Kaamosmasennus ja kevätväsymys

Sunnuntai 11.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Kaamosmasennus ja kevätväsymys

- Ikinä ei tammikuu ole ollut näin pitkä! huokaisi nuori jumpanvetäjä seistessään lavalla meidän vanhempien naisihmisten edessä. Olimme aloittelemassa hikiliikuntaa – jälleen kerran –, ja minä nyökkäsin tarmokkaasti ohjaajamme huokaisuun. Näin juuri. Tuntuu siltä, että tammikuu ei loppuisi koskaan. Kun sain vaihtaa kalenterista esiin uuden kuukauden, mielessäni välähti pieni toivo: Ehkä talvi loppuu sittenkin joskus. En ollut siitä kyllä aivan vakuuttunut, vaikka pitkäaikaisen kokemukseni mukaan talvea seuraa kevät.

Kaamosmasennus on ilmiö, joka esiintyy pohjoisilla leveysasteilla, jossa talvella päivänvalon määrä vähenee merkittävästi. Päivät lyhenevät, ja illat ja yöt tuntuvat loputtoman pitkiltä kaikessa synkässä pimeydessään. Kaamosmasennus on ihan oikea, diagnosoitavissa oleva oireyhtymä, johon voi kuulua masennusta, unihäiriöitä, väsymystä, ruokahalun muutoksia (usein juuri makeannälkä) ja keskittymisvaikeuksia. Joillekin ihmisille tämä tila voi olla merkittävästi haitallinen, joku muu saattaa selvitä lievemmillä oireilla. Suomen väestöstä noin 1-2 % sairastuu kaamosmasennukseen, eli toisin sanoen Suomessa joka kymmenes masentunut kärsii kaamosmasennuksesta.

Talvi ja pimeys ei ollut minulle ongelma lapsuudessani tai nuoruudessani. Menoa ei haitannut, vaikka ulkona olisi ollut kuinka pimeä (ja Torniossahan oli), sillä aina saattoi lähteä hiihtämään tai luistelemaan tai vaikka rakentamaan lumilinnoja tai ylipäätänsä tekemään jotain kivaa ulkona. Ehkä avainsana tuossa vaiheessa olikin juuri tuo ulkona liikkuminen.

Eräs suomalainen sosiaalityöntekijä ihmetteli Aurinkorannikolla sitä, että suomalaiset vanhukset, joilla oli ikää reippaasti yli 80 vuotta ja kaikenlaisia terveysongelmia, eivät lähteneet kulumallakaan talvella takaisin Suomeen. Minä sanoin, etten ihmettele sitä ollenkaan. En minäkään olisi talvella Suomessa, jos ei olisi pakko! Kuka haluaa vaihtaa mukavat kävelykelit ja auringonpaisteen pimeyteen ja neljän seinän sisällä oloon. Ei kukaan!

Vaikea kaamosmasennus tarvitsee hoitoa. Siihen voi kuulua esimerkiksi valohoitoa, liikuntaa, sosiaalista kanssakäymistä sekä joissakin tapauksissa myös lääkitystä. Itsehoidoksi suositellaan rasittavaa (sykettä nostattavaa) liikuntaa useamman kerran viikossa, ulkona oleskelua valoisaan aikaan ja – lomaa etelässä.

