Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

Maanantai 10.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

”Itseään kunnioittava miehinen mies ei myönnä ahdistusneuroosia eikä näytä pelkoa.”

(kyltti liittoutuneiden tykkiasemilla Maltalla toisessa maailmansodassa)

Olen saanut luettua loppuun Scott Stosselin teoksen ”Pelosta sekaisin”. Stossel on itse kärsinyt jo pienestä pitäen monenlaisista peloista (esimerkiksi oksentamisen pelko on todella voimakas) ja ahdistuksen tunteista. Lopulta 50-vuotispäivän alkaessa häämöttää, hän päätti selvittää juurta jaksain pelon historiaa, sen hoitomuotoja, lääketieteen kehitystä ja perimän ja ympäristön merkitystä ihmisen psyyken terveyteen. Tavoitteena tässä kirjoitusprojektissa hänellä on ilmeisesti ollut löytää jonkinlainen perussyy oman elämänsä kurjuuteen ja toive siitä, että syyn selvittyä myös oireisiin löytyisi jonkinlaista helpotusta tai apua. Stossel onkin antanut teoksensa viimeiselle osalle nimen :”Jotakin positiivista”.

Stossel mainitsee kirjassaan, kuinka hän on ollut usein ”piripintaan huumattu”, koska tavallisen arjen eläminen on ollut mahdotonta ilman monia erilaisia mielialalääkkeitä. Mies on myös käynyt saamassa apua useiden eri terapeuttien luona, joista yhden mielestä oli tarkoituksenmukaista ottaa lääkettä ahdistukseen, jonka perimmäinen syy on lopultakin kehossa. Otammehan myös särkylääkettä kipuun, eikä tämä ole sen kummempi asia. Toinen terapeutti on taas ehdottomasti lääkkeettömyyden kannalla, hän suosii terapiaa ja altistushoitoja.

Kun kirjailija lopulta monen työntäyteisen vuoden jälkeen saa teoksensa valmiiksi, hän ei koe onnistuneensa hankkeessaan. Hän ei usko teoksen menestykseen eikä sen merkitykseen, sillä vuosikymmeniä jatkunut psyykkinen pahoinvointi on jättänyt jälkensä myös itsekunnioitukseen. Scott ei edelleenkään koe löytäneensä parannuskeinoa omaan oloonsa, yhden syyn kyllä - vahvan perimän -, mutta se ei yksin selitä kaikkea.

Stosselin terapeutti muistuttaa häntä:” Scott, sinä olet viime vuodet johtanut aikakauslehden toimitusta ja toimittanut monia sen kansijutuista, olet työstänyt kirjaasi, huolehtinut perheestäsi ja selviytynyt talosi tuhoutumisesta tornadossa ja elämän tavallisista hankaluuksista ja haasteista… Sinulla on vamma – ahdistuneisuushäiriö -, mutta pärjäät sen kanssa, jopa menestyt siitä huolimatta.”

Tämä valtava kirjaprojekti, jonka Stossel on kunniakkaasti saattanut loppuun kiitettävin arvosanoin (minun mielestäni) osoittaa käsittämätöntä sinnikkyyttä ja lahjakkuutta. Samalla, kun yleisö taputtaa, kirjailija itse murehtii omaa huonouttaan ja sitä, että näkee nykyisin ahdistuneen perimänsä tulevan selkeästi esiin tyttäressään ja pojassaan.

Tämän teoksen lukeminen avasi raollaan olleet silmäni. Luonnollisesti olen ennenkin tajunnut, että psyyken sairaudet rajoittavat ja vaikeuttavat elämää, mutta en ole ymmärtänyt, kuinka kauhean, äärimmäisen raskasta sairastuneen elämä voi olla. Kuitenkin – tämä kannattaa panna merkille – Stossel ei ole itsetuhoinen. Toki hän on syvällä ahdistuksessa rypiessään toivonut, että saisi kuolla, sillä silloin hän pääsisi kauheista tuskistaan. Psykologi-professori David H. Barlow on kirjoittanut: ”Harva menehtyy ahdistukseen, mutta moni mieluummin kuolisi kuin kokisi sen jähmetyksen ja kärsimyksen, joka ahdistukseen pahimmillaan liittyy.”

Kaikista vaikeuksistaan huolimatta Stossel ei ole yrittänyt tehdä itsemurhaa. Mistä se kertoo? Vahvuudesta? Uskosta johonkin parempaan? Siitä, että elämässä on kuitenkin paljon hyviä asioita? En ymmärrä, miten kirjoittaja on jaksanut kaikki nämä vuodet vaikkakin toisinaan ”piripintaan huumattuna”. Olen miettinyt ja pohtinut, yrittänyt hakea tietoa, mutta mikään lähde ei kerro, mistä ihmisen voimakas elämisenhalu ja periksi antamattomuus äärimmäisen vaikeissakin tilanteissa kumpuaa. Se vain on jotakin inhimillistä. Jos osaat vastata, kerro minullekin.

Pelosta sekaisin

Maanantai 3.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Pelosta sekaisin

Kirjastosta tarttui mukaani Scott Stosselin teos ”Pelosta sekaisin”, ja vaikka olen lukemisessa vasta alkumetreillä (teoksessa on lähes 500 sivua), niin haluan laittaa asioita muistiin ja jakaa niitä.

Kirjan takakannen tekstiä: ”Mikä saa aikuisen miehen pelkäämään kuolemaa tiskatessaan astioita? Tuntemaan huimausta ja vapinaa tavallisessa kokouksessa? Kirjailija Scott Stosselin elämä ahdistuneisuushäiriön kanssa on ollut juuri tätä: kuolemanpelkoa arjen keskellä. Tuskastuneena hän alkaa tutkia taudin perimmäistä olemusta. Johtuuko ahdistuneisuushäiriö geeneistä, lapsuuden traumasta vai aivojen kemiallisesta epätasapainosta? Stossel haastattelee asiantuntijoita ja perehtyy ahdistuneisuushäiriön historiaan. Hän yrittää ymmärtää oman piinansa – ja jopa löytää sille tarkoituksen.”

Olen lukenut teoksesta vasta jonkin verran yli viidesosan, mutta olen jo ihan koukussa. Kukapa ei olisi joskus pelännyt tai ollut ahdistunut? Me kaikki, tietysti! Mutta kuka elää jonkinasteisen pelko- ja ahdistusneuroosin kanssa kimppakämpässä? Hyvin, hyvin monet, useammat kanssaihmiset kuin osaamme kuvitellakaan.

Kirjaa lukiessani huokailen joskus epätoivosta ja säälistä: Kuinka raskas elämänmittainen taakka Stosselille on annettu! Miten ihmeessä hän voi tehdä töitä kirjailijana ja Atlantic-aikakauslehden päätoimittajana ja työn lisäksi vielä yrittää elää tavallista perhe-elämää? Kun luin miehen kertomusta siitä, kuinka hän stressivatsansa vuoksi joutui piileskelemään vessassa, koska oli sotkenut sekä housunsa että puseronsa ollessaan Kennedy-klaanin vieraana Cape Codissa, niin säälilläni ei ollut mittaa eikä määrää. Miten paljon suunnittelua, piilottelua ja pelkoa vessassa käynti, oksentamisen jännittäminen ja vieraiden tapaaminen sai aikaan! Lopulta Stossel osui käytävällä pakomatkalla hiippaillessaan vastakkain John Kennedyn kanssa, ja tässä tilanteessa miehellä oli yllään ainoastaan ulosteen tahraama kylpypyyhe (Kennedy moikkasi vierasta ihan normaalisti). Kaikki tämä temppuilu ja sählääminen johtui siitä, että Stosselilla on voimakkaita pelkoneurooseja, jotka pakottavat hänet käyttäytymään mitä oudoimmalla tavalla.

Tietysti Stossel on hakenut apua ongelmiinsa. Hänen oksentamisen- ja esiintymispelkojaan (mies luennoi suurille yleisöille) on yritetty helpottaa monilla tavoin. Joku terapeutti syötti miehelle oksennuspulveria, mutta tuntikausien yökkäilyjen jälkeen Stossel ei oksentanut kertaakaan. Paikalla ollut sairaanhoitaja oli hyvin turhautunut ja sanoi, ettei sellaista ollut tapahtunut koskaan ennen. Erään toisen terapiakokeilun aikana hän joutui pitämään luentoa muutamalle opiskelijalle, ja samanaikaisesti heidän takanaan seinällä pyöri filmi, jossa ihmiset oksensivat. Tästäkään harjoituksesta ei ollut mitään apua.

