Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sunnuntai 28.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sain nähtäväkseni kolmen minuutin mittaisen TikTok- videon, jossa nuoret kertoivat ajatuksistaan neljäkymmentä vuotta sitten. Videon lähde on Ylen Elävä arkisto, ja lähetyksen nimi ”Tätä toivon, tätä pelkään”. Haastatellut nuoret näyttivät olevan 17-20-vuotiaita, heidän joukossaan oli sekä nuoria naisia että miehiä. Olin yllättynyt niistä hienoista kommenteista, joita haastatellut ohjelmassa antoivat ja toisaalta – miksi ihmeessä olin yllättynyt? Nuorethan ovat fiksuja! Koin myös nuo haastateltavat hyvin sympaattisiksi, he olivat niin siistin näköisiä, no, muoti oli tuolloin aika tavalla toisenlainen (vrt. reikäfarkut, jollaiset minäkin omistan, koska ne ovat päällä niin mukavat). Seuraavassa vastauksia kysymyksiin ”Mitä pelkäät?” ”Mitä toivot?” sekä myös pohdintoja siitä, mitä muutoksia tulevaisuus saattaa tuoda mukanaan.

- Sitä mä en usko, että ydinsota tulis. Ei ne ukot tuolla ole niin hulluja, että ne aloittais tuommoisen sodan, siinähän kuolis kaikki. Mä haluaisin, että me eletään vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin.

- Silloin on kauheasti ainakin robotteja, ATK kai menee eteenpäin, ja ihmiset on samanlaisia, mutta ei sitä tiedä, vaikka ne kulkis happinaamarit päällä.

-Viihdekulttuuri lisääntyy kovasti. Tullaan varmaan käyttämään aikaa paljon just tähän niin sanottuun keinotekoiseen viihteeseen, jota on kaikki nää elektroniikkapelit ja sitten videot ja tämmöiset tietokonepelit. Niitä sitten ostetaan kauheesti, ja ensin ne on hauskoja, mut sitten niillä ei tee mitään.

- Pelkään sotaa niin kuin kaikki muutkin.

-Pelkään ydinsotaa ja ettei saa työpaikkaa. Ydinsotaa varmasti kaikkein eniten.

-Pelkään sotaa.

-Jo joku asia on epäselvä, ja pelko johtuu siitä, niin pyrin ottamaan tietoa ja kerron asiasta muille, mitä pelkään. Yhdessä on helpompi ratkaista se asia.

- Kannattaa liittyä kaikkiin rauhanliittoihin ja pyrkii olemaan, ettei kannata mitään sotaa.

-Pitäis aloittaa se rauha tosiaan aivan tästä läheltä, olla hyvä ihminen ja tulla toimeen kaikkien kans.

- Mä toivon,että näiltä suurvaltojen päämiehiltä – niin kuin sitä tavataan sanoa -, että nämä jotenki tulis järkiinsä, että ei olis semmoista pelon tasapainoa, että vähennettäis näiden aseiden valmistusta ja kaikkea tämmöistä.

- Että ei tulis sota. Pysyttäis hengissä.

- Rauhaa, kun jos sota tulis, ei olis mitään jäljellä maapallosta. Kaikki elävä olis kuollutta.

Yritin ottaa selville, miksi sota esiintyi niin usein nuorten puheissa. Todennäköisesti syynä on ollut se, että Ronald Reagan valittiin vuonna 1984 Yhdysvaltojen presidentiksi, ja se puolestaan vahvisti maan konservatiivista suuntausta politiikassa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Yhdysvallat ja silloinen Neuvostoliitto olivat kylmän sodan tilassa, sillä Reagan tunnettiin kommunismin leviämisen tiukkana vastustajana. Hänen hallintonsa harjoitti voimakasta ulkopolitiikkaa, joka myös pyrki rajoittamaan Neuvostoliiton vaikutusvaltaa erityisesti Lähi-idässä, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Tuohon aikaan käyttöön tuli termi ”aseiden kilpavarustelu”.

Kyseisen haastattelun aikaan elettiin Suomessakin poliittisesti pelon ja odotuksen ilmapiirissä, ja se kuuluu nuorten vastauksissa. Jos samanlainen ohjelma tehtäisiin nyt, niin oletettavasti samanlaiset sotaa pelkäävät kommentit olisivat siinäkin esillä. Mitään edistystä ei tässä suhteessa ole tapahtunut neljän vuosikymmenen aikana: Sukupolvi on vaihtunut, mutta ihminen ei muutu.

Negatiivisuusharha

Lauantai 19.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Negatiivisuusharha

Törmäsin ihan äsken itselleni uuteen termiin ”negatiivisuusharha”. Termi oli uusi, mutta tuntui heti tutulta ja kotoisalta.

Viisaat henkilöt ovat kuvanneet kyseistä käsitettä sanomalla, että se on ihmisen taipumus antaa sekä muistoissaan, nykyhetkessä että tulevaisuudensuunnitelmissaan painoarvoa sille, mikä on kielteistä. Tätä ominaisuutta on selitetty ihmisen perimällä, johon liitetään se, että kielteiset ennakkoajatukset ja negatiivinen suhtautuminen yllättäviin tilanteisiin on toiminut itsesuojeluvaistona jo ammoisista ajoista lähtien. Jos pelkäsit ja välttelit, pysyit paremmin hengissä.

Psykologi John Cacioppon on omissa tutkimustuloksissaan saanut selville, että aivojen reaktio negatiivisille aistiärsykkeille sekä kognitiivisille ja motorisille ärsykkeille aiheuttaa paljon suurempaa aktivaatioita aivoissa kuin positiiviset tapahtumat. Toisin sanoen kaikki ikävä ja kamala aiheuttaa päässämme aikamoisen myrskyn, kun taas kivat ja hyvät asiat aaltoilevat leppeämmin. Tämä ajatusrakennelma kuulostaa aivan järkeen käyvältä, kun peilaa kokemuksia ja niiden muistoja toisiinsa. Totuushan on se, että huonot asiat pakkaavat pysymään ihmisen muistissa kauemmin kuin hyvät. Muistat varmasti vieläkin sen ärsyttävän pojan, joka antoi sinulle koulun pihalla lumipesun tai nauroi sinulle, kun kaaduit jalkapallopelissä? Tietysti muistat! Kukapa semmoista nöyryytystä voisi unohtaa? Muistatko, kuinka eräs kiltti kaveri sanoi sinulle möhlittyäsi, ettei se mitään haittaa, ja että sellaista sattuu kaikille. Hetkinen, enpä taida muistaa…

