Mahtavaa, kun jollakin on rahaa!

Maanantai 30.10.2023 - Pirkko Jurvelin

Mahtavaa, kun jollakin on rahaa!

Olin jälleen kohentamassa psyykkistä ja fyysistä kuntoani tutulla jumppasalilla. Käyn siellä muutaman kerran viikossa, ja vuosien aikana olen tutustunut – suorastaan ystävystynyt – monen mukavan naisen kanssa (p.s. kyseinen kuntokeskus on pelkästään naisille). Ennen jumppaa ja jumpan jälkeen kahvikupin ääressä kertaamme viimeisiä kuulumisia ja muistelemme vanhoja juttuja. Täytyy sanoa, että fyysinen kuntonikin on kohentunut siinä määrin, että hyvät talvisaappaani on laitettava kierrätykseen, sillä nämä uudet pohjelihakset vaativat enemmän tilaa.

Salituttavani oli palannut kiertomatkalta Kreikasta. Säät olivat olleet mahtavat, historia luonnollisesti ihan huippumielenkiintoista, ruoka hyvää ja opas loistava. No, niin, on kai se nyt sanottava tässä, että kyseessä oli Olympiamatkojen järjestämä reissu. Tämä ei ole maksettu mainos (kunpa olisikin!), mutta totuus on se, että kun panet paljon rahaa likoon matkustaessasi, niin todennäköisesti matkasta tulee onnistunut.

Mutta paras juttu tulee nyt tässä: Eräs, huomattavasti yli 70-kymppinen naisihminen oli kertonut, että hän oli ollut 80 kertaa kyseisen matkanjärjestäjän matkoilla! Ihmettelin ystävälleni, että kylläpä naisella on pätäkkää – tai on ainakin joskus ollut. Hän sanoi, että ei kyseisen naisen rahavarat ole matkustamiseen huvenneet, sitä kuulemma piisaa vaikka ja kuin! Minä tuijotin suu auki (oikeasti) ja kysyin, että miten ihmeessä jollakin ihmisellä on niin paljon rahaa. No, selvisihän se. Kyseisen naisen vanhemmat ovat olleet aikoinaan yrittäjiä, ja hän on itsekin työskennellyt samaisen yrityksen piirissä. Naimisiin nainen ei ole joutunut, joten saamiaan perintörahoja on vaikka muille jakaa, ja kyllä hän niitä kuulemma kiitettävästi erilaisiin hyväntekevyystarkoituksiin jakaakin sekä jo aiemmin mainitulle matkanjärjestäjälle. Yritys on kuulemma syrjäisessä Suomessa (en nyt viitsi tässä mainita paikkakunnan nimeä), mutta niin vain sieltä on tämäkin firma ja perhe ponnistellut maineeseen ja menestykseen.

Olin aivan onnessani. Kaiken Gazan pommituksen, Ukrainan hävityksen, ilmastotuhojen ja naisten oikeuksien halventamisen otsikoiden turruttamana minussa heräsi toivo: Yes, you can! Siis oikeasti ihminen pystyy kyllä tekemään ja saavuttamaan ja vaikuttamaan, kun hänellä on visio ja halu pyrkiä johonkin. Kun ei anna kaiken ulkoisen masentaa ja lamaannuttaa, vaan sinnikkäästi kompuroi eteenpäin. Ai, että oli ihana juttu. Siis se, että jollakulla on rahaa kuin roskaa, ja vielä itse ja oman perheen hankkimaa!

En ole kateellinen, ihan oikeasti, sillä olen aina sanonut, että yrittäjä on rahansa ansainnut. Minusta ei olisi koskaan ollut moiseen hommaan, sillä en osaa ottaa taloudellisia riskejä, en osaa myydä, haluan viettää vapaa-aikaa perheeni kanssa jne. Minulla on ollut ihana ammatti, mutta 80:een ulkomaanmatkaan ei opettajan eläke riitä.

Ehkä taas seuraava blogini kertoo Gazasta tai Israelista tai Venäjästä, mutta jotenkin nyt tuntuu siltä, etten kuitenkaan haluaisi jäädä huonojen uutisten koukkuun. Eikä se ole itsepetosta, vaan kykyä löytää maailmasta hyviä asioita ja uskoa, että niitä löytyy aina vain lisää.

Rakas edesmennyt ystäväni hyvästeli minut sanoilla, jotka haluan laittaa tämän blogin loppuun teille kaikille tervehdykseksi: KAIKKEA HYVÄÄ!

Tynnyrissä kasvanut tyttö

Tiistai 19.7.2022 - Pirkko Jurvelin

Tynnyrissä kasvanut tyttö

Tapasin kuntosalilla pitkästä aikaa erään mukavan tuttavan. Hän nosteli puntteja ja pysähtyi minut huomatessaan kyselemään kuulumisiani. Minä kysyin vuorostani, oliko hän matkustellut kesän aikana.

- Hmh, tuolla jossakin Tampereen lähellä kävin siskoni kanssa, ja saattaa olla, että vielä tämän kesän aikana lähden Naantaliin, vai mikähän paikka se nyt oli. Sinä olet varmasti ollut vaikka missä?

Kerroin reissuistani ja muutamista suunnitelmista.

- Tiedätkö, minua ei ole koskaan kiinnostanut matkustaminen. Luen mielelläni matkakirjoja, mutta en kyllä ole mitenkään halukas lähtemään tuonne lentokentille. Olen minä sentään muutaman kerran ollut ulkomaillakin: pari kertaa joogamatkalla Kanarialla ja kerran Tanskassa, aina ystävien kanssa. Siinäpä ne reissut sitten ovatkin.

- Minä olen aina ollut kova menemään, sanoin puolestani. - Luultavasti isäni geenejä. Äiti ei koskaan halunnut matkustaa minnekään, oli tyytyväinen, kun ei tarvinnut lähteä.

- Meillä oli juuri päin vastoin. Äiti tykkäsi reissata, mutta isä ei kaivannut kotoa pois.

Sitten hän lisäsi: - Kuule, minä olen oikeastaan ihan sellainen tynnyrissä kasvanut tyttö. Minähän asun vieläkin aika syrjässä kotipaikallani, ja kun koulumatkat lapsuudessa tehtiin linja-autolla, niin en koskaan edes malttanut lukea mitään, vaan katselin ikkunasta ulos ja ihmettelin sitä suurta maailmaa, joka siellä näkyi.

Voikohan sitä sanoa olevansa onnellinen, vaikka elämänpiiri on niin pieni? hän mietti.

- Kuule, ei kaikkien tarvitse matkustaa. Ei se ole mikään onnellisuuden mitta. Joskus pakonomainen paikan vaihtaminen voi kertoa jotain siitäkin, että ihminen ei ole löytänyt itseään – tai miten tämän nyt hienosti sanoisi. Ihminen etsii ja etsii. Saattaa nyt olla aikamoinen yleistys. Omalla kohdallani täytyy kyllä sanoa, että olisi katastrofi, jos lentokentät laitettaisiin uudestaan kiinni. Vaikka kyllähän tuo elämä sujui korona-aikanakin, ja rahaa säästyi. Mutta se olikin pakko.

Ystäväni jatkoi treeniään, ja minä lähdin kävelylaitteelle. Siinä tuo onnellinen tynnyrissä kasvanut tyttö teki harjoituksia personal trainerin tekemän ohjelman mukaan (hänellä on ollut traineri monta vuotta, olen pikkuisen kade). Kiva keskustelu, joka antoi ajattelemisen aihetta.

Eikö joku viisas ole joskus lohkaissut: -Vähemmän on enemmän.

Matkustaminen voi olla vaarallista

Keskiviikko 22.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Matkustaminen voi olla vaarallista

Olin opiskeluvuosieni aikana yhden kesän töissä USA:ssa Kansasin osavaltiossa tyttöjen partioleirillä (en ole koskaan harrastanut partiota, mutta se on pikku juttu tässä kokonaisuudessa). Minulla sattui olemaan muutama tunti vapaata, ja ajattelin tutustua ympäröivään maaseutuun pyöräillen. Minulle sanottiin, että minun tulisi olla varovainen, ja että kannattaisi oikeastaan harkita pyöräretken unohtamista. Otin siis pyörän ja ajelin pois aidatulta leirialueelta – oli muuten sen verran hulppea alue, että sieltä löytyi suuri uima-allas, oma hevostalli ja paljon muuta mukavaa amerikkalaiseen malliin. Retkielämys ei ollut kovinkaan ihmeellinen, ja jonkin ajan kuluttua päätin palata takaisin. Pyöräilin pitkin autiota tietä, taloja oli harvakseltaan. Moottoripyörä ohitti minut, ja huomasin, että se pysähtyi tien viereen jonkin matkan päähän. Mies nojaili pyöräänsä, ja minä ohitin hänet mitään sanomatta. Jonkin ajan kuluttua moottoripyörä ajoi ohitseni jälleen, mies pysähtyi odottamaan minua, mutta antoi minun pyöräillä rauhassa. Tämä toistui muutaman kerran, ja aloin olla todella peloissani. Pian huomasin kuitenkin, että kohtuullisen matkan päässä oli talo ihan tien vieressä. Heilutin kättäni ikkunoihin päin ja huutelin useaan kertaan, että olen tulossa. Kiva nähdä taas! Kun mies seuraavan kerran ajoi ohitseni, hän ei enää pysähtynyt. Olinko pelastunut jostakin pahasta?

Asuin Saksassa vuoden verran vaihto-oppilaana. Erään kerran tulin myöhäisellä junalla Kölnistä Leverkusenin asemalle. Olin ollut kavereiden luona, mutta koska kello oli jo paljon, en viitsinyt vaivata ketään hakemaan minua asemalta. Oli pimeä, missään ei näkynyt ihmisiä, matkaa kotiin oli kohtuullisen paljon, alikulkujen läpi oli käveltävä, pelotti. Ihan pian seuraani liittyi keski-ikäinen mies. Hän ihmetteli, miksi olin niin myöhään yksin liikkeellä. Enkö ymmärtänyt, että se oli vaarallista? Mihin olin menossa?Kerroin, kun en muutakaan keksinyt, että asuin Herr Doctor Scriban perheen luona, enkä viitsinyt heitä häiritä tähän aikaan. Mies otti laukkuni ja sanoi saattavansa minut perille. Pelotti. Kamalasti. Mutta mies teki niin kuin lupasi, saattoi minut turvallisesti kotiin, tervehti ”kasvattiperhettäni” ja jutteli heidän kanssaan kotvan. Enää ei pelottanut, ainoastaan hävetti.

Meksikolainen Amalia ja minä päätimme lähteä kesällä Italiaan interreilaamaan. Suunnitelma oli, että…. Ai, niin, ei ollut suunnitelmia, olipahan reppu ja vähän rahaa. Saavuimme Roomaan, josta lähdimme kiireesti pois muutaman nähtävyyden katsottuamme. Kaupunki oli meille liian kallis, ja olihan se jo parissa päivässä nähty. Valuutan vähyyden vuoksi päätimme liftata eteenpäin. Totta kai se olisi vaarallista, mutta ihan tosi – ei kai nyt liftaaminen ole vaarallista. Pitää vain katsoa, kenen kyytiin nousee. Mies oli siisti, nelikymppinen, ja hyppäsimme reippaasti kyytiin. Minä istuin takana, Amalia edessä. Koska hänen äidinkielensä oli espanja, hän ymmärsi italiaa jonkin verran. Rento tunnelma oli ohi aika pian, sillä mies ilmoitti, että me saatoimme olla vaarassa. Hänen mukaansa emme voisi tehdä mitään (olimme moottoritiellä), hän puolestaan pystyisi ajamaan minne tahansa ja… Amalia käänsi minulle miehen puheet, minä otin repustani pienen puukon ja pidin sitä hikisessä kädessäni koko loppumatkan ajan. Se siitä liftaamisesta. Onneksi tapasimme saksalaiset veljekset, jotka olivat liikkeellä omalla autolla, ja loppureissu olikin tosi kiva.

Eniten minua on pelottanut yksin taksissa Pariisissa. Minun oli ajettava lentokentältä hotelliin, yövyttävä siellä, ja seuraavana aamuna olisi lento New Yorkiin. Tietysti oli pimeä. Menin taksin takapenkille ja totesin, että etupenkillä istui kuljettajan lisäksi koira. Sanoin osoitteen, eikä hotellia meinannut millään löytyä. Taas pelotti. Minne tuo mies vie minut? Kukaan ei koskaan saa tietää, jos jotain tapahtuu. Hotelli löytyi lopulta, maksoin kyydin ja menin sisään. Ilmoitin varanneeni huoneen, mutta varausta ei löytynyt. Ei voi mitään. Kyllä voi! Puhuin itselleni pienen huoneen, ja jo samana iltana tapasin hotellissa suomalaistytön, joka oli tulossa kanssani samalle lennolle.

En pelkää lentämistä, osaan (mielestäni) olla kohtuullisen varovainen, vaikka en kaihda uusia ihmisiä ja tilanteita. Nyt on matkustamiseen kuitenkin tullut tekijä, joka pakottaa minut yhä uudelleen miettimään, mitä riskejä minun kannattaa ottaa. Toisaalta on naurettavaa, että en mene Haaparannalle Tornion reissullani, mutta toisaalta: onko sittenkään? Lähdenkö Viroon? Espanjaan en tietenkään matkusta, mutta miten olisi Kreikka? Tuo nuoruuden rohkea matkalainen on ilmeisesti nyt kohdannut itseään voimakkaamman vastustajan. Se on vastustaja, jota ei näe, eikä kuule, mutta joka on pannut koko maailman polvilleen.

