Ukrainan pakolaiset - loppuuko sympatia?

Tiistai 10.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Ukrainan pakolaiset – loppuuko sympatia?

Pitkän koronatauon jälkeen pääsin jälleen Pärnuun kylpylälomalle. Meitä on iso ryhmä, ja matkailun uudesta elpymisestä riemuitsevat sekä lomalaiset että Tervis Span työntekijät. Jututin muutamia henkilökuntaan kuuluvia, ja parista viime vuodesta avautui todella ankea näkymä, samanlainen kuin muuallakin maailman turistikohteissa. Onneksi nuo vaikeat ajat taitavat olla loppusuoralla, vaikkakin meneillään olevalla Ukrainan sodalla on myös vaikutuksensa ihmisten matkailuhaluihin.

Kuulin yllätyksekseni, että kylpylä (tämä on Pärnun suurin) on täynnä. Suuressa osassa huoneista ei kuitenkaan asu turisteja, vaan Ukrainan pakolaisia. Ruokasalissa ja käytävillä liikkuvat venäjää puhuvat tummahiuksiset lapset, nuoret ja naiset (miehiä ei ole näkynyt) ovat rauhallisia ja viihtyvät keskenään. Yritin jututtaa paria pienempää poikaa, mutta kielimuuri esti tutustumisen, harmillista.

Jo ennen sotaa Virossa asui noin 30 000 ukrainalaista, ja sodan alkamisen jälkeen heitä on saapunut maahan lähes 30 000 lisää. Useimmat heistä haluavat saada työpaikan mahdollisimman pian, ja valtio onkin tehnyt sekä työ- että oleskeluluvan saamisen helpoksi. Virolla on sen verran pitkä ja rankka historia Venäjän alaisuudessa ja naapurina, että on hyvin ymmärrettävää, että kansan sympatiat ovat ukrainalaisten puolella.

Joskin soraääniä on alkanut esiintyä viime aikoina. Eräs täkäläinen kertoi minulle, että pari päivää sitten vanhempi poliitikko oli antanut televisiossa haastattelun, jossa hän toi esiin pinnan alla kyteviä ongelmia. Miten tämä pieni Viron valtio voi kustantaa 30 000:n pakolaisen elatuksen? Kuinka kauan tätä jatkuu? Mitä tapahtuu sitten, kun sota on ohi? Jääkö Viroon suuri, venäjää puhuva vähemmistö?

Viimeisen kysymyksen taustalla kummittelee ihmisten muistikuva siltä ajalta, jolloin Venäjä lähetti maahan suuren joukon omia kansalaisiaan. Tarkoituksena oli saada Viroon venäläisenemmistö, jolloin maan poliittinen tilanne olisi ollut hyvin Venäjä-myönteinen, ja tällä taas olisi tietysti ollut kauaskantoisia seurauksia.

Myös Puola on alkanut kipuilla pakolaistulvan edessä. Sodan alkamisen jälkeen Puolaan on saapunut noin 2,5 miljoonaa pakolaista Ukrainasta. Kyseessä on Euroopan suurin pakolaiskriisi toisen maailmansodan jälkeen. Puolassa on myös entuudestaan suuri ukrainalaisvähemmistö kuten Virossakin, ja koska Puolan ja Ukrainan kieli muistuttavat toisiaan, ihmisten kotiutuminen on uuteen maahan helpompaa kuin esimerkiksi Virossa, jossa esimerkiksi venäjänkielistä kouluopetusta ei ole tarjolla kuin muutamissa oppilaitoksissa. - Nyt on vielä syytä muistuttaa, että Viroon tulevat pakolaiset tulevat Ukrainan itäosista, joissa puhutaan venäjää.

Nyt, kun Ukrainassa riehuu sota, Euroopan maat tuntevat suurta sympatiaa uhreja kohtaan, ja kaikki ovat valmiita ottamaan pakolaisia vastaan, syöttämään, vaatettamaan, asuttamaan ja hoitamaan heitä. Näin pitääkin olla. Jos sotatilanne pitkittyy, niin keskustelu pakolaisten taloudellisesta tukemista ja monenlaisten käytännön asioiden järjestelyistä kasvaa. Kuinka kauan ihmisten sympatiat kestävät?

Olen tietyistä syistä johtuen joutunut moneen kertaan mielessäni vertaamaan Irakista tulleiden pakolaisten kohtelua Ukrainasta tulleiden sotapakolaisten kohtaamiseen. Ero on valtava, ja syitä varmasti monia. Niitä kannattaa pohtia, ja niistä kannattaa keskustella. Toivon, että tämä uusi pakolaiskriisi saa ihmiset pohtimaan pakolaisuuden syitä, seurauksia ja vaikutuksia monista näkökohdista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, pakolaiset, sota

Mikä sota? Missä?

Keskiviikko 20.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Mikä sota? Missä?

Otsikon kysymyksen oli esittänyt täältä katsottuna toisella puolella maapalloa asuva henkilö, kun hänelle oli joku turisti yrittänyt kertoa Ukrainan sodasta. On aivan ymmärrettävää, ettei tämä meidän tiedotusvälineidemme keskeisin uutinen herätä kiinnostusta jossakin siellä, missä koko tilanteella ei ole minkäänlaista merkitystä ihmisten jokapäiväiseen elämään.

Sitä paitsi, sotahan on täysin arkipäiväinen ja jokapäiväinen osa tämän päivän elämää yllättävän monessa osassa maailmaa juuri tälläkin hetkellä. Aloitan vaikkapa ydinasesopimuksesta, joka allekirjoitettiin Iranin ja Yhdysvaltojen, Ranskan, Iso-Britannian, Saksan, Venäjän ja Kiinan välillä vuonna 2015. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Yhdysvallat syytti kuitenkin useampaan kertaan Irania sen rikkomisesta ja lopulta vuonna 2018 vetäytyi koko sopimuksesta ja asetti samalla Iranille pakotteita. Monet maat ja järjestöt työskentelevät tälläkin hetkellä estääkseen ydinsodan syttymisen Yhdysvaltojen ja Iranin välille. Tilanne on hyvin tulenarka.

Vuonna 2003 käynnistettiin Yhdysvaltojen johtama sota Irakia vastaan. Maan johtajaa Saddam Husseinia epäiltiin joukkotuhoaseiden hallussapidosta. Vaikka sota on sittemmin saatu päätökseen, levottomuudet maassa jatkuvat, sillä uudella hallituksella on paljon vastustajia. Irakin kansa kärsii, ja myös me täällä Suomessa havahduimme maan tilanteeseen viimeistään siinä vaiheessa, kun pakolaisvirta Irakista saapui maahamme vuonna 2015. Vai olemmeko havahtuneet? Ymmärrämmekö me mitään? Haluammeko me ymmärtää?

Vuosi 2014 toi Afganistaniin suuria ongelmia, sillä presidentinvaaleissa ei päästy yksimielisyyteen. Samoihin aikoihin myös NATO:n joukot lähtivät maasta. Kokonaistilanne Afganistanissa on tänä päivänä vaarallinen, siellä käydään taisteluita, ja jatkuvat terrori-iskut kuuluvat jokapäiväiseen elämään.

Intia on maailman seitsemänneksi suurin maa, ja sen väkiluku on maailman toiseksi suurin. Maan asukkaat edustavat monenlaisia kansallisuuksia ja uskontoja. Vaikka Intiassa on demokraattinen hallintojärjestelmä, se ei näytä vaikuttavan siihen tosiasiaan, että siellä on eniten aseellisia konflikteja verrattuna koko maailman tilanteeseen.

Syyriassa on riehunut sisällissota maaliskuusta 2011 alkaen. Ihmiset ovat yrittäneet paeta sotaa käyvästä maasta, ja YK:n arvion mukaan ulkomaille on lähtenyt 5 miljoonaa ihmistä, ja maan sisällä pakolaisia on noin 6,5 miljoonaa. YK kuvailee pakolaiskriisiä yhdeksi pahimmista, mitä se on koskaan nähnyt.

Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti on luultavasti yksi maailman tunnetuimmista. Israelin valtio perustettiin vuonna 1948, ja jonkinasteinen sotatila on vallinnut Lähi-idässä siitä lähtien. Maan omistuksesta kiistellään, eikä minkäänlaista ratkaisua ole näkyvissä. Aseellisia yhteenottoja ja pommi-iskuja tapahtuu usein.

Kongon demokraattinen tasavalta sijaitsee keskellä Afrikan mannerta. Se on yksi maailman köyhimmistä maista. Maan sisällä lukuisat aseelliset ryhmät taistelevat keskenään tai valtion armeijaa vastaan yrittäen saada mahdollisimman paljon poliittista valtaa ja varallisuutta.

Somalia sijaitsee Itä-Afrikassa ja muodostaa siellä mantereen kärjen. Maassa on riehunut sisällissota ja suuri kaaos useiden vuosien ajan, ja tämä on aiheuttanut rikollisten, merirosvojen, ja monenlaisten väkivaltaisten ryhmien leviämisen. Maan asukkaat kärsivät väkivallasta ja suuresta köyhyydestä.

Myanmarissa riehuu maailman pisin sota, sillä se on alkanut jo vuonna 1948. Kun viisitoista eri kapinallisryhmää taisteli maan hallinnosta, kenraalit perustivat vuonna 1962 sotilasdiktatuurin, joka hallitsi maata itsevaltaisesti. Vastaväkivallan kierre jatkui, kunnes vuonna 2010 pidettiin pitkän ajan jälkeen vapaat vaalit. Tästä huolimatta sota ei ole vieläkään ohi, väkivaltaisuuksia puhkeaa yhä uudelleen, ja monet ihmiset joutuvat pakenemaan esimerkiksi Thaimaahan.

Jatkanko vielä? En taida, antaa olla, johan tämä on nähty, uskotaan, uskotaan: Ihmiskunta ei pysty elämään rauhassa. Jos kuitenkin tehtäisiin kansanäänestys ympäri maapallon, ja joka ikinen ihminen saisi antaa äänensä ja vastata kysymykseen haluaako elää mieluummin rauhassa kuin sotatilanteessa, niin ihan varmasti hyvin suuri enemmistö antaisi äänensä rauhalle. Miten ihmeessä tämä kaikki on siis mahdollista?

(Lähde: frieden-fragen.de)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota maailmassa

Sukulaispoika Ukrainan sotarintamalla (melkein)

Tiistai 29.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Sukulaispoika Ukrainan sotarintamalla (melkein)

Sukulaispoika valitti, että häiriintymätön yöuni oli viime aikoina ollut katkolla, eikä tämä ollut oikein hyvä juttu miehelle, joka joutuu tekemään paljon yötöitä.

- Mistä nyt oikein on kysymys? minä tiedustelin. - Eihän sinulla yleensä ole ollut ongelmia nukkumisen kanssa.

- No, nykyisin minä sodin kaiket yöt Ukrainan armeijan mukana. Ja meno on kovaa!

- Mitä ihmettä? Minä en ainakaan näe sotaunia.

- Tänä päivänä jokainen voi katsella esimerkiksi Facebookista miltei reaaliaikaista sodankäyntiä – valisti tuo nuori mies -, ja täytyy myöntää, että koneen äärellä tulee vietettyä aikaa enemmän kuin laki sallii.

- Mitä vaimo siitä tuumaa?

- Katsoo itsekin yhtä kiinnostuneena.

Totta on, että Ukrainan sota tulee ihmisten uniin kaikkialla. Selailin mielenkiinnosta suomalaisten verkkolehtien lisäksi myös englantilaisia ja saksalaisia verkkolehtiä, ja hyvin usein sekä erilaisilla kyselypalstoilla että asia-artikkeleissa tulivat ilmi sodan aiheuttamat univaikeudet, pelot ja masennusoireet. Lääkkeeksi neuvottiin keskittymään hyviin asioihin, vähentämään somessa olemista sekä myös konkreettisella tavalla auttamaan Ukrainan kansalaisia esimerkiksi erilaisin lahjoituksin tai työskentelemällä maasta paenneiden ihmisten hyväksi.

Muistan harvoin omia uniani, mutta nyt mielessäni on sangen selvästi kahden edellisen yön unet. Toissa yönä minun piti siivota jonkin juhlan jäljet suuresta juhlahuoneistosta. Aina, kun olin saanut jotain tehtyä, huomasin, että tekemistä löytyi kaksin verroin lisää. Valmista ei siis tullut. Viime yönä minun piti syödä kunnon buffetlounas. Ruokaa oli valtavasti eri pöydille katettuna, mutta minulla oli milloin liian pieni lautanen, milloin juuri se ruoka, jota halusin, oli loppunut, lopulta ruokailuaikaa rajoitettiin, en siis onnistunut syömään lounastani ollenkaan. Lisäksi unessa juttelin kauan aikaa sitten kuolleen siskoni kanssa, josta en kyllä ole muistini mukaan aiemmin nähnyt unta. Siis molemmissa unissa oli kyse ruuasta ja siitä, etten ehtinyt tai onnistunut tekemisissäni. Unitutkijat, apua!

Takaisin sotaan. Vietin opiskeluaikanani yhden kesän Yhdysvalloissa työntekijänä lastenleirillä. Väliaikoina asuin erään perheen luona, ja retkeilimme usein lähiympäristössä. Kerran menimme retkelle eläintarhaan. Kun kiertelimme ympäri aluetta, huomioni kiinnittyi erääseen miesryhmään. Miehet lähentelivät keski-ikää, he liikkuivat tiiviisti yhdessä, mutta ulkopuolinen pystyi helposti huomaamaan, että he olivat mieleltään pahasti haavoittuneita psyykeongelmaisia henkilöitä. Kun katselin näitä retkeilijöitä, asuinperheeni äiti kuiskasi minulle:”He ovat Vietnamin sodan veteraaneja.” Ymmärsin heti, miksi nämä fyysisesti terveen näköiset miehet olivat niin syvästi vammautuneita.

”Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945” on historiantutkija Ville Kivimäen kirjoittama tietokirja, joka sai Tieto-Finlandia-palkinnon vuonna 2013. Tässä suora lainaus kirjasta:”Talvisodassa sotilaiden unenpuute, kasvava kaatuneiden määrä, pakkanen ja ylivoiman edessä vetäytyminen aiheuttivat uupumista ja taistelustressiä. Tykistökeskitysten tai jatkuvan rumputulen alaiseksi joutuneissa sotilaissa ilmeni järkyttyneisyyttä, josta käytettiin rivimiesten keskuudessa termiä ”tärähtäneet”. ”

Kivimäki kirjoittaa, että lopulta psykiatriseen hoitoon päättyivät vain ne taistelijat, jotka olivat menettäneet toimintakykynsä kokonaan. Jatkosodassa heitä oli 15 700. Viimeisimmässä Facebook-päivityksessäni (Facebook: Kirjailija Pirkko Jurvelin) olen laittanut esille kuvan Uhtualta talvelta 1940 (?). Lumipuvuissa olevat nuoret miehet pitävät totisen näköisinä kivääreitään katsoen suoraan kameraan. Isäni Ilkka Törmälä on kuvassa kolmas vasemmalta. Isä palasi sodasta terveenä, ja vaikka hän oli viettänyt jonkin aikaa sotilassairaalassa ampumahaavan vuoksi, se ei jättänyt pysyvää vammaa. En tiedä, näkikö isäni koskaan painajaisia, tai kärsikö hän muuten sodasta aiheutuneista traumoista, sillä hän oli aina positiivinen, tyytyväinen ja ymmärtäväinen, ihana isä.

Tutkimustulosten mukaan sotatraumat periytyvät aina viidenteen sukupolveen asti. Jos näin on, niin lieneekö maailmassa montakaan sukupolvea, joka ei olisi saanut osaansa sodan traumoista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, traumatisoituminen, unet

Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Keskiviikko 23.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Meitä oli muutama ikiaikainen naisystävä kyläilemässä 80-vuotiaan Annelin luona jokin aika sitten. Siinä vaiheessa, kun olimme päivittäneet terveystietomme ja perhe-elämän tapahtumat, juoneet kahvit ja syöneet kakut, emme voineet enää lykätä sotakeskustelua. Olihan sen tultava, sillä sota Ukrainassa ja sodanuhka koko maailmassa ovat läsnä jokapäiväisessä elämässämme siitä hetkestä, kun aamulla avaamme silmämme aina viimeiseen valveillaolominuuttiin. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän.

- Minä olen jo kauan aikaa sitten lakannut rukoilemasta sodan loppumista, Anneli sanoi. - Muistan, kuinka jatkosodan aikana äitini, mummoni ja kaikki kylän naiset puhuivat, että meidän pitää rukoilla vihollisuuksien päättymistä. Kyllä Jumala meistä huolen pitää. Ja minä rukoilin, minä kiltti, pieni tyttö. Sotakin loppui, tuli suloinen rauha ja katkera rauhansopimus. Minä olin herkkä, neuvokas lapsi ja opin lukemaan jo varhain, ja olihan meillä radio, joka oli auki miltei koko ajan. Huomasin aika pian, että eihän sota maailmasta loppunutkaan, vaikka toinen maailmansota oli saatu päätökseen. Varsinkin miehet puhuivat Israelin itsenäisyyssodasta, Korean sodasta, Algerian sodasta, Vietnamin sodasta, Suezin kriisistä, monista sisällissodista ympäri maailmaa, kuuden päivän sodasta jälleen Israelissa, Biafran sodasta, Angolan ja Libanonin sisällissodista, Afganistanin sodasta, Falklandin sodasta,Persianlahden sodasta, Kosovon sodasta, Irakin sodasta, Syyrian sisällissodasta, tässä vain muutama mainitakseni, murto-osa niistä sodista, joita maailmalla on käyty minun elämäni aikana. Jossakin vaiheessa minä sitten ymmärsin, ettei sota lopu maailmasta, ja kun sen ymmärsin, lopetin rukoilemisen. Ei siitä ole mitään apua.

Mieleeni muistui eräs sodanvastainen laulu 70-luvulta. Osa sanoista kuuluu seuraavasti:” Rakkaan rauhan aikana maataan yöllä murheetta, ilomielin nautitaan lahjat Herran laupiaan. Kiitos olkoon Jumalan! Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa, rauhan maahan rakentaa.” Luulin tosiaan aikoinani, että tuo oli jokin nuorisokappale – niitä ”protestilauluja” tai vastaavaa-,sillä se soi radiossa usein, mutta olenkin huomannut myöhemmin, että kysymyksessä on saksalainen virsi vuodelta 1661.

”Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa…” kirjoitti virsirunoilija lähes neljäsataa vuotta sitten. Kumpusivatko laulun sanat hänen omasta kokemuksestaan, vai oliko kyseessä hieman karrikoiden sanottuna ”toiveajattelu”? Siltä runon sisältö ainakin nykypäivän tietämyksellä tuntuu.

24.2. Suomen helluntaikirkko kehotti kaikkia yhteiseen rukoukseen sotatoimien alettua Ukrainassa. 8.3. järjesti Avainmedia Lähetysjärjestö rukousillan Ukrainan puolesta, ja 13.3. toimitettiin uskontojen yhteinen rauhanrukous Ukrainan puolesta. Tässä tapahtumassa oli mukana eri kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien edustajia.

Rukoustapahtumista ja Ukrainan puolesta rukoilevista voisi jo täällä Suomessa kirjoittaa valtavan pitkän listan, ja kun ajattelemme rukoilijoita koko maailman laajuudelta, niin ristissä olevia käsiä ja nöyriä ja kiihkeitä rukouksia sinkoaa taivasta kohden valtavasti.

Rukouksen vaikutuksesta on (tietysti) tehty muutama tieteellinen tutkimus. Lähinnä on seurattu sairaalassa olevia potilaita ja sitä, miten esirukoukset ovat vaikuttaneet heidän paranemiseensa. Tutkimustulosten mukaan potilaan paraneminen ja hänen puolestaan rukoileminen eivät korreloi. Ainoastaan siinä tapauksessa, että potilas tiesi puolestaan rukoiltavan, paranemistulokset olivat parempia kuin verrokkiryhmällä.

Mitä tämä todistaa? Ei tietenkään mitään, onpahan vain osoitus ihmisen uteliaisuudesta ja halusta päästä selville asioista. Ja vaikka Anneli ei enää rukoile sodan päättymisen puolesta, niin minä rukoilen ja uskon, että tietoisuus kaikkialla maailmalla olevista rukoilevista ihmisistä auttaa myös ukrainalaisia kestämään vastarinnassaan ja lisää heidän toivoaan ja uskoaan siihen, mikä muutoin saattaisi tuntua ylivoimaisen raskaalta. - Ne potilaat paranivat nopeammin, jotka tiesivät, että heidän puolestaan rukoillaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, rukous, Ukraina

Tuleeko sota?

Sunnuntai 13.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Tuleeko sota?

Olen joskus aikaisemminkin kertonut, kuinka ukkini minua kerran katsellessaan mietti ääneen:”Säästyyköhän teidän sukupolvenne sodalta? Enpä usko.” Se oli varsin realistinen arvio 1800-luvun loppupuolella syntyneeltä mieheltä, joka oli kokenut elämänsä aikana kolme suurta sotaa ja myös ollut rintamalla. Omista sotakokemuksistaan hän ei puhunut koskaan, ja ymmärrän sen hyvin, sillä rauhaa rakastava ukkini ei kirjoittanut rankoista rintamakokemuksistaan edes sota-ajan päiväkirjoissaan ( ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”, Viljo Törmälän päiväkirjamerkinnät vapaussodan ajalta vuonna 1918, Bod).

Mieheni on tehnyt työuransa armeijan palveluksessa, mutta tästä huolimatta tai sen johdosta minä en hyväksynyt lelupyssyjä leikkikaluiksi kotiimme, mutta eipä tuo näyttänyt lapsiamme surettavan. Kun he ajattivat toisiaan ja kavereitaan pihalla puukeppi kädessään huutaen ”pum, pum!” tiesin, että kaunis rauhankasvatusaatteeni ei ollut ainakaan tuossa suhteessa kantanut hedelmää. - Kun vanhin tyttäremme meni armeijaan, olin tosi ylpeä (ja vähän kade, koska olisin itse aikoinani halunnut käydä armeijan).

Irakilainen tuttavani on kertonut, kuinka koko hänen lapsuutensa ajan maassa oli vallinnut jonkinlainen sotatila. Sotaa käyvät osapuolet vaihtelivat, mutta jossakin alitajunnassa kyti aina tieto siitä, että piti olla varovainen maassa vallitsevan epävakaan tilanteen vuoksi.

Ei ole helppo samaistua tuollaiseen olotilaan ja ilmapiiriin, kun itse on saanut koko elämänsä ajan asua rauhallisessa maassa. Voi vain kuvitella, kuinka jatkuva pelko ja varuillaan olo muokkaavat ihmisen persoonallisuutta, ajatuksia ja koko elämää.

”Naton miinalaivat ovat saapuneet Helsingin ja Tallinnan välille”, ”Sanna Marin: Suomi on valmis auttamaan Ukrainaa”, ”Kuilu Venäjän ja lännen välillä kumpuaa vuosisatojen takaa”, ”Jännitteet lännen ja Venäjän välillä kiristyvät”, tässä muutamia poimintoja tämän päivän (13.2.2022) lehtien uutisotsikoista. Jos Pekingin olympialaiset eivät hallitsisi niin suuresti iltapäivälehtien etusivuja, niin uutiset mahdollisesta tulevasta sodasta Venäjän ja Ukrainan välillä olisivat varmasti paljon enemmän esillä.

Kuka haluaa sotaa ja miksi? Tätä pohdimme eilen illalla, kun olimme kokoontuneet minun huoneeseeni iltakahville kylpyläporukkamme kanssa. Miksi Venäjä haluaa Ukrainan? Mitä Ukrainalla on sellaista, mitä Venäjä tarvitsee niin paljon, että on valmis aloittamaan sodan ja tapattamaan omia nuorukaisiaan? Haluavatko venäläiset mitään? Tuskin tavallinen kansalainen sotaa haluaa. Mitä Putin haluaa? Nimensä historiaan? Emme tienneet, emmekä ymmärtäneet. Pitääkö sotaa edes ymmärtää?

Kysymykseen ”miksi pitää sotia?” vastaa internet seuraavasti:” Sotaa voidaan käydä valtioiden välillä tai järjestäytyneiden joukkojen välillä valtion sisällä. Sotiin ajavat erilaiset syyt kuten köyhyys, kansalaisten eriarvoisuus, talouden heikkeneminen, taistelu luonnonvaroista, luottamuksen puute eri ryhmittymien välillä ja järjestelmälliset ihmisoikeusloukkaukset.”

Viljo Törmälä, 30.3.1918

” Se eilinen oli pisin perjantai tähänastisessa elämässä. Pitkäperjantai se oli. Toissa iltana matkaan lähdettiin, yö hangessa maattiin, ikävä yö. Sitten yhtäkkiä matkaan, kierrettiin vihollinen, eilen aamulla hyökättiin. Se onnistui aivan hyvin. Ikävää hommaa. Vaikealta minusta tuntuisi ampua miestä, jonka näkisi. Semmoista sota on. Mutta tuntuu niin selvältä, todemmalta, että en sodan mies ole. En haluaisi ampua. Katsellessa kylmenneitä vihollisia tuntuu niin surulliselta, miksi piti Suomen kansan tulla niin onnettomaan tilanteeseen, että veli vihaa veljeänsä. Kun kerran parantuisi haava, joka verta vuotaa. Tulisi onnellisempi Suomi. Kaikki ymmärtäisivät toisiaan yhteismielin. Ja Tampere kyllä menee.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, Venäjä, länsi

Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Tiistai 23.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Meitä oli muutama ikiaikainen naisystävä kyläilemässä 80-vuotiaan Annelin luona jokin aika sitten. Siinä vaiheessa, kun olimme päivittäneet terveystietomme ja perhe-elämän tapahtumat, juoneet kahvit ja syöneet kakut, emme voineet enää lykätä sotakeskustelua. Olihan sen tultava, sillä sota Ukrainassa ja sodanuhka koko maailmassa ovat läsnä jokapäiväisessä elämässämme siitä hetkestä, kun aamulla avaamme silmämme aina viimeiseen valveillaolominuuttiin. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän.

- Minä olen jo kauan aikaa sitten lakannut rukoilemasta sodan loppumista, Anneli sanoi. - Muistan, kuinka jatkosodan aikana äitini, mummoni ja kaikki kylän naiset puhuivat, että meidän pitää rukoilla vihollisuuksien päättymistä. Kyllä Jumala meistä huolen pitää. Ja minä rukoilin, minä kiltti, pieni tyttö. Sotakin loppui, tuli suloinen rauha ja katkera rauhansopimus. Minä olin herkkä, neuvokas lapsi ja opin lukemaan jo varhain, ja olihan meillä radio, joka oli auki miltei koko ajan. Huomasin aika pian, että eihän sota maailmasta loppunutkaan, vaikka toinen maailmansota oli saatu päätökseen. Varsinkin miehet puhuivat Israelin itsenäisyyssodasta, Korean sodasta, Algerian sodasta, Vietnamin sodasta, Suezin kriisistä, monista sisällissodista ympäri maailmaa, kuuden päivän sodasta jälleen Israelissa, Biafran sodasta, Angolan ja Libanonin sisällissodista, Afganistanin sodasta, Falklandin sodasta,Persianlahden sodasta, Kosovon sodasta, Irakin sodasta, Syyrian sisällissodasta, tässä vain muutama mainitakseni, murto-osa niistä sodista, joita maailmalla on käyty minun elämäni aikana. Jossakin vaiheessa minä sitten ymmärsin, ettei sota lopu maailmasta, ja kun sen ymmärsin, lopetin rukoilemisen. Ei siitä ole mitään apua.

Mieleeni muistui eräs sodanvastainen laulu 70-luvulta. Osa sanoista kuuluu seuraavasti:” Rakkaan rauhan aikana maataan yöllä murheetta, ilomielin nautitaan lahjat Herran laupiaan. Kiitos olkoon Jumalan! Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa, rauhan maahan rakentaa.” Luulin tosiaan aikoinani, että tuo oli jokin nuorisokappale – niitä ”protestilauluja” tai vastaavaa-,sillä se soi radiossa usein, mutta olenkin huomannut myöhemmin, että kysymyksessä on saksalainen virsi vuodelta 1661.

”Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa…” kirjoitti virsirunoilija lähes neljäsataa vuotta sitten. Kumpusivatko laulun sanat hänen omasta kokemuksestaan, vai oliko kyseessä hieman karrikoiden sanottuna ”toiveajattelu”? Siltä runon sisältö ainakin nykypäivän tietämyksellä tuntuu.

24.2. Suomen helluntaikirkko kehotti kaikkia yhteiseen rukoukseen sotatoimien alettua Ukrainassa. 8.3. järjesti Avainmedia Lähetysjärjestö rukousillan Ukrainan puolesta, ja 13.3. toimitettiin uskontojen yhteinen rauhanrukous Ukrainan puolesta. Tässä tapahtumassa oli mukana eri kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien edustajia.

Rukoustapahtumista ja Ukrainan puolesta rukoilevista voisi jo täällä Suomessa kirjoittaa valtavan pitkän listan, ja kun ajattelemme rukoilijoita koko maailman laajuudelta, niin ristissä olevia käsiä ja nöyriä ja kiihkeitä rukouksia sinkoaa taivasta kohden valtavasti.

Rukouksen vaikutuksesta on (tietysti) tehty muutama tieteellinen tutkimus. Lähinnä on seurattu sairaalassa olevia potilaita ja sitä, miten esirukoukset ovat vaikuttaneet heidän paranemiseensa. Tutkimustulosten mukaan potilaan paraneminen ja hänen puolestaan rukoileminen eivät korreloi. Ainoastaan siinä tapauksessa, että potilas tiesi puolestaan rukoiltavan, paranemistulokset olivat parempia kuin verrokkiryhmällä.

Mitä tämä todistaa? Ei tietenkään mitään, onpahan vain osoitus ihmisen uteliaisuudesta ja halusta päästä selville asioista. Ja vaikka Anneli ei enää rukoile sodan päättymisen puolesta, niin minä rukoilen ja uskon, että tietoisuus kaikkialla maailmalla olevista rukoilevista ihmisistä auttaa myös ukrainalaisia kestämään vastarinnassaan ja lisää heidän toivoaan ja uskoaan siihen, mikä muutoin saattaisi tuntua ylivoimaisen raskaalta. - Ne potilaat paranivat nopeammin, jotka tiesivät, että heidän puolestaan rukoillaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sota, rukoileminen, Ukraina

Taisteluväsymys

Lauantai 27.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymys

Elokuvassa ”Tanssii susien kanssa” (Dances with Wolves) Kevin Costner esittää luutnantti John Dunbaria, joka taistelee pohjoisvaltioiden puolella Yhdysvaltain sisällissodassa. Tarinan alkuvaiheessa Dunbar, joka on kyllästynyt sotaan ja sotavammaansa, päättää lopettaa henkilökohtaisen sodankäyntinsä ratsastamalla taistelukentän ja vihollislinjojen edessä. Luodit ohittavat miehen läheltä monta kertaa, mutta lopputulos on se, että luutnantti säilyy hengissä kuin ihmeen kaupalla. Omasta pyynnöstään hänet lähetetään Fort Haysin kaupunkiin, paikkaan, joka on viimeinen saareke ennen intiaanien hallitsemaa erämaata. Ja tästä varsinainen tarina alkaakin. Suosittelen elokuvaa!

Dunbarin äkillinen päätös syöksyä vihollisen eteen ammuttavaksi on erinomainen esimerkki siitä, mitä taisteluväsymys tarkoittaa. On ihan sama, mitä tekee, kunhan tästä kaikesta pääsee eroon edes jollakin tavalla.

Toisen maailmansodan aikana Saksan armeija ällistytti muun maailman marssimalla jatkuvasti voitosta voittoon halliten pian koko Eurooppaa. Natsiarmeijan menestys oli suuri mysteeri ja ihmetyksen aihe. Puhuttiin, että armeija taisteli ihmeellisen ”euforian” vallassa, eikä sen tarvinnut edes levähtää. Nykyään tiedämme, että Saksan armeija kävi sotaa huumeiden vaikutusten alaisena. Maa- ja ilmavoimille oli tilattu 35 miljoonaa tablettia Pervitiniä, joka on metamfetamiinivalmiste eli huume. Tämä aine mahdollistaa sen, että käyttäjä pystyy työskentelemään nukkumatta kolmekin päivää, eikä edes tunne nälkää. Voi hyvin ymmärtää, kuinka väsyneitä ja kyllästyneitä Saksan armeijan sotilaat olivat sodan viimeisinä vuosina. Eivät he olleet arjalaisia yli-ihmisiä kuten heistä puhuttiin, vaan aivan tavallisia nuoria miehiä, joilla oli ikävä kotiin. Heidän pelastuksensa oli Pervitin. Myös Hitler itse oli huumeiden orja viimeisinä vuosinaan, ja tunnetusti hänen henkilääkärinsä Theo Morellin oli oltava lääkelaukkuineen paikalla aina tarvittaessa (useamman kerran päivässä). - Näistä asioista voi lukea lisää Norman Ohlerin kirjasta ”Hitlerin tabut” (Like).

Ei Suomikaan ollut mikään puhtoinen maa huumeiden suhteen sotien aikana. Morfiinia annettiin haavoittuneille ja heroiinia särkytiloihin. Kaukopartiosotilaan lääkepakkaus sisälsi edellä mainittujen huumeiden lisäksi myös amfetamiinia, jota oli jo aiemmin mainituissa Pervitin-tableteissa. Tämä lääke oli erinomainen apu taistelutilanteissa, koska se poisti väsymyksen ja näläntunteen, ja koska sillä oli myös kiihottava vaikutus. Onkin tunnettua, että meillä on ollut sodan jälkiseurauksena huumeriippuvaisia sotaveteraaneja. Näiden lääkkeiden haittoja ei tunnettu tuohon aikaan kovin hyvin, ja niiden myönteiset vaikutukset olivat niin suuret, ettei niiden käyttöä haluttu rajoittaa. Hyvästi, taisteluväsymys!

Nyt käydään sotaa virusta vastaan, ja taisteluväsymystä on havaittavissa lähes kaikkialla. Viime kevät meni tsempatessa ja päivitellessä, kesällä saattoi jo pikkuisen huokaista, mutta nyt olemme tilanteessa, josta ei voi sanoa mitään hyvää. Oikeastaan ymmärrän se, että ihmiset (varsinkin nuoret) nousevat vastustamaan loputonta sulkua ja sulkeutumista ja järjestävät juhlia ja reissuja ja ties mitä. Ja kun totuuden nimessä tiedämme senkin, että Suomessa on kuollut vuosittain yhtä paljon asukkaita koronan kuin kausi-influenssan seurauksena, ja että kuolonuhrit ovat olleet ikäihmisiä, niin todellakin ymmärrän, kun nuoret sanovat: ”So what!”

Tavallinen ihminen, sinä, minä ja tuo naapurin kaveri, me olemme sosiaalisia olentoja. Kuinka monta kertaa olenkaan puhunut jumpalla käydessäni (5 krt/vko, aikaa on…), kanssasisarteni kanssa siitä, että jumppa on kivaa, mutta että toisten ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan jutteleminen se vasta kivaa onkin.

Eristäytymisen ja sosiaalisten kontaktien puute jättävät jälkensä: masennus, mielialan lasku, uupumus, unettomuus, yksinäisyys,perheväkivalta… Lista on loputon, ja vaikka epidemia joskus on ohi, sen vaikutukset kestävät pitkään. Enkä nyt puhu taloudellisista ongelmista, jotka ovat asia sinänsä ja tietysti toisaalta tuovat mukanaan psyyken ongelmia.

Jos joku odottaa tämän jutun lopuksi ”jaksetaan yhdessä vielä vähän aikaa” tai ”kyllä tämä joskus iloksi muuttuu”, niin ihan turha on sellaista toivotusta kaivata. Minulta ei tsemppiä tipu, koska en viitsi ruveta teeskentelemään. Tämä pandemia menee joskus ohi, ja me katselemme savuavia raunioita. Sanoisinko, että seuraavan viiden vuoden aikana lehtien otsikoissa nähdään sana ”korona” milloin missäkin yhteydessä hyvin usein. Ellei sitten maailmaan synny uusi virus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: taisteluväsymys, sota, korona, huumeet

Kannattiko pelätä?

Lauantai 10.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Kannattiko pelätä?

Muistan erään radion uutislähetyksen kauan, kauan sitten. Oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja paikalla olleita haastateltiin. Heiltä kysyttiin, että olivatko he pelänneet kyseisessä tilanteessa. ”Minä en pelkää mitään”, vastasi eräs mies varmalla äänellä. Tuo vastaus jäi mieleeni, koska se oli niin vakuuttavasti sanottu, ja ihmettelin ja ihailin ihmistä, joka ei pelkää mitään. Liekö tämä pelkäämättömyys sitten ollut luonteenpiirre vai opittua itsehallintaa, joka tapauksessa kadehdittava ominaisuus.

Kirjoitin päiväkirjaani seuraavanlaisen tekstin 23.1.1968:

” Äsken oli pää täynnä ajatuksia, mutta nyt, kun otin päiväkirjani esiin, ne hävisivät. Ehkä jotain sentään vielä löytyy.

Luen latinan kokeisiin. Ne on huomenna, ja minun pitää kerrata melkein koko kielioppi. Mä tykkään latinasta, se on kivaa. Kokeita ei kuitenkaan tarttis olla.

Luin juuri Koti-Postista, että eräs ennustaja ennusti, ettei sota tule tänä vuonna, vasta muutaman vuoden kuluttua. Se on maailmansota. Vuonna 2000 on kuulemma ihmisiä paljon vähemmän kuin nyt. Se onkin parempi: ei ole nälkää. Oli jotenkin helpottavaa lukea, ettei se olekaan tänä vuonna. Vasta joskus. Turha lohdutus oikeastaan, koska se kuitenkin tulee. Aivan samoin kuin hammaslääkärissäkäynti. Mulla oli vain yksi reikä. Sanottiin, että kahden viikon kuluttua se korjataan. Minä inhoan hammaslääkärissäkäyntiä. Olin onnellinen! Kaksi viikkoa! Sehän on hirveän pitkä aika.

Huomenna on kulunut ne kaksi viikkoa. Niin pian! Huomenna istun hammaslääkärin tuolissa, ja poran ääni ujeltaa korvissa. Tuntuu kuin koko leukaluu porattaisiin irti. Niin. Ei muutama vuosikaan ole pitkä aika. Ne menevät ohi, melkein juoksevat. Miksi välitän jonkun ennustajahöppänän sanoista? Siksi, että olen atomiajan lapsi! Minä tunnen sisimmässäni, että sota tulee. Sodan täytyy tulla! Sen jälkeen on ihmiskunta puhdistunut. Niin kuin luonto sateen jälkeen.

Puhuimme Liisan (sisko) kanssa sodasta.

- Miksi pelkäät sitä? Minä olen aina ajatellut sen olevan Jumalan rangaistus ihmiskunnalle, sanoi Liisa.

Samoin ajattelen minäkin, mutta pelkään rangaistusta. Ennustajakin sanoi:”Pahat ihmiset tuhoavat itsensä. Niin se on, luulen...”

Hei, nuori, pelokas tyttö! Minulla on sinulle hienoja uutisia: Se sota ei syttynyt koskaan, hurraa! Toki maailma on kokenut monenlaisia muita vaikeuksia, mutta suurin niistä onnettomuuksista – sota täällä Euroopassa – ei koskaan toteutunut.

Ja mitä tulee siihen hammaslääkäri-asiaan: Olin hyvin hämmästynyt lukiessani, että pelkäät hammaslääkäriä. Siis mitä? Minua ei voisi vähempää kiinnostaa koko juttu, mutta käyn toki säännöllisesti korjauttamassa hampaani. Se vain on niin tylsää, siis istuskelu suu ammollaan ja kattoon tuijottaminen. Olenkin esittänyt vakituiselle hammaslääkärilleni, että kattoon asennettaisiin vastaanotin, josta asiakas voisi aikansa kuluksi katsella uutisia, sarjoja tai mitä tahansa.

Ja lohdutukseksi nuorelle tytölle vielä päiväkirjamerkintä 10.2.1968:

”Menin hammaslääkäriin. Hän alkoi tarkistaa hampaitani ja huomasi, ettei minulla ollutkaan yhtään reikää. Että tajuaisi, kuinka suuri vitsi tämä onkaan, on luettava edellisen aukeaman vertaus hammaslääkäristä ja maailmansodasta.”

Niinpä niin. Franklin D. Roosevelt on sanonut viisaasti:” Ainoa, mitä meidän pitää pelätä, on pelko.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pelko, sota, hammaslääkäri

Vanha valokuva

Tiistai 7.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Vanha valokuva

Tapasin eilen vanhemman herrasmiehen kirjanmyyntitilaisuudessa, ja keskustelimme pitkään vanhoista valokuvista, kirjeistä ja päiväkirjoista, joita me molemmat vaalimme rakkaina muistoina sukumme historiasta. Tämä mies oli hyvin nyreissään siitä, ettei jälkipolvea kiinnosta hänen omat sotakokemuksensa, ja kerroin hänelle, kuinka minunkin kiinnostukseni suvun menneisyyteen on herännyt hyvin myöhään. Nyt tietysti harmittelen sitä, etten aikoinani jutellut ukkini ja isäni kanssa heidän sotamuistoistaan. Minua ei kiinnostanut. - Tämä mies muuten osti muistisairaalle vaimolleen kirjan ”Fanni ja mummo Lapissa”. Toivottavasti heille on siitä paljon iloa.

Kun tilaisuus oli ohi, palasin kotiin ja pysähdyin jälleen kerran tarkastelemaan seinällämme olevaa vuonna 1918 otettua valokuvaa, jossa sotilaspukuinen ukkini seisoo yhdessä viiden muun miehen kanssa kameraan katsoen. Etualalla näkyy tykki (?), ja kuvan takaosassa pitkänomainen rakennus (koulu, kasarmi?), ja mikäli minä kuvaa oikein tulkitsen, tämän rakennuksen edessä on aitaus, jonka sisällä on sotavankeja. Onko kuva otettu Tampereen valloittamisen jälkeen vai mahdollisesti Riihimäellä, jossa Viljon piti jatkaa palvelusta sotavankileirillä?

Miehiä kuvassa on siis kuusi, kolmella heistä – myös Viljo-ukilla – on valkoinen käsivarsinauha. Joku osaisi varmasti kertoa enemmän tästä vanhasta valokuvasta, nyt minun täytyy tyytyä arvailuihin. - Seuraavat kaksi päiväkirjamerkintää ovat teoksesta ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”, joka on ilmestynyt minun toimittamanani kaksi vuotta sitten. Ensimmäinen teksti on kirjoitettu Tampereen valloittamisen aikoihin, toinen Riihimäen vankileirillä.

3.4.1918 Tampereen puhdistus on alkanut voimalla. Yhä jyrähtävät tykit, rätisee kuularuisku. Suurenmoisella hyökkäyksellä se tänä aamuna alkoi. Savon krenatöörit, Hämeen jääkärit ja Vöyrin pataljoona. Yhtä uljaina riensivät. Me vahdissa. Ja vankeina paljon punakaartilaisia. Niitä katsoessa sydäntä särkee. Miksi Suomen kansan piti noin käydä. Säälin minä heitä, vaikka oikeus ei sääliä tunnekaan heitä kohtaan. Joukossa naisiakin ja viattomalla naamalla. Voi, Jumala, johda Suomen kansa oikealle tielle. Te kirotut johtajat, teidän syytänne tämä kaikki on. Teidän syytänne, teille edesvastuu kuuluu, ja te palkan ansaitsette ja saatte myös...

4.7.1918 Nyt minä olen Riihimäellä. Ikävännäköistä, samanlaista kuine ennenkin. Kuihtuneita vankeja, hiukan osaansa tyytymättömiä miehiä… Jo ilta on ehtinyt taas. Niin näyttää siis, että minä jään tänne. Rykmentin päällikkö ei muka lomaa antaa voi. Tänne vankivahtiin vain täytyy jäädä ties kuinka kauaksi. Ja syvällä sielussa tällä erää katkeruus lujana kohoaa. Täällä on kaikki niin huutavan väärästi, puolueellisesti, joka ainoassa asiassa. Täällä kohotetaan niitä, jotka mongertavat ruotsia hyvin. Ne täällä arvoja niittävät, vaikka kykyä ei olisi mihinkään. Vielä lisäksi jotkut. Ne, jotka osaavat pelata korttia, kirota ja juopotella. Uskon, että yksi ainoa vänrikki, Uuno Saloranta, sen arvon saa ansiosta, mutta kaikki muut ilman. Kaikki kyökkipojat ja passarit, rintamantauslähetit, ne kaikki. Hukkinenkin! Ei mitään edes täällä vankileirillä ole järjestää osannut. Niin verisen väärää ja puolueellista täällä voi ollakin… Jääkärit tulivat! Nuo suuret! On suurta sittenkin saksalainen kuri ja järjestys…

Suvun historia ei ole pelkästään vanhojen asioiden kertaamista ja muistelemista. Se on myös itsetutkiskelua, ja ainakin minä olen oppinut monia asioita itsestäni, kun olen lukenut Viljo-ukin päiväkirjoja kymmenien vuosien ajalta. Meillä kahdella on paljon yhteistä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valokuva, sisällissota, muisto, tapaaminen

Saksalainen Suomi 1918

Keskiviikko 27.2.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                  Saksalainen Suomi 1918

 Olin kuuntelemassa eilen luentoa, jonka otsikkona oli ”Saksalainen Suomi 1918 – Miten Suomi pelastui Saksan avulla ja avulta?” Aihe kiinnosti minua erityisesti sen vuoksi, että olin joutunut perehtymään Suomen sisällissodan tapahtumiin julkaistessani ukkini päiväkirjat tuolta ajalta. Teokseni nimi on ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”. Kun palasin kotiin luennon jälkeen, minun oli heti tarkastettava muutama kohta ukin muistiinpanoista, joiden sisältö olikin aivan yhteneväinen esitelmän sisällön kanssa. Luennoitsijat Marjaliisa ja Seppo Hentilä tunsivat asiansa perusteellisesti, ja suosittelenkin heidän teostaan ”Saksalainen Suomi 1918” asiasta kiinnostuneille. Kirjasta on otettu jo neljäs painos, ja se on juuri ilmestynyt myös saksaksi.

No, pelastuiko Suomi Saksan avulla? Totuus on yksinkertaisuudessaan: kyllä. Tosin sanotaan, että valkoiset olisivat voittaneet sodan joka tapauksessa, mutta että siihen olisi mennyt paljon enemmän aikaa. Mene ja tiedä. Suomen valkoiset kutsuivat siis saksalaisia avukseen sotatoimiin, ja heitä saapuikin noin 14 000 sotilasta ja upseeria, jotka toivat mukanaan omat hevosensa, lehmiä ja jopa rehut näille. Toisin kuin olin kuvitellut, saksalaiset eivät taistelleet yhdessä valkoisten kanssa, vaan omina joukkoinaan miehittämällä ensiksi Ahvenanmaan, jatkaen sieltä Uudellemaalle, Kanta- ja Päijät-Hämeeseen jne. Ukkini päiväkirjasta luin seuraavan merkinnän vapunpäivältä 1918:” Saksalaisia enemmän jo nähdä saatiin. Uljaat pojat, kuitenkin ihmisiä hekin, vaikka kohta satumainen loiste heitä ympäröi. Uljaat pojat, Suomen vapaussodan maineikkaita auttajia. Ihmeellistä, että he suuren Saksan pojat tänne Tuuloksen salomaille ovat joutuneet.”

Mitä Saksa odotti saavansa vastalahjaksi auttaessaan Suomen valkoisia itsenäisyystaistelussa? Saksaa kiinnostivat Suomen luonnonvarat, ulkomaankauppa ja myös se, että maa saattoi Suomen kautta harjoittaa sotatoimia  Neuvosto-Venäjää ja länsiliittoutuneita vastaan. Kokeneena sotilaana ja poliitikkona Mannerheim olikin saksalaisten saapumista vastaan, mutta ei lopulta mahtanut asialle mitään. Suomi ei kuitenkaan – onneksi - saanut saksalaista kuningasta, ja näin maamme pelastui siltä asemalta, johon se olisi Saksan alusmaana joutunut Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan.

Luennon jälkeisessä keskustelussa nousi esille se huomio, että Saksan ja sen kulttuurin vaikutus suomalaisiin ja Suomeen on ollut suuri kautta aikojen. Molempien maailmansotien aikaiset yhteiset sotahankkeet ovat tuttuja meille kaikille, mutta kuka muistaa historian tunneilta Hansaliiton ja esimerkiksi sen, että täältä meiltä on lähdetty opiskelemaan Saksan yliopistoihin jo keskiajalla? Muutama vuosikymmen sitten kouluissa opiskeltiin vieraina kielinä lähinnä latinaa, ruotsia ja saksaa. Minunkin isäni opiskeli lukiossa saksaa, ja hänellä oli ystäviä ja tuttavia saksalaisen partioliikkeen parissa. 

 Luennon lopussa Seppo Hentilä joutuikin toteamaan, että nuo ajat ovat ohi (vaikka paikalla oli useampia saksalaisia Suomi-Saksa seuran jäseniä), sillä nykyisin elämme USA-johtoisessa yhteiskunnassa. Onko näin?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomi sisällissota, Saksa, Hansa-liitto

Suomen sisällissota 1918

Perjantai 31.8.2018 - Pirkko Jurvelin

28.1.1918 Ne lähtivät tänään. Viisi miestä Kyyränkylältä Jyväskylään: suojeluskuntalaisia, kirkonkyläläisiä ja karstusiakin. Ja ne varmaan menivät kaikki siinä uskossa, että he Suomen vapauden puolesta taisteluun riensivät. Ja kuitenkin joillakin rintaa sanoa, että he ovat "lahtareita". Villi kiihko minunkin valtasi, mutta se vaimeni jo: veljeys, miksi veljesveri...

4.2.1918 Tänään taas tuntuu monenlaista. Onko todella ristiriita ihmisen osa kurjin. Niin minulla viikko jo ollut. Mennä vai menemättä olla; siinä arvoitus ainainen, ikuinenko...

27.2.1918 ...Illalla. Se nyt on päätetty siis. Vain kaksi yötä enää kotoisen hirren alla. Tai eihän tämä edes koti ole. Jyväskylään, ehkä rintamalle. Taisteluun laillisuuden ja oikeuden eteen. Sen puolesta henkikin alttiiksi tulkoon...

13.3.1918 Vöyrillä jo kaksi päivää oltu. Ei ole oikein selvillä tämäkään. Harjoituksissa oltu kaksi päivää. Eivät ne tähän asti ihmeitä juuri ole olleet. Olisi vaikeammaksi luullut. Joku vaatimaton maalaisjääkäri luennoi sotilaselämästä. Ei se paljon mitään ollut, pitemmän aika oli hiljaa. Puolen tunnin perästä tuumi, että en minä enää mitään muista...

27.3.1918 Aivan Tampereen edustalla. Kolkolta illalla kyllä tuntui nähdä ruumiita pitkin tien varsia. Jo tykkien jyminää ja kuularuiskun rätinää. Tekee se ainakin ensin ilkeän vaikutuksen. Aivan pään yli lensi joku räjähtävä. On merkillinen sentään sota. Ei nyt osaa juuri mitään...

28.4.1918 Tässäkin tämä päivä eletään. Se eilinen oli hirveä päivä. Kuumin, mitä kokenut olenkaan. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se ilta masennuksen ja epätoivon ilta.Kuudesta tykistä kuin helvetin kidasta. Satoi yhtenään kuulia, srapnelleja, kranaatteja. Joku tietää: vetävät punaiset järven yli ketjua. Patruunat loppuvat. Meikäläisten täytyy peräytyä...

16.5.1918...Suomen kansan suuri juhlapäivä on nyt: toukokuun kuudestoista päivä. Pääkaupunki juhlii, armeija juhlii. Tultiin Fredrigsbergistä satamaan. Niin paljon väkeä, kukkia, hurraa-eläköön-huutoja ja arvaamattoman paljon väkeä. Mieltä ylentävää, kohottavaa. Kuitenkaan ei nyt mieli uljas, innostunut, väsymys kai sen tekee...

31.5.1918 ...Lopu, sota! Toivon entistä väkevämmin, että rauhanaatteiseen työhön kiihkoten pääsisin. Vahtipäälliköksi vankileirille. Se ikävä puuha on edessä. - Niin ikävää tämä on. Kulkea täällä leirissä, huuhtoa, liehtoa. Ja olla äkäisenä. Säälittäisi, mutta ei muuta... Niin kurjaa on vankien kohtalo, mistä saisikaan kunnollista ruokaa kaikille. Kun vesikin loppuu. Kaatuilevat tielle vain. Ja kiroten tietysti purevat hammasta:"Lahtari".

Yllä olevat otteet on otettu ukkini Viljo Törmälän vapaussodan aikaisista päiväkirjoista, jotka on julkaistu kirjana nimellä "Eestä vapauden - eestä kotimaan". Pehmentävänä sivujuonena päiväkirjoissa kulkee kuvaus ihastumisesta, rakastumisesta ja lopulta kihlautumisesta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vapaussota, lahtari, vankileiri, jääkäri