Kerro minulle jokin lapsuusmuisto

Sunnuntai 7.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kerro minulle jokin lapsuusmuisto

Olin tämän tapahtuman aikaan jo koululainen, ehkä kolmannella luokalla. Eräänä aamuna minulla oli pikkuisen yskää, ja kurkkukin oli punainen. Valitin huonoa oloani sen verran isoäänisesti, että vanhemmat antoivat minulle luvan olla pois koulusta. Äiti laittoi minulle mukavan sairaspedin, jonka viereen tuotiin tuoli mehulasia ja lukemista varten. Olin hyvin tyytyväinen olooni, sillä en oikeasti ollut kovinkaan sairas. Ruokavälitunnilla isä tuli katsomaan potilasta (koulu, jossa isä ja äiti olivat opettajina ja me lapset oppilaina, oli lähellä meidän kotiamme), ja hän oli käväissyt myös lähikaupassa. Tuliaisina isä toi karkkia, limsaa ja uusia lehtiä, ja minä tunsin oloni oikein hemmotelluksi. Tosin hieman nolotti se, etten ollut niin sairas kuin tuo tuliaismäärä antoi ymmärtää.

Jostakin syystä muistan erityisesti juuri tuon tapahtuman monien hyvien asioiden joukosta lapsuudestani: Minusta välitettiin ja pidettiin huolta.

”Kerro minulle jokin lapsuusmuisto”, pyysi irakilainen tuttavani tyttöystävältään (annetaan näille henkilöille tässä nimeksi Ahmed ja Helmi). Niinpä Helmi kertoi, kuinka hänen isänsä oli alkanut eläkkeelle jäätyään toimia linja-autonkuljettajana erilaisille retkiryhmille. Helmi oli tuolloin ollut muutaman vuoden ikäinen, ja isä huomasi, että tyttö pärjäsi vallan mainiosti mukana reissuilla. Helmi jaksoi istua paikallaan, ja äiti laittoi hänen mukaansa leluja ja eväitä. Koska lapsi istui kuljettajan viereisellä istuimella, häntä nimitettiin ”matkanjohtajaksi”. Vanhemmat retkeläiset olivat usein hyvin ihastuneita pieneen reissaajaan, ja saipa tyttö heiltä joskus lahjojakin. - Ahmedin mielestä Helmin lapsuudenmuisto oli hyvin kiinnostava ja eksoottinen.

Kun tuli Ahmedin vuoro kertoa oma tarinansa, niin pariskunta huomasi, että heidän muistoillaan oli yksi yhteinen tekijä: auto. Ahmed kertoi, kuinka hän perheen automatkojen aikana mielellään loikoili peräkontissa. Sieltä käsin hän saattoi auton takaikkunasta katsella ohi vilistäviä maisemia ja kaunista, sinistä taivasta. Eräs ajomatka oli kuitenkin erilainen. Ahmed oli tapansa mukaan peräkontissa, ja auto oli juuri ylittämässä pitkää siltaa. Makuupaikaltaan poika näki, kuinka taivaalta putosi pommi kovaa vauhtia juuri heitä kohti. Pommi osui kohteeseensa eli tuohon siltaan, täsmälleen siihen paikkaan, jossa Ahmedin isän kuljettama auto oli ollut hetkeä aikaisemmin. Perheestä ei kukaan loukkaantunut, mutta väkivaltainen loppu oli ollut lähellä.

Psykologian oppikirjat ovat täynnä tietoa siitä, kuinka lapsuusajan kokemukset vaikuttavat yksilön myöhempään elämään. Hyvät asiat vahvistavat ja kannustavat, väkivaltaiset ja pelottavat tapahtumat voivat aiheuttaa monenlaisia pysyviäkin traumoja. Kun kuulin Ahmedin tarinan, ajattelin, kuinka paljon me suomalaiset olemme vaatimassa heiltä, jotka ovat joutuneet väkivallan pelon vuoksi lähtemään maastaan. Me otamme vastaan maahanmuuttajat, tarjoamme heille asunnon, ruuan ja alamme opettaa heitä ”talon tavoille”. Oletamme, että kaiken sen jälkeen, mitä me olemme heidän hyväkseen tehneet (ja mikä rahamäärä siihen on laitettu!), he ovat onnellisia ja tyytyväisiä saadessaan olla Suomessa ja haluavat mielellään noudattaa suomalaisen yhteiskunnan tapoja ja lakeja ja asetuksia.

Me vaadimme paljon pieneltä pojalta, joka näki pommin putoavan suoraan isän autoa kohti.

Kohtaamisia:2

Sunnuntai 28.10.2018 - Pirkko Jurvelin

                      Kohtaamisia:2

Olin lomailemassa Arabiemiraateissa: aurinkoa, shoppailua, erilaista kulttuuria, mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Olimme lomailleet Dubaissa perheen voimin jo monta kertaa, mutta kun vanhin tyttäremme työskenteli Al Ainissa kaksi vuotta, myös tämä kaupunki liittyi matkaohjelmaamme. Lomailu oli samanlaista kuin aiemminkin, mutta kolmen paikallisen henkilön tapaaminen toi siihen erilaista syvyyttä.

Iida, 20 vuotta (lapsenlapsi), oli tutustunut samanikäiseen pakistanilaiseen, Sarjahissa asuvaan Abduliin, puoli vuotta sitten jonkin nettipelin välityksellä (siis ihan tosi!). Tuttavuutta ja ystävyyttä oli sittemmin jatkettu somen välityksellä, ja kun minä lopulta kuulin asiasta, oli tapaamisesta jo sovittu. EI, EI, EI! Oikein pisti vihaksi se, etteivät nuoret ymmärrä, mitä kaikkia vaaroja tällaiset tapaamiset tuntemattoman henkilön kanssa voivat sisältää. Kompromissi oli se, että Abdul saapui Dubaihin, jossa me myös kävimme, ja nuoret tapasivat kolmen aikuisen valvovan silmäparin alla. – Tässä kohtaa tulee varmaan mainita, että Iida seurustelee ja on hyvin yksiavioinen. – Abdul esiteltiin meille, kättelimme ja vaihdoimme muutaman tervehdyksen. Nuori mies oli ujo ja vaatimattoman oloinen. Hän toi Iidalle tuliaisiksi äitinsä ompeleman pakistanilaisen naisen asun. Se oli aivan ihana väljine housuineen, huiveineen, koruineen. Kun kysyin, miten Abdulin äiti oli osannut ommella juuri oikeankokoisen asun, niin Iida kertoi, että poika oli pyytänyt hänestä kuvaa, ja taitava ompelija oli osannut laskea puvun mittasuhteet oikein. Abdul tuli vielä kerran tapaamaan Iidaa Al Ainiin, ja ilmeisesti nuoret viihtyivät hyvin toistensa seurassa. – Mitä yhteistä voi olla Lapissa asuvalla yliopisto-opiskelijalla ja Emiraateissa asuvalla pakistanilaisella nuorella miehellä? En minä tiedä.

Työskennellessään Emiraateissa tyttäreni tutustui myös toisiin suomalaisiin opettajiin. Minäkin olen saanut seurata erään opettajan ja paikallisen miehen (suku Jordaniasta) rakkaustarinaa, naimisiinmenoa ja kahden lapsen syntymää. Suomalaisopettaja on itse parhaillaan töissä Omanissa, mutta hänen miehensä pääsi lapsineen tapaamaan harvinaisia turisteja. Vieras toi mukanaan ison kukkakimpun ja valtavan suklaakakun, jonka päällä luki: ”Welcome”. Minä jätin nuorison seurustelemaan keskenään, ja myöhemmin kuulin, että tytärtäni oli houkuteltu tulemaan jälleen töihin Emiraatteihin. ”Se mahdollisuus ei ole poissuljettu”, hän oli vastannut.

Kolmas tapaaminen oli mielenkiintoisin. Olen joskus kertonut irakilaisesta Omarista, ja juuri hän halusi tutustuttaa meidät paikalliseen naiseen. Emme tienneet hänestä muuta kuin sen, että hän oli erittäin rikas ja teki monenlaista hyväntekeväisyystyötä. Meillä oli sokkotreffit Abu Dhabissa rannalla olevassa kahvilassa. Paikalle saapui todella kaunis, noin 35-vuotias nainen, jolla oli yllään revityt farkut ja musta t-paita. - Mitä puhutaan täysin vieraan ihmisen kanssa? Puolitoista tuntia meni nopeasti ja miellyttävästi. Nyt tiedän, mitä sana ”lämminsydäminen” tarkoittaa, sillä tämä arabinainen huokui sellaista lämpöä ja välittämistä, että meille kaikille tuli hyvä olla. Hän kertoi myös siitä avustustyöstä, jota hän teki sotaa käyvässä Irakissa. Välillä hän joutui keskeyttämään puheensa ja kokoamaan itsensä, kun monet raskaat muistot tulivat hänen mieleensä. Hän myös ihmetteli sitä, miten Suomen valtio voi palauttaa ketään takaisin Irakiin, elämä on maassa erittäin vaarallista. – Erotessamme halasimme lämpimästi. Hän pahoitteli, kun emme ehtineet veneretkelle hänen kanssaan (sen paatin olisin kyllä halunnut nähdä!), ja me kutsuimme hänet kyläilemään luoksemme Suomeen.

Pidän itseäni suhteellisen avarakatseisena ihmisenä, ja siksi olikin mielenkiintoista huomata, kuinka paljon ennakkoluuloja minusta löytyy. Onneksi niitä on tämän matkan jälkeen jonkin verran vähemmän.