Kun suomalainen alkaa kompuroida vähitellen jaloilleen kaamosmasennuksen kourista, niin sitten hänen kimppuunsa saattaa iskeä kevätväsymys. Mikä ihmeen kevätväsymys, jota puhutellaan myös kaamosmasennuksen serkuksi? Kun päivä pitenee, ja luonnossa alkaa näkyä kevään merkkejä, niin kaikki eivät suinkaan ole into piukeana, vaan jotkut saattavat tuntea itsensä lopen uupuneiksi ja viettävät mieluiten aikaansa sängyn pohjalla. Tutkimusten mukaan noin puolet suomalaisista kärsii jonkinlaisesta kevätväsymyksestä. Säänmuutokset saattavat aiheuttaa joillekin hormonaalisia muutoksia, jotka sitten tuntuvat väsymyksenä. Samoin myös valon määrän lisääntyminen aiheuttaa hormonaalisia muutoksia, tosin nämä asiayhteydet ovat vielä tutkimisen alla. Vai johtuneeko väsymyksen tunne sittenkin siitä, että nyt, kun aurinko vihdoin paistaa, ja päivät ovat pitempiä, ihminen uskaltaa antaa periksi pakonomaiselle pärjäämiselle ja reippaudelle? Huh, tuli se kevät sittenkin, nyt uskallan huilata! Kuitenkin vain murto-osa väestöstä kärsii kevätväsymyksestä, jonka oireina saattaa olla ahdistusta, unettomuutta ja jopa fyysisiä kipuja.

Odotan sitä hetkeä, jolloin vihdoin ja viimein voin vetää jalkaani lenkkarit ja siirtää talvisaappaat kaapin perimmäiseen nurkkaan. Toivottavasti tämä juhlahetki tapahtuu tänä vuonna jo ennen toukokuuta.

Tavoitteena pyhä huolettomuus

Maanantai 24.4.2023 - Pirkko Jurvelin

Tavoitteena pyhä huolettomuus

Minulla oli viikonloppuna mahdollisuus tutustua Hiljaisuuden Ystävien ideologiaan ja osittain toimintatapoihinkin. Se oli kylläkin sellainen pintaraapaisu vain, enkä pyrikään tässä muuhun kuin kertomaan omia kokemuksiani.

Kyseisen järjestön toiminnanjohtaja, pappi Juha Tanska, on kouluttautunut voimauttavan valokuvan menetelmäohjaajaksi ja organisaatiokonsultiksi. Hän on myös kirjoittanut yhdessä vaimonsa kanssa useampia hengellisiä teoksia, joista viimeisin käsittelee meditatiivista valokuvausta.

Yksi päivä näin erikoisen aiheen parissa on tietysti aivan liian vähän, jotta asiasta pääsisi edes jotenkin ”jyvälle”, mutta kerron harjoituksesta, joka oikeastaan eniten sai ajatukseni liikkeelle.

Meitä oli kolmen hengen pieni ryhmä, ja saimme kaksi tehtävää. Toinen liittyi yhteiseen vapaaehtoistyöhömme, siihen, miten me sen koimme, ja minkälaisia tuntemuksia halusimme välittää sen työn avulla toisille ihmisille. Pohdimme aikamme, suunnittelimme ja – otimme valokuvan. Myöhemmin totesimme, että moni muukin ryhmä oli ilmaissut ajatuksiaan kuvaamalla käsiä.

Toinen meille annettu tehtävä oli mielenkiintoisempi: Pohdi elämääsi ja tavoitteitasi. Mitä sinun tulisi tehdä, jotta voisit paremmin. Tehtävänannon nimi olikin kauniisti sanoitettu ”lempeä katse itseen”. Istuimme yhdessä aulatilassa pöydän ääressä lasi-ikkunan edessä, ulkona näkyi kevättä kaipaava pohjoinen luonto, ja keskustelimme ja mietimme. Tehtävä tuntui aluksi vaikealta, mutta minulle vastaus kirkastui lopulta aika äkkiä: Olisi ihana saavuttaa elämässä pyhä huolettomuus. Huolettomuus tarkoittaa tässä sitä, että voisin tyynin mielin odottaa tulevaa, pelkäämättä, hermoilematta ja tuskailematta, luottaen siihen, että kaikki käy niin kuin on sallittu, ja että minun murehtimiseni ei muuta asioita suuntaan eikä toiseen. Tässä tuo sana ”pyhä” viittaa siihen, että Kaitselmus, joka on ihmisten yläpuolella, huolehtii asioista, ja että sen vuoksi minun murehtimiseni on aivan turhaa. Voin olla huoleton.