Lohduttaako ketään se tieto, että monet kuuluisuudet ja hyvin menestyneet henkilöt kärsivät pelko- ja ahdistusneurooseista kaikkine lisukkeineen? Charles Darwin (1809-1882) kirjoitti teostaan ”Lajien synty” kahden vuosikymmenen ajan. Suuren osan päivästä (ja aikuiselämästään) hän vietti vuoteessaan vatsakipuja valitellen, oksennellen, psykologisesti hyvin riippuvaisena vaimostaan. Erään lääkärin neuvosta hän piti terveyspäiväkirjaa, ja oireiden listassa löytyy seuraavia asioita: krooninen väsymys, ankarat vatsakivut ja ilmavaivat, toistuva oksentaminen, pyörrytys, vapina, unettomuus, ihottumat, rohtumat, paiseet, tykytys, kipu sydämessä sekä melankolia. Toki hänkin kokeili mitä moninaisimpia hoitoja - sekä fyysisiä että terapeuttisia -, mutta ei valitettavasti koskaan päässyt eroon ongelmistaan.

Stossel mainitsee monia muitakin kuuluisuuksia, jotka kärsivät pelkohäiriöistä. Heitä ovat (olleet) esimerkiksi Britannian pääministeri William Gladstone, näyttelijä Laurence Olivier, Intian itsenäisyysliikkeen johtaja Mahatma Gandhi, kirjailija Henry James, pianisti Vladimir Horowitz, laulaja-näyttelijä Barbra Streisand, laulaja Donny Osmond, näyttelijä Hugh Grant (tämän nimen luettuani ajattelin, että ei voi olla totta) ja amerikkalaisen jalkapallon pelaaja Ricky Williams. Tässä muutamia nimiä, joiden takana olevat ihmiset kärsivät ahdistuksesta ja erilaisista peloista niin paljon, että ovat joutuneet rajoittamaan omaa työtään ja omaa elämäänsä, ja jotka ovat koettaneet turruttaa ahdistustaan alkoholin ja monenlaisten lääkkeiden avulla.

Kuten jo kerroin, olen kirjan kanssa vasta alkutaipaleella. ”Ahdistuksen arvoitus” ja ”Stressivatsan historia” on käsitelty ja muistilapuin merkitty, edessä odottavat jaksot ”Lääkkeet”, ”Ympäristö vai perimä” sekä ”Jotain positiivista”. Vaikka teos on painava, aion pistää sen matkalaukkuuni ensi keskiviikkona. Tämä ei voi jäädä odottamaan.

Jääkausi tulee - oletko valmis?

Sunnuntai 15.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Jääkausi tulee – oletko valmis?

Olin parina päivänä Oulun keskustassa kotiseutumarkkinoilla myymässä muutaman muun kirjoittajan kanssa omaa tuotantoani. Pöytämme vieressä oli Lions Clubin teltta, ja tällä järjestöllä oli päivien teemana ilmastonmuutos. Järjestön vapaaehtoiset jakoivat tietoa, tarjosivat kotimaisia omenoita ja järjestivät aiheeseen liittyviä tietokilpailuja. Eräs tuttavani oli menossa mukana, ja juttelimme teemasta jonkin verran. Jälleen kerran hiipi mieleeni kerettiläinen epäilys: Onko tässä paljon melua tyhjästä? Olen samaa mieltä siitä asiasta, että maapallo on saastumassa ihmisen toimien ja välinpitämättömyyden johdosta, mutta voimmeko me todellakin vaikuttaa ilmastonmuutokseen? Siispä rupesin hakemaan tietoa.

Sain selville, että maapallon ilmasto on vaihdellut koko sen olemassaolon ajan. Viime jääkauden (n. 20 000 vuotta sitten) aikoihin maapallon keskilämpötila oli noin kuusi astetta nykyistä alhaisempi. Toisaalta taas hirmuliskojen aikaan ( 80-100 miljoonaa vuotta sitten) ilmasto oli erittäin lämmin, eikä jäätiköitä juurikaan esiintynyt, ja esimerkiksi etelänavan jäätiköitä peitti metsä.

Jos mennään vielä varhaisempiin vaiheisiin maapallon historiassa, niin maapallolla vallitsi useista syistä johtuen kasvihuoneilmiö korkeine lämpötiloineen, mutta vähitellen happea tuottavien eliöiden määrän lisääntyminen ja hiilidioksidin määrän väheneminen vei pallomme ensimmäiseen jäätikkövaiheeseen. Aikaa tähän kului tosin noin kaksi miljardia vuotta. Nämä tiedot eivät meitä sinänsä hätkähdytä, onhan noista muutoksista vierähtänyt aikaa, ja toisaalta siirtymät ovat tapahtuneet niin hitaasti, että luomakunnalla on ollut runsaasti aikaa sopeutua niihin. Mielenkiintoinen on kuitenkin se olettamus, että maapallo on menossa jälleen kohti kylmää vaihetta. Se, miksi näin tulee tapahtumaan, on monen tekijän summa, joita en nyt tässä käy kertaamaan (tietoja esimerkiksi: ilmasto-opas.fi).

Joka tapauksessa tutkijoiden mukaan elämme parhaillaan jääkausien välistä lämpimämpää aikaa. Ilmeisesti ihmisten aiheuttamat kasvihuonepäästöt hidastavat kuitenkin ilmaston kylmenemistä, joten tukevien toppavarusteiden tarve tulee olemaan vasta muutaman kymmenen tuhannen vuoden kuluttua. Asiantuntijoiden mukaan perimmäinen syy jääkausivaihteluun ovat maan pyörimisakselin kallistuskulman vaihtelut, jotka muuttavat auringon säteilyn jakautumista eri leveyspiireille ja eri vuodenajoille.

Maapallon ilmastossa on myös lyhytaikaisia muutoksia, jotka johtuvat auringon säteilyn muutoksista sekä myös esimerkiksi tulivuorenpurkauksista, joiden yhteydessä ilmakehään pääsee rikkidioksidia. Tähän liittyen monimutkaisen prosessin kautta auringon säteily sinkoutuu takaisin avaruuteen, mikä puolestaan aiheuttaa ilmanalan jäähtymisen. Mielenkiintoista oli lukea, että vuonna 1991 Pinatubo-tulivuoren purkaus Filippiineillä pysäytti maapallon lämpenemisen useammaksi vuodeksi. Myös suurempien meteoriittien törmääminen maahan aiheuttaa vastaavanlaisen kylmenemisen ilmastossa.

”Ilmasto voi jonkin verran heilahdella aivan luonnostaankin ilman mitään ulkoista painetta. Tämäntyyppinen vaihtelu saa alkunsa ilmastojärjestelmien eri osien, erityisesti ilmakehän, valtamerien ja jäätiköiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Ilmaston vaihtelua viimeisten vuosituhansien aikana tutkitaan mm. puiden vuosirenkaista ja meri- ja vesialueiden pohjakerrostumista” (ilmasto-opas.fi).

Ilmaston lämpenemisellä tarkoitetaan oikeastaan viime vuosikymmeninä tapahtunutta maapallon alailmakehän ja merien keskilämpötilan nousua ja sen arvioitua jatkumista. Hyvin usein kyseisestä ilmiöstä käytetään termiä ”ilmastonmuutos”. IPCC:n (Intenationl Plant Protection Convention) raportin mukaan erittäin monipuolisten tutkimusten loppupäätelmänä voidaan sanoa, että ilmastonmuutoksen kokonaisvaikutus ihmisen hyvinvointiin on ”pientä verrattuna talouskasvuun”.

Mitä me tästä opimme? Emme mitään? No, minä ainakin opin sen, etten juurikaan pysty omilla teoillani vaikuttamaan ilmastonmuutokseen. Pallo pyörii, aurinko paistaa toisinaan väärästä kulmasta, ja jäätiköt sulavat vain jäätyäkseen uudestaan. Pelon, ahdistuksen ja suoranaisen epätoivon lietsominen näillä asioilla, joille emme suurimmaksi osaksi voi mitään, on hulluutta ja väärin. Ilmastoahdistuksen sijaan voisimme katsoa tarkemmin ympärillemme, ehkä huomata jonkun tai jotakin konkreettista, joka tarvitsee minun apuani, johon voin vaikuttaa. Tutkitun tosiasian mukaan myönteinen suhtautuminen lähellä oleviin ihmisiin hillitsee pelon tunnetta. - Taidan lähettää Gretalle kortin, jossa lukee: Relaa ja nauti nuoruudestasi!

Voiko elämästä selvitä järjissään?

Sunnuntai 16.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Voiko elämästä selvitä järjissään?

Lainasin pari päivää sitten kirjastosta Tommy Hellstenin ja Tiina Tuomikosken toimittaman teoksen ”Lentoon, Muutokseen suostumisen voima”. Se sisältää kahdeksan ihmisen kertomukset omasta elämästä ja siitä käänteen tekevästä muutoksesta, jonka he ovat kokeneet terapian aikana. Heillä on yhteinen tausta Ihminen tavattavissa – koulutusohjelmassa, jonka on perustanut T. Hellsten.

Ehdin lukea ensimmäisenä iltana vain muutaman sivun, vain yhden ihmisen tarinan, joka ei oikeastaan ollut sinällään mitenkään erikoinen. Eihän ole valitettavasti kovinkaan harvinaista, että lapsen vanhemmat ovat ylisuorittajia, jotka rentoutuvat alkoholin parissa keskenään riidellen. Tällaisessa ympäristössä kasvaessaan lapsesta tulee helposti suorituskeskeinen, vanhempiaan miellyttämään pyrkivä ja ristiriitoja kaihtava. Myöhemmin tämä saattaa näkyä esimerkiksi läheisriippuvuutena, omien tarpeiden syrjään sysäämisenä, uhrautumisena ja uhriutumisena.

Luin siis vain yhden luvun, mutta kun heräsin kahden aikaan yöllä (ei mitenkään harvinaista), lukemani pyöri päässäni, enkä pystynyt nukahtamaan uudelleen. Mietin ja pohdin. Totuushan on se, että joka ikinen ihminen joutuu kohtaamaan elämässään ikäviä asioita. Joku onnekas saattaa selvitä kohtuullisen vähällä, mutta hyvin moni meistä kokee raskaita tapahtumia: lähiomaisen sairastuminen ja kuolema, oma vakava sairaus, onnettomuuden uhriksi joutuminen, alkoholismi, huumeiden käyttö, väkivalta, muutamia mainitakseni.

Kun ajattelen isäni ja ukkini sukupolvia, niin traumoja aiheuttavia asioita oli vielä paljon enemmän. Sota ja esimerkiksi sairaudet, joihin ei ollut vielä parantavia lääkehoitoja (mm. tuberkuloosi), tappoivat ihmisiä kertaiskulla tai hitaasti hivuttaen lähimmäisten seuratessa vierellä. Kuinka tuollaisissa tilanteissa voi olla traumatisoitumatta? Kuinka tuollaisessa tilanteessa voi pysytellä selväjärkisenä? Voiko edes?

Pohtiessani tuttaviani, ystäviäni, satunnaisesti kohtaamiani ihmisiä, nuoria ja vanhoja, he vaikuttavat ulkonaisesti hyvin tavallisilta, ”normaaleilta”. Miten he ovat selvinneet tai selviävät vaikeuksistaan niin, ettei se näy ulospäin?

Ukkini oli todella lämmin, hyväsydäminen henkilö. Hänestä voi sanoa myös, että hän oli kiltti ja teki enemmän kuin parhaansa työnsä ja yhteisönsä eteen. Hän oli kuitenkin joutunut taistelemaan sisällissodassa ja myöhemmin seuraamaan vierestä, kuinka hänen kaksi rakasta lastaan menehtyi hitaasti keuhkotautiin. Miten hän selvisi traumatisoitumatta? Ei hän selvinnytkään, mutta hän osasi piilottaa hyvin kokemansa ahdistuksen ja tuskan. Olen tutustunut erilaiseen ukkiin hänen päiväkirjojensa kautta. Lähes jokaisessa kirjoituksessa hän korostaa työn merkitystä. Vielä eläkkeellä ollessaan hän kertoo haluavansa tehdä töitä, koska se on hänen elämänsä tärkein sisältö. Hyvin usein ukki kirjoittaa myös masennuksestaan ja suree huonoa oloaan, koska se estää häntä (hänen omasta mielestään) toisinaan paneutumasta työntekoon täysin voimin.

Jatkaessani tätä tekstiä, olen saanut luettua lainaamani kirjan loppuun. Lukiessa tuli mieleeni keskustelu, jota kävin aikuisten lasteni kanssa. Aiheena oli terapiassa käynti, ja eräs lapsistani sanoi:”Olisi ihanaa päästä terapiaan!”Me kaikki myönsimme, että niin olisi.

Eräs tuttavani kertoi omista terapiakäynneistään. Olin hiukan yllättynyt siitä, että hän otti asian esille, ja keskustelusta tulikin hyvin kiinnostava. Hän koki saaneensa paljon apua ja tukea omien ongelmiensa selvittelyssä ja sanoi, että keskustelu ammatti-ihmisen kanssa hyödyttää jokaista.

Voiko elämästä selvitä järjissään? Haluaisin sanoa, ettei tietenkään voi, mutta se ei pitäisi paikkaansa. Kokemukset muokkaavat meitä, mutta me olemme perusolemukseltamme kuitenkin erilaisia. Traumatisoiva kokemus voi vaikuttaa herkempään koko tämän loppuiän, joku toinen selviää vähemmällä, ja lopulta kokemuksesta saattaa tulla jopa vahvuus. Samat geenit ja sama ympäristökään ei takaa sitä, että yhden perheen lapset ovat samanlaisia. Toinen saattaa uupua jo nuoruudessa, toinen porskuttaa voimiensa tunnossa loppuun asti. Eri asia on sitten se, mitä vahvan ihmisen sisimmästä lopultakin löytyy.

Mitä sinä pelkäät?

Perjantai 14.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Mitä sinä pelkäät?

Meillä oli tässä eräänä iltana perheen kesken kokous zoomin välityksellä. Huomasin, että yksi nuorista rouvista perkasi samalla mustikoita - eipähän mennyt aikaa haaskioon. Tyttö pyyhki välillä silmiään ja kertoi, että häntä itketti, koska hän pelkäsi niin kovasti. Mitä ihmettä? Hän kertoi pelkäävänsä hämähäkkejä, joita saattaisi ilmaantua yllättäen marjojen joukosta. Siis mitä? Hämähäkkejä! Samaan hengenvetoon nuori rouva ilmoitti tappaneensa edellisenä päivänä vasaralla päästäisen, jonka kissa oli tuonut sisälle. Ei, tässä ei nyt ollut mitään järkeä. Meitä muita nauratti tietysti ja ehkä hieman ärsyttikin moinen järjettömyys.

Pelko on ihmiselle annettu synnynnäinen lahja. Sen ansiosta me säilymme paremmin hengissä, koska me osaamme ennakoida vaaroja ja toimia sen mukaan. Muutaman päivän ikäisille vauvoille näytettiin eräässä tutkimustilanteessa käärmeitä, ja lapset hätkähtivät niitä. Kun heille näytettiin veistä, he eivät reagoineet mitenkään. Me siis myös opimme pelkäämään asioita myös sitä mukaa, kun elämänkokemusta kertyy. Pienille koululaisille teroitetaan, ettei vieraan ihmisen mukaan saa lähteä, vaikka tämä kuinka houkuttelisi. Me vanhemmat osaamme varoa talvella liukkaita kelejä ja varustautua piikkikengillä tai laittaa pyörään nastarenkaat, koska pelkäämme kaatuvamme ja katkaisevamme jalkamme tai kätemme. Hyvin moni pelkää isoja koiria sisäsyntyisesti, vaikka ne olisivat kuinka lauhkeita otuksia. Järki kyllä sanoo, ettei koiran luonne ja koko välttämättä korreloi toistensa kanssa, mutta tunne puhuu toista.

Eräässä toisessa tutkimuksessa yritettiin saada selville, mikä saisi ihmiset syömään terveellisemmin. Toiselle ryhmälle näytettiin pelottavia kuvia siitä, millaiseksi liikalihavan ihmisen sisäelimet muuttuvat, sekä kuvia ylipainon aiheuttamista taudeista ja sen mukanaan tuomista arjen ongelmista. Verrokkiryhmälle lueteltiin kylmiä faktoja ylipainon aiheuttamista sairauksista ja muista haittavaikutuksista. Mitä arvelette, kumpi ryhmä pystyi pudottamaan painoaan helpommin? Väärin! Totuus on se, että faktat tehosivat paremmin kuin pelottelu.

Kuten jo mainitsin, pelkääminen on ominaisuus, joka auttaa ihmistä. Joskus – aika useinkin – tuo ominaisuus saattaa kasvaa liian määrääväksi. Mitä haittaa ihmiselle voi olla siitä, että hän pelkää liikaa ja toisten mielestä ilman syytä ja monesti omastakin mielestä ilman syytä? Mitä tapahtuu, jos pelkoa on niin paljon, että se alkaa hallita elämää? Tilastojen mukaan suomalaisten työkyvyttömyyseläkkeistä 51,5 % on mielenterveysperusteisia. Iso luku, johon sisältyy toki monenlaisia mielenterveysongelmia, ei ainoastaan ahdistukseen ja pelkoon liittyviä.

Jos pelko alkaa hallita ihmisen jokapäiväistä elämää niin, että hän sairastuu masennukseen, saa itsemurha-ajatuksia, tai ei esimerkiksi pysty poistumaan kotoaan hallitsemattomien pelkotilojensa vuoksi, voidaan puhua jo hoitoa vaativasta tilanteesta. Hoidoksi tarjotaan sekä lääkitystä että terapiaa tai molempia tilanteesta riippuen.

Tilannetta voi yrittää kohentaa myös itse, sanovat ne, jotka tietävät. Asiantuntijoiden mukaan kotiin ei saa jäädä, vaan pelottavia tilanteita tulee lähestyä vähitellen. Voisinko kokeilla hissiin menoa jonkun kaverin kanssa? Uskaltaisinko tervehtiä naapuria, tai vaihtaa pari sanaa ventovieraan kanssa bussipysäkillä? Voisinko soittaa anonyymisti vaikka kriisipuhelimeen ja kertoa tilanteestani? Puhuminen helpottaa, sen tietää oikeastaan jokainen, mutta kaikki eivät siihen kuitenkaan pysty.

Iän myötä olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi fyysisen ja psyykkisen minän yhteydestä: Johtuuko yllättävä pelon tunne ruuansulatusongelmista (tai vastaavista), vai saako pelko minun vatsani sekaisin? Tiedän, että asiaa tutkitaan paljon, ja uskon, että jo lähitulevaisuudessa osa pelkotilanteista selätetään ruuansulatusta tai joka tapauksessa ihmisen fyysistä puolta hoitamalla.

Mutta mennäänpä takaisin alkuun. Keskustelimme zoomi-porukan kanssa siitä, miksi ihmiset eivät yleensä pelkää muurahaisia. Hämähäkkipelko on todella yleistä, mutta nuo pienet muurahaiset, jotka uutterasti kipittävät jonossa työn teossa, eivät pelota ketään. Joku sanoi, että ne ovat niin pieniä, etteivät semmoisenaan ole uhkaavia. Mutta tärkein syy siihen, ettei muurahaisia tarvitse pelätä, on niiden ennakoitu käyttäytyminen. Me tiedämme, siis emme pelkää.

Maailmanloppu tulee - oletko valmis?

Torstai 4.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Maailmanloppu tulee – oletko valmis?

Kun olin pieni, ehkä juuri ja juuri kouluikäinen, maailmanlopun ennustukset täyttivät radion ja lehdistön. Minua pelotti aivan kamalasti, kun ennustettu ajankohta lähestyi uhkaavasti. Kysyin naapurin tädiltä – hänellä oli hyvin lempeä olemus -, että uskoiko hän maailmanlopun tulevan nyt. Hän vastasi, ettei uskonut tuollaisiin päivämääriin. Minulle tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan tivasin, että uskoiko hän maailmanlopun tulevan hänen lastensa (siis myös minun) elinaikana. Tuo rouva, monen lapsen äiti, vastasi taas kieltäen. Minä olin lohdutettu, ja se hänellä varmasti oli tarkoituskin. Kuitenkin vielä pitkään jälkeenpäin mielessäni asui pelko ja kauhu siitä, että maailmanloppu voi tulla ihan milloin vain, vaikka nyt. Siihen aikaan maailmanlopulla tarkoitettiin lähinnä raamatullista tapahtumaa, kaiken lopullista tuhoutumista.

