Suomalaiset eivät osaa istua

Lauantai 3.6.2023 - Pirkko Jurvelin

Suomalaiset eivät osaa istua

Terveisiä Montenegrosta! Maa on täynnä mielenkiintoista historiaa, aurinkoa ja maailman upeinta luontoa. Olin koonnut mukavan eläkeläisryhmän – meitä oli yhteensä 24 henkilöä -, ja vaikka olin hiukan jännittänyt ryhmänjohtajana toimimista, niin täytyy sanoa, että tämä oli yksi viihtyisimmistä matkoista, joilla olen ollut mukana. Kaikille riitti juttuseuraa, oma kokemuspiiri laajeni, kun kuunteli toisten tarinoita, ja naurua riitti. Myös yöllinen sairaalareissu oli hoidettu sujuvasti google -kääntäjän avulla.

Tässä yhteydessä tahdon myös sanoa kiitokset Tilausmatkat Oy:lle (entinen Matka-Moilanen) ja mahtavalle oppaallemme Radovan Bigovicille, joka on syntynyt ja kasvanut Montenegrossa ja näin tuntee maan historian, nykyhetken ja tavat. Hvala!

Jokaiseen päiväretkeen kuului päivällinen paikallisessa ravintolassa. Ruokailu sujui rauhallisesti, keskustelu oli värikästä ja mielenkiintoista, eikä Radovanilla ollut kiire minnekään. Mielestäni hänestä huokuu tyypillinen rento eteläeurooppalaisuus. ”Suomalaiset eivät osaa istua”, hän tuumasi kerran, kun porukka oli lopettelemassa ruokailua. Minä havahduin: Tuo oli kyllä hyvä huomio. Radovan on asunut Suomessa jo yli 20 vuotta, joten maamme ja kansamme on tullut hänelle tutuksi myös oman suomalaisperheen ja suvun kautta.

”Suomalaiset eivät osaa istua.” Tunnistan itseni täydellisesti. Ruokailu on yleensä nopea suoritus, jonka aikana minä ajattelen jo seuraavaa suoritusta, tehtävää. Ja minä olen sentään eläkkeellä!

Olin sattumoisin keskustellut tästä aiheesta tyttäreni kanssa muutamia päiviä aikaisemmin. Huomasimme molemmat olevamme suorittajia kuten kaikki tunnolliset ja ”kunnolliset” suomalaiset yleensä ovat. Kerroin tytölleni, kuinka olin juuri sinä aamuna ollut hammaslääkärissä. Minulla oli mukanani repussa jumppavaatteet ja huomasin, että ennen treenin alkamista minulla oli aikaa puolitoista tuntia (nopea ja taitava hammaslääkäri). Kauheasti aikaa! Mitä ihmeen hyödyllistä tekemistä keksisin? En voinut mennä ruokaostoksille, koska en ollut menossa suoraan kotiin. Selvä, menin kirjastoon, lainasin muutaman kirjan, luin vähän aikaa lehtiä, sitten lähdin salille. Minulla olisi hyvin aikaa juosta juoksumatolla tai tehdä jotain muuta hyödyllistä ennen jumpan alkua. Siis hyödyllistä.

Tyttäreni kertoi oirehtivansa juuri samalla tavalla. Jalona päämääränämme on käyttää aikamme hyödyksi. Aika säälittävää – toisaalta.

Juttelin puhelimessa nuorimman tyttäreni kanssa heti kohta reissusta tultuani. Kerroin innoissani uusista kokemuksistani, ja suunnittelimme yhteistä kauppareissua. ”Äiti, sinä kuulostat niin seesteiseltä”, hän totesi kesken kaiken. Ihan totta, hän käytti juuri tuota sanaa. Sanoin, että totta kai oloni oli rento, sillä olin yhä lomatunnelmissa. Toisaalta en ollut pitkään aikaan kokenut juuri tuollaista lomareissua, jonka aikana sain ottaa aurinkoa ja uida mielin määrin sekä meressä että altaassa (tietysti kävelin myös 10 kilometriä joka päivä). Oloni oli siis ilmeisen seesteinen, kun toinen kuuli sen jo äänestänikin.

Hei, minähän olen eläkkeellä! Miten se pinna kiristää kuitenkin niin, että kunnon loma on tarpeen? Olenko minä ainut? No, en sentään, meitähän on niin moneksi.

Ystäväni kertoi, että hänen miehensä saattaa maata sohvalla tuntikausia kirjaa lukien. Oho, minä tuumin. Tuo mies osaa rentoutua.

Jututin erästä 75- vuotiasta miestä yhteisen matkan aikana. Hän oli jäänyt hiljattain eläkkeelle perustamastaan myyntifirmasta, mutta silti hän meni töihin joka päivä. Mies kertoi, kuinka saattoi ajaa ympäri Suomea satoja kilometrejä yhden päivän aikana yrityksen asioissa. Kun minä kysyin, että eikö hän haluaisi hiljentää tahtia, jäädä pois työpaikalta ja tehdä kaikkea kivaa, mikä muuten jää tekemättä, niin mies katsoi minua vakavasti: ”En”, kuului hänen vastauksensa. Jos tämä mies kulutti tuntitolkulla aikaa istumiseen, niin se tapahtui työn merkeissä. - Taidanpa seuraavalla Montenegron-matkallani kertoa Radovanille suomalaisesta miehestä, joka osaa istua.

Johannes Kastajan käsivarsi

Perjantai 2.9.2022 - Pirkko Jurvelin

Johannes Kastajan käsivarsi

Tulin juuri Montenegrosta. Tämä oli toinen matkani sinne, sillä minun oli käytävä tarkistamassa, pitivätkö pari vuotta vanhat muistikuvat upeista maisemista, mielenkiintoisesta historiasta ja lämpimästä merivedestä paikkansa. Kyllä vain, tuo pieni maa on täynnä hienoja asioita, ja mikäli elämä menee suunnitelmien mukaan (se ei kyllä mene monestikaan), niin ensi kesäkuussa palaan maahan oman ryhmän kanssa.

Kävimme eräällä retkellä Montenegron vanhassa pääkaupungissa Cetinjessä. Siellä tutustuimme kuninkaanlinnaan, joka oli pienen maan kuninkaalle sopivasti varsin pieni ja vaatimaton verrattuna esimerkiksi Tukholman kuninkaanlinnaan. Maassa ei ole enää kuningasta, joten tuo linna oli kaikille avoin, mielenkiintoinen nähtävyys. Eräs seinällä olevista muotokuvista liittyi marsalkka Mannerheimiin, joka oli ollut erittäin ihastunut maalausta esittävään prinsessaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, Suomella saattaisi olla kuninkaallisia sukulaisia Montenegrossa, tai ainakin entisiä kuninkaallisia.

Toinen vierailukohde kyseisessä kaupungissa oli munkkiluostari, upea historiallinen rakennus, josta turistit saivat nähdä vain hyvin pienen osan. Meillä oli onnea mukanamme, sillä oppaamme Radovan on Montenegrossa syntynyt ja ortodoksi. Hänellä on hyvät suhteet luostarin väkeen ja supliikki esiintymistaito, ja niin me pääsimme kurkistamaan kappelissa olevaan aarrearkkuun. Se sisälsi monenlaisia arvokkaita esineitä, joista tärkein oli Johannes Kastajan käsivarsi sekä pala Jeesuksen ristiä. Pääsimme avonaisen arkun viereen yksi kerrallaan, pikainen vilkaisu sen sisältöön ja sitten pois. Lähtiessä saattoi antaa rahalahjan lippaaseen, joka oli sijoitettu kätevästi heti kyseisen aarrearkun viereen.

Johannes Kastajan käsivarsi? Radovan kertoi pitkän tarinan siitä, miten kyseinen ihmisruumiin osa oli matkannut Pyhästä maasta Montenegroon. Ihan kaikkia yksityiskohtia tuosta matkasta on vaikea tietää, mieleeni jäi esimerkiksi Temppeliherrain ritarikunnan jonkinlainen osuus tässä tarinassa.

Miltä Johannes Kastajan käsi näytti? En kehdannut viipyä arkun luona pitkään, ja pikaisella silmäyksellä näin parkkiintunutta, tummunutta makkarapötkyä muistuttavan jonkin, en tiedä minkä.

Pyhäinjäännökset kuuluvat vankkana osana ortodoksiseen kirkkoon. Ollessani Valamossa oppaana opettelin ulkoa, mitä pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä missäkin oli. Yleensä niitä on kiinnitetty ikoneihin, tai sitten ne on aseteltu esille arvokkaalla tavalla. Valamossa löytyy reliikkejä yli kaksisataa, joukossa on luonnollisesti myös pieni kappale Jeesuksen ristiä. Pyhäinjäännöksiä ei palvota (tai niin ainakin sanotaan), vaan ne ovat rukouksen välikappaleita. Tämä ilmeisesti tarkoittaa sitä, että konkreettinen esine auttaa ihmistä keskittämään ajatuksensa rukoukseen.

Pyhäinjäännökset kuuluvat myös katolisen kirkon ”sisustukseen” ja jumalanpalveluselämään. En ihmettele ollenkaan, miksi uskonpuhdistaja Martin Luther halusi aikoinaan siivota kirkoista ylimääräisen ”rekvisiitan”, sillä kyllähän täytyy myöntää, että pyhäinjäännöksistä oli tullut aikamoisia taikakaluja, joilla oli uskonnon kanssa lopulta aika vähän tekemistä. Toki Lutherin puhdistus ei liittynyt ainoastaan kirkon ulkoisiin asioihin, tärkeintä oli tietysti Raamatun puhdas tulkitseminen.

Oliko Cetinjen kaupungin luostarin aarrearkussa oleva ihmisruumiin (?) osa Johannes Kastajan käsivarsi? Enpä usko, ja luulen, ettei kovin moni muukaan usko niin. Me ihmiset nyt vain olemme sellaisia, että kaipaamme konkretiaa. On vaikea uskoa Jumalaan ja Jeesukseen, joita ei ole koskaan nähnyt – siinä on usko koetuksella -, mutta jos on nähnyt Johannes Kastajan käsivarren, niin kyllä se helpottaa uskomista. Aarrearkun ääreen pysähtyvä voi järkeillä, että jos Johannes Kastaja on ollut ihan oikea historiallinen olento, niin kyllä Jeesuskin on ollut olemassa. Nämä ovat uskon asioita.

Kuka on kuollut?

Maanantai 9.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuka on kuollut?

Pysähdyin ilmoitustaulun ääreen Montenegrossa, Herceg Novin kaupungissa. Taulu sijaitsi jalkakäytävän reunassa, vilkasliikenteisen kadun varrella. Samanlaisia tauluja olin nähnyt muuallakin - esimerkiksi pari päivää aikaisemmin Bosnia Herzegovinassa suuren torin laidalla -, mutta koska nyt tiesin, mistä oli kyse, astuin taulun luokse tarkoituksenani lukea tarkemmin. Kieli oli väärä (siis minulle, koska opin montenegroa vain yhden sanan: ”vala” eli kiitos – tai jotain sen suuntaista), joten minun täytyi tyytyä tuijottamaan valokuvia. Ilmoitustaululla oli pelkästään kuolinilmoituksia kuvien kera. Tuntui oudolta – jotenkin intiimiltä – katsella noiden henkilöiden kasvoja, henkilöiden, jotka olivat ihan äsken siirtyneet ajasta iäisyyteen.

Kysyimme oppaaltamme Radovanilta, mistä oikein oli kyse. Hän selitti, että heidän ortodoksisessa kulttuurissaan vainajat pyritään hautaamaan jo heti kuolemaa seuraavana päivänä. Jotta tuttavat, omaiset ja muu yhteisö saisivat mahdollisimman pian tiedon tapahtuneesta, uutinen poisnukkuneesta laitetaan ilmoitustaululle. Mieleeni tuli, että tällaisena aikana, jolloin käytössämme on niin monenlaisia viestimiä, ilmoitustaulu tien varressa tai torilla tuntuu hiukan – vanhanaikaiselta. Mutta tässäkin asiassa on monta puolta, jota länsimainen turisti ei voi omista lähtökohdistaan ymmärtää, ja opitun kulttuurin ja toimintatapojen merkitys on suuri.

Hautaus jo seuraavana päivänä? Työnantajat ovat kuulemma hyvin joustavia näissä asioissa, joten työntekijä saa kohtuullisen helposti luvan osallistua siunaustilaisuuteen. Miten ihmeessä sitten väki ruokitaan, kun varoitusaika on niin lyhyt? Hotelleiden ravintolat ja muut ruokapaikat ovat rutinoituneet näiden tilaisuuksien järjestämisessä, kuulemma. Hautajaisiin liittyy varmasti paljon muitakin mielenkiintoisia, erilaisia, matkailijan mielestä jopa outoja asioita, mutta nämä tiedonmuruset onnistuin poimimaan keskusteluistamme.

Pyhäaamun Kalevassa oli taas pari sivua kuolinilmoituksia. Eläkeikään ehtinyt lukija viettää runsaasti aikaa käymällä läpi vainajien syntymä- ja kuolinaikoja (Noin nuori! No, tuolla oli jo ikää! Onkohan tällä kertaa tuttuja? Olisiko tuo se ja se vai muuten saman niminen?) pysähtyen miettimään ja ihmettelemään ajan kulkua. Kun kadulla tulee vastaan joku tuttu, saatetaan kysyä, että huomasitko tämän päivän lehdessä, että se entinen opettajakin oli kuollut. Kyllä vaan, hänkin oli huomannut. Sitten muistellaan yhdessä vainajaa ja vanhoja, kohtuullisen hyviä aikoja.

Minun mielestäni meidän kannattaisi ottaa käyttöön montenegrolainen tapa: ilmoitustaululle tiedote, jossa on vainajan kuva syntymä- ja kuolinaikoineen. Toki joku viitseliäs voisi kirjoittaa enemmänkin. Näitä tiedotusvälineitä (ilmoitustaulu on todellakin tiedotusväline, ei siihen sähköä tarvita) voisi täällä Oulussa olla esimerkiksi torilla, Rotuaarilla pallon vieressä, ehkä asemallakin ja vaikkapa pesäpallostadionin ja uimahallin lähellä. - Nämä paikat ovat vain ehdotuksia, muutkin suunnitelmat otetaan huomioon. - Voin kuvitella, kuinka torille syntyy aivan erityinen muistelukahvila, jonne ihmiset kokoontuvat katsomaan vainajien kuvia (taulu olisi lähellä) ja keskustelemaan ajasta ja iäisyydestä. Rotuaarin penkit olisivat täynnä kulkijoita, jotka välillä istahtaisivat hiukan huokaisemaan noustakseen taas kohta tutkimaan ilmoitustaulua. Yhdessä puhuttaisiin syvällisiä, mutta kuolemassa ei viivyttäisi turhan kauan, vaan pian siirryttäisiin muihin, ajankohtaisiin asioihin kuten hintojen nousuun, siirtolaispolitiikkaan, ilmaston lämpenemiseen... Puheenaiheista ei ole pulaa, mutta keskustelun aloittaminen uusista vainajista laittaisi kaikki mukavasti alkuun, toimisi ikään kuin - alkuhartautena .

Ehkä tämä ei onnistuisi kuitenkaan täällä meillä. Nykyajan uusi pinnallinen, nopeatempoista some -elämää elävä ihmisrotu tuskin haluaa muistutusta kuolevaisuudesta. Tai – ehkäpä juuri sen vuoksi asiaa kannattaisi kokeilla.

Montenegron laiskat miehet

Tiistai 3.9.2019 - Pirkko Jurvelin

”Montenegron miehet ovat maailman laiskimpia”

Laitoin otsikon lainausmerkkeihin, jotta jo tekstin alkumetreillä minimoisin lukijalta sellaiset ajatukset, että kirjoittaja on rasisti miesvihaaja. Päinvastoin: Minä tykkään miehistä, ja rasistia minusta ei saa tekemälläkään.

Mutta asiaan. ”Montenegron miehet ovat maailman laiskimpia”, ilmoitti meille montenegrolainen oppaamme (mies) Radovan Bigovic useaan kertaan retkiemme aikana. Olin viikon matkalla kyseisessä maassa, tarkemmin sanottuna Herceg Novi - nimisessä kaupungissa Adrianmeren rannalla, ja ahkerana turistina osallistuin kolmeen kokopäiväretkeen. Maan historia ja hulppeat maisemat tulivat tutuiksi, samoin myös oppaamme, jonka vakinainen asuinpaikka on Suomi, jossa hänellä on myös suomalainen vaimo ja lapset. - Väitteensä tueksi Radovan kertoi monenlaisia tarinoita ja vitsejä, joista tyydyn toistamaan vain yhden: Montenegrolainen mies oli tullut käymään kotimaassaan Amerikasta, jossa hän oli töissä. Ystävät huomasivat, että miehellä menee hyvin, rahaa ja tavaraa oli muillekin jakaa. Eräs kaveri halusi myös kultaa vuolemaan uuteen maahan, ja hänen ystävänsä lupasi järjestää asian lentolippuja myöten. Ensimmäinen päivä New Yorkissa oli vielä vapaapäivä, ja mies käveleskeli ympäri kaupunkia katselemassa kaikkea uutta ja ihmeellistä. Yhtäkkiä hän huomasi maassa sadan dollarin setelin, tiiraili sitä hetken, mutta ei kumartunut poimimaan rahaa, vaan pysyi lujana: ”En kyllä heti ensimmäisenä päivänä täällä uudessa maassa ala töihin.”

”Minäkin olen pohjimmaltani laiska”, oppaamme tunnusti kerran. No jaa, Radovan ei kyllä sitä puolta itsessään ehtinyt näyttää tehdessään avuliaana ja ystävällisenä pitkiä työpäiviä meitä opastaen. Mutta noin yleisesti ottaen, hmh. Katselin kaupungissa miehiä, jotka olivat...nooo...asioilla. Heidän tapansa liikkua oli jotenkin levollinen, hidas, ei ehkä niin päämäärätietoinen mutta kuitenkin itsevarma. Me olemme kotimaassamme tottuneet toisenlaiseen tyyliin: Kävelen paikasta A paikkaan B ja hoidan asiat. Tämä Montenegron miesten leppoinen asenne tuli ehkä parhaiten ilmi retkiemme aikana ruoka- ja kahvitauoilla, jotka venyivät ja veeeenyivät. Suomalaisopas olisi jo heti alkuun ilmoittanut, että tauko kestää sitten 15 minuuttia, jonka jälkeen lähdemme kiivaasti seuraavaan kohteeseen. Mutta ei Radovan. Istuimme ja juttelimme, kyselimme ja nauroimme. Hyvänen aika, ei kai tässä ollut mihinkään kiirettä! Lomallahan me olimme. Se rauhallinen tahti, mikä alkuviikosta oli meikäläistä (minun normaali hophop, mennään jo- asenteeni) rassannut, ei haitannut enää ollenkaan loppuviikolla. Keskustelujen kautta me turistit opimme tuntemaan maata paljon paremmin kuin pelkästään oppaan selostusta kuunnellen. No, pitihän minun tietysti kysyä Radovanilta, että jos miehet ovat maailman laiskimpia Montenegrossa, niin ovatko naiset puolestaan erityisen työteliäitä? Täytyyhän jonkun hoitaa hommat. Siihen kysymykseen opas ei osannut antaa suoraa vastausta.

Opin paljon maan historiasta ja tavoista. Upeat museot, linnat ja luostarit tekivät lähtemättömän vaikutuksen - miten ihmeessä niin pienellä maalla on vuosituhansien kuluessa voinut olla niin monta eri omistajaa? - samoin tietyt kulttuuriin kuuluvat asiat ja asenteet. Esimerkiksi vanhustentaloja ei ole, koska vanhukset hoidetaan kotona. On häpeäksi suvulle sekä myös henkilölle itselleen, jos joku perheen vanhimmista joutuu laitoshoitoon. Radovan kertoi myös, kuinka mukava oli lapsena viettää aikaa oman mummon kanssa, joka asui vuorotellen lastensa luona.

Emme jaksaneet enää odotella museon kaupassa opastamme, vaan lähdimme ulos puistoon auringonpaisteeseen. Radovan viipyi ja viipyi, sillä hän teki tärkeää ostosta: kyseessä oli tuliaishuivi vaimolle. Valitseminen kesti kauan, vaikka yritimme aluksi parhaamme mukaan antaa neuvoja. Odottaminen ei meitä enää haitannut, olimmehan jo tottuneet verkkaisempaan tyyliin. ”Tuo pelastaa avioliiton”, tuumasi eräs seurueemme jäsen, kun katsoimme huivia valikoivaa opastamme. Olkoon miehet sitten laiskoja, kunhan ovat rakastavia ja huomaavaisia!