”Minun pitäisi osata luopua, päästää irti kaikesta siitä liiasta ja osittain turhasta velvollisuuksien määrästä, jota olen itselleni vastuuntuntoisen ja kilttinä ihmisenä koonnut. Olen väsynyt ja stressaantunut, mutta minun on vaikea sanoa ”ei”, kun minua pyydetään jälleen kerran huolehtimaan jostakin tehtävästä, yleensä erilaisten järjestöjen parissa”, pohdiskeli yksi meistä.

Ryhmämme kolmas henkilö puolestaan kaipasi enemmän luontoyhteyttä, jotta voisi rauhassa päästä hiljentymään omien ajatustensa ääreen.

Pohdinnan jälkeen oli aika ruveta kuvaamaan, ja ehdotin, että menisimme ulos. Omaa kuvaani varten asetuin makaamaan valtavan kiven päälle, ympärilläni Lapin luonto, laihat männyt ja sammalien peittämä kivinen maasto (tämä kuva löytyy facebook-sivultani: kirjoittaja Pirkko Jurvelin). Velvollisuuksien väsyttämä ystäväni otti käsiinsä kivenmurikat ja heitti ne kauas menemään. Naps! Kunpa osaisikin vapauttaa itsensä turhista velvollisuuksista noin helposti! Ryhmämme kolmas jäsen asettui halaamaan mäntyä toivoen, että onnistuisi järjestämään itselleen enemmän yhteistä aikaa luonnon kanssa.

Uuden kokeminen ja oppiminen on virkistävää, vaikka mielen pohjaan jäisi hämmentynyt olo ja aikamoinen määrä kysymyksiä. Mitä oikein on meditatiivinen valokuvaus ja meditatiivinen kuvien katseleminen, ja mihin sitä tarvitaan? Ehkä sen tärkein päämäärä on, että ihminen antaa aikaa itselleen, niille syvimmille ajatuksille, jotka mieluiten muutoin työntää taka-alalle pois häiritsemästä tehokasta ajankäyttöä ja rutiininomaista arkea.

Maailman onnellisimman kansan edustaja

Torstai 13.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Maailman onnellisimman kansan edustaja

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli Espanjan auringon alla. Hänen oli pitänyt panna likoon aikamoinen läjä euroja, jotta olisi päässyt lentämään kauas ja asumaan mukavassa hotellissa. Onneksi eläkkeenmaksupäivä alkoi olla lähellä, ja niinpä hän saattoi ostella kaikessa rauhassa halpoja kesävaatteita tulevaisuutta varten. Suomen kesä koittaisi puolen vuoden kuluttua – jos silloinkaan. Lomailija tiesi jättäneensä taakseen kotimaahan mielensä pahoittajien joukon, joka ihmetteli alinomaista matkustusintoa, rahan tuhlaamista ja sitä, että joku kehtaakin nousta lentokoneeseen korona-aikana.

Maailman onnellisimman kansan edustaja ei piitannut toisten mielipiteistä, sillä nyt hän oli onnellinen – kaukana onnellisten ihmisten maasta. Hänen mielestään oli aika kummallista, että Suomen kansalaiset olivat kaikessa onnessaan niin onnettomia, suorastaan masentuneita. Tai kyllä hän tiesi syyn. Se oli se sama, jonka vuoksi hän itsekin oli täällä kaukana juuri nyt: pimeys.

