Itsemurha - ainoa vaihtoehto?

Sunnuntai 27.11.2022 - Pirkko Jurvelin


Itsemurha – ainoa vaihtoehto?

Viime viikolla tuttavapiiriäni järkytti uutinen 16-vuotiaan pojan itsemurhasta. Hän oli ampunut itsensä linja-autopysäkillä. Jonkin ajan kuluttua selvisi myös syy tuohon surulliseen ja kauheaan päätökseen: Tyttöystävä oli jättänyt tämän nuoren miehen.

Suru, pettymys, häpeä, järkytys - ulkopuolinen voi vain kuvitella niitä tunteita, joita nuori mies joutui käymään läpi kuultuaan tytön päätöksen. Aikuisten mieleen nousi heti kysymys: Eikö poika voinut puhua kenenkään kanssa asioistaan? Joku olisi varmasti osannut lohduttaa sanomalla, että tyttöjä tulee ja menee, sinä olet nuori, sure nyt, mutta tiedä, että tulevaisuudella on varattuna sinulle paljon mukavia yllätyksiä – tai jotain muuta tilanteeseen sopivaa nuorta lohduttavaa ja tukevaa. Eihän itsemurha tuossa tilanteessa voi olla ainoa vaihtoehto, eihän?

Luin pitkän lehtiartikkelin, jossa poikansa itsemurhan kautta menettänyt äiti kertoi lapsensa elämästä ja sen päättymisestä. Kiltistä, kiipeilyä harrastavasta pojasta kasvoi uhmakas teini, joka kokeili huumeita, pinnasi koulusta ja erottautui pukeutumisellaan muista. Jossakin vaiheessa nuorelle tuli itsetuhoisia ajatuksia ja hän viilteli itseään, mutta yhteys psykiatriin helpotti hänen elämäänsä. Opiskelu ei nuorta miestä kiinnostanut, mutta armeijan jälkeen hän hakeutui mieleiseen koulutukseen ja pääsi heti töihin. Myös kiipeilyharrastus tuli jälleen mukaan elämään, jopa niin voimakkaasti, että se saattoi ulkopuolisesta tuntua pakkomielteeltä. Nuoren miehen viimeinen tervehdys rivitalon lumisille portaille kirjoitettuna oli: ”Heippa.”

Artikkelin loppupuolella äiti sanoo: ”Jos poika olisi tiennyt, minkä surun jättää jälkeensä, hän ei olisi tehnyt itsemurhaa.”

Noin minäkin ajattelin joskus. Mielestäni itsemurhan tekijät olivat itsekkäitä ihmisiä, jotka eivät ollenkaan välittäneet muiden ihmisten tunteista. Siskoni uhkasi joskus tekevänsä itsemurhan, mutta minä pidin sitä jonkinlaisena uhitteluna, yrityksenä herättää huomio, vaikka oikeastaanhan se oli avunhuuto. Ei hän kuitenkaan kehotuksistani huolimatta koskaan mennyt puhumaan asioistaan ammattilaisille, siihen kynnys oli liian iso, ja masennustaan hän sitten paikkaili muilla keinoilla.

Olen jo aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka opin jollakin tasolla ymmärtämään itsemurhaa hautovia tai sen tehneitä. Olin Aachenissa eräässä seminaarissa, jossa yksi esiintyjistä oli Viktor Staudt. Mies, joka oli hypännyt junan alle ja menettänyt molemmat jalkansa, istui lavalla pyörätuolissa kertomassa omaa tarinaansa (kirja: ”Die Geschichte meines Selbstmords – und wie ich das Leben wiederfand”). Staudtin puhuessa aloin vähitellen ymmärtää. Mies kertoi, kuinka hänellä jo lapsesta saakka oli ollut ongelmia psyykeensä kanssa. Hän oli kuitenkin käynyt koulut, opiskellut ja kulki töissä – mutta elämä oli ollut jatkuvaa pinnistelyä pahan olon, masennuksen ja ahdistuksen kourissa. Hän oli luvannut itselleen, että saa hypätä junan alle (hän kulki työmatkat junalla), jos ei jaksa enää, ja sitten hän yhtenä aamuna hyppäsi. Eloon jääminen molemmat alaraajat amputoituna oli raskasta, mutta vähitellen monien hoitojen avulla elämä alkoi voittaa. Siinä mies nyt oli edessämme ja kertoi, kuinka joskus itsemurha oli ainoa vaihtoehto.

Vuosi sitten kiinnostuin siitä, mitä Staudtille nykyisin kuului, ja menin nettiin hakemaan tietoa. Järkytykseni oli suuri, kun sain tietää, että mies oli kuollut tehtyään itsemurhan. Kaikesta yrittämisestä huolimatta se oli ollut hänelle ainoa ratkaisu. Tästä kirjoitin myös blogin.

Toivoisin, ettei kenenkään koskaan tarvitsisi ajatella, ettei elämästä voi selvitä, että se on liian raskasta, että siitä on pakko luopua. Toivon, että meillä olisi rohkeutta kysyä tutulta ja tuntemattomalta ”Mitä sinulle kuuluu?” , vaikka sellainen saattaa suomalaiselle olla vaikeaa. Joskus yksikin ymmärtävä kohtaaminen voi auttaa eteenpäin. Joskus se voi auttaa huomaamaan, että itsemurha ei ole ainoa ratkaisu.

Avainsanat: itsemurha, masennus


Kommentit

27.11.2022 20.42  Riittaliisa Lavinen

Tää on niin kauheeta. 700- 800 hnklö päätyy vuodessa tähän ratkaisuun. Kuka ymmärtäisi nuoria? Kuka ymmärtäisi konkurssin tehnyttä miestä ( useimmiten mies) jota sillan alus odottaa? Kuka ymmärtäisi koulukiusattua, joka ei enää kestä?
En tiedä .

1.12.2022 18.08  Heli Pahkamäki

Jos tähän päätökseen tiensä löytänyt ihminen ei mustan mielensä sisältä löydä pientä valoa, joka kehottaa etsimään jonkun auttajan, on näitä vaikea estää ennenkuin on myöhäistä. Niin monet vielä päätöksen tehtyään vaikuttavat selviävän sittenkin murheistaan, mutta syynä onkin se päätös, jonka kautta ihminen tietää pääsevänsä pois tästä elämänsä murheellisesta tilasta. Ja se ohjaa mahdolliset auttajat sivureitille, ohi avun tarvitsijan. Nämä ihmiset tarvitsevat vertaistukea, ihmistä, joka on kokenut saman ja selvinnyt siitä. Ihmistä, joka osaa auttaa etsimään valoisampaa polkua ja kohdistamaan murheeseen ja ahdistukseen käytettävän energian johonkin positiiviseen, oli se sitten mitä vain, joka auttaa.

1.12.2022 19.46  Riittaliisa Lavinen

En nyt tiedä minne pitää kommentoida. Kommentoin jo jonnekkin.
Jos tää on verkoston luontia oon mukana, muuten en.
Liian iso asia.

3.12.2022 18.46  Riittaliisa Lavinen

Kun sanaisen arkkuni tässä asiassa näköjään olen ihan eeteriin asti päästänyt niin muutama asia vielä.
Jokainen menköön itseensä, kun kohtaa läheisen jonka silmistä kuultaa hätä. Enkä tässä puhu heistä, jotka sentään yrittävät. Vaan heistä, jotka ovat jo kaikelle turtuneet.
Ei muuta tästä aiheesta julkisesti enää. Annetaan kaikille oman elämän rauha. Kiitos.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini