Mielen liikkeitä

Keskiviikko 13.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Mielen liikkeitä

Tästä tapahtumasta on aikaa parisenkymmentä vuotta. Asuimme silloin vielä Jäälissä, oli talvi-ilta, ja toisella luokalla oleva tyttäremme lähti potkurilla kaverin luona käymään. Mieheni ei ollut kotona, ja puuhailin kotitöiden parissa, kun ovikello soi.

- Tule nopeasti, sinun tyttäresi on jäänyt auton alle.

Laitoin takin päälleni, kengät jalkaan ja ryntäsin ulos. Ambulanssi oli jo paikalla, ja muistelen, että lapsi makasi vielä hangessa. Yliajaja oli pysähtynyt lähelle, odotimme jotakin, en tiedä, mitä. Ehkä yliajon uhria tutkittiin. Minulle sanottiin, että lasta lähdetään viemään sairaalaan, ja ilmoitin, että käyn kotona vaihtamassa vaatteet ja tulen mukaan. Näin kävi. Koko aikana en ollut sanonut juuri sanaakaan, lasta en päässyt koskettamaan, enkä muista, mitä hänelle puhuin.

Ambulanssissa istuin paarien vieressä tytön lähellä samoin kuin sairaalassa siinä huoneessa, jossa hänen vatsaansa ultrattiin. Auton rengas oli kuulemma ajanut lapsen vatsan yli. Tutkimuksissa ei kuitenkaan löydetty mitään vammoja, ja lapsi vietiin yöksi osastolle tarkkailuun. Nämä tapahtumat ovat muistissani hyvin epämääräisinä, hajanaisina kuvina. Kaikkein selvimmin muistan oman olotilani: olin jähmettynyt, suorastaan jäätynyt. Minusta ei tuntunut miltään, en itkenyt tai huutanut, en sekoillut, minä olin asiallinen ja neutraali, ja tuntui siltä, ettei minun maailmassani ollut enää yhtään minkäänlaisia tunteita. Olin kone.

Seuraavana päivänä menin töihin, ja koska asuinpaikkakuntamme oli pieni, kaikki tiesivät auto-onnettomuudesta. Rehtori halusi jutella kanssani, mutta minä sanoin, etten voi. Lapsen opettaja olisi halunnut askarrella luokkakavereiden kanssa yhteisen tervehdyksen, mutta minä sanoin, etten oikein välitä sellaisesta juuri nyt. Ehkä myöhemmin.

Iltapäivällä minun oli mentävä yliopistolle jatko-opintoihini liittyvälle pakolliselle luennolle. Tunsin oloni kauhean vaivaantuneeksi, sillä olin kiireessä pannut päälleni punaisen puseron. Muistan vieläkin, mistä olin sen ostanut ja että todella pidin siitä. Nyt punainen tuntui kuitenkin liian kirkkaalta. Minulla olisi pitänyt olla ylläni harmaata tai mustaa, jotakin, jonka sisällä olisin päässyt pakoon muulta joukolta. Yleensä istuin luennolla edessä, koska luennoitsijan kanssa oli näin helppo kommunikoida, ja sitä paitsi tämä saksalainen tohtori oli erittäin mukava eikä lainkaan muodollinen. Tällä kertaa hain istumapaikan salin takaosasta. Kun joskus myöhemmin juttelin tuon luennoitsijan kanssa siitä iltapäivästä, hän sanoi ajatelleensa, että minulle oli tapahtunut jotakin. En ollut se sama ihminen, jonka hän oli tuntenut jo aika kauan. Tietenkään hän ei silloin tullut kysymään minulta mitään, ja selvisihän asia sitten myöhemmin.

Onnettomuuspäivän jälkeisenä iltapäivänä saimme hakea terveen lapsemme kotiin. Lääkärin neuvon mukaan hän levähteli kotona kuitenkin muutaman päivän ennen kuin palasi takaisin kouluun. Nainen, joka oli ajanut onnettomuusautoa, halusi tulla käymään meillä. En voinut kieltääkään, vaikka en millään olisi halunnut keskustella asiasta. Ymmärsin kuitenkin, kuinka raskas tuo tapahtuma oli ollut hänellekin, joten sovimme vierailusta. Keitin kahvit, hän kertasi tapahtumaa, minä en oikein jaksanut. Talvi-ilta oli ollut pimeä, tuo tieosuus, jolla pikkutyttömme potkutteli, oli tietyön alainen, ja siinä oli kavennettu kohta. Tyttäremme lähti ylittämään tietyön vuoksi katua, ja autoa kuljettanut nainen huomasi hänet liian myöhään. Tapahtumassa oli hyvin paljon sattumia – niin kuin onnettomuuksissa usein on-, mutta onneksemme mitään vakavaa ei tapahtunut. Muistelen, että vieraamme toi muistoksi mukanaan enkeli-magneetin.

