Kuka saa viettää joulua?

Perjantai 17.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka saa viettää joulua?

Olen listaihminen, ja näin joulun aikaan tästä ominaisuudesta on hyötyä. Listojeni mukaan joulukortit on lähetetty (no, myönnän, Amerikan posti ei ihan ehdi perille, mutta muuten asia on hoidossa), poron- ja naudanliha viety palvaamoon, viimeinenkin kakku leivottu, ja tänä viikonloppuna aion saattaa loppuun lahjarumban. Ai, niin, satavuotiaalle tädille pitää vielä viedä joulukukka ja hoivakotiin ystävälle paketti. Kyllä tämä tästä.

Amerikan sukulaiset olivat olleet valppaina ja laittaneet joulupostinsa ajoissa. Heidän lähettämäänsä korttiin on painettu isoin kirjaimin ”Merry Christmas” eli ”Iloista joulua”. Teksti poikkeaa siellä päin maailmaa yleisesti käytettävästä ”Happy Seasons”- tai ”Happy Holidays”-viesteistä, jotka voi kääntää vapaasti vaikkapa ”Onnellista juhlakautta”.

Mikäli elokuviin on uskomista, amerikkalainen joulu on ylenpalttisen täynnä koristevaloja, krääsää, joulumusiikkia, lahjoja, ruokaa… Tietysti samat elementit juhlan viettoon löytyvät meilläkin, mutta huomattavasti maltillisemmassa muodossa. Suuri ero on kuitenkin tuo ”Happy Seasons”, eli ihmiset juhlivat talvisesongin suurinta juhlaa haluamatta tuoda esille, mitä ja miksi juhlitaan.

USA:n väestö koostuu ihmisistä, joiden etninen ja uskonnollinen tausta saattaa olla melkein mitä vain. Tämä johtaa tietysti siihen, että myös erilaisiin kulttuuriin ja uskontoon liittyviä juhlia löytyy kalenterista runsain määrin. Kristityillä, muslimeilla, juutalaisilla, mormoneilla, hinduilla, buddhalaisilla ja monilla muilla uskonnollisilla yhteisöillä on omat tapansa viettää ikiomia tärkeitä päiviään, ja se on heidän oikeutensa.

Mutta, mutta…. Täällä puhuu nyt wokettaja: Saako nykyisen paheksumisen ja pahastumisen aikana ei-kristitty viettää joulua, joka on kristillinen juhla? Myös Suomessa joulu, Jeesuksen syntymäjuhla, merkitsee monille pelkästään mukavaa, talvista juhlakautta, jolloin saa syödä hyvin, antaa lahjoja ja levähtää hetken ennen arkisen työrupeaman jatkumista. Kuuluuko joulu ei-kristityille ja kirkosta eronneille? Onko tämän juhlan vietto kulttuurin omimista, jos sen sanoma sinällään ei merkitse juhlijalle mitään?

Olin erään tunnetun, hiukan huonomaineisen kauppaketjun liikkeessä etsimässä tiettyä peliä joululahjaksi. Ahtaitten hyllyjen välissä liikuskeli mies etsien mutta ei löytäen. Lopulta hän kysyi isoon ääneen:

- Onko täällä Jeesusta?

- Anteeksi, mitä? kysyi myyjätär (eli myyntihenkilö).

- Että löytyykö täältä Jeesusta?

Ei löytynyt, ei. Hyllyt olivat täpötäynnä tavaraa, mutta joulun syntymäpäiväsankari oli hukassa.

Enhän minä ihan tosissani kyseenalaista sitä, että kristinuskosta piittaamaton henkilö viettää joulua. Jokainen saa vapaasti juhlia, lahjoa ja syödä, onhan hienoa, että joulu kokoaa usein perheitä ja sukuja yhteen. Keljuttaa vain se, että minä en saa laitattaa itselleni rastoja, koska se on kulttuurin omimista, tai pitää sitä ihanaa mummolta perittyä lapinlakkia, koska sekin on samanlainen synti. Minä en kuitenkaan aio alistua wokettajien päsmäröinnille, höpö, höpö!

Näin suuren juhlan alla toivotan kaikille kampaukseen, vaatetukseen sekä vakaumukseen katsomatta rauhallista joulua!

”Rauhaa, vain rauhaa kellot ne soi,soi,

lapselle rauhaa, ne rauhaa soi.

Enkelin laulu rauhaa, rauhaa toistaa.

Seimen yllä joulun tähti valkeuttaan

kirkkaana silmiin lapsosen nyt loistaa.

Maariainen tuutii seimen pienoistaan.”

Anteeksipyyntö: Olen ominut piirteistä vieraista kulttuureista ja jatkan edelleen

Torstai 14.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Anteeksipyyntö: Olen ominut piirteitä vieraista kulttuureista ja jatkan edelleen

Paistoin tänään pakastepitsaa. Hyvän makuinen ja helppo ratkaisu näin reissaajalle ja muutenkin. Muistan hyvin sen ajan, jolloin ensimmäiset ranskanperunat eli ranskalaiset (!) ja hampurilaiset (!) cocacolan siivittäminä tulivat ruokapaikkoihin. Oli siinä ihmettä kerrakseen! Pikaruoka ei kuitenkaan yleensä ole ihan minun juttuni, mutta sen sijaan espanjalaistyyliin valmistettu ateria ja varsinkin intialaisen keittiön ruoka maistuvat erinomaisesti: Tikka masala, yes! - Joko minun tässä vaiheessa pitää pyytää anteeksi omimaani ruokakulttuuria?

Tosiasia on se, että meillä ei enää juurikaan syödä perunoita ruskean kastikkeen kanssa, eikä sen puoleen hernekeittoakaan. Einesmaksalaatikko menisi hyvin alas, mutta siitä minulla tulee maha kipeäksi. Mutta hei, kanssakokkaajat, kuka meistä edes tulee ajatelleeksi jotain ”kulttuurin omimista” valmistaessaan tai syödessään ruokaa, joka alun perin on kotoisin suurin piirtein toiselta puolelta maapalloa? Eihän tässä voi muuta sanoa kuin että kaunis kiitos italialaisille, espanjalaisille, intialaisille, kiinalaisille ja ties keille kaikille siitä, että olemme päässeet eroon perisuomalaisesta keittiöstä!

On minulla muutakin tunnustettavaa kuin tuo pitsa: Minä tykkään käyttää farkkuja. Minulla on näiden vuosikymmenien aikana ollut varmasti ainakin sadat erilaiset farkut, ja nytkin niitä löytyy kaapista viidet erimalliset. Sorry vain, te Amerikan lehmipojat ja kaivostyöläiset, mutta näin on. Farkut ovat siis alun alkaen olleet vahvasta kankaasta tehdyt työhousut. Ne suunnitteli amerikkalainen vaatturi Jacob Davis 1870-luvulla, ja näistä housuista tuli varsinainen hitti raskaan työn tekijöiden keskuudessa. Kun James Dean käytti farkkuja vuonna 1955 valmistuneessa elokuvassa ”Nuori kapinallinen”, niin muoti oli syntynyt! Anteeksi, anteeksi, mutta farkuista en luovu ilman taistelua!

Ja sitten vielä yksi juttu: Kun opetin aikoinani koulussa musiikkia, niin annoin lasten soittaa aina monenlaisilla soittimilla. Tuleepa nyt mieleeni, että soitinten joukossa oli marakasseja,kastanjetteja, kulkusia, quiroja (googlatkaa, jos ette tiedä), tamburiineja, ja kai joku panhuilukin jostain löytyi… Kyllä lapsista lähti ääntä, kun he paukuttelivat menemään näillä vieraiden maiden soittimilla, ja olihan meillä hauskaa! Kyllä me välillä soitimme kanteleellakin, tietysti, ainakin tuossa Kalevalan päivän tietämillä, mutta silloin meno ei ollut ihan niin rentoa.

Joidenkin vieraaseen kulttuuriin kuuluvien asioiden omiminen tai niihin sopeutuminen ei olekaan minulle sitten niin helppoa. Yksi juttu on poskisuudelmat. En vieläkään muista, kumpi poski minun pitäisi kääntää ensiksi, ja mitä sitten tapahtuu. Kyllä kättely on eri luontevaa tuohon verrattuna ja ehkä näin tautiaikana hygieenisempääkin.

Minä olen ominut kulttuureja siitä lähtien, kun synnyin. Vahvimpana kohdallani painottuu tietysti kotoperäinen elämäntyyli, mutta kun alle kaksikymppisenä lähdin maailmalle, niin silloin alkoivat uudet ajatukset ja tavat tarttua. - Ette usko, kuinka vaikeaa oli opetella uudestaan sinuttelemaan vanhempia ihmisiä sen jälkeen, kun olin asunut vuoden Saksassa. Olin ihan pihalla aluksi! - Eikä nykyisin tarvitse edes matkustaa ulkomaille, sillä vieraat ajatukset, tavat, tottumukset, ruoka, pukeutuminen, musiikki, kirjallisuus, kaikki se, mikä kuuluu ihmiselämään, hyökkäävät kimppuumme, kun aukaisemme television, radion tai jonkin muun viestimen. Yritä siinä sitten pysytellä neutraalina suomalaisena.

On hienoa, että voimme saada uusia ideoita ja näkemyksiä elämäämme. Kun maailmankuvamme laajenee, pystymme ymmärtämään toisiamme paremmin – näin ainakin toivon. Me ihmiset tällä maapallolla emme elä yksin, vaan yhdessä toistemme kanssa. Kiitos seurasta!

P.s. Jos joku vielä jaksaa ahdistua joistakin pikkuleteistä tai lappalaismyssystä tai vastaavasta, niin minulla on neuvo: Ajattele vaihteeksi ihmisten tilannetta Afganistanissa. Kyllä siinä yhteydessä pienemmät harmituksen aiheet unohtuvat.

Kuka on kuollut?

Maanantai 9.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuka on kuollut?

Pysähdyin ilmoitustaulun ääreen Montenegrossa, Herceg Novin kaupungissa. Taulu sijaitsi jalkakäytävän reunassa, vilkasliikenteisen kadun varrella. Samanlaisia tauluja olin nähnyt muuallakin - esimerkiksi pari päivää aikaisemmin Bosnia Herzegovinassa suuren torin laidalla -, mutta koska nyt tiesin, mistä oli kyse, astuin taulun luokse tarkoituksenani lukea tarkemmin. Kieli oli väärä (siis minulle, koska opin montenegroa vain yhden sanan: ”vala” eli kiitos – tai jotain sen suuntaista), joten minun täytyi tyytyä tuijottamaan valokuvia. Ilmoitustaululla oli pelkästään kuolinilmoituksia kuvien kera. Tuntui oudolta – jotenkin intiimiltä – katsella noiden henkilöiden kasvoja, henkilöiden, jotka olivat ihan äsken siirtyneet ajasta iäisyyteen.

Kysyimme oppaaltamme Radovanilta, mistä oikein oli kyse. Hän selitti, että heidän ortodoksisessa kulttuurissaan vainajat pyritään hautaamaan jo heti kuolemaa seuraavana päivänä. Jotta tuttavat, omaiset ja muu yhteisö saisivat mahdollisimman pian tiedon tapahtuneesta, uutinen poisnukkuneesta laitetaan ilmoitustaululle. Mieleeni tuli, että tällaisena aikana, jolloin käytössämme on niin monenlaisia viestimiä, ilmoitustaulu tien varressa tai torilla tuntuu hiukan – vanhanaikaiselta. Mutta tässäkin asiassa on monta puolta, jota länsimainen turisti ei voi omista lähtökohdistaan ymmärtää, ja opitun kulttuurin ja toimintatapojen merkitys on suuri.

Hautaus jo seuraavana päivänä? Työnantajat ovat kuulemma hyvin joustavia näissä asioissa, joten työntekijä saa kohtuullisen helposti luvan osallistua siunaustilaisuuteen. Miten ihmeessä sitten väki ruokitaan, kun varoitusaika on niin lyhyt? Hotelleiden ravintolat ja muut ruokapaikat ovat rutinoituneet näiden tilaisuuksien järjestämisessä, kuulemma. Hautajaisiin liittyy varmasti paljon muitakin mielenkiintoisia, erilaisia, matkailijan mielestä jopa outoja asioita, mutta nämä tiedonmuruset onnistuin poimimaan keskusteluistamme.

Pyhäaamun Kalevassa oli taas pari sivua kuolinilmoituksia. Eläkeikään ehtinyt lukija viettää runsaasti aikaa käymällä läpi vainajien syntymä- ja kuolinaikoja (Noin nuori! No, tuolla oli jo ikää! Onkohan tällä kertaa tuttuja? Olisiko tuo se ja se vai muuten saman niminen?) pysähtyen miettimään ja ihmettelemään ajan kulkua. Kun kadulla tulee vastaan joku tuttu, saatetaan kysyä, että huomasitko tämän päivän lehdessä, että se entinen opettajakin oli kuollut. Kyllä vaan, hänkin oli huomannut. Sitten muistellaan yhdessä vainajaa ja vanhoja, kohtuullisen hyviä aikoja.

Minun mielestäni meidän kannattaisi ottaa käyttöön montenegrolainen tapa: ilmoitustaululle tiedote, jossa on vainajan kuva syntymä- ja kuolinaikoineen. Toki joku viitseliäs voisi kirjoittaa enemmänkin. Näitä tiedotusvälineitä (ilmoitustaulu on todellakin tiedotusväline, ei siihen sähköä tarvita) voisi täällä Oulussa olla esimerkiksi torilla, Rotuaarilla pallon vieressä, ehkä asemallakin ja vaikkapa pesäpallostadionin ja uimahallin lähellä. - Nämä paikat ovat vain ehdotuksia, muutkin suunnitelmat otetaan huomioon. - Voin kuvitella, kuinka torille syntyy aivan erityinen muistelukahvila, jonne ihmiset kokoontuvat katsomaan vainajien kuvia (taulu olisi lähellä) ja keskustelemaan ajasta ja iäisyydestä. Rotuaarin penkit olisivat täynnä kulkijoita, jotka välillä istahtaisivat hiukan huokaisemaan noustakseen taas kohta tutkimaan ilmoitustaulua. Yhdessä puhuttaisiin syvällisiä, mutta kuolemassa ei viivyttäisi turhan kauan, vaan pian siirryttäisiin muihin, ajankohtaisiin asioihin kuten hintojen nousuun, siirtolaispolitiikkaan, ilmaston lämpenemiseen... Puheenaiheista ei ole pulaa, mutta keskustelun aloittaminen uusista vainajista laittaisi kaikki mukavasti alkuun, toimisi ikään kuin - alkuhartautena .

Ehkä tämä ei onnistuisi kuitenkaan täällä meillä. Nykyajan uusi pinnallinen, nopeatempoista some -elämää elävä ihmisrotu tuskin haluaa muistutusta kuolevaisuudesta. Tai – ehkäpä juuri sen vuoksi asiaa kannattaisi kokeilla.

Montenegron laiskat miehet

Tiistai 3.9.2019 - Pirkko Jurvelin

”Montenegron miehet ovat maailman laiskimpia”

Laitoin otsikon lainausmerkkeihin, jotta jo tekstin alkumetreillä minimoisin lukijalta sellaiset ajatukset, että kirjoittaja on rasisti miesvihaaja. Päinvastoin: Minä tykkään miehistä, ja rasistia minusta ei saa tekemälläkään.

Mutta asiaan. ”Montenegron miehet ovat maailman laiskimpia”, ilmoitti meille montenegrolainen oppaamme (mies) Radovan Bigovic useaan kertaan retkiemme aikana. Olin viikon matkalla kyseisessä maassa, tarkemmin sanottuna Herceg Novi - nimisessä kaupungissa Adrianmeren rannalla, ja ahkerana turistina osallistuin kolmeen kokopäiväretkeen. Maan historia ja hulppeat maisemat tulivat tutuiksi, samoin myös oppaamme, jonka vakinainen asuinpaikka on Suomi, jossa hänellä on myös suomalainen vaimo ja lapset. - Väitteensä tueksi Radovan kertoi monenlaisia tarinoita ja vitsejä, joista tyydyn toistamaan vain yhden: Montenegrolainen mies oli tullut käymään kotimaassaan Amerikasta, jossa hän oli töissä. Ystävät huomasivat, että miehellä menee hyvin, rahaa ja tavaraa oli muillekin jakaa. Eräs kaveri halusi myös kultaa vuolemaan uuteen maahan, ja hänen ystävänsä lupasi järjestää asian lentolippuja myöten. Ensimmäinen päivä New Yorkissa oli vielä vapaapäivä, ja mies käveleskeli ympäri kaupunkia katselemassa kaikkea uutta ja ihmeellistä. Yhtäkkiä hän huomasi maassa sadan dollarin setelin, tiiraili sitä hetken, mutta ei kumartunut poimimaan rahaa, vaan pysyi lujana: ”En kyllä heti ensimmäisenä päivänä täällä uudessa maassa ala töihin.”

”Minäkin olen pohjimmaltani laiska”, oppaamme tunnusti kerran. No jaa, Radovan ei kyllä sitä puolta itsessään ehtinyt näyttää tehdessään avuliaana ja ystävällisenä pitkiä työpäiviä meitä opastaen. Mutta noin yleisesti ottaen, hmh. Katselin kaupungissa miehiä, jotka olivat...nooo...asioilla. Heidän tapansa liikkua oli jotenkin levollinen, hidas, ei ehkä niin päämäärätietoinen mutta kuitenkin itsevarma. Me olemme kotimaassamme tottuneet toisenlaiseen tyyliin: Kävelen paikasta A paikkaan B ja hoidan asiat. Tämä Montenegron miesten leppoinen asenne tuli ehkä parhaiten ilmi retkiemme aikana ruoka- ja kahvitauoilla, jotka venyivät ja veeeenyivät. Suomalaisopas olisi jo heti alkuun ilmoittanut, että tauko kestää sitten 15 minuuttia, jonka jälkeen lähdemme kiivaasti seuraavaan kohteeseen. Mutta ei Radovan. Istuimme ja juttelimme, kyselimme ja nauroimme. Hyvänen aika, ei kai tässä ollut mihinkään kiirettä! Lomallahan me olimme. Se rauhallinen tahti, mikä alkuviikosta oli meikäläistä (minun normaali hophop, mennään jo- asenteeni) rassannut, ei haitannut enää ollenkaan loppuviikolla. Keskustelujen kautta me turistit opimme tuntemaan maata paljon paremmin kuin pelkästään oppaan selostusta kuunnellen. No, pitihän minun tietysti kysyä Radovanilta, että jos miehet ovat maailman laiskimpia Montenegrossa, niin ovatko naiset puolestaan erityisen työteliäitä? Täytyyhän jonkun hoitaa hommat. Siihen kysymykseen opas ei osannut antaa suoraa vastausta.

Opin paljon maan historiasta ja tavoista. Upeat museot, linnat ja luostarit tekivät lähtemättömän vaikutuksen - miten ihmeessä niin pienellä maalla on vuosituhansien kuluessa voinut olla niin monta eri omistajaa? - samoin tietyt kulttuuriin kuuluvat asiat ja asenteet. Esimerkiksi vanhustentaloja ei ole, koska vanhukset hoidetaan kotona. On häpeäksi suvulle sekä myös henkilölle itselleen, jos joku perheen vanhimmista joutuu laitoshoitoon. Radovan kertoi myös, kuinka mukava oli lapsena viettää aikaa oman mummon kanssa, joka asui vuorotellen lastensa luona.

Emme jaksaneet enää odotella museon kaupassa opastamme, vaan lähdimme ulos puistoon auringonpaisteeseen. Radovan viipyi ja viipyi, sillä hän teki tärkeää ostosta: kyseessä oli tuliaishuivi vaimolle. Valitseminen kesti kauan, vaikka yritimme aluksi parhaamme mukaan antaa neuvoja. Odottaminen ei meitä enää haitannut, olimmehan jo tottuneet verkkaisempaan tyyliin. ”Tuo pelastaa avioliiton”, tuumasi eräs seurueemme jäsen, kun katsoimme huivia valikoivaa opastamme. Olkoon miehet sitten laiskoja, kunhan ovat rakastavia ja huomaavaisia!