Hyvinvoiva mieli

Torstai 6.8.2026 - Pirkko Jurvelin

Hyvinvoiva mieli

Olin alkuviikosta Valamon luostarissa muutaman päivän kurssilla, jonka otsikko oli ”Hyvinvoiva mieli”. Ohjaajia oli kaksi (pariskunta) ja meitä osallistujia seitsemän, joista yksi oli mies. Tämä on hyvin tyypillistä, ja kun tyttäreni (henkilökohtainen autonkuljettajani, myös kurssilainen) kanssa mietimme, ketkä meidän tuntemistamme miespuolisista sukulaisista ja tuttavista haluaisi osallistua tuollaiselle kurssille, niin saimme tulokseksi myös luvun 1, ja sekin olisi hieman epävarma tapaus. Eivätkö miehet osaa/halua avautua, pelkäävätkö he puhumista ja osallistumista, onko helpompi purkaa tunteitaan johonkin fyysiseen toimintaan kuin istua pohdiskelemassa asioita? Ilmeisesti näin on.

Kurssin alkajaisiksi saimme Suomen Mielenterveys ry:n työkirjan ”Hyvinvoiva mieli”. Kannessa luki, että työkirja oli suunnattu koulutukseen osallistujalle. Mitä? Olinko minä jossain koulutuksessa? Luulin tulevani sellaiselle kurssille, jossa pohdiskelisimme syntyjä syviä, uppoaisimme henkilökohtaisiin tunteisiin, velloisimme omassa pahassa olossamme… Hyvä on, ei sitten. Olin tullut koulutukseen.

Ja niinhän siinä kävi, että koulutuksen, tehtävien suorittamisen ja keskustelujen aikana se omaan sisimpään kertynyt väsymys ja masennus alkoivat hävitä, tulevaisuus rupesi näyttämään valoisammalta, omat pelot turhilta, ja kaiken kaikkiaan tuli sellainen olo, että ”kyllä tämä tästä” – kaikesta huolimatta.

Ryhmätyöt eli keskustelut olivat merkityksellisiä. Tyttäreni, minä ja se kurssin ainoa mies muodostimme oman oululaisen ryhmämme, ja keskustelu oli todella luontevaa ja kiinnostavaa. Kun sitten kävimme läpi tehtäviämme yhdessä kaikkien kurssilaisten kesken, niin kuulimme monta tarinaa ja monta kohtaloa, kävimme läpi raskaita kokemuksia ja sitä, kuinka niistäkin oli selvitty, tosin kolhittuina mutta hengissä.

Koulutus painotti viittä hyvinvoinnin kulmakiveä: 1. Liity: Meidän tulee olla mukana toiminnassa, joka meitä kiinnostaa, ja jossa tapaamme ihmisiä. On aika lailla yhdentekevää, mitä se toiminta on. 2. Liiku: Tämä kohta on jokseenkin selvä asia, koska jo monen tutkimuksen mukaan fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi tukevat toisiaan. 3. Huomaa hetki: Tässä puhuttiin mindfulness-harjoituksista, joita löytyy verkosta, mutta rauhallinen kävely yksin tai yhdessä ja samalla ympäristön hyvien ja kauniiden asioiden huomioiminen ovat sama asia. Ja jokainenhan voi istahtaa sohvalle ja miettiä kaikessa rauhassa, mitä hyvää tänäänkin on kokenut tai nähnyt.4. Jatka oppimista: Tämä on kyllä sellainen asia, joka tuottaa iloa ja tyytyväisyyttä(vaikka en vieläkään puhu sitä espanjaa kunnolla), kehittää aivoja ja muistia ja monessa tapauksessa tuo mukanaan uusia tuttavuuksia. 5. Anna toiselle: Ensimmäiseksi tulevat tietysti mieleen vapaaehtoistyöt, mutta ne ovat ainoastaan yksi mahdollisuus. Voit auttaa naapuriasi, sukuasi, tuttujasi, tuntemattomia. Avun ei tarvitse olla konkreettista, kuunteleminen ja lohduttaminen ovat tärkeitä asioita.

Eihän se riittänyt, että olimme reippaasti ja vapaaehtoisesti osallistuneet kyseiselle kurssille. Ei toki, saimme myös kotiläksyjä! Nyt minun täytyy alkaa ahertaa paperin, kynän ja aivojeni kanssa ja laatia itselleni suunnitelma oman mielen hyvinvoinnin parhaaksi. Ei ole tarpeen miettiä erikseen jokaista kohtaa ja kehitellä niihin jotakin, riittää, että paneutuu sellaisiin suunnitelmiin, joista uskon olevan apua oman mielen hyvinvoinnille. Jos minulla olisi vapaus valita, varaisin heti lennot ja asunnon Espanjasta muutamaksi kuukaudeksi, kyllä tulisi hyvä mieli jo sitä odotellessa. Mutta kun tämä nyt ei ole mahdollista, niin kehittelen jotakin muuta. Nimittäin: Kolmen kuukauden kuluttua saan sovittuna aikana puhelinsoiton kurssin vetäjiltä. Heidän kanssaan keskustelen laatimistani suunnitelmista, kuinka olen päässyt toteuttamaan niitä käytännössä, ja onko niillä ollut vaikutus oman mieleni hyvinvointiin. Nyt en voi pinnata! Pakko alkaa suunnitella! - Yritän keksiä jotain erityistä, huh, huh! Tästä tulee mielenkiintoista!

Ihmeellistä

Lauantai 20.6.2026 - Pirkko Jurvelin

Ihmeellistä

Olen käynyt jo viisi kertaa Montenegrossa, ja koska maa on pinta-alaltaan pieni, myös sen tärkeimmät nähtävyydet on tullut katseltua useampaankin kertaan. On kyllä sanottava, että minulle yksi tämän maan parhaista nähtävyyksistä on kuitenkin luonto, joka yhä uudestaan jaksaa lumota katselijansa kauneudellaan.

Ostrogin luostari on paikka, jossa en ollut aikaisemmin käynyt, ja joka nyt kesäkuussa oli must see- listallani. Kävin ostamassa retken eräästä rantakadulla sijaitsevasta pienestä matkatoimistosta, ja maksoin päivän reissusta 25 e eli halpaa lystiä. Tähän hintaan ei kylläkään kuulunut opastusta eikä ruokailuja, mutta onhan meillä puhelimessamme opas, ja tauoilla oli mahdollisuus ostaa syötävää.

Ostrogin luostari on ortodoksikristittyjen pyhiinvaelluspaikka. Se sijaitsee melkein pystysuorassa kallion päällä, Ostroska Gredan suuren kallion yläpuolella. Voitte kuvitella, kuinka mielenkiintoinen tuo ajomatka oli noilla kapeilla teillä, joissa tuskin on ohitusmahdollisuuksia. Kyllä kuski sai peruuttaa aika monta kertaa, jotta vastaantuleva pääsisi ohittamaan, eikä se peruuttaminenkaan niin helppoa ollut korkealla vuoristomaisemissa. Kaikki kunnia kuljettajan ammattitaidolle, ja sen kyllä hänelle kerroinkin.

Ostrogin luostari on omistettu sen perustajalle Pyhälle Basileiokselle (1610-1671). Luostarissa on kaksi kirkkoa, yläkirkko ja alakirkko. Pyhän Basileioksen ruumiilla uskotaan olevan ihmeellisiä parantavia voimia, ja jäänteitä säilytetään alakirkossa olevassa pyhäinjäännöslippaassa. Luostarissa vieraileekin vuosittain yli satatuhatta kävijää, ja onneksemme emme sattuneet paikalle pyhiinvaellusjuhlien aikana, vaan olimme siellä ihan tavallisena sunnuntaina.

Perillä pääsimme heti jonottamaan satunnaisen suomalaisen matkakumppanin kanssa. Koska emme ymmärtäneet oppaan puhumaan montenegroa sanaakaan, asetuimme vain jonon jatkoksi. Päättelimme, että jotain tärkeää siellä edessä olisi, kun vierailijat haluavat välttämättä mennä sinne. Juttelimme jotakin, kunnes eräs paikallinen pisti sormen huulilleen, siis hiljaa, te turistit. Myöhemmin hän otti kukkarostaan isohkon rahasumman, näytti sitä meille ja osoitti luolan suuaukkoa. Aha, sinne sai jättää lahjoituksen.

Meidän jonomme ohi virtasi jatkuvasti ihmisiä, joilla oli tietyistä syistä oikeus nopeampaan vierailuun. Näimme todella paljon ihan pieniä lapsia, kehitysvammaisia aikuisia, sokeita, liikuntarajoitteisia apuhenkilöineen, ihmisiä, joita elämä oli kolhinut niin, että he tarvitsivat apua jokapäiväisessä arjessaan. Koska olin jo aiemmin perehtynyt katolisen ja ortodoksisen kirkon oppiin ihmeparantumisista, en ollenkaan kummastellut näiden kävijöiden suurta määrää, onhan luonnollista, että ihminen tekee kaikkensa paranemisensa eteen. Retkikumppanini näki asian toisin: Hänen mielestään oli sairaiden kiusaamista, kun heidät raahattiin sinne korkeuksiin, vaikka mitään paranemista ei oikeasti ollut odotettavissa. No, minun mielestäni toivo on ihana asia, ja jo pelkkä toivominen ilman konkreettista paranemisihmettä tuo elämään jotakin hyvää.

Kun meidän vuoromme oli lopulta päästä luolaan pyhäinjäännösten luokse, se kävi niin äkkiä, ettei aikaa havainnointiin oikeastaan jäänyt (kuvia ei tietenkään saanut ottaa). Katsoin lasiarkussa olevaa jotakin, jonka päällä oli punainen peitto, enkä nähnyt enkä tuntenut mitään erityistä. Ja heti kohta meidät ohjattiin ulos. No, niin, hmh, olisin ehkä halunnut kokea jotakin, mutta ei kun ei. Toivon mukaan joku muu tunsi rauhaa, onnea, seesteisyyttä, valoa, jotakin hyvää.

Kävimme myös ylhäällä pienessä kappelissa, ja hienot, luolan seinille maalatut freskot tekivät vaikutuksen. Turistikauppa luostariaukealla oli tarjonnaltaan runsas, mutta minulta pääsi melkein itku, kun kirjakaupan kaikki kirjat oli kirjoitettu paikallisella murteella. Ne näyttivät niin mielenkiintoisilta, mutta ei, ne oli pakko jättää sinne hyllyyn. Vieläkin harmittaa. - Kun seuraavan kerran lähden Montenegroon, menen Ostrogin luostariin uudestaan. Silloin pidän huolen siitä, että opas puhuu joko suomea, ruotsia, englantia tai saksaa, espanjakin kelpaa, sillä haluan tutustua paremmin tuohon mielenkiintoiseen paikkaan.

P.s. Jos luit edellisen blogini, jossa kerroin tapahtumista Dubrovnikin lentokentällä, niin minulla on uutinen: Ihme on tapahtunut! Viikon kuluttua siitä, kun lähetin virkailijoille valitukseni, sain vastauksen, jossa asiaa pahoiteltiin syvästi ja luvattiin huolehtia siitä, ettei kyseisen kaltaisia asioita enää tapahdu. Tuo vastaus on kyllä jo ihme!

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Perjantai 14.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Alkukeväästä ilmestyy teokseni "Elä kauemmin, elä terveemmin! Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan". Olen jakanut kirjani kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee luostarilaitoksen ja parantamisen historiaa. Toisessa osassa kerron omista luostarikokemuksistani, ja kolmas osa kuvaa luostareista peräisin olevia luonnonlääkkeitä ja hoitokeinoja. Julkaisen nyt yhden luvun tulevasta teoksesta.

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Kun oululainen turistiryhmä teki matkan Valamon luostariin kesällä 2025, olin mukana oppaan ominaisuudessa. Sain onnekseni sovittua tuon matkan ajaksi myös tapaamisen Valamon luostarin arkkimandriitta Mikaelin kanssa. Kun odottelin isä Mikaelia iltapäivällä viiden aikaan vastaanotossa, oloni oli ristiriitainen: Olin umpiväsynyt erinäisten onnettomien yhteensattumien vuoksi ja samalla luonnollisesti hieman jännittynyt siitä, miten tapaaminen luostarin johtajan kanssa sujuisi. Mieluiten olisin mennyt nukkumaan.

Arkkimandriitta Mikael tulikin noutamaan minua puhelin kädessään ja pyyteli anteeksi, sillä piispan puheluun oli vastattava. "Hänellä saattaa olla tärkeää asiaa," isä Mikael tuumi. Olin samaa mieltä eihän piispan sovi antaa odottaa.

Kun astuin sisään arkkimandriitan yläkerrassa sijaitsevaan työhuoneeseen, olin aivan ihastunut: Vanhanaikaiset puiset, pehmeällä sametilla päällystetyt huonekalut, ikkunan edessä sijaitseva työpöytä, punaiset paksut matot lattialla ja seinällä olevayt upeat maalaukset ja ikonit tekivät huoneesta samalla kertaa sekä kodikkaan että juhlavan. "Minustakin olisi ihana työskennellä täällä, " minä ihastelin ääneen. Isä Mikael myönteli, mutta kertoi, että hän tekee töitä enimmäkseen keljassaan, koska silloin koneen ääressä istuminen ei tuntunut aivan yhtä paljon työn tekemiseltä. Aivan oikein, eihän tässä huoneessa edes ollut tietokonetta. Istuuduin sohvalle ja haastateltavani sohvapöydän ääreen nojatuoliin.

Kerroin aluksi tekeillä olevasta kirjastani ja omasta taustastani ja kiittelin jälleen kerran isä Mikaelia siitä, että pääsin keskustelemaan hänen kanssaan ja samalla saamaan tärkeää lisätietoa teokseeni. Hän puolestaan kertoi myös omasta tiestään luterilaisen kirkon piiristä ortodoksiseen kirkkoon ja hiukan siitä, kuinka pörssianalyytikosta tuli Valamon luostarin johtaja.

Aloitin keskustelumme varsinaisen teeman mainitsemalla niistä ttutkimustuloksista, joiden mukaan elämä luostarissa pidentää ihmisikää keskimäärin viisi vuotta. Isä Mikael oli tietoinen näistä asioista, ja myös hän oli sitä mieltä, että terveellinen ruokavalio, joka sisältää vain vähän lihaa, paasto, jollojn  syödään pelkkää kasvisruokaa, säännöllinen elämänrytmi ja yhteisöllisyys ovat avaimia pitkään, stressittömään elämään. Ja vaikka ihminen asuu luostariyhteisössä, hänellä on kuitenkin mahdollisuus olla yksin kaikessa rauhassa keljassaan.

Isä Mikael kuvaili luostarielämää korostaen sitä, että luostarissa asuvalla on elämässään perusturva, valmiit raamit, eikä hänen tarvitse koko ajan miettiä, mitä tekisi seuraavaksi, kannattaisiko kokeilla jotain muuta, pitäisikö sittenkin yrittää enemmän ja paremmin. Kuinka lohduttavaa, rauhoittavaa, helpottavaa.

Valamon luostarissa on esillä ihmeitä tekeviä ikoneja, joiden äärellä ihmiset pyytävät ja rukoilevat apua vaikeuksiinsa. Kysin isä Mikaelilta, miten ihmeisiin tulisi suhtautua. Hän vastasi, että ihmeet ovat todellisia, ja ylimaallisia asioita voi tapahtua ihmisille, jotka tarvitsevat niitä. Tätä ajatusta minun täytyi jäädä miettimään. Kun elämä alkaa uudelleen keuhkojensiirron jälkeen, kun perheeseen syntyy kauan odotettu ja toivottu lapsi, kun saat yllätykseksesi tietää, että sinulla, jonka kaikki perheenjäsenet ovat jo kauan sitten kuolleet, onkin sisko... Ihmeen ei aina tarvitse olla se ihmeparantuminen, jonka sairas saattaa kokea Lourdesin pyhän veden äärellä. Kun mietin elämääni, minun täytyi tunnustaa, että se sisältää paljon ihmeitä.

Isä Mikael kertoi, että ortodoksisen kirkon piirissä on myös mietitty, pitäisikö tiedossa olevista ihmeistä kirjoittaa kirja. Tekijäkin oli jo valmiina, mutta yhteisesti päädyttiin kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei ole erityistä tarvetta ruveta julkistamaan näitä asioita. Täytyy myöntää, että olin samaa mieltä, vaikkakin sellainen teos olisi kyllä löytänyt ostajansa ja lukijansa.

keskustelumme isä Mikael kertoi myös siitä keskusteluavusta, jota ortodoksinen kirkko järjestää sellaista kaipaaville. Ihmiset ottavat yhteyttä joko häneen tai oman seurakuntansa pappeihin, eivätkä kaikki yhteydenottajat ole ortodokseja. Totesimme myös, että synnintunnustus on terapiaa. Kun ihminen saa erehtymisensä ja väärät tekonsa pois mielestään, ja kun hänelle julistetaan synninpäästö, olo on helpompi ja vapaa. On hyvä aloittaa jälleen alusta.

Luonnollisesti olin valmistautunut haastattelutilanteeseen ottamalla selvää isä Mikaelin elämästä, ortodoksisen kirkon rituaaleista ja uskonkäsityksestä, mutta jälleen toimin samoin kuin Arenbergin luostarissa sisar Ursulan kanssa:Vaikka olin valmistellut kysymykset ennakkoon, en toteuttanut suunnitelmaani. Onneksi isä Mikael oli rauhallinen ja pohdiskeleva henkilö, eikä häntä tuntunut haittavan, vaikka keskustelunaiheemme vaihtuivat usein.

Pitihän minun ottaa esille myös jooga, sillä teema kiinnostaa minua monella tavalla. Sisar Ursula oli vastannut kysymykseeni joogasta (Arenbergin luostarissa pidetään myös joogakursseja), että se on ruumiille hyvää tekevää venyttelyä sekä meditaatiota, eikä haittaa, vaikka nimi viittaakin idän uskontoihin. Isä Mikael oli siinä asiassa samaa mieltä, että että joogaliikkeistä eli asanoista voi olla hyötyä vaikkapa selkäsäryn hoidossa. Kuitenkin jooga on muutakin kuin venyttelyä. Kun joogan yhteydessä puhutaan "avautumisesta" ja "yhteyden löytämisestä", kristitty voi joutua pohtimaan, mille asioille, mihin maailmaan hän on avautumassa. Koin tuon huomion tärkeäksi.

"Jumala on elämän lähde." Tämä oli kaunein asia, mikä jäi mieleeni keskustelustamme isä Mikaelin kanssa. Luostarissa keskitytään Jumalan palvelemiseen ja läsnäoloon. Hän antaa elämän, lyhyemmän tai pidemmän, eikä meidän tarvitse kantaa siitä huolta.

Kiitos, igumenia Ksenia!

Keskiviikko 13.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Kiitos, igumenia Ksenia!

Olin viime viikonloppuna ryhmänohjaajana bussimatkalla Heinäveden Valamossa. Samalla minulla oli mahdollisuus haastatella arkkimandriitta Mikaelia, Valamon johtajaa, valmisteilla olevaa kirjaani varten. Bussi oli lähes täynnä, ja tuon reissun aikana muistin jälleen, että 50:n ihmisen kanssa on kiva matkustaa ja rupatella, mutta toisaalta hoidettavia asioita on aika lailla.

Matka oli onnistunut, ja Valamon oppaana toimiva munkki enemmän kuin pätevä, sillä hän osasi kertoa asioita mielenkiintoisesti ja omakohtaisesti. Minä puolestani opastin toisena päivänä hautausmaalla, ja jälleen kerran huomasin, että kirjailija Pentti Saarikosken hauta siihen yhä uudestaan ilmestyvine kynineen herätti paljon mielenkiintoa ja ihmetystä. Myös veli Akakin viimeinen leposija oli kiinnostava nähtävyys, sillä kuolihan tämä ortodoksiveli korkeassa 111:n vuoden iässä. Kun hän täytti 107 vuotta, Heinäveden kunta lähetti hänelle kutsun aloittaa peruskoulun ensimmäinen luokka. Ei ollut tietokone ymmärtänyt, että joku ihminen voi olla niinkin iäkäs, ja ettei kyseessä ollut 7- vaan 107-vuotias henkilö.

Elina Karjalaisen, Upponallen hahmon luojan muistomerkki kiinnostaa myös aina. Haudan päälle on rakennettu ”gropu” eli pieni mökki, jollaisia näkee usein ortodoksien hautausmaalla.

Iltaristeily keskellä Järvi- Suomen kauneimpia maisemia on aina ainutlaatuinen kokemus. Valamossa huomasi jälleen kerran, että viikonloppu on liian lyhyt aika, kun koettavaa ja nähtävää on niin paljon. Paluumatkalla kävimme vielä tutustumassa Bomban taloon ja Kajaanin ortodoksiseen kirkkoon. Eräs rouva sanoi, ettei hän ole elämässään syönyt niin hyvää ruokaa kuin Bomban talossa, ja me muut olimme samaa mieltä. Yritin udella kokin apulaiselta raparperikiisselin ohjetta, mutta en tietenkään sitä saanut.

Kun lähtee Valamoon, on luonnollista käydä tutustumassa myös Suomen ortodoksiseen naisluostariin Lintulaan, joka sijaitseekin vain muutaman kilometrin päässä Valamosta. Tunnelma siellä on huomattavasti hiljaisempi ja rauhallisempi kuin Valamossa, jossa pidetään kursseja ja kokouksia, ja jossa majoitetaan vieraita monessa eri rakennuksessa. Kuitenkin myös Lintulaan pääsee vapaaehtoistöihin, ainakin keittiöllä ja puutarhassa riittää tekemistä.

Igumenia Ksenia odotteli ryhmäämme Pyhän Kolminaisuuden kirkon sisällä. Hän oli yllättynyt, kun väkeä oli niin paljon, ja kirkkosaliin kannettiin tuoleja lisää. Igumenia Ksenia on luostarin johtajatar, ja hän myös esitteli meille kirkkoa. Jälleen kerran saimme ihastella upeita kirkkomaalauksia! Igumenia kertoi meille kirkon historiasta ja kertoi ikoneista ja pyhäinjäännöksistä eli reliikeistä. Tärkein muisto vanhasta Lintulasta on Jumalanäidin Jerusalemilainen ikoni, johon on upotettu kivenpala Golgatalta ja Kristuksen haudalta. Sen edessä on luostarin suojelijan pyhän Johannes Kronstadtilaisen ikoni sekä hänen käytössään ollut epitrakiili eli papin liturginen jumalanpalvelusvaate. Johannes Kronstadtilainen oli kuuluisa hyväntekeväisyydestään, ja kertomusten mukaan hän antoi jaloistaan kengät, jos ei ollut muuta annettavaa. Hänet tunnetaan myös ihmeiden tekijänä, joka paransi tuhansia ihmisiä rukouksillaan.

Seisoin kirkon takaosassa kuuntelemassa igumenian opastusta, enkä pystynyt kuulemaan kaikkea ihan tarkasti. Kun hän oli lopettanut puheensa ja oli jo lähdössä kirkosta pois, pysäytin hänet selvittääkseni muutaman asian. Kerroin, minkä tyyppistä teosta olen kirjoittamassa, ja igumenia Ksenia sanoi yllättyneenä:” Voi, kuinka mielenkiintoinen aihe!” Sitten hän lisäsi:” Jumalan siunausta työlle!” Se oli kaunein toivotus, jonka kirjoittaja voi saada. Kiitos, igumenia Ksenia!

Sisar Ursulaa tapaamassa Arenbergin luostarissa

Keskiviikko 16.7.2025 - Pirkko Jurvelin

Sisar Ursulaa tapaamassa Arenbergin luostarissa

Vietin juuri yhdeksän päivää Saksassa. Matkan tarkoituksena oli päästä pitkästä aikaa katselemaan tuttuja, kauniita maisemia, olenhan aikoinani asunut Saksassa. Toinen pääasiallinen tarkoitus – ehkä vielä tärkeämpi – oli päästä keräämään aineistoa uusinta käsikirjoitustani varten, joka käsittelee… Olkoon, antaa sen vielä jäädä salaisuudeksi.

Meitä oli kiva viiden hengen porukka ikäjakaumalla 74 – 6 vuotta, joten voitte kuvitella, että matkanteko oli sujuvaa. Mieleeni jäi kauniiden Reinin- ja Moselin- laaksojen maisemien ohella se, kuinka autossa oli aina meneillään joko lastenlaulutuokio (esimerkiksi ”Prinsessa Ruusu linnassa”) tai jokin sanaleikki. Tulipa opittua jälleen jotain uutta, ja matka meni nopeasti. Onneksi silloin tällöin pidettiin hiljaisuuskilpailuja.

Ensimmäinen luostari, johon pääsimme kunnolla tutustumaan, oli Arenbergin luostari lähellä Koblenzia. Finnairin lakkouhkauksista johtuen vietimme tuolla aikaa hiukan aiottua pitempään eli kolme vuorokautta ja nautimme suuresti! Huoneet olivat tarpeeksi suuria, siistejä ja hyvin rauhallisia. Meille kuului täyshoitoruokailu, ja ruoka oli kasvispainotteista, hyvin maukasta ja sitä oli enemmän kuin tarpeeksi.

Luostaria ympäröi laaja puisto- ja piha-alue, ja kun tutustuimme paikkoihin, löysimme kappelin ja hautausmaan, yrttitarhan, kanalan, mehiläispesät ja vuohia. Ulkopelejä oli myös käytettävissä, ja sieltä täältä löytyi alueita, joissa saattoi puiden varjossa hiljentyä istuskelemaan tai makoilemaan puutarhasängyillä.

Luostarirakennus oli taitavasti uudistettu siten, että kaksi valtavaa vastakkain olevaa taloa oli yhdistetty niiden keskelle rakennetulla talokompleksilla. Tämä uudisrakennus sisälsi ruokalan, kahvilan, uima-altaan, liikuntatilat sekä tilat taideterapialle, kirjastolle, hiljaisuuden huoneen… En tiedä, mitä siellä olisi vielä pitänyt olla. Paikka oli täydellinen.

Yksi matkani tarkoitus oli päästä keskustelemaan jonkun luostarisisaren kanssa. Olinkin jo etukäteen onnistunut sopimaan tapaamisesta sisar Ursulan kanssa, ja kohtasimme toisemme matkamme toisena päivänä vastaanotossa. Sisar Ursula oli kookas nainen, jonka ikää oli vaikea arvioida (40-50 vuotta?). Kuten myöhemmin kävi ilmi, hän vastasi luostarin keskustelukohtaamisista.

Päädyimme minun toivomuksestani istumaan ulkona, olihan Suomen kesä tuohon saakka ollut todella viileä, ja minä nautin Saksan lämmöstä. Keskustelun aluksi kerroin jotain itsestäni ja meneillään olevasta kirjoitusprojektista. Sisar Ursula puolestaan kertoi siitä, miten oli päätynyt luostariin. Hän oli apteekkarisuvun jäsen, joka oli perinteen mukaisesti opiskellut itselleen apteekkarin ammatin. Ollessaan tekemässä humanitääristä työtä ulkomailla, hän oli ruvennut ajattelemaan omaa elämäänsä ja sen tarkoitusta. Tällöin hän oli alkanut viettää eripituisia jaksoja luostarissa, kunnes oli tullut aika tehdä lopullinen päätös sitoutua luostarielämään.

”En halua lähteä pois. Vaikka olen tämän lupauksen vuoksi joutunut luopumaan omasta perheestä ja mahdollisuudesta saada omia lapsia, en kuitenkaan halua lähteä pois. Tämä on minun kotini, ja täällä on minun suuri perheeni. Meillä on myös hyvä kymmenen hengen tiimi, joka koostuu nunnista ja maallikoista, ja jonka tehtävänä on kehitellä luostarin toimintaa niin, että saamme katettua kaikki kulut. Tiukkaa se tekee, mutta uskon, että onnistumme.”

Kuten aikaisemmin mainitsin sisar Ursula vastasi suurelta osin luostarin tarjoamasta keskusteluavusta. Tällaisia keskusteluja käydään vuosittain noin 1600, ja jotkut vieraat tulevat luostariin useamminkin huojentamaan mieltään elämän kriisitilanteiden keskellä. Sisar Ursula kertoi, että hänen päätehtävänään on kuunteleminen, mikä monesti tuntui raskaalta. Hän iloitsi kuitenkin siitä, että ihmiset luottavat heihin niin paljon, että uskaltavat lähestyä elämänsä vaikeiden asioiden kanssa.

Keskustelimme noin tunnin verran, ja kun nunna vilkaisi kelloaan, kiitin mahdollisuudesta saada tavata ja jäin istumaan hänen jo rientäessään seuraavaan tehtävään. Uskon, että sisar Ursula on tyytyväinen siihen työntäyteiseen ja hengellisesti rikkaaseen ja turvalliseen elämään, jonka hän on aikoinaan valinnut.

Haluatko elää pitkän elämän? Mene siis luostariin!

Perjantai 20.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Haluatko elää pitkän elämän? Mene siis luostariin!

Olin viime kesänä jälleen kahteenkin otteeseen Valamon luostarissa. Toisella kerralla vedin myös ryhmällemme opastetun kierroksen hautausmaalla,joka on pieni ja aika vaatimaton mutta täynnä mielenkiintoista historiaa. Olen kuljeskellut tuolla hautausmaalla usein ja tutkiessani hautakiviä olen pannut merkille, että hyvin monet munkit ja nunnat ovat eläneet pitkän elämän.

Aikoinaan Valamossa eli myös isä Akaki, Venäjän puolelta toisen maailmansodan aikana toisten munkkien kanssa Suomeen paennut Jumalan palvelija. Hän oli jo lapsuudestaan saakka ollut hyvin huonokuuloinen, eikä varusmiespalveluksen suorittaminen Venäjän armeijassa tuntunut kovinkaan houkuttelevalta. Toisaalta hän myös tiesi, että luostarissa elämä tulisi olemaan tasaista ja ruokaakin olisi riittävästi – toisin kuin hänen kotioloissaan. Päätös luostariin menosta oli siis helppo.

Isä Akaki oli suuri hevosten ystävä, ja niin kauan kuin Suomen Valamossa oli hevosia, hänellä oli aina makupaloja mukanaan niitä varten. Luostarielämä sopi Akakille hyvin, mutta kun hän täytti 107 vuotta, tapahtui jotakin yllättävää: Heinäveden kunta ilmoitti, että Akakin oli aika aloittaa peruskoulu muiden samanikäisten 7- vuotiaiden kanssa. Ilmeisesti tietokonejärjestelmä ei pystynyt hyväksymään henkilön iäksi 107 vuotta, vaan muutti sen 7:ksi vuodeksi. Isä Akaki oli kuulemma ollut hyvin riemuissaan ja huvittunut kutsun saatuaan. Kuollessaan tämä Jumalan palvelija oli 111 vuotta ja silloin Pohjoismaiden vanhin asukas.

Vaikka isä Akaki olikin poikkeuksellisen iäkäs kuollessaan, niin tutkimusten mukaan luostarien asukkaat elävät keskimäärin kauemmin kuin muut ihmiset. Saksassa ja Itävallassa toteutettu yhteinen tutkimus osoitti, että keskimääräinen elinajanodote on luostarin asukkailla 5 vuotta enemmän kuin luostarin ulkopuolella elävillä. Yhdysvalloissa vuonna 1990 aloitettu ja yhä jatkuva tutkimus osoittaa puolestaan, että nunnat elävät pidempään ja sairastavat vähemmän alzheimerin tautia ja dementiaa kuin luostarin ulkopuolella asuvat naiset.

Kreikan Athos-vuoren munkkien keskuudessa on tehty useitakin tutkimuksia. Tulosten mukaan munkit sairastavat vähemmän sydän- ja verisuonitauteja sekä syöpää kuin Kreikan miespuolinen väestö keskimäärin ja elävät myös pidempään.

Miksi ihmiset elävät luostareissa kauemmin kuin sen ulkopuolella? Kaikissa tutkimuksissa on tullut ilmi muutamia yhteisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisen elinikää pidentävällä tavalla. Luostarissa vietettävä stressitön arki, säännöllinen elämänrytmi, rukoilu ja mietiskely sekä ruumiillinen työ nousevat yleensä aina esiin, kun etsitään syitä pidempään elinikään. Athos- vuoren munkkien keskuudessa tehdyissä tutkimuksissa on pantu merkille myös se, että niin sanotulla Välimeren ruokavaliolla, johon kuuluu runsaasti terveellisiä kasviksia, hyviä öljyjä, siemeniä ja pähkinöitä sekä kohtuullisesti kalaa, kananmunia ja maitotuotteita, on terveyttä edistäviä vaikutuksia.

Hyvä on, nyt siis tiedämme (jälleen kerran), kuinka meidän tulisi elää, jotta pysyisimme mahdollisimman pitkään mahdollisimman terveinä. Uskon, että jokainen meistä tietää, mikä ruoka on terveellistä ja mikä ei, ja kuinka paljon (=vähän) meidän tulisi syödä sitä ja tätä. Ruokasuosituksia olemme kuulleet viime aikoina jo aivan riittämiin.

Luostarielämään kuuluu useimmiten jonkinlainen ruumiillinen työ. Sitä ei voi verrata lenkkeilyyn (tiedän kyllä, että jotkut Suomen Valamon nuorista munkeista lenkkeilevät säännöllisesti) tai kuntosalilla käyntiin, mutta joka tapauksessa se pitää ihmisen liikkeellä. Ruokailuun ja liikuntaan osaamme panostaa, jos niin haluamme, mutta ehkä vaikein asia toteuttaa onkin se stressitön arki, rauhoittuminen ja hiljentyminen, mikä luostarissa kuuluu normaaliin elämään. Luulen, että juuri tämä on nykypäivän ihmiselle suurin haaste sekä myös se ajatus, että minä itse olen vain yksi muiden joukossa. Kuulun johonkin, olen osa jotakin, minun ei tarvitse olla yksin, tehdä kaikkea yksin.

Olen ollut paljon luostareissa turistina, kurssilaisena, oppaana. Nautin siitä levollisesta ilmapiiristä, joka valtaa Valamon, kun ilta saapuu, ja päiväturistit ovat jo lähteneet. Siinä on jotain tervehdyttävää, rauhoittavaa, ja minun on hyvin helppo uskoa kaikkia niitä tutkimustuloksia, joita maailmalla on saatu luostarielämän positiivisesta vaikutuksesta.

Johannes Kastajan käsivarsi

Perjantai 2.9.2022 - Pirkko Jurvelin

Johannes Kastajan käsivarsi

Tulin juuri Montenegrosta. Tämä oli toinen matkani sinne, sillä minun oli käytävä tarkistamassa, pitivätkö pari vuotta vanhat muistikuvat upeista maisemista, mielenkiintoisesta historiasta ja lämpimästä merivedestä paikkansa. Kyllä vain, tuo pieni maa on täynnä hienoja asioita, ja mikäli elämä menee suunnitelmien mukaan (se ei kyllä mene monestikaan), niin ensi kesäkuussa palaan maahan oman ryhmän kanssa.

Kävimme eräällä retkellä Montenegron vanhassa pääkaupungissa Cetinjessä. Siellä tutustuimme kuninkaanlinnaan, joka oli pienen maan kuninkaalle sopivasti varsin pieni ja vaatimaton verrattuna esimerkiksi Tukholman kuninkaanlinnaan. Maassa ei ole enää kuningasta, joten tuo linna oli kaikille avoin, mielenkiintoinen nähtävyys. Eräs seinällä olevista muotokuvista liittyi marsalkka Mannerheimiin, joka oli ollut erittäin ihastunut maalausta esittävään prinsessaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, Suomella saattaisi olla kuninkaallisia sukulaisia Montenegrossa, tai ainakin entisiä kuninkaallisia.

Toinen vierailukohde kyseisessä kaupungissa oli munkkiluostari, upea historiallinen rakennus, josta turistit saivat nähdä vain hyvin pienen osan. Meillä oli onnea mukanamme, sillä oppaamme Radovan on Montenegrossa syntynyt ja ortodoksi. Hänellä on hyvät suhteet luostarin väkeen ja supliikki esiintymistaito, ja niin me pääsimme kurkistamaan kappelissa olevaan aarrearkkuun. Se sisälsi monenlaisia arvokkaita esineitä, joista tärkein oli Johannes Kastajan käsivarsi sekä pala Jeesuksen ristiä. Pääsimme avonaisen arkun viereen yksi kerrallaan, pikainen vilkaisu sen sisältöön ja sitten pois. Lähtiessä saattoi antaa rahalahjan lippaaseen, joka oli sijoitettu kätevästi heti kyseisen aarrearkun viereen.

Johannes Kastajan käsivarsi? Radovan kertoi pitkän tarinan siitä, miten kyseinen ihmisruumiin osa oli matkannut Pyhästä maasta Montenegroon. Ihan kaikkia yksityiskohtia tuosta matkasta on vaikea tietää, mieleeni jäi esimerkiksi Temppeliherrain ritarikunnan jonkinlainen osuus tässä tarinassa.

Miltä Johannes Kastajan käsi näytti? En kehdannut viipyä arkun luona pitkään, ja pikaisella silmäyksellä näin parkkiintunutta, tummunutta makkarapötkyä muistuttavan jonkin, en tiedä minkä.

Pyhäinjäännökset kuuluvat vankkana osana ortodoksiseen kirkkoon. Ollessani Valamossa oppaana opettelin ulkoa, mitä pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä missäkin oli. Yleensä niitä on kiinnitetty ikoneihin, tai sitten ne on aseteltu esille arvokkaalla tavalla. Valamossa löytyy reliikkejä yli kaksisataa, joukossa on luonnollisesti myös pieni kappale Jeesuksen ristiä. Pyhäinjäännöksiä ei palvota (tai niin ainakin sanotaan), vaan ne ovat rukouksen välikappaleita. Tämä ilmeisesti tarkoittaa sitä, että konkreettinen esine auttaa ihmistä keskittämään ajatuksensa rukoukseen.

Pyhäinjäännökset kuuluvat myös katolisen kirkon ”sisustukseen” ja jumalanpalveluselämään. En ihmettele ollenkaan, miksi uskonpuhdistaja Martin Luther halusi aikoinaan siivota kirkoista ylimääräisen ”rekvisiitan”, sillä kyllähän täytyy myöntää, että pyhäinjäännöksistä oli tullut aikamoisia taikakaluja, joilla oli uskonnon kanssa lopulta aika vähän tekemistä. Toki Lutherin puhdistus ei liittynyt ainoastaan kirkon ulkoisiin asioihin, tärkeintä oli tietysti Raamatun puhdas tulkitseminen.

Oliko Cetinjen kaupungin luostarin aarrearkussa oleva ihmisruumiin (?) osa Johannes Kastajan käsivarsi? Enpä usko, ja luulen, ettei kovin moni muukaan usko niin. Me ihmiset nyt vain olemme sellaisia, että kaipaamme konkretiaa. On vaikea uskoa Jumalaan ja Jeesukseen, joita ei ole koskaan nähnyt – siinä on usko koetuksella -, mutta jos on nähnyt Johannes Kastajan käsivarren, niin kyllä se helpottaa uskomista. Aarrearkun ääreen pysähtyvä voi järkeillä, että jos Johannes Kastaja on ollut ihan oikea historiallinen olento, niin kyllä Jeesuskin on ollut olemassa. Nämä ovat uskon asioita.

Luostarin puutarhassa

Perjantai 21.12.2018 - Pirkko Jurvelin

                        Luostarin puutarhassa

 Tiedän, että ajankohdan huomioon ottaen minun pitäisi nyt kirjoittaa siitä, kuinka meidän tulisi heittää arkihuolet, ja että hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, ja että on turha hosua liikaa ja stressata joulusta. Kaiken touhotuksen sijaan meidän kaikkien (!) tulisi vain kääriytyä pehmeään peittoon, sytyttää kynttilä ja uppoutua hyvään romaaniin sohvan pohjalla lojuen, ja oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.  Valitettavasti en usko tähän peittoon kääriytymisen teoriaan, sillä totuushan on kuitenkin se, että ennen kuin pääsee nauttimaan joulun vietosta, on tehtävä hommia tukka putkella. Siksi en tahdo edes kirjoittaa tästä aiheesta, vaan huomattavasti aiheen ulkopuolelta.

Olen usein yöpynyt luostareissa Saksan-matkoillani. Ne ovat rauhallisia paikkoja, turistien huoneet ovat kohtuullisen mukavat, ja usein luostarit sijaitsevat aika lailla kaupungin keskustassa (vaikka ne aikoinaan rakennettiin yleensä asutuksen ulkopuolelle). Augsburgissa ollessani asetuin siis jälleen kerran asumaan luostariin. Luostariin kuuluvat upeat rakennukset sijaitsivat suuren muurin sisäpuolella, ja portti suljettiin yöksi. Tuohon aikaan alueella toimi poikien sisäoppilaitos, jossa munkit toimivat opettajina. Meno oli rauhallista silläkin puolella, ihan pieniä oppilaita tässä koulussa ei tietysti ollutkaan. Minun huoneeni oli suuri, sänky todella mukava, ikkunasta avautui näkymä muurien ulkopuolelle kaupunkiin. Huoneessa ei ollut televisiota tai radiota, pöydällä oli sitä vastoin pino hengellistä kirjallisuutta. Aamiainen tarjoiltiin erillisessä rakennuksessa, ja totesin jo heti ensimmäisenä aamuna, että minä olin ilmeisesti tuolloin ainoa vieras luostarissa. Söin siis valtaisan aamiaiseni yksin hienosti sisustetussa oleskeluhuoneessa. Lomani loputtua kävin keittiön puolella kiittelemässä harvinaisen hyvästä huolenpidosta.

Tutkiessani ympäristöä jouduin huomaamaan, että luostarissa oli monta lukossa olevaa ovea ja porttia. Tiesin, että eräs ovi muurissa johtaisi puutarhaan, mutta sekin oli aina lukossa. Onnekseni eräs munkeista näki minut kerran haikailemassa puutarhan sisäänkäynnin lähellä ja neuvoi, missä avainta pidettiin piilossa. Olin onnessani! Ovi oli todella raskas, lukko hankala, mutta pienen askartelun jälkeen pääsin astumaan puutarhaan. Se ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli runsaasti omenapuita ja kukkia, joitakin hyötykasveja keittiötä varten, pari puutarhapöytää ja tuoleja. Vanhat tikapuut nojasivat omenapuun runkoa vasten, kuului vain linnunlaulua, täydellinen keidas tämän maailman keskellä. Puutarhassa tapasin myös sattumalta luostarin apotin, joka poltteli sikaria ja siemaili viiniä kaikessa rauhassa. Hänen kanssaan juttelin useaan otteeseen. Hän totesikin kerran, että tuossa valtavassa luostarissa oli enää vain kahdeksan munkkia, ”eivät nykynuoret halua tulla luostariin”. Mies oli todella ystävällinen, hänellä oli joitakin tuttavia Suomessa, ja kutsuin hänet kylään, mutta hän pudisti päätään: ”En minä enää matkusta.”

Palasin tuohon luostariin myöhemmin uudestaan, nyt mieheni ja tyttäreni kanssa. Aikaa ensimmäisestä käynnistä oli jo monta vuotta, munkkien määrä oli tällä välin entisestään vähentynyt ja sisäoppilaitos suljettu. Rakennukset olivat yhä jyhkeän kauniita, muuri portteineen suojaa ja yksityisyyttä antamassa, mutta puutarhaan ei enää ollut mahdollista mennä. Tuosta käynnistä jäi mieleeni valtava heinäkuinen kuumuus ja huonot internet-yhteydet (tyttöni piti mennä ulos voidakseen jutella
poikaystävänsä kanssa). Tapasin kuitenkin tälläkin kerralla apotin, joka kertoi sisäoppilaitoksen sulkemisesta, mikä oli ollut suuri menetys luostarille. Toki tiloissa pidettiin edelleen katolisen kirkon järjestämiä kokouksia, seminaareja ja opintopäiviä, mutta on ymmärrettävää, että nuorten jokapäiväinen läsnäolo toi luostariin iloa ja energiaa, hengellisen elämän lisäksi toisenlaista merkitystä.

Tahtoisin vielä joskus yöpyä tuossa Augsburgin luostarissa, katsella huoneen ikkunoista eteläisen Saksan rehevää maisemaa, kuunnella, kuinka kirkonkellot kutsuvat messuun, ihmetellä ympäristön hiljaisuutta. Tahtoisin vielä nähdä luostarin puutarhan, ihastella vanhoja omenapuita ja runsaita kukkaistutuksia, kuunnella linnunlaulua ja unohtaa, mitä minun pitäisi tehdä.