Positiivisuushumpuuki

Tiistai 10.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Positiivisuushumpuuki

Luin Suomen Kuvalehdestä artikkelin, joka sai minut nyökyttelemään ja mutisemaan itsekseni:”Juuri näin.” Teksti, jossa paneudutaan uskonnonfilosofian professorin Sami Pihlströmin ajatusmaailmaan, oli otsikoitu oikein sopivasti ”Ota vakavasti”. Olen itsekin kritisoinut ylenmääräistä positiivisuusintoilua esimerkiksi blogissani 26.4.2022, jonka olen otsikoinut ”Katso peiliin ja hymyile”. Pihlström kuuluttaa suoraan ja suomeksi sen ajatusmallin, jonka minä olen yrittänyt kääriä hieman pehmeämpään pakettiin.

Suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright (1916-2003) nimitti ”voimattomuuden optimismiksi” asennetta, jossa ihminen pakottautuu uskomaan siihen, että kaikki selviää aikanaan, asiat kehittyvät parempaan suuntaan ikään kuin itsestään. Tämä on myös Pihlströmin mielestä yksi syy Euroopan ja Venäjän tämän hetkiselle sotatilanteelle. ”Ukrainalaisia kuolee nyt osittain siksi, että länsi suhtautui Venäjään itsepetoksellisen optimistisesti”, hän toteaa ja on siinä täysin oikeassa.

Niin, mutta kun tieteelliset tutkimuksetkin tukevat positiivisuuden hyötyjä. Eikö meidän tulisi siis suhtautua ympäristöömme, elämäämme, toisiin ihmisiin ja itseemme myönteisesti ja kannustavasti? Tutkimusten mukaan nimittäin optimistisesti ja ylipäätään positiivisesti ajattelevat ihmiset ovat paitsi menestyneitä, eläväisiä ja pirteitä, myös psyykkisesti terveempiä. Hmh. Pihlström ei kiellä näitä tutkimustuloksia, mutta pitää niihin perustuvaa tulkintaa ahtaana. ”Se edustaa nykyistä hyvinvointi-intoilua, jossa kaikki asiat kiertyvät oman minuuden, hyvinvoinnin ja onnellisuuden ympärille”, hän toteaa. Hyvin sanottu, kiitän ja kumarran. Pitäisikö meidän kaikkien olla mahdollisimman onnellisia ja tyytyväisiä koko ajan, vaikka se ei oikeasti voi mitenkään olla mahdollista? Minun mielestäni onni on tunnetila, joka saattaa joskus sattua kohdalle, mutta usein arki on peruskauraa ilman sen suurempia kipinöitä, ja se riittäköön.

Pihlström sanookin hyvin:” Negatiiviseen keskittyminen ei tarkoita synkistelyä. Se, mikä häiritsee seitsemän askelta onneen -tyyppisessä elämäntaitoajattelussa, on älyllinen epärehellisyys. Maton alle lakaistaan ikäviä ja vakavia asioita: kärsimys, syyllisyys, pahuus, kuolevaisuus.”

Eikö tätä voisi kutsua realismiksi? Tunnustan iän lisääntyessä itse tulevani aina vain realistisemmaksi, joskus mielessäni vilahtaa sana ”inhorealisti”. Nyt Pihlström antaa minulle luvan olla sellainen, ihanaa! Toki haluan säilyttää mielessäni vielä jäänteitä positiivisesta ajattelusta, mutta en anna sen häiritä niitä faktoja, joita kohtaan elämässäni koko ajan. ”Parempi katsoa kuin katua ” ja ”pessimisti ei pety” sananlaskut istuvat realistiseen mentaliteettiin mukavasti. ”Ei hullulla huolta ole” vihjaa mielestäni samaan suuntaan – eli pöljähän on se, joka ei ole pikkuisen varpaillaan.

Kun korona riehui pahimmillaan, ja kun ihmisten kontakteja toisiinsa rajoitettiin monenlaisilla pakkotoimilla, Pihlström osallistui keskusteluihin moneen otteeseen. ”On vaikea nähdä, että esimerkiksi päätös, jolla purettaisiin koronarajoituksia nuorten hyvinvointia ajatellen, voisi olla moraalisesti hyväksyttävää tilanteessa, jossa uusien virusmuunnosten nopea leviäminen uhkaa kiihdyttää epidemiaa ja aiheuttaa sekä riskiryhmäläisten lisäkuolemia että terveiden työikäisten vakavia sairastumisia.” Minusta tämä on hieno kannanotto. Harmi vain, kun se ei aikoinaan päässyt johtavien lehtien verkkosivuille pääotsikoksi. Tietysti koronarajoitukset vaikuttivat lasten ja nuorten hyvinvointiin (ja kaikkien muidenkin), mutta Pihlströmin mielestä oli eettisesti kestämätöntä, että nuorten parempi olo ”ostettiin” toisten ihmisten sairastumisella ja kuolemalla. Juuri näin! Miksi kukaan poliitikko ei ole uskaltanut julistaa tätä ääneen?

”Joskus tuntuu kuin maailma olisi hyvinvointikeskus hyvän olomme pseudoyhteisölliseksi (näennäis-) edistämiseksi. Tämä tunnehuttuinen ajattelutapa on korvattava vastuun, velvollisuuden ja syyllisyyden ankaran rationaalisella äänellä.” Selkeästi sanottu (paitsi tuo pseudo-juttu piti katsoa googlesta).

Pihlströmin teksti on kovaa ja kärkevää ja niin totta, eikä se kuitenkaan sulje ulos ihmisen myönteistä suhtautumista ympäristöönsä. Olen varannut kirjastosta hänen kirjansa ”Ota elämä vakavasti”, ja odottelen mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää.