Itsenäinen ja vapaa?

Perjantai 4.12.2020 - Pirkko Jurvelin

Itsenäinen ja vapaa?

Jo lapsesta saakka minulle oli selvää, että Suomi on itsenäinen maa. Vasta aikuisiällä, vähä vähältä, minulle on selvinnyt, kuinka paljon uhrauksia tuon itsenäisyyden saavuttaminen on vaatinut, ja kuinka paljon työtä sen ylläpitämiseen on tarvittu ja tarvitaan yhä.

Jo lapsesta asti minulle oli selvää, että Suomen itsenäisyys ei kuitenkaan tarkoittanut täyttä vapautta. Lapsuuteni ja nuoruusiän ilmapiirissä oli pelkoa ja epäluottamusta, vanhempien ihmisten huokauksia ja epämääräisiä huomautuksia. Noottikriisin tunsin selvästi, vaikka en siitä tiennyt enkä ymmärtänyt, mutta tunsin sen. Konkreettinen lohdutus tuossa tilanteessa oli meille torniolaisille Ruotsin rajan läheisyys: Jos itänaapuri hyökkäisi maahamme, niin mehän juoksisimme Ruotsiin karkuun tuosta vain. Tai niin me ainakin ajattelimme, emmekä itse asiassa olisi olleet läheskään ensimmäinen sukupolvi, joka olisi käyttänyt hyväkseen kyseistä rajaa. No, jossakin vaiheessa (kutsutaanko sitä ”liennytykseksi” vai miten lienee?) lakkasin epäilemästä ja pelkäämästä, lakkasin myös miettimästä sitä, mitä voin sanoa ääneen Neuvostoliitosta/Venäjästä tai idänpolitiikasta yleensä.

Muistan kolme kokemusta vaihto-oppilasvuodeltani kolmesta eri maasta, ja kaikista niistä jäi mieleeni se ajatus, ettei itsenäisyys ole välttämättä sama asia kuin vapaus. - Lähdimme saksalaisperheeni kanssa joululomalla omalla autolla sen silloiseen Tsekkoslovakiaan. Perheen isä ja äiti olivat tutustuneet tuon ajan Länsi-Saksassa useampaan tsekkiloikkariin, ja yksi lomamatkan tarkoitus oli viedä lahjapaketteja (vaatteita, ruokaa jne) näiden nuorten miesten perheille. Asuimme hotellissa, ja yhteyshenkilömme Alfi tuli luoksemme sinne. Olimme yhdessä huoneessa, juttelimme jonkin aikaa niitä näitä, sitten Alfi osoitti sormellaan ylös kattoon samalla puhuen jotain yhdentekevää. Se oli selvä merkki: Siirryimme pois hotellista keskustelemaan ulos, koska Alfin mukaan huoneessa oli mikrofoneja, ja keskustelujamme kuunneltaisiin, sillä loikkareiden ja heidän perheidensä asioista ja suunnitelmista haluttiin tietoja. Sitä en tiedä, miten Alfi itse oli uskaltautunut yhteyshenkilöksi. Mitä suhteita hänellä oli ja minne?

Keväällä oli vuorossa lomamatka Kreikkaan. Perhe oli ottanut aikoinaan suojelukseensa kreikkalaisen Elefterian eli Elfin, jonka minäkin opin tuntemaan hyvin. Elfi opiskeli yliopistossa Kölnissä, mutta hänen sukulaisensa vierailivat isäntäperheeni luona ja samoin he vuorostaan Kreetalla Elfin perheen kotona. Ateenassa meillä oli sovittu tapaaminen erään paikallisen kirjailijan kanssa, joka oli perheen tuttu jo vuosien takaa. Olimme jälleen hotellissa, isä jututti vierasta tarjoilun lomassa ja kyseli maan poliittisesta tilanteesta. Kreikassa oli tehty sotilasvallankaappaus pari vuotta aikaisemmin, ja sen myötä ihmisten elämä oli muuttunut paljon. Tämä vanha perhetuttu ei uskaltanut sanoa mitään, ja kun isä huomasi, kuinka kiusallinen ja vaikea tilanne oli miehelle, hän vaihtoi puheenaihetta. Oliko mahdollista, että kyseinen henkilö epäili saksalaisperheen tarkoitusperiä? Vai pelkäsikö myös hän mikrofoneja?