Hän ei ollut ihan varma, mutta jotenkin näin tämä juttu kuulemma menee käytännössä: Ihminen tarvitsee valoa ollakseen tyytyväinen ja tasapainoinen. Tämä valo menee aivoihin silmien kautta (ei siis korvien, vaikka korvavalon kehittäjät ovat sitäkin kokeilleet). Jos silmien ulkopuolella ei ole valoa – kuten esimerkiksi Suomessa nyt -, ihminen ei ole onnellinen. Aika tiivistetty selonteko, josta ehkä puuttuu muutama tieteellinen fakta, mutta jokainen suomalainen ymmärtää, että nyt on kyse kaamosmasennuksesta. Kaikki eivät tarvitse kuitenkaan samaa määrää valoa, heille sopii kaamos ja hämäränhyssy, mutta hyvin, hyvin monien hyvinvointi on riippuvainen riittävästä valosta. Maantieteellinen sijaintimme takaa sen, että maailman onnellisin kansa on juuri nyt väsynyttä, surullista ja suorastaan onnetonta.

Lomalainen muisteli hyvillä mielin jalkahierontaa, jonka hän oli ostanut itselleen rantakadun lähettyvillä. Kuinka rentouttavaa! Maksu oli tosin suoritettava käteisenä, eikä kukaan ehdottanut kuitin antamista, mikä jätti hivenen epämukavan olon tunnollisen suomalaisen mieleen. Hän muisteli lukeneensa joskus kyseisestä ilmiöstä: Espanjan talous kärsii tuloveron pimityksestä, ja kyseinen ongelma on laajamittainen.

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli onnellisena ja tyytyväisenä pitkin espanjalaista katua. Hän havaitsi nuoren naisen, joka oli istuutunut kerjäämään puun varjoon. Samassa paikassa oli edellisenä päivänä ollut mies ja sitä edellisenä vanha nainen. Oliko heillä ehkä yhteinen työnantaja, koska he vuorottelivat tuossa paikassa? Hyvin mahdollista. Kerran tämä lomalaisemme joutui pienten tummatukkaisten lasten ympäröimäksi rautatieasemalla Belgiassa. Lapsukaisilla oli käsissään kertakäyttömukit, joihin turistin olisi pitänyt laittaa rahaa. Kauempana taustalla tilannetta vahti mies, jolle kerjäläislapset tilittivät almunsa.

Ostoskadulla oli kerjäämässä sairas mies. Lomalainen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin rujoa ihmistä. Mies oli kuljetettu paikalle, sillä hän ei pystynyt yksin liikkumaan. Hän istui maassa peiton päällä, pahasti epämuodostuneet, pölkyiksi turvonneet jalat sivuille asetettuina. Miehellä oli ilmeisesti elefanttitauti (lymfaturvotus), johon ei ole toistaiseksi tarjolla parantavaa hoitoa. Lomalainen ja hänen seuralaisensa olivat järkyttyneitä näkemästään. He olivat järkyttyneitä myös siitä, että vaikeasti sairaan ihmisen täytyi yrittää ansaita elantonsa vetoamalla kadulla kulkijoiden hyväsydämisyyteen. Menevätkö almut sitten suoraan sairaalle itselleen vai taustalla olevalle mafia-joukolle, sitä ei kukaan voi tietää.

Maailman onnellisimman kansan edustaja alkoi vähitellen ymmärtää, miksi masentuneet suomalaiset ilmoittavat kaikenlaisissa kyselyissä olevansa onnellisia. Pimeydestä, kylmyydestä ja liian pitkästä talvikaudesta huolimatta kenenkään ei tarvitse kerjätä almuja kadulla. Työntekijälle juoksee palkka tai sitten myöhemmin eläke, sairas pääsee hoitoon, ja monenlaisia tukitoimia on saatavissa, mikäli on niiden tarpeessa. Vaikka verojen maksaminen kirpaisee toisinaan, niin tietysti suomalainen ymmärtää, että hän osallistuu näin omalla panoksellaan pitämään yhteiskuntaa toimivana.

Onnellinen suomalainen palaa kotimaahan muutaman päivän kuluttua. Lähteminen ahdistaa, pimeä kauhistuttaa, lumi ärsyttää… Ehkäpä hän kuitenkin ostaa uudet sukset (entiset pantiin poistoihin viisitoista vuotta sitten) ja alkaa toivorikkaana katsella ikkunasta, joko aurinko paistaa keväthangille.

