Kehoneutraalius

Sunnuntai 4.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Kehoneutraalius

Miltei jokainen meistä on saanut kuulla,lukea ja nähdä lähes kyllästymiseen saakka juttuja ja ohjelmia, joissa kerrotaan, kuinka tärkeää kehopositiivisuus on. Siis mikä? Kehopositiivisuudella tarkoitetaan sitä, että meidän jokaisen tulisi rakastaa itseämme juuri sellaisena kuin olemme välittämättä siitä, onko painomme, pituutemme, kehonosien mittasuhteet, raajojen määrä, hiusten malli ja laatu jne sellaisia kuin ne keskivertoihmisellä yleensä ovat.

Aate tuntuu hyvältä. Jos olen menettänyt käteni tai jalkani onnettomuuden tai sairauden seurauksena, se ei muuta ihmisarvoani ollenkaan. Ei tietenkään. Jos en näe tai kuule, tai jos en pysty hengittämään ilman happirikastetta, on minun ihmisarvoni näistä poikkeavuuksista huolimatta sama kuin kaikilla toisillakin. Tietysti on.

Nykyisin kehopositiivisuuden käsite liitetään kuitenkin hyvin vahvasti yhteen ylipainon eli lihavuuden kanssa. Jokaisen tulisi rakastaa itseään kaikista ylimääräisistä kiloista huolimatta. Totta kai. Tähän keskusteluun on viime aikoina yhdistetty voimakkaasti kuitenkin myös terveysnäkökulma, ja tämä on aiheuttanut närkästystä ja suoranaista suuttumista. Onko hyvä, että ihminen vain rakastaa ja rakastaa itseään, eikä yritä tehdä mitään sille, että ylipainosta johtuvat sairaudet uhkaavat tulevaisuudessa, elleivät jo ole olemassa? Kuinka paljon ylipainosta johtuvat terveysongelmat kuormittavat jo nyt ja tulevaisuudessa vielä enemmän yhteiskunnan hoitokapasiteettia? Onko oikein, että ihminen pitää mieluummin sairautensa kuin pudottaa painoaan ja tulee terveeksi? Saavatko lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset ylipäätänsä puhua asiasta potilaille, vai onko se liian loukkaavaa ja henkilökohtaista?

Muutama vuosi sitten näin suomalaisen dokumentin todella ylipainoisesta nuoresta tytöstä. Hän kertoi itsestään avoimesti, kävi terveystarkastuksessa kuvausten aikana (kaikki kunnossa toistaiseksi), hän harrasti valokuvausta, ja elämä tuntui olevan hallinnassa, vaikka tämän nuoren naisen liikkuminen olikin vaivalloista ja hidasta.

Dokumentin loppupuolella haastattelija kysyi, millaisena tyttö näkee elämänsä vuoden kuluttua. Tämä vastasi:”Toivon, että olisin muutaman kilon kevyempi.” Ohjelmasta jäi surullinen olo, vaikka se ei varmaankaan ollut tekijöiden tarkoitus.

Kehoneutraaliuden periaatteena on oman kehon hyväksyminen: Minä olen tällainen, näillä eväillä mennään. Hyväksyn itseni, ja vaikka en niin ylenpalttisesti rakastakaan peilikuvaani, niin tämä riittää.

Minä pidän tuosta sanasta: kehoneutraalius. Mitä väliä sillä on, onko kehoni musta vai valkoinen (tai siltä väliltä), lihava tai laiha, ryppyinen tai sileä, kulunut tai kimmoisa, sopusuhtainen tai jotain muuta! Minulla oli kouluaikoina kaveri, joka puhui leveämpää Tornion murretta kuin minä. Hänen lempisanontansa oli:”Mitä se viehraalle kuuluu!” Niin juuri.

Ja jotta tämä teksti ei aivan näin lyhyeen loppuisi, liitän tähän mukaan vielä kolmannen ilmaisun: ”toksinen positiivisuus”. Tämä ilmaisu kertoo, että ihminen näkee positiivisuuden ainoana oikeana tapana elää elämää, keskittyy pelkästään hyviin asioihin ja työntää ikävät ajatukset ja tapahtumat syrjään. Some-maailmassa tämä ilmiö näkyy erityisen hyvin: Vain hyvät asiat ovat julkaisemisen arvoisia, ja jos niitä ei ole, niitä keksitään. Toksisen positiivisuuden ajatusmallia on tutkittu – tietysti on -, ja on todettu, ettei tällainen yltiöpäinen myönteisyys ja hehkuttelu ole aina pelkästään hyväksi. Ihmiselämään kuuluu kaiken mukavan ja hyvän ohella huolia ja murheita, itseinhoa ja epäonnistumisia. Niitä ei tarvitse eikä tulekaan lakaista maton alle ja teeskennellä, että aurinko paistaa myös kaamosaikana ympäri vuorokauden. Ei paista, eikä tarvitse paistaa! Ihmisiähän tässä ollaan, ja sen näköistä elämää eletään. Ja sitä paitsi: Mitä se viehraalle kuuluu!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kehopositiivisuus, kehoneutraalius , toksinen positiivisuus

Äideistä parhain

Maanantai 10.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Äideistä parhain…

Ajelimme mieheni kanssa äitienpäivänä takaisin Torniosta Ouluun, ja kuuntelimme radiosta ohjelmaa, jossa luettiin äideille lähetettyjä kiitosterveisiä ja soitettiin aiheeseen sopivaa musiikkia. ”Lapsuus, se on korvaamaton…” kaikui upeasti Jari Huhtasalon laulamana. Laulun sanat ovat koskettavat, ja aiheuttavat varmasti myös monenmoisia ajatuksia äideissä, ehkä suorastaan riittämättömyyden tunteita.

Olen ihan äskettäin saanut tutustua sähköpostin ja valokuvien kautta Turussa asuvaan sukuhaaraani, jota en ole aikaisemmin tuntenut ollenkaan. Täyskaimani (Pirkko Tellervo) on ottanut minuun sieltä yhteyttä, ja olen hänen kanssaan ja hänen avustuksellaan penkonut tietoja Turun sukulaisista, joista useimmat ovat jo edesmenneitä. Minulla on kuulemma kaksi serkkuakin, joista en ole tiennyt mitään, ja Ruotsista löytyy lisää etäisempiä sukulaisia.

Kaiken jutustelun ohella sain kuulla myös uuden tuttavani äidin tarinan. Se on niin liikuttava, että tahdon jakaa sen tässä teidän kanssanne.

Pirkko kertoo:” Vuonna 1942 isäni, äitini ja veljeni Lauri ja Risto olivat lähteneet Helsingistä äidin kotipaikalle Maavedelle, joka sijaitsee Pieksämäen lähellä, Joroisten ja Varkauden tuntumassa. Äidin koti oli keskikokoinen maatila eläimineen. Samaan tilaan kuului ns. alatupa, johon äitini sitten pääsi asumaan perheensä kanssa. Siellä he saivat olla omassa rauhassaan. Äidin isä ja äiti sekä veli (siis minun enoni) asuivat päätalossa koko ajan.

Isälläni oli keuhkotauti, ja toinen keuhko oli vedetty ns. ”lepoon”. Maavedellä hänelle nousi kuitenkin kova kuume, ja eno lähti viemään häntä hevosella kovassa pakkasessa Joroisten sairaalaan, jonne oli matkaa 20 kilometriä. Isä ei päässyt enää koskaan kotiin, vaan kuoli saman vuoden lopulla.

Tästä alkoi äidille vaikea aika. Isä oli viety Helsinkiin, ja hänet haudattiin sinne. Äiti oli raskaana, hän odotti minua. Isäni sisko Martta-täti oli ehdottanut äidille, että hän ottaisi nuorimman pojan, Riston, luokseen, kunnes aika näyttäisi, miten äiti pääsisi jatkamaan elämäänsä. Risto ei ollut täyttänyt vielä kolmea vuotta.

Äiti vei siis Riston Tornioon Viljo ja Martta Törmälän perheeseen hoitoon helmikuussa 1943.Pojan isä oli kuollut joulukuun lopussa, ja äidin oli tehtävä päätös lapsen luovuttamisesta nopeasti, koska hän oli silloin viimeisillään raskaana. Torniossa Risto oli itkenyt isäänsä, mutta lohduttanut samalla itseään:” Isä meni hautaan, kun isä tulee haudasta, isä tuo Otille namuja.”

Äiti lähti paluumatkalle Torniosta junalla, mutta päätti samalla matkalla poiketa siskonsa luona Paltasella, ennen kuin menisi Maavedelle takaisin Lauri-poikansa luokse. Siskon luona oli sattunut jonkinlainen hälytys, äitini oli säikähtänyt luullessaan, että sota oli uudestaan syttymässä, ja tämä säikähdys oli laittanut synnytyksen alulle. Siellä minä sitten synnyin, samalla matkalla, kun veljeni oli viety pois. Äidin sisko oli nuivasti tuuminut:” Pitikös tuonnii vielä tuohon tulla.”

Siinä sitten äiti lähti nyyttinsä kanssa Maavedelle. Martta-täti oli ehdottanut nimekseni Pirkkoa (ilmeisesti oman kuolleen tyttärensä mukaan), ja toinen nimeni on Tellervo, joka tulee 5-vuotiaana kuolleen Maija-siskoni mukaan.

Kalle-setä (isäni veli) oli leski, ja hän pyysi äitiäni ja meitä lapsia muuttamaan Kuusjoelle. Olin tuolloin seitsemän kuukauden ikäinen. Setä tarvitsi taloudenhoitajaa, ja hän otti mielellään kuolleen veljensä lesken lapsineen luoksensa. Äitini ja setä avioituivat myöhemmin, mutta minulle hän oli aina Setä.”

Äitienpäivää on juhlittu Suomessa vuodesta 1918 alkaen. Kun toukokuussa 1943 vietettiin äitienpäivää, Pirkon Hilja-äiti oli nuori leski, jolla oli 8-vuotias poika, muutaman kuukauden ikäinen tyttövauva sekä pieni poika kasvamassa kaukana Torniossa. Muistoissa eli 5-vuotiaana kuollut Maija-tyttönen. Kuinka rankkaa tuon kaiken on täytynyt olla!

Sydäntäni on särkenyt myös pienen Riston puolesta, joka jätettiin kasvamaan yksin ihan vieraaseen perheeseen. Tuo perhe oli siis Viljo-ukkini ja hänen Martta-vaimonsa perhe, jossa lapsesta pidettiin varmasti erityisen hyvää huolta. Risto kutsuikin ukkiani ”isäksi”, ja ehkä veljeni, joka oli muutaman vuoden Ristoa nuorempi, oppi saman tavan häneltä. Ukkini oli veljeni puheissa aina ”isä”.

