Miksi Amir itki?

Lauantai 21.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Miksi Amir itki?

Heikki oli tutustunut Amiriin tehdessään vapaaehtoistyötä vastaanottokeskuksessa. Amir oli saapunut Suomeen Lähi-idästä suuren pakolaisaallon mukana vuonna 2015 hakeakseen turvapaikkaa maasta, jossa häntä ei pahoinpideltäisi ja laitettaisi vankilaan tekaistujen syiden perusteella. Kaikkea tätä mies oli kokenut ja paljon enemmänkin, mutta niistä hän vaikeni. Miesten tuttavuus syveni vuosien varrella molemminpuoliseksi ystävyydeksi.

Amir oli ollut Suomessa jo seitsemän vuotta, ennen kuin Heikki sai ystävältään kauan odotetun puhelun:

- Kuule, nyt kerron sinulle yhden asian. Vain sinulle, mutta oikeastaan saahan tämän kertoa kaikille.

- No, mikä on? Kerro vain.

- Minä olen saanut oleskeluluvan! Kun luin viestin tänään töissä, aloin itkeä, eikä siitä ollut tulla loppua. Minä itkin ja itkin, ainakin viisitoista minuuttia. Olen ollut Suomessa seitsemän vuotta ja nyt, nyt sain oleskeluluvan.

- Onneksi olkoon! Ihan mahtavaa! Kyllä kaikki tuttavat ovat onnellisia sinun puolestasi.

Puhelu oli lyhyt, sillä Amirilla oli kiire soittaa myös kotiin. Äiti oli jatkuvasti huolissaan pojastaan, sillä tämän isä oli tapettu, eikä poliisi ollut juurikaan nähnyt vaivaa syyllisten löytämiseksi. Amirin isä ei ollut valtion suosikki, ja se heijastui koko perheen elämään.

Kun Amir saapui Lähi-idästä Suomeen suuren muuttoaallon mukana vuonna 2015, elämässä alkuun pääseminen ei ollut tietenkään helppoa. Takana olivat raskaat ja karut kokemukset epävakaassa maassa, perheen ja suvun jättäminen, vaarallinen pakomatka ja edessä outo, kylmä Suomi, jossa puhuttiin kummallista kieltä, ja jonka asukkaat olivat varautuneita - mutta tässä maassa ei kuitenkaan käyty sotaa. Hän saattoi illallakin kävellä kadulla kaikessa rauhassa, ja varautuneisuudestaan huolimatta suomalaiset osoittautuvat lopulta ystävällisiksi ja vieraanvaraisiksi – no, ainakin suurimmaksi osaksi.

Vuosien kuluessa Amir oppi puhumaan suomea sujuvasti, hän kouluttautui uudelleen ja kävi töissä säännöllisesti. Heikin ja muidenkin ystävien tuki oli tärkeää ja valoi uskoa tulevaisuuteen. Vuodet kuluivat, arki pyöri rauhallisesti ja turvallisesti, mutta koko ajan taustalla oli suuri kysymys: Milloin saan myönteisen vastauksen oleskelulupaani? Myöhemmin tuossa kysymyksessä alkoi olla jo epätoivoinen sävy, ja Amirin mieleen tuli, että hänen elämänsä valui hukkaan tässä maassa, jonka viranomaiset ilmoittivat hänelle kerta toisensa jälkeen, ettei oleskelulupaa heru. Tulevaisuutta ei ollut, oli vain tämä päivä: aamulla aikaisin töihin, iltapäivällä juoksemaan metsään, sitten kotiin ruokaa laittamaan ja taas aikaisin nukkumaan, jotta jaksaisi herätä aamulla töihin. Kannattiko tämä kaikki?

Nyt tiedät, miksi Amir itki: Hän itki ilosta. Hänellä oli jälleen tulevaisuus! Hän voisi pohtia niiden suunnitelmien toteuttamista, jotka olivat siellä mielen päällä jo olleet, mutta jotka oli ollut pakko sysätä syrjään. Nyt hän voisi realistisesti ajatella perheen perustamista joskus, nyt hän voisi...vaikka mitä! Hän voisi olla niin kuin muutkin ihmiset Suomessa toiveineen, haaveineen, tulevaisuudensuunnitelmineen.

En tiedä, miksi myöntävä vastaus Amirin anomukseen tuli vasta nyt, monen, monen vuoden maassa olon jälkeen. Sen uskallan sanoa, että Suomea ajatellen ratkaisu oli oikea: Maamme sai kunnollisen ja ahkeran työntekijän ja asukkaan, molemmat osapuolet voittivat.

Vuoden 2015 muuttoaalto toi pakolaisia Lähi-idästä, Afrikasta ja Etelä-Aasiasta, vuosi sitten alkanut Ukrainan sota on aloittanut uuden pakolaisvirran kohti Eurooppaa, ja siitä Suomikin on saanut osansa. Maahamme tulleet ukrainalaiset saivat automaattisesti vuoden oleskeluluvan, ja nyt tätä lupaa on (syystäkin) jatkettu vuoteen 2024. Suomalaiset tuntevat syvää myötätuntoa sodan jaloista paenneita ukrainalaisia kohtaan. Maamme tekee parhaansa, jotta pakolaisten arki sujuisi hyvin, ja me kaikki haluamme osaltamme olla auttamassa ja ymmärtämässä heitä, jotka ovat joutuneet jättämään taakseen koko entisen elämänsä.

Joskus pohdin sitä, miksi vuoden 2015 pakolaisvirran mukana tulleiden ihmisten kohdalla suhtautuminen on ollut usein paljon negatiivisempaa. Ehkä suurin syy on se, että tulijat ovat usein olleet nuoria miehiä, kun taas Ukrainan sotaa paenneet useimmiten naisia ja lapsia. Epäluulomme Lähi-idästä tulleita kohtaan ovat paljon suuremmat, ja tavallaan kyllä ymmärrän senkin, sillä useimmilla meistä on hyvin vähän tietoa arabikulttuureista. Oletamme, että tiedämme ja tunnemme ukrainalaispakolaisten motiivit, ja myös lehdistö on kohdellut heitä hyvin, ja tämä on ihan oikein. Mutta entä meidän ennakkoluulomme näitä toisia pakolaisia kohtaan? Pitäisikö meidän suorittaa jonkinlaista itsetutkiskelua?

Kerro minulle jokin lapsuusmuisto

Sunnuntai 7.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kerro minulle jokin lapsuusmuisto

Olin tämän tapahtuman aikaan jo koululainen, ehkä kolmannella luokalla. Eräänä aamuna minulla oli pikkuisen yskää, ja kurkkukin oli punainen. Valitin huonoa oloani sen verran isoäänisesti, että vanhemmat antoivat minulle luvan olla pois koulusta. Äiti laittoi minulle mukavan sairaspedin, jonka viereen tuotiin tuoli mehulasia ja lukemista varten. Olin hyvin tyytyväinen olooni, sillä en oikeasti ollut kovinkaan sairas. Ruokavälitunnilla isä tuli katsomaan potilasta (koulu, jossa isä ja äiti olivat opettajina ja me lapset oppilaina, oli lähellä meidän kotiamme), ja hän oli käväissyt myös lähikaupassa. Tuliaisina isä toi karkkia, limsaa ja uusia lehtiä, ja minä tunsin oloni oikein hemmotelluksi. Tosin hieman nolotti se, etten ollut niin sairas kuin tuo tuliaismäärä antoi ymmärtää.

Jostakin syystä muistan erityisesti juuri tuon tapahtuman monien hyvien asioiden joukosta lapsuudestani: Minusta välitettiin ja pidettiin huolta.

”Kerro minulle jokin lapsuusmuisto”, pyysi irakilainen tuttavani tyttöystävältään (annetaan näille henkilöille tässä nimeksi Ahmed ja Helmi). Niinpä Helmi kertoi, kuinka hänen isänsä oli alkanut eläkkeelle jäätyään toimia linja-autonkuljettajana erilaisille retkiryhmille. Helmi oli tuolloin ollut muutaman vuoden ikäinen, ja isä huomasi, että tyttö pärjäsi vallan mainiosti mukana reissuilla. Helmi jaksoi istua paikallaan, ja äiti laittoi hänen mukaansa leluja ja eväitä. Koska lapsi istui kuljettajan viereisellä istuimella, häntä nimitettiin ”matkanjohtajaksi”. Vanhemmat retkeläiset olivat usein hyvin ihastuneita pieneen reissaajaan, ja saipa tyttö heiltä joskus lahjojakin. - Ahmedin mielestä Helmin lapsuudenmuisto oli hyvin kiinnostava ja eksoottinen.

Kun tuli Ahmedin vuoro kertoa oma tarinansa, niin pariskunta huomasi, että heidän muistoillaan oli yksi yhteinen tekijä: auto. Ahmed kertoi, kuinka hän perheen automatkojen aikana mielellään loikoili peräkontissa. Sieltä käsin hän saattoi auton takaikkunasta katsella ohi vilistäviä maisemia ja kaunista, sinistä taivasta. Eräs ajomatka oli kuitenkin erilainen. Ahmed oli tapansa mukaan peräkontissa, ja auto oli juuri ylittämässä pitkää siltaa. Makuupaikaltaan poika näki, kuinka taivaalta putosi pommi kovaa vauhtia juuri heitä kohti. Pommi osui kohteeseensa eli tuohon siltaan, täsmälleen siihen paikkaan, jossa Ahmedin isän kuljettama auto oli ollut hetkeä aikaisemmin. Perheestä ei kukaan loukkaantunut, mutta väkivaltainen loppu oli ollut lähellä.

Psykologian oppikirjat ovat täynnä tietoa siitä, kuinka lapsuusajan kokemukset vaikuttavat yksilön myöhempään elämään. Hyvät asiat vahvistavat ja kannustavat, väkivaltaiset ja pelottavat tapahtumat voivat aiheuttaa monenlaisia pysyviäkin traumoja. Kun kuulin Ahmedin tarinan, ajattelin, kuinka paljon me suomalaiset olemme vaatimassa heiltä, jotka ovat joutuneet väkivallan pelon vuoksi lähtemään maastaan. Me otamme vastaan maahanmuuttajat, tarjoamme heille asunnon, ruuan ja alamme opettaa heitä ”talon tavoille”. Oletamme, että kaiken sen jälkeen, mitä me olemme heidän hyväkseen tehneet (ja mikä rahamäärä siihen on laitettu!), he ovat onnellisia ja tyytyväisiä saadessaan olla Suomessa ja haluavat mielellään noudattaa suomalaisen yhteiskunnan tapoja ja lakeja ja asetuksia.

Me vaadimme paljon pieneltä pojalta, joka näki pommin putoavan suoraan isän autoa kohti.