Vaadin palvelua!

Tiistai 19.2.2019 - Pirkko Jurvelin

                            Vaadin palvelua!

Suunnittelimme matkaa. Meitä on kolme sukupolvea lähdössä nauttimaan Kreetan alkukesän lämmöstä. Yksi tahtoo yhtä, ja toinen vaatii toista. Tyttäreni urakoi koneellaan iltakaudet etsien kaikkia tyydyttävää ratkaisua. ”Olen menettänyt tässä monta kallispalkkaista työtuntia!” hän puuskahti eräänä iltana. ”Minä muistan sen ajan, kun sinä, äiti, otit paksun matkaesitteen, tutkit, ja pyöräytit ympyrän sopivan vaihtoehdon kohdalle. Sitten mars, mars matkatoimistoon, ja homma oli hoidettu.” Minäkin muistan tuon ajan. Kyllä se oli helppoa elämää matkustavalle.

Tällä kertaa minun huolekseni jäi vain istuinpaikkojen varaaminen edestakaisille lennoille. Helppo nakki – luulin. Tunti siinä meni, ainakin. Vaikka koneessa oli tilaa yllin kyllin, minun valintani eivät kelvanneet. Kun yritin valita käytävä- ja keskipaikan, ohjelmaan tuli tyly viesti:” Ymmärräthän, että et voi jättää ikkunapaikkaa tyhjäksi.” En todellakaan ymmärtänyt, sillä minä halusin juuri ja nimenomaan tuon käytäväpaikan ja sen viereisen keskipaikan. Ohjelma ei antanut periksi, vaikka poistin ja valikoin uudestaan ja yritin hämätä sitä kaikilla keinoin. Huutava vääryys! Jos matkatoimistoja vielä olisi olemassa, niin minäkin saisin istua käytäväpaikalla tulevan lennon aikana.

Toukokuussa me sitten menemme kentälle, näppäilemme lennon tunnuksen monitorille (tai näytämme passia), saamme liput koneen kidasta sekä tunnistetarrat laukkuihin. Pähkäilemme aikamme tarrojen kanssa (Tuliko se näin? Pysyykö tämä nyt varmasti?), nostamme painavat matkalaukkumme jotenkuten matkatavarahihnalle, skannaamme laukkujen tunnistetarran ja hyvästelemme matkatavaramme toivoen iloista jälleennäkemistä.

Miten tämä on mahdollista? Tahdon uskoa, että olen tällainen self-made-lentokenttätäti sen vuoksi, että lentojen hinnat pysyisivät edullisina. Syvällä sisimmässäni tiedän, että lentoyhtiöt tekevät voittoa minun ja työttömäksi jääneiden toimihenkilöiden kustannuksella.

Toki jossakin takapajulassa – kuten Dubaissa ja Malagassa – saa vielä palvelua, mutta kai se on noiden paikkojen häpeä. Suomessa ei tarvitse palveluja tarjota, kyllä me nämä hommat handlataan – ja nöyrästi tehdään.

Pankkipalvelut on ulkoistettu tietokoneille jo kauan sitten. Muutaman kerran olen joutunut soittamaan pari sapekasta puhelua (maksulliseen palvelunumeroon), kun asiat eivät ole menneet mieleni mukaan.  Ei se mitään, kyllä minä nämä osaan, mutta miksi ihmeessä minulta velotetaan kuukausittain palvelumaksuja, vaikka minua ei kukaan palvele?

Yhteen asiaan en ole suostunut: En käytä marketissa itsepalvelukassoja. Hyvänen aika, ne tyttö- ja poikaraukathan joutuisivat aivan työttömiksi, jos me kaikki vain skannailisimme hintoja jossain kaupan nurkassa itsepalvelukassalla. Ei nyt sentään! Suomi nousuun, työpaikkoja nuorille (ja vanhoille), itsepalvelukassat pois kaupoista! No, täytyy myöntää: Ikeassa oli niin pitkät jonot, että pakko oli ruveta itse kassatädiksi.

O tempora, o mores! Jännityksellä odotan, kuinka pahaksi tämä vielä yltyy. Ehkä muutan loppujen lopuksi Espanjaan, jossa jokaisella kassalla on naishenkilö – ehkä jopa mies – joka puhuttelee minua hellästi ”carinjoksi” – ”rakkaaksi” – ja pakkaa ostokseni valmiiksi sillä aikaa, kun haen lompsaa repun pohjalta. Tunnen itseni ASIAKKAAKSI, en aikaa vieväksi harminkappaleeksi.