Negatiivisuusharha on ilmeisesti aika lailla tiedossa oleva tekijä esimerkiksi erilaisissa uutisia tuottavissa ja jakavissa piireissä. Eniten klikkauksia saaneet otsikot pelottelevat sodan syttymisellä ja koronalla, kertovat olympialaisten doping-skandaaleista ja kehottavat ihmisiä karttamaan autoilua äärimmäisten sääolosuhteiden vuoksi. Kyllä nuo uutiset vievät mielen matalaksi ja painavat unohduksiin kaikki ne ihanat ja mukavat jutut, joita elämässä on juuri nyt. Anteeksi, siis mitä juttuja? No, esimerkiksi...ööööö….espanjan tunnin jälkeen oli taas kiva ja piristynyt olo, laitoin ihanaa kalaruokaa iltapäivällä, illalla tapasin ystäviä, rahahuolia ei ole kuten ennen muinoin… Kyllähän näitä on, mutta kun ne tuntuvat niin pieniltä asioilta sodan uhkan, ilmaston lämpenemisen ja maapallon saastumisen rinnalla.

On helppoa uupua elämässään, antaa periksi, lopettaa jaksaminen. Olen varmasti joskus ennenkin kertonut, kuinka eräs munkki lohdutti kärsivää lähimmäistään. ”Elämä on niin kuin meri. Joskus myrsky pauhaa, sinä pelkäät ja vapiset, toivoa ei ole. Jokaista myrskyä seuraa kuitenkin tyyni sää. Tuuli ja meri asettuvat, on rauhallista ja helppo olla.”

Psykiatrian professori Grant Brenner neuvoo ihmisiä olemaan lempeämpiä itselleen. Miksi pitäisi muistella niitä ikäviä sanoja tai asioita, joita sinulle tapahtui muutama vuosikymmen sitten? Ei niillä pitäisi enää olla merkitystä elämässäsi. Sinä olet oma itsesi, älä vaadi itseltäsi enemmän kuin on tarpeen.

Keskity positiiviseen, kehottaa Brenner. Pysähdy kymmenkunta kertaa päivässä rauhoittumaan ja miettimään hyviä asioita. Emme ole enää siinä tilanteessa, jolloin ihmiskunnan on täytynyt olla aistit herkkinä kohtaamaan yllättäviä vaaratilanteita.

Muuta omat ajatuksesi, niin muutat maailmasi.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita

Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä…” (Vexi Salmi)

Pelosta sekaisin

Maanantai 3.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Pelosta sekaisin

Kirjastosta tarttui mukaani Scott Stosselin teos ”Pelosta sekaisin”, ja vaikka olen lukemisessa vasta alkumetreillä (teoksessa on lähes 500 sivua), niin haluan laittaa asioita muistiin ja jakaa niitä.

Kirjan takakannen tekstiä: ”Mikä saa aikuisen miehen pelkäämään kuolemaa tiskatessaan astioita? Tuntemaan huimausta ja vapinaa tavallisessa kokouksessa? Kirjailija Scott Stosselin elämä ahdistuneisuushäiriön kanssa on ollut juuri tätä: kuolemanpelkoa arjen keskellä. Tuskastuneena hän alkaa tutkia taudin perimmäistä olemusta. Johtuuko ahdistuneisuushäiriö geeneistä, lapsuuden traumasta vai aivojen kemiallisesta epätasapainosta? Stossel haastattelee asiantuntijoita ja perehtyy ahdistuneisuushäiriön historiaan. Hän yrittää ymmärtää oman piinansa – ja jopa löytää sille tarkoituksen.”

Olen lukenut teoksesta vasta jonkin verran yli viidesosan, mutta olen jo ihan koukussa. Kukapa ei olisi joskus pelännyt tai ollut ahdistunut? Me kaikki, tietysti! Mutta kuka elää jonkinasteisen pelko- ja ahdistusneuroosin kanssa kimppakämpässä? Hyvin, hyvin monet, useammat kanssaihmiset kuin osaamme kuvitellakaan.

Kirjaa lukiessani huokailen joskus epätoivosta ja säälistä: Kuinka raskas elämänmittainen taakka Stosselille on annettu! Miten ihmeessä hän voi tehdä töitä kirjailijana ja Atlantic-aikakauslehden päätoimittajana ja työn lisäksi vielä yrittää elää tavallista perhe-elämää? Kun luin miehen kertomusta siitä, kuinka hän stressivatsansa vuoksi joutui piileskelemään vessassa, koska oli sotkenut sekä housunsa että puseronsa ollessaan Kennedy-klaanin vieraana Cape Codissa, niin säälilläni ei ollut mittaa eikä määrää. Miten paljon suunnittelua, piilottelua ja pelkoa vessassa käynti, oksentamisen jännittäminen ja vieraiden tapaaminen sai aikaan! Lopulta Stossel osui käytävällä pakomatkalla hiippaillessaan vastakkain John Kennedyn kanssa, ja tässä tilanteessa miehellä oli yllään ainoastaan ulosteen tahraama kylpypyyhe (Kennedy moikkasi vierasta ihan normaalisti). Kaikki tämä temppuilu ja sählääminen johtui siitä, että Stosselilla on voimakkaita pelkoneurooseja, jotka pakottavat hänet käyttäytymään mitä oudoimmalla tavalla.

Tietysti Stossel on hakenut apua ongelmiinsa. Hänen oksentamisen- ja esiintymispelkojaan (mies luennoi suurille yleisöille) on yritetty helpottaa monilla tavoin. Joku terapeutti syötti miehelle oksennuspulveria, mutta tuntikausien yökkäilyjen jälkeen Stossel ei oksentanut kertaakaan. Paikalla ollut sairaanhoitaja oli hyvin turhautunut ja sanoi, ettei sellaista ollut tapahtunut koskaan ennen. Erään toisen terapiakokeilun aikana hän joutui pitämään luentoa muutamalle opiskelijalle, ja samanaikaisesti heidän takanaan seinällä pyöri filmi, jossa ihmiset oksensivat. Tästäkään harjoituksesta ei ollut mitään apua.

