiin luottaa.

Juutalainen filosofi ja professori (jonka nimen deletoin, enkä löytänyt enää mistään) oli sitä mieltä, että kasvatus hävittää synnynnäisen empaattisuuden. Kun lapsi opetetaan tottelemaan käskyjä, ja kun ympäristö ohjeistaa hänet omilla arvoillaan, se hävittää samalla vähän kerrallaan lapsen luonnolliset myötämielisyyden tunteet. Mikäli ihminen pysyisi empaattisena – tuntisi myötätuntoa toisia elollisia kohtaan -, ei maailmassa olisi sotia tai rikoksia, ei kaikkea sitä pahaa, mihin olemme jo tottuneet, koska – ihmiset nyt ovat sellaisia, pahoja.

Adolf Hitlerin isästä Alois Hitleristä on julkaistu kirja aivan äskettäin. Teos perustuu miehen kirjeisiin, jotka löydettiin hänen aikoinaan omistamansa talon ullakolta Itävallasta. Kirjeet vahvistavat sitä kuvaa, mikä perheenisästä on jo aiemmin ollut: Hän kohteli vaimoaan ja lapsiaan väkivaltaisesti ja kaikin tavoin töykeästi. Adolf-poika sai remmistä joka ikinen päivä, kunnes isä kuoli pojan ollessa 14-vuotias. Väkivaltaisen lapsuuden traumatisoimasta pojasta kasvoi hirviö, joka pystyi kylmäverisesti surmauttamaan kuusi miljoonaa ihmistä.

”Jotkut ihmiset ovat elämämme valo, kun taas toiset pimentävät polkumme ja tekevät matkaamisesta vaikeaa.” (tuntematon)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: empatia, Alois Hitler, lähimmäinen

Maailman onnellisimman kansan edustaja

Torstai 13.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Maailman onnellisimman kansan edustaja

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli Espanjan auringon alla. Hänen oli pitänyt panna likoon aikamoinen läjä euroja, jotta olisi päässyt lentämään kauas ja asumaan mukavassa hotellissa. Onneksi eläkkeenmaksupäivä alkoi olla lähellä, ja niinpä hän saattoi ostella kaikessa rauhassa halpoja kesävaatteita tulevaisuutta varten. Suomen kesä koittaisi puolen vuoden kuluttua – jos silloinkaan. Lomailija tiesi jättäneensä taakseen kotimaahan mielensä pahoittajien joukon, joka ihmetteli alinomaista matkustusintoa, rahan tuhlaamista ja sitä, että joku kehtaakin nousta lentokoneeseen korona-aikana.

Maailman onnellisimman kansan edustaja ei piitannut toisten mielipiteistä, sillä nyt hän oli onnellinen – kaukana onnellisten ihmisten maasta. Hänen mielestään oli aika kummallista, että Suomen kansalaiset olivat kaikessa onnessaan niin onnettomia, suorastaan masentuneita. Tai kyllä hän tiesi syyn. Se oli se sama, jonka vuoksi hän itsekin oli täällä kaukana juuri nyt: pimeys.

Hän ei ollut ihan varma, mutta jotenkin näin tämä juttu kuulemma menee käytännössä: Ihminen tarvitsee valoa ollakseen tyytyväinen ja tasapainoinen. Tämä valo menee aivoihin silmien kautta (ei siis korvien, vaikka korvavalon kehittäjät ovat sitäkin kokeilleet). Jos silmien ulkopuolella ei ole valoa – kuten esimerkiksi Suomessa nyt -, ihminen ei ole onnellinen. Aika tiivistetty selonteko, josta ehkä puuttuu muutama tieteellinen fakta, mutta jokainen suomalainen ymmärtää, että nyt on kyse kaamosmasennuksesta. Kaikki eivät tarvitse kuitenkaan samaa määrää valoa, heille sopii kaamos ja hämäränhyssy, mutta hyvin, hyvin monien hyvinvointi on riippuvainen riittävästä valosta. Maantieteellinen sijaintimme takaa sen, että maailman onnellisin kansa on juuri nyt väsynyttä, surullista ja suorastaan onnetonta.

Lomalainen muisteli hyvillä mielin jalkahierontaa, jonka hän oli ostanut itselleen rantakadun lähettyvillä. Kuinka rentouttavaa! Maksu oli tosin suoritettava käteisenä, eikä kukaan ehdottanut kuitin antamista, mikä jätti hivenen epämukavan olon tunnollisen suomalaisen mieleen. Hän muisteli lukeneensa joskus kyseisestä ilmiöstä: Espanjan talous kärsii tuloveron pimityksestä, ja kyseinen ongelma on laajamittainen.

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli onnellisena ja tyytyväisenä pitkin espanjalaista katua. Hän havaitsi nuoren naisen, joka oli istuutunut kerjäämään puun varjoon. Samassa paikassa oli edellisenä päivänä ollut mies ja sitä edellisenä vanha nainen. Oliko heillä ehkä yhteinen työnantaja, koska he vuorottelivat tuossa paikassa? Hyvin mahdollista. Kerran tämä lomalaisemme joutui pienten tummatukkaisten lasten ympäröimäksi rautatieasemalla Belgiassa. Lapsukaisilla oli käsissään kertakäyttömukit, joihin turistin olisi pitänyt laittaa rahaa. Kauempana taustalla tilannetta vahti mies, jolle kerjäläislapset tilittivät almunsa.

Ostoskadulla oli kerjäämässä sairas mies. Lomalainen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin rujoa ihmistä. Mies oli kuljetettu paikalle, sillä hän ei pystynyt yksin liikkumaan. Hän istui maassa peiton päällä, pahasti epämuodostuneet, pölkyiksi turvonneet jalat sivuille asetettuina. Miehellä oli ilmeisesti elefanttitauti (lymfaturvotus), johon ei ole toistaiseksi tarjolla parantavaa hoitoa. Lomalainen ja hänen seuralaisensa olivat järkyttyneitä näkemästään. He olivat järkyttyneitä myös siitä, että vaikeasti sairaan ihmisen täytyi yrittää ansaita elantonsa vetoamalla kadulla kulkijoiden hyväsydämisyyteen. Menevätkö almut sitten suoraan sairaalle itselleen vai taustalla olevalle mafia-joukolle, sitä ei kukaan voi tietää.

Maailman onnellisimman kansan edustaja alkoi vähitellen ymmärtää, miksi masentuneet suomalaiset ilmoittavat kaikenlaisissa kyselyissä olevansa onnellisia. Pimeydestä, kylmyydestä ja liian pitkästä talvikaudesta huolimatta kenenkään ei tarvitse kerjätä almuja kadulla. Työntekijälle juoksee palkka tai sitten myöhemmin eläke, sairas pääsee hoitoon, ja monenlaisia tukitoimia on saatavissa, mikäli on niiden tarpeessa. Vaikka verojen maksaminen kirpaisee toisinaan, niin tietysti suomalainen ymmärtää, että hän osallistuu näin omalla panoksellaan pitämään yhteiskuntaa toimivana.

Onnellinen suomalainen palaa kotimaahan muutaman päivän kuluttua. Lähteminen ahdistaa, pimeä kauhistuttaa, lumi ärsyttää… Ehkäpä hän kuitenkin ostaa uudet sukset (entiset pantiin poistoihin viisitoista vuotta sitten) ja alkaa toivorikkaana katsella ikkunasta, joko aurinko paistaa keväthangille.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: onni, valohoito, masennus, yhteiskunta

Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

Maanantai 10.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

”Itseään kunnioittava miehinen mies ei myönnä ahdistusneuroosia eikä näytä pelkoa.”

(kyltti liittoutuneiden tykkiasemilla Maltalla toisessa maailmansodassa)

Olen saanut luettua loppuun Scott Stosselin teoksen ”Pelosta sekaisin”. Stossel on itse kärsinyt jo pienestä pitäen monenlaisista peloista (esimerkiksi oksentamisen pelko on todella voimakas) ja ahdistuksen tunteista. Lopulta 50-vuotispäivän alkaessa häämöttää, hän päätti selvittää juurta jaksain pelon historiaa, sen hoitomuotoja, lääketieteen kehitystä ja perimän ja ympäristön merkitystä ihmisen psyyken terveyteen. Tavoitteena tässä kirjoitusprojektissa hänellä on ilmeisesti ollut löytää jonkinlainen perussyy oman elämänsä kurjuuteen ja toive siitä, että syyn selvittyä myös oireisiin löytyisi jonkinlaista helpotusta tai apua. Stossel onkin antanut teoksensa viimeiselle osalle nimen :”Jotakin positiivista”.

Stossel mainitsee kirjassaan, kuinka hän on ollut usein ”piripintaan huumattu”, koska tavallisen arjen eläminen on ollut mahdotonta ilman monia erilaisia mielialalääkkeitä. Mies on myös käynyt saamassa apua useiden eri terapeuttien luona, joista yhden mielestä oli tarkoituksenmukaista ottaa lääkettä ahdistukseen, jonka perimmäinen syy on lopultakin kehossa. Otammehan myös särkylääkettä kipuun, eikä tämä ole sen kummempi asia. Toinen terapeutti on taas ehdottomasti lääkkeettömyyden kannalla, hän suosii terapiaa ja altistushoitoja.

Kun kirjailija lopulta monen työntäyteisen vuoden jälkeen saa teoksensa valmiiksi, hän ei koe onnistuneensa hankkeessaan. Hän ei usko teoksen menestykseen eikä sen merkitykseen, sillä vuosikymmeniä jatkunut psyykkinen pahoinvointi on jättänyt jälkensä myös itsekunnioitukseen. Scott ei edelleenkään koe löytäneensä parannuskeinoa omaan oloonsa, yhden syyn kyllä - vahvan perimän -, mutta se ei yksin selitä kaikkea.

Stosselin terapeutti muistuttaa häntä:” Scott, sinä olet viime vuodet johtanut aikakauslehden toimitusta ja toimittanut monia sen kansijutuista, olet työstänyt kirjaasi, huolehtinut perheestäsi ja selviytynyt talosi tuhoutumisesta tornadossa ja elämän tavallisista hankaluuksista ja haasteista… Sinulla on vamma – ahdistuneisuushäiriö -, mutta pärjäät sen kanssa, jopa menestyt siitä huolimatta.”