Tyttö on jo aikuinen, ja kun olemme joskus keskustelleet tuon illan tapahtumista, hän on sanonut, ettei oikein muista enää koko asiaa. Hän sanoo, ettei hänelle ole kuitenkaan jäänyt asiasta erityisiä pelkoja, puhumattakaan traumoista. Minä en vielä tänä päivänäkään osaa kunnolla ajatella tuota talvista onnettomuusiltaa. Ajatukset karkaavat nopeasti muualle, se ovi, jonka takana muistot ovat, on paksulla lukolla suljettu. - Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa käyttäytyä kriisin kohdatessaan. Shokkivaiheessa moni toimii niin rauhallisesti ja tehokkaasti, että ulkopuolisen silmin se saattaa vaikuttaa jopa tunteettomalta. Ja sitten, täysin odottamatta, jokin asia herkistää mielen, ja kyyneleet – ne, joita on pidetty visusti lukkojen takana – alkavat virrata, emmekä enää tiedä, miksi itkemme.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: shokki, onnettomuus, pelko

Miten pääsen turhista huolista:2

Sunnuntai 2.12.2018 - Pirkko Jurvelin

 

               Miten pääsen turhista huolista: 2

 

Dale Carnegien teos ”Miten pääsen turhista huolista” sisältää niin paljon ajatuksia, että niistä riittää kahteen blogiin. Yritän tiivistää asian, ja niinpä lainaan suoraan kirjailijalta, hieman tiivistäen.

1.Tänään olen iloinen, juuri tänään. Tämä edellyttää todeksi, mitä sanoi Abraham Lincoln:” Useimmat ihmiset ovat suunnilleen niin onnellisia kuin he päättävät olla.” Onnellisuus johtuu sisäisistä syistä, ei ulkoisista.

2. Tänään yritän sopeutua siihen mitä on, en kaikkeen.

3. Tänään hoidan ruumistani. Harjoitan ja hoidan sitä, varon käyttämästä sitä väärin ja lyömästä sitä laimin.

4. Tänään yritän vahvistaa mieltäni. Tahdon oppia jotain hyödyllistä, en tahdo olla henkisesti joutilaana.

5. Tänään teen jollekulle palveluksen niin, ettei hän tiedä sitä. Ja suoritan ainakin kaksi tehtävää, joita en halua suorittaa, harjoituksen vuoksi.

6. Tänään olen miellyttävä. Olen kohtelias, olen valmis kiittämään, en arvostele, enkä yritä oikaista ketään.

7. Tänään yritän elää vain tämän päivän, en pohdi koko elämänprobleemiani yhdellä kertaa.

8. Tänään noudatan varmaa ohjelmaa, merkitsen paperille, mitä aion tehdä.

9. Tänään vietän puoli tuntia täydessä rauhassa yksinäni ja rentoudun.

10. Tänään olen peloton, enkä pelkää varsinkaan olla onnellinen, en pelkää nauttia siitä, mikä on kaunista, rakastan ja uskon, että ne, joita rakastan, rakastavat minua.

Carnegien kirja on tulvillaan kertomuksia elävästä elämästä. Jos en luottaisi kirjailijan rehellisyyteen, väittäisin, ettei moisia ihmiskohtaloita voi ollakaan. Jo näiden tarinoiden vuoksi kirja kannattaa ehdottomasti lukea! Carnegie kertoo esimerkiksi ”Gulliverin retkien” kirjoittajasta Jonathan Swiftistä , joka oli kaikkein julmin (!) pessimisti Englannin kirjailijoiden joukossa. Hän suri syntymäänsä niin, että pukeutui syntymäpäivänään mustiin ja paastosi. Swift oli kuitenkin tunnistanut kolme asiaa, jotka helpottivat hänen pessimismiään: tohtori Ruokavalio, tohtori Rauha ja tohtori Ilomieli.

Kirja antaa paljon pohtimisen aihetta, ja minusta tuntuu, että kautta aikojen ihmiskunta on löytänyt samat lääkkeet turhien huolien poistamiseen (katso vaikka Lutherin ja parin alan asiantuntijan suositukset aikaisemmasta blogista).

