Kaamosmasennus ja kevätväsymys

Sunnuntai 11.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Kaamosmasennus ja kevätväsymys

- Ikinä ei tammikuu ole ollut näin pitkä! huokaisi nuori jumpanvetäjä seistessään lavalla meidän vanhempien naisihmisten edessä. Olimme aloittelemassa hikiliikuntaa – jälleen kerran –, ja minä nyökkäsin tarmokkaasti ohjaajamme huokaisuun. Näin juuri. Tuntuu siltä, että tammikuu ei loppuisi koskaan. Kun sain vaihtaa kalenterista esiin uuden kuukauden, mielessäni välähti pieni toivo: Ehkä talvi loppuu sittenkin joskus. En ollut siitä kyllä aivan vakuuttunut, vaikka pitkäaikaisen kokemukseni mukaan talvea seuraa kevät.

Kaamosmasennus on ilmiö, joka esiintyy pohjoisilla leveysasteilla, jossa talvella päivänvalon määrä vähenee merkittävästi. Päivät lyhenevät, ja illat ja yöt tuntuvat loputtoman pitkiltä kaikessa synkässä pimeydessään. Kaamosmasennus on ihan oikea, diagnosoitavissa oleva oireyhtymä, johon voi kuulua masennusta, unihäiriöitä, väsymystä, ruokahalun muutoksia (usein juuri makeannälkä) ja keskittymisvaikeuksia. Joillekin ihmisille tämä tila voi olla merkittävästi haitallinen, joku muu saattaa selvitä lievemmillä oireilla. Suomen väestöstä noin 1-2 % sairastuu kaamosmasennukseen, eli toisin sanoen Suomessa joka kymmenes masentunut kärsii kaamosmasennuksesta.

Talvi ja pimeys ei ollut minulle ongelma lapsuudessani tai nuoruudessani. Menoa ei haitannut, vaikka ulkona olisi ollut kuinka pimeä (ja Torniossahan oli), sillä aina saattoi lähteä hiihtämään tai luistelemaan tai vaikka rakentamaan lumilinnoja tai ylipäätänsä tekemään jotain kivaa ulkona. Ehkä avainsana tuossa vaiheessa olikin juuri tuo ulkona liikkuminen.

Eräs suomalainen sosiaalityöntekijä ihmetteli Aurinkorannikolla sitä, että suomalaiset vanhukset, joilla oli ikää reippaasti yli 80 vuotta ja kaikenlaisia terveysongelmia, eivät lähteneet kulumallakaan talvella takaisin Suomeen. Minä sanoin, etten ihmettele sitä ollenkaan. En minäkään olisi talvella Suomessa, jos ei olisi pakko! Kuka haluaa vaihtaa mukavat kävelykelit ja auringonpaisteen pimeyteen ja neljän seinän sisällä oloon. Ei kukaan!

Vaikea kaamosmasennus tarvitsee hoitoa. Siihen voi kuulua esimerkiksi valohoitoa, liikuntaa, sosiaalista kanssakäymistä sekä joissakin tapauksissa myös lääkitystä. Itsehoidoksi suositellaan rasittavaa (sykettä nostattavaa) liikuntaa useamman kerran viikossa, ulkona oleskelua valoisaan aikaan ja – lomaa etelässä.

Kun suomalainen alkaa kompuroida vähitellen jaloilleen kaamosmasennuksen kourista, niin sitten hänen kimppuunsa saattaa iskeä kevätväsymys. Mikä ihmeen kevätväsymys, jota puhutellaan myös kaamosmasennuksen serkuksi? Kun päivä pitenee, ja luonnossa alkaa näkyä kevään merkkejä, niin kaikki eivät suinkaan ole into piukeana, vaan jotkut saattavat tuntea itsensä lopen uupuneiksi ja viettävät mieluiten aikaansa sängyn pohjalla. Tutkimusten mukaan noin puolet suomalaisista kärsii jonkinlaisesta kevätväsymyksestä. Säänmuutokset saattavat aiheuttaa joillekin hormonaalisia muutoksia, jotka sitten tuntuvat väsymyksenä. Samoin myös valon määrän lisääntyminen aiheuttaa hormonaalisia muutoksia, tosin nämä asiayhteydet ovat vielä tutkimisen alla. Vai johtuneeko väsymyksen tunne sittenkin siitä, että nyt, kun aurinko vihdoin paistaa, ja päivät ovat pitempiä, ihminen uskaltaa antaa periksi pakonomaiselle pärjäämiselle ja reippaudelle? Huh, tuli se kevät sittenkin, nyt uskallan huilata! Kuitenkin vain murto-osa väestöstä kärsii kevätväsymyksestä, jonka oireina saattaa olla ahdistusta, unettomuutta ja jopa fyysisiä kipuja.

Odotan sitä hetkeä, jolloin vihdoin ja viimein voin vetää jalkaani lenkkarit ja siirtää talvisaappaat kaapin perimmäiseen nurkkaan. Toivottavasti tämä juhlahetki tapahtuu tänä vuonna jo ennen toukokuuta.

Itsemurha - ainoa vaihtoehto?

Sunnuntai 27.11.2022 - Pirkko Jurvelin

Itsemurha – ainoa vaihtoehto?

Viime viikolla tuttavapiiriäni järkytti uutinen 16-vuotiaan pojan itsemurhasta. Hän oli ampunut itsensä linja-autopysäkillä. Jonkin ajan kuluttua selvisi myös syy tuohon surulliseen ja kauheaan päätökseen: Tyttöystävä oli jättänyt tämän nuoren miehen.

Suru, pettymys, häpeä, järkytys - ulkopuolinen voi vain kuvitella niitä tunteita, joita nuori mies joutui käymään läpi kuultuaan tytön päätöksen. Aikuisten mieleen nousi heti kysymys: Eikö poika voinut puhua kenenkään kanssa asioistaan? Joku olisi varmasti osannut lohduttaa sanomalla, että tyttöjä tulee ja menee, sinä olet nuori, sure nyt, mutta tiedä, että tulevaisuudella on varattuna sinulle paljon mukavia yllätyksiä – tai jotain muuta tilanteeseen sopivaa nuorta lohduttavaa ja tukevaa. Eihän itsemurha tuossa tilanteessa voi olla ainoa vaihtoehto, eihän?

Luin pitkän lehtiartikkelin, jossa poikansa itsemurhan kautta menettänyt äiti kertoi lapsensa elämästä ja sen päättymisestä. Kiltistä, kiipeilyä harrastavasta pojasta kasvoi uhmakas teini, joka kokeili huumeita, pinnasi koulusta ja erottautui pukeutumisellaan muista. Jossakin vaiheessa nuorelle tuli itsetuhoisia ajatuksia ja hän viilteli itseään, mutta yhteys psykiatriin helpotti hänen elämäänsä. Opiskelu ei nuorta miestä kiinnostanut, mutta armeijan jälkeen hän hakeutui mieleiseen koulutukseen ja pääsi heti töihin. Myös kiipeilyharrastus tuli jälleen mukaan elämään, jopa niin voimakkaasti, että se saattoi ulkopuolisesta tuntua pakkomielteeltä. Nuoren miehen viimeinen tervehdys rivitalon lumisille portaille kirjoitettuna oli: ”Heippa.”

Artikkelin loppupuolella äiti sanoo: ”Jos poika olisi tiennyt, minkä surun jättää jälkeensä, hän ei olisi tehnyt itsemurhaa.”

Noin minäkin ajattelin joskus. Mielestäni itsemurhan tekijät olivat itsekkäitä ihmisiä, jotka eivät ollenkaan välittäneet muiden ihmisten tunteista. Siskoni uhkasi joskus tekevänsä itsemurhan, mutta minä pidin sitä jonkinlaisena uhitteluna, yrityksenä herättää huomio, vaikka oikeastaanhan se oli avunhuuto. Ei hän kuitenkaan kehotuksistani huolimatta koskaan mennyt puhumaan asioistaan ammattilaisille, siihen kynnys oli liian iso, ja masennustaan hän sitten paikkaili muilla keinoilla.