Onnellista elämää etsimässä

Keskiviikko 15.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Onnellista elämää etsimässä

Jaan kanssanne vielä muutamia minulle mieleen jääneitä asioita Frank Martelan kirjasta Valonöörit.

Luennoidessaan etiikasta erilaisilla filosofian kursseilla, Martela halusi toteuttaa käytännöllistä lähestymistapaa teorian sijaan. Tämän vuoksi hän antoi opiskelijoilleen seuraavanlaisen tehtävän: Heidän tuli viikon aikana tehdä kolme hyvää tekoa, jotakin erilaista, jotakin, mikä tuotti toiselle hyvää mieltä. Teon jälkeen opiskelijoiden tuli pohtia itsekseen, mitä tunteita se heissä herätti.

Mitä opiskelijat olivat tehneet? Joku oli soittanut isovanhemmilleen, toinen maksanut bussimatkan kaverilleen, kolmas kantanut naapurin mummon ruokakassit kotiin ja jäänyt vielä kahville, ja joku oli pysähtynyt kuuntelemaan tuntemattoman tilitystä elämästään. Eräs tarjosi postinkantajalle appelsiinimehua, joku opasti ulkomaalaista pitkin kaupunkia, yksi vei kerjäläisen syömään. Martela kertoo, että kun luennolla lopulta yhdessä kerrottiin ja kuunneltiin näitä tapauksia, niin tilaisuuden tunnelmaa saattoi kuvailla jopa hartaaksi. Hän tiivistää tehtävän opetuksen seuraavasti: Jos haluat uskoa hyvään, tee hyviä tekoja. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa. - Jos toimisin vielä opettajana, käyttäisin tätä tehtävää ilman muuta esimerkiksi uskontotuntien aiheena. Toisaalta tämä toimii hyvin ihan yksityiselämässäkin: kolme hyvää (ylimääräistä) tekoa viikossa ei ole paljon vaadittu – voin olla se muutos, jonka haluan nähdä maailmassa.

”Nykyinen hygieeninen näkemys mielestä vaatii ihmisiä olemaan onnellisia. Sen mukaan onnettomuus on jonkinlainen häiriötila. Tämä arvomaailma on vastuussa siitä, että väistämättömät onnettomuuden hetket voimistuvat, koska ihminen on onneton siitä, että on onneton” (Edith Weisskopf-Joelson). - Tähän lauselmaan voi tiivistää Martelan kritiikin onnen perässä juoksemisesta. Pohtiessaan asiaa vielä hän toteaa, että onnen tavoittelu voi tehdä onnettomaksi, koska jatkuva onnen haluaminen voi vähentää kykyämme nauttia kokemistamme myönteisistä tunteista (lisää, lisää…). Martela on myös sitä mieltä, että onnen tavoittelu voi tehdä meistä itsekkäämpiä ja yksinäisempiä. Meidän on helppo nyökytellä päätämme näille ajatuksille. Kun luemme iltalehtien otsikoista kohujuttuja esimerkiksi itsemurhan tehneistä julkkiksista, niin mietimme usein, miksi tällaiseen ratkaisuun on päätynyt henkilö, jolla on kaikkea hyvää: mammonaa ja mainetta. Ulkoinen menestys ei ole samaa kuin onni.

Martela on kehittänyt pikavastauksen niille, jotka tulevat kyselemään häneltä elämän tarkoitusta vaikkapa kahvilassa (siinä tilanteessa ei nyt kummoista luentoa voi pitää, eikä kysyjä sitä edes odota). Hänen vastauksensa on seuraava: Elämän merkitys on siinä, että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.