Tämä valtava kirjaprojekti, jonka Stossel on kunniakkaasti saattanut loppuun kiitettävin arvosanoin (minun mielestäni) osoittaa käsittämätöntä sinnikkyyttä ja lahjakkuutta. Samalla, kun yleisö taputtaa, kirjailija itse murehtii omaa huonouttaan ja sitä, että näkee nykyisin ahdistuneen perimänsä tulevan selkeästi esiin tyttäressään ja pojassaan.

Tämän teoksen lukeminen avasi raollaan olleet silmäni. Luonnollisesti olen ennenkin tajunnut, että psyyken sairaudet rajoittavat ja vaikeuttavat elämää, mutta en ole ymmärtänyt, kuinka kauhean, äärimmäisen raskasta sairastuneen elämä voi olla. Kuitenkin – tämä kannattaa panna merkille – Stossel ei ole itsetuhoinen. Toki hän on syvällä ahdistuksessa rypiessään toivonut, että saisi kuolla, sillä silloin hän pääsisi kauheista tuskistaan. Psykologi-professori David H. Barlow on kirjoittanut: ”Harva menehtyy ahdistukseen, mutta moni mieluummin kuolisi kuin kokisi sen jähmetyksen ja kärsimyksen, joka ahdistukseen pahimmillaan liittyy.”

Kaikista vaikeuksistaan huolimatta Stossel ei ole yrittänyt tehdä itsemurhaa. Mistä se kertoo? Vahvuudesta? Uskosta johonkin parempaan? Siitä, että elämässä on kuitenkin paljon hyviä asioita? En ymmärrä, miten kirjoittaja on jaksanut kaikki nämä vuodet vaikkakin toisinaan ”piripintaan huumattuna”. Olen miettinyt ja pohtinut, yrittänyt hakea tietoa, mutta mikään lähde ei kerro, mistä ihmisen voimakas elämisenhalu ja periksi antamattomuus äärimmäisen vaikeissakin tilanteissa kumpuaa. Se vain on jotakin inhimillistä. Jos osaat vastata, kerro minullekin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Scott Stossel, ahdistus, perimä, elämisenhalu

Pelosta sekaisin

Maanantai 3.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Pelosta sekaisin

Kirjastosta tarttui mukaani Scott Stosselin teos ”Pelosta sekaisin”, ja vaikka olen lukemisessa vasta alkumetreillä (teoksessa on lähes 500 sivua), niin haluan laittaa asioita muistiin ja jakaa niitä.

Kirjan takakannen tekstiä: ”Mikä saa aikuisen miehen pelkäämään kuolemaa tiskatessaan astioita? Tuntemaan huimausta ja vapinaa tavallisessa kokouksessa? Kirjailija Scott Stosselin elämä ahdistuneisuushäiriön kanssa on ollut juuri tätä: kuolemanpelkoa arjen keskellä. Tuskastuneena hän alkaa tutkia taudin perimmäistä olemusta. Johtuuko ahdistuneisuushäiriö geeneistä, lapsuuden traumasta vai aivojen kemiallisesta epätasapainosta? Stossel haastattelee asiantuntijoita ja perehtyy ahdistuneisuushäiriön historiaan. Hän yrittää ymmärtää oman piinansa – ja jopa löytää sille tarkoituksen.”

Olen lukenut teoksesta vasta jonkin verran yli viidesosan, mutta olen jo ihan koukussa. Kukapa ei olisi joskus pelännyt tai ollut ahdistunut? Me kaikki, tietysti! Mutta kuka elää jonkinasteisen pelko- ja ahdistusneuroosin kanssa kimppakämpässä? Hyvin, hyvin monet, useammat kanssaihmiset kuin osaamme kuvitellakaan.

Kirjaa lukiessani huokailen joskus epätoivosta ja säälistä: Kuinka raskas elämänmittainen taakka Stosselille on annettu! Miten ihmeessä hän voi tehdä töitä kirjailijana ja Atlantic-aikakauslehden päätoimittajana ja työn lisäksi vielä yrittää elää tavallista perhe-elämää? Kun luin miehen kertomusta siitä, kuinka hän stressivatsansa vuoksi joutui piileskelemään vessassa, koska oli sotkenut sekä housunsa että puseronsa ollessaan Kennedy-klaanin vieraana Cape Codissa, niin säälilläni ei ollut mittaa eikä määrää. Miten paljon suunnittelua, piilottelua ja pelkoa vessassa käynti, oksentamisen jännittäminen ja vieraiden tapaaminen sai aikaan! Lopulta Stossel osui käytävällä pakomatkalla hiippaillessaan vastakkain John Kennedyn kanssa, ja tässä tilanteessa miehellä oli yllään ainoastaan ulosteen tahraama kylpypyyhe (Kennedy moikkasi vierasta ihan normaalisti). Kaikki tämä temppuilu ja sählääminen johtui siitä, että Stosselilla on voimakkaita pelkoneurooseja, jotka pakottavat hänet käyttäytymään mitä oudoimmalla tavalla.

Tietysti Stossel on hakenut apua ongelmiinsa. Hänen oksentamisen- ja esiintymispelkojaan (mies luennoi suurille yleisöille) on yritetty helpottaa monilla tavoin. Joku terapeutti syötti miehelle oksennuspulveria, mutta tuntikausien yökkäilyjen jälkeen Stossel ei oksentanut kertaakaan. Paikalla ollut sairaanhoitaja oli hyvin turhautunut ja sanoi, ettei sellaista ollut tapahtunut koskaan ennen. Erään toisen terapiakokeilun aikana hän joutui pitämään luentoa muutamalle opiskelijalle, ja samanaikaisesti heidän takanaan seinällä pyöri filmi, jossa ihmiset oksensivat. Tästäkään harjoituksesta ei ollut mitään apua.

Lohduttaako ketään se tieto, että monet kuuluisuudet ja hyvin menestyneet henkilöt kärsivät pelko- ja ahdistusneurooseista kaikkine lisukkeineen? Charles Darwin (1809-1882) kirjoitti teostaan ”Lajien synty” kahden vuosikymmenen ajan. Suuren osan päivästä (ja aikuiselämästään) hän vietti vuoteessaan vatsakipuja valitellen, oksennellen, psykologisesti hyvin riippuvaisena vaimostaan. Erään lääkärin neuvosta hän piti terveyspäiväkirjaa, ja oireiden listassa löytyy seuraavia asioita: krooninen väsymys, ankarat vatsakivut ja ilmavaivat, toistuva oksentaminen, pyörrytys, vapina, unettomuus, ihottumat, rohtumat, paiseet, tykytys, kipu sydämessä sekä melankolia. Toki hänkin kokeili mitä moninaisimpia hoitoja - sekä fyysisiä että terapeuttisia -, mutta ei valitettavasti koskaan päässyt eroon ongelmistaan.

Stossel mainitsee monia muitakin kuuluisuuksia, jotka kärsivät pelkohäiriöistä. Heitä ovat (olleet) esimerkiksi Britannian pääministeri William Gladstone, näyttelijä Laurence Olivier, Intian itsenäisyysliikkeen johtaja Mahatma Gandhi, kirjailija Henry James, pianisti Vladimir Horowitz, laulaja-näyttelijä Barbra Streisand, laulaja Donny Osmond, näyttelijä Hugh Grant (tämän nimen luettuani ajattelin, että ei voi olla totta) ja amerikkalaisen jalkapallon pelaaja Ricky Williams. Tässä muutamia nimiä, joiden takana olevat ihmiset kärsivät ahdistuksesta ja erilaisista peloista niin paljon, että ovat joutuneet rajoittamaan omaa työtään ja omaa elämäänsä, ja jotka ovat koettaneet turruttaa ahdistustaan alkoholin ja monenlaisten lääkkeiden avulla.

Kuten jo kerroin, olen kirjan kanssa vasta alkutaipaleella. ”Ahdistuksen arvoitus” ja ”Stressivatsan historia” on käsitelty ja muistilapuin merkitty, edessä odottavat jaksot ”Lääkkeet”, ”Ympäristö vai perimä” sekä ”Jotain positiivista”. Vaikka teos on painava, aion pistää sen matkalaukkuuni ensi keskiviikkona. Tämä ei voi jäädä odottamaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Scott Stossel, pelko, ahdistus, neuroosi

Onko pakko? Tappavatko yksilönoikeudet meidät?

Sunnuntai 26.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Onko pakko? Tappavatko yksilönoikeudet meidät?

Tuttavani mesosi isoon ääneen: Hänellä oli kaksi ystävää, jotka eivät terveydellisistä syistä (sanoo hän) voineet ottaa koronarokotteita. Nämä henkilöt haluavat kuitenkin mennä erilaisiin tilaisuuksiin ja osallistua tapahtumiin. Yhteiskunnan velvollisuus on järjestää asiat niin, että myös nämä rokottamattomat pääsevät sinne, minne haluavat. Haloo, yhteiskunta, herää ja toimi! Kuuntelin aikani ja mietin, oliko tuttavani tosissaan. Kyllä, kyllä hän oli vaatimassa oikeuksia rokottamattomille. En jaksanut kuunnella sitä paasausta pitkään, vaan totesin, että eiköhän näillekin olisi parempi pysyä kotosalla, jos siis todella pelkäsivät tartuntoja, eikä muutenkaan ole reilua kulkea ympäriinsä tuossa tilanteessa. Se sitten siitä keskustelusta.

Rokotuspakkoa suunnitellaan jo monissa maissa, esimerkiksi Saksassa. Itävallassa pakkorokotuslaki tulee voimaan ensi helmikuussa, ja Ecuadorissa se on jo voimassa. Demokraattisissa länsimaissa asian läpi vieminen ei tule olemaan helppoa, vaikka kysymyksessä olisi satojentuhansien, jopa miljoonien ihmishenkien pelastaminen. Yksilönoikeudet luetellaan maan perustuslaeissa, eikä lakimuutosten tekeminen ole koskaan yksinkertaista. Yksilöllä on ainakin toistaiseksi oikeus olla ottamatta koronarokote, vaikka hänen käyttäytymisensä aiheuttaisi kanssaihmisten kuolemia.

Yhteiskunta on kuitenkin säätänyt myös lakeja, joilla meidät pakotetaan tekemään jotakin. Et esimerkiksi saa ajaa autoa, ellet hanki sitä ennen ajokorttia (kallista lystiä), ja ajolupa pitää sitten myöhemmillä vuosilla vielä päivittää. Sinun on siis pakko hankkia ajokortti, ellet aio koko ikääsi matkustaa jonkun kyydissä. Jokainen ymmärtää kuitenkin, että tämä laki on tehty kaikkien turvallisuutta ajatellen, eikä sitä vastaan tee kenenkään mieli protestoida.

Jos matkustat ulkomaille, sinulla täytyy olla virallinen henkilöllisyystodistus. Passi on pakko hankkia, mikäli aiot matkustaa Schengen-maiden ulkopuolelle, ja nykyisin matkustajalla täytyy olla myös asiakirja joko riittävistä koronarokotuksista, sairastetusta taudista tai puhtaasta testistä. Kaikki nämä asiakirjavaatimukset ovat ymmärrettäviä kansalaisten turvallisuutta ajatellen. Lainsäädäntö määrää meidän käyttäytymistämme aika pitkälle, ja näin on hyvä.

Suomessa ei ole koulupakkoa, mutta meillä on oppivelvollisuus. Koulua voi käydä siis esimerkiksi kotona, mutta oppimista kontrolloidaan. Oppivelvollisuus lakkaa, kun peruskoulun oppimäärä tulee suoritettua, tai kun opiskelun aloittamisesta tulee kuluneeksi kymmenen vuotta. 1.8.2021 tuli voimaan laki, jonka mukaan oppivelvollisuus päättyy vasta, kun opiskelija on täyttänyt 18 vuotta. Aikamoista sivistämisen pakkoa, josta kansamme hyötyy.

Siivoilin tässä eräänä päivänä mappihyllykköä ja löysin kansion, jossa oli tietoja isäni sotilasurasta. Papereiden mukaan hän oli osallistunut vuosina 1941-44 taisteluihin Uhtuan länsi- ja pohjoispuolella, Summassa, Tammisaaressa, Ventelässä ja Viipurinlahdella joukkueenjohtajana haavoittuen taisteluissa sodan loppupuolella. Papereiden mukaan miehen johtamis- ja kouluttamistaito ovat olleet hyviä, luonteeltaan hän on ollut ”asiallinen, harkitseva ja hiljainen”. Isä ylennettiin myöhemmin yliluutnantiksi. Isäni ja hänen isänsä olivat molemmat luonteeltaan rauhan miehiä. Päätös lähteä vapaussotaan ei ollut ukilleni helppo. Päiväkirjoissaan hän tuskailee sitä, kuinka väärin on tappaa oman kansan ihmisiä. Sotaan hän meni kuitenkin, velvollisuus kutsui. Isäni puolestaan lähti kesken seminaariopintojen toisten poikien kanssa rintamalle. Nuoret miehet olivat varmasti seikkailunhaluisia mutta myös hyvin isänmaallisia.

Saamme olla kiitollisia kaikille sotaveteraaneillemme siitä, että he lähtivät kuolemanpelko sisimmässään rintamalle, vaikka eivät olisi halunneetkaan. Se oli sisäinen pakko. Toivoisin, että tuo velvollisuudentunto nostettaisiin esiin myös nykyisessä yksilökeskeisessä yhteiskunnassa. Lopultakaan me emme ole täällä yksin, vaan osa suomalaista yhteiskuntaa, joka antaa meille paljon, ja jota meidän tulee olla tukemassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rokotuspakko, Suomi sodassa, yksilönvapaus

Kuka saa viettää joulua?

Perjantai 17.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka saa viettää joulua?

Olen listaihminen, ja näin joulun aikaan tästä ominaisuudesta on hyötyä. Listojeni mukaan joulukortit on lähetetty (no, myönnän, Amerikan posti ei ihan ehdi perille, mutta muuten asia on hoidossa), poron- ja naudanliha viety palvaamoon, viimeinenkin kakku leivottu, ja tänä viikonloppuna aion saattaa loppuun lahjarumban. Ai, niin, satavuotiaalle tädille pitää vielä viedä joulukukka ja hoivakotiin ystävälle paketti. Kyllä tämä tästä.

Amerikan sukulaiset olivat olleet valppaina ja laittaneet joulupostinsa ajoissa. Heidän lähettämäänsä korttiin on painettu isoin kirjaimin ”Merry Christmas” eli ”Iloista joulua”. Teksti poikkeaa siellä päin maailmaa yleisesti käytettävästä ”Happy Seasons”- tai ”Happy Holidays”-viesteistä, jotka voi kääntää vapaasti vaikkapa ”Onnellista juhlakautta”.

Mikäli elokuviin on uskomista, amerikkalainen joulu on ylenpalttisen täynnä koristevaloja, krääsää, joulumusiikkia, lahjoja, ruokaa… Tietysti samat elementit juhlan viettoon löytyvät meilläkin, mutta huomattavasti maltillisemmassa muodossa. Suuri ero on kuitenkin tuo ”Happy Seasons”, eli ihmiset juhlivat talvisesongin suurinta juhlaa haluamatta tuoda esille, mitä ja miksi juhlitaan.

USA:n väestö koostuu ihmisistä, joiden etninen ja uskonnollinen tausta saattaa olla melkein mitä vain. Tämä johtaa tietysti siihen, että myös erilaisiin kulttuuriin ja uskontoon liittyviä juhlia löytyy kalenterista runsain määrin. Kristityillä, muslimeilla, juutalaisilla, mormoneilla, hinduilla, buddhalaisilla ja monilla muilla uskonnollisilla yhteisöillä on omat tapansa viettää ikiomia tärkeitä päiviään, ja se on heidän oikeutensa.

Mutta, mutta…. Täällä puhuu nyt wokettaja: Saako nykyisen paheksumisen ja pahastumisen aikana ei-kristitty viettää joulua, joka on kristillinen juhla? Myös Suomessa joulu, Jeesuksen syntymäjuhla, merkitsee monille pelkästään mukavaa, talvista juhlakautta, jolloin saa syödä hyvin, antaa lahjoja ja levähtää hetken ennen arkisen työrupeaman jatkumista. Kuuluuko joulu ei-kristityille ja kirkosta eronneille? Onko tämän juhlan vietto kulttuurin omimista, jos sen sanoma sinällään ei merkitse juhlijalle mitään?

Olin erään tunnetun, hiukan huonomaineisen kauppaketjun liikkeessä etsimässä tiettyä peliä joululahjaksi. Ahtaitten hyllyjen välissä liikuskeli mies etsien mutta ei löytäen. Lopulta hän kysyi isoon ääneen:

- Onko täällä Jeesusta?

- Anteeksi, mitä? kysyi myyjätär (eli myyntihenkilö).

- Että löytyykö täältä Jeesusta?

Ei löytynyt, ei. Hyllyt olivat täpötäynnä tavaraa, mutta joulun syntymäpäiväsankari oli hukassa.

Enhän minä ihan tosissani kyseenalaista sitä, että kristinuskosta piittaamaton henkilö viettää joulua. Jokainen saa vapaasti juhlia, lahjoa ja syödä, onhan hienoa, että joulu kokoaa usein perheitä ja sukuja yhteen. Keljuttaa vain se, että minä en saa laitattaa itselleni rastoja, koska se on kulttuurin omimista, tai pitää sitä ihanaa mummolta perittyä lapinlakkia, koska sekin on samanlainen synti. Minä en kuitenkaan aio alistua wokettajien päsmäröinnille, höpö, höpö!

Näin suuren juhlan alla toivotan kaikille kampaukseen, vaatetukseen sekä vakaumukseen katsomatta rauhallista joulua!

”Rauhaa, vain rauhaa kellot ne soi,soi,

lapselle rauhaa, ne rauhaa soi.

Enkelin laulu rauhaa, rauhaa toistaa.

Seimen yllä joulun tähti valkeuttaan

kirkkaana silmiin lapsosen nyt loistaa.

Maariainen tuutii seimen pienoistaan.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulu, kulttuurin omiminen, woke

Ennustuksia vuodelle 2022

Perjantai 10.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Ennustuksia vuodelle 2022

Joulu on tulossa täydellä vauhdilla, ja ihan pian sen jälkeen juhlimme uuden vuoden alkamista. Nyt siis on aika jälleen tutkailla, mitä vanhat ennustajat, lähinnä Nostradamus ja Baba Wanga kertovat tulevasta vuodesta.

Nostradamus (Michel de Nostredame 1503- 1566) oli lääkäri, astrologi ja ennustaja. Hän kehitteli lääkettä esimerkiksi ruttoon, mutta maailma muistaa miehen lähinnä vuosisatoja eteenpäin ulottuvista ennustuksista. Toiset niistä ovat käyneet toteen, toiset eivät. Vuodelle 2022 hän ennustaa seuraavanlaisia tapahtumia: 1) Kansainväliset konfliktit ja ihmisten muutto maasta toiseen lisääntyvät. Muuttoliike johtuu siitä, että ihmiset lähtevät nälän vuoksi etsimään parempia elinolosuhteita. 2) Garonne-joki (Lounais-Ranskassa ja Pohjois-Espanjassa) tulvii niin, että suuria alueita tuhoutuu. Tämä tuo mieleeni viimekeväiset tulvat Mosel-joella. Ystäväni asuu kyseisen joen varrella sijaitsevassa Bad Neunahr-Ahrweilerissa, ja siellä oli pahin tulva sataan vuoteen. Vesi nousi kymmenen metrin korkeudelle, ja kestää vuosia, ennen kuin kaupunkialue alkaa palata entiselleen. 3) Tulevana vuonna syttyy ilmastosota. Mitä tämä tarkoittaa, siitä ei ole tietoa. Ilmeisesti on kuitenkin kysymys päästöistä huolehtivien ja niiden suhteen välinpitämättömien maiden välisistä kiistoista. 4) Euroopan Unionin olemassaolo lakkautetaan. - Oliko Brexit alkusoittoa tälle? 5) Pariisi valloitetaan. Sitä ei mainita, kenen tai minkä tahon toimesta tämä tapahtuu. 6) Korean hallitsija Kim-Jong Un kuolee onnettomuudessa. Seuraajaksi tulee joku perheenjäsenistä. Nostradamus ennustaa myös Englannin kuningattaren kuoleman. 7) Seuraavissa talviolympialaisissa Ranska voittaa paljon kultamitaleja. Ihmettelen vain, miten Nostradamus on osannut nähdä tällaisiakin asioita 500 vuotta sitten. 8) Japanissa tapahtuu vakava maanjäristys. 9) Ranskan talous paranee. 10) Marseille voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden (!).

