Mitä kuuluu, James Freeman?

Sunnuntai 11.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Mitä kuuluu, James Freeman?

Kirjoitin jokin aika sitten blogin dokumentista ”The Last Shaman”(”Viimeinen parantaja”), joka kertoi todellisesta henkilöstä, James Freeman-nimisestä nuorukaisesta. Nuori Freeman kärsi voimakkaasta masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, ja viimeisenä toivonaan hän päätti matkustaa Peruun saamaan ihmehoitoa ayahuasca-nimisen hallusinogeenin avulla. Tämä tapahtui vuonna 2011. Filmi ilmestyi vasta 2017, ja sen kuvaaman tarinan mukaan Freeman vaikutti kymmenen kuukautta kestäneen matkansa päättyessä tervehtyneeltä. Hän hymyili ja nauroi, hänellä oli tunteita, ja hän pystyi ilmaisemaan niitä. Elokuvan päättyessä jäin miettimään, mitä Freemanille kuuluu ihan oikeasti, kameroiden ulkopuolella.

Olin jo pitempään haeskellut eri kielillä tietoa shamaani-dokumentin päähenkilöstä, mutta en ollut löytänyt mitään. Pari päivää sitten tärppäsi, sillä internetin ihmemaailmaan oli ilmestynyt YouTube-video, jossa James pitää esitelmää World Ayahuasca Conference-tapahtumassa (videotallenne on viime toukokuulta). Miehen esitys kestää viisitoista minuuttia, ja se oli todella kiinnostava.

Ulkoisesti Freeman on terveen oloinen, hän esiintyy rauhallisesti ja luontevasti, pysähtyy joskus miettimään, kuinka haluaisi asiansa ilmaista. Hän aloittaa sanomalla, että elokuvan loppu antaa katselijoille sen käsityksen, että hän koki ihmeparanemisen Perussa ja palasi kotiinsa terveenä miehenä. Näin ei kuitenkaan ollut. Freeman kertoo, kuinka hän laihtui kaksikymmentä kiloa sen viikkoja kestävän eristysjakson aikana, jolloin hän nautti vain vähän ruokaa ja paljon ayahuasca-lientä. Hän kertoo edelleen näkemistään näyistä, jotka veivät hänet välillä syvimpään helvettiin ja välillä toivat lohtua. Eräs naishahmo oli jäänyt hänen mieleensä erityisen voimakkaasti. Tämä oli puristanut sairasta lempeästi olkapäästä ja vakuuttanut, että hän kyllä selviäisi tästä kaikesta.

Selvisikö James Freeman, paraniko hänen depressionsa? Puhuessaan kansainväliselle yleisölle mies kertoo, ettei hän suinkaan ollut parantunut saapuessaan takaisin kotimaahansa. Hän joutui jälleen kerran osastohoitoon, mutta kuitenkin – jotakin oli tapahtunut. Hän sanoo, että Perun kokemukset panivat alkuun jotakin, sen paranemisen, jota kohti hän on menossa.

Freeman kertoi, kuinka häntä oli aina hoidettu hyvin lääketieteellisesti, sen mukaan, mitä ihmiskehosta ja -mielestä tiedetään. Perun kokemukset saivat miehen miettimään, että ehkä aivoissa ja ihmismielessä olevia ongelmia voi lähestyä toisinkin, ehkä hallusinogeenit pystyvät saamaan aikaan prosesseja, jotka auttavat paranemista. Hän puhuu siitä mahdollisuudesta, että psyykenongelmien käsittelemiseen voisi ottaa mukaan spirituaalisen (henkisen) lähestymistavan.

Puhuessaan konferenssissa Freeman kertoi myös voivansa nyt hyvin, mutta että ayahuasca ei suinkaan ollut juuri se varsinainen ihmeparannusaine hänen tapauksessaan. Matka on ollut pitkä.

Ayahuasca on löytänyt tiensä myös Suomeen jo parisenkymmentä vuotta sitten. Täällä meillä se on laiton psykedeeli, jonka käyttäjät järjestävät yksityisiä rituaalisessioita. Aineen käyttö voi myös johtaa psykoosiin ja aiheuttaa kuoleman. Suomalainen Samuli Arkko on kirjoittanut tietokirjan ”Sielunköynnös” kyseisestä aineesta (ilmestyi v.2020), sen käyttäjistä ja vaikutuksista, sekä myös omista kokemuksistaan sen parissa.

James Freemanin kohtaloon tutustuminen on ollut vähintäänkin mielenkiintoista ja opettavaista, mutta oikeasti ymmärrystä avaavaa. Useimmilla meistä on sairauksia, monenlaisia ongelmia ja vaikeuksia, joskus jo nuoruudesta asti mukana kulkeneita, joskus iän mukanaan tuomia. Mutta millaista elämä on, jos siihen liittyy vakava psyykkinen sairaus, syvä depressio vuodesta toiseen, kyvyttömyys kokea minkäänlaisia tunteita ja halu kuolla? Jonkinlaisen aavistuksen tällaisesta kohtalosta antaa dokumentti ”Viimeinen parantaja”.

”Olen iloinen, että sinä näytät niin paljon paremmalta nyt, James. Olet hyvin urhea, jatka samaan tapaan. Tiedäthän, että sinua rakastetaan, etkä ole yksin”, kirjoittaa Rowen YouTube-videon palautekentässä.

Freemanin tarina ei ole ylistyslaulu ayahuascalle, vaan se on rohkaiseva kertomus kaikille niille, joiden ongelmat vaikuttavat ylitsepääsemättömän raskailta. Kyllä, vaikka siltä ei juuri nyt tuntuisikaan, niin toivoa on.

James Freeman ja "Viimeinen shamaani"

Tiistai 16.3.2021 - Pirkko Jurvelin

James Freeman ja ”Viimeinen shamaani”

Löysin sattumalta Netflixistä dokumenttielokuvan ”Viimeinen shamaani” (”The Last Shaman”). Elokuva on ilmestynyt vuonna 2016, sen on ohjannut israelilainen Raz Degan, ja pääosaa eli itseään esittää James Freeman, jonka elämän käännekohtaa katsoja saa olla seuraamassa. Dokumentti teki minuun niin syvän vaikutuksen, että haluan jakaa sen synnyttämiä ajatuksia tässä blogissa.

James Freeman eli lääkäripariskunnan ainoan lapsen etuoikeutettua elämää Bostonissa, Yhdysvalloissa. Nuorukaisen elämä oli ulkoisesti kunnossa, ja kun hänen entistä tyttöystäväänsä haastateltiin dokumentissa, tämä kertoi, kuinka mahtava, empaattinen ja hyvä ihminen James oli ollut. Hänen vanhempansa olivat samaa mieltä, ja ehkä siksi pojan syvä depressio oli aluksi yllätys lähipiirille. James itse kertoo niistä suorituspaineista, joita (varsinkin isä) häneen kohdistettiin. Hän oli esimerkiksi rakastanut jalkapallon pelaamista, mutta jätti harrastuksen pois, koska se ei edistänyt hänen opiskelujaan ja uravalintaansa millään tavalla.

Sitten tuli käännekohta: James sairastui. Dokumentin alussa nuorukainen pohtii mahdollisia syitä depression syntymiselle. Oliko kyseessä jokin perintötekijä, virus, mitään tiettyä tapahtumaa hän ei osaa nimetä. ”En osaa sanoa syytä tai päivää, jolloin tunsin, että jotain oli vinossa...Sinä vihaat itseäsi ja se saa sinut tuntemaan vielä enemmän vihaa.” Lääkärivanhemmat yrittivät hyödyntää suhteitaan ja osaamistaan, ja Jamesia hoidettiin maan parhaissa sairaaloissa. Lopulta hänelle annettiin sähköshokkihoitoa, koska se tehoaa joskus kyseisessä sairaudessa. Aivot saattavat ”käynnistyä uudelleen” sähköshokin vaikutuksesta, ja potilas tervehtyy. Näin ei kuitenkaan käynyt Jamesille. Pojan isä kertoo, kuinka hän puhui maan johtavalle aivotutkijalle ja terapeutille, jolloin tämä oli vastannut:”Kuule, me emme oikeasti tiedä ihmisaivoista mitään.”

