Kerro minulle jokin lapsuusmuisto

Kerro minulle jokin lapsuusmuisto

Olin tämän tapahtuman aikaan jo koululainen, ehkä kolmannella luokalla. Eräänä aamuna minulla oli pikkuisen yskää, ja kurkkukin oli punainen. Valitin huonoa oloani sen verran isoäänisesti, että vanhemmat antoivat minulle luvan olla pois koulusta. Äiti laittoi minulle mukavan sairaspedin, jonka viereen tuotiin tuoli mehulasia ja lukemista varten. Olin hyvin tyytyväinen olooni, sillä en oikeasti ollut kovinkaan sairas. Ruokavälitunnilla isä tuli katsomaan potilasta (koulu, jossa isä ja äiti olivat opettajina ja me lapset oppilaina, oli lähellä meidän kotiamme), ja hän oli käväissyt myös lähikaupassa. Tuliaisina isä toi karkkia, limsaa ja uusia lehtiä, ja minä tunsin oloni oikein hemmotelluksi. Tosin hieman nolotti se, etten ollut niin sairas kuin tuo tuliaismäärä antoi ymmärtää.

Jostakin syystä muistan erityisesti juuri tuon tapahtuman monien hyvien asioiden joukosta lapsuudestani: Minusta välitettiin ja pidettiin huolta.

”Kerro minulle jokin lapsuusmuisto”, pyysi irakilainen tuttavani tyttöystävältään (annetaan näille henkilöille tässä nimeksi Ahmed ja Helmi). Niinpä Helmi kertoi, kuinka hänen isänsä oli alkanut eläkkeelle jäätyään toimia linja-autonkuljettajana erilaisille retkiryhmille. Helmi oli tuolloin ollut muutaman vuoden ikäinen, ja isä huomasi, että tyttö pärjäsi vallan mainiosti mukana reissuilla. Helmi jaksoi istua paikallaan, ja äiti laittoi hänen mukaansa leluja ja eväitä. Koska lapsi istui kuljettajan viereisellä istuimella, häntä nimitettiin ”matkanjohtajaksi”. Vanhemmat retkeläiset olivat usein hyvin ihastuneita pieneen reissaajaan, ja saipa tyttö heiltä joskus lahjojakin. - Ahmedin mielestä Helmin lapsuudenmuisto oli hyvin kiinnostava ja eksoottinen.

Kun tuli Ahmedin vuoro kertoa oma tarinansa, niin pariskunta huomasi, että heidän muistoillaan oli yksi yhteinen tekijä: auto. Ahmed kertoi, kuinka hän perheen automatkojen aikana mielellään loikoili peräkontissa. Sieltä käsin hän saattoi auton takaikkunasta katsella ohi vilistäviä maisemia ja kaunista, sinistä taivasta. Eräs ajomatka oli kuitenkin erilainen. Ahmed oli tapansa mukaan peräkontissa, ja auto oli juuri ylittämässä pitkää siltaa. Makuupaikaltaan poika näki, kuinka taivaalta putosi pommi kovaa vauhtia juuri heitä kohti. Pommi osui kohteeseensa eli tuohon siltaan, täsmälleen siihen paikkaan, jossa Ahmedin isän kuljettama auto oli ollut hetkeä aikaisemmin. Perheestä ei kukaan loukkaantunut, mutta väkivaltainen loppu oli ollut lähellä.

Psykologian oppikirjat ovat täynnä tietoa siitä, kuinka lapsuusajan kokemukset vaikuttavat yksilön myöhempään elämään. Hyvät asiat vahvistavat ja kannustavat, väkivaltaiset ja pelottavat tapahtumat voivat aiheuttaa monenlaisia pysyviäkin traumoja. Kun kuulin Ahmedin tarinan, ajattelin, kuinka paljon me suomalaiset olemme vaatimassa heiltä, jotka ovat joutuneet väkivallan pelon vuoksi lähtemään maastaan. Me otamme vastaan maahanmuuttajat, tarjoamme heille asunnon, ruuan ja alamme opettaa heitä ”talon tavoille”. Oletamme, että kaiken sen jälkeen, mitä me olemme heidän hyväkseen tehneet (ja mikä rahamäärä siihen on laitettu!), he ovat onnellisia ja tyytyväisiä saadessaan olla Suomessa ja haluavat mielellään noudattaa suomalaisen yhteiskunnan tapoja ja lakeja ja asetuksia.

Me vaadimme paljon pieneltä pojalta, joka näki pommin putoavan suoraan isän autoa kohti.