Baba Wanga (1911-1996) oli bulgarialainen selvännäkijä. Hän sokeutui 12-vuotiaana, ja alkoi sen jälkeen ennustaa, ja usein hänen ennustuksensa osuivat oikeaan. Mitä tapahtuu Baba Wangan näkyjen mukaan vuonna 2022? Hän on ilmoittanut, että ihmiskunta tottuu uuteen virukseen. Tarkoittaako tämä sitä, että ilmestyy jälleen uusi virus, vai että ihmiskunta löytää keinot elää yhdessä virusten kanssa? En tiedä. Myös Baba Wangan mukaan tuleva vuosi tuo mukanaan paljon luonnonkatastrofeja, esimerkiksi suuria tulvia. Kalat ja monenlaiset eläimet kokevat suurta tuhoa näissä luonnonmullistuksissa.

Kävin lukemassa vuosi sitten kirjoittamaani ennustus-blogia. Nostradamus ja Baba Wanga olivat ennustaneet saman tyylisiä asioita myös tälle kuluvalle vuodelle. Kyllä vain, luonnonkatastrofeja tapahtuu, virus muunnoksineen jyllää, ihmiset pyrkivät maihin, joissa elinolosuhteet ovat parempia. No, siinä Nostradamus kyllä erehtyi, kun kertoi Kalifornian tuhoutuvan kokonaan. Viimeisten tietojeni mukaan kyseinen osavaltio on yhä olemassa. Mielenkiinnolla jään odottamaan ensi vuonna Ranskan voittoputkea talviolympialaisissa, Marseillen voittoa jalkapallomestaruudessa sekä Pohjois-Korean hallitsijan ennustettua kuolemaa. Saapa nähdä, miten Nostradamus onnistuu tällä kertaa.

Luulen, ettei kukaan ole yllättynyt niistä näyistä, joiden mukaan virukset, nälkä ja luonnonkatastrofit jatkavat voittokulkuaan maailmassa. Nämähän ovat pääotsikoita politiikan ohella mediassa. Kyseiset tulevaisuudennäkymät ovat pelottavia ja uuvuttavia. Jos emme näe edessämme muuta kuin epätoivoa ja vaikeuksia, voimme väsyä, muuttua kyynisiksi ja välinpitämättömiksi, ja kaikki tämä vain ennustusten, lehtiotsikoiden ja niiden asioiden vuoksi, joita joku muu haluaa tuoda esille.

”Ei aina tarvitse olla suunnitelmaa. Joskus on hyvä vain hengittää, luottaa, löysätä hieman ja katsoa, mitä tapahtuu.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ennustukset uusi vuosi

"Elämä on tässä ja nyt"

Torstai 2.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Elämä on tässä ja nyt

Jatkan vielä yhden blogin verran Björn Natthiko Lindebladin kirjasta ”Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä”. Edellisessä kirjoituksessani kerroin, kuinka yllättynyt olin teoksen humoristisesta, jopa jollakin tavoin kepeästä kerronnasta. Toki Lindeblad oli kirjoittanutkin, ettei kirjan tarkoitus ole olla uskonnollinen teos, ja se on yksi syy, miksi sitä oli helppo suositella kaikille matkustelusta ja vieraista kulttuureista pitäville.

Kirja jakautuu tavallaan kahteen osaan: luostaritarinoihin ja sen jälkeiseen elämään Ruotsissa. Lindeblad oli 46-vuotias tehdessään muutospäätöksen. Seitsemäntoista vuotta eri maissa buddhalaisissa luostareissa asuen oli pitkä ajanjakso, ja sen vuoksi mies oli yllättynyt, kun sisäinen ääni käski hänen jatkaa matkaansa. Tämä neuvo tarkoitti paluuta Ruotsiin.

Lindeblad oli viettänyt buddhalaisen munkin elämää, mikä käytännössä merkitsi sitä, ettei hän saanut omistaa mitään, päivittäinen ruokakin oli hankittava kerjäämällä. Ruotsiin saavuttuaan miehen oli saatava rahaa. Vähän aikaisemmin todettu harvinainen verisairaus väsytti, työttömyyskorvauksia oli vaikea saada, rahaa ei ylipäätänsä ollut saatavilla, mutta asunto, ruoka, vaatteet, lääkkeet, kaikki piti maksaa. Miten ihmeessä ihmiset pystyvät tähän? Lindeblad mietti. Lopulta vanhemmat antoivat kuukausittaisen määrärahan ennakkoperintönä, ja hän löysi ystävän kautta halvan vuokra-asunnon. Sitten iski masennus.

Oikeastaan mielestäni olisi ollut kummallista, jos Lindeblad ei olisi sairastunut masennukseen tilanteessa, jossa hän oli menettänyt koko entisen elämänsä, eikä pystynyt kunnolla rakentamaan uutta. Masennusjakso kesti puolitoista vuotta, ja sen aikana mies harkitsi hetken jopa itsemurhaa. ”Ahdistuksesta tuli ankarin ja parhain henkinen opettaja, joka minulla on koskaan ollut”, hän kertoo. Tuon raskaan elämänvaiheen aikana meditaatiosta tuli hänen henkireikänsä, pieni tuskaton hetki ahdistuksen keskellä. Vähitellen perheen ja ystävien tuella kurimus alkoi hellittää, Lindeblad työllistyi meditaatio-opettajana ja luennoitsijana, elämä alkoi tuntua taas hyvältä varsinkin, kun siihen ilmestyi rakastava ja ymmärtävä vaimo Elisabet.

Lindebladille tärkeä isä kuoli 82-vuotiaana. Kertomus isän kuolemasta sveitsiläisellä eutanasiaklinikalla, jossa tämä halusi lopettaa elämänsä keuhkoahtaumatautiin sairastuttuaan, on raastavaa luettavaa. Hän kertoo, kuinka äiti ja kaikki neljä veljestä olivat paikalla, tarkoin harkittu musiikki soi taustalla, ihmiset itkevät, halaavat toisiaan, kiittävät ja hyvästelevät. ”Muutaman sekunnin kuluttua, kesken Evert Tauben ”Linneaa”, jokainen lihas isän kehossa lakkasi toimimasta. Kuolema koitti silmänräpäyksessä. Panin merkille odottamattoman ilmeen isän pehmeillä, avoimilla kasvoilla. Täydellinen hämmästys. Kuin lapsi. Oli kuin hän ei hurjissa kuvitelmissakaan olisi osannut odottaa, että kuolema on sellainen.”

Lindeblad itse sai ALS-diagnoosin muutettuaan Ruotsiin. Lääkärin mukaan hänellä olisi elinaikaa vuodesta viiteen vuotta, ja tuosta ennustuksesta on kulunut nyt yli kaksi vuotta. ”En pelkää kuolemaa, en vain olisi valmis lopettamaan elämistä,” hän toteaa. ”En tietenkään pysty todistamaan uskomustani, mutta olen aina ollut vakuuttunut siitä, että elämä jatkuu toisella puolella. Se on minusta itsestään selvää. Joskus minusta jopa tuntuu, että siellä odottaa jokin hurja seikkailu.”

Olin viime lauantaina vuosi sitten menehtyneen tuttavani muistojuhlassa. Ohjelmassa oli musiikkia ja vainajan hyvin tunteneen papin sekä läheisten ja ystävien muisteluja. Puheissa korostui kristityn toivo ja luottamus siihen, ettei elämä lopu kuolemaan, vaan että ihmisen päämääränä on taivas.

Adventtikirkossa seuraavana sunnuntaina seurakunta lausui tavan mukaan uskontunnustuksen. Sen loppuosa kuuluu: ”...ja ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään.” Tämä kristinuskon sanoma tuli niin voimakkaasti esille viikonlopun tilaisuuksissa, että minun oli ruvettava pohtimaan sitä, mitä buddhalaismunkki ajattelee iankaikkisuudesta.

Lindeblad kertoo kirjansa lopussa uskovansa siihen, että elämä jatkuu toisella puolella. Buddhalaisen opin mukaan ihminen syntyy yhä uudelleen ja uudelleen. Edellinen eletty elämä vaikuttaa siihen, millainen seuraava elämä tulee olemaan. Jotta pääsisi ulos tästä päättymättömyyden kehästä, ihmisen tulee elää hyvää ja nuhteetonta elämää, ja tähän myös Lindeblad pyrki asuessaan buddhalaisluostareissa.

Kun peilaan tämän kirjan viestiä omaan elämääni, tunnen oloni onnekkaaksi: Kristinopin mukaan me pelastumme ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Björn Natthiko Lindeblad, Saatan olla väärässä

Saatan olla väärässä

Perjantai 26.11.2021 - Pirkko Jurvelin

Saatan olla väärässä

Eilen sain sen vihdoin käsiini: Björn Natthiko Lindebladin kirjoittaman kirjan ”Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä”. Itse asiassa kirja ei ole Lindebladin kirjoittama, sillä omasta mielestään hänellä ei ole kirjallisia taipumuksia, eikä edes haluja sellaiseen työhön. Varsinainen kirjoittaja on Caroline Bankler ja editoija/avustaja Navid Modiri. Nämä kolme henkilöä yhdessä ovat saaneet aikaan teoksen Lindebladin haastattelujen, muistelujen ja julkisten esiintymisten pohjalta.

Ja nyt kirjasta haaveilevalle muutama sana varoitukseksi ja kannustukseksi. Ajattelet ottavasi käteen Victor Hugon ”Kurjat” tapaisen teoksen, mutta huomaatkin lukevasi Hilja Valtosen ”Nuoren opettajattaren varaventtiiliä”. Ihan oikeasti. Lindeblad ilmoittaa jo heti alkajaisiksi, ettei hänen teoksensa käsittele uskontoa, ja tämä on ihan totta. Lukija ei pääse perehtymään buddhalaisuuden saloihin ja mantroihin, vaan Lindeblad vie hänet matkalle Koillis-Thaimaahan sijaitsevaan metsäluostariin. Kirjoittaja kertoo hauskalla, itseironisella ja samalla empaattisella tyylillään luostarin elämästä, tiukasta päiväjärjestyksestä, siitä, kuinka vaikea hänen kofeiiniriippuvaisena oli pysyä hereillä meditaatioharjoitusten aikana, jotka saattoivat kestää tunteja, ja toisaalta, kuinka hankalaa oli kestää sitä pääkopassa ilmenevää älämölöä, kun hänen – buddhalaismunkin – oletettiin ajattelevan pyhiä ajatuksia mantrojen hokemisen lomassa. Kirjassa on myös valokuvia, joissa huomio kiinnittyy siihen, että useimmiten munkit hymyilevät. Lindeblad onkin sanonut, ettei ole elämässään nauranut niin paljon kuin asuessaan buddhalaisessa luostarissa.