”Lapsuus, se on korvaamaton…” Äideistä parhain voi olla myös se äiti, joka omasta tuskastaan huolimatta pystyy antamaan lapsensa pois, jotta tällä olisi parempi tulevaisuus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: äitienpäivä, lapsuus, 1940-luku

"Jokainen päivä on hyvä päivä"

Lauantai 6.6.2020 - Pirkko Jurvelin

”Jokainen päivä on hyvä päivä”

Lukiessani Jo Boalerin teosta ”Rajaton mieli” törmäsin ihan kirjan loppusivuilla nimeen Henry Fraser. Täytyy myöntää, että Boalerin aikaisempi teksti unohtui, kun aloin lukea tämän nuoren miehen elämästä. Palaan toisessa blogissani Boaleriin, jonka teos ja tutkimukset ovat mielestäni niin tärkeitä, että jokaisen – iästä riippumatta – pitäisi päästä osalliseksi siitä tiedosta, että aivoja voi muuttaa. Ihan tosi! Mutta siitä siis toiste.

Englantilainen Henry Fraser oli 17-vuotias lukiolainen ja innokas urheilija, joka pelasi koulunsa rugby-joukkueessa. Kouluvuoden päätyttyä hän suuntasi ystävineen lomamatkalle Portugaliin nauttimaan auringosta ja lukuvuoden jälkeisestä vapaudesta. Matkan viidentenä päivänä Fraser löi sukeltaessaan päänsä merenpohjaan, ja tässä onnettomuudessa hän loukkasi pahasti selkäytimensä. Nuorukainen kuvailee, kuinka hän kellui meressä kasvot alaspäin voimatta liikuttaa käsiään tai jalkojaan. Ystävät pelastivat Fraserin hukkumiskuolemalta.

Sairaalajakso kesti kuukausia, ja aluksi Henry oli kuusi viikkoa ikkunattomassa huoneessa saamatta syödä tai juoda. Kun hän näki oman peilikuvansa ensimmäistä kertaa, hänet valtasi masennus: siitä urheilijanuorukaisesta, joka hän oli ollut, ei ollut jäljellä juuri mitään. Kuitenkin saadessaan ensimmäistä kertaa tuntea ihollaan ikkunasta tulevan tuulenhenkäyksen ja nähdessään auringon paistavan hän tunsi itsensä kiitolliseksi ja nöyräksi, ja hän päätti pitää kiinni näistä tunteista. Henry, joka on halvaantunut kaulasta alaspäin, päätti valita katkeruuden sijasta kiitollisuuden. Olen katsellut nuorukaisen kuvia, ja hänellä on usein päällään huppari, jossa lukee ”Every day is a good day.” eli ”Jokainen päivä on hyvä päivä.”

Henry Fraser oli ollut kiinnostunut kuvaamataidosta jo ennen halvaantumistaan, mutta onnettomuuden jälkeen siitä tuli hänelle harrastus ja oikeastaan ammatti, sillä häntä voi hyvällä syyllä kutsua taiteilijaksi. Henry on luonut taidetta pitämällä sivellintä suussaan, ja hänellä on ollut lukuisia taidenäyttelyitä Englannissa. Hän on saanut ylistävää palautetta julkisuuden henkilöiltä, joista hän on maalannut muotokuvia. Mutta annetaanpa nuoren miehen itsensä kertoa:

”Katson kysyjää (Miten ihmeessä et ole katkeroitunut?) ja kerron herääväni joka päivä kiitollisena kaikesta, mitä minulla on elämässäni… Saan herätä joka aamu ja tehdä työtä, jota rakastan. Saan vastata haasteisiin ja yrittää parhaani monella tavalla. Opin jatkuvasti ja edistyn koko ajan. Kovin moni ei voi sanoa niin, ja kun suhtaudun elämääni sillä tavalla, pidän itseäni hyvin onnellisena. Mitä syytä minulla olisi olla allapäin? Minulla on paljon syytä onnellisuuteen.

Ei ole mitään järkeä vatvoa sitä, miten asiat olisivat saattaneet tai voineet olla. Tapahtunut on tapahtunut, eikä sitä voi muuttaa. Sen voi vain hyväksyä. Elämä on paljon yksinkertaisempaa ja onnellisempaa, kun ajattelee aina, mitä voi tehdä, ei vain sitä, mitä ei voi tehdä.

Jokainen päivä on hyvä päivä.” - Näitä sanoja lukiessa tulee mieleen, ettei iällä ole mitään tekemistä kypsyyden kanssa.

Henry Fraser on kirjoittanut kaksi kirjaa, joista uusin ”The Little Big Things” on ilmestynyt kolme vuotta sitten. Alkusanat teokseen on kirjoittanut J.K.Rowling (mm.Harry Potter-sarjan luoja), joka arvostaa suuresti tätä nuorta miestä. Rowling onkin sanonut, että Henry Fraser on yksi merkittävimmistä ihmisistä, joita hän on koskaan tavannut. Olisin tilannut kirjan itselleni, mutta se on nyt tilapäisesti loppunut, enkä ihmettele asiaa ollenkaan. Se, miten tämä nuorukainen viettää nykyään elämäänsä on ihme, josta ihmiset haluavat lukea. Kaikkein suurin ihme on se, että vaikeasti vammautunut nuori ihminen pystyy lohduttamaan ja kannustamaan kaikkia muita.

Jos haluat tietää Fraserista lisää, materiaalia löytyy valtavasti ainakin englanninkielisiltä sivuilta. Kiitos, Henry, että muistutat olemassaolollasi meitä siitä, kuinka jokainen päivä on hyvä päivä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Henry Fraser, halvaantuminen, positiivisuus

Äidille

Torstai 30.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Äidille

Tämä kirje tulee hiukan etuajassa, mutta toisaalta siellä missä sinä olet, ei päivillä, kuukausilla tai vuosilla ole merkitystä. Haluan muistella yhteisiä vuosiamme ihan lyhyesti ja yritän kirjoittaa mielenkiintoisesti, ettet pitkästyisi. Kyllähän sinä tiedät, etten minä turhia jaarittele, vaan hoidan asiat joutuisasti.

Olet kertonut, että kun kätilö toi minut – vastasyntyneen - äidin nähtäväksi heti pesun jälkeen, hän oli laittanut hiuksiini punaisen rusetin. Minulla oli ollut pitkät, mustat (!) hiukset, ja rusetti oli näyttänyt varmasti somalta. Kolmen pojan jälkeen oli syntynyt tyttö! Sinä, äiti, olisit ollut varmasti aivan riemuissasi, ellei jossakin taustalla olisi piilotellut epämääräinen pelko: otetaanko tämäkin lapsi minulta pois? Kaksi veljistäni oli kuollut ennen kuin he olivat ehtineet täyttää vuottakaan, ja voin vain kuvitella, kuinka raskasta tuo kaikki on ollut sinulle, teille molemmille vanhemmille. Ehkä tämä pelko ja epävarmuus aiheutti sen, ettet koskaan luonut minuun oikein läheistä tunnesidettä. Minua se ei kuitenkaan haitannut, sillä minulla oli isä, jonka elämän keskipiste minä olin – tai ainakin tunsin niin. Kun pikkusiskoni syntyi runsaan vuoden kuluttua, olit jo vahvempi ja pystyit rakentamaan tähän uuteen tyttövauvaan vahvan siteen. Niinpä meistä siis kasvoi kaksi topakkaa pikkutyttöä, minä – isän lellikki ja Liisa – äidin lellikki. Hyvä niin.

Sinä pidit huolen siitä, että meillä oli aina kauniit ja hyvät vaatteet. Olen juuri saanut valmiiksi eräänlaisen muistelukirjan, ja kun olen hakenut vanhoja valokuvia ja tutkinut niitä, kiinnitän yhä uudestaan huomioni meidän lasten vaatteisiin. Muistan kyllä, ettei siihen aikaan kaupoissa vielä ollut kovin runsaasti lastenvaatteita, mutta sinä teetätit meille asuja ompelijalla. Eräässä perhekuvassa Liisalla ja minulla on jälleen samanlaiset leningit, Liisalla punainen ja minulle sininen (siksi kai myöhemmin olen aina valinnut itselleni punaista, sininen oli aika tylsä väri), ja veljellämme on hieno puku. Kiitos kauniista vaatteista! Meidän ei koskaan tarvinnut nolostella tai piilotella vaatteitamme. Kun minihameet tulivat muotiin, sinä itse ompelit Liisalle ja minulle sellaiset. Ne olivat luultavasti Tornion ensimmäiset minihameet, ja me olimme hirveän leuhkoja siskon kanssa kävellessämme yhdessä Hallituskatua pitkin. Tietysti meidän piti kumartua vähän väliä niin, että hame nousi entistä ylemmäs. Voi niitä paheksuvia katseita!

Jostakin syystä et arvostanut ruuanlaittoa, ja se tarkoitti sitä, että söimme lämpimän aterian vain koulussa. Minä en pitänyt kouluruuasta, rehellisesti sanottuna: inhosin sitä. Kun tulin kotiin, minulla oli useimmiten aivan hirveä nälkä, ja kun muuta ei ollut tarjolla, istuin pöydän ääressä ja söin sokeria. Äiti kertoi tästä minun opettajalleni (omalle ystävälleen), joka sitten moitti minua mokomasta huonosta tavasta. Kyllä minua hävetti. En siis oppinut kotona laittamaan ruokaa, mutta jostakin syystä se on ollut minulle kannustimena. Olen aina ollut kiinnostunut ruuanlaitosta ja leipomisesta, ja omassa kodissani olen saanut sitten keittää ja paistaa niin paljon, että nykyään alan jo ymmärtää, etteivät nämä asiat välttämättä innosta kaikkia.

Jos en oppinutkaan ruuanlaittoa, niin paljon muuta opin sinulta, äiti. Kodin piti olla puhdas, pyykit piti pestä, kampaajalla täytyi käydä säännöllisesti, rehellisyys ja vastuuntunto olivat luonnollinen osa ihmisyyttä. Ja, kyllä, nainen saattoi käydä töissä ja suorastaan omistautua sille, vaikka hänellä oli kotona mies ja lapset. Äiti, olit rauhallinen, et korottanut ääntäsi, et riidellyt, et suuttunut, olit ystävällinen meidän kavereillemme. Muistan kyllä, kun kerran loukkaannuit minulle. Se oli silloin, kun ilmoitin muuttavani pois kotoa. Olin siihen aikaan jo opiskelija, ja vaikka kotona kaikki oli hyvin, kaipasin luonnollisesti omaa vapautta. Tätä sinun, äiti, oli vaikea ymmärtää. Kun ystäväni tulivat muuttamaan tavaroitani, et juurikaan puhunut heille, toki tarjosit muuttokahvit. Et koskaan käynyt opiskelija-asunnossani. Kun ensimmäisen kerran vierailit kotonani, olin silloin nuori rouva. Yhteys ei kuitenkaan ollut välillämme katkennut, vaikka et halunnutkaan käydä luonani. Muistan, kun sairastuin kovaan kuumeeseen, ja vuokra-asunto alkoi tuntua ahtaalta ja ankealta. Hyppäsin linja-autoon, ajoin kotiin, ilmoitin äidille olevani sairas ja kömmin suoraan omaan sänkyyni. Tuossa tilanteessa äidin myötätunto ja hoiva olivat juuri sitä, mitä tarvitsin.

Tämä on lyhyt kirje pitkästä yhteisestä elämästämme. Kun ihminen aikuistuu ja perustaa oman perheen, omat vanhemmat eivät tärkeysjärjestyksessä olekaan enää etusijalla. Minunkin täytyi itseni vanheta, tulla äidiksi ja mummoksi, ennen kuin aloin ymmärtää, kuinka hieno ja kannustava lapsuus ja nuoruus minulla on ollut. Kiitos, äiti, että annoit mahdollisuuden myös soitto- ja laulutunteihin, monenlaisiin liikuntaharrastuksiin, kiitos, että maksoit (isän kanssa tietysti) ulkomaanmatkani, ajokorttini ja siitä, että isän kanssa hoiditte lapsenlapsia. Sitten, kun tuli minun vuoroni hoitaa sinua, sinun muistisi alkoi hiljaa heiketä. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että ehdin monta kertaa kiittää sinua kaikesta siitä, mitä olet tehnyt minun hyväkseni.

Äitienpäivänä vien haudallesi kukkia. Toki siellä on jo kaksi viikkoa sinnitellyt orvokkiruukku, ja näyttää siltä, ettei räntäsade masenna sitä. Käyn usein hautausmaalla, joskus monta kertaa viikossa. Rakastan hautausmaita, niiden lempeää tunnelmaa, kauniita istutuksia, arkoja eläimiä ja siellä huokuvaa hyvää tietoisuutta siitä, että ihmiselämällä on alku ja loppu. Äiti, jos sinä et olisi vienyt meitä kesäisin kahdesti viikossa hautausmaalle leikkaamaan ruohoa mummon, tätien ja veljien haudoilta (pienillä saksilla, että tuli parempi jälki), kastelemaan kukkia ja pesemään hautakiveä, tuskin olisin kotoutunut niihin niin hyvin. Kun matkustan ulkomaille, hakeudun myös hautausmaille. Uskontojen ja kulttuurien erot tulevat hienosti eroon juuri näillä lepopaikoilla. Niin, äiti. Minä tiedän, että sinulla on kiusaantunut olo, kun luet tätä. ”No, höpö, höpö. Ei tässä nyt kannata kaikkea...” Et koskaan välittänyt kehuista ja kiitoksista, olit luonteeltasi vaatimaton. Kiitos, äiti siitä, että olit tavallinen hyvä äiti.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiitos, äiti, lapsuus, nuoruus

Tositarina siitä, kuinka Suomen sää teki Ameerista raittiin

Maanantai 9.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Tositarina siitä, kuinka Suomen karu sää teki Ameerista raittiin

Olen tuntenut Ameerin - nimi muutettu - jo aika kauan aikaa. Hän tuli Suomeen joitakin vuosia sitten suuren pakolaisaallon mukana Irakista ja sai tilapäisasunnon Heikinharjun vastaanottokeskuksesta. Ameer on hyvä mies: rehellinen, työteliäs, kohtelias ja aina valmis auttamaan. Kerran sain puhelimeeni hänestä kuvan, joka oli otettu muutama vuosi aikaisemmin Irakissa. Siinä mies istui jossain ulkosalla pukeutuneena tyypilliseen arabiasuun, toisessa kädessään tupakka ja toisessa pieni snapsilasi. Kun ihmettelin lasia - eiväthän muslimit juo alkoholia! -, niin kuulin, että teoria ja käytäntö eivät tässäkään asiassa käy käsi kädessä. Eli alkoholia juodaan, mutta ei ihan julkisesti.

Ameerin perheeseen kuuluu useampi poika, ja he tekivät myös ryyppyreissunsa usein yhdessä. Kun veljekset kerran puolen yön aikaan palasivat kotiinsa enemmän tai vähemmän humalaisina, heidän äitinsä oli ottamassa heitä vastaan kotitalon ulko-ovella. Kun Ameer oli menossa sisään, äiti läimäytti häntä kasvoille moraalisaarnan saattelemana. Kertoessaan minulle tapauksesta Ameer oli sitä mieltä, että äiti teki aivan oikein yrittäessään saada poikasakin kuriin.

Heikinharjun vastaanottokeskuksessa asustelevat irakilaisnuorukaiset olivat tietoisia siitä, että vuosi oli vaihtumassa juuri nyt, kirpeän pakkaspäivän iltana. He päättivät yhdessä tuumin lähteä Oulun torille katsomaan, kuinka suomalaiset juhlisivat vuodenvaihdetta. Tungos olisi varmasti valtava, raketteja ammuttaisiin niin, että taivas olisi välillä ihan valoisa, ja ehkä olisi muutakin ohjelmaa, musiikkia, tanssia… Luvassa olisi siis mukavaa vaihtelua vastaanottokeskuksen junnaavaan arkeen. Pojat hyppäsivät iltamyöhällä bussiin ja ajoivat torille. Vastassa oli hyytävä, pimeä hiljaisuus. Missä kaikki ihmiset olivat? Minä oletan, että he olivat katsomassa televisiosta, kuinka Helsingin Kauppatorilla ammuttiin raketteja, ja kuinka siellä oli monenlaisia julkkiksia esiintymässä. Ehkä joku oululainen oli myös takapihallaan ampumassa lasten iloksi muutamia raketteja. Hämmentyneet nuorukaiset kaivoivat esiin omat eväänsä, ryypiskelivät aikansa, mutta kun pakkanen vain kiristyi kiristymistään, he päättivät palata takaisin vastaanottokeskukseen. Suunnitelmassa oli vain yksi hankaluus: linja-autot eivät kulkeneet yöllä uudenvuodenaattona.

Kohmeloinen, luita ja ytimiä myöten paleleva, pettynyt miesjoukko palasi myöhään takaisin majoitustiloihinsa. Ameer kertoi, että silloin hän päätti lopettaa juomisen kertaheitolla. Ja tämä päätös on pitänyt. En ole koskaan viitsinyt kysyä, mikä oli päätöksen perimmäinen syy. Ajatteliko Ameer ehkä, että Allah rankaisi heitä, ja sen vuoksi antoi kaiken mennä pieleen? Vai huomasiko hän, ettei alkoholi antanut hänelle mitään sellaista, jota ilman hän ei voisi olla? Vai oliko koko onneton ilta sellainen shokki, ettei alkoholi enää maistunut?

Olipa lopullinen syy mikä tahansa, Ameerille on ollut vain hyötyä siitä, että hän ja alkoholi ovat lähteneet omille teilleen. Ameerin juttua kuunnellessani mieleeni tuli, että suomalainen mies on niin tottunut täkäläiseen ilmastoon, ettei paukkupakkanenkaan saa häntä järkiinsä. Hankeen kuolleita meillä taitaa olla joka vuosi muutama.

Mitä me tästä opimme? Ehkä emme paljoakaan, ehkä kuitenkin jotakin. Ihmismieli on herkkä, ja mitä oudoimmat tapahtumat ja sattumukset voivat saada aikaan suuriakin, loppuiän kestäviä muutoksia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: arabi, alkoholi, raitistuminen,

Työ on tunne

Maanantai 16.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Työ on tunne

Lupauduin kirjoittamaan artikkelin ihmisistä, jotka varsinaisen työuransa tehtyään jatkavat mukana työelämässä joko entisessä toimessaan tai tehden jotakin ihan uutta ja erilaista. Artikkelia varten pyysin muutamaa tuttavaani kertomaan omista ajatuksistaan, siitä, miksi joku yhä haluaa jatkaa työntekoa, vaikka voisi olla vapaana, tehdä kaikkea mukavaa, harrastaa, ehkä matkustella, käydä kalareissuilla, omistautua enemmän perheelleen ja ystävilleen… Miksi ihmeessä tämä ansaittu luppoaika pitää viettää töitä tehden?

Sain ensimmäisen vastaukseni Hännisen Tuomakselta, joka on ehtinyt tehdä parikin työuraa ja ansiotöiden jälkeen jatkanut työmaailmassa toimien matkanjärjestäjänä ja kouluttajana. Itse asiassa en edes tiedä, mitä kaikkea hän on toimittanut elämänsä aikana. Tuomaksen vastaus pysäytti minut täysin, ja jouduin tavallaan aloittamaan koko mietintäprosessin alusta. Hänen vastauksensa ymmärtää, sillä selitykseksi omiin ajatuksiinsa mies kertoo kyselystä, joka tehtiin kuolemaa odottavien ihmisten keskuudessa. Kuolevat katuivat eniten sitä, että he olivat antaneet elämässään työlle liikaa aikaa. Tuomas aloittaa vastauksensa: ”Työ on tunne.” Mitä ihmettä? Eikö työ ole...tuota...tekemistä, raatamista, toimittamista, kiirehtimistä monesti aikamoisen paineen alla? Miten niin tunne? Tunne, kyllä vain, kun alkaa pohtia asiaa siltä kannalta. Kuinka tuttuja ovatkaan nuo mielihyvän tunteet onnistuneen työrupeaman jälkeen! Kun olet saanut tietää olevasi tarpeellinen, tärkeä, tuottava, arvostettu, rakastettu, korvaamaton… No, noiden myönteisten tuntemuksen lisäksi olet kuitenkin voinut kokea myös kateutta, kunnianhimoa, ahneutta, turhautumista, pettymystä, uupumista… Työ on tunne.

Kyllä, kyllä, juuri näin! huomasin ajattelevani. Minä teen töitä = minä olen olemassa – hyvässä ja pahassa. Jos työtä ei enää olekaan, niin mistä saat sitä positiivista palautetta, jota meistä jokainen tarvitsee (kyllä me sen negatiivisen puolen osaamme hoitaa itsekin)? Ei kai ole ihmekään, että työ alkaa vetää eläkeläistä puoleensa.

Haastattelemani henkilöt antoivat työmotivaationsa syyksi esimerkiksi seuraavanlaisia asioita:

- Työyhteisö on mukava, tunnen olevani ystävien seurassa.

- Esimiehet arvostavat minua ja työkokemustani. Saan olla mukana kehittämässä uusia asioita.

- Työ on mielenkiintoista ja haasteellista.

- Saan nähdä, kuinka työni tuottaa tulosta, positiivista palautetta tulee käytännössä vastaan lähes päivittäin.

- Minulla on aikaa, olen terve ja innostunut, ja eläke nousee myös.

- Se vaan on niin kivaa!

Työ on tunne. Kukapa ei haluaisi saada kiittävää ja rohkaisevaa palautetta päivittäin? Minä ainakin. Vaikka siivoan huushollin, käyn kaupassa, laitan ruokaa, pesen pyykkiä, niin kukaan ei kehu, kuinka ammattitaitoisesti ja pätevästi ja rivakasti hoidan asiat. Useimmiten saan tyytyä seuraavanlaiseen kommenttiin: ”Eikö meillä ole yhtään jogurttia?” - Pitäisiköhän minun mennä töihin?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työ, eläkeläinen, positiivinen palaute

Politiikkaa...

Lauantai 9.3.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                             Politiikkaa….

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon tässä nyt heti alkuun, etten ole koskaan kadehtinut poliitikkoja, heidän palkkojaan, taksimatkojaan, ulkomaanreissujaan tai vastaavaa (ja sama koskee yrittäjiä, en kadehdi, en). Jos ihminen uhraa elämänsä ja yksityisyytensä Suomen valtion ja kansalaisten asioiden hoitamiseen, niin kyllä siitä joutaakin maksaa.

Olen aina ollut jokseenkin epäpoliittinen henkilö. Toki minulla on oma suosikkipuolueeni (ja muita en äänestä), mutta en ole asioista niin kiinnostunut ja innostunut, että minun pitäisi ruveta väittelemään tai ehkä suorastaan suuttumaan oman asiani puolesta. Kerronkin seuraavassa elämäni suurimmista poliittisista elämyksistä, ja kun olette lukenut tekstin, nyökyttelette ymmärtäväisesti: että semmoinen tappaus.

1 .Paasikivi-linja: Kun olin 1-vuotias, presidentti Paasikiven puoliso Alli Paasikivi vieraili Tornion seminaarilla, jossa ukkini toimi rehtorina. Minulla on yhä tallessa isäni albumi, jossa on kuva Alli- rouvasta laskeutumassa seminaarin portaita suuri kukkakimppu kädessään (mahtoi olla hiukan hankalaa, kun oli korkkarit ja kaikki). Allilla on päässään turkishattu, ja kävelypuvun päällä on puolipitkä turkki. Henkilökohtaista muistikuvaa minulla ei asiasta tietenkään voi olla, mutta uskon, että tapahtumaa kerrattiin seuraavina vuosina vielä moneen kertaan meidän perhepiirissämme

  2. Kekkonen-linja: Presidentti Kekkonen kävi Torniossa 1970-luvulla ainakin kahdesti. Molemmilla kerroilla oli kysymys tehdastoiminnan tukemisesta (Outokummun Tornion tehdas ja Lapin Kullan panimo). Minä olin tuolloin jo Oulussa opiskelemassa, ja minun merkittävimmät muistikuvani Kekkosesta liittyvät siihen, että radiosta tuli ohjelma, jossa toistettiin yksitoikkoisesti: ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…” Luulin myös hyvin pitkään, että sanat ”Kekkonen” ja ”presidentti” olivat synonyymejä. Pohdimme joskus kavereiden kanssa, kenestä tulisi seuraava Kekkonen.

 3. Muistatteko Liberaalisen Kansanpuolueen (LKP)? Isäni oli joskus ehdokkaana kyseisen puolueen edustajana (eduskuntavaaleissa?), mutta en voinut äänestää häntä, koska … niin, no, puolue oli väärä. Äiti suuttui minulle, kun kuuli tämän.

 Niin että mitä? Mitä nyt? Mistä minä tietäisin. Lehdistä olen lukenut ja uutisista kuullut, että Sipilä erotti hallituksensa, kun oli ensin neljä vuotta yrittänyt laittaa sote -ohjelmaa pystyyn. Tajuan asiasta harvinaisen vähän, mutta väitän, etten ole tässä suhteessa ainutlaatuinen. Kuvitellaan näin: On perhe, jossa päätetään tehdä kauaskantoinen taloutta ja terveydenhoitoa koskeva parannus. Asian hyväksi tehdään paljon: konsultoidaan kallispalkkaisia asiantuntijoita, kokeillaan eri vaihtoehtoja tutkien ja toimien, mutta lopulta huomataan, että suunnitelma on liian hankala ja suuri, ja palataan vanhaan toimintatapaan, josta saadaan halvalla, pienin muutoksin kohtuullisen toimiva. Perhe käyttää tähän kokeiluun noin puoli vuotta. Miten ihmeessä Suomen valtiolla on aikaa ja varaa käyttää asioiden tutkimiseen neljä vuotta, eikä sittenkään saada valmista?

Olen jokseenkin epäpoliittinen henkilö, enkä juurikaan ymmärrä suurien ja viisaiden herrojen ja rouvien aatoksia. Jos joku ymmärtää näitä viimeaikaisia keissejä, niin, pliis, selittäkää minulle.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: politiikka, sote, Sipilä, Kekkonen

"Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan"

Sunnuntai 7.10.2018 - Pirkko Jurvelin

”Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan.” ”Intiaani punainen jälkiä etsii hiipien.” Nämä kaksi – ja monet muut pienet runomuotoiset lausahdukset ovat seuranneet minua vuosikymmenien ajan. Niihin liittyvät myös kuvat: Pikimusta, värikkääseen asuun pukeutunut lapsi kyykistyneenä lammen rannalle kauhoen vettä käsillään ja sulkapäinen intiaani kumartuneena tutkimaan maahan painunutta jälkeä. ”Kultaisen aapisen”( Haavio, Tynni, Hinkkanen) ensimmäinen painos on vuodelta 1956, ja kun oma kirjani on vasta vuonna 1984 painettu, niin pienen laskutoimituksen avulla voimme todeta, että kirja on ollut käytössä ainakin kolmekymmentä vuotta. Enkä ihmettele sitä, sillä teksti on kiehtovaa ja kuvat kauniita. Kirjan ensimmäisellä sivulla auto ajaa vauhdikkaasti kohti suurta A-kirjainta kyydissään iloisia lapsia. Aurinko paistaa, tunnelma on mukaansatempaavan vauhdikas: ”Auto Satumaahan ajaa. Katsos kuutta matkustajaa. Valo paistaa Satumaasta. Ajetaanpas sisään A:sta.” Koko opus julistettaisiin pannaan nykyisenä erityissensitiivisenä aikana, mutta minä ja ikätoverini olemme onneksi saaneet opiskella sen parissa.

Minä – onnekas – olen saanut periä ukkini aapiskokoelman. Olen sitä omalta osaltani kartuttanut niin, että kirjahyllyni aapis-osiossa alkaa jo olla tungos. Fritiof Hillin ”Alkukoulun Aapinen ja Lukukirja” on painettu vuonna 1925 ja siten yksi kokoelmani vanhimmista kirjoista. Ö-kirjainta opiskeltiin seuraavan tekstin avulla (fraktuura vanhaa, ei pisteitä, ei isoja alkukirjaimia, s-kirjaimiakin löytyy kahdenlaisia): ”öljy palaa lampussa – se on paloöljyä sitä saa maan sisästä poraamalla – jalostettua paloöljyä sanotaan bentsiiniksi.”

E.N. Setälän ”Aapiskirja” on vuoden 1930 tuotantoa. ”Pääskysen liverrys”-niminen teksti pysäytti minut, koska mieleeni tuli, että se sisälsi jotakin tulevaisuuteen viittaavaa. Tai sitten tulkitsen sattumanvaraisen sanavalinnan liiallisen harkituksi. ”Menin Saksaan, sain saappaat. Menin Ruotsiin, sain rukkaset. Tulin Suomeen, sain sukat. Pesin, paikkasin, panin aidanseipääseen kuivamaan. Siitä vietiin, varastettiin.” Jäin miettimään tuota ”Saksa – saappaat”- yhdistelmää. Miksi ei Saksa – sakset, Saksa – saippua, Saksa – saavi tai jotain aivan muuta? 1930-luvulla Saksa ja saappaat kuuluivat ilmeisen luontevasti yhteen.

Vuoden 1936 tuotantoa on Siviä Heinämaan ”Aapinen, Alakansakoulun lukukirja 1”. Sen tunnelma on agraarisen rauhoittava, kotoa ei poistuta kauas, koska kaikki tarvittava löytyy läheltä. Teksti ”Äiti” kuvaa hyvin tämän aapisen tunnelmaa. ”Tiedätkö, lapsi, kuka sinua enimmin maailmassa rakastaa? Tiedätkö, kuka on paras ystäväsi maan päällä? Oma äitisi se on. Hän on kallein aarteesi… Oma äitisi on sinulle, lapsi, Jumalan kallis lahja. Ilman äitiäsi olisit sinä, pieni raukka, onneton ja turvaton maailmassa.” Viereisellä sivulla on samanlainen teksti isästä. Se päättyy näin:” Niin, lapsi, kalleinta, mitä maan päällä omistat, on oma isäsi ja äitisi ja se pieni tupanen, joka on kotisi.”

Hempeily ja hyssyttely ovat kaukana saksalaisesta ”Hirts Berliner Fibel”- nimisestä aapisesta, joka on ilmestynyt  vuonna 1935. Sen kannessa lentävät pommikoneet mahtavana laivueena, ja samaan aikaan pienet lapset leikkivät hiekkalaatikolla. Ensimmäisellä sivulla on suuri valokuva siviiliasuisesta Hitleristä, jolle lapset ojentavat kukkakimpun. Kuvitus on todella kaunis, jollei välitä natsipropagandasta, joka toistuu jatkuvasti hakaristilipuissa ja käsimerkeissä, pommikoneissa, puhumattakaan univormuista ja sotilasparaateista. ”Sotilaat! Sotilaat! Rummut ja trumpetit. Sitten upseeri ja sapeli. Terve, Otto, tule nopeasti tänne, me marssimme mukana, yksi, kaksi, yksi, kaksi, ihan yhtä aikaa.” ”Oskar, on niin kylmä, tule lämmittelemään! Uuni on lämmin”, sanoo mummo. ”Voi, en minä palele, olen karaistunut harjoituksissa. Olgaa palelee.” ”Voi ei, en minäkään ole heiveröinen. Mutta lämmin uuni on kuitenkin mukava. Se tekee hyvää.”

Miten saada teksti hajuttomaksi, mauttomaksi, sopivaksi kaikille, myös herkimmälle mielensäpahoittajalle? ”Pikkumetsän aapinen” (useita tekijöitä, v.2006) on ratkaissut ongelman käyttämällä teoksen päähenkilöinä eläimiä, jolloin ei tarvitse miettiä henkilön väriä ja sukupuolta. Kaikki päähenkilöt asuvat yhteistaloudessa. Toimii näinkin, sitä paitsi eläimethän ovat niin söpöjä, suorastaan liikkiksiä.

”Taikamaan aapinen” (useampi tekijä, v. 2011) on hävittänyt mahdolliset ongelmat sijoittamalla tapahtumat maagiseen Taikamaahan. Kirjan juhlaosiossa kerrotaan pääsiäisestä seuraavaan tapaan: ”Pääsiäinen on ilon juhla. Pääsiäisen ilon voi tuntea kaikkialla, missä pääsisäistä vietetään. Monet pääsiäiskoristeet kertovat meille uuden alun ilosta.” Tästähän ei nyt voi enää kukaan pahastua, eihän?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: aapinen, sensitiivisyys, lapsen maailma