Olen jo aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka opin jollakin tasolla ymmärtämään itsemurhaa hautovia tai sen tehneitä. Olin Aachenissa eräässä seminaarissa, jossa yksi esiintyjistä oli Viktor Staudt. Mies, joka oli hypännyt junan alle ja menettänyt molemmat jalkansa, istui lavalla pyörätuolissa kertomassa omaa tarinaansa (kirja: ”Die Geschichte meines Selbstmords – und wie ich das Leben wiederfand”). Staudtin puhuessa aloin vähitellen ymmärtää. Mies kertoi, kuinka hänellä jo lapsesta saakka oli ollut ongelmia psyykeensä kanssa. Hän oli kuitenkin käynyt koulut, opiskellut ja kulki töissä – mutta elämä oli ollut jatkuvaa pinnistelyä pahan olon, masennuksen ja ahdistuksen kourissa. Hän oli luvannut itselleen, että saa hypätä junan alle (hän kulki työmatkat junalla), jos ei jaksa enää, ja sitten hän yhtenä aamuna hyppäsi. Eloon jääminen molemmat alaraajat amputoituna oli raskasta, mutta vähitellen monien hoitojen avulla elämä alkoi voittaa. Siinä mies nyt oli edessämme ja kertoi, kuinka joskus itsemurha oli ainoa vaihtoehto.

Vuosi sitten kiinnostuin siitä, mitä Staudtille nykyisin kuului, ja menin nettiin hakemaan tietoa. Järkytykseni oli suuri, kun sain tietää, että mies oli kuollut tehtyään itsemurhan. Kaikesta yrittämisestä huolimatta se oli ollut hänelle ainoa ratkaisu. Tästä kirjoitin myös blogin.

Toivoisin, ettei kenenkään koskaan tarvitsisi ajatella, ettei elämästä voi selvitä, että se on liian raskasta, että siitä on pakko luopua. Toivon, että meillä olisi rohkeutta kysyä tutulta ja tuntemattomalta ”Mitä sinulle kuuluu?” , vaikka sellainen saattaa suomalaiselle olla vaikeaa. Joskus yksikin ymmärtävä kohtaaminen voi auttaa eteenpäin. Joskus se voi auttaa huomaamaan, että itsemurha ei ole ainoa ratkaisu.

Maailman onnellisimman kansan edustaja

Torstai 13.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Maailman onnellisimman kansan edustaja

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli Espanjan auringon alla. Hänen oli pitänyt panna likoon aikamoinen läjä euroja, jotta olisi päässyt lentämään kauas ja asumaan mukavassa hotellissa. Onneksi eläkkeenmaksupäivä alkoi olla lähellä, ja niinpä hän saattoi ostella kaikessa rauhassa halpoja kesävaatteita tulevaisuutta varten. Suomen kesä koittaisi puolen vuoden kuluttua – jos silloinkaan. Lomailija tiesi jättäneensä taakseen kotimaahan mielensä pahoittajien joukon, joka ihmetteli alinomaista matkustusintoa, rahan tuhlaamista ja sitä, että joku kehtaakin nousta lentokoneeseen korona-aikana.

Maailman onnellisimman kansan edustaja ei piitannut toisten mielipiteistä, sillä nyt hän oli onnellinen – kaukana onnellisten ihmisten maasta. Hänen mielestään oli aika kummallista, että Suomen kansalaiset olivat kaikessa onnessaan niin onnettomia, suorastaan masentuneita. Tai kyllä hän tiesi syyn. Se oli se sama, jonka vuoksi hän itsekin oli täällä kaukana juuri nyt: pimeys.

Hän ei ollut ihan varma, mutta jotenkin näin tämä juttu kuulemma menee käytännössä: Ihminen tarvitsee valoa ollakseen tyytyväinen ja tasapainoinen. Tämä valo menee aivoihin silmien kautta (ei siis korvien, vaikka korvavalon kehittäjät ovat sitäkin kokeilleet). Jos silmien ulkopuolella ei ole valoa – kuten esimerkiksi Suomessa nyt -, ihminen ei ole onnellinen. Aika tiivistetty selonteko, josta ehkä puuttuu muutama tieteellinen fakta, mutta jokainen suomalainen ymmärtää, että nyt on kyse kaamosmasennuksesta. Kaikki eivät tarvitse kuitenkaan samaa määrää valoa, heille sopii kaamos ja hämäränhyssy, mutta hyvin, hyvin monien hyvinvointi on riippuvainen riittävästä valosta. Maantieteellinen sijaintimme takaa sen, että maailman onnellisin kansa on juuri nyt väsynyttä, surullista ja suorastaan onnetonta.