Björn Lindeblad oli nuori ruotsalainen ekonomi, joka teki töitä pääasiassa ulkomailla. Hän ei kuitenkaan lopulta viihtynyt enää siinä elämässä, jota eli, vaan sanoi itsensä irti ja palasi tyhjän päälle takaisin Ruotsiin. Seuraavaksi hän teki pitkiä vaellusmatkoja ulkomaille, ja kaikki tämä harhailu ja pohdinta vei hänet lopulta Thaimaahan buddhalaiseen luostariin. Kertoessaan vanhemmilleen päätöksestään, hän ilmoitti elämänmuutoksen tarkoittavan sitä, että aikoo noudattaa viittä eettistä ohjetta ainakin munkkivihkimykseen saakka: Ei saa tappaa tai vahingoittaa eläviä olentoja, ei saa varastaa, valehdella, tehdä sukupuolisiveellisesti sopimattomia tekoja ja tuli pidättyä alkoholista. Kaiken muu isä oli kuulemma ymmärtänyt, mutta viimeisen kohdalla hän puuskahti: ”Eikö tuo mene jo liiallisuuksiin!”

Luostarielämää eri maissa kesti lopulta seitsemäntoista vuotta, jonka jälkeen Lindeblad oli valmis palaamaan takaisin kotimaahansa. Pitkän masennusjakson jälkeen hänestä tuli pidetty luennoitsija ja meditaatio-opettaja.

Palaan tähän kirjaan vielä uudestaan, sillä tässä blogissa jaan lukijoilleni Lindebladilta ainoastaan yhden – sitäkin tärkeämmän – elämänviisauden.

Kaikilla ihmisillä on (yksinkertaistettuna) päässään kahdenlaisia ajatuksia: omaan menneisyyteen ja omaan tulevaisuuteen liittyviä. Niitä voidaan verrata kahteen painavaan matkalaukkuun, jota ihminen raahaa mukanaan koko ajan. Ne ovat tärkeitä laukkuja, mutta ei niitä tulisi kantaa mukanaan jatkuvasti. Laske ne hetkeksi alas, sitten pidemmäksi aikaa. Kokeile, voitko kohdata asioita, elämääsi suoraan tällaisenaan, ilman näitä laukkuja. ”Otteen hellittäminen ajatuksista ja hallinnanhalusta, sisäänpäin kääntyminen ja kuunteleminen, läsnäolo, säännöllinen rauhoittuminen, luottamus” sanoittaa Lindeblad ajatuksiaan.

Voimakkaiden tunteiden ja muistamisen välillä on selvä yhteys, ja varsinkin kaikki paha, kamala säilyy muistissa hyvin. Se on luonnollista, koska ihmisen tulee oppia pelkäämään pahaa, jotta hän säilyisi hengissä. Mutta: muistamamme menneisyys ei ole koko todellisuus, ja kuitenkin heijastamme muistojamme tulevaisuuteen. Se ei ole tulevaisuus, se on pelkkä oletus, sillä kukaan ei voi tietää. Tämän vuoksi painavat matkalaukut kannattaa laskea usein alas ja kohdata elämä ilman niitä. Mitä kauemmin pystyt elämään ilman noiden laukkujen painoa, sitä parempaa elämäsi on.

Selasin juuri blogejani, ja kohdalle sattui otsikko ”Muistatko murehtia tarpeeksi?” Niinpä, niin, jospa nyt kuitenkin harjoittelemme laskemaan ne painavat laukut maahan – edes joksikin aikaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Björn Lindeblad, buddhalaismunkki

Elämän tarkoitusta etsimässä

Torstai 18.11.2021 - Pirkko Jurvelin

Elämän tarkoitusta etsimässä

Tiistaina ilmestyi Johnny Knigan kustantamana edesmenneen ruotsalaisen supertähti Aviciin eli Tim Berglingin elämänkerta. Avicii teki itsemurhan 28-vuotiaana kolme vuotta sitten ollessaan matkalla Omanissa. En tiennyt enkä tuntenut kyseisen huipputähden elämää tai mainetta entuudestaan, mutta jokin hänen elämänkertansa esittelyssä kosketti kovasti. Artikkeli kertoi, kuinka lahjakas musiikintuottaja ja DJ Bergling oli, ja kuinka hänen maineensa ja musiikkinsa olivat levinneet ympäri maailmaa. Toisaalta miehen elämän täyttivät huumeet sekä monenlaiset fyysiset ja psyykkiset terveysongelmat. Ollessaan vieroitushoidossa hän oli tutustunut meditaatioon, joka tuntui hänestä hyvältä, ja jolle hän halusi antaa enemmän aikaa.

”Asia on niin, että mä haluan tavallisen elämän. Mä haluan tyttöystävän ja perheen. Mutta mun on myös saatava valaistua. Mulla on tarve auttaa maailmaa, mun elämässä täytyy olla tarkoitus.” - Tämä on yksi niistä viimeisimmistä muistiinpanoista, joita Bergling teki puhelimeensa ennen kuolemaansa. Hän asui ystävänsä luona, joka soitti huolestuneena miehen vanhemmille, kun Bergling oli lopettanut syömisen ja puhumisen. Hän ehti kuitenkin tehdä itsemurhan, ennen kuin vanhemmat pääsivät Omaniin.

”Mun elämässä täytyy olla tarkoitus.” Supertähteys ja siihen liittyvä varallisuus, matkustelu, kaikenlainen ylellisyys ei kuitenkaan riittänyt tälle nuorelle miehelle. Elämän tarkoitus olisi jossakin muualla.

”Minulla on kaikki hyvin, mutta haluaisin, että minun elämälläni on tarkoitus.” Nuori ystäväni katsoi minua ja jatkoi:”Sofia on kääntynyt mormoniksi, ja ihan selvästi hänen elämänsä on onnellista ja merkityksellistä. Minäkin haluaisin samanlaisen tunteen.”

Mitä tuohon voisi sanoa? Meitä oli useampia tuttuja kahvittelemassa, ja joku heistä ehdotti, että myös Linda itse kääntyisi mormoniksi, mutta ei, ei hän sitä halunnut. Hän oli ajatellut vaikkapa Bahai-uskontoa, mutta minä epäilin hieman sanomalla, että eikö bahaisimi ole enemmänkin jonkinlainen filosofia (itse asiassa se on islamin yksi haara, mutta tätä en tiennyt tuolloin). Ehdottelimme myös tavallista perusluterilaisuutta, mutta Lindan mielestä siinä oli liikaa kieltoja, sillä rakkauden tuli olla avarakatseista. Aikamme keskusteltuamme joku suositteli keskustelukumppaniamme perustamaan ihan oman uskontonsa omine sääntöineen ja myönnytyksineen. Oli kiinnostavaa huomata, että Linda oli etsivällä mielellä, mutta ajattelin myös, ettei elämän merkityksen löytäminen tässä sekavassa maailmassa ole aina kovinkaan yksinkertaista.

Olen varannut kirjastosta Björn Natthiko-Lindebladin juuri ilmestyneen teoksen ”Saatan olla väärässä – ja muita oivalluksia elämästä”. Kirjaa odotellessani olen katsonut netistä kirjailijan haastattelun ja lukenut kuvauksia teoksesta.

Ruotsalainen Lindeblad työskenteli 80-luvulla talouspäällikkönä, mutta koska ei viihtynyt työssään, hän vaihtoi alaa. Hän työskenteli esikoulun opettajana, kriisipuhelinpäivystäjänä ja lopulta YK:n ekonomina Intiassa, jossa hän kiinnostui buddhalaisuudesta. Kiinnostus johti siihen, että Lindeblad muutti Wat Pah Nanachatin metsäluostariin Thaimaahan. Hän vietti luostarielämää 17 vuotta, jonka jälkeen hän palasi Ruotsiin.

Suuri elämänmuutos vei miehen kuitenkin syvään masennukseen, josta hän kuitenkin vähitellen toipui ja palasi työelämään meditaatio-opettajaksi ja luennoijaksi. Kolme vuotta sitten Lindeblad sai ALS-taudin diagnoosin. Koko eletty vaiherikas elämä sekä lähestyvä kuolema sai miehen kirjoittamaan kirjansa, joka oli Ruotsissa vuoden 2020 myydyin tietokirja, ja jonka käännösoikeudet on myyty 17:ään maahan. Kirjan valtava suosio kertoo siitä, että ihmisillä on tarve löytää vastauksia elämän merkitystä koskeviin kysymyksiin.

”Tärkein asia, jonka opin seitsemäntoista vuotta kestäneen, täysipäiväisen henkisen harjoittelun aikana on se, että en enää usko kaikkea, mitä ajattelen. Se on minun supervoimani.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Avicii, Björn Natthike-Lindeblad

Hyvästi hienot Pisa-tulokset - tervetuloa työuupumus!

Torstai 11.11.2021 - Pirkko Jurvelin

Hyvästi hienot Pisa-tulokset – tervetuloa työuupumus!

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja kirjailija Tommi Kinnunen kertoi Twitter-tilillään 5.11.21joutuvansa jäämään sairauslomalle. Työterveyslääkäri oli antanut lomamääräyksen vakavan työuupumuksen vuoksi.

” Viime tammikuun hybridiopetuksesta alkaen työtehtävät ovat tuntuneet kasautuvan ja kaatuvan päälle. Syksyn uusi ops (opetussuunnitelma) sekä oppivelvollisuuden laajentamiseen liittyvät lisätyöt vievät loput voimat… Uusia vaatimuksia lukiessa ei tiedä itkeäkö, vaiko nauraa. Perustyö, opettaminen, saa väistyä kirjaamisen tieltä. Hakkaan konetta kuin hullu, jotta saan tallennettua kaiken tiedostoihin, joita kukaan ei lue.”

Kinnunen kirjoittaa tuntevansa olonsa surulliseksi, sillä hänellä on mukava opetusryhmä, jonka kanssa hän haluaisi jatkaa töitä. Opettajana hän sanoo myös tuntevansa häpeää siitä, ettei enää jaksa, vaikka on aikaisemmin jaksanut. ”Synkimmältä tuntuu se, etten koe tilanteen muuttuvan mihinkään. Ryhmäkoot eivät pienene. Työn määrä ei vähene. Vaatimukset eivät lakkaa olemasta. Kirjaamista vaaditaan yhä.”