Lohduttaako ketään se tieto, että monet kuuluisuudet ja hyvin menestyneet henkilöt kärsivät pelko- ja ahdistusneurooseista kaikkine lisukkeineen? Charles Darwin (1809-1882) kirjoitti teostaan ”Lajien synty” kahden vuosikymmenen ajan. Suuren osan päivästä (ja aikuiselämästään) hän vietti vuoteessaan vatsakipuja valitellen, oksennellen, psykologisesti hyvin riippuvaisena vaimostaan. Erään lääkärin neuvosta hän piti terveyspäiväkirjaa, ja oireiden listassa löytyy seuraavia asioita: krooninen väsymys, ankarat vatsakivut ja ilmavaivat, toistuva oksentaminen, pyörrytys, vapina, unettomuus, ihottumat, rohtumat, paiseet, tykytys, kipu sydämessä sekä melankolia. Toki hänkin kokeili mitä moninaisimpia hoitoja - sekä fyysisiä että terapeuttisia -, mutta ei valitettavasti koskaan päässyt eroon ongelmistaan.

Stossel mainitsee monia muitakin kuuluisuuksia, jotka kärsivät pelkohäiriöistä. Heitä ovat (olleet) esimerkiksi Britannian pääministeri William Gladstone, näyttelijä Laurence Olivier, Intian itsenäisyysliikkeen johtaja Mahatma Gandhi, kirjailija Henry James, pianisti Vladimir Horowitz, laulaja-näyttelijä Barbra Streisand, laulaja Donny Osmond, näyttelijä Hugh Grant (tämän nimen luettuani ajattelin, että ei voi olla totta) ja amerikkalaisen jalkapallon pelaaja Ricky Williams. Tässä muutamia nimiä, joiden takana olevat ihmiset kärsivät ahdistuksesta ja erilaisista peloista niin paljon, että ovat joutuneet rajoittamaan omaa työtään ja omaa elämäänsä, ja jotka ovat koettaneet turruttaa ahdistustaan alkoholin ja monenlaisten lääkkeiden avulla.

Kuten jo kerroin, olen kirjan kanssa vasta alkutaipaleella. ”Ahdistuksen arvoitus” ja ”Stressivatsan historia” on käsitelty ja muistilapuin merkitty, edessä odottavat jaksot ”Lääkkeet”, ”Ympäristö vai perimä” sekä ”Jotain positiivista”. Vaikka teos on painava, aion pistää sen matkalaukkuuni ensi keskiviikkona. Tämä ei voi jäädä odottamaan.

Tunne tunteesi

Maanantai 2.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Tunne tunteesi

Osallistuin viime viikolla Valamossa kurssiin ”Tunne tunteesi – elä enemmän”, jonka vetäjänä oli Heli Väisänen. Motiivina kurssille menoon oli mahdollisuus päästä muutamaksi päiväksi Valamoon ja pois kodin rutiineista ja liian tutuksi käyneestä ympäristöstä. Minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia kurssin suhteen, ja näin sanoivat yllättäen useat muutkin osallistujat.

Kiinteää opiskelua aamusta iltaan kesti kolme päivää, ja näiden päivien aikana ehdimme puhua kiitollisuudesta, anteeksiannosta, syyllisyydestä, häpeästä, pelosta, myötätunnosta, kateudesta ja surusta. Kun kyseessä on kolmentoista naisen ryhmä, niin voitte kuvitella, että keskustelut polveilivat laajalti laidasta laitaan, teoriasta omakohtaisiin kokemuksiin.

Meillä oli myös pari- ja ryhmätehtäviä. Erään paritehtävän aiheena oli ”pelko”, ja sen tein yhdessä minulle ennestään täysin tuntemattoman henkilön kanssa. Toisen meistä tuli kertoa omasta pelostaan tai peloistaan, toisen piti kuunnella ja olla empaattinen, neuvoja ei saanut antaa. Minun työskentelykumppanini kehui, että olin todella empaattinen, mutta täytyy myöntää, että hänen tarinansa herätti minussa ihan todellisia suuttumuksen, tyrmistyksen, säälin ja empatian tunteita. Minun ei tarvinnut teeskennellä.

Myös minä kerroin pelostani. Olen aikuisiällä kokenut pitkäkestoisesti sairauden tai sairastumisen pelkoa. Kun selitin asiaa vastaparilleni, eräs oivallus alkoi nousta sisimmästäni. Olin vähän ihmeissäni, mutta kerroin, että juuri nyt aloin ajatella oman perheeni historiaa. Meidän perheestä oli menehtynyt kaksi poikalasta alle vuoden ikäisinä, ja kolmas veljeni sairastui myös vauvana, mutta jäi henkiin puolen vuoden sairaalajakson jälkeen. Minä en ollut menehtyneitä velivauvojani koskaan tavannut, mutta valokuvia oli, eikä asiasta vaiettu. Äiti oli jotenkin antanut periksi – jos näin voi sanoa-, mutta isä huolehti, että meidät vietiin lääkäriin heti, jos sairastuimme. Koulusta pois jäämiseen tuli lupa herkästi, kun huomasimme valittaa huonoa oloa. Sairastumisen pelko, jota vanhempani kantoivat mukanaan, siirtyi ilmeisesti myös minuun. Toisaalta tuon pelon puhkeamiseen tarvittiin suuri traumaattinen kokemus. Mutta nyt minä ymmärrän.

Viimeisessä yhteisessä keskustelussa ryhmän jäsenet kertoivat, mitä he mahdollisesti vievät mukanaan tältä kurssilta. Kun minun vuoroni tuli puhua, sanoin, että pyrin stressaamaan vähemmän ruuanlaitosta, siivouksesta ja miehen tekemisistä. Kun en näistä huolehdi, minulla jää enemmän aikaa itselleni (ok, ok, kyllä Kalevi saa ruokaa, mutta joutaa käymään kaupassa ja lopettaa passattavana olemisen). Kerroin olevani realisti, suorastaan inhorealisti. Nyt näen kuitenkin edessäni ikkunan, joka on raollaan. Minä voin aukaista sitä enemmän ja tiedän, että sen takana paistaa aurinko.

Ystäväni sanoi, että ”kurssit ovat kivoja”. Niin ovat, ja ihan kivaa on myös, jos sieltä lähtee jotain mukaan. Mielestäni sain mukaani aikamoisen kantamuksen, mutta kaikkea en pysty enkä haluakaan jakaa. Pelosta tulen varmasti kirjoittamaan lisää.

Nyt jaan kuitenkin kaikille lukijoilleni aamulla tehtävän testosteroniharjoituksen: Nouse seisomaan, ojenna vartalosi suoraksi, nosta kädet ylös ja tuuleta kahden minuutin ajan! Tutkimusten mukaan tämä harjoitus saa testosteronit liikkeelle ja päivä alkaa voiman tunteella.

Iltaisin ennen nukahtamista voit rauhoittua ajattelemalla niitä hyviä asioita, joista voit kiittää.

Erään kurssilaisen lausahdus sai hyväksyviä naurunpurskahduksia aikaan:”Itse olen itseäni kiittänyt, ja kiitosta on riittänyt.”

Kannattiko pelätä?

Lauantai 10.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Kannattiko pelätä?

Muistan erään radion uutislähetyksen kauan, kauan sitten. Oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja paikalla olleita haastateltiin. Heiltä kysyttiin, että olivatko he pelänneet kyseisessä tilanteessa. ”Minä en pelkää mitään”, vastasi eräs mies varmalla äänellä. Tuo vastaus jäi mieleeni, koska se oli niin vakuuttavasti sanottu, ja ihmettelin ja ihailin ihmistä, joka ei pelkää mitään. Liekö tämä pelkäämättömyys sitten ollut luonteenpiirre vai opittua itsehallintaa, joka tapauksessa kadehdittava ominaisuus.

Kirjoitin päiväkirjaani seuraavanlaisen tekstin 23.1.1968:

” Äsken oli pää täynnä ajatuksia, mutta nyt, kun otin päiväkirjani esiin, ne hävisivät. Ehkä jotain sentään vielä löytyy.

Luen latinan kokeisiin. Ne on huomenna, ja minun pitää kerrata melkein koko kielioppi. Mä tykkään latinasta, se on kivaa. Kokeita ei kuitenkaan tarttis olla.

Luin juuri Koti-Postista, että eräs ennustaja ennusti, ettei sota tule tänä vuonna, vasta muutaman vuoden kuluttua. Se on maailmansota. Vuonna 2000 on kuulemma ihmisiä paljon vähemmän kuin nyt. Se onkin parempi: ei ole nälkää. Oli jotenkin helpottavaa lukea, ettei se olekaan tänä vuonna. Vasta joskus. Turha lohdutus oikeastaan, koska se kuitenkin tulee. Aivan samoin kuin hammaslääkärissäkäynti. Mulla oli vain yksi reikä. Sanottiin, että kahden viikon kuluttua se korjataan. Minä inhoan hammaslääkärissäkäyntiä. Olin onnellinen! Kaksi viikkoa! Sehän on hirveän pitkä aika.

Huomenna on kulunut ne kaksi viikkoa. Niin pian! Huomenna istun hammaslääkärin tuolissa, ja poran ääni ujeltaa korvissa. Tuntuu kuin koko leukaluu porattaisiin irti. Niin. Ei muutama vuosikaan ole pitkä aika. Ne menevät ohi, melkein juoksevat. Miksi välitän jonkun ennustajahöppänän sanoista? Siksi, että olen atomiajan lapsi! Minä tunnen sisimmässäni, että sota tulee. Sodan täytyy tulla! Sen jälkeen on ihmiskunta puhdistunut. Niin kuin luonto sateen jälkeen.

Puhuimme Liisan (sisko) kanssa sodasta.

- Miksi pelkäät sitä? Minä olen aina ajatellut sen olevan Jumalan rangaistus ihmiskunnalle, sanoi Liisa.

Samoin ajattelen minäkin, mutta pelkään rangaistusta. Ennustajakin sanoi:”Pahat ihmiset tuhoavat itsensä. Niin se on, luulen...”

Hei, nuori, pelokas tyttö! Minulla on sinulle hienoja uutisia: Se sota ei syttynyt koskaan, hurraa! Toki maailma on kokenut monenlaisia muita vaikeuksia, mutta suurin niistä onnettomuuksista – sota täällä Euroopassa – ei koskaan toteutunut.

Ja mitä tulee siihen hammaslääkäri-asiaan: Olin hyvin hämmästynyt lukiessani, että pelkäät hammaslääkäriä. Siis mitä? Minua ei voisi vähempää kiinnostaa koko juttu, mutta käyn toki säännöllisesti korjauttamassa hampaani. Se vain on niin tylsää, siis istuskelu suu ammollaan ja kattoon tuijottaminen. Olenkin esittänyt vakituiselle hammaslääkärilleni, että kattoon asennettaisiin vastaanotin, josta asiakas voisi aikansa kuluksi katsella uutisia, sarjoja tai mitä tahansa.

Ja lohdutukseksi nuorelle tytölle vielä päiväkirjamerkintä 10.2.1968:

”Menin hammaslääkäriin. Hän alkoi tarkistaa hampaitani ja huomasi, ettei minulla ollutkaan yhtään reikää. Että tajuaisi, kuinka suuri vitsi tämä onkaan, on luettava edellisen aukeaman vertaus hammaslääkäristä ja maailmansodasta.”

Niinpä niin. Franklin D. Roosevelt on sanonut viisaasti:” Ainoa, mitä meidän pitää pelätä, on pelko.”

Mitä sinä pelkäät?

Perjantai 14.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Mitä sinä pelkäät?

Meillä oli tässä eräänä iltana perheen kesken kokous zoomin välityksellä. Huomasin, että yksi nuorista rouvista perkasi samalla mustikoita - eipähän mennyt aikaa haaskioon. Tyttö pyyhki välillä silmiään ja kertoi, että häntä itketti, koska hän pelkäsi niin kovasti. Mitä ihmettä? Hän kertoi pelkäävänsä hämähäkkejä, joita saattaisi ilmaantua yllättäen marjojen joukosta. Siis mitä? Hämähäkkejä! Samaan hengenvetoon nuori rouva ilmoitti tappaneensa edellisenä päivänä vasaralla päästäisen, jonka kissa oli tuonut sisälle. Ei, tässä ei nyt ollut mitään järkeä. Meitä muita nauratti tietysti ja ehkä hieman ärsyttikin moinen järjettömyys.

