James Freeman ja "Viimeinen shamaani"

James Freeman ja ”Viimeinen shamaani”

Löysin sattumalta Netflixistä dokumenttielokuvan ”Viimeinen shamaani” (”The Last Shaman”). Elokuva on ilmestynyt vuonna 2016, sen on ohjannut israelilainen Raz Degan, ja pääosaa eli itseään esittää James Freeman, jonka elämän käännekohtaa katsoja saa olla seuraamassa. Dokumentti teki minuun niin syvän vaikutuksen, että haluan jakaa sen synnyttämiä ajatuksia tässä blogissa.

James Freeman eli lääkäripariskunnan ainoan lapsen etuoikeutettua elämää Bostonissa, Yhdysvalloissa. Nuorukaisen elämä oli ulkoisesti kunnossa, ja kun hänen entistä tyttöystäväänsä haastateltiin dokumentissa, tämä kertoi, kuinka mahtava, empaattinen ja hyvä ihminen James oli ollut. Hänen vanhempansa olivat samaa mieltä, ja ehkä siksi pojan syvä depressio oli aluksi yllätys lähipiirille. James itse kertoo niistä suorituspaineista, joita (varsinkin isä) häneen kohdistettiin. Hän oli esimerkiksi rakastanut jalkapallon pelaamista, mutta jätti harrastuksen pois, koska se ei edistänyt hänen opiskelujaan ja uravalintaansa millään tavalla.

Sitten tuli käännekohta: James sairastui. Dokumentin alussa nuorukainen pohtii mahdollisia syitä depression syntymiselle. Oliko kyseessä jokin perintötekijä, virus, mitään tiettyä tapahtumaa hän ei osaa nimetä. ”En osaa sanoa syytä tai päivää, jolloin tunsin, että jotain oli vinossa...Sinä vihaat itseäsi ja se saa sinut tuntemaan vielä enemmän vihaa.” Lääkärivanhemmat yrittivät hyödyntää suhteitaan ja osaamistaan, ja Jamesia hoidettiin maan parhaissa sairaaloissa. Lopulta hänelle annettiin sähköshokkihoitoa, koska se tehoaa joskus kyseisessä sairaudessa. Aivot saattavat ”käynnistyä uudelleen” sähköshokin vaikutuksesta, ja potilas tervehtyy. Näin ei kuitenkaan käynyt Jamesille. Pojan isä kertoo, kuinka hän puhui maan johtavalle aivotutkijalle ja terapeutille, jolloin tämä oli vastannut:”Kuule, me emme oikeasti tiedä ihmisaivoista mitään.”

James ei jaksanut enää. Hän antoi itselleen aikaa kymmenen kuukautta, ja jos siinä ajassa depressio ei alkaisi parantua, hänellä oli lupa tappaa itsensä. James oli kuullut ayahuasca-nimisestä psykoaktiivisesta kasvisuutejuomasta, jota ihmiset käyttivät depression hoitoon, ja jota kasvatetaan Amazonilla. Nuorukainen suuntasi matkansa Peruun. Hänen vanhempansa olivat syvästi huolissaan, eivätkä uskoneet aineen toimivuuteen. He tiesivät hyvin, että Etelä-Amerikassa harjoitettiin ayahuasca-turismia, jota useat shamaaneiksi itseään kutsuvat henkilöt pitivät yllä. Jamesille tämä oli kuitenkin viimeinen mahdollisuus jatkaa elämää.

Kun olin katsonut dokumenttia suunnilleen puoliväliin, suurimman vaikutuksen minuun olivat tehneet Jamesin kasvot: Ne olivat täysin liikkumattomat, ilmeettömät, kuin paikoilleen kipsatut. Suu ei vetäytynyt koskaan hymyyn tai itkuun, silmät katsoivat tyhjinä eteenpäin, otsalla tai poskissa ei näkynyt liikettä. Dokumentissa James on hauskannäköinen 20-vuotias mies, jolla on mustat kiharat hiukset. Hän on pitkä ja hoikka, mutta kasvoista näkee, ettei hän tunne mitään. Hän sanookin moneen otteeseen, että hän haluaisi tuntea jotakin, mutta ei, millään ei ole mitään väliä, ei hyvällä eikä pahalla.

James kohtasi ensimmäisen shamaanin ja osallistui tämän pitämään istuntoon. Ihmiset polttelivat jotain ruohoa, ryyppäsivät välillä ayahuasca-juomaa, oksentelivat, kuuntelivat shamaanin laulua. Istunnon aikana Jamesin vieressä istunut nuorukainen kuoli, mikä sai miehen ajattelemaan, että tämän shamaanin tarkoitus oli vain rahan kerääminen, ei ihmisten auttaminen, niin välinpitämätön shamaani oli tapahtuneesta. Pitkän etsinnän päätteeksi James saapui Shipibo-nimiseen kylään, jossa asui shamaani Pepe. Tämä suositteli Jamesia kokeilemaan ayahuasca-juomaa neljä kuukautta kestävän eristyksen ajan, ja tähän poika suostui. Dokumentin katsoja pääsee näkemään välähdyksiä tuosta raskaasta ajanjaksosta. James on sekava, hän laihtuu koko ajan, näkee kammottavia näkyjä ja muistaa asioita, jotka ovat olleet pitkään unohduksissa. Kun 120 päivää on kulunut, James laitetaan hautaan, hänet peitetään mullalla, ja vasta seitsemän tunnin kuluttua hänet kaivetaan esiin.

Dokumentin loppuosa liikutti minua syvästi. Kun James puhui Pepen kanssa – hän osasi espanjaa -, hänen kasvonsa näyttivät erilaisilta. Yritin katsoa tarkasti ja miettiä, mikä oli muuttunut, mutta sitä on vaikea sanoittaa. Jonkinlainen pehmeys, jonkinlainen”antautuminen”, luottamus näkyi hänen kasvoillaan. Ja sitten: James hymyili ja nauroi! Hän pelasi jalkapalloa kyläläisten kanssa, jutteli heille, silitti koiria, hellitteli lapsia.

Dokumentin lopussa James kertoo, ettei hän voi sanoa olevansa parantunut, eikä myöskään sitä, mikä häneen oli vaikuttanut, mutta hän haluaa elää. Hän sanoo myös, että jokaisen ihmisen sisällä on elämisen tahto, mutta se pitää löytää.

”Viimeinen shamaani” on dokumentti raskaasta depressiosta, mutta se on myös kertomus Jamesista, tavallisesta nuoresta miehestä, joka vaikeasta sairaudesta huolimatta on voimakastahtoinen ja päättäväinen. Toivon, että joskus saan tietää, miten Jamesin elämä on jatkunut tämän dokumentin teon jälkeen.