PISA (Programme for International Students Assessment) on OECD:n jäsenmaiden yhteinen tutkimusohjelma. Siinä selvitetään, miten 15-vuotiaat nuoret hallitsevat keskeisiä taitoja. Tutkimuksen pääpaino vaihtelee, ja eri vuosina painotetaan lukutaitoa, luonnontieteitä ja matematiikkaa.

Vuonna 2000 Suomi oli 32:n maan joukossa ensimmäinen lukutaidossa, kolmas luonnontieteissä ja neljäs matematiikassa. Suomen huippuvuosi oli 2003, jolloin maamme sijoittui OECD-maiden joukossa ensimmäiseksi kaikissa kolmessa mittausluokassa! Vuonna 2015 Suomi oli 73:n maan joukossa lukutaidossa neljäs, luonnontieteissä viides ja matematiikassa kolmastoista. Suomalaisten oppilaiden lukutaitotulokset ovat kaiken kaikkiaan laskeneet vuodesta 2006 lähtien. Vaikka Suomen tulokset ovat yhä ihan kelvollisia, on tason lasku kuitenkin selvä. Vuonna 2016 The Washington Post kysyi artikkelissaan: Kannattaako Suomen kouluista enää ottaa mallia?

Olin Saksassa useana vuonna kesälomieni aikana työhön liittyvillä kursseilla. Kun monikansallinen ryhmämme vieraili kouluilla, meille suomalaisille osoitettiin aina utelias kysymys: Mistä johtuu teidän upea menestyksenne Pisa-tutkimuksissa? En muista, mitä tuolloin vastasimme noihin kysymyksiin, mutta ehkä nyt osaisin vastata, jos minulta kysyttäisiin, miksi Suomen koululaitoksella menee yhä huonommin. Totta kai asiaa on ruodittu ja ihmetelty ja tutkittu, syitäkin on kuulemma löytynyt, mutta mitään konkreettista asiantilan korjaamiseksi ei ilmeisesti ole tehty. Tämän päättelen siitä, että Pisa-menestymättömyys jatkaa voittokulkuaan.

Yhtälö on aika kummallinen: Oppilaiden oppimistulokset huononevat, ja samaan aikaan opettajat uupuvat yhä lisääntyvän työtaakkansa alle. En ymmärrä. Eikö asian pitäisi olla ihan päin vastoin: Opettajat paiskivat hulluna hommia, ja oppilaat oppivat entistä sähäkämmin?

Voin kuvitella Tommi Kinnusen ja muiden opettajien hakkaavan tietokonettaan, kirjaavan muistiin kaiken mahdollisen ja mahdottoman mitä ylemmältä taholta vaaditaan, tuijottavan kelloaan ja miettivän, mitä kaikkea pitäisi vielä ehtiä tehdä. Ja sitten ovat vielä ne oppilaatkin.

Juttelin tuttavani kanssa työuupumuksesta. Hän on tehnyt työuraa lähinnä ruumiillisten työtehtävien parissa ja sanoi, ettei ollut koskaan kuullut kenenkään valittavan työuupumusta omalla työpaikallaan. Minä tuumasin, ettei koulumaailmassakaan ennen puhuttu työuupumuksesta. Itse asiassa en tiedä yhtäkään tapausta niiden lähes neljänkymmenen vuoden ajalta, jotka vietin koulumaailmassa. Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon muutoksia, ja selvää on, että ne eivät ole olleet pelkästään hyviä muutoksia. Kenellä olisi uskallusta alkaa myöntää, että ennen asiat olivat paremmin, ja että siihen tulisi palata?

Kiitos Tommi Kinnuselle hänen puheenvuorostaan. Mies on sen verran kuuluisa niin Suomessa kuin ulkomaillakin, ettei hänen mielipidettään voi ohittaa noin vain – niin ainakin toivon. Odotamme vastauksia yhdessä Tommin kanssa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tommi Kinnunen, työuupumus, Pisa-tulokset

Ihon väri

Lauantai 6.11.2021 - Pirkko Jurvelin

Ihon väri

Pestessäni hampaita aamulla vessan peilin edessä totesin, että auringonpaisteessa vietetyt kolme viikkoa näkyivät yhä ihossani: Kasvot olivat yhtä ruskeat kuin kesällä, oikeastaan tummemmatkin. ”Sinä olet ollut jossakin ulkomailla”, toteavat tuttavat, jotka eivät ole nähneet minua vähään aikaan.

Ruskettunut iho tässä maassa tähän vuodenaikaan kertoo siitä, että henkilöllä on ollut mahdollisuus viettää aikaansa jossakin Suomen eteläpuolella. Se on pisara luksusta tässä (ihan hirveässä) kaamoksen pimeydessä.

Ei tarvitse kuitenkaan mennä kovin kauas ajassa taaksepäin, kun ruskettunut iho kieli siitä, että henkilö oli ulkotyöläinen. Parempi väki ei halunnut sellaista leimaa itselleen, vaan ihoa suojeltiin päivettymiseltä pitkähihaisilla vaatteilla ja aurinkovarjoilla, ja ulkona hakeuduttiin puiden varjoon (näinhän nykyisinkin kehotetaan:”Viisas viihtyy varjossa.”). Auringonpaahtama iho kertoi, mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluit. Tänä päivänä äärimmäisen kauneuden ihannetta vaalivat japanilaiset geishat maalaavat kasvonsa vitivalkoisiksi.

Vaalea ihonväri saattaa erottaa meidät turistit ulkomailla paikallisesta väestöstä. ”Kummallisen vaalea”, totesi eräs nuori saksalainen minusta siihen aikaan, kun asustelin Saksassa. Ulkomailla oleskellessa muusta väestöstä erottuminen ei välttämättä ole aina kovin hyvä asia. Turisti erottuu ihmismassasta, ja potentiaaliset pikkurikolliset valpastuvat basaareissa.

Ihon väri antaa viitteitä siitä, mistä päin maailmaa ja millaisesta kulttuurista mahdollisesti tulet, eikä siitä voi päästä eroon. Tutkiskelin muutamia tietolähteitä saadakseni selville, mitä tiedeyhteisö sanoo ihonvärin historiasta ja merkityksestä. Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä löytyi kahdenlaista koulukuntaa: Toisen mielestä musta ihonväri on ollut se ensimmäinen ja alkuperäinen, joka on sitten alkanut muuntua ihmisen laajentaessa reviiriään. Selväähän on, että ihon tumma pigmentti suojaa ihmistä auringon haitallisilta vaikutuksilta. No, se toinen koulukunta oli sitten sitä mieltä, että ihminen on alun perin ollut vaaleaihoinen, ja pigmentti alkoi tummua, kuta lähemmäksi aurinkoisia paikkoja kansa vaelsi. Tutkimustuloksista saattaa siis tehdä sen johtopäätöksen, ettemme tiedä tätäkään asiaa.

Oululaisessa seurakuntalehdessä ”Rauhan Tervehdys” oli 4.11. dosentti Kaarina Kailon kirjoitus, joka oli otsikoitu ”Mustapekka ja murjaanien kuningas”. Melkein jätin tekstin lukematta, sillä Tiernapoikien murjaanien kuninkaan kasvojen mustaamiskiellosta on hälisty jo ihan kyllästymiseen asti. Kailo kirjoittaa:”Itse ihonväri ei tietenkään ole ongelma, vaan se, mihin merkityskontekstiin se asettuu osana tiernatarinaa. Siinä kolme valkoihoista kuningasta alistaa ja nöyryyttää murjaanien kuninkaan, joka joutuu polvistumaan heidän eteensä.”

Hoh, hoijaa. Olisi dosentin kannattanut käydä googlaamassa tiernatarina tarkemmin. Koska olen Tornion tyttöjä, niin minulla on ollut ilo ja halu jo pienestä saakka harjoitella ja olla mukana esittämässä Tiernapoikia (joo, joo, ei mitään sukupuolierottelua). Yleisönä saattoi olla pelkkä kotiväki, ja kyllähän me soitimme joskus naapurin ovikelloa tai kävimme ukin luona esiintymässä. Olen siis tässä asiassa lähes ammattilainen (!). Tiernatarinassa esiintyvät kuningas Herodes, murjaanien kuningas (oik. maurien eli arabien, Balthasar), knihti eli palvelija ja mänkki eli tähdenpyörittäjä. Tasa-arvoisesti siis valkoinen ja musta kuningas, tosin jälkimmäinen joutuu polvistumaan toisten edessä. Herodes Suuri oli Juudean kuningas, joka hallitsi maataan Rooman alaisuudessa. Hän oli mahtivoimainen ja merkittävä mies, pakko siinä tilanteessa oli toisten kumartaa. Mutta tämä on vain yksi tapahtuma koko pitkässä esityksessä!

Kuinka kaunis onkaan se näytelmän loppupuolella oleva kohtaus, jossa kaikki neljä esiintyjää seisovat yhdenvertaisina, yhtä arvokkaina rinnakkain ja laulavat:”On lapsi syntynyt meille ja poika annettu on…” Lapsi on syntynyt meille kaikille.

P.s. Asiayhteydestä riippuen voidaan tietty ilmaisu kirjoittaa kahdella eri tavalla: ihon väri tai ihonväri.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ihonväri. ruskettuminen, tiernapoika

Vauhtia ja menoa kampaajalla

Lauantai 30.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Vauhtia ja menoa kampaamossa

Espanjan aurinko oli kuivattanut hiukseni, ja suolainen merivesi vienyt mukanaan kiharat, joten suunnistin Fuengirolassa kampaajalle. Tuumailin, että sittenpähän asia on pois huolesta, eikä tarvitse hankkiutua Suomessa heti hiuksia hoidattamaan. Fuengirolassa asiakkaalla on varaa valita: Jos haluat, voita mennä kokeilemaan onneasi espanjalaiseen, englantilaiseen, saksalaiseen, ruotsalaiseen tai suomalaiseen kampaamoon. Minä otin varman päälle ja valitsin suomalaisen, aikakin passasi ihan samalle päivälle. Hyvä juttu!

Mistä alkaisin? No, kaikkein ensimmäiseksi haluan kertoa, että kampaajani oli todella ammattitaitoinen (oli kuulemma laitellut hiuksia linnanjuhliinkin), ja minä olin erittäin tyytyväinen sekä lopputulokseen, hintaan että viihtyvyyteen.

Tuon viihtyvyyden takasi kampaajani lennokas persoona, joka nykykoulussa saisi ehkä diagnoosiksi jonkin kirjainyhdistelmän – mutta niitähän jaellaan tänä päivänä hyvin herkästi. Eiköhän tässä jokainen meistä ole muutaman kirjaimen arvoinen.

Kun istahdin hoitotuoliin, ihana ammattilaiseni aloitti seuranpidon ja puheenpulputuksen, josta ei tullut loppua. Täytyy sanoa, etten kaivannut naistenlehtiä, sillä tämän ihmisen elämä oli ollut niin seikkailurikas ja monipuolinen, että minunlaiseni keskivertoihminen kuunteli tarinaa lähes suu ammollaan.

Tuija – annetaan hänelle nyt tällainen nimi – oli ollut yrittäjä jo yläasteella. Hänelle riitti siivous- ja lastenhoitotyötä sekä hanttihommia isän yrityksessä niin, ettei käyttörahasta ollut puutetta.

- En halunnut pyytää rahaa, minun piti tienata itse. Sitä paitsi halusin ostaa kivoja tavaroita.

Opettajana olin tietysti kiinnostunut siitä, miten koulunkäynti oli sujunut tuolloin. No, siinä puolessa ei niinkään ollut kehumista.

Mikä Tuijasta sitten tuli isona? No, kampaaja nyt ainakin, mutta sen lisäksi joogaohjaaja, ravintoneuvoja, personaltrainer, vege-ruuan valmistaja yksityishenkilöille, eläinpihayrittäjä, majatalonpitäjä...Nämä toimet tulevat mieleeni näin äkikseltään. Uusin haave on ostaa joskus oma maalaistalo Espanjasta ja tarjota siellä majoituspalvelua. Mutta kaikki riippuu universumista – Tuijan mukaan.

Jossain vaiheessa puheenaihe kiepsahti sattuneesta syystä koronaan, ja minä kysäisin, oliko hän saanut rokotukset Espanjassa. Pienen hiljaisuuden jälkeen Tuija ilmoitti, ettei aikonut ottaa ollenkaan rokotuksia. Universumi hoitaisi nämä asiat, eikä rokotuksien vaarallisista sivuvaikutuksista voinut tietää, sitä paitsi maskien käyttö oli myös vaarallista, ja niin… Minä yritin olla kohtelias, enkä ruvennut inttämään, mutta sanoin kuitenkin, että lehdissä ja uutisissa kerrotaan valtavia lukuja kuolleista ja vakavasti sairastuneista.

- Voi, en minä seuraa uutisia. Niistä tulee vain paha mieli.

Minulle tuli jonkin verran paha mieli siitä, ettei palveluammatissa oleva ihminen, joka on työssään lähikontaktissa pitkiä aikoja asiakkaan kanssa, rokotuta itseään. Myös asiakkailla tulisi olla valinnanvapaus: Menenkö kampaajalle, jolla ei ole rokotuksia, vai etsinkö toisen kampaajan? Uskonkin, että Tuijan asiakasmäärä pienenisi, mikäli tieto kampaajan rokotevastaisuudesta leviäisi.

No, me jatkoimme juttua ilman sen enempiä kommentteja yli maapallon levinneestä vakavasta sairaudesta.

-Tiedätkö, kun minulla on täällä hiiri!

- Hiiri? Siis missä?

- No, kun minun piti ruveta tyhjentämään asuntoa (uusi koti oli hakusessa, entisen asunnon omistajan kanssa oikeudenkäynti edessä), niin toin semmoisia pussukoita tuonne kampaamon perälle (totisesti siellä oli monenmoisia kasseja ja nyssyköitä), ja siellä se hiiri ilmeisesti viihtyy. En minä raski laittaa mitään loukkua. Pitäisi viedä nuo pussit kierrätykseen.

Nyökkäilin, olin samaa mieltä: turha roina pois!

- Ja ajattele, yhtenä päivänä huomasin, että se oli syönyt minun purkeista noita ravintolisiä!

Kun kävelin kampaajalta takaisin hotelliini, minulla oli paljon mietittävää. Ilo uudesta kampauksesta toi hyvää mieltä, ja Tuijan tarinointi aiheutti helpotuksen tunteen siitä, että minä olin saanut viettää lopultakin aika tavanomaista elämää. Toisaalta joudun nostamaan hattua henkilölle, joka on jaksanut kokeilla monenlaista asioita monenlaisin tuloksin ja jaksaa edelleen katsoa tulevaisuuteen odottavin ja luottavaisin mielin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kampaaja, rokotevastaisuus, yrittäminen

Olisinko woke vai ihan ölövinä?

Torstai 21.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Olisinko woke vai ihan ölövinä?

Joko olet tutustunut uuteen muotisanaan ”woke”? Jos et, niin nyt viimeistään on aika, sillä kyseinen termi esiintyy Oxford English Dictionary-sanakirjassa jo kesäkuussa 2017. Sana tarkoittaa ”hyvin informoitu, asioista perillä oleva”, joskin sitä käytetään nykyisin merkityksessä ”valpas rotua tai sosiaalista diskriminointia koskevissa asioissa”.

Sana on wake-verbin (”herätä”) menneen ajan muoto, ja sen voi kääntää tekijästä riippuen ”heräsin”, ”heräsit”, ”heräsi” jne. Ilmaisua käytti esimerkiksi Black Lives Matter- liike muodossa ”staywoke” (”pysy hereillä”). Eli kaiken kaikkiaan sanalla tahdotaan ilmaista sitä, että ihmisen tulisi olla valppaana yhteiskunnassa ilmenevien väärinkäytösten suhteen.

Me suomalaiset olemme hiukan hitaampia kuin tuolla keskempänä palloa asuvat, ja ehkä meissä on muutoinkin sellaista rauhallisuutta, ettemme ihan heti rynnistä kaikkien uusimpien aatteiden perään. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että myös meillä on jo havahduttu tähän woke-kulttuuriin, ja tuon tuostakin saamme lehdistä ja sosiaalisesta mediasta lukea närkästyneitä, suuttuneita, halveksivia ja pöyristyneitä kannanottoja, jotka poikivat vastineeksi anteeksipyyntöjä, pahoitteluja ja lupauksia kriisiterapiasta. Kun pikkuletit, lapinlakki, intiaanipäähine, Afrikan tähti-peli ja entinen neekerinsuukko-leivonnainen on käsitelty, voimmekin sitten siirtää valppaan katseemme ympärillemme hakeaksemme muita ilmiselviä asennevääristymiä yhteiskunnassamme – sillä mehän olemme woke, vai mitä?

No, jos nyt ei ihan heti tule mieleen mitään paheksuttavaa, niin tässäpä esimerkkejä ajatusten inspiroimiseen:

- Shakki-peli on ongelmallinen, koska valkoiset nappulat saavat tehdä ensimmäisen siirron.

- ”Mistä tulet”-kysymys on väärä, koska se voi vihjata etniseen taustaan.

- Tummaihoisten tekstiä saavat kääntää vain tummaihoiset kääntäjät.

- Lastenjuhlissa ei saa sallia esimerkiksi intiaaniksi pukeutumista.

- Omenakakku on rasistinen leivonnainen, koska se oli alun perin kolonialistien herkkua.

-”Neekerikakun” nimi on vaihdettava (sis. kaakojauhetta ja rouhittua suklaata), resepti löytyy netistä.

- Eskimo jäätelön - nimi on muutettava.

- Intiaanisokerin nimi täytyy miettiä uusiksi.

- Jane Austinin romaanit on asetettava boikottiin. Kirjailijalla oli nimittäin tapana juoda teetä ja käyttää siinä valkoista sokeria, ja molemmat asiat liittyvät hyvin läheisesti tuon aikakauden kolonialismiin.

Närkästyminen ja vaikuttaminen ovat eri asioita. Ensimmäisellä haetaan usein huomiota, jälkimmäisellä pyritään oikeasti johonkin tavoitteeseen.

Suomi antoi naisille äänioikeuden kolmantena maailmassa vuonna 1906. Samalla sallittiin naisille oikeus asettua ehdokkaaksi vaaleissa, ja jo seuraavana vuonna eduskuntaamme valittiin maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot.

Vuonna 1921 Suomessa otettiin käyttöön oppivelvollisuuslaki, joka määräsi kaikille pakolliseksi ainakin kuusivuotisen kansakoulun oppimäärän suorittamisen.

1920-luvulla Suomeen alettiin kehitellä neuvolajärjestelmää Arvo Ylpön ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton toimesta. Ensimmäinen neuvola perustettiin Helsinkiin vuonna 1922.

Maamme on kehittynyt viimeisen sadan vuoden aikana valtavasti, ja siihen on tarvittu sekä yksityisten ihmisten että järjestöjen ja poliittisten päättäjien oivallus siitä, että jokin asia ei ole oikein, ja halu tehdä töitä muutoksen eteen. Tämä tulisi huomata myös nyky-yhteiskunnassa: Pelkästään yksittäinen somepostaus ei sinällään muuta mitään, vaikka se saattaakin aiheuttaa monenlaisia tunteita ja näkyvää älämölöä.

Pitäisikö sinun mielestäsi jonkin asian muuttua? Oletko valmis tekemään töitä sen eteen? Jos olet vakuuttunut asiastasi, ja sinulla on paloa työskennellä sen puolesta, niin toivotan onnea!

Entä minä? No, ikä tasoittaa tunteita ja hörhöilyä. Taidanpa olla nyt ihan ölövinä ja nauttia Espanjan auringosta vielä muutaman päivän ajan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: woke, ölövi, muutostarve, työ

Anteeksipyyntö: Olen ominut piirteistä vieraista kulttuureista ja jatkan edelleen

Torstai 14.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Anteeksipyyntö: Olen ominut piirteitä vieraista kulttuureista ja jatkan edelleen

Paistoin tänään pakastepitsaa. Hyvän makuinen ja helppo ratkaisu näin reissaajalle ja muutenkin. Muistan hyvin sen ajan, jolloin ensimmäiset ranskanperunat eli ranskalaiset (!) ja hampurilaiset (!) cocacolan siivittäminä tulivat ruokapaikkoihin. Oli siinä ihmettä kerrakseen! Pikaruoka ei kuitenkaan yleensä ole ihan minun juttuni, mutta sen sijaan espanjalaistyyliin valmistettu ateria ja varsinkin intialaisen keittiön ruoka maistuvat erinomaisesti: Tikka masala, yes! - Joko minun tässä vaiheessa pitää pyytää anteeksi omimaani ruokakulttuuria?

