Rajatarkastus

Sunnuntai 4.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Rajatarkastus

Kävin tarkastamassa Suomen ja Ruotsin välisen rajan turvallisuustilanteen Tornio -Haaparanta- akselilla. Hyppäsin aamulla Oulussa Ikeaan menevään bussiin, nautin rennosta matkustamisesta ja eväistä parin tunnin ajan, ja jo kello 11 Suomen aikaa bussilastillinen shoppailijoita oli kohteessaan. Minä käänsin selkäni Ikealle ja suuntasin askeleeni kohti Torniota, joka olikin muutaman sadan metrin päässä. Kuopus oli nimittäin ilmoittanut olevansa huolissaan nykyisestä maailmantilanteesta, ja minä olin ilmoittanut hänelle, ettei tässä ole hätäpäivää: Me ehdimme Haaparannalle ennen kuin iivanat rymistelevät Ouluun. Mutta josko ruotsalaiset ottavat Suomen pakolaiset vastaan?Jos meidät käännytetään? Taas lohduttelin kuopusta, että johan ne ottavat, samaa Nato-porukkaa kun ollaan ihan pian.

Rauhallista oli rajalla, suorastaan kuolettavan rauhallista – jos sallitte tämän ilmaisun. Ketään ei kiinnostanut vanhempi naishenkilö, joka käveli Ruotsista Suomeen ja muutaman tunnin kuluttua taas Suomesta Ruotsiin. Menin aluksi Rajalla- ostoskeskukseen ja tsekkasin tilanteen: Asiakkaita oli todella vähän, muutama papparainen oli jo aloittelemassa päivän parlamentti-istuntoa tutuilla paikoillaan ala-aulassa. Tarkastettuani tilanteen lähdin kirjaston kautta hautausmaalle katsomaan, joko sukuhaudan hautakivi näkyisi lumimassan alta. Sieltä kiersin entisen kotitaloni edestä entiselle koululleni, jonka tarkastettuani suuntasin kohti rantaa ja uudelleen kaupungin keskustan suuntaan. Runsaan tunnin aikana väkeä oli alkanut ilmaantua kauppoihin ja koiria ulkoiluttamaan, kaupunki heräili hitaasti sumuiseen lauantai -päivään. Tässä vaiheessa ajattelin, ettei haittaisi, vaikka me pakolaiset vähän vilkastuttaisimme Tornion elämää. No, vitsi, vitsi.

Muistan viimeisimmiltä vuosilta kuitenkin pari ajanjaksoa, jolloin Tornion ja Haaparannan rajoilla on parveillut sekä rajamiehiä että poliiseja. Kun vuonna 2015 pakolaiset alkoivat saapua Irakista ja muista Arabimaista, monet heistä pyrkivät Suomen puolelle juuri Haaparannan kautta. Toinen ajanjakso oli muutama vuosi sitten korona-aikaan, jolloin rajalla pidettiin aika tiukkaa vahtia. Välillä Ruotsiin sai mennä, toisinaan ei ollenkaan. Tai oikeastaan Ruotsiin kyllä sai mennä (siellähän ei juuri ollut minkäänlaisia rajoituksia korona-aikaan), mutta poispääsy ei ollut ihan yksinkertaista, vaan oli vilautettava rokotustodistusta tai passia ja mitä lienee. Mutta yleensä ottaen tuo Suomen ja Ruotsin välinen raja lienee niitä rauhallisimpia maailmassa.

On mielenkiintoista nähdä, muuttuko tilanne jotenkin, kun Ruotsi lopulta pääsee Naton jäseneksi. Mahdollista on, että alueelle sijoitetaan sotilasjoukkoja, turvallisuusmääräyksiä voidaan tiukentaa, ja voi käydä myös niin, ettei rajanylitys ole enää ihan niin yksinkertaista kuin tähän asti. Muutoksiin vaikuttavat Ruotsin ja muiden maiden väliset sopimukset, mutta yleisesti ottaen Naton jäsenyys lisää yhteistyötä jäsenmaiden välillä, ja yleensä se koskee myös rajavalvonta. Saattaa olla, että jo tämän vuoden loppupuolella en minäkään kävele tuosta vain ja miten vain Torniosta Haaparannalle ja takaisin. Kyllä siinä rajamiehillekin riittää ihmettelemistä, kun he yrittävät pysyä kärryillä siitä, ketkä kaikki siinä Ikean -bussissa menivät Haaparannalle ja ketkä lopulta tulivat takaisin. Vai tulivatko?

Tanskan kuninkaallisen puolustusakatemian sotilasanalyytikko Anders Puck Nielsen on eräässä haastattelussa pohdiskellut, että maantieteellisestä näkökulmasta katsottuna Suomen pohjoisosa olisi Venäjälle sopiva alue, jos se tahtoo testata Naton vahvuutta. Nielsen kyseenalaistaa myös Naton halukkuuden alkaa puolustaa ”muutamaa sataa kilometriä Lapissa”. Oho!? Tarkoittaisiko tämä siis sitä, että Lappi luovutettaisiin Venäjälle tuosta vain, jotta vältyttäisiin suuremmilta tappioilta? Outo ajatus. Pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö kansanedustaja Pekka Toveri puolestaan on sitä mieltä, että Venäjä iskee (jos iskee) seuraavaksi Baltiaan, olisihan iskulle syykin valmiina: He haluavat suojella venäläisiä kansanmurhalta. Lapissa tulee lähinnä kyseeseen porojen suojelu, mikä tekosyynä on ilmeisen heikko. - Mutta hei, eiköhän tässä vielä mennä Haaparannalle ja Tornioon monta kertaa tuosta vain ja helposti, vai mitä mieltä olette?

P.s. Ostin Ikeasta kukkapurkkeja, kauniita ja edullisia.

Putinin pyöräilijät

Sunnuntai 19.11.2023 - Pirkko Jurvelin

Putinin pyöräilijät

Venäjällä asuvat maahanmuuttajataustaiset – lähinnä nuoret miehet – ovat alkaneet harrastaa pyöräilyä, eikä mitä tahansa pyöräilyä, vaan miesten reitti on suuntautunut Suomen ja Venäjän välisille rajanylityspaikoille. Varsin pian Suomen viranomaiset ovat havahtuneet kuitenkin siihen, että tämä uusi liikuntaharrastus yhdistettynä maisemanvaihtoon suinkaan ole ollut sattumanvaraista vaan järjestettyä toimintaa, jota Venäjä on tukenut. Eli toisin sanoen Venäjä mobilisoi nuoria maahanmuuttajia etsimään turvapaikkaa Suomesta, vaikka usealla heistä ei ole ollut edes tarvittavia asiakirjoja. Aika moni meistä suomalaisista on varmasti kysellyt, että mistähän pojat saivat uudet pyöränsä, mistä he saavat esimerkiksi ajankohtaista arabiankielistä tietoa (eli kuka on tehnyt videot ja tiedotteet esimerkiksi tiktokiin ja youtubeen), ja mikä vitsi on ollut koko tässä järjestetyssä muuttoliikkeessä.

Kun Venäjä on kysymyksessä, niin voimme tyynesti todeta, että kiusa se on pienikin kiusa, huono homma on vain, että tämänkin ”pikkukiusan” takana on aika pitkälle meneviä suunnitelmia jo seuraavan ja sitä seuraavan kiusan tekemiseksi, kunnes… Kun Suomi päätti sulkea puolet rajanylitysasemistaan (Venäjä oli varmasti suunnitellut tämänkin reaktion), niin naapurimaassa annettiin julkilausuma, ettei moinen vihamielinen menettely jää ilman seuraamuksia. Ei tietenkään, onhan Venäjällä nyt naapurinaan uusi Nato-maa, jonka ei tule luulla liikoja itsestään.