Pelko on ihmiselle annettu synnynnäinen lahja. Sen ansiosta me säilymme paremmin hengissä, koska me osaamme ennakoida vaaroja ja toimia sen mukaan. Muutaman päivän ikäisille vauvoille näytettiin eräässä tutkimustilanteessa käärmeitä, ja lapset hätkähtivät niitä. Kun heille näytettiin veistä, he eivät reagoineet mitenkään. Me siis myös opimme pelkäämään asioita myös sitä mukaa, kun elämänkokemusta kertyy. Pienille koululaisille teroitetaan, ettei vieraan ihmisen mukaan saa lähteä, vaikka tämä kuinka houkuttelisi. Me vanhemmat osaamme varoa talvella liukkaita kelejä ja varustautua piikkikengillä tai laittaa pyörään nastarenkaat, koska pelkäämme kaatuvamme ja katkaisevamme jalkamme tai kätemme. Hyvin moni pelkää isoja koiria sisäsyntyisesti, vaikka ne olisivat kuinka lauhkeita otuksia. Järki kyllä sanoo, ettei koiran luonne ja koko välttämättä korreloi toistensa kanssa, mutta tunne puhuu toista.

Eräässä toisessa tutkimuksessa yritettiin saada selville, mikä saisi ihmiset syömään terveellisemmin. Toiselle ryhmälle näytettiin pelottavia kuvia siitä, millaiseksi liikalihavan ihmisen sisäelimet muuttuvat, sekä kuvia ylipainon aiheuttamista taudeista ja sen mukanaan tuomista arjen ongelmista. Verrokkiryhmälle lueteltiin kylmiä faktoja ylipainon aiheuttamista sairauksista ja muista haittavaikutuksista. Mitä arvelette, kumpi ryhmä pystyi pudottamaan painoaan helpommin? Väärin! Totuus on se, että faktat tehosivat paremmin kuin pelottelu.

Kuten jo mainitsin, pelkääminen on ominaisuus, joka auttaa ihmistä. Joskus – aika useinkin – tuo ominaisuus saattaa kasvaa liian määrääväksi. Mitä haittaa ihmiselle voi olla siitä, että hän pelkää liikaa ja toisten mielestä ilman syytä ja monesti omastakin mielestä ilman syytä? Mitä tapahtuu, jos pelkoa on niin paljon, että se alkaa hallita elämää? Tilastojen mukaan suomalaisten työkyvyttömyyseläkkeistä 51,5 % on mielenterveysperusteisia. Iso luku, johon sisältyy toki monenlaisia mielenterveysongelmia, ei ainoastaan ahdistukseen ja pelkoon liittyviä.

Jos pelko alkaa hallita ihmisen jokapäiväistä elämää niin, että hän sairastuu masennukseen, saa itsemurha-ajatuksia, tai ei esimerkiksi pysty poistumaan kotoaan hallitsemattomien pelkotilojensa vuoksi, voidaan puhua jo hoitoa vaativasta tilanteesta. Hoidoksi tarjotaan sekä lääkitystä että terapiaa tai molempia tilanteesta riippuen.

Tilannetta voi yrittää kohentaa myös itse, sanovat ne, jotka tietävät. Asiantuntijoiden mukaan kotiin ei saa jäädä, vaan pelottavia tilanteita tulee lähestyä vähitellen. Voisinko kokeilla hissiin menoa jonkun kaverin kanssa? Uskaltaisinko tervehtiä naapuria, tai vaihtaa pari sanaa ventovieraan kanssa bussipysäkillä? Voisinko soittaa anonyymisti vaikka kriisipuhelimeen ja kertoa tilanteestani? Puhuminen helpottaa, sen tietää oikeastaan jokainen, mutta kaikki eivät siihen kuitenkaan pysty.

Iän myötä olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi fyysisen ja psyykkisen minän yhteydestä: Johtuuko yllättävä pelon tunne ruuansulatusongelmista (tai vastaavista), vai saako pelko minun vatsani sekaisin? Tiedän, että asiaa tutkitaan paljon, ja uskon, että jo lähitulevaisuudessa osa pelkotilanteista selätetään ruuansulatusta tai joka tapauksessa ihmisen fyysistä puolta hoitamalla.

Mutta mennäänpä takaisin alkuun. Keskustelimme zoomi-porukan kanssa siitä, miksi ihmiset eivät yleensä pelkää muurahaisia. Hämähäkkipelko on todella yleistä, mutta nuo pienet muurahaiset, jotka uutterasti kipittävät jonossa työn teossa, eivät pelota ketään. Joku sanoi, että ne ovat niin pieniä, etteivät semmoisenaan ole uhkaavia. Mutta tärkein syy siihen, ettei muurahaisia tarvitse pelätä, on niiden ennakoitu käyttäytyminen. Me tiedämme, siis emme pelkää.

Matkustaminen voi olla vaarallista

Keskiviikko 22.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Matkustaminen voi olla vaarallista

Olin opiskeluvuosieni aikana yhden kesän töissä USA:ssa Kansasin osavaltiossa tyttöjen partioleirillä (en ole koskaan harrastanut partiota, mutta se on pikku juttu tässä kokonaisuudessa). Minulla sattui olemaan muutama tunti vapaata, ja ajattelin tutustua ympäröivään maaseutuun pyöräillen. Minulle sanottiin, että minun tulisi olla varovainen, ja että kannattaisi oikeastaan harkita pyöräretken unohtamista. Otin siis pyörän ja ajelin pois aidatulta leirialueelta – oli muuten sen verran hulppea alue, että sieltä löytyi suuri uima-allas, oma hevostalli ja paljon muuta mukavaa amerikkalaiseen malliin. Retkielämys ei ollut kovinkaan ihmeellinen, ja jonkin ajan kuluttua päätin palata takaisin. Pyöräilin pitkin autiota tietä, taloja oli harvakseltaan. Moottoripyörä ohitti minut, ja huomasin, että se pysähtyi tien viereen jonkin matkan päähän. Mies nojaili pyöräänsä, ja minä ohitin hänet mitään sanomatta. Jonkin ajan kuluttua moottoripyörä ajoi ohitseni jälleen, mies pysähtyi odottamaan minua, mutta antoi minun pyöräillä rauhassa. Tämä toistui muutaman kerran, ja aloin olla todella peloissani. Pian huomasin kuitenkin, että kohtuullisen matkan päässä oli talo ihan tien vieressä. Heilutin kättäni ikkunoihin päin ja huutelin useaan kertaan, että olen tulossa. Kiva nähdä taas! Kun mies seuraavan kerran ajoi ohitseni, hän ei enää pysähtynyt. Olinko pelastunut jostakin pahasta?

