Luostarin puutarhassa

Perjantai 21.12.2018 - Pirkko Jurvelin

                        Luostarin puutarhassa

 Tiedän, että ajankohdan huomioon ottaen minun pitäisi nyt kirjoittaa siitä, kuinka meidän tulisi heittää arkihuolet, ja että hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, ja että on turha hosua liikaa ja stressata joulusta. Kaiken touhotuksen sijaan meidän kaikkien (!) tulisi vain kääriytyä pehmeään peittoon, sytyttää kynttilä ja uppoutua hyvään romaaniin sohvan pohjalla lojuen, ja oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.  Valitettavasti en usko tähän peittoon kääriytymisen teoriaan, sillä totuushan on kuitenkin se, että ennen kuin pääsee nauttimaan joulun vietosta, on tehtävä hommia tukka putkella. Siksi en tahdo edes kirjoittaa tästä aiheesta, vaan huomattavasti aiheen ulkopuolelta.

Olen usein yöpynyt luostareissa Saksan-matkoillani. Ne ovat rauhallisia paikkoja, turistien huoneet ovat kohtuullisen mukavat, ja usein luostarit sijaitsevat aika lailla kaupungin keskustassa (vaikka ne aikoinaan rakennettiin yleensä asutuksen ulkopuolelle). Augsburgissa ollessani asetuin siis jälleen kerran asumaan luostariin. Luostariin kuuluvat upeat rakennukset sijaitsivat suuren muurin sisäpuolella, ja portti suljettiin yöksi. Tuohon aikaan alueella toimi poikien sisäoppilaitos, jossa munkit toimivat opettajina. Meno oli rauhallista silläkin puolella, ihan pieniä oppilaita tässä koulussa ei tietysti ollutkaan. Minun huoneeni oli suuri, sänky todella mukava, ikkunasta avautui näkymä muurien ulkopuolelle kaupunkiin. Huoneessa ei ollut televisiota tai radiota, pöydällä oli sitä vastoin pino hengellistä kirjallisuutta. Aamiainen tarjoiltiin erillisessä rakennuksessa, ja totesin jo heti ensimmäisenä aamuna, että minä olin ilmeisesti tuolloin ainoa vieras luostarissa. Söin siis valtaisan aamiaiseni yksin hienosti sisustetussa oleskeluhuoneessa. Lomani loputtua kävin keittiön puolella kiittelemässä harvinaisen hyvästä huolenpidosta.

Tutkiessani ympäristöä jouduin huomaamaan, että luostarissa oli monta lukossa olevaa ovea ja porttia. Tiesin, että eräs ovi muurissa johtaisi puutarhaan, mutta sekin oli aina lukossa. Onnekseni eräs munkeista näki minut kerran haikailemassa puutarhan sisäänkäynnin lähellä ja neuvoi, missä avainta pidettiin piilossa. Olin onnessani! Ovi oli todella raskas, lukko hankala, mutta pienen askartelun jälkeen pääsin astumaan puutarhaan. Se ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli runsaasti omenapuita ja kukkia, joitakin hyötykasveja keittiötä varten, pari puutarhapöytää ja tuoleja. Vanhat tikapuut nojasivat omenapuun runkoa vasten, kuului vain linnunlaulua, täydellinen keidas tämän maailman keskellä. Puutarhassa tapasin myös sattumalta luostarin apotin, joka poltteli sikaria ja siemaili viiniä kaikessa rauhassa. Hänen kanssaan juttelin useaan otteeseen. Hän totesikin kerran, että tuossa valtavassa luostarissa oli enää vain kahdeksan munkkia, ”eivät nykynuoret halua tulla luostariin”. Mies oli todella ystävällinen, hänellä oli joitakin tuttavia Suomessa, ja kutsuin hänet kylään, mutta hän pudisti päätään: ”En minä enää matkusta.”

Palasin tuohon luostariin myöhemmin uudestaan, nyt mieheni ja tyttäreni kanssa. Aikaa ensimmäisestä käynnistä oli jo monta vuotta, munkkien määrä oli tällä välin entisestään vähentynyt ja sisäoppilaitos suljettu. Rakennukset olivat yhä jyhkeän kauniita, muuri portteineen suojaa ja yksityisyyttä antamassa, mutta puutarhaan ei enää ollut mahdollista mennä. Tuosta käynnistä jäi mieleeni valtava heinäkuinen kuumuus ja huonot internet-yhteydet (tyttöni piti mennä ulos voidakseen jutella
poikaystävänsä kanssa). Tapasin kuitenkin tälläkin kerralla apotin, joka kertoi sisäoppilaitoksen sulkemisesta, mikä oli ollut suuri menetys luostarille. Toki tiloissa pidettiin edelleen katolisen kirkon järjestämiä kokouksia, seminaareja ja opintopäiviä, mutta on ymmärrettävää, että nuorten jokapäiväinen läsnäolo toi luostariin iloa ja energiaa, hengellisen elämän lisäksi toisenlaista merkitystä.

Tahtoisin vielä joskus yöpyä tuossa Augsburgin luostarissa, katsella huoneen ikkunoista eteläisen Saksan rehevää maisemaa, kuunnella, kuinka kirkonkellot kutsuvat messuun, ihmetellä ympäristön hiljaisuutta. Tahtoisin vielä nähdä luostarin puutarhan, ihastella vanhoja omenapuita ja runsaita kukkaistutuksia, kuunnella linnunlaulua ja unohtaa, mitä minun pitäisi tehdä.

 

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luostari, Augsburg, puutarha, Saksa