Radikaali rehellisyys

Sunnuntai 19.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Radikaali rehellisyys

Olin nuorena tyttönä kylässä tulevassa anoppilassa, ja paikalla oli myös sulhaseni vanhempi veli. Tämä velipoika oli kova puhumaan ja suolsi tulemaan jänniä juttuja, joita minä kuuntelin huuli pyöreänä. Kun puheenpörinää oli kestänyt puolisen tuntia, tuumasi paikalla oleva anoppini, että ”tuo se kertoo noita juttuja, ei niitä kannata uskoa.” Siis mitä? Oliko asianlaita ihan oikeasti niin, että joku viihdytti itseään valehtelemalla minulle? Minun oli vaikea uskoa tätä, koska itse olin saanut kasvatuksen, johon kuului ehdoton rehellisyys.

Vuosien mittaan opin tietämään, että ”juttujen kertominen” ei ole tietyissä piireissä valehtelua, kunhan vain jonkinlaista vitsailua tai testailua, liioittelua, mitä lienee, mutta kuitenkin hyväksyttävää toimintaa. Minä olen puolestani sen verran tosikko, etten ole oppinut tuon tyyppiseen jutusteluun.

Aina silloin tällöin olen ollut tilanteessa, jossa minun on täytynyt todeta, ettei minulle ole kerrottu asioita, joita minun kuuluisi tietää, tai se, mitä on kerrottu, ei olekaan totta. Se koskee ja loukkaa, aiheuttaa surua ja vihaa, joista voi olla vaikea päästä yli.

Joskus on mieleeni tullut, että kannattaako rehellisyys lainkaan nykymaailmassa. Tutkijat puoltavat kuitenkin rehellisyyden merkitystä, sillä on todettu, että sekä perhe, ystäväpiiri että työyhteisö luottavat ihmiseen, joka tunnetaan rehellisyydestään. Rehellisyys tuo mukanaan hyvän maineen ja sisäisen rauhan, ja pitkällä aikavälillä se voi auttaa välttämään monia hankalia tilanteita tulevaisuudessa. Kun siis oma arvomaailma ja moraalikäsitys kumpuaa rehellisyydestä, se saa aikaan monenlaisia myönteisiä vaikutuksia sekä omaan elämään että ihmissuhteisiin.

On tietysti totta, että epärehellisyys voi lyhyellä aikavälillä tuottaa etuja, mutta se ei luo kauaskantoisesti ajatellen kestävää pohjaa elämään.

Törmäsin netissä ihan tuoreeseen tekstiin (Future Institute 25.3.2024), jonka otsikkona oli ”Radikaali rehellisyys”. Koska elämme valeuutisten ja epävarman todellisuuden ilmapiirissä – lukekaa poliittisia uutisia tai menkää someen -, ja koska olen joutunut pohtimaan tätä teemaa muutenkin viime aikoina, niin otsikko herätti kiinnostukseni oitis. Lukurupeaman jälkeen olen oppinut jonkin verran uutta, ja seuraavaksi suuntaan kirjastoon parantelemaan tietojani.

Amerikkalainen psykoterapeutti Brad Blanton on kirjoittanut seitsemän kirjaa totuudesta ja valheista. Hänen pääperiaatteensa lyhyesti ilmaistuna on yksinkertainen: radikaali rehellisyys. Aina totuus! Liiallisen tahdikkuuden saa unohtaa! Blanton lupaa täyteläisemmän ja onnellisemman elämän, jos tulemme radikaalisti rehellisiksi.

Valehtelemme noin 150-200 kertaa päivässä, johon lukumäärään sisältyvät myös ironia, vähättely ja kyynisyys – asioita, joita emme tule edes rehellisyyden nimissä ajatelleeksi. Blantonin mielestä nämä jokapäiväiset rutiininomaiset tavat rasittavat meitä ja kanssakäymisiämme niin avioliitossa, työelämässä kuin ystävyyssuhteissammekin. Mutta huomatkaa: Radikaali rehellisyys ei tarkoita ilkeyttä. Tarkoitus on rehellisesti sanoittaa omat tunteemme.

Totuus on kuitenkin luonnollisesti se, että emme aina voi olla niin rehellisiä kuin haluamme (kannattaako kertoa tuttavalle, että hän on lihonut reilusti sitten viime näkemän?), mutta tarkoitus on pyrkiä siihen.

Tiivistetysti sanoitettuna: Radikaali rehellisyys merkitsee sitä, että kerrot kanssakulkijoille, mitä olet tehnyt, mitä aiot tehdä, mitä ajattelet, ja mitä tunnet.

Myös Suomessa järjestetään kursseja, joissa ihmiset perehdytetään radikaalin rehellisyyden aatteeseen. Palaan teemaan, kunhan olen tutustunut siihen tarkemmin, mutta voin sanoa jo nyt, että koen Blantonin ajatukset omikseni.

P.s. Miten saisimme maailman johtavat poliitikot tällaiselle kurssille?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Brad Blanton, radikaali rehellisyys

Juutalaisvastaisuus lisääntyy maailmalla

Lauantai 11.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Juutalaisvastaisuus lisääntyy maailmalla

Terrorijärjestö Hamas teki terrori-iskun Gazan kaistalta Israelin puolelle 7. lokakuuta 2023. Yllätyshyökkäyksessä sai surmansa 1139 ihmistä ja 240 otettiin panttivangeiksi. Seuraavana päivänä Israeliin julistettiin sotatila, ja maa aloitti vastaiskut ilmavoimillaan Gazan alueelle, joka on Hamasin kotipaikka. Tällä hetkellä tiedämme, että sodassa on kuollut vähintäänkin 36 000 ihmistä, eivätkä Hamas ja Israel ole onnistuneet solmimaan pitävää tulitaukoa. Israel vaatii panttivankien vapauttamista, mutta siihen terroristijärjestö ei ole halukas. Vaikka Hamas oli jo vuosien ajan valmistautunut kyseiseen iskuun (sairaaloiden alle rakennetut tunnelit taistelijoita varten, Israelin puolelle vuosien kuluessa ujutetut ”työmiehet” jne), niin tuskin se osasi aavistaa, mikä katastrofi sodan aloittamisesta tulisi koitumaan.

Ruotsin Malmössä on parhaillaan meneillään Euroviisut, jonka yhteydessä on havaittavissa juutalaisvastaista ajattelua. Tosin se on tässä tapauksessa naamioitu Israelin vastaiseksi toiminnaksi, joka jonkun mielestä oikeuttaa kaikenlaisen tapahtumaan liittyvän boikotoinnin. Luin juuri HS:ssa ilmestyneen artikkelin, jossa muutama suomalainen viisufani kertoi tuntemuksistaan nykyisessä tilanteessa. Eräs porukka oli perunut koko viisumatkan, koska Israel oli saanut luvan osallistua kilpailuun. Rahallisesti boikotointi oli heille menetys, mutta periaate ennen kaikkea. Joku puolestaan kertoi lähtevänsä Malmöhön ristiriitaisin tuntemuksin. Kisoja on mukava mennä seuraamaan, mutta Israelin edustajan läsnäolo aiheuttaa ahdistusta.

Suomen viimevuotinen edustaja Käärijä joutui puolustelemaan somessa olevaa videota, jossa hän tanssi yhdessä Israelin edustajan kanssa. ”Haluan selventää, ettei video ole minkäänlainen poliittinen kannanotto tai tuen osoitus,” laulaja ilmoittaa.

Siis oikeasti? Seuraavatko nämä ihmiset uutisia ollenkaan? Kuka aloitti Gazan julman, verisen sodan? Mikä taho suunnitteli vuosikausia iskua Israelin maaperälle, otti panttivankeja, joista ei päästä irti, vaikka oma kansa tuhoutuu? Ketä tai mitä tulisi boikotoida? Tiedän, että Israel on kostanut terrori-iskun moninkertaisesti, mutta rehellisesti sanottuna: Onko sillä muutakaan mahdollisuutta?

Euroopan komissio on antanut virallisen varoituksen antisemitismin eli juutalaisvastaisuuden uudesta noususta Euroopassa. Jos katsoo eri maiden tilastoja, niin on päivänselvää, että juutalaisten syrjintä ja heitä vastaan tehdyt hyökkäykset ovat lisääntyneet voimallisesti viime vuosien aikana. Juutalaisvastaisuus alkoi vahvistua huomattavasti koronapandemian aikana, eikä tälle tendenssille ole mitään järjellistä selitystä. Sekä Ranska että Saksa ovat ihan viime päivinä julkaisseet tilastoja, joiden mukaan antisemitismi kyseisissä maissa on kasvava ilmiö. Mitään järkeen käyvää, ymmärrettävää selitystä tälle ei löydy, mutta ihminenhän toimii hyvin usein järjenvastaisesti. Nyt voi vain kysyä, mitä tälle ilmiölle voi tehdä? Mitä sinä tekisit, jos asuisit ulkomailla, jossa suomalaisia alettaisiin vihata ilman, että olisit tehnyt mitään sen ansaitaksesi?

NIHIL NOVI

EI MITÄÄN UUTTA

Olen kulkenut surullista tietäni

kahden tuhannen vuoden ajan

ja raahaan ikiaikaisia syntejäni

perässäni kuin varjoa

häpeän ja pahuuden listaa:

- Myrkytän kaivot

-Tuon huonon sään

-Loitsin karjan

-Varastan temppeleiden kultaiset ristit

-Syljen niiden päälle, sotken ne mudalla

- Ja myyn korkeaan hintaan

- Teen veriuhreja Jumalalle

- Sekoitan lasten verta matsaan

- Ja kaikkina juhlapyhinä

- sieppaan aina kalpeita lapsia

- Kaivan heidän kuolleet silmänsä päästä

- Ja puristan sydämistään veren…

- Minä olen – porvarillinen riisto

- Olen – maailmankriisi

-Olen kommunisti ja rikas mies

- Olen hasidi – taistelen Jumalan kanssa

- Kaikki maailman paha

- lukittuna saastaiseen sydämeeni

- jatkan ryömimistä ja kuristamista

- piilottaakseni kultaa kellareihini

- Jos vain minut poistettaisiin

- maailma kulkisi kultaisessa taljassa

-Se olen aina ollut minä – rettelöitsijä

… huijaamassa väkijoukkoa.

Ja minä?…

Olen vielä elossa.

Kuinka ärsyttävää, eikö?

Jopa häpeällistä,

mutta siitä huolimatta…

Syyllinen on tässä -

juutalainen.

(Wladyslaw Szlengel)

Wladyslaw Szlengel oli puolalainen runoilija ja kirjailija, joka kuoli toisen maailmansodan aikana Varsovan getossa vuonna 1943. Hän kertoo runoissaan ja teksteissään geton elämästä ja kärsimyksistä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Hamas Israel, antisemitismi

Maailmanlaajuinen uutinen

Sunnuntai 5.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Maailmanlaajuinen uutinen

Selailin verkossa eri maiden lehtiä ja tein mielenkiintoisia havaintoja. Suomalaisten lehtien ehdoton ykkösuutinen oli Ukrainan sota, Venäjä ja Putin, ja minäkin olen teemaan niin tottunut, etten muuta odotakaan. Kun siirryin saksalaisten julkaisujen pariin, niin toki Ukrainan sota kaikkineen oli sielläkin hyvin esillä, mutta ei läheskään niin paljon kuin Suomessa. Jalkapallo-otteluiden tulokset ja Gazan sota olivat hyvin pinnalla myös. Kun ehdin englanninkielisiin lehtiin, niin Ukrainan katastrofi häipyi yhä kauemmaksi, oman maan sisäpolitiikka tunki esiin entistä enemmän sekä myös kuningasperheen kuulumiset. Lopulta Espanjan El Pais- lehteä selatessani minun oli todettava, että Suomen ykkösuutinen oli häipynyt yhä kauemmaksi, kuninkaallisen perheen asiat, urheilu ja tietysti maan oma sisäpolitiikka valtasivat sivustot.

Kun vilkaisin USA Todayn verkkosivuja, niin eurooppalainen mieleni koki pienoisen hämmennyksen: Haloo, Ukrainan sota, missä olet? Siitä ei juurikaan uutisoitu, Qazan taisteluista enemmän ja eniten luonnollisesti Trumpin edesottamuksista ja tulevista vaaleista muutenkin.

Se, mikä on tärkeää meille suomalaisille, Venäjän kyljessä asuville, ei enää olekaan uutisten ykkösasia, kun edetään yhä kauemmaksi Venäjän läheisyydestä. Tämä on vakava asia. Jos Ukrainaa ei auteta saavuttamaan voittoa sodassa, se tarkoittaa sitä, että joskus suomalaistenkin on turha hakea apua muualta.

Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, että eräs uutinen oli päässyt lehtiin ympäri maailman. Arvaatteko? Ette varmasti! Englantilaisen verkkolehden (dailymail.co.uk) otsikko kuuluu: ”Tiedemiehet näkevät ensimmäisen kerran, kun oranki hoitaa omaa haavaansa lääkekasvilla”. Pitkässä artikkelissa kerrotaan, että sumatralainen oranki nimeltään Rakus oli poiminut lääkekasvin, purrut sitä suussaan ja sivellyt tahnaa lähellä silmää olevaan haavaan. Kuukauden kuluttua haava oli parantunut jo hyvin, ja kahden kuukauden kuluttua Rakus oli täysin terve.

Asiaa tutkineet tiedemiehet olivat ymmällään ensiksikin sen vuoksi, ettei oranki yleensä koskaan laita suuhunsa kyseistä kasvia (Fibraurea tinctoria, suomenkielistä nimeä en löytänyt), ja hämmästyttävää oli luonnollisesti myös se, kuinka eläin osasi valmistaa lääkesalvaa kyseisestä kasvista. Tilanne oli poikkeuksellinen, vaikka tutkijat ovat jo aiemmin saaneet selville, että oranki saattaa syödä erikoisia kasvia lääkinnälliseen tarpeeseen, esimerkiksi inkivääriä, jos elimistössä on tulehdus.

Tiesikö Rakus, mitä se teki? Tämä kysymys pohditutti tutkijoita kovasti, ja lopulta he päätyivät siihen lopputulokseen, että oranki oli tietoinen tekemästään. Se käytti lääkekasvia pidemmän aikaa useita kertoja ja levitti sitä vain haava-alueelle ja kulutti tähän toimintaan paljon aikaa. Artikkelissa pohdittiin pitkään, oliko Rakus -orangin osaaminen jotenkin syntyperäistä, vai oliko se oppinut asioita muilta lauman jäseniltä. Siihen kysymykseen ei ole vielä löydetty varmuudella vastausta.

Mutta palatakseni blogin alkuasetelmaan. Kaiken politikoinnin, sotien, kuninkaallisten, urheilutulosten ja muiden ”tärkeiden” uutisten joukossa nousi kansainvälisesti huomioiduksi uutinen Rakus-orangista, joka paransi haavansa lääkekasvilla viidakossa. Miksi ihmeessä tämä uutinen on ylittänyt eri maiden uutiskynnyksen? En tiedä. Tarina jossakin kaukana syvällä luonnossa elävästä ihmisapinasta on sympaattinen ja kiinnostava. Se ei herätä vihaa, surua, kateutta tai pelkoa. Sen voi jokainen lukea hymy huulillaan unohtaen hetkeksi lehtien pääotsikot, ja samalla mieleen muistuu, että ai niin, tämä meidän maapallomme on valtava ja sisältää monenlaista elämää, ehkä meilläkin on vielä toivoa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uutiset maailmassa, oranki parantaa itsensä

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sunnuntai 28.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sain nähtäväkseni kolmen minuutin mittaisen TikTok- videon, jossa nuoret kertoivat ajatuksistaan neljäkymmentä vuotta sitten. Videon lähde on Ylen Elävä arkisto, ja lähetyksen nimi ”Tätä toivon, tätä pelkään”. Haastatellut nuoret näyttivät olevan 17-20-vuotiaita, heidän joukossaan oli sekä nuoria naisia että miehiä. Olin yllättynyt niistä hienoista kommenteista, joita haastatellut ohjelmassa antoivat ja toisaalta – miksi ihmeessä olin yllättynyt? Nuorethan ovat fiksuja! Koin myös nuo haastateltavat hyvin sympaattisiksi, he olivat niin siistin näköisiä, no, muoti oli tuolloin aika tavalla toisenlainen (vrt. reikäfarkut, jollaiset minäkin omistan, koska ne ovat päällä niin mukavat). Seuraavassa vastauksia kysymyksiin ”Mitä pelkäät?” ”Mitä toivot?” sekä myös pohdintoja siitä, mitä muutoksia tulevaisuus saattaa tuoda mukanaan.

- Sitä mä en usko, että ydinsota tulis. Ei ne ukot tuolla ole niin hulluja, että ne aloittais tuommoisen sodan, siinähän kuolis kaikki. Mä haluaisin, että me eletään vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin.

- Silloin on kauheasti ainakin robotteja, ATK kai menee eteenpäin, ja ihmiset on samanlaisia, mutta ei sitä tiedä, vaikka ne kulkis happinaamarit päällä.

-Viihdekulttuuri lisääntyy kovasti. Tullaan varmaan käyttämään aikaa paljon just tähän niin sanottuun keinotekoiseen viihteeseen, jota on kaikki nää elektroniikkapelit ja sitten videot ja tämmöiset tietokonepelit. Niitä sitten ostetaan kauheesti, ja ensin ne on hauskoja, mut sitten niillä ei tee mitään.

- Pelkään sotaa niin kuin kaikki muutkin.

-Pelkään ydinsotaa ja ettei saa työpaikkaa. Ydinsotaa varmasti kaikkein eniten.

-Pelkään sotaa.

-Jo joku asia on epäselvä, ja pelko johtuu siitä, niin pyrin ottamaan tietoa ja kerron asiasta muille, mitä pelkään. Yhdessä on helpompi ratkaista se asia.

- Kannattaa liittyä kaikkiin rauhanliittoihin ja pyrkii olemaan, ettei kannata mitään sotaa.

-Pitäis aloittaa se rauha tosiaan aivan tästä lähel, olla hyvä ihminen ja tulla toimeen kaikkien kans.

- Mä toivon,että näiltä suurvaltojen päämiehiltä – niin kuin sitä tavataan sanoa -, että nämä jotenki tulis järkiinsä, että ei olis semmoista pelon tasapainoa, että vähennettäis näiden aseiden valmistusta ja kaikkea tämmöistä.

- Että ei tulis sota. Pysyttäis hengissä.

- Rauhaa, kun jos sota tulis, ei olis mitään jäljellä maapallosta. Kaikki elävä olis kuollutta.

Yritin ottaa selville, miksi sota esiintyi niin usein nuorten puheissa. Todennäköisesti syynä on ollut se, että Ronald Reagan valittiin vuonna 1984 Yhdysvaltojen presidentiksi, ja se puolestaan vahvisti maan konservatiivista suuntausta politiikassa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Yhdysvallat ja silloinen Neuvostoliitto olivat kylmän sodan tilassa, sillä Reagan tunnettiin kommunismin leviämisen tiukkana vastustajana. Hänen hallintonsa harjoitti voimakasta ulkopolitiikkaa, joka myös pyrki rajoittamaan Neuvostoliiton vaikutusvaltaa erityisesti Lähi-idässä, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Tuohon aikaan käyttöön tuli termi ”aseiden kilpavarustelu”.

Kyseisen haastattelun aikaan elettiin Suomessakin poliittisesti pelon ja odotuksen ilmapiirissä, ja se kuuluu nuorten vastauksissa. Jos samanlainen ohjelma tehtäisiin nyt, niin oletettavasti samanlaiset sotaa pelkäävät kommentit olisivat siinäkin esillä. Mitään edistystä ei tässä suhteessa ole tapahtunut neljän vuosikymmenen aikana: Sukupolvi on vaihtunut, mutta ihminen ei muutu.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, pelko, nuoret kehitys

Koulukiusaaminen - kun oppilas kiusaa opettajaa

Sunnuntai 21.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Koulukiusaaminen – kun oppilas kiusaa opettajaa

Koulukiusaaminen mainittiin jälleen kerran, kun uutiset kertoivat Viertolan kouluampumisesta. Ampuja on poliisin mukaan maininnut syyksi koulukiusaamisen. Poliisi ei luonnollisesti voi kertoa mitään yksityiskohtia, mutta on sanonut, että ”ihmiset kokevat asioita eri tavalla”. Tämä on tietysti totta. Joku saattaa suuttua verisesti, jos hänen puheilleen hymähdellään, joku toinen puolestaan ei edes huomioi asiaa. Toivottavasti suomalaiset saavat joskus selvyyttä tämän tapauksen taustoista, vaikka kyseessä onkin alaikäinen tekijä.

Harvoin koulukiusaamisen yhteydessä puhutaan siitä, että myös oppilaat voivat kiusata opettajia. Olen kuullut tapauksesta, jossa kolme opettajaa on sairauslomalla koulukiusaamisen vuoksi. Kiusaamistapaus on nyt poliisitutkinnassa.

Kuullessani asiasta olin ensiksikin tyytyväinen siitä, että vihdoin ja viimein tämä ilmiö otetaan esiin ja niin vakavasti, että se voi parhaimmillaan johtaa rikossyytteeseen! Vihdoin ja viimein lapsi/nuori joutuu toteamaan, että opettaja ei ole pelkkä sylkykuppi, jota saa kohdella ihan miten vain rehtorin pahoitellessa (”harmillinen juttu”) ja vanhempien vetäytyessä syrjään kaikkinaisesta vastuusta. Toivon myös, että tämä tapaus saa julkisuutta ja on lähtölaukauksena vaatimuksiin opettajien työrauhan koskemattomuudesta. Joka ikisellä työntekijällä on oikeus saada tehdä työnsä rauhassa, myös opettajilla. On turha itkeä entisten loistavien Pisa-tulosten perään, kun opettaja ei saa enää vaatia sitä, että oppilas tekee tehtävänsä, käyttäytyy tunneilla hyvin ja antaa työrauhan opettajille ja koulutovereille.

Uskonpuhdistaja Martin Luther kirjoitti viisisataa vuotta sitten seuraavasti (vapaa suomennos): ”Nykyisin valitetaan huonosti käyttäytyvistä lapsista, jotka eivät halua totella vanhempiaan, vaan aiheuttavat heille suurta murhetta huonon käytöksensä ja jumalattoman olemisensa vuoksi. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että on paljolti vanhempien oma syy, etteivät he ymmärrä kasvattaa lapsiaan oikein Jumalan pelkoon ja ovat laiskoja ja periksi antavia.” Luther kirjoittaa edelleen, että vanhemmat huolehtivat kyllä siitä, että lapsi on ulkonaisesti maailman silmissä hyvin puettu, ja että tällä on kaikenlaista tavaraa, mutta hyvien tapojen opettamista, Herran pelkoon kasvattamista, he eivät pidä tarpeellisena. Uskonpuhdistaja jatkaa vielä paikoin roisiakin tekstiä vertaamalla vanhempia eläimiin, jotka syövät omat lapsensa. Tällä vertauksella hän tarkoittaa sitä, että välinpitämättömät vanhemmat ”syövät” lapsensa tulevaisuuden. Aikamoista tekstiä, johon nykyihminen voi paikoitellen hyvin samaistua.

Oma kouluaikani lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle oli ainakin näennäisesti erittäin rauhallista. Muistan yhden kerran, kun naisopettaja poistui luokasta kyyneleitä silmistään pyyhkien. 13-vuotiaat pojat olivat kiusanneet häntä, mutta eivät tehneet sitä enää toista kertaa. Kovasanainen puhuttelu rehtorin kansliassa, jälki-istunnot ja terveiset vanhemmille riittivät lopettamaan huonon käytöksen. Toki ajan henki oli silloin jotain ihan muuta, ja kaikenlainen väärä toiminta kiellettyä ja tuomittavaa.

En myöskään muista omalta opettajanuraltani tapausta, jolloin minua olisi kiusattu, vaikka monenlaisia hiippareita minullakin on ollut oppilaana. Toisaalta olen opettanut alakoulun (1-6) puolella, jossa oppilasaines oli tuolloin vielä kuitenkin aika lailla helpompaa kuin yläkoulun puolella. Mitä olisin tehnyt, jos joku nuorista olisi rähjännyt päin naamaa, haukkunut, jopa sylkenyt tai yrittänyt käydä käsiksi? Mieleeni olisi varmasti heti ensimmäiseksi tullut monta kysymystä siitä, mitä minulla on ylipäänsä lupa tehdä. Ja nykyisin se on aika vähän, vaikka vastassa on häiriintynyt, jopa vaarallinen nuori.

Nyt on myönnettävä, että nykyiset säännöt ja määräykset eivät enää toimi tässä yhteiskunnassa. Täytyy tosissaan miettiä, onko paluu vanhaan eli kurinalaiseen kasvatukseen enää edes mahdollista. Vapaan kasvatuksen nimissä ollaan menossa ojasta allikkoon jo toisen sukupolven kohdalla, eikä helpotusta tilanteeseen näy. Vai pitääkö meidän todeta kuten erään koulun rehtori kuullessaan opettajien sairauslomista ja poliisitutkinnasta, että onpa ”harmillista”. Niin on, eikä sillä asenteella potkita pitkälle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koulukiusaaminen, kasvatus,

Putin vertasi itseään Jeesukseen

Sunnuntai 14.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Putin vertasi itseään Jeesukseen

Muutama päivä sitten lehtien otsikot täyttyivät viesteistä, joiden mukaan Putin on verrannut itseään Jeesukseen. Asia on hykerryttävän mielenkiintoinen: Kommunistisen maan johtaja on lukenut raamattunsa – tai ainakin apupoika, Venäjän ortodoksisen kirkon päämies Kirill on ollut korvaan kuiskaaja.

Ensimmäiseksi kysyin itseltäni, miksi ihmeessä Putin käyttää aseenaan raamattua, eihän kunnon kommunisti edes vilkaise pyhään kirjaan päin? Asia selvisi, kun aloin hakea tietoa netistä (lähinnä saksankielisiltä sivustoilta). Vaikka osa venäläisistä on kommunistisen perinteen mukaisesti uskonnottomia,niin ortodoksisella kirkolla on jo vuosisatojen ajan ollut vahva asema kansan keskuudessa. Tämä näkyy etenkin juhlapyhissä ja perinteiden vaalimisessa. Putin on halunnut entisestään vahvistaa kirkon asemaa, ja vuonna 2000 allekirjoitettiin Venäjän ja ortodoksisen kirkon välinen sopimus, joka määrittelee kirkon ja valtion väliset suhteet ja vahvistaa kirkon asemaa maassa. Tämä tilannepäivitys on tehty luonnollisesti sen vuoksi, että Putin uskoo pystyvänsä myös tällä tavoin (kirkkoa hallitsemalla) pitämään kansan tiukasti omissa hyppysissään.

Putin puhui lapsille ja nuorille moskovalaisen nuorisokeskuksen avajaisissa ja vertasi eräässä osassa puheessaan itseään Jeesukseen. ”Muistatteko, miten Jeesus saapui Galileaan ja näki kalastajat? Toinen heistä oli kalastamassa, toinen korjaamassa verkkoa. Jeesus sanoi heille seuratkaa minua ja teistä tulee ihmisten kalastajia, ihmisten sielujen kalastajia… Tapaus oli tärkeä, kun maailman uskonnot olivat kehittymässä...Mutta se ei ole yhtään vähemmän ajankohtainen kuin nyt. Meidän on puolustettava arvojamme, kulttuuriamme, perinteitä ja historiaamme. Tämä on erittäin tärkeää myös tulevaisuuden kannalta.”

Mielenkiintoista tässä puheessa on mielestäni ensiksikin se, että Putin olettaa kommunistivaltion lasten ja nuorten tuntevan raamatun kertomukset. Hämmästyttävää? Olennaista on tietysti toteamus, että Jeesuksen opetuslapsista tuli ”sielujen kalastajia”, ja että lasten ja nuorten on puolustettava Venäjän kulttuuria ja perinteitä, ”kalastella sieluja” isänmaan palvelukseen.

Putin on ottanut raamatun avukseen myös aikaisemmin. Krimin valtausta (2014) on selitetty sen ”hengellisellä merkityksellä”. Aluetta on verrattu Jerusalemin Temppelivuoreen, joka on islamilaisen säätiön hallinnassa keskellä juutalaisten pyhää kaupunkia, Jerusalemia. Putinin sanojen mukaisesti Krim liitettiin ”synnyinmaan yhteyteen”.

Samaa hengellistämistä on nyt käytetty Venäjän kansan mielipiteen muokkaamiseksi julistamalla Ukrainaa vastaan tehty hyökkäys ”pyhäksi sodaksi”.

Raamatun ja kirkon mukaan vetäminen sotatoimien oikeuttamiseksi kertoo Putinin valtavasta hädästä. Kaikki keinot on otettava käyttöön, ja ortodoksisen kirkon vaikutus kansaan on yksi näistä keinoista. Putinia pelottaa. Sota ei ole edennyt siihen malliin kuin hän luuli sen menevän, nopeasti ja voittoisasti kuin Krimin valtaus. Toisaalta kansa alkaa yhä enemmän osoittaa tyytymättömyyttään sotatilaan ja etenkin siihen, että nuoret miehet kuolevat rintamalla yhden harhaisen miehen utopian vuoksi. Loppu on lähellä. Jäämme odottamaan, kun emme voi muutakaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Putin, Kirill, Ukrainan sota, Venäjä

Pehmoyhteiskunnan asukkaana

Lauantai 6.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Pehmoyhteiskunnan kansalainen

Kävelen usein täällä Oulussa kauppakeskus Valkean läpi, joskus käyn tietysti myös ostoksilla, mutta hyvin usein se on minulle läpikulkupaikka. Viime viikolla satuin näkemään, kuinka kauppakeskuksen ulkopuolella oli menossa kolmen vartijan ja ulkomaalaisten jenginuorten yhteenotto. Jengin johtaja – arviolta alle 20-vuotias nuori mies – huusi yhdelle vartijalle v-alkuista sanaa ja kohtalaisella suomenkielellä provosoivia kysymyksiä sormi ojossa. Toiset nuoret nauroivat ja kannustivat, tosin aika varovaisesti. Tunnelma olo odottava, hiukan syrjemmässä seisova nuori videoi tapahtumaa. Tarkoitus oli ilmeisesti saada vartija suuttumaan ja käymään nuoreen käsiksi vaikka edes kevyemmällä otteella, saisihan siitä someen aikamoisen videon ja todisteita vartijan väkivaltaisesta käyttäytymisestä. Palasin takaisin asioiltani noin puolen tunnin kuluttua, ja kohtaus oli vasta silloin loppumassa. Mietin, kuinka rautaiset hermot vartijoilla pitää olla – ja tietysti osaava koulutus.

Valkea on nykyisin paikka, jonne huolehtivat vanhemmat kieltävät nuoriaan menemästä. Huumekauppa, narkkarit, alkoholistit, väkivalta ja laittomuus kuuluvat kauppakeskuksen arkeen.

Työelämässä oleva tuttavani kertoi, kuinka videoiminen ja some ovat jatkuvasti esillä myös kouluelämässä. Hyvin tyypillinen välikohtaus on se, että oppilas lukittautuu vessaan, ja kun opettaja yrittää saada häntä sieltä pois esimerkiksi välitunnin päätteeksi, nuoren kaverit ovat paikalla puhelimineen videoimassa. Olisihan mahtavaa saada todistusmateriaalia kiroilevasta, ehkä väkivaltaisesta opettajasta.

Uusin kouluampumistapaus on puhuttanut suomalaisia pian viikon ajan. Tekijästä ja uhreista ei tiedetä paljoakaan, vain se on kerrottu, että kaikki ovat olleet suunnilleen 12-vuotiaita ja samalla kuudennella luokalla. Ampujan mukaan tekoon syynä on ollut koulukiusaaminen eli koulussa tapahtuva kiusaaminen. Koulu, jossa rikos on tapahtunut, on 800:n oppilaan oppilaitos, ja on selvää, että hyvin monet siellä tapahtuvat asiat jäävät näkemättä ja kuulematta, myös monenlainen kiusaaminen.

Mielestäni olennaisinta ei nyt kuitenkaan ole koulun koko, vaan suomalainen pehmoyhteiskunta, jossa asioihin ei saa puuttua vakavin ottein. Et saa koskea, et ottaa esineitä pois, et korottaa ääntäsi, et tehdä mitään, mistä saattaa tulla ”paha mieli”. Ja tämä pätee sekä aikuisten että lasten maailmassa.

Toinen työelämässä oleva tuttavani kertoi tällä viikolla esimerkin varhaiskasvatuksen piiristä. Ryhmässä on lapsi, joka osaa todella taitavasti härnätä, kiusata, ilkeillä ja koetella toisia lapsia niin, että nämä lopulta turhautuneina ja itkien lyödä mäjäyttävät kiusaajaa. Siitähän nousee sitten valtava äläkkä! Useimmiten kiusaaja on kuitenkin niin nokkela, että saatuaan ärsytetyksi toisen lapsen räjähtämispisteeseen, hän katoaa nopeasti paikalta ja nauraa ja ilveilee nurkan takana. Mitä varhaiskasvatuksen ammattilainen voi tehdä? Puhua. Auttaako se? No, eipä ole tähän saakka auttanut, ja odotettavissa voi olla vaikeita aikoja, kunhan tämä pienokainen pääsee alakouluun ja lopulta yläasteelle.

On varmasti erittäin turhauttavaa seurata tilanteita, joissa ihminen – olkoon minkä ikäinen tahansa – saa käyttäytyä väärin, koska pehmoyhteiskunta sallii sen. Ja kyllä, olihan koulukiusaamista ennen vanhaankin, mutta ei todellakaan siinä mittakaavassa kuin nyt. Mikä on muuttunut? Se, että nykyisin saa tehdä monenlaisia asioita joutumatta niistä konkreettisesti vastuuseen.

Olemme toteuttamassa Ruotsin mallia monessa suhteessa, eikä se ole kunniaksi saatikka hyväksi Suomelle. Kyllä meidän maassamme pitää voida sanoa vielä ”ei”, ”et saa”, ”tästä seuraa rangaistus” ja ”joudut vastuuseen ja korvaamaan tekosi”.

Muistan kuinka oppikoulussa ollessani (yli puoli vuosisataa sitten) voimassa oli vielä määräaikainen koulusta erottaminen. Eräs kaverini, yleisesti ottaen kunnollinen mutta hieman ärhäkkä tyyppi, erotettiin pariksi viikoksi röyhkeän suunsoiton vuoksi. Myös pojan kodissa tapaukseen suhtauduttiin vakavasti. Kai hän jotain oppi siitä, miten yhteiskunnassa tulee olla ja elää, sillä lopulta hänestäkin tuli lääkäri ja kunnon mies.

1 kommentti . Avainsanat: koulukiusaaminen, kuri, järjestys, välinpitämättömyys

Mihin olet menossa Suomen kirkko?

Maanantai 18.3.2024 - Pirkko Jurvelin

Mihin olet menossa Suomen kirkko?

Keskustelin jokin aika sitten nuoren aikuisen kanssa. Hän oli kiinnostunut uskonnoista ja kaipasi ilmeisesti elämäänsä jonkinlaista hengellistä sisältöä. Nuoren naisen koti oli ollut vanhoillislestadiolainen, hänen puolisonsa ja joku suomalainen ystävänsäkin tunnustivat islamin uskoa, ja läheinen kaveri oli mormoni, jonka mukana nainen oli joskus käynyt liikkeen tilaisuuksissa. Voisi melkein sanoa, että ikäisekseen tällä henkilöllä oli runsaasti kokemuksia eri tavoista uskoa. Kaikesta huolimatta sitä oikeaa hengellistä kotia ei ollut kuitenkaan löytynyt. Vanhoillislestadiolaisuus edusti monessakin mielessä liian jyrkkää suhtautumista esimerkiksi asenteissa sukupuolien kirjoa kohtaan, islamissa naisen alisteinen asema puolestaan tuntui vanhanaikaiselta ja väärältä, mormoniuskonto ei sekään innostanut. Kun ajattelin keskusteluamme jälkeen päin, niin mieleeni tuli, ettei tällaisessa tilanteessa auta muu kuin alkaa kehitellä ihan omaa uskonsuuntausta, sellaista, joka hyväksyy kaikki ne asiat, jotka itsekin katsoo hyväksyttäviksi, kieltää ne, mitkä kuuluukin kieltää (esim. tappaminen), ja toisaalta antaa kuitenkin hengellistä tukea ja turvaa.

Nykyinen suomalainen evankelisluterilainen kirkko tekee kyllä parhaansa, jotta sen julistama sanoma kelpaisi ihan kaikille. Kirkko yrittää tehdä kristillisyydestä jokaiselle sopivan ja mukavan, ja sehän käy nykyihmiselle, joka on kasvanut ”minä itse” ilmapiirissä lapsesta saakka. Jo pienenä suomalainen oppii, että hän itse, hänen tehtävänsä, halunsa ja huvinsa ovat hänen elämänsä tärkeimmät asiat. Tätä kutsutaan kauniisti ”yksilökeskeisyydeksi” ja ”oman itsensä toteuttamiseksi”, mutta arkikielellä voimme sanoa, että se on monessakin mielessä pelkkää itsekkyyttä.

Kirkko haluaa auttaa ja tukea, mikä on sen tärkeä tehtävä, mutta vielä tärkeämpi tehtävä on kristinuskon ja sen tärkeimmän sanoman, pelastuksen, esilletuominen.

Jokin aika sitten piispat ehdottivat kirkolliskokoukselle, että kirkkojärjestykseen lisättäisiin säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Ensimmäinen käsitys tarkoittaisi miehen ja naisen välistä avioliittoa, ja toisessa avioliitto ymmärretään kahden henkilön välisenä. Tämä tarkoittaisi sitä, että kirkkomme papit voisivat tulevaisuudessa vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Lopullisen päätöksen tästä uudistuksesta tekee kirkolliskokous. Arkkipiispa Tapio Luoma selventää:”Jatkossa yksittäinen pappi voi oman näkemyksensä mukaan ratkaista, pidättäytyykö samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä vai suostuuko.” Toki samansukupuolisten vihkimisiä on tapahtunut tähänkin asti, vaikka niille ei ole kirkon puolelta ollut virallista lupaa.

Kun tämä päätös astuu virallisesti voimaan, voimme sanoa, että Suomen evankelisluterilainen kirkko on lopultakin antanut periksi minä itse- ihmisille. Raamatun opetukset - joihin koko kirkon kaksituhatvuotinen olemassaolo perustuu – unohdetaan ja laitetaan syrjään, kun halutaan antaa myöten ihmisten mielipiteille ja yksilöllisyydelle. Voi, voi, mistä löydämme uuden Martin Lutherin, uskonpuhdistajan, joka ei kumartele ihmisille!

Jokainen on tervetullut kirkkoon nyt ja aina! Se asia ei muutu, eikä sitä pidä muuttaa. Kirkon ei kuitenkaan tule hylätä sen oman pyhän kirjan, raamatun, oppia, eihän se silloin enää ole kristinoppia julistava kirkko.

Tämänkin uudistuksen tarkoituksena on pysäyttää jäsenkato kirkossa, mutta erästä asiaa ei huomata: Viime vuosikymmenien aikana kirkko on maallistunut ja unohtanut perusoppinsa yhä enemmän ja enemmän, mutta siitä huolimatta väkimäärä jatkaa pakoaan. Erään tutkimuksen mukaan Ruotsissa kirkosta erottiin entistä enemmän sen jälkeen, kun sateenkaariparien vihkiminen hyväksyttiin. Eli tämäkään temppu ei auttanut joukkopakoa. Ehkä ihmiset etsivät kuitenkin jotakin muuta: muuttumatonta sanomaa kristinuskon ytimestä. Toki tässä yhteydessä on myös sanottava, että kirkosta eroamiseen löytyy paljon muitakin syitä, yksi niistä on kirkollisvero. Eräs nuori, joka ei kirkon palveluja juurikaan käytä, sanoi, että hän mielellään maksaa veronsa, koska kirkkolaitos on vuosisatojen ajan ja yhä ylläpitää poikkeuksellisen hienoa rakennuskulttuuria. Hyvä syy sekin.

Mielestäni jokainen saa elää ja toimia ihan niin kuin itse haluaa, kunhan noudattaa yhteiskunnassa vallalla olevia lakeja. Myös kirkko saa ja sen tulee toimia saamansa tehtävän mukaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: samaa sukupuolta olevien vihkiminen, kirkon tehtävä

Taisteluväsymystä ilmassa

Maanantai 11.3.2024 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymystä ilmassa

Venäjä aloitti laittoman hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan runsas kaksi vuotta sitten. Minä – ja arvatenkin aika moni muukin – uskottelin itselleni, että kysymys olisi lyhytaikaisesta kahakasta, joka päättyisi pian. Tällä hetkellä sodan loppuminen näyttää kaukaiselta, enkä enää menisi arvailemaan mitään suuntaan enkä toiseen. Kaksi vuotta kestänyt sota on vaatinut järkyttävän määrän uhreja. Juuri julkitulleen tilaston mukaan taisteluissa olisi kuollut 31 000 ukrainalaista sotilasta, ja venäläissotilaita on arvion mukaan kuollut tai haavoittunut 315 000. Jälkimmäinen arvio vastaa 87 prosenttia Venäjän sotilaista ennen sotaa. Venäjän luvut eivät kuitenkaan ole faktatietoa, vaan lähinnä asiantuntijoiden arvioita. Sotilaiden lisäksi siviilejä on menehtynyt Ukrainassa 10 400, ja haavoittuneita on 19 700, kadonneista ei löydy lukuja. Ihmisuhrien valtavan määrän lisäksi satelliittikuvien perusteella saatetaan todeta, että Ukrainan maaperältä on pyyhkiytynyt pois kokonaisia asuinalueita. Kun sota joskus loppuu, koko hävityksen kauheus on silmiemme edessä tiedotusvälineiden kautta.

Kun sota joskus loppuu… Eurooppa on heräämässä hitaasti siihen todellisuuteen, ettei Venäjällä/Putinilla ole minkäänlaista tarkoitusta lopettaa sotaa. Ymmärrän, ettei tavallinen venäläinen osaa edes vaatia (puhumattakaan siitä, että uskaltaisi ääneen sanoa) taistelujen päättymistä, koska sota käydään siellä jossakin, eikä se näy tavallisen asukkaan arjessa. Ainoastaan he, joiden omaisia on rintamalla, ja jotka joutuvat saattamaan rakkaansa haudan lepoon tai ottamaan tämän vastaan vammautuneena, voi ymmärtää, ettei kysymys ole vain pienestä haitasta, joka näkyy siinä, että kananmunat ovat loppuneet kaupoissa, tai että lämmitys ei toimi pakkasella.

Putin ei lopeta koskaan, sillä hän ei voi niin tehdä. Näinhän asia on ollut ja tulee olemaan kaikkien diktaattorien kohdalla. Epäonnistunut sota, väärin harkitut toimenpiteet, kaikki voidaan selittää parhain päin, mutta periksi ei voi antaa. Miksi? Koska silloin on edessä oma kuolema. Diktaattori hallitsee pelolla ja pelkää itse kuolemaa. Kenenkään on siis turha odottaa, että Putin ryhtyisi koskaan rauhanneuvotteluihin paitsi voidessaan julistaa itsensä voittajaksi.

Sunnuntain Ukrainan sotaa koskeva uutinen oli paavi Franciscuksen antama vastaus Sveitsin television haastattelussa. ”Uskon, että vahvimpia ovat ne, jotka näkevät tilanteen, ajattelevat ihmisiä ja omaavat rohkeuden nostaa valkoinen lippu ja neuvotella. Sana neuvotella on rohkea sana. Kun näkee, että on tullut voitetuksi, että asiat menevät huonosti, pitää olla rohkeutta neuvotella. Koetaan häpeää, mutta kuinka monta kuolonuhria siitä seuraa… Neuvottelut eivät ole koskaan antautumista. Se on rohkeutta olla viemättä maata itsemurhaan.” On sanomattakin selvää, että paavin lausunto aiheutti voimakkaan vastareaktion Ukrainassa ja muuallakin maailmassa. Mielestäni tämä kirkonmiehen vastaus kuvasi kuitenkin hyvin taisteluväsymystä: kunhan edes jonkinlainen rauha saataisiin aikaan, ihan sama millainen.

Ukraina tarvitsee aseapua ja taloudellista tukea, jotta pystyisi sotimaan Venäjää vastaan. EU on sitä myös antanut, mutta ei tarpeeksi, ja tämä näkyy sekä kuolleiden määrässä että siinä, miten Venäjän joukot ovat päässeet etenemään Ukrainan maaperällä. Ranska on ilmoittanut olevansa valmis sijoittamaan myös maajoukkoja Ukrainan maaperälle. Tästä eivät muut maat innostuneet (Niinistöhän ilmoitti heti, ettei Suomi tue tätä aietta). Käytännössähän Ukrainassa sotaa käyvät Euroopan maiden joukot antaisivat mielikuvan siitä, että koko Eurooppa on mukana sodassa. Tämä puolestaan olisi Venäjälle hyvä syy ulottaa sota Ukrainan ulkopuolelle. Olemme pulassa. Kysymys kuuluu: Annammeko Ukrainan hävitä? Se tarkoittaisi sitä, että Venäjä pääsisi laajentamaan alueitaan juuri siten kuin Putin on aikonutkin.

En ihmettele, että taisteluväsymys vaivaa sekä maiden valtaapitäviä että kansalaisia, sillä tuntuu siltä, että kysymyksiin on olemassa vain huonoja vastauksia. Kannattaako heiluttaa valkoista lippua, jos seuraavaksi pitää heiluttaa Venäjän lippua? Siinäpä on pohdittavaa.

P.s. Minulle tulee säännöllisesti seurantaselvitys blogini lukijamääristä ja alueista. Eräs seurattu asia ovat ne maat, missä tiedosto on avattu. Tähän saakka olen voinut todeta, että lukijoita löytyy Suomen ja Ruotsin lisäksi Yhdysvalloista ja Espanjasta. Nyt joukkoon oli tullut uusi maa:Venäjä. Tuli mieleeni, että isoveli se siellä valvoo, vai lienenkö erehtynyt?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, Venäjä, EU, sota

Älä menetä toivoasi!

Lauantai 24.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Älä menetä toivoasi!

Olin ajatellut, että tämä blogi käsittelisi syntymättömän lapsen ihmisoikeuksia. Kävin nimittäin hiljakkoin keskustelun alan ammattilaisen kanssa, joka kertoi, että siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy, hän saa ihmisoikeudet. Sitä ennen hänellä ei ole oikeuksia, vain raskaana olevalla naisella on. Raskaana oleva voi esimerkiksi aika myöhäisessä vaiheessa ilmoittaa, ettei hänen mielenterveytensä kestä raskautta, ja tällöin synnytys käynnistetään (tämä tapahtuu siis synnytyssalissa). Toki lapsi lääkitään niin voimakkaasti, että harvoin nämä pienet ovat enää syntyessään elossa, joskus kyllä. Ette halua tietää enempää, enkä minä halua kirjoittaa. Ja tämä tapahtuu Suomessa, jossa vastasyntyneelle löytyisi varmasti hyvät adoptiovanhemmat.

Ajat ovat raskaat, enkä siis halunnut syventyä tarkemmin syntymättömän ihmislapsen olemattomiin ihmisoikeuksiin. Pohdiskelin, että tänä aikana tarvitaan enemmän kannustusta toivoon kuin paneutumista synkkiin aiheisiin. Siispä aloin miettiä, kuinka ihminen voisi säilyttää toivon kaiken toivottomuuden keskellä. Joku voi suuresti ahdistua tämänhetkisestä maailmanpoliittisesta tilanteesta, toista kalvaa tieto sairauksista, joku kamppailee perustoimeentulon kanssa, jollakin on opiskeluhuolia, ja lopulta mielen saattaa vallata ajatus, ettei mitään kannata tehdä, ei minkään asian vuoksi nähdä vaivaa, koska millään ei ole enää mitään merkitystä. Elämä on loppu.

1950-luvulla tiedemies ja professori Kurt Richter teki kokeita rotilla laittamalla ne vesisankoon. Aluksi rotat uivat vimmatusti, mutta parin minuutin kuluttua ne väsyivät, antoivat periksi ja hukkuivat. Richter toisti kokeen uusilla rotilla. Hän laittoi rotat veteen, mutta kun ne alkoivat väsyä uimiseen, hän otti ne pois vedestä. Sitten hän heitti samat rotat uudestaan veteen, ja ne jatkoivat uimista nyt paljon kauemmin, kunnes Richter pelasti ne jälleen. Kerta toisensa jälkeen rotat alkoivat uida uudestaan. Richterin mukaan jälkimmäiset rotat selviytyivät kokeesta, koska ne eivät menettäneet toivoaan. Ne luottivat siihen, että joku tulee pelastamaan ne, ja ne jaksoivat uida aina kauemmin ja kauemmin. Tiedemiehen suorittama koesarja oli julma, mutta lopputulos on selkeä, ja sitä voi soveltaa myös ihmisiin: Kun on toivoa, niin voimiakin löytyy.

Tapasin muutama päivä sitten ystäväni, ja tässä tapaamisessa oli voimakkaasti esillä uskon ja toivon näkökulma. Ystäväni pääsi vihdoin ja viimein Israelista käymään Suomessa sisaruksia ja vanhaa isää tapaamassa. Jo neljästi lennot oli peruttu, nyt viimeinkin tärppäsi. Tapasimme hoivakodissa, jossa ystäväni isä asuu, ja jossa käyn häntä usein tervehtimässä. Keskustelimme yli kaksi tuntia, välillä nauroimme makeasti, välillä meillä oli kyyneleet silmissä. Miten säilyttää toivon näköala sotivassa maassa, jossa pommihälytys voi tulla milloin vain, jossa tuttavien ja naapureiden sodassa taistelevat miehet ja naiset ovat kuolleet, jossa hermot ovat koko ajan kireällä, ainainen pelko takaraivossa?Ystäväni jaksaa hengellisen vakaumuksensa ansiosta. Hänen kristillinen uskonsa antaa hänelle luottamusta ja voimaa kohdata tulevaisuus, vaikka se on täynnä pelkoa ja epävarmuutta.

Olin noin 10- vuotias, kun isältäni leikattiin sappikivet. Pääsin tapaamaan häntä Oulun Diakonissalaitoksen sairaalaan, mutta jouduin odottelemaan jonkin aikaa ala-aulassa. Seinällä oli taulu, jossa luki:”Tänne tulevilla toivo, täällä olevilla lohdutus, täältä lähtevillä siunaus”. Teksti jäi mieleeni, olihan se niin lyhyt ja ytimekäs. Se lohdutti minua, joka olin huolissani isästä.

Olen usein miettinyt toisen maailmansodan aikana keskitysleireissä olleita vankeja. Tilastojen mukaan leireillä nimittäin tapahtui todella vähän itsemurhia. Miten ihminen on voinut sairaana, pahoinpideltynä ja nälkiintyneenä raahautua töihin joka päivä ilman, että hänellä on ollut minkäänlaista konkreettista toivoa siitä, että kaikki pahuus loppuu pian, ja että hän selviää?

Toivo on ihmisen elämän perusvoimavara ja suojaava tekijä, joka vaikeuksien keskellä auttaa suuntaamaan katseen eteenpäin. Toivo luo uskoa siihen, että tästäkin tilanteesta selvitään, vaikka kolhuja tulisikin. Jos tuntuu siltä, että itsessä ei enää löydy toivoa, kannattaa yrittää kääntyä toisen ihmisen puoleen. Yksi mahdollisuus ovat esimerkiksi eri yhdistysten apua tarjoavat puhelin- ja chat -päivystykset. Suosittelen myös ehdottomasti lukemaan Eddie Jakun (Abraham Jakubowicz 1920-2020) muistelmat, jotka hän julkaisi 100- vuotiaana nimellä ”Maailman onnellisin mies”. Kirja antaa toivoa ja näkökulmaa siihen, miten elämän haasteista voi selvitä, vaikka ne joskus tuntuisivatkin mahdottomilta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: epätoivo, suru, toivo, elämän merkitys

Ennustava kirjoittaminen

Sunnuntai 18.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Ennustava kirjoittaminen

Minulle sattui muutama kuukausi sitten aika outo juttu. Olin marraskuussa Rovaniemellä Lapin kirjallisuusfestareilla, jotka järjestettiin tuolloin ensimmäistä kertaa. Koska olen Lapin Kirjallisuusseuran jäsen – minä Tornion kasvatti -, niin tuntui tosi mukavalta lähteä pohjoiseen esittelemään omia kirjoja ja tapaamaan kanssaharrastajia. Minulla olikin tuuria, kun pääsin pitämään yhteistä myyntipöytää erään kemiläisen kirjoittajan kanssa. Meillä ventovierailla riitti puhumista, ja opimme toisiltamme paljon.

Mutta se outo juttu. Luokseni tuli naishenkilö, joka kysyi, olenko minä Pirkko Jurvelin. Kun vastasin myöntävästi, hän kertoi olevansa Sari Hakko, kirjastovirkailija Kittilästä. Sari oli lukenut kirjojani ja myös kertomansa mukaan pitänyt niistä. Hän oli ollut mukana jossakin arvosteluryhmässä (tämä meni minulta jotenkin ohi, en nyt muista missä), ja kertoi tykästyneensä kovasti teokseeni ”Kun elämä yllättää”. Hänen mielestään tarina siitä, kuinka kirjan päähenkilö oli vuosien jälkeen sattumalta saanut selville sen, että hänellä oli olemassa sisko, oli ollut todella koskettava.

Tässä vaiheessa minun piti vetää hiukan henkeä ja tunnustaa, etten nyt oikein muista tarkkaan tuon romaanin sisältöä, koska sen kirjoittamisesta on kulunut aikaa jo kuusi vuotta, ja muutama romaani on ilmestynyt tuon kirjan jälkeenkin. Sari kertasi juonta sen verran, että aloin itsekin muistaa jotain. Eli kirjan päähenkilö, jolla ei enää ollut lähiomaisia elossa, oli saanut selville, että hänen isällään oli ollut rakastajatar Saksassa. Suhteen seurauksena oli syntynyt tyttölapsi. Siskopuoli oli jo kuollut, mutta tarinan päähenkilöllä oli elossa oleva siskonpoika, joka halusi tutustua suomalaisiin juuriinsa.

Niin, niinhän se juoni kulki, minäkin aloin muistella ja olin samalla todella häkeltynyt. Kerroin Sarille, että tämän asian muistaminen on minulle todella hämmentävää, koska sama asia on tapahtunut minulle hiljakkoin ihan oikeassa elämässä: Olen saanut tutustua siskopuoleeni, josta en ollut koskaan aikaisemmin tiennyt mitään.

”Tiesitkö, että tälle ilmiölle on olemassa oma nimi, sitä kutsutaan ”ennustavaksi kirjoittamiseksi” tai ”profeetalliseksi kirjoittamiseksi”, Sari sanoi. Siihen minä en osannut vastata enää mitään. Minä olen superrealisti, jalat maassa- olevaa tyyppiä, joka ei kovin mielellään usko ihmeisiin. Minusta ei saa naisprofeettaa tekemälläkään, mutta minunkin täytyy myöntää faktat: Olen kirjoittanut tekstin, jonka tapahtumat kävivät aika lailla toteen.

Ei ole kuitenkaan ainutlaatuista, että kirjallisen maailman kuvitellut tapahtumat toteutuvat reaalimaailmassa. Edward Bellamy (1850-1898) kertoi teoksessaan ” Vuonna 2000”, kuinka 1800-luvulla elävä päähenkilö vaipuu hypnoottiseen uneen ja herää vuonna 2000. Maailmasta oli tullut sosialistinen utopia, jossa Amerikan varat jaetaan tasapuolisesti kaikille. Bellamyn päähenkilö kävelee kauppaan ja maksaa ostoksensa luottokortilla, joka kirjan kirjoittamisen aikaan oli täysin käsittämätön asia.

Teoksessaan ”Fahrenheit 451” Ray Bradbury kuvaa vuonna 1953 (teos ilmestyi tosin vasta 1977) kuulokkeita, joiden tarkoitus oli kääntää huomio pois ulkomaailmasta. Bradburyn henkilöt käyttivät teoksessa Bluetooth- kuulokkeiden tapaisia laitteita, jotka virallisesti otettiin käyttöön vasta vuonna 2001.

Vuonna 1865 Jules Verne kirjoitti teoksessaan ”Maasta kuuhun”, kuinka ihminen laskeutui kuuhun. Tom Clancy puolestaan kertoo vuonna 1994 trillerissään ”Kunniavelka”, miten terroristi kaappaa suihkukoneen ja syöksee sen Washington Capitol Buildingiin syrjäyttääkseen hallituksen ja sen komentoketjun. Tapahtumat muistuttavat kovasti syyskuun 11. päivän hyökkäystä vuonna 2001.

Philip Roth julkaisi vuonna 2004 mestariteoksen ”Salajuoni Amerikkaa vastaan”, jonka tapahtumat ovat huomattavasti samankaltaiset kuin 12 vuotta myöhemmin Donald Trumpin vaalikampanjan yhteydessä.

Esimerkkejä ennustavasta kirjoittamisesta löytyy niin paljon, etten enää ihmettele, että sellainen tapahtumakulku sattui omalle kohdallenikin. Mutta ihan tosi, kyllä tämä panee miettimään!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ennustus, sattuma, "Kun elämä yllättää"

Kaamosmasennus ja kevätväsymys

Sunnuntai 11.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Kaamosmasennus ja kevätväsymys

- Ikinä ei tammikuu ole ollut näin pitkä! huokaisi nuori jumpanvetäjä seistessään lavalla meidän vanhempien naisihmisten edessä. Olimme aloittelemassa hikiliikuntaa – jälleen kerran –, ja minä nyökkäsin tarmokkaasti ohjaajamme huokaisuun. Näin juuri. Tuntuu siltä, että tammikuu ei loppuisi koskaan. Kun sain vaihtaa kalenterista esiin uuden kuukauden, mielessäni välähti pieni toivo: Ehkä talvi loppuu sittenkin joskus. En ollut siitä kyllä aivan vakuuttunut, vaikka pitkäaikaisen kokemukseni mukaan talvea seuraa kevät.

Kaamosmasennus on ilmiö, joka esiintyy pohjoisilla leveysasteilla, jossa talvella päivänvalon määrä vähenee merkittävästi. Päivät lyhenevät, ja illat ja yöt tuntuvat loputtoman pitkiltä kaikessa synkässä pimeydessään. Kaamosmasennus on ihan oikea, diagnosoitavissa oleva oireyhtymä, johon voi kuulua masennusta, unihäiriöitä, väsymystä, ruokahalun muutoksia (usein juuri makeannälkä) ja keskittymisvaikeuksia. Joillekin ihmisille tämä tila voi olla merkittävästi haitallinen, joku muu saattaa selvitä lievemmillä oireilla. Suomen väestöstä noin 1-2 % sairastuu kaamosmasennukseen, eli toisin sanoen Suomessa joka kymmenes masentunut kärsii kaamosmasennuksesta.

Talvi ja pimeys ei ollut minulle ongelma lapsuudessani tai nuoruudessani. Menoa ei haitannut, vaikka ulkona olisi ollut kuinka pimeä (ja Torniossahan oli), sillä aina saattoi lähteä hiihtämään tai luistelemaan tai vaikka rakentamaan lumilinnoja tai ylipäätänsä tekemään jotain kivaa ulkona. Ehkä avainsana tuossa vaiheessa olikin juuri tuo ulkona liikkuminen.

Eräs suomalainen sosiaalityöntekijä ihmetteli Aurinkorannikolla sitä, että suomalaiset vanhukset, joilla oli ikää reippaasti yli 80 vuotta ja kaikenlaisia terveysongelmia, eivät lähteneet kulumallakaan talvella takaisin Suomeen. Minä sanoin, etten ihmettele sitä ollenkaan. En minäkään olisi talvella Suomessa, jos ei olisi pakko! Kuka haluaa vaihtaa mukavat kävelykelit ja auringonpaisteen pimeyteen ja neljän seinän sisällä oloon. Ei kukaan!

Vaikea kaamosmasennus tarvitsee hoitoa. Siihen voi kuulua esimerkiksi valohoitoa, liikuntaa, sosiaalista kanssakäymistä sekä joissakin tapauksissa myös lääkitystä. Itsehoidoksi suositellaan rasittavaa (sykettä nostattavaa) liikuntaa useamman kerran viikossa, ulkona oleskelua valoisaan aikaan ja – lomaa etelässä.

Kun suomalainen alkaa kompuroida vähitellen jaloilleen kaamosmasennuksen kourista, niin sitten hänen kimppuunsa saattaa iskeä kevätväsymys. Mikä ihmeen kevätväsymys, jota puhutellaan myös kaamosmasennuksen serkuksi? Kun päivä pitenee, ja luonnossa alkaa näkyä kevään merkkejä, niin kaikki eivät suinkaan ole into piukeana, vaan jotkut saattavat tuntea itsensä lopen uupuneiksi ja viettävät mieluiten aikaansa sängyn pohjalla. Tutkimusten mukaan noin puolet suomalaisista kärsii jonkinlaisesta kevätväsymyksestä. Säänmuutokset saattavat aiheuttaa joillekin hormonaalisia muutoksia, jotka sitten tuntuvat väsymyksenä. Samoin myös valon määrän lisääntyminen aiheuttaa hormonaalisia muutoksia, tosin nämä asiayhteydet ovat vielä tutkimisen alla. Vai johtuneeko väsymyksen tunne sittenkin siitä, että nyt, kun aurinko vihdoin paistaa, ja päivät ovat pitempiä, ihminen uskaltaa antaa periksi pakonomaiselle pärjäämiselle ja reippaudelle? Huh, tuli se kevät sittenkin, nyt uskallan huilata! Kuitenkin vain murto-osa väestöstä kärsii kevätväsymyksestä, jonka oireina saattaa olla ahdistusta, unettomuutta ja jopa fyysisiä kipuja.

Odotan sitä hetkeä, jolloin vihdoin ja viimein voin vetää jalkaani lenkkarit ja siirtää talvisaappaat kaapin perimmäiseen nurkkaan. Toivottavasti tämä juhlahetki tapahtuu tänä vuonna jo ennen toukokuuta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kaamosmasennus, kevätväsymys, valo

Taisteluväsynystä ilmassa

Sunnuntai 11.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymystä ilmassa

Venäjä aloitti laittoman hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan runsas kaksi vuotta sitten. Minä – ja arvatenkin aika moni muukin – uskottelin itselleni, että kysymys olisi lyhytaikaisesta kahakasta, joka päättyisi pian. Tällä hetkellä sodan loppuminen näyttää kaukaiselta, enkä enää menisi arvailemaan mitään suuntaan enkä toiseen. Kaksi vuotta kestänyt sota on vaatinut järkyttävän määrän uhreja. Juuri julkitulleen tilaston mukaan taisteluissa olisi kuollut 31 000 ukrainalaista sotilasta, ja venäläissotilaita on arvion mukaan kuollut tai haavoittunut 315 000. Jälkimmäinen arvio vastaa 87 prosenttia Venäjän sotilaista ennen sotaa. Venäjän luvut eivät kuitenkaan ole faktatietoa, vaan lähinnä asiantuntijoiden arvioita. Sotilaiden lisäksi siviilejä on menehtynyt Ukrainassa 10 400, ja haavoittuneita on 19 700, kadonneista ei löydy lukuja. Ihmisuhrien valtavan määrän lisäksi satelliittikuvien perusteella saatetaan todeta, että Ukrainan maaperältä on pyyhkiytynyt pois kokonaisia asuinalueita. Kun sota joskus loppuu, koko hävityksen kauheus on silmiemme edessä tiedotusvälineiden kautta.

Kun sota joskus loppuu… Eurooppa on heräämässä hitaasti siihen todellisuuteen, ettei Venäjällä/Putinilla ole minkäänlaista tarkoitusta lopettaa sotaa. Ymmärrän, ettei tavallinen venäläinen osaa edes vaatia (puhumattakaan siitä, että uskaltaisi ääneen sanoa) taistelujen päättymistä, koska sota käydään siellä jossakin, eikä se näy tavallisen asukkaan arjessa. Ainoastaan he, joiden omaisia on rintamalla, ja jotka joutuvat saattamaan rakkaansa haudan lepoon tai ottamaan tämän vastaan vammautuneena, voi ymmärtää, ettei kysymys ole vain pienestä haitasta, joka näkyy siinä, että kananmunat ovat loppuneet kaupoissa, tai että lämmitys ei toimi pakkasella.

Putin ei lopeta koskaan, sillä hän ei voi niin tehdä. Näinhän asia on ollut ja tulee olemaan kaikkien diktaattorien kohdalla. Epäonnistunut sota, väärin harkitut toimenpiteet, kaikki voidaan selittää parhain päin, mutta periksi ei voi antaa. Miksi? Koska silloin on edessä oma kuolema. Diktaattori hallitsee pelolla ja pelkää itse kuolemaa. Kenenkään on siis turha odottaa, että Putin ryhtyisi koskaan rauhanneuvotteluihin paitsi voidessaan julistaa itsensä voittajaksi.

Sunnuntain Ukrainan sotaa koskeva uutinen oli paavi Franciscuksen antama vastaus Sveitsin television haastattelussa. ”Uskon, että vahvimpia ovat ne, jotka näkevät tilanteen, ajattelevat ihmisiä ja omaavat rohkeuden nostaa valkoinen lippu ja neuvotella. Sana neuvotella on rohkea sana. Kun näkee, että on tullut voitetuksi, että asiat menevät huonosti, pitää olla rohkeutta neuvotella. Koetaan häpeää, mutta kuinka monta kuolonuhria siitä seuraa… Neuvottelut eivät ole koskaan antautumista. Se on rohkeutta olla viemättä maata itsemurhaan.” On sanomattakin selvää, että paavin lausunto aiheutti voimakkaan vastareaktion Ukrainassa ja muuallakin maailmassa. Mielestäni tämä kirkonmiehen vastaus kuvasi kuitenkin hyvin taisteluväsymystä: kunhan edes jonkinlainen rauha saataisiin aikaan, ihan sama millainen.

Ukraina tarvitsee aseapua ja taloudellista tukea, jotta pystyisi sotimaan Venäjää vastaan. EU on sitä myös antanut, mutta ei tarpeeksi, ja tämä näkyy sekä kuolleiden määrässä että siinä, miten Venäjän joukot ovat päässeet etenemään Ukrainan maaperällä. Ranska on ilmoittanut olevansa valmis sijoittamaan myös maajoukkoja Ukrainan maaperälle. Tästä eivät muut maat innostuneet (Niinistöhän ilmoitti heti, ettei Suomi tue tätä aietta). Käytännössähän Ukrainassa sotaa käyvät Euroopan maiden joukot antaisivat mielikuvan siitä, että koko Eurooppa on mukana sodassa. Tämä puolestaan olisi Venäjälle hyvä syy ulottaa sota Ukrainan ulkopuolelle. Olemme pulassa. Kysymys kuuluu: Annammeko Ukrainan hävitä? Se tarkoittaisi sitä, että Venäjä pääsisi laajentamaan alueitaan juuri siten kuin Putin on aikonutkin.

En ihmettele, että taisteluväsymys vaivaa sekä maiden valtaapitäviä että kansalaisia, sillä tuntuu siltä, että kysymyksiin on olemassa vain huonoja vastauksia. Kannattaako heiluttaa valkoista lippua, jos seuraavaksi pitää heiluttaa Venäjän lippua? Siinäpä on pohdittavaa.

P.s. Minulle tulee säännöllisesti seurantaselvitys blogini lukijamääristä ja alueista. Eräs seurattu asia ovat ne maat, missä tiedosto on avattu. Tähän saakka olen voinut todeta, että lukijoita löytyy Suomen ja Ruotsin lisäksi Yhdysvalloista ja Espanjasta. Nyt joukkoon oli tullut uusi maa:Venäjä. Tuli mieleeni, että isoveli se siellä valvoo, vai lienenkö erehtynyt?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, Venäjä, EU, sota

Rajatarkastus

Sunnuntai 4.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Rajatarkastus

Kävin tarkastamassa Suomen ja Ruotsin välisen rajan turvallisuustilanteen Tornio -Haaparanta- akselilla. Hyppäsin aamulla Oulussa Ikeaan menevään bussiin, nautin rennosta matkustamisesta ja eväistä parin tunnin ajan, ja jo kello 11 Suomen aikaa bussilastillinen shoppailijoita oli kohteessaan. Minä käänsin selkäni Ikealle ja suuntasin askeleeni kohti Torniota, joka olikin muutaman sadan metrin päässä. Kuopus oli nimittäin ilmoittanut olevansa huolissaan nykyisestä maailmantilanteesta, ja minä olin ilmoittanut hänelle, ettei tässä ole hätäpäivää: Me ehdimme Haaparannalle ennen kuin iivanat rymistelevät Ouluun. Mutta josko ruotsalaiset ottavat Suomen pakolaiset vastaan?Jos meidät käännytetään? Taas lohduttelin kuopusta, että johan ne ottavat, samaa Nato-porukkaa kun ollaan ihan pian.

Rauhallista oli rajalla, suorastaan kuolettavan rauhallista – jos sallitte tämän ilmaisun. Ketään ei kiinnostanut vanhempi naishenkilö, joka käveli Ruotsista Suomeen ja muutaman tunnin kuluttua taas Suomesta Ruotsiin. Menin aluksi Rajalla- ostoskeskukseen ja tsekkasin tilanteen: Asiakkaita oli todella vähän, muutama papparainen oli jo aloittelemassa päivän parlamentti-istuntoa tutuilla paikoillaan ala-aulassa. Tarkastettuani tilanteen lähdin kirjaston kautta hautausmaalle katsomaan, joko sukuhaudan hautakivi näkyisi lumimassan alta. Sieltä kiersin entisen kotitaloni edestä entiselle koululleni, jonka tarkastettuani suuntasin kohti rantaa ja uudelleen kaupungin keskustan suuntaan. Runsaan tunnin aikana väkeä oli alkanut ilmaantua kauppoihin ja koiria ulkoiluttamaan, kaupunki heräili hitaasti sumuiseen lauantai -päivään. Tässä vaiheessa ajattelin, ettei haittaisi, vaikka me pakolaiset vähän vilkastuttaisimme Tornion elämää. No, vitsi, vitsi.

Muistan viimeisimmiltä vuosilta kuitenkin pari ajanjaksoa, jolloin Tornion ja Haaparannan rajoilla on parveillut sekä rajamiehiä että poliiseja. Kun vuonna 2015 pakolaiset alkoivat saapua Irakista ja muista Arabimaista, monet heistä pyrkivät Suomen puolelle juuri Haaparannan kautta. Toinen ajanjakso oli muutama vuosi sitten korona-aikaan, jolloin rajalla pidettiin aika tiukkaa vahtia. Välillä Ruotsiin sai mennä, toisinaan ei ollenkaan. Tai oikeastaan Ruotsiin kyllä sai mennä (siellähän ei juuri ollut minkäänlaisia rajoituksia korona-aikaan), mutta poispääsy ei ollut ihan yksinkertaista, vaan oli vilautettava rokotustodistusta tai passia ja mitä lienee. Mutta yleensä ottaen tuo Suomen ja Ruotsin välinen raja lienee niitä rauhallisimpia maailmassa.

On mielenkiintoista nähdä, muuttuko tilanne jotenkin, kun Ruotsi lopulta pääsee Naton jäseneksi. Mahdollista on, että alueelle sijoitetaan sotilasjoukkoja, turvallisuusmääräyksiä voidaan tiukentaa, ja voi käydä myös niin, ettei rajanylitys ole enää ihan niin yksinkertaista kuin tähän asti. Muutoksiin vaikuttavat Ruotsin ja muiden maiden väliset sopimukset, mutta yleisesti ottaen Naton jäsenyys lisää yhteistyötä jäsenmaiden välillä, ja yleensä se koskee myös rajavalvonta. Saattaa olla, että jo tämän vuoden loppupuolella en minäkään kävele tuosta vain ja miten vain Torniosta Haaparannalle ja takaisin. Kyllä siinä rajamiehillekin riittää ihmettelemistä, kun he yrittävät pysyä kärryillä siitä, ketkä kaikki siinä Ikean -bussissa menivät Haaparannalle ja ketkä lopulta tulivat takaisin. Vai tulivatko?

Tanskan kuninkaallisen puolustusakatemian sotilasanalyytikko Anders Puck Nielsen on eräässä haastattelussa pohdiskellut, että maantieteellisestä näkökulmasta katsottuna Suomen pohjoisosa olisi Venäjälle sopiva alue, jos se tahtoo testata Naton vahvuutta. Nielsen kyseenalaistaa myös Naton halukkuuden alkaa puolustaa ”muutamaa sataa kilometriä Lapissa”. Oho!? Tarkoittaisiko tämä siis sitä, että Lappi luovutettaisiin Venäjälle tuosta vain, jotta vältyttäisiin suuremmilta tappioilta? Outo ajatus. Pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö kansanedustaja Pekka Toveri puolestaan on sitä mieltä, että Venäjä iskee (jos iskee) seuraavaksi Baltiaan, olisihan iskulle syykin valmiina: He haluavat suojella venäläisiä kansanmurhalta. Lapissa tulee lähinnä kyseeseen porojen suojelu, mikä tekosyynä on ilmeisen heikko. - Mutta hei, eiköhän tässä vielä mennä Haaparannalle ja Tornioon monta kertaa tuosta vain ja helposti, vai mitä mieltä olette?

P.s. Ostin Ikeasta kukkapurkkeja, kauniita ja edullisia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tornio, Haaparanta, raja, Nato

Juokse itsesi pilveen!

Perjantai 2.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Juokse itsesi pilveen!

Amerikkalainen pitkänmatkanjuoksija James Fixx on kirjoittanut 70-luvulla suuren suosion saaneen teoksen ”Suuri juoksukirja”. Hän kertoo siinä muun muassa, kuinka joskus juoksun aikana hän tuntee euforista oloa ja kipujen lieventymistä. Fixx käytti tästä ilmiöstä nimeä ”runner`s high” (”juoksijan pilvi”), ja monet kirjan lukeneet liikkujat ovat kertoneet kokeneensa juuri saman tapaisen psyykkisen olotilan kovan juoksusuorituksen aikana, ikään kuin he olisivat huumausaineiden aiheuttamassa ”pilvessä”.

Olen juuri lukenut Anders Hansenin teoksen ”Aivovoimaa – näin vahvistat aivojasi liikunnalla”, ja siinä hän kertoo myös tästä Fixxin mainitsemasta maagisesta olotilasta, jonka hän on myös itse kokenut pari kertaa rankan juoksutreenin aikana. Nykyisin me tiedämme selityksen juoksijan pilvikokemukselle, ja sehän on endorfiinit, joiden vaikutus on sama kuin morfiinilla.

Hansen kertoo teoksessaan tarkasti monista tieteellisistä kokeiluista ja pitkäaikaistutkimuksista, joita on tehty, kun on haluttu selvittää liikunnan merkitystä ihmiselle. Turha lienee sanoakaan, että liikunta tekee fyysisesti hyvää jokaiselle tavalliselle kansalaiselle, ja enempi liikuntaa tekee vieläkin parempaa. Nykyisin tiedetään lisäksi, että liikkuminen on tärkeää myös psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Tavasin kiltisti läpi tutkimukset ja monenmoiset kummalliset aivotumakkeet ja vastaavat, mutta en juurikaan siitä puolesta paljon ymmärtänyt. Mutta se, minkä ymmärsin, oli todella mielenkiintoista: Monissa masennustiloissa liikunta on apteekkilääkettä tehokkaampaa! Tutkimusten mukaan liikunta auttaa lievään ja keskivaikeaan masennukseen yhtä tehokkaasti kuin lääkkeet, mutta masentuneen on juostava (tai tehtävä jotakin yhtä rasittavaa) kolme kertaa viikossa 45 minuuttia kerrallaan. Hoidon ei myöskään tarvitse olla joko – tai, pillerit ja liikunnan voi yhdistää.

Liikunta lisää myös luovuutta. Hansen kertoo tästä omakohtaisia kokemuksia, mutta mainitsee myös, kuinka esimerkiksi Einstein, Beethoven ja Darwin tekivät pitkiä pyöräily- ja liikuntalenkkejä, joiden aikana kypsyttelivät ideoitaan – tai ideat kypsyivät aivoissa heidän liikkuessaan. Applen edesmennyt toimitusjohtaja Steve Jobs järjesti säännöllisesti kävelykokouksia, koska uskoi liikunnan vaikuttavan virkistävästi aivotoimintaan.

Lukiessani tätä osaa kirjasta, sain selityksen eräälle jutulle, joka on sattunut minulle tuon tuostakin. Harrastan kuntoliikuntaa, lähinnä ohjauksen alaista kuntojumppaa, toki myös lenkkeilyä. Sali on täynnä naisia, nuori, pirteä vetäjä pomppii korokkeella, musiikki pauhaa, ja minä yritän muiden kanssa pysyä mukana. Sanomattakin on selvää, että hiki virtaa. Katson ohjaajaa, heilutan käsiäni, hypin ja pompin – ja samanaikaisesti ajatukseni ovat aivan muualla. Saan oivalluksen siitä, miten uutta käsikirjoitusta pitää jatkaa, tai miten sitä pitää muokata, tai mistä minun pitää hankkia taustatietoja jonkin asian selvittämiseen… Äkkiä havahdun. Mitä? Jalkani hyppivät edelleen, käteni heiluvat, ja ajatukseni palailevat sieltä jostakin kaukaa. Kaikkein erikoisinta näissä kokemuksissa on oikeastaan se, etten ”häivy maailmasta” koskaan rentoutushetkien aikana, vaan ainoastaan silloin, kun hiki virtaa, ja sydän jyskyttää nopeasti.

Ruotsissa, Skånen Bunkeflossa, järjestettiin tutkimus, jossa kahden luokan oppilaille pidettiin liikuntatunti joka päivä, ja verrokkiryhmä liikkui opetussuunnitelman mukaisesti kaksi kertaa viikossa. Ryhmät olivat muuten samanlaiset, oppilaat asuivat samalla alueella, kävivät samaa koulua ja opiskelivat samoja aineita. Tutkimustulokset olivat silmiä avaavia – tai ainakin niiden olisi pitänyt olla. No, liikkujat tietysti saivat liikunnassa parempia arvosanoja kuin verrokkiryhmä, mutta tämän lisäksi he saivat parempia arvosanoja myös matematiikassa, äidinkielessä ja englannissa, vaikka eivät siis saaneet kyseisissä aineissa lisäopetusta. Ja huomattavaa on, että liikunnan lisäämisen vaikutus näkyi koulumenestyksessä monen vuoden ajan. - Saman suuntaisia tutkimustuloksia on tehty ympäri maailmaa.

Ja taas tulee mieleeni se, kuinka töissä ollessani meillä ala-asteella tehtiin sellainen uudistus, että kaksi oppituntia pidettiin putkeen, ja sen jälkeen oli pitkä välitunti. Opettajalla oli kestämistä, mutta kuvitelkaa niitä pieniä ja isompiakin lapsia, jotka olisivat halunneet juosta, leikkiä ja pelata ulkona, endorfiinit olisivat päässeet laukkaamaan, ja seuraavalla oppitunnilla olisi oppiminen sujunut helpommin. Protestoin aikoinani tätä kammottavaa uudistusta vastaan (mikä ei tietenkään auttanut), vaikka en tuohon aikaan edes ollut tietoinen liikunnan vaikutuksesta oppimiseen.

Ja lopuksi: Aivojen ikääntymistä voidaan myös hidastaa liikunnalla. Eräässä tutkimuksessa seurattiin yli kahden vuosikymmenen ajan 20 000 naista, joiden iät vaihtelivat 70:n ja 81:n välillä. Säännöllisesti liikuntaa harrastaneiden muisti, keskittymiskyky ja tarkkaavaisuus pysyivät huomattavasti paremmalla tasolla kuin vähän liikkuvien kanssasiskojen, eikä tämän tuloksen saavuttamiseen tarvittu enempää kuin 20 minuuttia kävelyä päivittäin.

Suosittelen lukulistallenne: Anders Hansen: Aivovoimaa

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Anders Hansen: Aivovoimaa, liikunnan merkitys

Kitaransoiton lyhyt oppimäärä

Sunnuntai 28.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Kitaransoiton lyhyt oppimäärä

Ollessani vaihto-oppilaana Saksassa ystävystyin erään luokkatoverini kanssa. Birgit oli meillä usein, istuimme omakotitalon yläkerrassa sijaitsevassa huoneessani ja juttelimme, Birgit soitti kitaraa, ja lauloimme yhdessä. Ystäväni alkoi myös opettaa minulle kitaransoittoa, eikä se edes ollut vaikeaa – nyt ei siis ole kyse klassisesta kitarasta, vaan ihan sointuopista ja säestyksestä. Kun palasin vuoden kuluttua vaihdosta takaisin Suomeen, marssin musiikkiliikkeeseen ja ostin oman kitarani. Siihen aikaan Suomessa joutui maksamaan niin sanotun ”ylellisyysveron” tavaroista, joiden ei katsottu olevan tarpeellisia, ja niinpä minäkin maksoin kitarasta veroni.

Pyrin Oulun opettajainkoulutuslaitokseen, ja muiden testien ja kokeiden ohella hakija sai osallistua vapaaehtoiseen laulukokeeseen. Minähän menin tilaisuuteen oma kitara mukanani, mutta naispuolinen lehtori ilmoitti, ettei laulua saa säestää. Siihen hänen miespuolinen kollegansa tuumasi, että annetaan nyt yrittää, ja niin minä lauloin ja soitin itseni sisälle OKL:een. No, kai minä pärjäsin muissakin kokeissa riittävän hyvin.

Otin kitaran mukaani myös ulkomaanreissuille, kunnes huomasin, ettei rannalla näppäileminen ollut erityisen mukavaa, sillä tuuli vei soittimen äänen mukanaan. Vaikka en sitten enää raahannutkaan soitinta ulkomaille, säestin lauluja monenlaisissa illanistujaisissa ja kaveripiirin kokoontumisissa ja lauleskelin itsekseni.

Perheen perustaminen muutti soitintilannetta sen verran, että päätin aikuistua ja ostaa pianon. Tästä syystä kitara jäi taka-alalle ja lopulta hävisi huushollistamme kokonaan, koska se vei aika lailla tilaa, ja olihan pianosäestys jotain vallan muuta kuin kitaralla rämpyttely – niin kai minä ajattelin.

Miksi ihmeessä kitara tuli pitkän ajan jälkeen ja yllättäen mieleeni? Näin pari yötä sitten unen, josta mieleeni jäi erityisesti seuraava tapahtuma: Olin jossakin koulun juhlasalissa eli voimistelusalissa. Harjoittelin ilmeisesti ohjelmaa johonkin lähestyvään tilaisuuteen, ja kuulin salin toisella puolella jonkun soittavan kitaraa ihan väärin. Soitto otti korviini sen verran, että ryntäsin salin toiselle puolelle pelastamaan kitaran musiikin runtelijalta ja ilmeisesti opettamaan tuolle vanhemmalle miehelle oikeat otteet, olin unessani nuori. Ja sitten yhtäkkiä olinkin vanha, katsoin sormiani ja mietin, muistanko vielä, miten sointuja näppäiltiin. Tuohon loppuvat muistikuvani erikoisesta unesta.

Tätä kirjoittaessani uskon, että jos saisin käsiini kitaran, osaisin säestää muutaman laulun, mutta mielessäni pyörii edelleen kysymys, miksi näin unta kitarasta.

Kävin pari päivää sitten tervehtimässä ystävääni hoitolaitoksessa. Kohtasin siellä myös sattumalta entisen naapurini, joka oli kuulemma ”olosuhteiden pakosta” muuttanut omasta asunnostaan kyseiseen hoivakotiin. Hän on tyylikäs ja hyväntuulinen – tämä yli 80- vuotias rouva – ja kertoi minulle, kuinka hänellä oli viime aikoina pitänyt kiirettä. Rouva oli nimittäin oman kertomansa mukaan ollut juuri pari viikkoa hoitamassa iäkkäitä vanhempiaan, koska ”jonkunhan piti heistäkin huolehtia”. Niin, niin, minä nyökyttelin ja rupesin rouvan poistuttua jututtamaan ystävääni, joka oli sopivasti kahvipöydän ääressä. Esittelin itseni (olemme tunteneet toisemme noin viisikymmentä vuotta), ja pian hän tunnistikin minut ja keskustelimme yhteisistä perhetutuista. Välillä hänen mielensä siirtyi lapsuuteen, ja hän kertoi, kuinka aikaisin isä aina nousi jotta ehtisi töihin, ja kuinka ahkera isä aina oli, ja minä ymmärsin, että näitä kertoessaan hän oli sillä hetkellä tuo pikkupoika, joka puhui kunnioittaen isästään. Tiesin, että hän koki samaa kuin minä unessani, jossa muutuin yhtäkkiä nuoresta vanhaksi, hänen muutoksensa oli vain päinvastainen.

Minkä viestin uni kitarasta halusi välittää minulle? Oma realistinen minäni vastaa, että älä nyt höpötä, sillä unet ovat unia, eivätkä ne tarkoita mitään sen kummempaa. Unien tulkitsijat sanovat, että kitara symboloi luovuutta, kehitystä ja tunteiden ilmaisua. Minulle tuo uni muistutti voimakkaasti sitä, että olin oppinut taidon – eikä se tarkoittanut ainoastaan soittotaitoa -, osasin jotakin niin hyvin, että halusin opettaa muitakin, ja tarttuessani jo – yllättäen - vanhoilla käsilläni soittimeen, tuo taito oli minulla yhä. Viesti oli voimakas: Sinä osaat, ole rohkea, sinä osaat.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uni, kitara, symboliikka

Liian leuhka presidentiksi?

Sunnuntai 21.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Liian leuhka presidentiksi?

Pian saamme tietää, kuka on seuraava Suomen presidentti. Tätä kirjoittaessani näyttää siltä, että loppukisa käydään Haaviston ja Stubbin välillä. Tiedotusvälineet ovat ottaneet kaiken mahdollisen ja mahdottoman irti tulevista vaaleista, ja jos tosiasiat ovat näyttäneet liian säyseiltä, niin mielikuvitusta ja arvailuja on laitettu lisämausteeksi.

Jokaisesta ehdokkaasta löydetään hyviä ja huonoja puolia, toisista enemmän niitä hyviä kuin huonoja, ja jos ei jutun juurta tahdo hakemallakaan löytyä, niin taas voidaan keksiä, paisutella, ihmetellä ja muistella jotakin, josta on hyötyä jollekulle ehdokkaalle tai haittaa toiselle.

Faktana julistetaan, että Alexander Stubb on leuhka ja ylimielinen. Koska en tiedä puheiden taustoista juuri mitään, niin voin vain yrittää arvailla. Entinen Suomen pääministeri, valtiovarainministeri, ulkoministeri, europarlamentaarikko ja Euroopan Yliopistollisen Eurooppa-instituutin professori on oletettavasti kattavan uransa aikana sekä joutunut olemaan itsevarma ja määrätietoinen, eivätkä nämä ominaisuudet tietenkään miellytä kaikkia. ”Vaatimattomuus kaunistaa” sanoo perisuomalainen sananlasku, ja W.G Benham (englantilainen lehtimies, kirjailija, poliitikko) julistaa, että ”nöyryys ei ole heikkoutta”. Kyllähän näitä ajatelmia löytyy, ja niissä on totuuttakin, mutta eivät ne ehkä ihan joka tilanteessa sovi ohjenuoraksi.

Katsotaanpa sitten tuonne rajojen taakse ja yritetään hakea sieltä niitä vähemmän leuhkoja ja ennemminkin nöyriä valtionjohtajia. Presidentti Vladimir Putin julisti muutama päivä sitten, ettei Venäjällä ole rajoja ollenkaan. Tämä oli siis eräs hänen vaalipuheensa teemoista. En menisi moittimaan Putinia liiallisesta nöyryydestä, kun miettii tämänkin puheen sisältöä. Ukrainan presidenttiä Volodymyr Zelenskiä ei myöskään voi luonnehtia vaatimattomaksi mieheksi. Valtionjohtaja, joka uskalsi panna kampoihin Venäjän valtaussuunnitelmille, ja joka matkustaa ympäri maailman aina uusia liittolaisia etsimässä pelastaakseen maansa ja kansansa, on kaukana vaatimattomasta, nöyrästä johtajasta, ja sellaista Ukraina ei tarvitsekaan. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan on puolestaan diktaattori vailla vertaa, vaikka hänen arvonimensä on ”presidentti” kuten hänen Venäjällä asuvalla virkatoverillaan.

Saksan liittopresidentti Frank-Walter Steinmeier on todella pitkän linjan poliitikko. Hänen rohkea puheensa kirkkojen maailmanneuvoston kokouksessa 31.8.2022 oli niin raju, että sen varsinainen sanoma piilotettiin ja ydinsisältö häivytettiin Kirkkojen maailmanneuvoston verkkosivujen uutisessa. ”Venäjän ortodoksisen kirkon johtajat ovat tällä hetkellä johtamassa jäseniään ja koko kirkkoa kulkemaan vaarallista tietä, joka pilkkaa Jumalaa. Siis sellaiseen suuntaan, joka on vastoin kaikkea sitä, mihin he uskovat. He oikeuttavat hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan – siis omia ja meidän muiden kristittyjen uskonveljiä ja sisaria vastaan”, Steinmeier sanoi puheessaan. ”Totalitaarinen ideologia, joka on naamioinut itsensä teologiaan, on johtanut myös monien uskonnollisten paikkojen tuhoamiseen Ukrainassa...Yksikään ajatteleva kristitty ei voi nähdä tässä Jumalan tahtoa”. Todella rohkeaa puhetta liittovaltion presidentiltä.

Tässä ihan pieni otanta nykyisistä presidentin virassa olevista henkilöistä. On helppo huomata, että vaatimattomuus ja nöyryys eivät juurikaan näy näiden poliitikkojen historiassa. Tai mikä minä olen siitä sanomaan, saattaahan joku heistä olla pohjimmiltaan hyvinkin leppeä olento. Luulen, että Alexander Stubb pärjäisi hyvin tässä joukossa, sillä presidentti saa olla voimakas, määrätietoinen, rohkea ja itsevarma, eivätkä nämä ominaisuudet tarkoita sitä, että hän olisi leuhka ja ylimielinen. Totuus on kuitenkin se, että kun Suomen presidentti edustaa maatamme maailmalla, hänen pitää uskaltaa ottaa näyttämö haltuunsa. Näin on tehnyt Zelenskyi ja aikoinaan esimerkiksi Mannerheim.

Ai, että oliko tämä jotain vaalimainontaa? No, en kyllä sellaiseksi tarkoittanut, mutta ei haittaa, vaikka joku kokisi herätyksen tämän tekstin äärellä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Stubb, Putin, Zelenskyi, Steinmeier, vaalit

Miksi tehdä tänään jotain, jonka voi jättää huomennakin tekemättä?

Sunnuntai 14.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Miksi tehdä tänään jotain, minkä voi jättää huomennakin tekemättä?

Hyvä ystäväni ja minä valmistuimme luokanopettajiksi muutama (!) vuosikymmen sitten. Ystävyytemme on säilynyt, vaikka aikaa on kulunut huimasti, perheet ovat kasvaneet ja taas pienentyneet, olemme jääneet eläkkeelle – tai siis, tässä kohden meidän historiamme eroavat toisistaan. Minä jäin eläkkeelle heti, kun se oli mahdollista, koska – no, se oli jotenkin itsestään selvä juttu. Ystäväni jatkoi työntekoaan, mutta pakollinen eläkeikä koitti hänellekin 65- vuotiaana. Eläköityminen ei kuitenkaan estänyt töissä käyntiä, ei suinkaan, hän jatkoi sijaisuuksien tekemistä niin kauan, kunnes joutui hidastamaan terveysongelmien vuoksi.

- Mitä, taasko sinä olet töissä? minä jaksoin ihmetellä puhelimessa.

- No, tällä kertaa tämä on vain tällainen puolen vuoden juttu, hän saattoi vastata.

- Miksi ihmeessä?

- Kun tämä on niin kivaa! Ja voihan tässä samalla kartuttaa matkakassaa.

Jokunen päivä sitten ystäväni soitti jälleen. Terveysongelma on hoidettu, ja hän ilmoitti lähtevänsä töihin. Aivan oikein, 70- vuotis päivänsä ohittanut opettajatar kertoi palaavansa pulpettien eteen. Ja miksi ihmeessä? No, kun se on niin kivaa!