Asuin Saksassa vuoden verran vaihto-oppilaana. Erään kerran tulin myöhäisellä junalla Kölnistä Leverkusenin asemalle. Olin ollut kavereiden luona, mutta koska kello oli jo paljon, en viitsinyt vaivata ketään hakemaan minua asemalta. Oli pimeä, missään ei näkynyt ihmisiä, matkaa kotiin oli kohtuullisen paljon, alikulkujen läpi oli käveltävä, pelotti. Ihan pian seuraani liittyi keski-ikäinen mies. Hän ihmetteli, miksi olin niin myöhään yksin liikkeellä. Enkö ymmärtänyt, että se oli vaarallista? Mihin olin menossa?Kerroin, kun en muutakaan keksinyt, että asuin Herr Doctor Scriban perheen luona, enkä viitsinyt heitä häiritä tähän aikaan. Mies otti laukkuni ja sanoi saattavansa minut perille. Pelotti. Kamalasti. Mutta mies teki niin kuin lupasi, saattoi minut turvallisesti kotiin, tervehti ”kasvattiperhettäni” ja jutteli heidän kanssaan kotvan. Enää ei pelottanut, ainoastaan hävetti.

Meksikolainen Amalia ja minä päätimme lähteä kesällä Italiaan interreilaamaan. Suunnitelma oli, että…. Ai, niin, ei ollut suunnitelmia, olipahan reppu ja vähän rahaa. Saavuimme Roomaan, josta lähdimme kiireesti pois muutaman nähtävyyden katsottuamme. Kaupunki oli meille liian kallis, ja olihan se jo parissa päivässä nähty. Valuutan vähyyden vuoksi päätimme liftata eteenpäin. Totta kai se olisi vaarallista, mutta ihan tosi – ei kai nyt liftaaminen ole vaarallista. Pitää vain katsoa, kenen kyytiin nousee. Mies oli siisti, nelikymppinen, ja hyppäsimme reippaasti kyytiin. Minä istuin takana, Amalia edessä. Koska hänen äidinkielensä oli espanja, hän ymmärsi italiaa jonkin verran. Rento tunnelma oli ohi aika pian, sillä mies ilmoitti, että me saatoimme olla vaarassa. Hänen mukaansa emme voisi tehdä mitään (olimme moottoritiellä), hän puolestaan pystyisi ajamaan minne tahansa ja… Amalia käänsi minulle miehen puheet, minä otin repustani pienen puukon ja pidin sitä hikisessä kädessäni koko loppumatkan ajan. Se siitä liftaamisesta. Onneksi tapasimme saksalaiset veljekset, jotka olivat liikkeellä omalla autolla, ja loppureissu olikin tosi kiva.

Eniten minua on pelottanut yksin taksissa Pariisissa. Minun oli ajettava lentokentältä hotelliin, yövyttävä siellä, ja seuraavana aamuna olisi lento New Yorkiin. Tietysti oli pimeä. Menin taksin takapenkille ja totesin, että etupenkillä istui kuljettajan lisäksi koira. Sanoin osoitteen, eikä hotellia meinannut millään löytyä. Taas pelotti. Minne tuo mies vie minut? Kukaan ei koskaan saa tietää, jos jotain tapahtuu. Hotelli löytyi lopulta, maksoin kyydin ja menin sisään. Ilmoitin varanneeni huoneen, mutta varausta ei löytynyt. Ei voi mitään. Kyllä voi! Puhuin itselleni pienen huoneen, ja jo samana iltana tapasin hotellissa suomalaistytön, joka oli tulossa kanssani samalle lennolle.

En pelkää lentämistä, osaan (mielestäni) olla kohtuullisen varovainen, vaikka en kaihda uusia ihmisiä ja tilanteita. Nyt on matkustamiseen kuitenkin tullut tekijä, joka pakottaa minut yhä uudelleen miettimään, mitä riskejä minun kannattaa ottaa. Toisaalta on naurettavaa, että en mene Haaparannalle Tornion reissullani, mutta toisaalta: onko sittenkään? Lähdenkö Viroon? Espanjaan en tietenkään matkusta, mutta miten olisi Kreikka? Tuo nuoruuden rohkea matkalainen on ilmeisesti nyt kohdannut itseään voimakkaamman vastustajan. Se on vastustaja, jota ei näe, eikä kuule, mutta joka on pannut koko maailman polvilleen.

Mielen liikkeitä

Keskiviikko 13.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Mielen liikkeitä

Tästä tapahtumasta on aikaa parisenkymmentä vuotta. Asuimme silloin vielä Jäälissä, oli talvi-ilta, ja toisella luokalla oleva tyttäremme lähti potkurilla kaverin luona käymään. Mieheni ei ollut kotona, ja puuhailin kotitöiden parissa, kun ovikello soi.

- Tule nopeasti, sinun tyttäresi on jäänyt auton alle.

Laitoin takin päälleni, kengät jalkaan ja ryntäsin ulos. Ambulanssi oli jo paikalla, ja muistelen, että lapsi makasi vielä hangessa. Yliajaja oli pysähtynyt lähelle, odotimme jotakin, en tiedä, mitä. Ehkä yliajon uhria tutkittiin. Minulle sanottiin, että lasta lähdetään viemään sairaalaan, ja ilmoitin, että käyn kotona vaihtamassa vaatteet ja tulen mukaan. Näin kävi. Koko aikana en ollut sanonut juuri sanaakaan, lasta en päässyt koskettamaan, enkä muista, mitä hänelle puhuin.