James ei jaksanut enää. Hän antoi itselleen aikaa kymmenen kuukautta, ja jos siinä ajassa depressio ei alkaisi parantua, hänellä oli lupa tappaa itsensä. James oli kuullut ayahuasca-nimisestä psykoaktiivisesta kasvisuutejuomasta, jota ihmiset käyttivät depression hoitoon, ja jota kasvatetaan Amazonilla. Nuorukainen suuntasi matkansa Peruun. Hänen vanhempansa olivat syvästi huolissaan, eivätkä uskoneet aineen toimivuuteen. He tiesivät hyvin, että Etelä-Amerikassa harjoitettiin ayahuasca-turismia, jota useat shamaaneiksi itseään kutsuvat henkilöt pitivät yllä. Jamesille tämä oli kuitenkin viimeinen mahdollisuus jatkaa elämää.

Kun olin katsonut dokumenttia suunnilleen puoliväliin, suurimman vaikutuksen minuun olivat tehneet Jamesin kasvot: Ne olivat täysin liikkumattomat, ilmeettömät, kuin paikoilleen kipsatut. Suu ei vetäytynyt koskaan hymyyn tai itkuun, silmät katsoivat tyhjinä eteenpäin, otsalla tai poskissa ei näkynyt liikettä. Dokumentissa James on hauskannäköinen 20-vuotias mies, jolla on mustat kiharat hiukset. Hän on pitkä ja hoikka, mutta kasvoista näkee, ettei hän tunne mitään. Hän sanookin moneen otteeseen, että hän haluaisi tuntea jotakin, mutta ei, millään ei ole mitään väliä, ei hyvällä eikä pahalla.

James kohtasi ensimmäisen shamaanin ja osallistui tämän pitämään istuntoon. Ihmiset polttelivat jotain ruohoa, ryyppäsivät välillä ayahuasca-juomaa, oksentelivat, kuuntelivat shamaanin laulua. Istunnon aikana Jamesin vieressä istunut nuorukainen kuoli, mikä sai miehen ajattelemaan, että tämän shamaanin tarkoitus oli vain rahan kerääminen, ei ihmisten auttaminen, niin välinpitämätön shamaani oli tapahtuneesta. Pitkän etsinnän päätteeksi James saapui Shipibo-nimiseen kylään, jossa asui shamaani Pepe. Tämä suositteli Jamesia kokeilemaan ayahuasca-juomaa neljä kuukautta kestävän eristyksen ajan, ja tähän poika suostui. Dokumentin katsoja pääsee näkemään välähdyksiä tuosta raskaasta ajanjaksosta. James on sekava, hän laihtuu koko ajan, näkee kammottavia näkyjä ja muistaa asioita, jotka ovat olleet pitkään unohduksissa. Kun 120 päivää on kulunut, James laitetaan hautaan, hänet peitetään mullalla, ja vasta seitsemän tunnin kuluttua hänet kaivetaan esiin.

Dokumentin loppuosa liikutti minua syvästi. Kun James puhui Pepen kanssa – hän osasi espanjaa -, hänen kasvonsa näyttivät erilaisilta. Yritin katsoa tarkasti ja miettiä, mikä oli muuttunut, mutta sitä on vaikea sanoittaa. Jonkinlainen pehmeys, jonkinlainen”antautuminen”, luottamus näkyi hänen kasvoillaan. Ja sitten: James hymyili ja nauroi! Hän pelasi jalkapalloa kyläläisten kanssa, jutteli heille, silitti koiria, hellitteli lapsia.

Dokumentin lopussa James kertoo, ettei hän voi sanoa olevansa parantunut, eikä myöskään sitä, mikä häneen oli vaikuttanut, mutta hän haluaa elää. Hän sanoo myös, että jokaisen ihmisen sisällä on elämisen tahto, mutta se pitää löytää.

”Viimeinen shamaani” on dokumentti raskaasta depressiosta, mutta se on myös kertomus Jamesista, tavallisesta nuoresta miehestä, joka vaikeasta sairaudesta huolimatta on voimakastahtoinen ja päättäväinen. Toivon, että joskus saan tietää, miten Jamesin elämä on jatkunut tämän dokumentin teon jälkeen.

