Kaikki hyvin

Lauantai 28.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Kaikki hyvin

Luin tämän aamun Kalevasta (28.1.23) Yrjö Raution esseen ”Venäjä on pysäytettävä nyt, kohta se on myöhäistä”. Rautio viittaa lukemiinsa Venäjän historiasta kertoviin teoksiin ”Venäjän vallankumous ja sisällissota” (Antony Beevor) sekä ”Punainen nälkä/Stalinin sota Ukrainassa” (Anne Applebaum) ja toteaa, että ne ovat kauheita kertomuksia ihmisen julmuudesta. Venäjän sisällissodassa kuoli 12 miljoonaa ihmistä, Josef Stalinin Neuvostoliitto puolestaan tappoi nälkään neljä miljoonaa ukrainalaista vuosina 1931-1932. Tavoitteena oli tuhota Ukraina kansakuntana, ja autioituneisiin kyliin tuotiin uusia asukkaita Venäjältä. Mielenkiintoisen esseensä Rautio kiteyttää siihen tosiasiaan, että Putin on pysäytettävä nyt, ja koska venäläiset eivät sitä itse tee, niin ulkopuolisten on autettava Ukraina voittoon tässä epäinhimillisessä, kieroutuneessa sodassa.

Vuosi sitten minä luulin, että Ukrainan sota olisi ohi parissa kuukaudessa. Niin ei käynyt, päin vastoin: Vaikka sodankäynti rajoittuu tällä hetkellä Ukrainan valtion alueelle, siihen osallistuvien maiden määrä on kasvanut. Niin kauan kuin venäläiset ovat turvassa omassa maassaan he voivat teeskennellä, ettei mitään sotaa olekaan, tai jos on, niin se on länsimaiden aiheuttama provokaatio. Vasta sitten, kun ensimmäiset pommit putoavat Pietariin ja Moskovaan, sodan loppu alkaa häämöttää.

Eikö tässä maailmassa ole enää mitään, mikä olisi hyvin, josta voisimme iloita? On toki, mutta tällä hetkellä kaikki peittyy sodan varjoon, me joudumme katselemaan elämää negatiivisten silmälasien läpi, koska meille tarjotaan vain negatiivista tietoa. Mistä asioista voisimme sitten iloita? Saksalainen Heidi Rabbach luettelee sivustollaan yli sata syytä siihen, miksi ihminen voi olla tänään tyytyväinen. Hyvin monet kolumnistit ja tutkijat kertovat, kuinka ihmiskunnan hyvinvointi on edistynyt, meidän täytyy vain osata hakea näitä tietoja kielteisen uutisvyöryn alta. Poimin tähän muutamia esimerkkejä.

- Viimeisten 15:n vuoden aikana maailman työssä käyvien lasten lukumäärä on puolittunut.

- Köyhyydessä elävien ihmisten määrä on viimeisten 35:n vuoden aikana vähentynyt 36%.

- Vuoden 1990 jälkeen tapahtunut kehitys takaa sen, että 2,6 miljardilla ihmisellä on mahdollisuus saada juomakelpoista vettä.

- Nälkää näkevien ihmisten määrä maailmassa on laskenut huomattavasti.

- Jo 2/3 kehitysmaissa asuvista tytöistä pääsee kouluun.

- Vatikaania lukuun ottamatta naisilla on äänioikeus.

- Lait suojaavat perheväkivallalta.

- Antibiootit pelastavat vuosittain miljoonien ihmisten hengen.

- Naisten oikeuksissa tapahtuu jatkuvaa paranemista.

- Syöpähoidot kehittyvät koko ajan.

- Sukupuuttoon kuolleita eläinlajeja on löydetty, ja niiden kanta on saatu elvytettyä.

- Maailman toiseksi suurin sademetsä Guatemalassa laajenee.

The Week- lehdessä on palsta, jossa kerrotaan säännöllisesti positiivisia uutisia. 26.1.23 lehti uutisoi kuvien kanssa seuraavista asioista:

- Somalinaiset saavat nykyisin toimia uutistoimittajina maassaan.

- 6- vuotias Oscar Burrow kiipesi Britannian korkeimmalle vuorelle ja lahjoitti saamansa varat lastensairaalalle.

- Laura Carney kertoi, että hänen isällään oli ”Mitä haluan tehdä ennen kuolemaani”- lista, mutta että tämä kuoli auto-onnettomuudessa ehtimättä tehdä niistä kovinkaan monta. Hänen tyttärensä päätti suorittaa isän toivelistan loppuun, ja siihen meni aikaa kuusi vuotta. Viimeinen tehtävä oli äänittää viisi musiikkikappaletta oikeassa studiossa. Muita tehtäviä oli esimerkiksi keskustella presidentin kanssa ja kasvattaa vesimeloni. Saatuaan tehtävänsä suoritettua Laura totesi, että hän onkin ihan isänsä kaltainen, vaikka oli aiemmin ajatellut tulleensa enemmän äitinsä sukuun.

- Teinityttö kutoi hauskoja sukkia ja lähetti niitä hoivakoteihin 50:een osavaltioon USA:ssa.

- 9- vuotias tyttö teki huippulöydön: Hän löysi esihistoriallisen hailajin (suurihammashai) hampaan. Eläin on ollut pituudeltaan noin 15 metriä, ja hammas on peräisin aikakaudelta 15 miljoonaa vuotta sitten.

Onko kaikki hyvin? Ei, ei suinkaan, mutta monet asiat ovat hyvin tai kehittymässä parempaan päin. Ja kyllä, kyllä tästä maailmasta löytyy paljon hyvää. Voimme ja saamme iloita ja nauraa, tuntea olomme hyväksi ja vapaaksi, olla kiitollisia kaikesta siitä, mikä meillä on juuri nyt hyvin ja olla toiveikkaita sen suhteen, että pahuudelle ja epärehellisyydelle tulee aikoinaan loppu.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, uutiset, positiivisuus, negatiivisuus

Positiivisuushumpuuki

Tiistai 10.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Positiivisuushumpuuki

Luin Suomen Kuvalehdestä artikkelin, joka sai minut nyökyttelemään ja mutisemaan itsekseni:”Juuri näin.” Teksti, jossa paneudutaan uskonnonfilosofian professorin Sami Pihlströmin ajatusmaailmaan, oli otsikoitu oikein sopivasti ”Ota vakavasti”. Olen itsekin kritisoinut ylenmääräistä positiivisuusintoilua esimerkiksi blogissani 26.4.2022, jonka olen otsikoinut ”Katso peiliin ja hymyile”. Pihlström kuuluttaa suoraan ja suomeksi sen ajatusmallin, jonka minä olen yrittänyt kääriä hieman pehmeämpään pakettiin.

Suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright (1916-2003) nimitti ”voimattomuuden optimismiksi” asennetta, jossa ihminen pakottautuu uskomaan siihen, että kaikki selviää aikanaan, asiat kehittyvät parempaan suuntaan ikään kuin itsestään. Tämä on myös Pihlströmin mielestä yksi syy Euroopan ja Venäjän tämän hetkiselle sotatilanteelle. ”Ukrainalaisia kuolee nyt osittain siksi, että länsi suhtautui Venäjään itsepetoksellisen optimistisesti”, hän toteaa ja on siinä täysin oikeassa.

Niin, mutta kun tieteelliset tutkimuksetkin tukevat positiivisuuden hyötyjä. Eikö meidän tulisi siis suhtautua ympäristöömme, elämäämme, toisiin ihmisiin ja itseemme myönteisesti ja kannustavasti? Tutkimusten mukaan nimittäin optimistisesti ja ylipäätään positiivisesti ajattelevat ihmiset ovat paitsi menestyneitä, eläväisiä ja pirteitä, myös psyykkisesti terveempiä. Hmh. Pihlström ei kiellä näitä tutkimustuloksia, mutta pitää niihin perustuvaa tulkintaa ahtaana. ”Se edustaa nykyistä hyvinvointi-intoilua, jossa kaikki asiat kiertyvät oman minuuden, hyvinvoinnin ja onnellisuuden ympärille”, hän toteaa. Hyvin sanottu, kiitän ja kumarran. Pitäisikö meidän kaikkien olla mahdollisimman onnellisia ja tyytyväisiä koko ajan, vaikka se ei oikeasti voi mitenkään olla mahdollista? Minun mielestäni onni on tunnetila, joka saattaa joskus sattua kohdalle, mutta usein arki on peruskauraa ilman sen suurempia kipinöitä, ja se riittäköön.

Pihlström sanookin hyvin:” Negatiiviseen keskittyminen ei tarkoita synkistelyä. Se, mikä häiritsee seitsemän askelta onneen -tyyppisessä elämäntaitoajattelussa, on älyllinen epärehellisyys. Maton alle lakaistaan ikäviä ja vakavia asioita: kärsimys, syyllisyys, pahuus, kuolevaisuus.”

Eikö tätä voisi kutsua realismiksi? Tunnustan iän lisääntyessä itse tulevani aina vain realistisemmaksi, joskus mielessäni vilahtaa sana ”inhorealisti”. Nyt Pihlström antaa minulle luvan olla sellainen, ihanaa! Toki haluan säilyttää mielessäni vielä jäänteitä positiivisesta ajattelusta, mutta en anna sen häiritä niitä faktoja, joita kohtaan elämässäni koko ajan. ”Parempi katsoa kuin katua ” ja ”pessimisti ei pety” sananlaskut istuvat realistiseen mentaliteettiin mukavasti. ”Ei hullulla huolta ole” vihjaa mielestäni samaan suuntaan – eli pöljähän on se, joka ei ole pikkuisen varpaillaan.

Kun korona riehui pahimmillaan, ja kun ihmisten kontakteja toisiinsa rajoitettiin monenlaisilla pakkotoimilla, Pihlström osallistui keskusteluihin moneen otteeseen. ”On vaikea nähdä, että esimerkiksi päätös, jolla purettaisiin koronarajoituksia nuorten hyvinvointia ajatellen, voisi olla moraalisesti hyväksyttävää tilanteessa, jossa uusien virusmuunnosten nopea leviäminen uhkaa kiihdyttää epidemiaa ja aiheuttaa sekä riskiryhmäläisten lisäkuolemia että terveiden työikäisten vakavia sairastumisia.” Minusta tämä on hieno kannanotto. Harmi vain, kun se ei aikoinaan päässyt johtavien lehtien verkkosivuille pääotsikoksi. Tietysti koronarajoitukset vaikuttivat lasten ja nuorten hyvinvointiin (ja kaikkien muidenkin), mutta Pihlströmin mielestä oli eettisesti kestämätöntä, että nuorten parempi olo ”ostettiin” toisten ihmisten sairastumisella ja kuolemalla. Juuri näin! Miksi kukaan poliitikko ei ole uskaltanut julistaa tätä ääneen?

”Joskus tuntuu kuin maailma olisi hyvinvointikeskus hyvän olomme pseudoyhteisölliseksi (näennäis-) edistämiseksi. Tämä tunnehuttuinen ajattelutapa on korvattava vastuun, velvollisuuden ja syyllisyyden ankaran rationaalisella äänellä.” Selkeästi sanottu (paitsi tuo pseudo-juttu piti katsoa googlesta).

Pihlströmin teksti on kovaa ja kärkevää ja niin totta, eikä se kuitenkaan sulje ulos ihmisen myönteistä suhtautumista ympäristöönsä. Olen varannut kirjastosta hänen kirjansa ”Ota elämä vakavasti”, ja odottelen mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sami Pihlström, positiivisuus, realismi

Kehoneutraalius

Sunnuntai 4.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Kehoneutraalius

Miltei jokainen meistä on saanut kuulla,lukea ja nähdä lähes kyllästymiseen saakka juttuja ja ohjelmia, joissa kerrotaan, kuinka tärkeää kehopositiivisuus on. Siis mikä? Kehopositiivisuudella tarkoitetaan sitä, että meidän jokaisen tulisi rakastaa itseämme juuri sellaisena kuin olemme välittämättä siitä, onko painomme, pituutemme, kehonosien mittasuhteet, raajojen määrä, hiusten malli ja laatu jne sellaisia kuin ne keskivertoihmisellä yleensä ovat.

Aate tuntuu hyvältä. Jos olen menettänyt käteni tai jalkani onnettomuuden tai sairauden seurauksena, se ei muuta ihmisarvoani ollenkaan. Ei tietenkään. Jos en näe tai kuule, tai jos en pysty hengittämään ilman happirikastetta, on minun ihmisarvoni näistä poikkeavuuksista huolimatta sama kuin kaikilla toisillakin. Tietysti on.

Nykyisin kehopositiivisuuden käsite liitetään kuitenkin hyvin vahvasti yhteen ylipainon eli lihavuuden kanssa. Jokaisen tulisi rakastaa itseään kaikista ylimääräisistä kiloista huolimatta. Totta kai. Tähän keskusteluun on viime aikoina yhdistetty voimakkaasti kuitenkin myös terveysnäkökulma, ja tämä on aiheuttanut närkästystä ja suoranaista suuttumista. Onko hyvä, että ihminen vain rakastaa ja rakastaa itseään, eikä yritä tehdä mitään sille, että ylipainosta johtuvat sairaudet uhkaavat tulevaisuudessa, elleivät jo ole olemassa? Kuinka paljon ylipainosta johtuvat terveysongelmat kuormittavat jo nyt ja tulevaisuudessa vielä enemmän yhteiskunnan hoitokapasiteettia? Onko oikein, että ihminen pitää mieluummin sairautensa kuin pudottaa painoaan ja tulee terveeksi? Saavatko lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset ylipäätänsä puhua asiasta potilaille, vai onko se liian loukkaavaa ja henkilökohtaista?

Muutama vuosi sitten näin suomalaisen dokumentin todella ylipainoisesta nuoresta tytöstä. Hän kertoi itsestään avoimesti, kävi terveystarkastuksessa kuvausten aikana (kaikki kunnossa toistaiseksi), hän harrasti valokuvausta, ja elämä tuntui olevan hallinnassa, vaikka tämän nuoren naisen liikkuminen olikin vaivalloista ja hidasta.

Dokumentin loppupuolella haastattelija kysyi, millaisena tyttö näkee elämänsä vuoden kuluttua. Tämä vastasi:”Toivon, että olisin muutaman kilon kevyempi.” Ohjelmasta jäi surullinen olo, vaikka se ei varmaankaan ollut tekijöiden tarkoitus.

Kehoneutraaliuden periaatteena on oman kehon hyväksyminen: Minä olen tällainen, näillä eväillä mennään. Hyväksyn itseni, ja vaikka en niin ylenpalttisesti rakastakaan peilikuvaani, niin tämä riittää.

Minä pidän tuosta sanasta: kehoneutraalius. Mitä väliä sillä on, onko kehoni musta vai valkoinen (tai siltä väliltä), lihava tai laiha, ryppyinen tai sileä, kulunut tai kimmoisa, sopusuhtainen tai jotain muuta! Minulla oli kouluaikoina kaveri, joka puhui leveämpää Tornion murretta kuin minä. Hänen lempisanontansa oli:”Mitä se viehraalle kuuluu!” Niin juuri.

Ja jotta tämä teksti ei aivan näin lyhyeen loppuisi, liitän tähän mukaan vielä kolmannen ilmaisun: ”toksinen positiivisuus”. Tämä ilmaisu kertoo, että ihminen näkee positiivisuuden ainoana oikeana tapana elää elämää, keskittyy pelkästään hyviin asioihin ja työntää ikävät ajatukset ja tapahtumat syrjään. Some-maailmassa tämä ilmiö näkyy erityisen hyvin: Vain hyvät asiat ovat julkaisemisen arvoisia, ja jos niitä ei ole, niitä keksitään. Toksisen positiivisuuden ajatusmallia on tutkittu – tietysti on -, ja on todettu, ettei tällainen yltiöpäinen myönteisyys ja hehkuttelu ole aina pelkästään hyväksi. Ihmiselämään kuuluu kaiken mukavan ja hyvän ohella huolia ja murheita, itseinhoa ja epäonnistumisia. Niitä ei tarvitse eikä tulekaan lakaista maton alle ja teeskennellä, että aurinko paistaa myös kaamosaikana ympäri vuorokauden. Ei paista, eikä tarvitse paistaa! Ihmisiähän tässä ollaan, ja sen näköistä elämää eletään. Ja sitä paitsi: Mitä se viehraalle kuuluu!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kehopositiivisuus, kehoneutraalius , toksinen positiivisuus

"Jokainen päivä on hyvä päivä"

Lauantai 6.6.2020 - Pirkko Jurvelin

”Jokainen päivä on hyvä päivä”

Lukiessani Jo Boalerin teosta ”Rajaton mieli” törmäsin ihan kirjan loppusivuilla nimeen Henry Fraser. Täytyy myöntää, että Boalerin aikaisempi teksti unohtui, kun aloin lukea tämän nuoren miehen elämästä. Palaan toisessa blogissani Boaleriin, jonka teos ja tutkimukset ovat mielestäni niin tärkeitä, että jokaisen – iästä riippumatta – pitäisi päästä osalliseksi siitä tiedosta, että aivoja voi muuttaa. Ihan tosi! Mutta siitä siis toiste.

Englantilainen Henry Fraser oli 17-vuotias lukiolainen ja innokas urheilija, joka pelasi koulunsa rugby-joukkueessa. Kouluvuoden päätyttyä hän suuntasi ystävineen lomamatkalle Portugaliin nauttimaan auringosta ja lukuvuoden jälkeisestä vapaudesta. Matkan viidentenä päivänä Fraser löi sukeltaessaan päänsä merenpohjaan, ja tässä onnettomuudessa hän loukkasi pahasti selkäytimensä. Nuorukainen kuvailee, kuinka hän kellui meressä kasvot alaspäin voimatta liikuttaa käsiään tai jalkojaan. Ystävät pelastivat Fraserin hukkumiskuolemalta.

Sairaalajakso kesti kuukausia, ja aluksi Henry oli kuusi viikkoa ikkunattomassa huoneessa saamatta syödä tai juoda. Kun hän näki oman peilikuvansa ensimmäistä kertaa, hänet valtasi masennus: siitä urheilijanuorukaisesta, joka hän oli ollut, ei ollut jäljellä juuri mitään. Kuitenkin saadessaan ensimmäistä kertaa tuntea ihollaan ikkunasta tulevan tuulenhenkäyksen ja nähdessään auringon paistavan hän tunsi itsensä kiitolliseksi ja nöyräksi, ja hän päätti pitää kiinni näistä tunteista. Henry, joka on halvaantunut kaulasta alaspäin, päätti valita katkeruuden sijasta kiitollisuuden. Olen katsellut nuorukaisen kuvia, ja hänellä on usein päällään huppari, jossa lukee ”Every day is a good day.” eli ”Jokainen päivä on hyvä päivä.”

Henry Fraser oli ollut kiinnostunut kuvaamataidosta jo ennen halvaantumistaan, mutta onnettomuuden jälkeen siitä tuli hänelle harrastus ja oikeastaan ammatti, sillä häntä voi hyvällä syyllä kutsua taiteilijaksi. Henry on luonut taidetta pitämällä sivellintä suussaan, ja hänellä on ollut lukuisia taidenäyttelyitä Englannissa. Hän on saanut ylistävää palautetta julkisuuden henkilöiltä, joista hän on maalannut muotokuvia. Mutta annetaanpa nuoren miehen itsensä kertoa:

”Katson kysyjää (Miten ihmeessä et ole katkeroitunut?) ja kerron herääväni joka päivä kiitollisena kaikesta, mitä minulla on elämässäni… Saan herätä joka aamu ja tehdä työtä, jota rakastan. Saan vastata haasteisiin ja yrittää parhaani monella tavalla. Opin jatkuvasti ja edistyn koko ajan. Kovin moni ei voi sanoa niin, ja kun suhtaudun elämääni sillä tavalla, pidän itseäni hyvin onnellisena. Mitä syytä minulla olisi olla allapäin? Minulla on paljon syytä onnellisuuteen.

Ei ole mitään järkeä vatvoa sitä, miten asiat olisivat saattaneet tai voineet olla. Tapahtunut on tapahtunut, eikä sitä voi muuttaa. Sen voi vain hyväksyä. Elämä on paljon yksinkertaisempaa ja onnellisempaa, kun ajattelee aina, mitä voi tehdä, ei vain sitä, mitä ei voi tehdä.

Jokainen päivä on hyvä päivä.” - Näitä sanoja lukiessa tulee mieleen, ettei iällä ole mitään tekemistä kypsyyden kanssa.

Henry Fraser on kirjoittanut kaksi kirjaa, joista uusin ”The Little Big Things” on ilmestynyt kolme vuotta sitten. Alkusanat teokseen on kirjoittanut J.K.Rowling (mm.Harry Potter-sarjan luoja), joka arvostaa suuresti tätä nuorta miestä. Rowling onkin sanonut, että Henry Fraser on yksi merkittävimmistä ihmisistä, joita hän on koskaan tavannut. Olisin tilannut kirjan itselleni, mutta se on nyt tilapäisesti loppunut, enkä ihmettele asiaa ollenkaan. Se, miten tämä nuorukainen viettää nykyään elämäänsä on ihme, josta ihmiset haluavat lukea. Kaikkein suurin ihme on se, että vaikeasti vammautunut nuori ihminen pystyy lohduttamaan ja kannustamaan kaikkia muita.

Jos haluat tietää Fraserista lisää, materiaalia löytyy valtavasti ainakin englanninkielisiltä sivuilta. Kiitos, Henry, että muistutat olemassaolollasi meitä siitä, kuinka jokainen päivä on hyvä päivä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Henry Fraser, halvaantuminen, positiivisuus