Naisopettaja - opettajanainen, mieskuljettaja - kuljettajamies?

Lauantai 8.4.2023 - Pirkko Jurvelin

Naisopettaja – opettajanainen, mieskuljettaja – kuljettajamies?

Kieli muuttuu jatkuvasti, puhekieli nopeammin, kirjoitettu ja lopulta virallisesti hyväksytty kieli hitaammin. Usein kielen muutokset perustuvat yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin, mikä onkin loogista. Nyt olemme siinä tilanteessa, että sukupuolen merkitys asioissa yritetään jotenkin häivyttää, ja tämä näkyy toistaiseksi lähinnä kirjoitetussa kielessä. Tämä uudenlainen herkistyminen sukupuolistatukseen on pakottanut erilaisiin julkaisuihin kirjoituksia tekevän henkilön miettimään kieli keskellä suuta, millekähän tässä uskaltaisi seuraavaksi ruveta.

Näistä yrityksistä johtuen lukija joutuu usein mitä kummallisimpien sanahirviöiden ja tekosuomenkielisten ilmaisujen ääreen. Naisopettajasta tulee opettajanainen, mieslääkäristä lääkärimies, palomiehestä palonainen, mieskuljettajasta kuljettajamies, naismyyjästä myyjänainen, naishierojasta hierojanainen miesjuristista juristimies, naiskirjailijasta kirjailijanainen, lakimiehestä mieslakimies – hupsista! Ihan kaikkea ei voi näemmä muuttaa. Olen miettinyt, mistä tässä on kysymys, ja todennut, että sukupuolta ilmoittava sana (mies/nainen/tms) ei voi olla nykyisin ensimmäisenä, koska se puoli henkilöstä ilmeisesti tavanomaisesti ilmaistuna (naisopettaja) painottuu. Asiaa yritetään muuttaa hienovaraisempaan suuntaan siten, että ammatti sanotaan ensin, ja sukupuoli vasta sitten. No, sehän ei aina onnistu – kuten huomasimme -, vaatii varmasti useampia vuosikymmeniä, jotta kieli sopeutuu ja muokkautuu tämänkin ideologian mukaan.

Mieleeni tuli juuri, että joulupukin rinnalle pitäisi saada jouluvuohi. Edes sen kuuluisan tasa-arvon vuoksi.

Koen tällaisen kielen muokkaamisen kuitenkin hyvin pinnallisena yrityksenä muuttaa yhteiskuntaa. Muutama päivä sitten jossain iltalehdessä oli otsikko, jonka mukaan nuori nainen kertoi elämästään seksityöntekijänä. Hän hehkutti tekemäänsä työtä, josta hän ilmeisesti piti, ja joka oli myöskin hyvin palkattua. Tämä artikkeli oli siis jokaisen saavutettavissa ja luettavissa.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin – ja siitähän ei kukaan välitä. Sana ”miesjuristi” tai ”naisopettaja” ei hetkauta minua mitenkään, mutta kun Suomessa laajalti leviävä lehti julkaisee tuollaisen artikkelin räväkällä otsikolla, niin silloin mieleni pahastuu. Miksi? Mitä se minulle kuuluu? Ei kuulukaan, eikä kuulu kenellekään, eikä koko juttua tarvitsisi siis julkaista. Tätäkö me haluamme nuortemme lukevan? Jatkuvasti samaiset iltapäivälehdet kirjoittavat nuorten päihde- ja mielenterveysongelmista kauhistellen ja silmiä pyöritellen - ja sitten tämä. Minulla on nimittäin pahanlainen epäilys siitä, ettei tämäkään jutussa esiintyvä seksityöntekijä ihan ilman mielenterveysongelmia aikuisuudestaan ja loppuelämästään selviä.

Tasapuolisuuden vuoksi pyydän julkaisemaan artikkeleita, joissa eri-ikäiset eri aloilla töitä tekevät ihmiset kertoisivat omasta urapolustaan, siitä, kuinka he ovat käyneet koulunsa ja kovalla työllä ja yrittämisellä sekä monenlaisilla hoksautuksilla päässeet elämässään eteenpäin. Kannustavia kuvauksia, joista jokainen voisi saada inspiraatiota ja ahaa-elämyksiä. Aivan niin, ei siis kiinnosta ”suurta yleisöä”. Kokeilkaa.

Kun iltapäivälehden jutuntekijä seuraavan kerran hyvin harkitusti kirjoittaa ”kansanedustajamies”, niin soisin hänen myöskin pohtivan juttujensa sisältöä pelkkien sanojen sijaan.

Selvä se. Olen vanha, vanhanaikainen ja kaikkea mahdollista, mutta huomatkaa: Myös minulla on sananvapaus, oikeus ilmaista mielipiteeni, ja sitä olen käyttänyt tätäkin blogia kirjoittaessani.

Pilkun viilausta ja lapsityövoimaa

Maanantai 10.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Kirjoittaminen ei ole aina itsestä kiinni. Ei auta, että intoa puhisten tai puolipakolla istuu koneen ääreen, sillä toisinaan - ja aika useinkin - matkaan tulee mutkia, kuoppia ja töyssyjä. Yksi mutka ovat lähdeaineistot. Mitä saa käyttää tai ei käyttää, vaikka lähde olisi mainittu? Kirjoittaessani "Rakkaudella, Sinun - Historian merkkihenkilöiden kirjeitä rakastetuilleen" tulin tämän erityisesti huomaamaan. Siispä pelasin varman päälle ja valikoin kirjani materiaaliksi kirjeitä henkilöiltä, joiden kuolemasta oli kulunut jo 60 vuotta. Heidän tuotantonsa on vapaasti lainattavissa (toki lähde on aina mainittava). Halusin kuitenkin rakkauskirjailijoitteni joukkoon myös Sibeliuksen ja jouduin toteamaan, ettei perikunta ollut halukas luovuttamaan julkaisuoikeuksia. Lopulta (pitkin hampain) perikunta salli minun julkaista tarkasti rajatun osan Sibeliuksen ja hänen silloisen morsiamensa kirjeenvaihtoa. Kiitos siitä! Kirjeet ovat niin kiihkeätunnelmaisia, että nykyajan whatsup-viestit sydämineen tuntuvat lasten höpötyksiltä.

"Rajalla"romaanissani on kohtaus, jossa irakilainen Abdel (jonka äidinkieli on luonnollisesti arabia) istuu joen rannalla hiljaa, virtaavaa vettä katsellen. Romantiikkaa kaihoava Anni tokaisee hänelle suomeksi, että "sinä olet tuollainen veteen tuijottaja". Kun Anni on kääntänyt sanomansa, Abdel yrittää toistaa suomeksi sanoja "veteen tuijottaja". - Ja tässä kohdassa alkoi pilkun viilaajan pantaa kiristää. Toki kirjoitin kohtauksen ja koko luvun loppuun, mutta asia jäi hiertämään ajatuksiani. Miten arabi lausuu sanat "veteen tuijottaja"? Oleskellessani Fuengirolassa pysäytin rantakadulla hieman eksoottisemman näköisiä miehiä ja kysyin, puhuivatko he arabiaa. Valitettavasti kaikki olivat Afrikan mantereelta karanneet ja puhuivat kuka mitäkin paikallista kieltä ja murretta. Lopulta Oulussa tärppäsi. Olin astumassa suuren liikkeen ovesta ulos, kun kuulin selkäni takana kahden nuoren miehen puhuvan arabiaa. Odottelin heitä liikkeen ulkopuolella ja kysyin, mitä kieltä he puhuivat . Toinen heistä vastasi sujuvasti suomeksi, että kyllä hän puhui arabiaa, mutta että hänen toinen äidinkielensä oli suomi. "Voi, ei se sitten käy", sanoin pettyneenä. Nuori mies ihmetteli, mistä oikein oli kysymys. Kun olin kertonut asian hänelle, poika ilahtui: "Tuo minun kaverini puhuu pelkkää arabiaa, hän ei osaa edes englantia." Näiden nuorukaisten myötämielisellä avulla sain kirjoitettua kohtauksen itseäni tyydyttävällä tavalla.

En arvannut, kuinka työlästä (henkisesti) oli kirjoittaa kuvakirja, jonka kuvittaja oli seitsemän vuotta nuori. Fanni, lapsenlapseni, halusi mummon kirjoittavan myös lastenkirjan. Päätin, että teemme jutusta yhteisen. Fanni tuli Rovaniemeltä mummolaan, ja yhdessä hänen kanssaan talo täyttyi serkuista, tädeistä, sedistä, piparien leipomisesta ja kaikesta kivasta, niin kivasta, että kuvien tekeminen kirjaa varten oli tylsimmistä tylsintä puuhaa. Useammin kuin kerran löysin kuvittajani leikkimässä serkkujensa kanssa, eikä yhteinen projektimme edennyt. Kuvitus tuli kuitenkin lopulta valmiiksi, ainoastaan kansi jäi puuttumaan. Huomautin asiasta Fannille ja hänen äidilleen useamman kerran, ja vihdoin kolmen kuukauden kuluttua pikkuneiti kuvittaja saapui jälleen sorvin ääreen. - Kun nyt soitan Fannille, niin ensimmäinen kysymykseni on: "Milloin tehdään uusi kirja?" Fanni nauraa isoon ääneen ja sanoo pontevalla äänellä: "Ei koskaan, ei koskaan!" Pitänee odottaa jokunen vuosi ja katsoa sitten, olisiko kuvittajani valmis uudelleen yhteistyöhön.