Lutherin ja minun vatsavaivat

Perjantai 9.11.2018 - Pirkko Jurvelin

              Lutherin ja minun vatsavaivat

Martin Lutherin persoona teki minuun vaikutuksen jo rippikoulussa. Siitä lähtien olen palaillut uskonpuhdistajasta kertovien kirjojen sekä hänen omien tekstiensä pariin. Kun työelämän pyörteissä innostuin tekemään jatko-opintoja yliopistolla saksankielen laitoksella, olin todella onnellinen siitä, että gradu-työni ohjaaja tohtori Bluhm hyväksyi työni aiheeksi Lutherin. Tutkin uskonpuhdistajan persoonaa kolmesta näkökulmasta: millainen Luther oli poikana, aviomiehenä ja isänä. Gradun tekeminen oli yhtä juhlaa, olin niin innostunut aiheestani! Joskus myöhemmin olen saanut palata lempiaiheeseeni, kun minut on kutsuttu pitämään esitelmiä Lutherista, ja jonkun artikkelinkin olen kirjoittanut. Kun menen Saksaan, etsin kirjakaupoista aina teologisen osaston, jonka pengon läpi mahdollisten Luther-uutuuksien toivossa. – Niitä ei kylläkään enää juuri tule, sillä katolilaisuus ja maallistuminen muokkaavat hyllyjen sisältöä omaan suuntaansa.

Ja nyt hyppään kohtaan: vatsavaivat. Isälläni oli tunnetusti ”huono maha”. Olen perinyt tuon ominaisuuden häneltä, mutta onnekseni minä olen saanut keliakia-diagnoosin, ja kun noudatan ruokavaliota uskollisesti, mahavaivat eivät ole jokapäiväinen ongelma. Mutta ongelma kuitenkin. Jo hyvin kauan sitten – paljon ennen kuin asiasta oli tullut terveysmuoti-ilmiö – huomasin, että masennus tai depressio tai alakulo – miten vain – liittyivät vatsavaivoihini. Yleensä kävi niin, että alakulo iski niin nopeasti, että ihmettelin itsekin, mikä nyt vaivaa. Heti kohta alkoivat sitten mahavaivat. Tämä kaava toistui niin usein, että minun oli pakko tehdä johtopäätös: vatsan toiminnan häiriöt aiheuttavat mielialan laskua, jopa masennusta. Tänään tästä yhteydestä puhutaan faktana ja suolistoa nimitetään elimistön ”toisiksi aivoiksi”.

Takaisin Lutheriin. Uskonpuhdistaja kärsi monenlaisista fyysisistä vaivoista. Kerrotaan vatsavaivoista, virtsatieongelmista, vaikeasta ummetuksesta, korvien suhinasta (verenpainetauti), sydänvaivoista, kihdistä, angiinasta, tajuttomuuskohtauksista sekä masennuksesta, muutamia mainitakseni. Moni historioitsija on sitä mieltä, että nuoruudessa luostarissa vietetyt vuodet raunioittivat Lutherin terveyden. On helppo uskoa, että jatkuva paastoaminen, valvominen, itseruoskinta ja monet kuuliaisuutta koettelevat tehtävät olivat lopulta terveydelle vaarallisia. Luther itse mainitsee, että miltei ”paastosi itsensä hengiltä”.

”Voi, kuinka paljon sairauksia meille ihmisille annetaankaan tässä kuolevaisessa ruumiissa! Niin monta jäsentä kuin on ruumiissa, niin monta on sairautta.”

”Jos jotakuta vaivaa surumielisyys, epäilys, sydämen murhe tai huono omatunto, hänen tulee ensin saada lohtua Jumalan sanasta, sitten hänen tulee syödä ja juoda ja hakeutua jumalaapelkäävien kristittyjen seuraan ja puheisiin heidän kanssaan. Tämä auttaa.”

”Kun raskaat ajatukset valtaavat, niin aja ne pois, jos voit. Jos et muuta tiedä, niin puhu hyvien ystävien kanssa jostain muusta mieleisestäsi aiheesta.”

”Ennen kaikkea sinun pitää muistaa se, etteivät nämä pahat ja surulliset ajatukset ole Jumalasta, vaan Paholaisesta, sillä Jumala ei ole murheen, vaan lohdun ja ilon Jumala.” – Lainaukset toimittamastani kirjasta: Martti Luther: Ajatuksia elämästä, ilosta ja onnesta.

Tutkiessani Lutherin elämänkertoja olen tullut siihen johtopäätökseen, että masentunut Luther oli suolistovaivojen uhri. Kaikkien sairauksiensa keskellä hän toteaa kuitenkin: ”Meillä on enemmän syytä iloon kuin suruun”.