Mutta kuinka pitkälle Venäjä voi näissä ilkeydenteoissaan mennä? Tosiasia on, että meillä on turvanamme Nato, joten siinä suhteessa Suomen asema on parempi kuin koskaan. Toisaalta myös se tosiseikka, että Venäjä on käynyt jo yli puolentoista vuoden ajan sotaa Ukrainaa vastaan antaa meidän uskoa, ettei se ihan heti ole valmis aloittamaan uutta sotaa toisella rintamalla. Mutta koskaan ei voi tietää, eikä kannata tuudittautua mihinkään harhakuvitelmiin, sillä sotilaita Venäjällä riittää, ja vankiloista värvätään porukkaa lisää.

Nuorempi sukupolvi ei varmaankaan hätkähdä kuullessaan sanat ”Mainilan laukaukset”, mutta vanhempi sukupolvi ymmärtää, mistä on kysymys. Olemmeko me pian jälleen samankaltaisessa tilanteessa kuin 26.11.1939, jolloin Neuvostoliitto lavasti ampumavälikohtauksen Mainilan rajakylässä Valkeasaaressa? Venäläiset ovat myöhemmin myöntäneet, että kyseessä oli Neuvostoliiton lavastama tykistöisku, jonka seurauksena kuoli neljä harjoituksissa ollutta neuvostoliittolaissotilasta. Tuolloin Neuvostoliitto torjui Suomen ehdotuksen ruveta selvittämään asiaa yhteistyössä, ja saman tien se sanoi yksipuolisesti irti hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka jälkeen maa sitten hyökkäsi Suomeen. Tästä tapahtumasta alkoi talvisota, jossa myös minun isäni oli mukana taistelemassa.

En voi mitään sille, että nykyisissä tapahtumissa alkaa olla ”Mainilan laukausten” tuntua. On pientä kärähmää rajalla, aina tulee esille jotain uutta, josta Venäjä voi syyttää vihamielistä rajanaapuriaan Suomea. Kuinka kauan Venäjä vielä jaksaa odottaa, kuinka paljon aikaa se tarvitsee valmistautuakseen hyökkäykseen uudella rintamalla? Kaikki tämä on mahdollista, koska maan virallinen hallitsija ei enää ymmärrä reaalitodellisuutta.

Olin eilen käymässä Rovaniemellä kirjafestareilla, jotka järjestettiin ensimmäistä kertaa. Olipa mukava tapahtuma, ihania kohtaamista lämminhenkisten ihmisten kanssa (me lappilaiset ollaan niin kivoja)! Palasin Ouluun iltajunalla, ja samassa vaunussa oli useampi lomalle menossa oleva sotilas. Kuinka nuoria he ovatkaan! Kiitän näitä nuoria, jotka ovat valmiita palvelemaan isänmaataan ase kädessä, mutta totisesti toivon, ettei heidän tarvitse tehdä sitä.

Kiitos, Viktor Staudt!

Sunnuntai 6.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Kiitos, Viktor Staudt!

Haeskelin eilen kirjahyllystäni erästä teosta, ja vaikka en sitä harmikseni löytänytkään, käsiini sattui hollantilaisen Viktor Staudtin kirjoittama ”Die Geschichte meines Selbstmords – und wie ich das Leben wiederfand” (”Itsemurhani tarina – ja kuinka löysin elämäni uudelleen”). Staudtin kirja ja hänen esiintymisensä olivat tehneet minuun aikoinaan syvän vaikutuksen. Kirjoitin aiheesta kolmisen vuotta sitten myös blogin, mutta eipä se nyt sattunut silmiini, vaikka yritin sitä etsiä.

Olin Aachenissa eräässä seminaarissa muutama vuosi sitten. Kolmen päivän ohjelmasta jäi ehdottomasti tärkeimpänä ja vaikuttavimpana mieleeni hollantilaisen Viktor Staudtin esiintyminen. Mies istui pyörätuolissa, sillä hänen molemmat jalkansa olivat poikki polvien kohdalta, mutta hän liikehti sujuvasti tuoleineen pitkin ja poikin esiintymistilaa koko puheensa ajan. Hän puhui erinomaisen hyvin saksaa, mikä tietysti auttoi suurta osaa yleisöä ymmärtämään hänen tarinansa (puhe tulkattiin tietysti myös useammalle kielelle).

Staudt aloitti kertomuksensa lapsuudestaan tavallisessa perheessä. Mieleeni jäi tapaus siitä, kun hänen äitinsä oli tapaamassa lapsen opettajaa. Tämä oli kiitellyt ja kehunut rauhallista poikaa, mutta ihmetellyt lopuksi:”Miksi Viktor ei koskaan naura?”

Viktor kärsi pahasta masennuksesta jo aivan lapsuudesta alkaen. Hän valmistui juristiksi,osallistui innokkaasti yöelämään, harrasti aktiivisesti urheilua, mutta kärsi sisimmässään koko ajan. Odottaessaan aamuisin junaa metroasemalla työpaikalle mennäkseen, häntä lohdutti ajatus, että hän voisi milloin vain halutessaan hypätä junan alle ja lopettaa tuskallisen elämänsä.

Eräänä aamuna mies hyppäsi. Staudt ei kuollut, mutta menetti molemmat jalkansa. Hänen oli muutettava takaisin kotiin vanhempiensa luokse, koska ei pystynyt aluksi selviytymään arjesta pyörätuolinsa kanssa. Tästä itsemurhayrityksestä seurasi kuitenkin myös jotain hyvää. Sairaalassa Staudt tapasi lääkärin, joka kysyi häneltä, oliko mies koskaan kuullut rajatilapersoonallisuushäiriöstä. Termi oli Viktorille outo, mutta kun diagnoosi oli tehty, niin lopulta siihen löydettiin myös hyvät lääkkeet.

Mieleeni jäi kirjasta kohtaus, jossa Staudt asui vielä kotonaan itsemurhayrityksensä jälkeen. Hänen äitinsä oli aamulla keittiössä, kun poika tuli paikalle ja sanoi: ”Hei, kahvi tuoksuu hyvälle!” Silloin äiti rupesi itkemään, sillä hän ei muistanut, milloin hänen poikansa olisi sanonut jotain noin tavallista, noin tavalliseen tapaan. Viktor oli paranemassa.

Lopulta mies kirjoitti kokemuksistaan kirjan ja esiintyi paljon ympäri Eurooppaa auttaen ja kannustaen mielenterveysongelmista kärsiviä kuulijoitaan ja lukijoitaan.

Staudtin kirja siis sattui käteeni, kun olin etsimässä erästä toista teosta. Päätin heti tarkistaa verkosta, mitä miehelle kuului tänään. Olin järkyttynyt löytäessäni muistokirjoituksia. Vain pari kuukautta sen jälkeen, kun olin ollut seuraamassa Staudtin luentoa Aachenissa, mies oli lopulta päätynyt itsemurhaan. Hän kuoli 50-vuotiaana kaksikymmentä vuotta ensimmäisen itsemurhayrityksensä jälkeen. ”Isä, minä olen niin väsynyt”, Staudt oli sanonut isälleen puhelimessa vähän ennen kuolemaansa. Hyvin monet kertoivat, kuinka raskasta hänelle oli lopultakin ollut yrittää auttaa ja rohkaista kaikkia niitä ihmisiä, joille hän luennoi, ja jotka lähestyivät häntä henkilökohtaisesti.

Kirjansa lopussa Staudt kirjoittaa ajatuksistaan ja epäilyksistään siitä, millaista vanhenevan miehen elämä pyörätuolissa tulisi olemaan. Lopulta hän toteaa kuitenkin:”Minä tiedän kuolevani joskus – sitä vastaan ei ole lääkettä -, mutta olen päättänyt odottaa kuolemaa sen sijaan, että etsisin sitä.”

Rajaton mieli

Keskiviikko 10.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Rajaton mieli

Cameron Mott oli yhdeksänvuotias, kun lääkärit päättivät poistaa häneltä koko oikean aivopuoliskon lopettaakseen ne hengenvaaralliset kohtaukset, joista lapsi kärsi. Leikkauksen jälkeinen ennuste oli, että Cameron halvaantuisi mahdollisesti loppuiäkseen. Onneksi ennuste ei käynyt toteen, vaan lapsi alkoikin yllättäen liikkua. Lääkärit päättelivät, että aivojen vasemmassa puolessa muodostui leikkauksen jälkeen uusia, tarvittavia yhteyksiä, jotka suorittivat poistetun oikeanpuoleisen puoliskon tehtäviä. Tämän leikkauksen jälkeen aivopuoliskoja on poistettu muiltakin lapsilta. Christina Santhouse oli kahdeksan, kun hänet leikattiin. Hän suoritti lukion erinomaisin arvosanoin, jatkoi yliopistoon ja toimii nyt logopedina.

Jo Boalerin teos ”Rajaton mieli, opi, elä ja kehity ilman esteitä” on täynnä innostavia esimerkkejä aivojen muovautuvuudesta (ns. neuroplastisuus). Jo tähän alkuun voin tiivistää teoksen sanoman seuraavasti: Aivot muuttuvat kaiken aikaa, ja niitä pystytään muuttamaan. Ei ole olemassa miesten ja naisten aivoja, ei ole olemassa hyvää ”matikkapäätä” tai ”kielipäätä”. Tyttäreni kertoi lukeneensa tutkimuksesta, jossa opettajalle annettiin lukuvuoden alussa uusi ryhmä. Samalla hänelle kerrottiin, että tietyt neljä oppilasta olivat luokan lahjakkaimpia. Itse asiassa heidät oli satunnaisotannalla valittu ryhmästä, eikä heidän osaamisensa erottunut muusta joukosta. Kuitenkin tutkimusjakson lopussa kävi selville, että juuri nämä neljä oppilasta olivat edistyneet parhaiten luokassa. Toisin sanoen opettaja kohteli (tiedostamattaan) näitä lapsia siten, että heidän oppimisensa parani. Tässä on ilmeisesti kysymys samasta asiasta, jota kutsutaan ”miesten aivoiksi” ja ”naisten aivoiksi”. Boaler kertoo Jenniferistä, jonka professori epäili naista vilpistä, koska hän oli onnistunut niin erinomaisesti matematiikan tentissä. Toisin sanoen professori oletti, ettei naispuolinen opiskelija pystynyt suoriutumaan tehtävistä niin hyvin. Nykyisin Jennifer Brich johtaa matematiikan laitosta Kalifornian yliopistossa. Hän puolestaan joutui puuttumaan erään miespuolisen professorin toimintaan kuullessaan tämän sanovan opiskelijalleen:”Ei se mitään. Sinä olet nainen. Naisten aivot ovat erilaiset kuin miesten, joten et ehkä ymmärrä tätä kunnolla, eikä haittaa, vaikket ymmärrä sitä ollenkaan.”

Lääketieteen tohtori Norman Doidge on yksi heistä, jotka tutkivat ja välittävät uutta tietoa aivojen neuroplastisuudesta. Hän nimittää ”pimeiksi vuosiksi” sitä aikaa, jolloin aivojen uskottiin olevan muuttumattomat.

Torontossa on Arrowsmith-koulu, jossa osa oppilaista opiskelee muutaman kuukauden, toiset vuosia. Opiskelijoilla on erityisongelmia oppimisen kanssa, ja heillä on monenlaisia diagnosoituja vaikeuksia. Arrowsmith-koulussa opettajat pyrkivät tunnistamaan aivojen heikkoudet (tavallisissa oloissa lapsen/opiskelijan vahvuuksia painotetaan), ja kohdistavat opetuksen juuri niihin, eli oppilaan aivoihin pyritään muodostamaan uusia hermoratoja ja yhteyksiä. Boaler painottaa myös virheiden tekemisen tärkeyttä. Kyllähän mekin tunnemme sananlaskun:”Virheitä tekemällä oppii.” Erehdykset, kömmähdykset, virheet opettavat paljon, eikä niitä tulisi kenenkään hävetä, sillä oppimisen kannalta niistä on vain hyötyä.

Älä siis enää sano itsellesi: Se on asia, jota en yksinkertaisesti voi oppia. Minulla ei ole siihen tarvittavia kykyjä. Sinä voit oppia, mutta se vaatii paljon työtä, lukuisia toistoja virheiden tekemistä ja niistä oppimista sekä moniulotteista lähestymistapaa. Juuri tuo moniulotteinen lähestymistapa on asia, jonka soisin kaikkien opettajien omaksuvan - eikä tietenkään ainoastaan opettajien. Kun opiskelet harrastuksenasi vaikka espanjaa, mieti, mitä keinoja ja aisteja olet tähän asti käyttänyt. Mikä on vielä kokeilematta? Löydätkö jonkun uuden lähestymistavan? Mitä vielä keksit? Se voi olla jotakin ihan tavallista (kirjoita kesän aikana kaikki oppikirjasi kappaleet vihkoon – käden ja silmien yhteistyö tuottaa varmasti tuloksia), tai sitten jotakin aivan huikean erikoista.

Lopuksi vielä matematiikanopettaja Jimin kertomus viidesluokkalaisten oppitunnilta, jossa aiheena oli potenssilaskennan eksponentit (Siis mitä? Minullahan on kielipää, enkä ymmärrä tuosta mitään. Vai miten tämä homma nyt meneekään...).

” He (oppilaat) alkoivat taitella neliönmuotoisia papereita kolmioiksi. Ja he keksivät itse, että osien välillä on eksponentiaalinen suhde. Kun he taittelivat paperin kerran, heillä oli kaksi osaa. Ja kun he taittelivat kahdesti, osia oli neljä. Sen jälkeen he alkoivat nähdä kakkosen potensseja jokaisessa taitoksessa. Ja he tekivät havainnon itse, koska me olimme harjoitelleet kymmenjärjestelmää ja kymmenen potensseja. Pääsin siis seuraamaan, kuinka opit yhdistyivät oppitunneilla, ja se oli kerrassaan upeaa.” Eli tämän kesän läksy: Opettele jotakin uutta!

Kun ei enää jaksa

Perjantai 2.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Jos ei enää jaksa

Minulla oli muutama vuosi sitten Saksassa tilaisuus päästä kuuntelemaan Viktor Staudtin luentoa itsemurhasta. Hän on aika lailla tunnettu henkilö ainakin saksaa puhuvissa maissa ja pidetty, lahjakas esiintyjä.

Staudt tuli esiintymislavalle pyörätuolissa, sillä hänen molemmat jalkansa on jouduttu amputoimaan polvien alapuolelta. Yrittäessään tehdä itsemurhan hyppäämällä junan alle Staudt selvisi hengissä, mutta menetti kuitenkin jalkansa. Staudt liikehti esiintymislavan puolelta toiselle pyörätuolissaan koko luennon ajan, hänellä ei ollut minkäänlaisia muistiinpanoja mukanaan, hän puhui sujuvasti ja upeasti saksaa, joka ei ole hänen äidinkielensä.

Viktor oli kiltti ja hyvä oppilas. Alakoulussa opettaja oli kuitenkin kysynyt kerran äidiltä : ”Miksi Viktor ei koskaan naura?” Tästä vakavasta lapsesta kasvoi vastuuntuntoinen nuorukainen, joka salassa omaisiltaan ja ystäviltään hautoi ajatusta itsemurhasta. Ulkopuolisesta voi tuntua kummalliselta se, että jos ihmisen elämä on ulkoisesti kaikin puolin kunnossa, niin hän ei kuitenkaan enää jaksa elää. Elämä on liian raskasta. Viktorilla oli suunnitelma: sitten, kun hän ei enää jaksaisi, hän hyppäisi junan alle. Se olikin helppo suunnitelma, sillä mies joutui joka aamu menemään töihin junalla ja palaamaan sillä takaisin. Lopulta tuli se aamu, jolloin hän ei enää jaksanut. Hän hyppäsi - vain herätäkseen myöhemmin sairaalassa molemmat jalat osittain amputoituina. Hän joutui aluksi muuttamaan takaisin vanhempiensa luokse, koska arki oli liian vaikeaa vammautuneelle. Onneksi lopulta löytyi lääkäri, joka löysi Viktorin sairaudelle oikean diagnoosin: rajatilapersoonallisuushäiriö. Diagnoosin myötä miehen lääkitys pystyttiin määrittämään kokonaan uudelleen, ja elämä alkoi vähitellen helpottua.

Oli aamu. Viktorin äiti oli herännyt ennen poikaansa. Hän kuuli, kuinka pyörätuoli lähestyi keittiötä, ja samassa Viktor olikin jo siellä:”Nyt pitää kyllä saada kahvia”, tämä sanoi. Nämä sanat kuultuaan äiti rupesi itkemään, sillä mitään niin arkipäiväistä, tavallista, jopa iloista hän ei ollut kuullut poikansa sanovan vuosiin.

Staudtin elämä ei ole vieläkään helppoa - eikä tule koskaan olemaan. Nyt hän kuitenkin jaksaa. Nyt hän pystyy ymmärtämään ja auttamaan niitä tuhansia muita, joista tuntuu, että elämä on liian raskas velvollisuus. Olen kiitollinen siitä, että pääsin kuuntelemaan tuon luennon. Opin paljon sellaista, mitä lukemalla ei opi. Olin monesti ajatellut mielessäni, että pitäisi ihmisen nyt sen verran ajatella lähimmäisiään, ettei tee itsemurhaa (typerästi ajateltu). Viktor kertoi, että sillä hetkellä, kun hän seisoi raiteiden yläpuolella, ainoa ajatus oli se, että vihdoinkin hänen kärsimyksensä loppuu.

”Ei aina taho oikein jaksaa”, sanoi vanhempi ihminen kerran. Näin on joskus. Toisinaan nuo raskaat tuntemukset laimenevat hiljalleen, toisinaan suuri apu on se, jos saa jutella jonkun kanssa. Ihmisillä on monenlaisia selviytymiskeinoja, kun elämä pahoinpitelee, mutta joskus ne eivät riitä.

Staudt on juristi ja luennoitsija, joka asuu nykyisin Italiassa. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan: Die Geschichte meines Selbstmords - und wie ich das Leben wiederfand (Kertomus itsemurhastani - ja kuinka löysin elämäni uudelleen). Hän on kirjoittanut myös ”jatko-osan” tälle kirjalleen, mutta se on ilmestynyt ainoastaan hollanniksi. Blogissaan (viktorstaudt.de) hän kirjoitti kokemuksestaan ollessaan palaamassa luentomatkaltaan Alankomaista. Hän oli Schipholin lentokentällä ja ajatteli, kuinka suuresti kenttä on muuttunut parin vuosikymmenen ajan. Vain yksi asia oli pysynyt täysin muuttumattomana: lähtötiski C, jota kautta hän oli niin usein aikaisemmin joutunut nousemaan koneeseen. Paikka ei ollut muuttunut lainkaan. Kaksikymmentä vuotta sitten hän oli kävellyt tästä monta kertaa, kävellyt omin jaloin. Nyt hän istui pyörätuolissa. Staudt tunsi, kuinka hänelle tuli fyysisesti huono olo, häntä oksetti, mihin aika oli kadonnut? Kunpa hän voisi tehdä kaiken toisin. Kun Staudt istui myöhemmin koneessa ja tunsi olonsa jo rauhoittuneeksi, hän kaivoi esiin Paulo Coelhon kirjan, josta hän löysi itselleen merkityksellisen ajatuksen. ”Sillä minä en elä menneisyydessä enkä tulevaisuudessa. Minulla on vain nykyisyys, ja vain tämä kiinnostaa minua. Jos pystyt aina elämään nykyisyydessä, silloin olet onnellinen ihminen.”