Lomalainen muisteli hyvillä mielin jalkahierontaa, jonka hän oli ostanut itselleen rantakadun lähettyvillä. Kuinka rentouttavaa! Maksu oli tosin suoritettava käteisenä, eikä kukaan ehdottanut kuitin antamista, mikä jätti hivenen epämukavan olon tunnollisen suomalaisen mieleen. Hän muisteli lukeneensa joskus kyseisestä ilmiöstä: Espanjan talous kärsii tuloveron pimityksestä, ja kyseinen ongelma on laajamittainen.

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli onnellisena ja tyytyväisenä pitkin espanjalaista katua. Hän havaitsi nuoren naisen, joka oli istuutunut kerjäämään puun varjoon. Samassa paikassa oli edellisenä päivänä ollut mies ja sitä edellisenä vanha nainen. Oliko heillä ehkä yhteinen työnantaja, koska he vuorottelivat tuossa paikassa? Hyvin mahdollista. Kerran tämä lomalaisemme joutui pienten tummatukkaisten lasten ympäröimäksi rautatieasemalla Belgiassa. Lapsukaisilla oli käsissään kertakäyttömukit, joihin turistin olisi pitänyt laittaa rahaa. Kauempana taustalla tilannetta vahti mies, jolle kerjäläislapset tilittivät almunsa.

Ostoskadulla oli kerjäämässä sairas mies. Lomalainen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin rujoa ihmistä. Mies oli kuljetettu paikalle, sillä hän ei pystynyt yksin liikkumaan. Hän istui maassa peiton päällä, pahasti epämuodostuneet, pölkyiksi turvonneet jalat sivuille asetettuina. Miehellä oli ilmeisesti elefanttitauti (lymfaturvotus), johon ei ole toistaiseksi tarjolla parantavaa hoitoa. Lomalainen ja hänen seuralaisensa olivat järkyttyneitä näkemästään. He olivat järkyttyneitä myös siitä, että vaikeasti sairaan ihmisen täytyi yrittää ansaita elantonsa vetoamalla kadulla kulkijoiden hyväsydämisyyteen. Menevätkö almut sitten suoraan sairaalle itselleen vai taustalla olevalle mafia-joukolle, sitä ei kukaan voi tietää.

Maailman onnellisimman kansan edustaja alkoi vähitellen ymmärtää, miksi masentuneet suomalaiset ilmoittavat kaikenlaisissa kyselyissä olevansa onnellisia. Pimeydestä, kylmyydestä ja liian pitkästä talvikaudesta huolimatta kenenkään ei tarvitse kerjätä almuja kadulla. Työntekijälle juoksee palkka tai sitten myöhemmin eläke, sairas pääsee hoitoon, ja monenlaisia tukitoimia on saatavissa, mikäli on niiden tarpeessa. Vaikka verojen maksaminen kirpaisee toisinaan, niin tietysti suomalainen ymmärtää, että hän osallistuu näin omalla panoksellaan pitämään yhteiskuntaa toimivana.

Onnellinen suomalainen palaa kotimaahan muutaman päivän kuluttua. Lähteminen ahdistaa, pimeä kauhistuttaa, lumi ärsyttää… Ehkäpä hän kuitenkin ostaa uudet sukset (entiset pantiin poistoihin viisitoista vuotta sitten) ja alkaa toivorikkaana katsella ikkunasta, joko aurinko paistaa keväthangille.

Muistatko murehtia tarpeeksi?

Torstai 30.9.2021 - Pirkko Jurvelin

Muistatko murehtia tarpeeksi?

Hyvä ystäväni kertoi minulle olleensa todella reipas lapsi. Hän oli rohkea esiintyjä, harrasti musiikkia ja liikuntaa ja kilpailikin molemmissa lajeissa. Ystäviä tytöllä oli paljon, perhe oli ihana, isovanhemmat läheisiä. Lapsuudesta nuoruuteen siirtyminen tapahtui ilman suurempia kompurointeja, ja vaikka kokeet ja läksyt veivät paljon aikaa, niin kaverit ja harrastukset eivät jääneet kakkossijalle. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen seurasi mahtava vuosi ulkomailla au-pairin tehtävissä, sen jälkeen mielenkiintoiset opinnot, perheen perustaminen ja lasten saanti. Ja tyttö oli aina yhtä reipas.

Jossakin vaiheessa aikuisuutta elämä alkoi kolhia. Kulissit pysyivät kasassa, tyttö reippaana, mutta mieli alkoi muuttua. Aluksi hän luuli, että se oli väliaikaista, ja että kunhan hän ajan mittaan pystyisi unohtamaan nämä ikävät ja raskaat koettelemukset, niin kaikki muuttuisi taas hyväksi. Siltä näyttikin välillä. Mutta kun vuosia ja kolhuja tuli lisää, myös murehtiminen alkoi lisääntyä. Tuntui siltä, että koko ajan piti olla varuillaan. Jos skarppasi, niin ehkä mitään pahaa ei sattuisikaan. Skarppaaminen tarkoitti myös sitä, ettei saanut iloita liikaa, ja että piti pelätä koko ajan. Piti olla varalta huolissaan perheestä, sillä aina oli mahdollista, että jollekin läheisistä sattuisi jotain vakavaa ja vaarallista. Piti myös tarkkailla itseään: Miksi vatsa oli aina kipeä? Mistä jokin luomi oli tullut ihan yhtäkkiä? Miksi sydänalaa vihlaisi? Elämä alkoi olla raskasta. Jos tyttö – tai nyt jo keski-ikänsä ohittanut nainen - lähti vaikka matkalle tai vietti mukavan päivän perheen tai ystävien seurassa, niin pelko hellitti joksikin aikaa, ja elämä tuntui kummallisen tavalliselta. Mutta sitä ei tapahtunut usein, oikeastaan aivan liian harvoin. Sureminen oli muuttunut masennukseksi, joka vei elämänilon ja tulevaisuudentoivon.

Pelkääminen on alkukantainen tunne, joka on mahdollistanut ihmislajin elossa pysymisen. Myös nykyihminen ymmärtää olla sen verran varuillaan, ettei lähde yöllä kävelemään suurkaupungin slummeihin tai vaikkapa urheile itseään läkähdyksiin, jos lääkäri on käskenyt ottamaan rauhallisesti. Huolehtiminen ja varautuminen on monesti viisasta, mutta jossakin vaiheessa voi käydä niin, ettei ihminen enää hallitse itseään, vaan hänen mielensä ja kehonsa täyttävät surut, pelot ja huolet. Se, mitä kuvittelemme tapahtuvaksi, ei vaikuta ainoastaan päämme sisällä, vaan tuo mukanaan uniongelmia, vatsa- ja päänsärkyä, mahdollisesti sydän- ja hengitysoireita. Murehtiminen muuttuu depressioksi.

Murehtimisen mukanaan tuomat fyysiset ongelmat johtuvat siitä, että aivomme eivät pysty erottamaan ajatuksia ja todellisia tapahtumia toisistaan. Kun pelko mahdollisesta sairastumisesta valtaa mielen, keho joutuu hälytystilaan, josta puolestaan seuraa monenlaisia fyysisiä ilmiöitä, jotka taas vahvistavat käsitystä siitä, että todellinen sairaus on olemassa.

Totuus – mistä murehtija ei pysty itseään vakuuttamaan -, on se, ettei sureminen ja huolehtiminen voi estää asioita tapahtumasta. Voinko etukäteen murehtimalla estää läheiseni tai oman sairastumiseni tai auton alle jäämisen? Voinko etukäteen pelkäämällä estää lentokoneen putoamisen? Ei, pelkääminen ei auta, mutta miten saada itsensä vakuuttumaan siitä? Kun pelkoajatukset hallitsevat arkea (vaikka sitä ulkopuoliset eivät havaitsisikaan), pään sisällä pyörii karuselli, joka estää ihmistä elämästä tavallista, ihan mukavaa elämää.

Saksankielisellä sivustolla ”PAL – praktisch anwendbare Lebenshilfen” (käytännöllisiä apuja elämään) psykologi ja psykoterapeutti Rolf Merkle antaa järkevältä kuulostavia ohjeita pelkotilojen hallitsemiseen ja niiden syntymisen estämiseen. Hän muistuttaa lukijoitaan ensiksi Lutherin ajatuksesta (tosin Lutheria ei mainittu, mutta lause on tuttu): ”Et voi estää lintua lentämästä pääsi yli, mutta voit estää sen tekemästä pesää sinne.” Se, joka on tottunut murehtimaan, voi tuskin kovinkaan helposti estää näiden ajatusten syntymistä. Niihin ei tulisi kuitenkaan juuttua.

Seuraavaksi Merkle kehottaa ihmisiä kiinnittämään huomionsa siihen, kuinka usein näitä ajatuksia syntyy. Jos huolikerrat laittaa muistiin listaan, voi yllättyä, kuinka suuren osan päivästä joutuu selviytymään murheiden kuormittamana.

Keskeytä huoliajatus siinä vaiheessa, kun se on syntymässä, neuvoo Merkle. Voit vaikka läpsäyttää käsiäsi yhteen ja sanoa ”seis”. Tässä vaiheessa voi myös miettiä, mitä mukavaa (jos mahdollista) voisi nyt tehdä. Jos kuitenkin tuntuu siltä, ettei huolista pääse eroon, voi istua listaamaan niitä. Samalla voi miettiä, voiko jonkin huolenaiheen selättää käytännön toimilla.

Lopuksi Merkle kehottaa: Ole rohkea! Kun raskas ja pelottava ajatus tulee mieleesi, sano itseksesi:” Tapahtuipa mitä tahansa, kyllä minä selviän.” Ja sitten vielä: Naura paljon! Se on erinomainen keino päihittää surut ja huolet. Helpommin sanottu kuin tehty.

Jos jollakin lukijoista on kokemusta ja ehkä neuvojakin siitä, miten huoliajatusten kuormaa voisi keventää, niin minä ja kaikki tämän blogin lukijat otamme ne ilolla vastaan.

Lutherin ja työterveyspsykologin ohjeita (kaamos)masennukseen

Tiistai 13.11.2018 - Pirkko Jurvelin

Lutherin ja työterveyspsykologin ohjeita (kaamos)masennuksen hoitoon

Se on täällä taas: kaamosmasennus! Se on kuin viides vuodenaika: syksy, kaamosmasennus, talvi, kevät ja kesä, eivätkä naistenlehdet, lääkäripalstat ja kirkasvalolaitteiden kauppiaat voi elää ilman sitä. Minä kyllä voisin. Kun kelloa siirretään tunti taaksepäin, kaamosmasennus hyppää loukostaan. Mehän olemme tähän tietysti tottuneet, mutta silti se paukahtaa eteen äkkiarvaamatta kuin joulu tai lihasjumi ankaran treenin jälkeen. Onneksi mokoman vaivan selättämiseksi on kehitelty monenmoisia ohjeita, neuvoja, käskyjä ja kehotuksia. Tänään tupsahti sähköpostiini ihan pyytämättä erään lääkäriaseman artikkeli siitä, miten kaamosmasennusta voi helpottaa. Työterveyspsykologit Maaret Punto ja Minna Kars olivat laatineet seuraavanlaiset ohjeet:

- Oma asenne on tärkeä. Älä suhtaudu pimeään nuivasti (pois se minusta!).

- Lisää energiatasoasi ulkoilemalla päiväsaikaan.

 - Liiku porukassa – pelaa ja tanssi.

 - Huolehdi monipuolisesta ravinnosta.

 - Nuku enemmän.

 - Suunnittele illoille ohjelmaa.