Pidän itseäni aika työorientoituneena, ja vaikka näin on, tein opettajantöitä vain parin vuoden ajan sen jälkeen, kun olin eläköitynyt. Tämä ei ole kuitenkaan tarkoittanut sitä, etten tekisi mitään, sillä minusta ei oikein ole siihen: oleilemaan. Nyt mieheni omaishoitajana toimiessani arjen puuhat nappaavat aikamoisen osan päivistäni. Kun käyn kaupassa, teen ruuan, siivoan, pyykkään jne, jne yksin, niin kyllä vapaa-aikaa saa joskus huudella. Jumppa (jossa voi päästellä höyryjä yhdessä samanikäisten lajitovereiden kanssa), lenkkeily, vapaaehtoistyö ja lapset perheineen tuovat mukavaa säpinää arkeen. Tosin kaipaan ulkomaanmatkoja, sillä kun asun hotellihuoneessa, minun ei tarvitse miettiä kaappien siivoamista ja lattian luuttuamista tai ruokakaupassa käyntiä, voin sen sijaan tehdä sitä, mikä sattuu huvittamaan. Tai olla tekemättä mitään. Voin istua rannalla ja tuijottaa aaltoja.

Tänään oli hieman poikkeuksellinen päivä. Olin siivonnut, pyykännyt, käynyt kaupassa ja tehnyt muut normaalin lukujärjestyksen vaatimat hommat, mutta koska ulkona pyrytti ja oli pimeää, en voinut lähteä lenkille. Menin makaaman sohvalle ja jatkoin Juha.T.Hakalan ”Suoritusyhteiskunta – oireita ja selviytymiskeinoja” kirjan lukemista. Olen lukenut Hakalan (tietokirjailija, professori, filosofi) teoksia aikaisemminkin, ja tämä kolahti jälleen kohdalleen.

Hakala kirjoittaa työelämän huonontumisesta, uupumuksesta, työelämän leikkaamisesta, tehokkuuden illuusiosta ja Quiet quitting-asenteesta (eli tehdään se, mikä pitää, mutta se on sitten siinä). Minulla on edessäni viimeinen luku ”Luo oma työelämäsi”, jota odotan todella innokkaasti. Mutta hei, enhän minä ole töissä toisin kuin ystäväni, joka on palannut hommiin into piukeana. En olekaan, en toki, mutta minusta tämä suoritusyhteiskunta-ajatus ei pysähdy siihen, että ihminen jää teknisesti pois työelämästä saavutettuaan kunniakkaan eläkeiän. Mielestäni suoritusyhteiskunta säilyy meissä syvällä sisimmässämme niin kauan kuin jalka nousee, ellemme sitten opi jotain muuta.

Kuten sanottu, en yleensä makaa sohvalla keskellä päivää lukemassa kirjaa – pois se minusta -, mutta ai, kuinka mahtava tunne oli rentoutua ja taivastella nykyisen työelämän vaatimuksia. Ja koska olen opettaja, en voi olla lisäämättä tähän sitä huomiota jälleen kerran, että uusi supertehokas yhteiskuntajärjestelmä sekä opetussuunnitelma ovat jotenkin onnistuneet murskaamaan suomalaislasten Pisa-menestyksen maailmanlaajuisessa tutkimuksessa. Eli se, että opettajilta(kin) vaaditaan aina vain enemmän ja erilaista työpanosta, vaikuttaa huonontavasti koululaisten oppimistuloksiin. Voi, järki, missä olet?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Juha T. Hakala, kohtuus, äärimmäisyys, työ

Minuuden rakentuminen

Sunnuntai 7.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Minuuden rakentuminen

Olin Helsingissä parin päivän reissulla. Matkalta toin mukanani kustannussopimuksen uusimpaan teokseeni. Blogini otsikko kertookin jo jotain siitä, mitä aihepiiriä viimeistelyä vailla oleva teos käsittelee.

Noin vuosi sitten kirjoitin blogipostauksen siitä, kuinka elämässäni oli tapahtunut jotakin aivan uutta ja ihmeellistä, positiivisella tavalla erikoista: Olin saanut tietää, että minulla on sisko, jonka olemassaolosta en ollut ollut tietoinen ennen kuin hän kertoi minulle siitä sähköpostilla. Meillä on yhteinen isä. Olemme tavanneet siskoni kanssa nyt muutaman kerran, puhuneet pitkiä puheluja, lähettäneet sähköpostia ja whatsapp-viestejä. Siskoni tuntuu siskolta, hän on mukava ja fiksu ihminen.

Ei kai ole kumma, että kirjoittava ihminen alkaa pyörittää mielessään kaikenlaisia sanoja, lauseita ja ajatuksia, kun kokee tällaisen mullistuksen elämässään, sillä kun asiat kirjoittaa selkeästi näkyviin, ne on helpompi ymmärtää. Tämä on siis aihe, jota keväällä ilmestyvä romaanini käsittelee. - Huomatkaa: Tulossa on romaani, joka on fiktiivinen, mutta paljolti toki faktaan perustuva kertomus useamman ihmisen elämän tarinan nivoutumisesta yhteen ja siitä, mitä kaikkea sitä ennen on tapahtunut.

Kustantajan kanssa käymäni pitkä, pohdiskeleva keskustelu toi jälleen kerran monenlaiset ajatukset pintaan. Kerroin, kuinka olin eräässä esiintymistilanteessa maininnut, että tällainen romaani on tulossa seuraavaksi. Tilaisuuden jälkeen kaksi kuuntelijaa tuli juttusilleni. He halusivat kertoa oman tarinansa, johon liittyi salattu sisar tai veli. Yllätys oli myös se, että kotimatkalla tuosta tilaisuudesta minua kyydinnyt henkilö alkoi puhua, kuinka hänelläkin on jossakin veli, jota ei ole koskaan tavannut. Myös tämän jälkeen olen kuullut samanlaisia kokemuksia tapaamiltani henkilöiltä.

Kustantajallanikin oli tarina kirjani aiheeseen liittyen. Hänen kirjakaupassaan käy tuon tuostakin vanhempi herrasmies, jonka kanssa hän on ystävystynyt. Tämä mies on annettu jo heti syntymässä lastenkotiin, eikä hänellä ole tietoa omista vanhemmistaan. Mies on viettänyt myöhemmän lapsuutensa kahdessa eri poikakodissa (siis siihen aikaan - jo pelkkä sana kuulostaa oudolta tänään), hän on opiskellut, työskennellyt ja matkustellut paljon ulkomailla. Nyt hänen elämänsä laitetaan kirjoihin ja kansiin, ja tehtävä on äärimmäisen mielenkiintoinen ja ymmärrettävästi hyvin tärkeä tulevan teoksen päähenkilölle.

Keskustelumme sivusi luonnollisesti myös sitä, miten ihmisen luonne rakentuu. Kumpi on määräävä tekijä: perimä vai ympäristö? Olen tutkiskellut aihetta kirjaani varten, ja ilmeisesti nykyisin ollaan taipumassa siihen ajatukseen, että kuitenkin ympäristö olisi ihmisluonteeseen vaikuttavin tekijä. Kyllä, kyllä, jos lapsi saa kasvuympäristöltään kannustusta, tukea ja rohkaisua, niin voisi kuvitella, että sellainen kasvatus kehittää luottamusta, hyvää itsetuntoa ja rohkeutta, olivatpa ne geenit sitten mitä tahansa. Ja taas päinvastoin. Mutta eiväthän nämä asiat ole aivan niin yksioikoisia, sillä kun on kyse ihmisestä, niin miltei kaikki on mahdollista.

Siskoni on puhunut useaan otteeseen siitä, kuinka hän on koonnut oman elämänsä palapeliä, ja vasta silloin, kun hän sai tavata ja oppia tuntemaan oikean isänsä, alkoivat palapelin palaset loksahdella yhteen. Samoin kävi myös eräälle tuttavalleni, joka oli isänsä kuolinvuoteella kuullut, että on saanut perimänsä tanskalaiselta luovuttajalta. Tästä alkoi etsimisen taival, mutta tänä päivänä tälläkin henkilöllä on monta ihanaa ja läheistä sukulaista Tanskassa, ja kuitenkin hän oli täydestä sydämestään voinut sanoa kuolevalle isälleen:”Sinä olet minun oikea isä.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: suku, minuus, adoptio, persoona, romaani

Mitä tapahtuu vuonna 2024?

Torstai 28.12.2023 - Pirkko Jurvelin

Mitä tapahtuu vuonna 2024?

Miten ihmeessä vuosi on mennyt näin äkkiä? Tässä minä taas naputtelen koneeni ääressä ja haeskelen vanhojen ja (ehkä) viisaiden henkien ennustuksia pian alkavalle uudelle vuodelle. Edellisistä ennustuskierroksista muistan, ettei minulla ollut kovinkaan innostunut olo profetioita lukiessani. Tuntui, että kai sitä nyt pitäisi edes jotakin hyvää ja iloista olla tulossa kaiken sodan, luonnonkatastrofien, kulkutautien ja muiden pelottavien tulevaisuudennäkyjen ohella. Mutta ei. Huh, huh! Toivon nyt parasta ja avaan aluksi saksankieliset sivut.

Ensiksi täytyy kääntyä luonnollisesti herra Nostradamuksen (1503-1566, astrologi, lääkäri,ennustaja) puoleen. Vuosi 2024 on lohikäärmeen vuosi (älkää kysykö minulta, miksi), ja Nostradamuksen mukaan Putinin johto ”tanssii” kohtalonsa kanssa haasteiden ja mahdollisuuksien edessä. Selvittääkö Putin haasteet, vai tuleeko lohikäärmeen tulinen hengitys liian kuumaksi (hmh, ota tästä nyt selvää…)?

Kiinan vaikutusvalta ja mahdollinen laajentuminen kasvaa. Nostradamus arvelee, että kyseisestä maasta saattavat tulla seuraavat maailman johtajat. Se, että Nostradamus kertoo myös kolmannen maailmansodan alkavan, on oikeastaan luonnollista jatkumoa edellisille ennustuksille.

Seuraava, myös maailmanpolitiikkaan liittyvä ennustus, on mielenkiintoinen: Jossain Länsi-Euroopassa astuu julkisuuteen nuori johtaja, jonka vaikutus ihmismassoihin sekä myös geopolitiikkaan on suuri.

Uuden paavin nimittäminen on puolestaan ennustus, johon on helppo uskoa, onhan nykyinen paavi jo iäkäs ja sairas. - Tosi on, etteivät läheskään kaikki Nostradamuksen ennustukset ole (onneksi) toteutuneet, mutta esimerkiksi seuraavat ovat:Lontoon suuri tulipalo, Ranskan vallankumous, Hitlerin valtaannousu, Kennedyn salamurha, syyskuun 11. päivän terrori-isku ja ilmastonmuutokset.

Siirrytään nyt toisen kuuluisan ennustajan, Baba Wangan (1911-1996, sokeutui 16-vuotiaana, jolloin alkoi ennustaa). Baba Wangan ennustuksen mukaan Putinia vastaan tehdään hyökkäys, jonka toteuttaa yksi hänen maanmiehistään. Hän ennustaa myös terrori-iskuja useisiin eurooppalaisiin kaupunkeihin. Naisen ennustuksen mukaan Donald Trump voittaa tulevan vuoden presidentinvaalit, ja samoin kuin Nostradamus, ennustaa myös Wanga, että Kiinasta on tulossa entistä merkittävämpi maailmanvalta.

Ehkä myönteisin asia, jonka tämä bulgarialainen nainen on ennustanut tulevalle vuodelle on se, että syöpään löydetään parannuskeino.

Vaihdoin kieltä ja aloin tarkastella englanninkielisiä juttuja. Tietysti sama Nostradamus ja Baba Wanga olivat esillä näilläkin sivustoilla, mutta muutoin pinnalla tuntuivat olevan kaikenlaiset talouspoliittiset uutiset ja laskelmat tulevalle vuodelle. Kun huomasin tämän, vaihdoin espanjankielisille sivuille. No nyt alkoi olla säpinää. Yritin lueskella kiinalaisia horoskooppeja, mutta kun en tiennyt, olenko rotta, härkä lohikäärme tai mikä lie, niin en tullut hullua hurskaammaksi tulevaisuudestani. Jostakin syystä nämä kiinalaiset jutut olivat hyvin pinnalla espanjankielisillä sivuilla. Kun olin jälleen kerran törmännyt Nostradamukseen ja Baba Wangaan muutaman kerran, aloin lopetella tutkimisen, sillä mitään erityistä ei enää näyttänyt tulevan esille.

Yhteenvetona täytyy jälleen kerran sanoa, että eipä hyvältä näytä tuo tuleva vuosi, jos sitä ei ollut tämä menossa olevakaan. Miten ihmeessä minä/me selviämme jälleen katastrofivuodesta, jolloin jokaisesta tiedotusvälineestä tulee vain masentavia uutisia? Pitäisikö alkaa meditoida, ajatella positiivisesti, harjoittaa kiitollisuutta, hymyillä vaikka väkisin, liikkua enemmän, ajatella, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi, vai mitä kaikkia ihmekeinoja niitä onkaan? Edesmennyt arkkiatri Arvo Ylppö on todennut:” Minun elämäni yhtenä johtotähtenä on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen.” - Kokeillaanko tätä?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ennustukset, Nostradamus, baba Wanga, vuosi 2024

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »