Sisar Ursulaa tapaamassa Arenbergin luostarissa

Keskiviikko 16.7.2025 - Pirkko Jurvelin

Sisar Ursulaa tapaamassa Arenbergin luostarissa

Vietin juuri yhdeksän päivää Saksassa. Matkan tarkoituksena oli päästä pitkästä aikaa katselemaan tuttuja, kauniita maisemia, olenhan aikoinani asunut Saksassa. Toinen pääasiallinen tarkoitus – ehkä vielä tärkeämpi – oli päästä keräämään aineistoa uusinta käsikirjoitustani varten, joka käsittelee… Olkoon, antaa sen vielä jäädä salaisuudeksi.

Meitä oli kiva viiden hengen porukka ikäjakaumalla 74 – 6 vuotta, joten voitte kuvitella, että matkanteko oli sujuvaa. Mieleeni jäi kauniiden Reinin- ja Moselin- laaksojen maisemien ohella se, kuinka autossa oli aina meneillään joko lastenlaulutuokio (esimerkiksi ”Prinsessa Ruusu linnassa”) tai jokin sanaleikki. Tulipa opittua jälleen jotain uutta, ja matka meni nopeasti. Onneksi silloin tällöin pidettiin hiljaisuuskilpailuja.

Ensimmäinen luostari, johon pääsimme kunnolla tutustumaan, oli Arenbergin luostari lähellä Koblenzia. Finnairin lakkouhkauksista johtuen vietimme tuolla aikaa hiukan aiottua pitempään eli kolme vuorokautta ja nautimme suuresti! Huoneet olivat tarpeeksi suuria, siistejä ja hyvin rauhallisia. Meille kuului täyshoitoruokailu, ja ruoka oli kasvispainotteista, hyvin maukasta ja sitä oli enemmän kuin tarpeeksi.

Luostaria ympäröi laaja puisto- ja piha-alue, ja kun tutustuimme paikkoihin, löysimme kappelin ja hautausmaan, yrttitarhan, kanalan, mehiläispesät ja vuohia. Ulkopelejä oli myös käytettävissä, ja sieltä täältä löytyi alueita, joissa saattoi puiden varjossa hiljentyä istuskelemaan tai makoilemaan puutarhasängyillä.

Luostarirakennus oli taitavasti uudistettu siten, että kaksi valtavaa vastakkain olevaa taloa oli yhdistetty niiden keskelle rakennetulla talokompleksilla. Tämä uudisrakennus sisälsi ruokalan, kahvilan, uima-altaan, liikuntatilat sekä tilat taideterapialle, kirjastolle, hiljaisuuden huoneen… En tiedä, mitä siellä olisi vielä pitänyt olla. Paikka oli täydellinen.

Yksi matkani tarkoitus oli päästä keskustelemaan jonkun luostarisisaren kanssa. Olinkin jo etukäteen onnistunut sopimaan tapaamisesta sisar Ursulan kanssa, ja kohtasimme toisemme matkamme toisena päivänä vastaanotossa. Sisar Ursula oli kookas nainen, jonka ikää oli vaikea arvioida (40-50 vuotta?). Kuten myöhemmin kävi ilmi, hän vastasi luostarin keskustelukohtaamisista.

Päädyimme minun toivomuksestani istumaan ulkona, olihan Suomen kesä tuohon saakka ollut todella viileä, ja minä nautin Saksan lämmöstä. Keskustelun aluksi kerroin jotain itsestäni ja meneillään olevasta kirjoitusprojektista. Sisar Ursula puolestaan kertoi siitä, miten oli päätynyt luostariin. Hän oli apteekkarisuvun jäsen, joka oli perinteen mukaisesti opiskellut itselleen apteekkarin ammatin. Ollessaan tekemässä humanitääristä työtä ulkomailla, hän oli ruvennut ajattelemaan omaa elämäänsä ja sen tarkoitusta. Tällöin hän oli alkanut viettää eripituisia jaksoja luostarissa, kunnes oli tullut aika tehdä lopullinen päätös sitoutua luostarielämään.

”En halua lähteä pois. Vaikka olen tämän lupauksen vuoksi joutunut luopumaan omasta perheestä ja mahdollisuudesta saada omia lapsia, en kuitenkaan halua lähteä pois. Tämä on minun kotini, ja täällä on minun suuri perheeni. Meillä on myös hyvä kymmenen hengen tiimi, joka koostuu nunnista ja maallikoista, ja jonka tehtävänä on kehitellä luostarin toimintaa niin, että saamme katettua kaikki kulut. Tiukkaa se tekee, mutta uskon, että onnistumme.”

Kuten aikaisemmin mainitsin sisar Ursula vastasi suurelta osin luostarin tarjoamasta keskusteluavusta. Tällaisia keskusteluja käydään vuosittain noin 1600, ja jotkut vieraat tulevat luostariin useamminkin huojentamaan mieltään elämän kriisitilanteiden keskellä. Sisar Ursula kertoi, että hänen päätehtävänään on kuunteleminen, mikä monesti tuntui raskaalta. Hän iloitsi kuitenkin siitä, että ihmiset luottavat heihin niin paljon, että uskaltavat lähestyä elämänsä vaikeiden asioiden kanssa.

Keskustelimme noin tunnin verran, ja kun nunna vilkaisi kelloaan, kiitin mahdollisuudesta saada tavata ja jäin istumaan hänen jo rientäessään seuraavaan tehtävään. Uskon, että sisar Ursula on tyytyväinen siihen työntäyteiseen ja hengellisesti rikkaaseen ja turvalliseen elämään, jonka hän on aikoinaan valinnut.

Lomamatka menneisyyteen

Tiistai 23.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Lomamatka menneisyyteen

Olimme mieheni kanssa rippijuhlissa Rovaniemellä, ja seuraavana päivänä suunnistimme sieltä nostalgiamatkalle Tornioon. Näitä matkoja minun on tehtävä muutaman kerran vuodessa, sillä tuossa kaupungissa vietetty onnellinen lapsuus ja nuoruus ovat luoneet vahvan ja tasapainoisen pohjan elämälleni.

Tällä kertaa reitti kulki pohjoisesta etelään, ja Ylitornion kohdalla muistin, että olin käynyt rippikoulun siellä kristillisellä kansanopistolla (sieltäkin jäi paljon hyviä muistoja). Tuolla leirillä tehtiin myös retki Aavasaksalle, josta todisteena on mustavalkoinen valokuva. Hei, sinnehän minä haluankin mennä, kun edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä…tosi paljon. Se ylimääräinen mutka matkassa kannatti. Maisemat olivat aivan huikeat, ja ainakin ensimmäiselle näköalapaikalle oli tehty helppokulkuinen reitti. Paljon maailmaa kiertäneenä minulle tuli hiukan hämmentynyt olo: Suomessa on näin upeita maisemia ja paikkoja.

Aavasaksalta matka jatkui kohti Torniota, mutta sitä ennen seuraava välietappi oli Kukkolankoski, sekin tuttu paikka lapsuudesta. Maisemat olivat hienot, yksi kalastaja oli lippoamassa siikaa. Muistan, kuinka savustettu siika oli herkkuani lapsena.

Torniossa katsastin ne tavalliset kohteeni: hautausmaa, kerrostalo, jossa olen asunut, urheilukenttä, nämä ovat paikkoja, jotka ovat pysyneet muuttumattomina. - Kotona Oulussa kaivoin esiin päiväkirjateoksen, jonka olen painattanut ainoista löytämistäni omista lapsuudenajan päiväkirjoistani. Kuten muistelinkin, kirjassa kerrotaan kesäretkestä.

16.7.1963 Parahin päiväkirjani!

14.7. klo 11.30 Paula ja minä päätimme lähteä Kukkolan koskelle. Ajelimme hitaasti sillalla, jossa ei (ihme kyllä) ollut paljon liikennettä. Olimme ajaneet jo 10 km, kun nälkä alkoi kurnia suonissamme. Näimme ladon ja päätimme mennä sen taakse. Aurinko lämmitti hauskasti meitä. Paula levitti tuomansa viltin heinikkoon, ja minä aloin penkoa termospulloani, jossa oli teetä. Heinikko oli korkea, joten meitä ei näkynyt tielle. Kukkolan koskelle pääsimme kahdessa ja puolessa tunnissa. Minä aloin epäillä, että olimme ajaneet ohi. Kysyimme eräältä naiselta tietä, ja hän neuvoikin meille. Olimme ajaneet 2 km liikaa. Pääsimme Kukkolan koskelle ja ostimme siian, joka maksoi 2 mk. Otimme minulle kasveja (meidän pitää kerätä kahtena kesänä 80 kasvia). Paula osti minulle ja itselleen limsaa. Pian lähdimme kuitenkin pois. Tullessa kävimme Lankisen baarissa syömässä. Ostimme leivokset ja jäätelöt. Matka oli hauska.

Eilen Paula ja minä harrastimme ”oksataidetta”. Pidämme pian myyjäiset.

Mukavia kesäreissuja kaikille!

Vaadin palvelua!

Tiistai 19.2.2019 - Pirkko Jurvelin

                            Vaadin palvelua!

Suunnittelimme matkaa. Meitä on kolme sukupolvea lähdössä nauttimaan Kreetan alkukesän lämmöstä. Yksi tahtoo yhtä, ja toinen vaatii toista. Tyttäreni urakoi koneellaan iltakaudet etsien kaikkia tyydyttävää ratkaisua. ”Olen menettänyt tässä monta kallispalkkaista työtuntia!” hän puuskahti eräänä iltana. ”Minä muistan sen ajan, kun sinä, äiti, otit paksun matkaesitteen, tutkit, ja pyöräytit ympyrän sopivan vaihtoehdon kohdalle. Sitten mars, mars matkatoimistoon, ja homma oli hoidettu.” Minäkin muistan tuon ajan. Kyllä se oli helppoa elämää matkustavalle.

Tällä kertaa minun huolekseni jäi vain istuinpaikkojen varaaminen edestakaisille lennoille. Helppo nakki – luulin. Tunti siinä meni, ainakin. Vaikka koneessa oli tilaa yllin kyllin, minun valintani eivät kelvanneet. Kun yritin valita käytävä- ja keskipaikan, ohjelmaan tuli tyly viesti:” Ymmärräthän, että et voi jättää ikkunapaikkaa tyhjäksi.” En todellakaan ymmärtänyt, sillä minä halusin juuri ja nimenomaan tuon käytäväpaikan ja sen viereisen keskipaikan. Ohjelma ei antanut periksi, vaikka poistin ja valikoin uudestaan ja yritin hämätä sitä kaikilla keinoin. Huutava vääryys! Jos matkatoimistoja vielä olisi olemassa, niin minäkin saisin istua käytäväpaikalla tulevan lennon aikana.

Toukokuussa me sitten menemme kentälle, näppäilemme lennon tunnuksen monitorille (tai näytämme passia), saamme liput koneen kidasta sekä tunnistetarrat laukkuihin. Pähkäilemme aikamme tarrojen kanssa (Tuliko se näin? Pysyykö tämä nyt varmasti?), nostamme painavat matkalaukkumme jotenkuten matkatavarahihnalle, skannaamme laukkujen tunnistetarran ja hyvästelemme matkatavaramme toivoen iloista jälleennäkemistä.

Miten tämä on mahdollista? Tahdon uskoa, että olen tällainen self-made-lentokenttätäti sen vuoksi, että lentojen hinnat pysyisivät edullisina. Syvällä sisimmässäni tiedän, että lentoyhtiöt tekevät voittoa minun ja työttömäksi jääneiden toimihenkilöiden kustannuksella.

Toki jossakin takapajulassa – kuten Dubaissa ja Malagassa – saa vielä palvelua, mutta kai se on noiden paikkojen häpeä. Suomessa ei tarvitse palveluja tarjota, kyllä me nämä hommat handlataan – ja nöyrästi tehdään.

Pankkipalvelut on ulkoistettu tietokoneille jo kauan sitten. Muutaman kerran olen joutunut soittamaan pari sapekasta puhelua (maksulliseen palvelunumeroon), kun asiat eivät ole menneet mieleni mukaan.  Ei se mitään, kyllä minä nämä osaan, mutta miksi ihmeessä minulta velotetaan kuukausittain palvelumaksuja, vaikka minua ei kukaan palvele?

Yhteen asiaan en ole suostunut: En käytä marketissa itsepalvelukassoja. Hyvänen aika, ne tyttö- ja poikaraukathan joutuisivat aivan työttömiksi, jos me kaikki vain skannailisimme hintoja jossain kaupan nurkassa itsepalvelukassalla. Ei nyt sentään! Suomi nousuun, työpaikkoja nuorille (ja vanhoille), itsepalvelukassat pois kaupoista! No, täytyy myöntää: Ikeassa oli niin pitkät jonot, että pakko oli ruveta itse kassatädiksi.

O tempora, o mores! Jännityksellä odotan, kuinka pahaksi tämä vielä yltyy. Ehkä muutan loppujen lopuksi Espanjaan, jossa jokaisella kassalla on naishenkilö – ehkä jopa mies – joka puhuttelee minua hellästi ”carinjoksi” – ”rakkaaksi” – ja pakkaa ostokseni valmiiksi sillä aikaa, kun haen lompsaa repun pohjalta. Tunnen itseni ASIAKKAAKSI, en aikaa vieväksi harminkappaleeksi.

Ketä sinä ajattelet öisin?

Perjantai 4.1.2019 - Pirkko Jurvein

Ketä sinä ajattelet öisin?

 Olin matkoilla ja matkalukemiseksi olin valinnut Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin”. Kirjan esittelytekstissä mainitaan mm. että ”Kankimäki sekoittaa lajityyppejä ja liikkuu omintakeisesti kauno- ja tietokirjallisuuden rajamailla. Teos on edeltäjänsä tapaan hurmaava sekoitus matkapäiväkirjaa, historiatietoa ja oivaltavia havaintoja.” Ja sitä se totisesti on, vaikkakaan tuosta hurmaavuudesta en ole ihan varma.

Minä ostin kirjan, koska olen kiinnostunut matkustamisesta ja ajatus naishenkilöistä, jotka lähtivät kohti tuntematonta (ei karttoja) rohkeasti, ennakkoluulottomasti, pitkissä hameissaan (pitkät housut mahdollisesti piilotettuna hameen alle), hienoissa hatuissaan ja siveästi ratsastaen – ei suinkaan hajareisin - ,  näiden hullujen naisten elämäntarinat halusin lukea. Hullut naiset? Karen Blixen, Isabella Bird, Ida Pfeiffer, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel, Nellie Bly. Hyvin usein näiden naisten matkustushalun taustalla ovat fyysiset vaivat (erilaiset säryt, voipunut olo, huimaus…) ja ennen kaikkea psyykeen ongelmat (lähinnä masennus), ja näitä naisia voikin nimittää ”terveydenetsijöiksi” kuten Isabella Bird kirjoittaa. Mary Kingsleyn kuvaus omista lähtömotiiveistaan on hyvin osuva: ”Olin kuolemanväsynyt ja tunsin, ettei kukaan enää tarvinnut minua, kun äitini ja isäni olivat kuolleet kuuden viikon välein vuonna 1892 – ja kun veljeni lähti itään, minä lähdin Länsi-Afrikkaan kuolemaan. Mutta Länsi-Afrikka olikin viehättävä, ystävällinen ja tieteelliseltä kannalta kiinnostava eikä halunnut tappaa minua juuri silloin – eikä minulla ole kiirettä.”

Olisin halunnut lukea enemmän näiden naisten omia tekstejä, kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Niitä oli kuitenkin valitettavan niukasti, sen sijaan runsaasti tarinointia Kankimäen omista matkakokemuksista. Kirjan toisessa osassa paneudutaan sitten naistaiteilijoihin, mutta siinä vaiheessa teosta olin jo jotenkin niin ylikuormittunut, että lukaisin loppuosan puolihuolimattomasti. Olen samaa mieltä kuin Kankimäen kustannustoimittaja: tekstiä olisi ollut vielä varaa tiivistää (ehkä kaksi teosta, yksi tutkimusmatkailijoista, toinen taiteilijoista), ja sitten tosiaan, naisten oma ääni kuuluville paremmin.

Ketä sinä ajattelet öisin valvoessasi? Jos minulla on keskeneräinen käsikirjoitus, niin se pamahtaa mieleeni heti ja alkaa elää omaa elämäänsä, vaikka kuinka estelisin. Toisinaan kirjoitan mielessäni blogeja, joita sitten en koskaan julkaise (öiset ideat eivät läheskään aina ole kovin fiksuja päivänvalossa). Hyvin usein ajattelen rakkaita lähiomaisiani. Ketä tai mitä sinä ajattelet öisin valvoessasi?