Äideistä parhain

Maanantai 10.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Äideistä parhain…

Ajelimme mieheni kanssa äitienpäivänä takaisin Torniosta Ouluun, ja kuuntelimme radiosta ohjelmaa, jossa luettiin äideille lähetettyjä kiitosterveisiä ja soitettiin aiheeseen sopivaa musiikkia. ”Lapsuus, se on korvaamaton…” kaikui upeasti Jari Huhtasalon laulamana. Laulun sanat ovat koskettavat, ja aiheuttavat varmasti myös monenmoisia ajatuksia äideissä, ehkä suorastaan riittämättömyyden tunteita.

Olen ihan äskettäin saanut tutustua sähköpostin ja valokuvien kautta Turussa asuvaan sukuhaaraani, jota en ole aikaisemmin tuntenut ollenkaan. Täyskaimani (Pirkko Tellervo) on ottanut minuun sieltä yhteyttä, ja olen hänen kanssaan ja hänen avustuksellaan penkonut tietoja Turun sukulaisista, joista useimmat ovat jo edesmenneitä. Minulla on kuulemma kaksi serkkuakin, joista en ole tiennyt mitään, ja Ruotsista löytyy lisää etäisempiä sukulaisia.

Kaiken jutustelun ohella sain kuulla myös uuden tuttavani äidin tarinan. Se on niin liikuttava, että tahdon jakaa sen tässä teidän kanssanne.

Pirkko kertoo:” Vuonna 1942 isäni, äitini ja veljeni Lauri ja Risto olivat lähteneet Helsingistä äidin kotipaikalle Maavedelle, joka sijaitsee Pieksämäen lähellä, Joroisten ja Varkauden tuntumassa. Äidin koti oli keskikokoinen maatila eläimineen. Samaan tilaan kuului ns. alatupa, johon äitini sitten pääsi asumaan perheensä kanssa. Siellä he saivat olla omassa rauhassaan. Äidin isä ja äiti sekä veli (siis minun enoni) asuivat päätalossa koko ajan.

Isälläni oli keuhkotauti, ja toinen keuhko oli vedetty ns. ”lepoon”. Maavedellä hänelle nousi kuitenkin kova kuume, ja eno lähti viemään häntä hevosella kovassa pakkasessa Joroisten sairaalaan, jonne oli matkaa 20 kilometriä. Isä ei päässyt enää koskaan kotiin, vaan kuoli saman vuoden lopulla.

Tästä alkoi äidille vaikea aika. Isä oli viety Helsinkiin, ja hänet haudattiin sinne. Äiti oli raskaana, hän odotti minua. Isäni sisko Martta-täti oli ehdottanut äidille, että hän ottaisi nuorimman pojan, Riston, luokseen, kunnes aika näyttäisi, miten äiti pääsisi jatkamaan elämäänsä. Risto ei ollut täyttänyt vielä kolmea vuotta.

Äiti vei siis Riston Tornioon Viljo ja Martta Törmälän perheeseen hoitoon helmikuussa 1943.Pojan isä oli kuollut joulukuun lopussa, ja äidin oli tehtävä päätös lapsen luovuttamisesta nopeasti, koska hän oli silloin viimeisillään raskaana. Torniossa Risto oli itkenyt isäänsä, mutta lohduttanut samalla itseään:” Isä meni hautaan, kun isä tulee haudasta, isä tuo Otille namuja.”

Äiti lähti paluumatkalle Torniosta junalla, mutta päätti samalla matkalla poiketa siskonsa luona Paltasella, ennen kuin menisi Maavedelle takaisin Lauri-poikansa luokse. Siskon luona oli sattunut jonkinlainen hälytys, äitini oli säikähtänyt luullessaan, että sota oli uudestaan syttymässä, ja tämä säikähdys oli laittanut synnytyksen alulle. Siellä minä sitten synnyin, samalla matkalla, kun veljeni oli viety pois. Äidin sisko oli nuivasti tuuminut:” Pitikös tuonnii vielä tuohon tulla.”

Siinä sitten äiti lähti nyyttinsä kanssa Maavedelle. Martta-täti oli ehdottanut nimekseni Pirkkoa (ilmeisesti oman kuolleen tyttärensä mukaan), ja toinen nimeni on Tellervo, joka tulee 5-vuotiaana kuolleen Maija-siskoni mukaan.

Kalle-setä (isäni veli) oli leski, ja hän pyysi äitiäni ja meitä lapsia muuttamaan Kuusjoelle. Olin tuolloin seitsemän kuukauden ikäinen. Setä tarvitsi taloudenhoitajaa, ja hän otti mielellään kuolleen veljensä lesken lapsineen luoksensa. Äitini ja setä avioituivat myöhemmin, mutta minulle hän oli aina Setä.”

Äitienpäivää on juhlittu Suomessa vuodesta 1918 alkaen. Kun toukokuussa 1943 vietettiin äitienpäivää, Pirkon Hilja-äiti oli nuori leski, jolla oli 8-vuotias poika, muutaman kuukauden ikäinen tyttövauva sekä pieni poika kasvamassa kaukana Torniossa. Muistoissa eli 5-vuotiaana kuollut Maija-tyttönen. Kuinka rankkaa tuon kaiken on täytynyt olla!

Sydäntäni on särkenyt myös pienen Riston puolesta, joka jätettiin kasvamaan yksin ihan vieraaseen perheeseen. Tuo perhe oli siis Viljo-ukkini ja hänen Martta-vaimonsa perhe, jossa lapsesta pidettiin varmasti erityisen hyvää huolta. Risto kutsuikin ukkiani ”isäksi”, ja ehkä veljeni, joka oli muutaman vuoden Ristoa nuorempi, oppi saman tavan häneltä. Ukkini oli veljeni puheissa aina ”isä”.

”Lapsuus, se on korvaamaton…” Äideistä parhain voi olla myös se äiti, joka omasta tuskastaan huolimatta pystyy antamaan lapsensa pois, jotta tällä olisi parempi tulevaisuus.

Kerro minulle jokin lapsuusmuisto

Sunnuntai 7.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kerro minulle jokin lapsuusmuisto

Olin tämän tapahtuman aikaan jo koululainen, ehkä kolmannella luokalla. Eräänä aamuna minulla oli pikkuisen yskää, ja kurkkukin oli punainen. Valitin huonoa oloani sen verran isoäänisesti, että vanhemmat antoivat minulle luvan olla pois koulusta. Äiti laittoi minulle mukavan sairaspedin, jonka viereen tuotiin tuoli mehulasia ja lukemista varten. Olin hyvin tyytyväinen olooni, sillä en oikeasti ollut kovinkaan sairas. Ruokavälitunnilla isä tuli katsomaan potilasta (koulu, jossa isä ja äiti olivat opettajina ja me lapset oppilaina, oli lähellä meidän kotiamme), ja hän oli käväissyt myös lähikaupassa. Tuliaisina isä toi karkkia, limsaa ja uusia lehtiä, ja minä tunsin oloni oikein hemmotelluksi. Tosin hieman nolotti se, etten ollut niin sairas kuin tuo tuliaismäärä antoi ymmärtää.

Jostakin syystä muistan erityisesti juuri tuon tapahtuman monien hyvien asioiden joukosta lapsuudestani: Minusta välitettiin ja pidettiin huolta.

”Kerro minulle jokin lapsuusmuisto”, pyysi irakilainen tuttavani tyttöystävältään (annetaan näille henkilöille tässä nimeksi Ahmed ja Helmi). Niinpä Helmi kertoi, kuinka hänen isänsä oli alkanut eläkkeelle jäätyään toimia linja-autonkuljettajana erilaisille retkiryhmille. Helmi oli tuolloin ollut muutaman vuoden ikäinen, ja isä huomasi, että tyttö pärjäsi vallan mainiosti mukana reissuilla. Helmi jaksoi istua paikallaan, ja äiti laittoi hänen mukaansa leluja ja eväitä. Koska lapsi istui kuljettajan viereisellä istuimella, häntä nimitettiin ”matkanjohtajaksi”. Vanhemmat retkeläiset olivat usein hyvin ihastuneita pieneen reissaajaan, ja saipa tyttö heiltä joskus lahjojakin. - Ahmedin mielestä Helmin lapsuudenmuisto oli hyvin kiinnostava ja eksoottinen.

Kun tuli Ahmedin vuoro kertoa oma tarinansa, niin pariskunta huomasi, että heidän muistoillaan oli yksi yhteinen tekijä: auto. Ahmed kertoi, kuinka hän perheen automatkojen aikana mielellään loikoili peräkontissa. Sieltä käsin hän saattoi auton takaikkunasta katsella ohi vilistäviä maisemia ja kaunista, sinistä taivasta. Eräs ajomatka oli kuitenkin erilainen. Ahmed oli tapansa mukaan peräkontissa, ja auto oli juuri ylittämässä pitkää siltaa. Makuupaikaltaan poika näki, kuinka taivaalta putosi pommi kovaa vauhtia juuri heitä kohti. Pommi osui kohteeseensa eli tuohon siltaan, täsmälleen siihen paikkaan, jossa Ahmedin isän kuljettama auto oli ollut hetkeä aikaisemmin. Perheestä ei kukaan loukkaantunut, mutta väkivaltainen loppu oli ollut lähellä.

Psykologian oppikirjat ovat täynnä tietoa siitä, kuinka lapsuusajan kokemukset vaikuttavat yksilön myöhempään elämään. Hyvät asiat vahvistavat ja kannustavat, väkivaltaiset ja pelottavat tapahtumat voivat aiheuttaa monenlaisia pysyviäkin traumoja. Kun kuulin Ahmedin tarinan, ajattelin, kuinka paljon me suomalaiset olemme vaatimassa heiltä, jotka ovat joutuneet väkivallan pelon vuoksi lähtemään maastaan. Me otamme vastaan maahanmuuttajat, tarjoamme heille asunnon, ruuan ja alamme opettaa heitä ”talon tavoille”. Oletamme, että kaiken sen jälkeen, mitä me olemme heidän hyväkseen tehneet (ja mikä rahamäärä siihen on laitettu!), he ovat onnellisia ja tyytyväisiä saadessaan olla Suomessa ja haluavat mielellään noudattaa suomalaisen yhteiskunnan tapoja ja lakeja ja asetuksia.

Me vaadimme paljon pieneltä pojalta, joka näki pommin putoavan suoraan isän autoa kohti.

Äidille

Torstai 30.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Äidille

Tämä kirje tulee hiukan etuajassa, mutta toisaalta siellä missä sinä olet, ei päivillä, kuukausilla tai vuosilla ole merkitystä. Haluan muistella yhteisiä vuosiamme ihan lyhyesti ja yritän kirjoittaa mielenkiintoisesti, ettet pitkästyisi. Kyllähän sinä tiedät, etten minä turhia jaarittele, vaan hoidan asiat joutuisasti.

Olet kertonut, että kun kätilö toi minut – vastasyntyneen - äidin nähtäväksi heti pesun jälkeen, hän oli laittanut hiuksiini punaisen rusetin. Minulla oli ollut pitkät, mustat (!) hiukset, ja rusetti oli näyttänyt varmasti somalta. Kolmen pojan jälkeen oli syntynyt tyttö! Sinä, äiti, olisit ollut varmasti aivan riemuissasi, ellei jossakin taustalla olisi piilotellut epämääräinen pelko: otetaanko tämäkin lapsi minulta pois? Kaksi veljistäni oli kuollut ennen kuin he olivat ehtineet täyttää vuottakaan, ja voin vain kuvitella, kuinka raskasta tuo kaikki on ollut sinulle, teille molemmille vanhemmille. Ehkä tämä pelko ja epävarmuus aiheutti sen, ettet koskaan luonut minuun oikein läheistä tunnesidettä. Minua se ei kuitenkaan haitannut, sillä minulla oli isä, jonka elämän keskipiste minä olin – tai ainakin tunsin niin. Kun pikkusiskoni syntyi runsaan vuoden kuluttua, olit jo vahvempi ja pystyit rakentamaan tähän uuteen tyttövauvaan vahvan siteen. Niinpä meistä siis kasvoi kaksi topakkaa pikkutyttöä, minä – isän lellikki ja Liisa – äidin lellikki. Hyvä niin.

Sinä pidit huolen siitä, että meillä oli aina kauniit ja hyvät vaatteet. Olen juuri saanut valmiiksi eräänlaisen muistelukirjan, ja kun olen hakenut vanhoja valokuvia ja tutkinut niitä, kiinnitän yhä uudestaan huomioni meidän lasten vaatteisiin. Muistan kyllä, ettei siihen aikaan kaupoissa vielä ollut kovin runsaasti lastenvaatteita, mutta sinä teetätit meille asuja ompelijalla. Eräässä perhekuvassa Liisalla ja minulla on jälleen samanlaiset leningit, Liisalla punainen ja minulle sininen (siksi kai myöhemmin olen aina valinnut itselleni punaista, sininen oli aika tylsä väri), ja veljellämme on hieno puku. Kiitos kauniista vaatteista! Meidän ei koskaan tarvinnut nolostella tai piilotella vaatteitamme. Kun minihameet tulivat muotiin, sinä itse ompelit Liisalle ja minulle sellaiset. Ne olivat luultavasti Tornion ensimmäiset minihameet, ja me olimme hirveän leuhkoja siskon kanssa kävellessämme yhdessä Hallituskatua pitkin. Tietysti meidän piti kumartua vähän väliä niin, että hame nousi entistä ylemmäs. Voi niitä paheksuvia katseita!

Jostakin syystä et arvostanut ruuanlaittoa, ja se tarkoitti sitä, että söimme lämpimän aterian vain koulussa. Minä en pitänyt kouluruuasta, rehellisesti sanottuna: inhosin sitä. Kun tulin kotiin, minulla oli useimmiten aivan hirveä nälkä, ja kun muuta ei ollut tarjolla, istuin pöydän ääressä ja söin sokeria. Äiti kertoi tästä minun opettajalleni (omalle ystävälleen), joka sitten moitti minua mokomasta huonosta tavasta. Kyllä minua hävetti. En siis oppinut kotona laittamaan ruokaa, mutta jostakin syystä se on ollut minulle kannustimena. Olen aina ollut kiinnostunut ruuanlaitosta ja leipomisesta, ja omassa kodissani olen saanut sitten keittää ja paistaa niin paljon, että nykyään alan jo ymmärtää, etteivät nämä asiat välttämättä innosta kaikkia.

Jos en oppinutkaan ruuanlaittoa, niin paljon muuta opin sinulta, äiti. Kodin piti olla puhdas, pyykit piti pestä, kampaajalla täytyi käydä säännöllisesti, rehellisyys ja vastuuntunto olivat luonnollinen osa ihmisyyttä. Ja, kyllä, nainen saattoi käydä töissä ja suorastaan omistautua sille, vaikka hänellä oli kotona mies ja lapset. Äiti, olit rauhallinen, et korottanut ääntäsi, et riidellyt, et suuttunut, olit ystävällinen meidän kavereillemme. Muistan kyllä, kun kerran loukkaannuit minulle. Se oli silloin, kun ilmoitin muuttavani pois kotoa. Olin siihen aikaan jo opiskelija, ja vaikka kotona kaikki oli hyvin, kaipasin luonnollisesti omaa vapautta. Tätä sinun, äiti, oli vaikea ymmärtää. Kun ystäväni tulivat muuttamaan tavaroitani, et juurikaan puhunut heille, toki tarjosit muuttokahvit. Et koskaan käynyt opiskelija-asunnossani. Kun ensimmäisen kerran vierailit kotonani, olin silloin nuori rouva. Yhteys ei kuitenkaan ollut välillämme katkennut, vaikka et halunnutkaan käydä luonani. Muistan, kun sairastuin kovaan kuumeeseen, ja vuokra-asunto alkoi tuntua ahtaalta ja ankealta. Hyppäsin linja-autoon, ajoin kotiin, ilmoitin äidille olevani sairas ja kömmin suoraan omaan sänkyyni. Tuossa tilanteessa äidin myötätunto ja hoiva olivat juuri sitä, mitä tarvitsin.

Tämä on lyhyt kirje pitkästä yhteisestä elämästämme. Kun ihminen aikuistuu ja perustaa oman perheen, omat vanhemmat eivät tärkeysjärjestyksessä olekaan enää etusijalla. Minunkin täytyi itseni vanheta, tulla äidiksi ja mummoksi, ennen kuin aloin ymmärtää, kuinka hieno ja kannustava lapsuus ja nuoruus minulla on ollut. Kiitos, äiti, että annoit mahdollisuuden myös soitto- ja laulutunteihin, monenlaisiin liikuntaharrastuksiin, kiitos, että maksoit (isän kanssa tietysti) ulkomaanmatkani, ajokorttini ja siitä, että isän kanssa hoiditte lapsenlapsia. Sitten, kun tuli minun vuoroni hoitaa sinua, sinun muistisi alkoi hiljaa heiketä. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että ehdin monta kertaa kiittää sinua kaikesta siitä, mitä olet tehnyt minun hyväkseni.

Äitienpäivänä vien haudallesi kukkia. Toki siellä on jo kaksi viikkoa sinnitellyt orvokkiruukku, ja näyttää siltä, ettei räntäsade masenna sitä. Käyn usein hautausmaalla, joskus monta kertaa viikossa. Rakastan hautausmaita, niiden lempeää tunnelmaa, kauniita istutuksia, arkoja eläimiä ja siellä huokuvaa hyvää tietoisuutta siitä, että ihmiselämällä on alku ja loppu. Äiti, jos sinä et olisi vienyt meitä kesäisin kahdesti viikossa hautausmaalle leikkaamaan ruohoa mummon, tätien ja veljien haudoilta (pienillä saksilla, että tuli parempi jälki), kastelemaan kukkia ja pesemään hautakiveä, tuskin olisin kotoutunut niihin niin hyvin. Kun matkustan ulkomaille, hakeudun myös hautausmaille. Uskontojen ja kulttuurien erot tulevat hienosti eroon juuri näillä lepopaikoilla. Niin, äiti. Minä tiedän, että sinulla on kiusaantunut olo, kun luet tätä. ”No, höpö, höpö. Ei tässä nyt kannata kaikkea...” Et koskaan välittänyt kehuista ja kiitoksista, olit luonteeltasi vaatimaton. Kiitos, äiti siitä, että olit tavallinen hyvä äiti.

Lomamatka menneisyyteen

Tiistai 23.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Lomamatka menneisyyteen

Olimme mieheni kanssa rippijuhlissa Rovaniemellä, ja seuraavana päivänä suunnistimme sieltä nostalgiamatkalle Tornioon. Näitä matkoja minun on tehtävä muutaman kerran vuodessa, sillä tuossa kaupungissa vietetty onnellinen lapsuus ja nuoruus ovat luoneet vahvan ja tasapainoisen pohjan elämälleni.

Tällä kertaa reitti kulki pohjoisesta etelään, ja Ylitornion kohdalla muistin, että olin käynyt rippikoulun siellä kristillisellä kansanopistolla (sieltäkin jäi paljon hyviä muistoja). Tuolla leirillä tehtiin myös retki Aavasaksalle, josta todisteena on mustavalkoinen valokuva. Hei, sinnehän minä haluankin mennä, kun edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä…tosi paljon. Se ylimääräinen mutka matkassa kannatti. Maisemat olivat aivan huikeat, ja ainakin ensimmäiselle näköalapaikalle oli tehty helppokulkuinen reitti. Paljon maailmaa kiertäneenä minulle tuli hiukan hämmentynyt olo: Suomessa on näin upeita maisemia ja paikkoja.

Aavasaksalta matka jatkui kohti Torniota, mutta sitä ennen seuraava välietappi oli Kukkolankoski, sekin tuttu paikka lapsuudesta. Maisemat olivat hienot, yksi kalastaja oli lippoamassa siikaa. Muistan, kuinka savustettu siika oli herkkuani lapsena.

Torniossa katsastin ne tavalliset kohteeni: hautausmaa, kerrostalo, jossa olen asunut, urheilukenttä, nämä ovat paikkoja, jotka ovat pysyneet muuttumattomina. - Kotona Oulussa kaivoin esiin päiväkirjateoksen, jonka olen painattanut ainoista löytämistäni omista lapsuudenajan päiväkirjoistani. Kuten muistelinkin, kirjassa kerrotaan kesäretkestä.

16.7.1963 Parahin päiväkirjani!

14.7. klo 11.30 Paula ja minä päätimme lähteä Kukkolan koskelle. Ajelimme hitaasti sillalla, jossa ei (ihme kyllä) ollut paljon liikennettä. Olimme ajaneet jo 10 km, kun nälkä alkoi kurnia suonissamme. Näimme ladon ja päätimme mennä sen taakse. Aurinko lämmitti hauskasti meitä. Paula levitti tuomansa viltin heinikkoon, ja minä aloin penkoa termospulloani, jossa oli teetä. Heinikko oli korkea, joten meitä ei näkynyt tielle. Kukkolan koskelle pääsimme kahdessa ja puolessa tunnissa. Minä aloin epäillä, että olimme ajaneet ohi. Kysyimme eräältä naiselta tietä, ja hän neuvoikin meille. Olimme ajaneet 2 km liikaa. Pääsimme Kukkolan koskelle ja ostimme siian, joka maksoi 2 mk. Otimme minulle kasveja (meidän pitää kerätä kahtena kesänä 80 kasvia). Paula osti minulle ja itselleen limsaa. Pian lähdimme kuitenkin pois. Tullessa kävimme Lankisen baarissa syömässä. Ostimme leivokset ja jäätelöt. Matka oli hauska.

Eilen Paula ja minä harrastimme ”oksataidetta”. Pidämme pian myyjäiset.

Mukavia kesäreissuja kaikille!