Kun elämä yllättää

Sunnuntai 20.1.2019 - Pirkko Jurvelin

Kun elämä yllättää

Kolmas romaanini ”Kun elämä yllättää” ilmestyy tammikuun aikana. Lainaan tähän suoraan takakannen tekstin: ”Suvi Koski sai yllättävän puhelun:” Teille on tullut Saksasta lähetys, se on tuhkauurna.” Yksi ainoa puhelu mullistaa naisen elämän, joka on ollut täynnä tummia sävyjä. Olla leski eikä mikään, urakin takanapäin. Vain kirjoittaminen pitää hänet kiinni arjessa. Suvin elämä joutuu täydelliseen myllerrykseen, niin menneisyys kuin tulevaisuuskin, ja hetken epäröityään hän päättää heittäytyä mukaan muutokseen. Onko hänen onnensa ja tulevaisuutensa Saksassa, vai löytääkö hän Suomesta elämälleen merkityksen?”

En aio kertoa tässä enempää kirjan juonesta, hakekaa teos käsiinne ja lukekaa itse. Tarjosin käsikirjoitusta Suomen suurimmille kustantajille, joilta sain todella hyvää palautetta. Eivät he kuitenkaan halunneet kustantaa kirjaa. Kustannus HD:n Arto otti sitten asian hoitaakseen, ja se kävikin reippaasti kuten miehen tyyli näissä asioissa on. Kiitos Artolle!

Miksi Saksa? Suomen lisäksi Saksa on maa, jossa kirjan tapahtumat etenevät. Olen asunut Saksassa, vierailen siellä vuosittain ja uskallan väittää, että minulla on jonkinlaista maan tuntemusta. Olen matkaillut Saksassa ristiin rastiin, mutta lempipaikkani on Mosel-joen laakso ja sen lähettyvillä sijaitseva pieni kaupunki Bad Neuenahr- Ahrweiler. Talo ja asunto, jossa romaanin Suvi asuu, ovat minulle tuttuja ja rakkaita.

Mutta mikä ihmeen juttu on sitten tämä tuhkauurna -keissi? Todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempää. Satunnainen tuttavani kertoi, kuinka hänelle oli tullut ilmoitus lentokentälle saapuneesta tuhkauurnasta. Järkytys oli suuri, eikä hän ollut uskoa puhelua todeksi. Uurnassa saapui hänen isänsä tuhka Yhdysvalloista Suomeen. Hän ei ollut koskaan nähnyt isäänsä, joka oli pakkohäiden jälkeen paennut Yhdysvaltoihin. Siellä mies oli työskennellyt ahkerasti, mutta ei ollut perustanut perhettä. Yllätysuurnan myötä tuttavani peri myös huomattavan omaisuuden.

Tämä tarina oli niin outo ja kiehtova, että halusin tallentaa sen tähän romaaniini, jonka juoneen se hyvin sopi. Kirjan kannessa on kuva uurnasta, jonka taustalla on Euroopan kartta. Tummasta kannesta huolimatta kirjan pääteemana on kuitenkin rakkaus.

Pilkun viilausta ja lapsityövoimaa

Maanantai 10.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Kirjoittaminen ei ole aina itsestä kiinni. Ei auta, että intoa puhisten tai puolipakolla istuu koneen ääreen, sillä toisinaan - ja aika useinkin - matkaan tulee mutkia, kuoppia ja töyssyjä. Yksi mutka ovat lähdeaineistot. Mitä saa käyttää tai ei käyttää, vaikka lähde olisi mainittu? Kirjoittaessani "Rakkaudella, Sinun - Historian merkkihenkilöiden kirjeitä rakastetuilleen" tulin tämän erityisesti huomaamaan. Siispä pelasin varman päälle ja valikoin kirjani materiaaliksi kirjeitä henkilöiltä, joiden kuolemasta oli kulunut jo 60 vuotta. Heidän tuotantonsa on vapaasti lainattavissa (toki lähde on aina mainittava). Halusin kuitenkin rakkauskirjailijoitteni joukkoon myös Sibeliuksen ja jouduin toteamaan, ettei perikunta ollut halukas luovuttamaan julkaisuoikeuksia. Lopulta (pitkin hampain) perikunta salli minun julkaista tarkasti rajatun osan Sibeliuksen ja hänen silloisen morsiamensa kirjeenvaihtoa. Kiitos siitä! Kirjeet ovat niin kiihkeätunnelmaisia, että nykyajan whatsup-viestit sydämineen tuntuvat lasten höpötyksiltä.

"Rajalla"romaanissani on kohtaus, jossa irakilainen Abdel (jonka äidinkieli on luonnollisesti arabia) istuu joen rannalla hiljaa, virtaavaa vettä katsellen. Romantiikkaa kaihoava Anni tokaisee hänelle suomeksi, että "sinä olet tuollainen veteen tuijottaja". Kun Anni on kääntänyt sanomansa, Abdel yrittää toistaa suomeksi sanoja "veteen tuijottaja". - Ja tässä kohdassa alkoi pilkun viilaajan pantaa kiristää. Toki kirjoitin kohtauksen ja koko luvun loppuun, mutta asia jäi hiertämään ajatuksiani. Miten arabi lausuu sanat "veteen tuijottaja"? Oleskellessani Fuengirolassa pysäytin rantakadulla hieman eksoottisemman näköisiä miehiä ja kysyin, puhuivatko he arabiaa. Valitettavasti kaikki olivat Afrikan mantereelta karanneet ja puhuivat kuka mitäkin paikallista kieltä ja murretta. Lopulta Oulussa tärppäsi. Olin astumassa suuren liikkeen ovesta ulos, kun kuulin selkäni takana kahden nuoren miehen puhuvan arabiaa. Odottelin heitä liikkeen ulkopuolella ja kysyin, mitä kieltä he puhuivat . Toinen heistä vastasi sujuvasti suomeksi, että kyllä hän puhui arabiaa, mutta että hänen toinen äidinkielensä oli suomi. "Voi, ei se sitten käy", sanoin pettyneenä. Nuori mies ihmetteli, mistä oikein oli kysymys. Kun olin kertonut asian hänelle, poika ilahtui: "Tuo minun kaverini puhuu pelkkää arabiaa, hän ei osaa edes englantia." Näiden nuorukaisten myötämielisellä avulla sain kirjoitettua kohtauksen itseäni tyydyttävällä tavalla.

En arvannut, kuinka työlästä (henkisesti) oli kirjoittaa kuvakirja, jonka kuvittaja oli seitsemän vuotta nuori. Fanni, lapsenlapseni, halusi mummon kirjoittavan myös lastenkirjan. Päätin, että teemme jutusta yhteisen. Fanni tuli Rovaniemeltä mummolaan, ja yhdessä hänen kanssaan talo täyttyi serkuista, tädeistä, sedistä, piparien leipomisesta ja kaikesta kivasta, niin kivasta, että kuvien tekeminen kirjaa varten oli tylsimmistä tylsintä puuhaa. Useammin kuin kerran löysin kuvittajani leikkimässä serkkujensa kanssa, eikä yhteinen projektimme edennyt. Kuvitus tuli kuitenkin lopulta valmiiksi, ainoastaan kansi jäi puuttumaan. Huomautin asiasta Fannille ja hänen äidilleen useamman kerran, ja vihdoin kolmen kuukauden kuluttua pikkuneiti kuvittaja saapui jälleen sorvin ääreen. - Kun nyt soitan Fannille, niin ensimmäinen kysymykseni on: "Milloin tehdään uusi kirja?" Fanni nauraa isoon ääneen ja sanoo pontevalla äänellä: "Ei koskaan, ei koskaan!" Pitänee odottaa jokunen vuosi ja katsoa sitten, olisiko kuvittajani valmis uudelleen yhteistyöhön.