Minä olen hiljakseen entistä enemmän ruvennut uskomaan siihen, että ihmiselämä on joukkuelaji kuten esimerkiksi pesäpallo (suvun rakkaus). Jokaisen pelaajan osuus on äärettömän tärkeä, ja jokainen yrittää tehdä parhaansa, mutta kaikki pelaavat yhdessä. Mikäli tiedotusvälineisiin on uskominen, tällaiseen yhteiselämään ei ole enää paluuta, vaan yksilö kaikkine tarpeineen, haluineen ja vaatimuksineen jyrää kaiken edelle. Minä olen kuitenkin eri mieltä. Suku- ja perhe-elämä palaa kunniaan kuin kaurapuuro.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: huoli, ilo, pelko, peloton

Miten pääsen turhista huolista:1

Sunnuntai 25.11.2018 - Pirkko Jurvelin

                 Miten pääsen turhista huolista: 1

Kiinnostuin muutama vuosi sitten Dale Carnegien kirjasta ”Miten pääsen turhista huolista”. Teosta ei ollut silloin saatavilla uutena (nyt on), joten tilasin sen antikvariaatista. Muutaman päivän kuluttua saapui postin mukana hieman nuhruinen kirja, joka imaisi minut mukaansa välittömästi. Tähän imuun oli kaksi syytä: teoksen konkreettisuus, jota lukuisat kertomukset painottivat, sanoman käytännönläheisyys, järkevyys.

Pari sanaa kirjoittajasta ennen kuin jatkan. Dale Carnegie (1888-1955) eli lapsuutensa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa maatilalla Missourissa. Kotitilalta lähdettyään hän työskenteli päivisin ja opiskeli iltaisin Colombian ja New Yorkin yliopistoissa. Oppilaasta tuli vuosien mittaan opettaja, ja Carnegie luennoi aluksi liike-elämästä, miten saavuttaa menestystä kaupallisella alalla. ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” ilmestyi vuonna 1937, ja siitä tuli läpimurto ympäri maailman. Yhä tänään kirjasta otetaan uusia painoksia. ”Miten pääsen turhista huolista” julkaistiin vuonna 1948, teos on käännetty 38: lle kielelle ja sitä on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Carnegie kirjoitti myös muita, lähinnä liike-elämään liittyviä teoksia.

Carnegien vaatimaton hautakivi löytyy Beltonin hautausmaalta, Cass Countyn paikkakunnalta Missourista. Siinä lukee: Dale Carnegie:1888-1955.

”Eläkää päivä kerrallaan”, on Carnegien ensimmäinen neuvo. Se ei tarkoita sitä, ettei elämää tulisi suunnitella etukäteen, vaan sitä, ettei elämästä tarvitse murehtia. Kirjailija siteeraa Isä meidän- rukousta: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Meidän ei tule siis huolehtia vielä huomisen, ensi viikon tai mahdollisesti ensi vuoden leivästä ja viljasadosta.

”Minulle riittää yksi askel”, oli Arthur Sulzbergerin (The New York Timesin toimittaja) lohtulause, kun hän oli täysin uupua toisen maailmansodan pelkojen ja kauhujen keskellä. Tulevaisuus ei ollut siis tuolla jossakin, vaan ihan pienen askeleen päässä, hänen hallittavissaan. Eräs Carnegien tuttava puolestaan sai voimaa seuraavasta ajatuksesta: ”Jokainen päivä merkitsee uutta elämää viisaalle ihmiselle.”

                     Tervehdys aamunkoitolle

Katso tätä päivää! Sillä se on elämä, elämä itse.

Sen lyhyessä juoksussa ovat kaikki olemisesi totuudet ja todellisuudet;

kasvun siunaus, toiminnan kunnia, aikaansaannoksen loisto;

eilispäivä näet on vain unta ja huominen vain näkyä,

mutta tämä päivä hyvin elettynä tekee eilisestä onnellisen unelman

ja jokaisesta huomispäivästä näyn täynnä toivoa.

Katsele siis hyvin tätä päivää!

(Intialainen Kalidasa)

Huolehtiminen ja pelko voivat tehdä vahvimmastakin ihmisestä sairaan. Carnegien teos on täynnä mitä ihmeellisimpiä tarinoita henkilöistä, jotka ovat parantuneet vakavistakin sairauksista, kun ovat oppineet jättämään pois turhat murheet. Kun huoli alkaa painaa, on ihmisen tutkittava sitä: on otettava selko tosiasioista, tehtävä päätös miten toimia, toteuttaa tuo päätös (vaikka kuinka pelottaisi). Carnegie luottaa toimintaan myös siinä, että hän kehottaa henkilöä, joka on taipuvainen murehtimaan ja huolehtimaan, pitämään itsensä toimeliaana. Kyllähän me tämän tiedämme: ei kiireinen ehdi turhia murehtia.

Poimin kirjan ajatuksia myös seuraavaan blogiin. Suosittelen teosta, jos ei muuten, niin sen kiinnostavien tarinoiden vuoksi!

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: huoli, pelko, työ, tämä päivä