Ei ole helppoa nykyajan ihmiselläkään. Ympäristöahdistus painaa päälle, avaapa minkä lehden tai sähköisen viestimen tahansa. ”Hyvin menee” ei ole uutinen, mutta ”Katastrofi uhkaa” on sitä. Ilmastonmuutos alkaa olla ekaluokkalaisellekin yhtä tuttu asia kuin aapinen. Kierrättäminen, kulutuksen vähentäminen, päästöjen suitsinta kohtuullisemmiksi ja mitä kaikkea vielä. Muistan, kun pari vuotta sitten olimme Saksassa ja haimme retkeä varten kertakäyttöastioita. Ei löytynyt, ei, paitsi lopulta suuren kaupan äärimmäisestä kolosta, erittäin hyvin piilotettuna. Ja olivat mokomat kalliita! Saksalaiset ovat tiukkiksia, kun jotakin päättävät.

Me suomalaiset olemme kiitettävästi vähentäneet muovin kulutusta ottamalla käyttöön kankaiset ostoskassit. Muistan ajan, jolloin muovikassit tulivat kauppoihin. Olihan se mahtavaa! Sitten ruvettiin kyllä aika pian miettimään, mitä kaikkea siitä muovista saisi aikaiseksi, ja mikäli en ihan väärin muista, meilläkin oli kauppakasseista virkattu matto jossakin. Sitten muovikassit rupesivatkin maksamaan (mitä ihmettä?), ja nyt se on syntiä – ainakin Suomessa ja Saksassa -, mutta esimerkiksi suurissa Arabimaissa se ei suinkaan ole haram, vaan ihan normaali juttu.

Tiesittekö, että Marsin napajäätiköt ovat sulamassa, eli planeetan sää on lämpiämään päin? Mistä ilmiö johtunee, sillä emmehän me ihmiset ole siellä tuhojamme tekemässä? Entäpä muistatteko vielä historian oppitunneilta jääkauden? Rouva Wikipedia selventää: ”Jääkausi on kausi, jolloin maapallolla on suuria mannerjäätiköitä. Jäätiköiden laajentuminen johtuu ilmaston viilenemisestä. Nykyinen jääkausi alkoi 2,6 miljoonaa vuotta sitten, ja sen aikana on ollut useita jäätiköitymiskausia ja lauhoja välikausia. Nyt eletään lauhaa välikautta. Seuraavan jääkauden alkamiseen on arviolta ainakin 50 000 vuotta aikaa, kasvihuonepäästöjen vaikutuksen johdosta ehkä 100 000.” Eli ilmoja pitelee, ja kylmää on luvassa, teet sitten niin tai näin.

Meidän tulee suojella elinympäristöämme, tietysti. Kuitenkin minua säälittävät suuresti ne lapset ja nuoret, jotka kokevat ahdistusta joka paikasta tulevien katastrofiuutisten ja syyllistämisen äärellä (minä olen jo sen verran karski ja kokenut ja vanha, etten vähästä säikähdä). Kun lapsilta ja nuorilta otetaan tulevaisuus pois, niin voi vain kuvitella, mitä se heidän mielessään saa aikaan. Toisaalta en myöskään ymmärrä, kuka tai mikä taho hyötyy tästä jatkuvasta rummutuksesta? Mistä oikein on kysymys?

Maailmanloppu on tulossa, eivätkä nykynuoret kuitenkaan voi tehdä juuri enempää kuin minä pienenä, eli mennä naapurin tädin luo ja kysyä, että eihän se ihan minun aikanani tule. Toivottavasti heillä on naapurissa lempeä ja ymmärtäväinen ihminen, joka vakuuttaa, ettei ole huolta, ei ainakaan heidän elinaikanaan. Paras viesti nuorelle on: opiskele, tee töitä, suunnittele elämääsi, sillä sinulla on tulevaisuus.