Ambulanssissa istuin paarien vieressä tytön lähellä samoin kuin sairaalassa siinä huoneessa, jossa hänen vatsaansa ultrattiin. Auton rengas oli kuulemma ajanut lapsen vatsan yli. Tutkimuksissa ei kuitenkaan löydetty mitään vammoja, ja lapsi vietiin yöksi osastolle tarkkailuun. Nämä tapahtumat ovat muistissani hyvin epämääräisinä, hajanaisina kuvina. Kaikkein selvimmin muistan oman olotilani: olin jähmettynyt, suorastaan jäätynyt. Minusta ei tuntunut miltään, en itkenyt tai huutanut, en sekoillut, minä olin asiallinen ja neutraali, ja tuntui siltä, ettei minun maailmassani ollut enää yhtään minkäänlaisia tunteita. Olin kone.

Seuraavana päivänä menin töihin, ja koska asuinpaikkakuntamme oli pieni, kaikki tiesivät auto-onnettomuudesta. Rehtori halusi jutella kanssani, mutta minä sanoin, etten voi. Lapsen opettaja olisi halunnut askarrella luokkakavereiden kanssa yhteisen tervehdyksen, mutta minä sanoin, etten oikein välitä sellaisesta juuri nyt. Ehkä myöhemmin.

Iltapäivällä minun oli mentävä yliopistolle jatko-opintoihini liittyvälle pakolliselle luennolle. Tunsin oloni kauhean vaivaantuneeksi, sillä olin kiireessä pannut päälleni punaisen puseron. Muistan vieläkin, mistä olin sen ostanut ja että todella pidin siitä. Nyt punainen tuntui kuitenkin liian kirkkaalta. Minulla olisi pitänyt olla ylläni harmaata tai mustaa, jotakin, jonka sisällä olisin päässyt pakoon muulta joukolta. Yleensä istuin luennolla edessä, koska luennoitsijan kanssa oli näin helppo kommunikoida, ja sitä paitsi tämä saksalainen tohtori oli erittäin mukava eikä lainkaan muodollinen. Tällä kertaa hain istumapaikan salin takaosasta. Kun joskus myöhemmin juttelin tuon luennoitsijan kanssa siitä iltapäivästä, hän sanoi ajatelleensa, että minulle oli tapahtunut jotakin. En ollut se sama ihminen, jonka hän oli tuntenut jo aika kauan. Tietenkään hän ei silloin tullut kysymään minulta mitään, ja selvisihän asia sitten myöhemmin.

Onnettomuuspäivän jälkeisenä iltapäivänä saimme hakea terveen lapsemme kotiin. Lääkärin neuvon mukaan hän levähteli kotona kuitenkin muutaman päivän ennen kuin palasi takaisin kouluun. Nainen, joka oli ajanut onnettomuusautoa, halusi tulla käymään meillä. En voinut kieltääkään, vaikka en millään olisi halunnut keskustella asiasta. Ymmärsin kuitenkin, kuinka raskas tuo tapahtuma oli ollut hänellekin, joten sovimme vierailusta. Keitin kahvit, hän kertasi tapahtumaa, minä en oikein jaksanut. Talvi-ilta oli ollut pimeä, tuo tieosuus, jolla pikkutyttömme potkutteli, oli tietyön alainen, ja siinä oli kavennettu kohta. Tyttäremme lähti ylittämään tietyön vuoksi katua, ja autoa kuljettanut nainen huomasi hänet liian myöhään. Tapahtumassa oli hyvin paljon sattumia – niin kuin onnettomuuksissa usein on-, mutta onneksemme mitään vakavaa ei tapahtunut. Muistelen, että vieraamme toi muistoksi mukanaan enkeli-magneetin.

Tyttö on jo aikuinen, ja kun olemme joskus keskustelleet tuon illan tapahtumista, hän on sanonut, ettei oikein muista enää koko asiaa. Hän sanoo, ettei hänelle ole kuitenkaan jäänyt asiasta erityisiä pelkoja, puhumattakaan traumoista. Minä en vielä tänä päivänäkään osaa kunnolla ajatella tuota talvista onnettomuusiltaa. Ajatukset karkaavat nopeasti muualle, se ovi, jonka takana muistot ovat, on paksulla lukolla suljettu. - Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa käyttäytyä kriisin kohdatessaan. Shokkivaiheessa moni toimii niin rauhallisesti ja tehokkaasti, että ulkopuolisen silmin se saattaa vaikuttaa jopa tunteettomalta. Ja sitten, täysin odottamatta, jokin asia herkistää mielen, ja kyyneleet – ne, joita on pidetty visusti lukkojen takana – alkavat virrata, emmekä enää tiedä, miksi itkemme.

Miten pääsen turhista huolista:2

Sunnuntai 2.12.2018 - Pirkko Jurvelin

               Miten pääsen turhista huolista: 2

Dale Carnegien teos ”Miten pääsen turhista huolista” sisältää niin paljon ajatuksia, että niistä riittää kahteen blogiin. Yritän tiivistää asian, ja niinpä lainaan suoraan kirjailijalta, hieman tiivistäen.

1.Tänään olen iloinen, juuri tänään. Tämä edellyttää todeksi, mitä sanoi Abraham Lincoln:” Useimmat ihmiset ovat suunnilleen niin onnellisia kuin he päättävät olla.” Onnellisuus johtuu sisäisistä syistä, ei ulkoisista.

2. Tänään yritän sopeutua siihen mitä on, en kaikkeen.

3. Tänään hoidan ruumistani. Harjoitan ja hoidan sitä, varon käyttämästä sitä väärin ja lyömästä sitä laimin.

4. Tänään yritän vahvistaa mieltäni. Tahdon oppia jotain hyödyllistä, en tahdo olla henkisesti joutilaana.

5. Tänään teen jollekulle palveluksen niin, ettei hän tiedä sitä. Ja suoritan ainakin kaksi tehtävää, joita en halua suorittaa, harjoituksen vuoksi.

6. Tänään olen miellyttävä. Olen kohtelias, olen valmis kiittämään, en arvostele, enkä yritä oikaista ketään.

7. Tänään yritän elää vain tämän päivän, en pohdi koko elämänprobleemiani yhdellä kertaa.

8. Tänään noudatan varmaa ohjelmaa, merkitsen paperille, mitä aion tehdä.

9. Tänään vietän puoli tuntia täydessä rauhassa yksinäni ja rentoudun.

10. Tänään olen peloton, enkä pelkää varsinkaan olla onnellinen, en pelkää nauttia siitä, mikä on kaunista, rakastan ja uskon, että ne, joita rakastan, rakastavat minua.

Carnegien kirja on tulvillaan kertomuksia elävästä elämästä. Jos en luottaisi kirjailijan rehellisyyteen, väittäisin, ettei moisia ihmiskohtaloita voi ollakaan. Jo näiden tarinoiden vuoksi kirja kannattaa ehdottomasti lukea! Carnegie kertoo esimerkiksi ”Gulliverin retkien” kirjoittajasta Jonathan Swiftistä , joka oli kaikkein julmin (!) pessimisti Englannin kirjailijoiden joukossa. Hän suri syntymäänsä niin, että pukeutui syntymäpäivänään mustiin ja paastosi. Swift oli kuitenkin tunnistanut kolme asiaa, jotka helpottivat hänen pessimismiään: tohtori Ruokavalio, tohtori Rauha ja tohtori Ilomieli.

Kirja antaa paljon pohtimisen aihetta, ja minusta tuntuu, että kautta aikojen ihmiskunta on löytänyt samat lääkkeet turhien huolien poistamiseen (katso vaikka Lutherin ja parin alan asiantuntijan suositukset aikaisemmasta blogista).

Minä olen hiljakseen entistä enemmän ruvennut uskomaan siihen, että ihmiselämä on joukkuelaji kuten esimerkiksi pesäpallo (suvun rakkaus). Jokaisen pelaajan osuus on äärettömän tärkeä, ja jokainen yrittää tehdä parhaansa, mutta kaikki pelaavat yhdessä. Mikäli tiedotusvälineisiin on uskominen, tällaiseen yhteiselämään ei ole enää paluuta, vaan yksilö kaikkine tarpeineen, haluineen ja vaatimuksineen jyrää kaiken edelle. Minä olen kuitenkin eri mieltä. Suku- ja perhe-elämä palaa kunniaan kuin kaurapuuro.

Miten pääsen turhista huolista:1

Sunnuntai 25.11.2018 - Pirkko Jurvelin

                 Miten pääsen turhista huolista: 1

Kiinnostuin muutama vuosi sitten Dale Carnegien kirjasta ”Miten pääsen turhista huolista”. Teosta ei ollut silloin saatavilla uutena (nyt on), joten tilasin sen antikvariaatista. Muutaman päivän kuluttua saapui postin mukana hieman nuhruinen kirja, joka imaisi minut mukaansa välittömästi. Tähän imuun oli kaksi syytä: teoksen konkreettisuus, jota lukuisat kertomukset painottivat, sanoman käytännönläheisyys, järkevyys.

Pari sanaa kirjoittajasta ennen kuin jatkan. Dale Carnegie (1888-1955) eli lapsuutensa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa maatilalla Missourissa. Kotitilalta lähdettyään hän työskenteli päivisin ja opiskeli iltaisin Colombian ja New Yorkin yliopistoissa. Oppilaasta tuli vuosien mittaan opettaja, ja Carnegie luennoi aluksi liike-elämästä, miten saavuttaa menestystä kaupallisella alalla. ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” ilmestyi vuonna 1937, ja siitä tuli läpimurto ympäri maailman. Yhä tänään kirjasta otetaan uusia painoksia. ”Miten pääsen turhista huolista” julkaistiin vuonna 1948, teos on käännetty 38: lle kielelle ja sitä on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Carnegie kirjoitti myös muita, lähinnä liike-elämään liittyviä teoksia.

Carnegien vaatimaton hautakivi löytyy Beltonin hautausmaalta, Cass Countyn paikkakunnalta Missourista. Siinä lukee: Dale Carnegie:1888-1955.

”Eläkää päivä kerrallaan”, on Carnegien ensimmäinen neuvo. Se ei tarkoita sitä, ettei elämää tulisi suunnitella etukäteen, vaan sitä, ettei elämästä tarvitse murehtia. Kirjailija siteeraa Isä meidän- rukousta: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Meidän ei tule siis huolehtia vielä huomisen, ensi viikon tai mahdollisesti ensi vuoden leivästä ja viljasadosta.

”Minulle riittää yksi askel”, oli Arthur Sulzbergerin (The New York Timesin toimittaja) lohtulause, kun hän oli täysin uupua toisen maailmansodan pelkojen ja kauhujen keskellä. Tulevaisuus ei ollut siis tuolla jossakin, vaan ihan pienen askeleen päässä, hänen hallittavissaan. Eräs Carnegien tuttava puolestaan sai voimaa seuraavasta ajatuksesta: ”Jokainen päivä merkitsee uutta elämää viisaalle ihmiselle.”

                     Tervehdys aamunkoitolle

Katso tätä päivää! Sillä se on elämä, elämä itse.

Sen lyhyessä juoksussa ovat kaikki olemisesi totuudet ja todellisuudet;

kasvun siunaus, toiminnan kunnia, aikaansaannoksen loisto;

eilispäivä näet on vain unta ja huominen vain näkyä,

mutta tämä päivä hyvin elettynä tekee eilisestä onnellisen unelman

ja jokaisesta huomispäivästä näyn täynnä toivoa.

Katsele siis hyvin tätä päivää!

(Intialainen Kalidasa)

Huolehtiminen ja pelko voivat tehdä vahvimmastakin ihmisestä sairaan. Carnegien teos on täynnä mitä ihmeellisimpiä tarinoita henkilöistä, jotka ovat parantuneet vakavistakin sairauksista, kun ovat oppineet jättämään pois turhat murheet. Kun huoli alkaa painaa, on ihmisen tutkittava sitä: on otettava selko tosiasioista, tehtävä päätös miten toimia, toteuttaa tuo päätös (vaikka kuinka pelottaisi). Carnegie luottaa toimintaan myös siinä, että hän kehottaa henkilöä, joka on taipuvainen murehtimaan ja huolehtimaan, pitämään itsensä toimeliaana. Kyllähän me tämän tiedämme: ei kiireinen ehdi turhia murehtia.

Poimin kirjan ajatuksia myös seuraavaan blogiin. Suosittelen teosta, jos ei muuten, niin sen kiinnostavien tarinoiden vuoksi!