Olin vaihto-oppilasporukan kanssa jonkinlaisella opintomatkalla silloisessa Länsi-Berliinissä. Tietysti halusin käydä myös Itä-Berliinin puolella, koskapa se oli mahdollista meille ”länkkäreille”. En muista enää, mitä kautta sitten tutustuin (olin jonkun toisen vaihto-oppilaan kanssa liikkeellä) kahteen itäsaksalaiseen nuoreen. Vietimme päivän yhdessä, ja kun oli aika lähteä lännen puolelle (passintarkastukset kaupungin itä- ja länsipuolella, metroon mentäessä ja sieltä poistuttaessa), nämä uudet tuttavamme saattoivat meitä vain vähän matkaa. He selittivät rehellisesti, etteivät uskaltaneet tulla kovin lähelle asemaa, ettei heitä yhdistettäisi länsimaalaisiin, ja näin saattaisi syntyä epämääräisiä väärinkäsityksiä heidän luotettavuudestaan. Ymmärsimme tilanteen tietysti, olihan meille pidetty muutama neuvoa-antava luento ennen matkaa.

Luulenpa, etteivät läheskään kaikki ns. ”länsimaisen sivistyksen” parissa elävät ihmiset ymmärrä, kuinka etuoikeutettuja me olemme saadessamme rypeä tässä yksilön ja ryhmien vapaudessa. Saamme ilmaista mielipiteemme suullisesti tai kirjallisesti täysin vapaasti, saamme tehdä ja toimia oman mieltymyksemme mukaan, ja jos epäonnistumme siinä tai tässä, meille ollaan tyrkyttämässä lähes ilmaista apua. Meitä suojaa laki, joka on niin liberaali, että se joskus tuntuu liialliselta. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka pitkä matka Oulusta on Haaparannalle, koska minä en pelkää itänaapuria. Tosin toivoisin kuitenkin, että Suomi liittyisi NATO:n jäseneksi, sillä tiedän, että tämä liittolaisuus takaisi useammalle tuttavalleni paremmat yöunet.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Lomamatka menneisyyteen

Tiistai 23.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Lomamatka menneisyyteen

Olimme mieheni kanssa rippijuhlissa Rovaniemellä, ja seuraavana päivänä suunnistimme sieltä nostalgiamatkalle Tornioon. Näitä matkoja minun on tehtävä muutaman kerran vuodessa, sillä tuossa kaupungissa vietetty onnellinen lapsuus ja nuoruus ovat luoneet vahvan ja tasapainoisen pohjan elämälleni.

Tällä kertaa reitti kulki pohjoisesta etelään, ja Ylitornion kohdalla muistin, että olin käynyt rippikoulun siellä kristillisellä kansanopistolla (sieltäkin jäi paljon hyviä muistoja). Tuolla leirillä tehtiin myös retki Aavasaksalle, josta todisteena on mustavalkoinen valokuva. Hei, sinnehän minä haluankin mennä, kun edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä…tosi paljon. Se ylimääräinen mutka matkassa kannatti. Maisemat olivat aivan huikeat, ja ainakin ensimmäiselle näköalapaikalle oli tehty helppokulkuinen reitti. Paljon maailmaa kiertäneenä minulle tuli hiukan hämmentynyt olo: Suomessa on näin upeita maisemia ja paikkoja.

Aavasaksalta matka jatkui kohti Torniota, mutta sitä ennen seuraava välietappi oli Kukkolankoski, sekin tuttu paikka lapsuudesta. Maisemat olivat hienot, yksi kalastaja oli lippoamassa siikaa. Muistan, kuinka savustettu siika oli herkkuani lapsena.

Torniossa katsastin ne tavalliset kohteeni: hautausmaa, kerrostalo, jossa olen asunut, urheilukenttä, nämä ovat paikkoja, jotka ovat pysyneet muuttumattomina. - Kotona Oulussa kaivoin esiin päiväkirjateoksen, jonka olen painattanut ainoista löytämistäni omista lapsuudenajan päiväkirjoistani. Kuten muistelinkin, kirjassa kerrotaan kesäretkestä.

16.7.1963 Parahin päiväkirjani!

14.7. klo 11.30 Paula ja minä päätimme lähteä Kukkolan koskelle. Ajelimme hitaasti sillalla, jossa ei (ihme kyllä) ollut paljon liikennettä. Olimme ajaneet jo 10 km, kun nälkä alkoi kurnia suonissamme. Näimme ladon ja päätimme mennä sen taakse. Aurinko lämmitti hauskasti meitä. Paula levitti tuomansa viltin heinikkoon, ja minä aloin penkoa termospulloani, jossa oli teetä. Heinikko oli korkea, joten meitä ei näkynyt tielle. Kukkolan koskelle pääsimme kahdessa ja puolessa tunnissa. Minä aloin epäillä, että olimme ajaneet ohi. Kysyimme eräältä naiselta tietä, ja hän neuvoikin meille. Olimme ajaneet 2 km liikaa. Pääsimme Kukkolan koskelle ja ostimme siian, joka maksoi 2 mk. Otimme minulle kasveja (meidän pitää kerätä kahtena kesänä 80 kasvia). Paula osti minulle ja itselleen limsaa. Pian lähdimme kuitenkin pois. Tullessa kävimme Lankisen baarissa syömässä. Ostimme leivokset ja jäätelöt. Matka oli hauska.

Eilen Paula ja minä harrastimme ”oksataidetta”. Pidämme pian myyjäiset.

Mukavia kesäreissuja kaikille!

Saksalainen Suomi 1918

Keskiviikko 27.2.2019 - Pirkko Jurvelin

                  Saksalainen Suomi 1918

 Olin kuuntelemassa eilen luentoa, jonka otsikkona oli ”Saksalainen Suomi 1918 – Miten Suomi pelastui Saksan avulla ja avulta?” Aihe kiinnosti minua erityisesti sen vuoksi, että olin joutunut perehtymään Suomen sisällissodan tapahtumiin julkaistessani ukkini päiväkirjat tuolta ajalta. Teokseni nimi on ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”. Kun palasin kotiin luennon jälkeen, minun oli heti tarkastettava muutama kohta ukin muistiinpanoista, joiden sisältö olikin aivan yhteneväinen esitelmän sisällön kanssa. Luennoitsijat Marjaliisa ja Seppo Hentilä tunsivat asiansa perusteellisesti, ja suosittelenkin heidän teostaan ”Saksalainen Suomi 1918” asiasta kiinnostuneille. Kirjasta on otettu jo neljäs painos, ja se on juuri ilmestynyt myös saksaksi.

No, pelastuiko Suomi Saksan avulla? Totuus on yksinkertaisuudessaan: kyllä. Tosin sanotaan, että valkoiset olisivat voittaneet sodan joka tapauksessa, mutta että siihen olisi mennyt paljon enemmän aikaa. Mene ja tiedä. Suomen valkoiset kutsuivat siis saksalaisia avukseen sotatoimiin, ja heitä saapuikin noin 14 000 sotilasta ja upseeria, jotka toivat mukanaan omat hevosensa, lehmiä ja jopa rehut näille. Toisin kuin olin kuvitellut, saksalaiset eivät taistelleet yhdessä valkoisten kanssa, vaan omina joukkoinaan miehittämällä ensiksi Ahvenanmaan, jatkaen sieltä Uudellemaalle, Kanta- ja Päijät-Hämeeseen jne. Ukkini päiväkirjasta luin seuraavan merkinnän vapunpäivältä 1918:” Saksalaisia enemmän jo nähdä saatiin. Uljaat pojat, kuitenkin ihmisiä hekin, vaikka kohta satumainen loiste heitä ympäröi. Uljaat pojat, Suomen vapaussodan maineikkaita auttajia. Ihmeellistä, että he suuren Saksan pojat tänne Tuuloksen salomaille ovat joutuneet.”

Mitä Saksa odotti saavansa vastalahjaksi auttaessaan Suomen valkoisia itsenäisyystaistelussa? Saksaa kiinnostivat Suomen luonnonvarat, ulkomaankauppa ja myös se, että maa saattoi Suomen kautta harjoittaa sotatoimia  Neuvosto-Venäjää ja länsiliittoutuneita vastaan. Kokeneena sotilaana ja poliitikkona Mannerheim olikin saksalaisten saapumista vastaan, mutta ei lopulta mahtanut asialle mitään. Suomi ei kuitenkaan – onneksi - saanut saksalaista kuningasta, ja näin maamme pelastui siltä asemalta, johon se olisi Saksan alusmaana joutunut Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan.

Luennon jälkeisessä keskustelussa nousi esille se huomio, että Saksan ja sen kulttuurin vaikutus suomalaisiin ja Suomeen on ollut suuri kautta aikojen. Molempien maailmansotien aikaiset yhteiset sotahankkeet ovat tuttuja meille kaikille, mutta kuka muistaa historian tunneilta Hansaliiton ja esimerkiksi sen, että täältä meiltä on lähdetty opiskelemaan Saksan yliopistoihin jo keskiajalla? Muutama vuosikymmen sitten kouluissa opiskeltiin vieraina kielinä lähinnä latinaa, ruotsia ja saksaa. Minunkin isäni opiskeli lukiossa saksaa, ja hänellä oli ystäviä ja tuttavia saksalaisen partioliikkeen parissa. 

 Luennon lopussa Seppo Hentilä joutuikin toteamaan, että nuo ajat ovat ohi (vaikka paikalla oli useampia saksalaisia Suomi-Saksa seuran jäseniä), sillä nykyisin elämme USA-johtoisessa yhteiskunnassa. Onko näin?

Kun elämä yllättää

Sunnuntai 20.1.2019 - Pirkko Jurvelin

Kun elämä yllättää

Kolmas romaanini ”Kun elämä yllättää” ilmestyy tammikuun aikana. Lainaan tähän suoraan takakannen tekstin: ”Suvi Koski sai yllättävän puhelun:” Teille on tullut Saksasta lähetys, se on tuhkauurna.” Yksi ainoa puhelu mullistaa naisen elämän, joka on ollut täynnä tummia sävyjä. Olla leski eikä mikään, urakin takanapäin. Vain kirjoittaminen pitää hänet kiinni arjessa. Suvin elämä joutuu täydelliseen myllerrykseen, niin menneisyys kuin tulevaisuuskin, ja hetken epäröityään hän päättää heittäytyä mukaan muutokseen. Onko hänen onnensa ja tulevaisuutensa Saksassa, vai löytääkö hän Suomesta elämälleen merkityksen?”

En aio kertoa tässä enempää kirjan juonesta, hakekaa teos käsiinne ja lukekaa itse. Tarjosin käsikirjoitusta Suomen suurimmille kustantajille, joilta sain todella hyvää palautetta. Eivät he kuitenkaan halunneet kustantaa kirjaa. Kustannus HD:n Arto otti sitten asian hoitaakseen, ja se kävikin reippaasti kuten miehen tyyli näissä asioissa on. Kiitos Artolle!

Miksi Saksa? Suomen lisäksi Saksa on maa, jossa kirjan tapahtumat etenevät. Olen asunut Saksassa, vierailen siellä vuosittain ja uskallan väittää, että minulla on jonkinlaista maan tuntemusta. Olen matkaillut Saksassa ristiin rastiin, mutta lempipaikkani on Mosel-joen laakso ja sen lähettyvillä sijaitseva pieni kaupunki Bad Neuenahr- Ahrweiler. Talo ja asunto, jossa romaanin Suvi asuu, ovat minulle tuttuja ja rakkaita.

Mutta mikä ihmeen juttu on sitten tämä tuhkauurna -keissi? Todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempää. Satunnainen tuttavani kertoi, kuinka hänelle oli tullut ilmoitus lentokentälle saapuneesta tuhkauurnasta. Järkytys oli suuri, eikä hän ollut uskoa puhelua todeksi. Uurnassa saapui hänen isänsä tuhka Yhdysvalloista Suomeen. Hän ei ollut koskaan nähnyt isäänsä, joka oli pakkohäiden jälkeen paennut Yhdysvaltoihin. Siellä mies oli työskennellyt ahkerasti, mutta ei ollut perustanut perhettä. Yllätysuurnan myötä tuttavani peri myös huomattavan omaisuuden.

Tämä tarina oli niin outo ja kiehtova, että halusin tallentaa sen tähän romaaniini, jonka juoneen se hyvin sopi. Kirjan kannessa on kuva uurnasta, jonka taustalla on Euroopan kartta. Tummasta kannesta huolimatta kirjan pääteemana on kuitenkin rakkaus.

Luostarin puutarhassa

Perjantai 21.12.2018 - Pirkko Jurvelin

                        Luostarin puutarhassa

 Tiedän, että ajankohdan huomioon ottaen minun pitäisi nyt kirjoittaa siitä, kuinka meidän tulisi heittää arkihuolet, ja että hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, ja että on turha hosua liikaa ja stressata joulusta. Kaiken touhotuksen sijaan meidän kaikkien (!) tulisi vain kääriytyä pehmeään peittoon, sytyttää kynttilä ja uppoutua hyvään romaaniin sohvan pohjalla lojuen, ja oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.  Valitettavasti en usko tähän peittoon kääriytymisen teoriaan, sillä totuushan on kuitenkin se, että ennen kuin pääsee nauttimaan joulun vietosta, on tehtävä hommia tukka putkella. Siksi en tahdo edes kirjoittaa tästä aiheesta, vaan huomattavasti aiheen ulkopuolelta.

Olen usein yöpynyt luostareissa Saksan-matkoillani. Ne ovat rauhallisia paikkoja, turistien huoneet ovat kohtuullisen mukavat, ja usein luostarit sijaitsevat aika lailla kaupungin keskustassa (vaikka ne aikoinaan rakennettiin yleensä asutuksen ulkopuolelle). Augsburgissa ollessani asetuin siis jälleen kerran asumaan luostariin. Luostariin kuuluvat upeat rakennukset sijaitsivat suuren muurin sisäpuolella, ja portti suljettiin yöksi. Tuohon aikaan alueella toimi poikien sisäoppilaitos, jossa munkit toimivat opettajina. Meno oli rauhallista silläkin puolella, ihan pieniä oppilaita tässä koulussa ei tietysti ollutkaan. Minun huoneeni oli suuri, sänky todella mukava, ikkunasta avautui näkymä muurien ulkopuolelle kaupunkiin. Huoneessa ei ollut televisiota tai radiota, pöydällä oli sitä vastoin pino hengellistä kirjallisuutta. Aamiainen tarjoiltiin erillisessä rakennuksessa, ja totesin jo heti ensimmäisenä aamuna, että minä olin ilmeisesti tuolloin ainoa vieras luostarissa. Söin siis valtaisan aamiaiseni yksin hienosti sisustetussa oleskeluhuoneessa. Lomani loputtua kävin keittiön puolella kiittelemässä harvinaisen hyvästä huolenpidosta.

Tutkiessani ympäristöä jouduin huomaamaan, että luostarissa oli monta lukossa olevaa ovea ja porttia. Tiesin, että eräs ovi muurissa johtaisi puutarhaan, mutta sekin oli aina lukossa. Onnekseni eräs munkeista näki minut kerran haikailemassa puutarhan sisäänkäynnin lähellä ja neuvoi, missä avainta pidettiin piilossa. Olin onnessani! Ovi oli todella raskas, lukko hankala, mutta pienen askartelun jälkeen pääsin astumaan puutarhaan. Se ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli runsaasti omenapuita ja kukkia, joitakin hyötykasveja keittiötä varten, pari puutarhapöytää ja tuoleja. Vanhat tikapuut nojasivat omenapuun runkoa vasten, kuului vain linnunlaulua, täydellinen keidas tämän maailman keskellä. Puutarhassa tapasin myös sattumalta luostarin apotin, joka poltteli sikaria ja siemaili viiniä kaikessa rauhassa. Hänen kanssaan juttelin useaan otteeseen. Hän totesikin kerran, että tuossa valtavassa luostarissa oli enää vain kahdeksan munkkia, ”eivät nykynuoret halua tulla luostariin”. Mies oli todella ystävällinen, hänellä oli joitakin tuttavia Suomessa, ja kutsuin hänet kylään, mutta hän pudisti päätään: ”En minä enää matkusta.”

Palasin tuohon luostariin myöhemmin uudestaan, nyt mieheni ja tyttäreni kanssa. Aikaa ensimmäisestä käynnistä oli jo monta vuotta, munkkien määrä oli tällä välin entisestään vähentynyt ja sisäoppilaitos suljettu. Rakennukset olivat yhä jyhkeän kauniita, muuri portteineen suojaa ja yksityisyyttä antamassa, mutta puutarhaan ei enää ollut mahdollista mennä. Tuosta käynnistä jäi mieleeni valtava heinäkuinen kuumuus ja huonot internet-yhteydet (tyttöni piti mennä ulos voidakseen jutella
poikaystävänsä kanssa). Tapasin kuitenkin tälläkin kerralla apotin, joka kertoi sisäoppilaitoksen sulkemisesta, mikä oli ollut suuri menetys luostarille. Toki tiloissa pidettiin edelleen katolisen kirkon järjestämiä kokouksia, seminaareja ja opintopäiviä, mutta on ymmärrettävää, että nuorten jokapäiväinen läsnäolo toi luostariin iloa ja energiaa, hengellisen elämän lisäksi toisenlaista merkitystä.

Tahtoisin vielä joskus yöpyä tuossa Augsburgin luostarissa, katsella huoneen ikkunoista eteläisen Saksan rehevää maisemaa, kuunnella, kuinka kirkonkellot kutsuvat messuun, ihmetellä ympäristön hiljaisuutta. Tahtoisin vielä nähdä luostarin puutarhan, ihastella vanhoja omenapuita ja runsaita kukkaistutuksia, kuunnella linnunlaulua ja unohtaa, mitä minun pitäisi tehdä.