 - Huumori ja nauru ovat lääkkeitä, jotka auttavat tilanteeseen kuin tilanteeseen.

 - Säästä yksi lomaviikko vuoden pimeimpään aikaan.

 - Hemmottele itseäsi.

 - Mukaudu luonnon kiertokulkuun.

Edellisessä blogissa kirjoitinkin siitä, kuinka Luther kärsi toistuvista masennuskohtauksista. Kaamosmasennusta se ei varmaankaan ollut, vaikka myös keski- Saksassa valoisa aika lyhenee syksyn mittaan, mutta olipa masennuksen syy lopulta mikä tahansa (minä diagnosoin suolisto-ongelmat), sen nujertamiseksi myös Luther kehitti erilaisia neuvoja ja menetelmiä. Verrataanpa psykologien ja uskonpuhdistajan ohjeita.

Lutherin listasta putoavat pois heti liikunta (mitä se semmoinen on?), riittävä uni (ei ehdi), lomaviikko (never heard?), itsensä hemmottelu (vrt. edellinen vastaus). 1500-luvun Saksassa mukauduttiin mukisematta luonnon kiertokulkuun, koska muutakaan ei voitu, ja ruuan suhteen Luther oli kyllä erinomaisessa asemassa, koska hänen Katharina-vaimonsa oli erinomainen ruuankasvattaja ja –laittaja. Ruoka oli varmasti luomua.

Seuraavassa Lutherin teesejä masennuksen syystä ja hoidoista, lähteenä ”Pöytäpuheet” (”Tischreden”).

 - Kaikki surumielisyys, rutto ja raskas olo ovat peräisin Saatanasta… Surumielisyys on Paholaisen väline, jolla se saa paljon aikaan… Siispä rukoilkaa ahkerasti, ja jos olette surullisia, menkää uskovien kristittyjen luokse ja antakaa heidän lohduttaa teitä Jumalan sanalla.

- Jumala on luonut ihmisen yhteisöllisyyteen, ei yksinäisyyteen… Yksinäisyys johtaa surumielisyyteen. Kun ihminen on yksin, hän saa vihaisia ja raskasmielisiä ajatuksia, sillä yksinäisyydessään hän takertuu johonkin asiaan… ja ajattelee, ettei kukaan ole niin onneton kuin hän, ja että kaikilla muilla menee hyvin paitsi hänellä.

- Musiikki on Jumalan lahja, ei ihmisen keksintöä. Siksi se ajaa Paholaisen pois ja tekee ihmiset iloisiksi, ja sen parissa unohtuvat viha, siveettömyys, ylpeys ja muut paheet.

 - Luther kertoi tuttavastaan, joka oli vaipunut syvään masennukseen ja lopulta piiloutunut kellariin. Lopulta ei keksitty muuta keinoa, kuin kattaa kellariin herkullinen ateria, ja tämän pöydän ääreen asettui pappi aterioimaan. Nälkiintynyt mies tuli loukostaan, puhui papille ja maistoi ruokaa. Mies pyörtyi heikotuksesta, mutta virottuaan alkoi syödä ja juoda – ja melankolia oli ohi.

Lutherin ohjeet masennuksen hoitoon ovat siis:

 - Seurustele ja keskustele ystäviesi kanssa.

 - Muista yhteisöllisyys.

 - Harrasta musiikin kuuntelua tai musisoi itse.

 - Syö hyvin ja monipuolisesti.

Ja luonnollisesti uskonpuhdistajan tärkein teesi oli: Usko Jumalaan.

Lutherin ja minun vatsavaivat

Perjantai 9.11.2018 - Pirkko Jurvelin

              Lutherin ja minun vatsavaivat

Martin Lutherin persoona teki minuun vaikutuksen jo rippikoulussa. Siitä lähtien olen palaillut uskonpuhdistajasta kertovien kirjojen sekä hänen omien tekstiensä pariin. Kun työelämän pyörteissä innostuin tekemään jatko-opintoja yliopistolla saksankielen laitoksella, olin todella onnellinen siitä, että gradu-työni ohjaaja tohtori Bluhm hyväksyi työni aiheeksi Lutherin. Tutkin uskonpuhdistajan persoonaa kolmesta näkökulmasta: millainen Luther oli poikana, aviomiehenä ja isänä. Gradun tekeminen oli yhtä juhlaa, olin niin innostunut aiheestani! Joskus myöhemmin olen saanut palata lempiaiheeseeni, kun minut on kutsuttu pitämään esitelmiä Lutherista, ja jonkun artikkelinkin olen kirjoittanut. Kun menen Saksaan, etsin kirjakaupoista aina teologisen osaston, jonka pengon läpi mahdollisten Luther-uutuuksien toivossa. – Niitä ei kylläkään enää juuri tule, sillä katolilaisuus ja maallistuminen muokkaavat hyllyjen sisältöä omaan suuntaansa.

Ja nyt hyppään kohtaan: vatsavaivat. Isälläni oli tunnetusti ”huono maha”. Olen perinyt tuon ominaisuuden häneltä, mutta onnekseni minä olen saanut keliakia-diagnoosin, ja kun noudatan ruokavaliota uskollisesti, mahavaivat eivät ole jokapäiväinen ongelma. Mutta ongelma kuitenkin. Jo hyvin kauan sitten – paljon ennen kuin asiasta oli tullut terveysmuoti-ilmiö – huomasin, että masennus tai depressio tai alakulo – miten vain – liittyivät vatsavaivoihini. Yleensä kävi niin, että alakulo iski niin nopeasti, että ihmettelin itsekin, mikä nyt vaivaa. Heti kohta alkoivat sitten mahavaivat. Tämä kaava toistui niin usein, että minun oli pakko tehdä johtopäätös: vatsan toiminnan häiriöt aiheuttavat mielialan laskua, jopa masennusta. Tänään tästä yhteydestä puhutaan faktana ja suolistoa nimitetään elimistön ”toisiksi aivoiksi”.

Takaisin Lutheriin. Uskonpuhdistaja kärsi monenlaisista fyysisistä vaivoista. Kerrotaan vatsavaivoista, virtsatieongelmista, vaikeasta ummetuksesta, korvien suhinasta (verenpainetauti), sydänvaivoista, kihdistä, angiinasta, tajuttomuuskohtauksista sekä masennuksesta, muutamia mainitakseni. Moni historioitsija on sitä mieltä, että nuoruudessa luostarissa vietetyt vuodet raunioittivat Lutherin terveyden. On helppo uskoa, että jatkuva paastoaminen, valvominen, itseruoskinta ja monet kuuliaisuutta koettelevat tehtävät olivat lopulta terveydelle vaarallisia. Luther itse mainitsee, että miltei ”paastosi itsensä hengiltä”.

”Voi, kuinka paljon sairauksia meille ihmisille annetaankaan tässä kuolevaisessa ruumiissa! Niin monta jäsentä kuin on ruumiissa, niin monta on sairautta.”

”Jos jotakuta vaivaa surumielisyys, epäilys, sydämen murhe tai huono omatunto, hänen tulee ensin saada lohtua Jumalan sanasta, sitten hänen tulee syödä ja juoda ja hakeutua jumalaapelkäävien kristittyjen seuraan ja puheisiin heidän kanssaan. Tämä auttaa.”

”Kun raskaat ajatukset valtaavat, niin aja ne pois, jos voit. Jos et muuta tiedä, niin puhu hyvien ystävien kanssa jostain muusta mieleisestäsi aiheesta.”

”Ennen kaikkea sinun pitää muistaa se, etteivät nämä pahat ja surulliset ajatukset ole Jumalasta, vaan Paholaisesta, sillä Jumala ei ole murheen, vaan lohdun ja ilon Jumala.” – Lainaukset toimittamastani kirjasta: Martti Luther: Ajatuksia elämästä, ilosta ja onnesta.

Tutkiessani Lutherin elämänkertoja olen tullut siihen johtopäätökseen, että masentunut Luther oli suolistovaivojen uhri. Kaikkien sairauksiensa keskellä hän toteaa kuitenkin: ”Meillä on enemmän syytä iloon kuin suruun”.