Johannes Kastajan käsivarsi

Perjantai 2.9.2022 - Pirkko Jurvelin

Johannes Kastajan käsivarsi

Tulin juuri Montenegrosta. Tämä oli toinen matkani sinne, sillä minun oli käytävä tarkistamassa, pitivätkö pari vuotta vanhat muistikuvat upeista maisemista, mielenkiintoisesta historiasta ja lämpimästä merivedestä paikkansa. Kyllä vain, tuo pieni maa on täynnä hienoja asioita, ja mikäli elämä menee suunnitelmien mukaan (se ei kyllä mene monestikaan), niin ensi kesäkuussa palaan maahan oman ryhmän kanssa.

Kävimme eräällä retkellä Montenegron vanhassa pääkaupungissa Cetinjessä. Siellä tutustuimme kuninkaanlinnaan, joka oli pienen maan kuninkaalle sopivasti varsin pieni ja vaatimaton verrattuna esimerkiksi Tukholman kuninkaanlinnaan. Maassa ei ole enää kuningasta, joten tuo linna oli kaikille avoin, mielenkiintoinen nähtävyys. Eräs seinällä olevista muotokuvista liittyi marsalkka Mannerheimiin, joka oli ollut erittäin ihastunut maalausta esittävään prinsessaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, Suomella saattaisi olla kuninkaallisia sukulaisia Montenegrossa, tai ainakin entisiä kuninkaallisia.

Toinen vierailukohde kyseisessä kaupungissa oli munkkiluostari, upea historiallinen rakennus, josta turistit saivat nähdä vain hyvin pienen osan. Meillä oli onnea mukanamme, sillä oppaamme Radovan on Montenegrossa syntynyt ja ortodoksi. Hänellä on hyvät suhteet luostarin väkeen ja supliikki esiintymistaito, ja niin me pääsimme kurkistamaan kappelissa olevaan aarrearkkuun. Se sisälsi monenlaisia arvokkaita esineitä, joista tärkein oli Johannes Kastajan käsivarsi sekä pala Jeesuksen ristiä. Pääsimme avonaisen arkun viereen yksi kerrallaan, pikainen vilkaisu sen sisältöön ja sitten pois. Lähtiessä saattoi antaa rahalahjan lippaaseen, joka oli sijoitettu kätevästi heti kyseisen aarrearkun viereen.

Johannes Kastajan käsivarsi? Radovan kertoi pitkän tarinan siitä, miten kyseinen ihmisruumiin osa oli matkannut Pyhästä maasta Montenegroon. Ihan kaikkia yksityiskohtia tuosta matkasta on vaikea tietää, mieleeni jäi esimerkiksi Temppeliherrain ritarikunnan jonkinlainen osuus tässä tarinassa.

Miltä Johannes Kastajan käsi näytti? En kehdannut viipyä arkun luona pitkään, ja pikaisella silmäyksellä näin parkkiintunutta, tummunutta makkarapötkyä muistuttavan jonkin, en tiedä minkä.

Pyhäinjäännökset kuuluvat vankkana osana ortodoksiseen kirkkoon. Ollessani Valamossa oppaana opettelin ulkoa, mitä pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä missäkin oli. Yleensä niitä on kiinnitetty ikoneihin, tai sitten ne on aseteltu esille arvokkaalla tavalla. Valamossa löytyy reliikkejä yli kaksisataa, joukossa on luonnollisesti myös pieni kappale Jeesuksen ristiä. Pyhäinjäännöksiä ei palvota (tai niin ainakin sanotaan), vaan ne ovat rukouksen välikappaleita. Tämä ilmeisesti tarkoittaa sitä, että konkreettinen esine auttaa ihmistä keskittämään ajatuksensa rukoukseen.

Pyhäinjäännökset kuuluvat myös katolisen kirkon ”sisustukseen” ja jumalanpalveluselämään. En ihmettele ollenkaan, miksi uskonpuhdistaja Martin Luther halusi aikoinaan siivota kirkoista ylimääräisen ”rekvisiitan”, sillä kyllähän täytyy myöntää, että pyhäinjäännöksistä oli tullut aikamoisia taikakaluja, joilla oli uskonnon kanssa lopulta aika vähän tekemistä. Toki Lutherin puhdistus ei liittynyt ainoastaan kirkon ulkoisiin asioihin, tärkeintä oli tietysti Raamatun puhdas tulkitseminen.

Oliko Cetinjen kaupungin luostarin aarrearkussa oleva ihmisruumiin (?) osa Johannes Kastajan käsivarsi? Enpä usko, ja luulen, ettei kovin moni muukaan usko niin. Me ihmiset nyt vain olemme sellaisia, että kaipaamme konkretiaa. On vaikea uskoa Jumalaan ja Jeesukseen, joita ei ole koskaan nähnyt – siinä on usko koetuksella -, mutta jos on nähnyt Johannes Kastajan käsivarren, niin kyllä se helpottaa uskomista. Aarrearkun ääreen pysähtyvä voi järkeillä, että jos Johannes Kastaja on ollut ihan oikea historiallinen olento, niin kyllä Jeesuskin on ollut olemassa. Nämä ovat uskon asioita.

Luostarin puutarhassa

Perjantai 21.12.2018 - Pirkko Jurvelin

                        Luostarin puutarhassa

 Tiedän, että ajankohdan huomioon ottaen minun pitäisi nyt kirjoittaa siitä, kuinka meidän tulisi heittää arkihuolet, ja että hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, ja että on turha hosua liikaa ja stressata joulusta. Kaiken touhotuksen sijaan meidän kaikkien (!) tulisi vain kääriytyä pehmeään peittoon, sytyttää kynttilä ja uppoutua hyvään romaaniin sohvan pohjalla lojuen, ja oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.  Valitettavasti en usko tähän peittoon kääriytymisen teoriaan, sillä totuushan on kuitenkin se, että ennen kuin pääsee nauttimaan joulun vietosta, on tehtävä hommia tukka putkella. Siksi en tahdo edes kirjoittaa tästä aiheesta, vaan huomattavasti aiheen ulkopuolelta.

Olen usein yöpynyt luostareissa Saksan-matkoillani. Ne ovat rauhallisia paikkoja, turistien huoneet ovat kohtuullisen mukavat, ja usein luostarit sijaitsevat aika lailla kaupungin keskustassa (vaikka ne aikoinaan rakennettiin yleensä asutuksen ulkopuolelle). Augsburgissa ollessani asetuin siis jälleen kerran asumaan luostariin. Luostariin kuuluvat upeat rakennukset sijaitsivat suuren muurin sisäpuolella, ja portti suljettiin yöksi. Tuohon aikaan alueella toimi poikien sisäoppilaitos, jossa munkit toimivat opettajina. Meno oli rauhallista silläkin puolella, ihan pieniä oppilaita tässä koulussa ei tietysti ollutkaan. Minun huoneeni oli suuri, sänky todella mukava, ikkunasta avautui näkymä muurien ulkopuolelle kaupunkiin. Huoneessa ei ollut televisiota tai radiota, pöydällä oli sitä vastoin pino hengellistä kirjallisuutta. Aamiainen tarjoiltiin erillisessä rakennuksessa, ja totesin jo heti ensimmäisenä aamuna, että minä olin ilmeisesti tuolloin ainoa vieras luostarissa. Söin siis valtaisan aamiaiseni yksin hienosti sisustetussa oleskeluhuoneessa. Lomani loputtua kävin keittiön puolella kiittelemässä harvinaisen hyvästä huolenpidosta.

Tutkiessani ympäristöä jouduin huomaamaan, että luostarissa oli monta lukossa olevaa ovea ja porttia. Tiesin, että eräs ovi muurissa johtaisi puutarhaan, mutta sekin oli aina lukossa. Onnekseni eräs munkeista näki minut kerran haikailemassa puutarhan sisäänkäynnin lähellä ja neuvoi, missä avainta pidettiin piilossa. Olin onnessani! Ovi oli todella raskas, lukko hankala, mutta pienen askartelun jälkeen pääsin astumaan puutarhaan. Se ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli runsaasti omenapuita ja kukkia, joitakin hyötykasveja keittiötä varten, pari puutarhapöytää ja tuoleja. Vanhat tikapuut nojasivat omenapuun runkoa vasten, kuului vain linnunlaulua, täydellinen keidas tämän maailman keskellä. Puutarhassa tapasin myös sattumalta luostarin apotin, joka poltteli sikaria ja siemaili viiniä kaikessa rauhassa. Hänen kanssaan juttelin useaan otteeseen. Hän totesikin kerran, että tuossa valtavassa luostarissa oli enää vain kahdeksan munkkia, ”eivät nykynuoret halua tulla luostariin”. Mies oli todella ystävällinen, hänellä oli joitakin tuttavia Suomessa, ja kutsuin hänet kylään, mutta hän pudisti päätään: ”En minä enää matkusta.”

Palasin tuohon luostariin myöhemmin uudestaan, nyt mieheni ja tyttäreni kanssa. Aikaa ensimmäisestä käynnistä oli jo monta vuotta, munkkien määrä oli tällä välin entisestään vähentynyt ja sisäoppilaitos suljettu. Rakennukset olivat yhä jyhkeän kauniita, muuri portteineen suojaa ja yksityisyyttä antamassa, mutta puutarhaan ei enää ollut mahdollista mennä. Tuosta käynnistä jäi mieleeni valtava heinäkuinen kuumuus ja huonot internet-yhteydet (tyttöni piti mennä ulos voidakseen jutella
poikaystävänsä kanssa). Tapasin kuitenkin tälläkin kerralla apotin, joka kertoi sisäoppilaitoksen sulkemisesta, mikä oli ollut suuri menetys luostarille. Toki tiloissa pidettiin edelleen katolisen kirkon järjestämiä kokouksia, seminaareja ja opintopäiviä, mutta on ymmärrettävää, että nuorten jokapäiväinen läsnäolo toi luostariin iloa ja energiaa, hengellisen elämän lisäksi toisenlaista merkitystä.

Tahtoisin vielä joskus yöpyä tuossa Augsburgin luostarissa, katsella huoneen ikkunoista eteläisen Saksan rehevää maisemaa, kuunnella, kuinka kirkonkellot kutsuvat messuun, ihmetellä ympäristön hiljaisuutta. Tahtoisin vielä nähdä luostarin puutarhan, ihastella vanhoja omenapuita ja runsaita kukkaistutuksia, kuunnella linnunlaulua ja unohtaa, mitä minun pitäisi tehdä.