Tosiasia on se, että meillä ei enää juurikaan syödä perunoita ruskean kastikkeen kanssa, eikä sen puoleen hernekeittoakaan. Einesmaksalaatikko menisi hyvin alas, mutta siitä minulla tulee maha kipeäksi. Mutta hei, kanssakokkaajat, kuka meistä edes tulee ajatelleeksi jotain ”kulttuurin omimista” valmistaessaan tai syödessään ruokaa, joka alun perin on kotoisin suurin piirtein toiselta puolelta maapalloa? Eihän tässä voi muuta sanoa kuin että kaunis kiitos italialaisille, espanjalaisille, intialaisille, kiinalaisille ja ties keille kaikille siitä, että olemme päässeet eroon perisuomalaisesta keittiöstä!

On minulla muutakin tunnustettavaa kuin tuo pitsa: Minä tykkään käyttää farkkuja. Minulla on näiden vuosikymmenien aikana ollut varmasti ainakin sadat erilaiset farkut, ja nytkin niitä löytyy kaapista viidet erimalliset. Sorry vain, te Amerikan lehmipojat ja kaivostyöläiset, mutta näin on. Farkut ovat siis alun alkaen olleet vahvasta kankaasta tehdyt työhousut. Ne suunnitteli amerikkalainen vaatturi Jacob Davis 1870-luvulla, ja näistä housuista tuli varsinainen hitti raskaan työn tekijöiden keskuudessa. Kun James Dean käytti farkkuja vuonna 1955 valmistuneessa elokuvassa ”Nuori kapinallinen”, niin muoti oli syntynyt! Anteeksi, anteeksi, mutta farkuista en luovu ilman taistelua!

Ja sitten vielä yksi juttu: Kun opetin aikoinani koulussa musiikkia, niin annoin lasten soittaa aina monenlaisilla soittimilla. Tuleepa nyt mieleeni, että soitinten joukossa oli marakasseja,kastanjetteja, kulkusia, quiroja (googlatkaa, jos ette tiedä), tamburiineja, ja kai joku panhuilukin jostain löytyi… Kyllä lapsista lähti ääntä, kun he paukuttelivat menemään näillä vieraiden maiden soittimilla, ja olihan meillä hauskaa! Kyllä me välillä soitimme kanteleellakin, tietysti, ainakin tuossa Kalevalan päivän tietämillä, mutta silloin meno ei ollut ihan niin rentoa.

Joidenkin vieraaseen kulttuuriin kuuluvien asioiden omiminen tai niihin sopeutuminen ei olekaan minulle sitten niin helppoa. Yksi juttu on poskisuudelmat. En vieläkään muista, kumpi poski minun pitäisi kääntää ensiksi, ja mitä sitten tapahtuu. Kyllä kättely on eri luontevaa tuohon verrattuna ja ehkä näin tautiaikana hygieenisempääkin.

Minä olen ominut kulttuureja siitä lähtien, kun synnyin. Vahvimpana kohdallani painottuu tietysti kotoperäinen elämäntyyli, mutta kun alle kaksikymppisenä lähdin maailmalle, niin silloin alkoivat uudet ajatukset ja tavat tarttua. - Ette usko, kuinka vaikeaa oli opetella uudestaan sinuttelemaan vanhempia ihmisiä sen jälkeen, kun olin asunut vuoden Saksassa. Olin ihan pihalla aluksi! - Eikä nykyisin tarvitse edes matkustaa ulkomaille, sillä vieraat ajatukset, tavat, tottumukset, ruoka, pukeutuminen, musiikki, kirjallisuus, kaikki se, mikä kuuluu ihmiselämään, hyökkäävät kimppuumme, kun aukaisemme television, radion tai jonkin muun viestimen. Yritä siinä sitten pysytellä neutraalina suomalaisena.

On hienoa, että voimme saada uusia ideoita ja näkemyksiä elämäämme. Kun maailmankuvamme laajenee, pystymme ymmärtämään toisiamme paremmin – näin ainakin toivon. Me ihmiset tällä maapallolla emme elä yksin, vaan yhdessä toistemme kanssa. Kiitos seurasta!

P.s. Jos joku vielä jaksaa ahdistua joistakin pikkuleteistä tai lappalaismyssystä tai vastaavasta, niin minulla on neuvo: Ajattele vaihteeksi ihmisten tilannetta Afganistanissa. Kyllä siinä yhteydessä pienemmät harmituksen aiheet unohtuvat.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kulttuurin omiminen, anteeksipyyntö, yhteinen maailma

Mikä ihmeen Elokapina?

Torstai 7.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Mikä ihmeen Elokapina?

Tuskin kukaan on viime aikoina voinut välttyä lukemasta, kuulemasta ja näkemästä uutisia Elokapina-nimisen ympäristöliikkeen aiheuttamista häiriöistä pääkaupunkiseudulla. Kapinaliikkeen edustajia majaili teltassa tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla jo kesäkuun alkupuolella, jolloin itsekin käväisin Helsingissä. Silloin tilanne vaikutti aika harmittomalta, mutta tänään tunnelma näyttää olevan jo aggressiivisempi. Mistä oikein on kysymys?

Parhaillaan on menossa ns. ”syyskapina” (29.9.-8.10), jonka tarkoituksena on saada hallitus julistamaan ilmasto- ja ympäristöhätätila. Hätätilan julistamista tulisi seurata puolestaan konkreettisia toimenpiteitä, jotta Suomen luonnonvarojen ylikulutus ja päästöt laskettaisiin mahdollisimman pian ekologisesti kestävälle tasolle. Tämä on siis päämäärä, tosin Elokapinaliike itse ei kerro suunnitelmiaan tai ehdotuksiaan siitä, mitä toimenpiteitä tavoitteeseen pääsemiseksi pitäisi tehdä.

Elokapina on osa Extinction Rebellion- nimistä kansainvälistä liikettä. Jokainen kansallinen haara toimii kuitenkin itsenäisesti ja määrittelee omat toimintatapansa sekä kerää omat varansa. Elokapinalla ei ole johtajia (näin liike ainakin väittää), vaan asioita ajetaan työryhmissä vastuualueittain. Vaikka Extinction Rebellion perustajahahmoihin kuuluva Roger Hallam on tunnettu väkivaltaan yllyttävistä ja holokaustin kieltävistä lausunnoistaan, suomalainen liike sanoutuu kaikesta tällaisesta irti. Tosin mieleeni nousi muutama kysymysmerkki, kun katsoin tallenteita mielenosoituksista. Niiden taustalla soi hyvin isänmaallinen marssimusiikki, jota sinänsä oli mukava kuunnella, mutta joka oli tietysti varsin tietoinen valinta. Ajatukseni laukkasivat tähän suuntaan: kapina – (yltiö)isänmaallinen marssimusiikki – Roger Hallamin natsimyönteisyys. On myös merkillepantavaa, että Elokapina on mainittu Suomen sisäministeriön väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksessa.

Tämä ympäristöliike kertoo julkitulossaan, että sen mielestä yksilön valinnoilla ei ole vaikutusta ilmastonmuutokseen, koska yksilötasoiset teot eivät ole kansainvälisten tutkimusten mukaan riittäviä. Näitä tutkimustietoja ja kansainvälisiä kannanottoja löytyy elokapina.fi-sivustolta. Jotta planeettamme pelastuisi, Elokapinan mielestä meidän on mentävä ”taloudellisen toimintamme kovaan ytimeen” eli tuotettava paljon vähemmän energiaa ja kulutettava paljon vähemmän materiaa. Missään vaiheessa liike ei kuitenkaan esitä mitään konkreettisia, ihmisläheisiä tekoja, joihin tavallisen kansalaisen tai jopa hallituksen olisi helppo samaistua. Ilmeisesti kapinoitsijat eivät ole jaksaneet ajatella niin pitkälle.

Liikkeen tiedotteen mukaan se uskoo voivansa vaikuttaa asioihin käyttämällä väkivallatonta suoraa toimintaa ja kansalaistottelemattomuutta. Kuulostaa niin ihanan nuorelta ja idealistiselta, mutta kuitenkin aika - epäkäytännölliseltä! Toisaalta tällainen ”kevytvaikuttaminen” on helppoa ja siihen on kiva mennä mukaan, jos ja kun tarvitsee vain istuskella kadulla ihmisten valokuvattavana. Niin, nuoriahan nämä telttailijat ovat.

Elokapinan ajama asia – maapallon ja ilmakehän saastuttamisen hidastaminen ja ehkäisy – on tietysti hyvä ja tärkeä, siitähän ei voi olla kuin yhtä mieltä. Kapinoitsijat näyttävät kuitenkin tyytyvän vain telttailuun ja huomion keskipisteenä olemiseen, mikä ei sinänsä edistä maapallon hyvinvointia. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin maanteiden tukkona olevat mielipidevaikuttajat ovat olleet monelle työ- ja opiskelupaikkoihin menevälle aikamoinen riesa. Riesan lisäksi kapinoinnin aiheuttamat kulut ovat suuret, sillä poliisihallituksen poliisitarkastaja Konsta Arvelinin mukaan liikkeen syksyiset mielenosoitukset ovat maksaneet yhteiskunnalle jo satoja tuhansia euroja. Elokapina on tuskin saanut uusia faneja näillä tempauksillaan.

Liikkeeltä puuttuu konkretia, ja ilman sitä idealismi käy tyhjän päällä. Mietitäänpä seuraavanlainen esimerkki: Herra Fat on lihonut niin paljon, että hänelle on aiheutunut ylipainosta monenlaisia sairauksia. Tupakanpoltto ja alkoholin ylikulutus ovat tuoneet osansa siihen, että Fatin keho alkaa vedellä viimeisiään. Lääkärit ja läheiset paasaavat ja uhkailevat. He sanovat, että potilaan on aloitettava dieetti ja liikunnallinen elämäntapa, jätettävä tupakka ja alkoholi. Hyviä ja tärkeitä neuvoja ja käskyjä satelee suunnasta jos toisesta, ja herra Fat on syvällä sisimmässään samaa mieltä. Kyllä hän tietää. Mitä sitten tapahtuu? Ei mitään. Kukaan ei vaivautunut seisomaan ihan konkreettisesti miehen rinnalla, hänen tukenaan ja apunaan, kaikki vain neuvoivat ja komensivat. Huonostihan siinä sitten kävi. Mutta olisi voinut käydä toisinkin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elokapina, ympäristö, vaikuttaminen

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »