Rajatarkastus

Sunnuntai 4.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Rajatarkastus

Kävin tarkastamassa Suomen ja Ruotsin välisen rajan turvallisuustilanteen Tornio -Haaparanta- akselilla. Hyppäsin aamulla Oulussa Ikeaan menevään bussiin, nautin rennosta matkustamisesta ja eväistä parin tunnin ajan, ja jo kello 11 Suomen aikaa bussilastillinen shoppailijoita oli kohteessaan. Minä käänsin selkäni Ikealle ja suuntasin askeleeni kohti Torniota, joka olikin muutaman sadan metrin päässä. Kuopus oli nimittäin ilmoittanut olevansa huolissaan nykyisestä maailmantilanteesta, ja minä olin ilmoittanut hänelle, ettei tässä ole hätäpäivää: Me ehdimme Haaparannalle ennen kuin iivanat rymistelevät Ouluun. Mutta josko ruotsalaiset ottavat Suomen pakolaiset vastaan?Jos meidät käännytetään? Taas lohduttelin kuopusta, että johan ne ottavat, samaa Nato-porukkaa kun ollaan ihan pian.

Rauhallista oli rajalla, suorastaan kuolettavan rauhallista – jos sallitte tämän ilmaisun. Ketään ei kiinnostanut vanhempi naishenkilö, joka käveli Ruotsista Suomeen ja muutaman tunnin kuluttua taas Suomesta Ruotsiin. Menin aluksi Rajalla- ostoskeskukseen ja tsekkasin tilanteen: Asiakkaita oli todella vähän, muutama papparainen oli jo aloittelemassa päivän parlamentti-istuntoa tutuilla paikoillaan ala-aulassa. Tarkastettuani tilanteen lähdin kirjaston kautta hautausmaalle katsomaan, joko sukuhaudan hautakivi näkyisi lumimassan alta. Sieltä kiersin entisen kotitaloni edestä entiselle koululleni, jonka tarkastettuani suuntasin kohti rantaa ja uudelleen kaupungin keskustan suuntaan. Runsaan tunnin aikana väkeä oli alkanut ilmaantua kauppoihin ja koiria ulkoiluttamaan, kaupunki heräili hitaasti sumuiseen lauantai -päivään. Tässä vaiheessa ajattelin, ettei haittaisi, vaikka me pakolaiset vähän vilkastuttaisimme Tornion elämää. No, vitsi, vitsi.

Muistan viimeisimmiltä vuosilta kuitenkin pari ajanjaksoa, jolloin Tornion ja Haaparannan rajoilla on parveillut sekä rajamiehiä että poliiseja. Kun vuonna 2015 pakolaiset alkoivat saapua Irakista ja muista Arabimaista, monet heistä pyrkivät Suomen puolelle juuri Haaparannan kautta. Toinen ajanjakso oli muutama vuosi sitten korona-aikaan, jolloin rajalla pidettiin aika tiukkaa vahtia. Välillä Ruotsiin sai mennä, toisinaan ei ollenkaan. Tai oikeastaan Ruotsiin kyllä sai mennä (siellähän ei juuri ollut minkäänlaisia rajoituksia korona-aikaan), mutta poispääsy ei ollut ihan yksinkertaista, vaan oli vilautettava rokotustodistusta tai passia ja mitä lienee. Mutta yleensä ottaen tuo Suomen ja Ruotsin välinen raja lienee niitä rauhallisimpia maailmassa.

On mielenkiintoista nähdä, muuttuko tilanne jotenkin, kun Ruotsi lopulta pääsee Naton jäseneksi. Mahdollista on, että alueelle sijoitetaan sotilasjoukkoja, turvallisuusmääräyksiä voidaan tiukentaa, ja voi käydä myös niin, ettei rajanylitys ole enää ihan niin yksinkertaista kuin tähän asti. Muutoksiin vaikuttavat Ruotsin ja muiden maiden väliset sopimukset, mutta yleisesti ottaen Naton jäsenyys lisää yhteistyötä jäsenmaiden välillä, ja yleensä se koskee myös rajavalvonta. Saattaa olla, että jo tämän vuoden loppupuolella en minäkään kävele tuosta vain ja miten vain Torniosta Haaparannalle ja takaisin. Kyllä siinä rajamiehillekin riittää ihmettelemistä, kun he yrittävät pysyä kärryillä siitä, ketkä kaikki siinä Ikean -bussissa menivät Haaparannalle ja ketkä lopulta tulivat takaisin. Vai tulivatko?

Tanskan kuninkaallisen puolustusakatemian sotilasanalyytikko Anders Puck Nielsen on eräässä haastattelussa pohdiskellut, että maantieteellisestä näkökulmasta katsottuna Suomen pohjoisosa olisi Venäjälle sopiva alue, jos se tahtoo testata Naton vahvuutta. Nielsen kyseenalaistaa myös Naton halukkuuden alkaa puolustaa ”muutamaa sataa kilometriä Lapissa”. Oho!? Tarkoittaisiko tämä siis sitä, että Lappi luovutettaisiin Venäjälle tuosta vain, jotta vältyttäisiin suuremmilta tappioilta? Outo ajatus. Pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö kansanedustaja Pekka Toveri puolestaan on sitä mieltä, että Venäjä iskee (jos iskee) seuraavaksi Baltiaan, olisihan iskulle syykin valmiina: He haluavat suojella venäläisiä kansanmurhalta. Lapissa tulee lähinnä kyseeseen porojen suojelu, mikä tekosyynä on ilmeisen heikko. - Mutta hei, eiköhän tässä vielä mennä Haaparannalle ja Tornioon monta kertaa tuosta vain ja helposti, vai mitä mieltä olette?

P.s. Ostin Ikeasta kukkapurkkeja, kauniita ja edullisia.

Lomamatka menneisyyteen

Tiistai 23.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Lomamatka menneisyyteen

Olimme mieheni kanssa rippijuhlissa Rovaniemellä, ja seuraavana päivänä suunnistimme sieltä nostalgiamatkalle Tornioon. Näitä matkoja minun on tehtävä muutaman kerran vuodessa, sillä tuossa kaupungissa vietetty onnellinen lapsuus ja nuoruus ovat luoneet vahvan ja tasapainoisen pohjan elämälleni.

Tällä kertaa reitti kulki pohjoisesta etelään, ja Ylitornion kohdalla muistin, että olin käynyt rippikoulun siellä kristillisellä kansanopistolla (sieltäkin jäi paljon hyviä muistoja). Tuolla leirillä tehtiin myös retki Aavasaksalle, josta todisteena on mustavalkoinen valokuva. Hei, sinnehän minä haluankin mennä, kun edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä…tosi paljon. Se ylimääräinen mutka matkassa kannatti. Maisemat olivat aivan huikeat, ja ainakin ensimmäiselle näköalapaikalle oli tehty helppokulkuinen reitti. Paljon maailmaa kiertäneenä minulle tuli hiukan hämmentynyt olo: Suomessa on näin upeita maisemia ja paikkoja.

Aavasaksalta matka jatkui kohti Torniota, mutta sitä ennen seuraava välietappi oli Kukkolankoski, sekin tuttu paikka lapsuudesta. Maisemat olivat hienot, yksi kalastaja oli lippoamassa siikaa. Muistan, kuinka savustettu siika oli herkkuani lapsena.

Torniossa katsastin ne tavalliset kohteeni: hautausmaa, kerrostalo, jossa olen asunut, urheilukenttä, nämä ovat paikkoja, jotka ovat pysyneet muuttumattomina. - Kotona Oulussa kaivoin esiin päiväkirjateoksen, jonka olen painattanut ainoista löytämistäni omista lapsuudenajan päiväkirjoistani. Kuten muistelinkin, kirjassa kerrotaan kesäretkestä.

16.7.1963 Parahin päiväkirjani!

14.7. klo 11.30 Paula ja minä päätimme lähteä Kukkolan koskelle. Ajelimme hitaasti sillalla, jossa ei (ihme kyllä) ollut paljon liikennettä. Olimme ajaneet jo 10 km, kun nälkä alkoi kurnia suonissamme. Näimme ladon ja päätimme mennä sen taakse. Aurinko lämmitti hauskasti meitä. Paula levitti tuomansa viltin heinikkoon, ja minä aloin penkoa termospulloani, jossa oli teetä. Heinikko oli korkea, joten meitä ei näkynyt tielle. Kukkolan koskelle pääsimme kahdessa ja puolessa tunnissa. Minä aloin epäillä, että olimme ajaneet ohi. Kysyimme eräältä naiselta tietä, ja hän neuvoikin meille. Olimme ajaneet 2 km liikaa. Pääsimme Kukkolan koskelle ja ostimme siian, joka maksoi 2 mk. Otimme minulle kasveja (meidän pitää kerätä kahtena kesänä 80 kasvia). Paula osti minulle ja itselleen limsaa. Pian lähdimme kuitenkin pois. Tullessa kävimme Lankisen baarissa syömässä. Ostimme leivokset ja jäätelöt. Matka oli hauska.

Eilen Paula ja minä harrastimme ”oksataidetta”. Pidämme pian myyjäiset.

Mukavia kesäreissuja kaikille!

Aatteen paloa

Torstai 13.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Aatteen paloa

Kaikkein mielenkiintoisinta ja viihdyttävintä romaanin tekemisessä on mielestäni taustatietojen kerääminen (kirjoittaminen on se työvaihe). On mahtavaa istua kirjastossa pallotuolin syvyyksissä ikkunasta tuijotellen, kun vieressä odottaa kymmenkunta teosta täynnä painavaa historiallista tekstiä. Tänään lähdin kuitenkin metsästelemään tietoa ja fiiliksiä vähän kauemmaksi, Tornioon. Uuden romaanini yhtenä (aika pienenä) sivujuonena on erään jääkärin elämä. Mieheni lähti kuskaamaan minua ruokapalkalla, olin jo ennakkoon katsonut netistä muutaman tärpin, sää oli kaunis ja mieli virkeä.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Tornion hautausmaalla. Siellä vierailin ensin perhehaudalla, tarkastin jälleen kerran syntymä- ja kuolinajat ja mietin sitä, kuinka paljon kärsimystä joidenkin ihmisten kohdalle voi osua. Omat takapakit pienenevät ja asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun näitä pohtii. Seuraavaksi aloin haeskella tärppejä. Jääkäri Einar Vilhelm Hackzellin (myöh. Hakasalo) hauta löytyi helposti. Hän teki maineikkaan - ja historian tutkimusten mukaan joskus kyseenalaisen – sotilasuran sekä jääkärinä sisällissodassa että myöhemmin toisen maailmansodan taisteluissa Suomen rintamalla. Myös jääkäri Leonard Pistokosken hauta oli helposti löydettävissä. Mikäli olen oikein asian ymmärtänyt, hänen sotilasuransa oli terveydellisistä syistä aika vaatimaton.

Tornion hautausmaalta löysin myös lapsuuden leikki- ja koulukavereita, he säilyvät mielessäni aina lapsina, koska sellaisina opin heidät tuntemaan ja muistamaan. - Oudoin hautakivilöytöni olisi jäänyt huomaamatta, ellei kivessä ollut Vapaussoturin muistomerkki ja vuosiluku 1918 olisi kiinnittänyt huomiotani. Kivi oli pienikokoinen ja lähes kokonaan maan tasalla, niin että minun oli polvistuttava pystyäkseni lukemaan tekstin: Rantala, Anna o.s. Ruokki, 18.4.1870 – 19.4.1941, ja tekstin alla oli siis Vapaussoturin muistomerkki. Nyt olin yllättynyt, mutta pari selitystä omalle ihmettelyn aiheelleni olen jo keksinyt. Fakta on, että valkoisten puolella ei taistellut naissotilaita, punaisten joukoissa heitä oli jonkin verran, ja Vapaussoturin merkkiä ei annettu punaiselle. Miten siis Anna, joka oli sisällissodan aikana yli 40- vuotias, oli merkkinsä ansainnut? Ehkä hän oli ollut rintamalla muonitustöissä tai sairaanhoitajan tehtävissä, nämä mahdollisuudet tulivat minun mieleeni. Ehkä. Jos joku osaa kertoa tai arvailla jotain muuta, niin olisin kiitollinen tiedoista.

Tornion maakuntamuseo oli täydellinen pettymys. Jääkäreistä oli näyttöruudulla pari pientä kuvaa, muuta en löytänyt. Myöskään Seminaarin sotilassairaalana olosta ei löytynyt yhtään mitään. Sanoinkin kassalla, että viisi euroa vajaan kymmenen minuutin reissusta meni ihan hukkaan. Onko niin, että koska tämä museo on jotenkin profiloitunut kahden rajakaupungin museoksi, niin tällaiset supisuomalaiset ja isänmaalliset asiat eivät sovi ohjelmaan? Tornion kaupunki pitää kuitenkin esillä jääkärihistoriaansa (rajalla oleva kaupunki oli tärkeä etappipaikka) sillä tavalla, että jääkärimuistomerkkejä löytyy alueelta,esimerkiksi talojen seiniltä, kiitettävän paljon. Ja ihan ilmaiseksi saa katsella.

Jääkärit olivat vapaaehtoisia, jotka lähtivät vuosina 1915-1917 Saksaan Lockstedtin leirille saamaan sotilaskoulutusta. Koulutus oli salaista, Venäjä ei saanut siitä tietää, sillä tarkoitus oli taistella Suomi itsenäiseksi. Voin kuvitella sitä tunteen paloa, jonka vallassa nuoret miehet lähtivät ulkomaille. Koti, perhe, oma maa ja kieli saivat jäädä, kun nuorukainen lähti isänmaan asialle. Olen pohtinut monta kertaa sitä, olisiko meistä jälkipolvista ollut samaan. Ukkini taisteli vapaaehtoisena sisällissodassa, isäni puolestaan toisessa maailmansodassa, minä olen saanut nauttia heidän työnsä tuloksesta samoin kuin minun lapseni ja lastenlapset. Olisiko minun sukupolveni lähtenyt sotaan Suomen puolesta? Kyllä, näin uskon. Olisivatko minun lapseni tehneet saman? Luultavasti, tai en tiedä. Entä tämä nykyinen sukupolvi? Miten meidän maailmankansalaisemme suhtautuvat isänmaahan? Hyvin vaikea sanoa. Toivon, ettei kenenkään meidän tarvitse enää vastata kysymykseen: Oletko valmis antamaan henkesi maasi puolesta?