Suosittelen kirjaa ”Valonöörit”. Se on helppolukuinen, ja siitä löytyy kuitenkin paljon faktaa ja tutkimustietoa tapausselostusten ohella. - Ja läksy teille, lukijani: Tee edes se yksi ylimääräinen hyvä teko viikossa. Olisin todella iloinen, jos kertoisit siitä myös meille muille. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.

Kuka olet, mitä tahdot?

Maanantai 13.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuka olet ja mitä haluat?

Eräässä keskustelussa törmäsin filosofi Frank Martelan nimeen. Koska juttukumppanini olivat yleisesti ottaen vaikuttuneita tyypistä, päätin tutustua mieheen ja hänen ajatuksiinsa. Helpoksi aluksi lainasin Martelan kirjan Valonöörit. Ja nyt varoituksen sana: Tämä blogi ei ole syväluotaus kyseisestä henkilöstä ja/tai hänen filosofiastaan jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, että olen päässyt teoksessa noin sivulle 100. Haluan kuitenkin laittaa muistiin jo tässä vaiheessa joitakin minua innostaneita juttuja.

Pari faktaa Martelasta, jotta jokaisen ei tarvitsisi erikseen häntä googlettaa. F. Martela on 37- vuotias suomalainen filosofi, tietokirjailija ja Aalto-yliopiston tutkimusprofessori. Hän toimii valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Martela pohdiskelee ja tutkii, mitä on hyvä elämä, ihmisyys ja elämän pohjimmainen merkityksellisyys. Painavia asioita, jotka koskettavat meitä kaikkia. - Tykästyin Valonöörit- kirjaan jo alkumetreillä, koska sen kieli ja lauserakenteet olivat niin perustavallisia, ettei niiden kanssa tarvinnut kompuroida. Yksinkertainen teksti pitää kuitenkin sisällään monimutkaisia, syvää pohdintaa vaativia asioita ihmiselämästä.

Ja nyt töihin! Sinun (ja minun) pitää oppia tuntemaan itsesi, jotta voisit tehdä elämästäsi omannäköisesi. Tuntemattomaksi jäänyt henkilö on viisastellut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muuta ovat jo varattuja.” Kuka sinä olet? Lauri Järvilehto kehitteli omaa minuuttaan pohtiessaan kutsumuskartan. Ota sinäkin kynä ja paperia ja käytä tähän tehtävään muutama minuutti. Kirjoita paperille kaikki sellaiset puuhastelun muodot, joissa viihdyt eli asiat, joita teet mielelläsi. Kirjoita konkreettisesti (koiran ulkoiluttaminen, kakun leipominen), ja kirjoita mahdollisimman paljon. Vinkkejä: keskustelu, esiintyminen, opettaminen, ideointi, tutkimustyö, lukeminen, kirjoittaminen, maalaaminen, soittaminen, urheilu, tanssiminen, luonnossa liikkuminen, eläinten hoito, johtaminen, ystävien kanssa oleilu, matkustaminen, pelien pelailu, taide… Täyttyikö paperiarkki?

Seuraavaksi pisteytät tekemisesi. 3 = Pääsen tekemään tätä asiaa niin paljon kuin haluan. 2 = Pääsen tekemään tätä asiaa jonkin verran, mutta en tarpeeksi. 3 = En pääse tekemään tätä asiaa juuri lainkaan.

Nyt seuraa tehtävän vaikein osa eli tulkinta. Olet täyttänyt paperin sinulle tärkeillä asioilla ja mukavilla jutuilla, joita haluaisit tehdä mahdollisimman paljon. Onko kuitenkin niin, ettet pääse tekemään niitä niin paljon kuin haluaisit? Ainakin minä havaitsin näin olevan. Mitä nyt? Katso sanalistaasi tarkasti ja mieti, mitä asioita voisit mahdollisesti muuttaa. Muutoksen ei tarvitse olla maata kaatava (irtisanoutuminen työpaikasta), vaan se voi olla jotain pientä, joka kuitenkin vapauttaa sinut tekemään jotakin omasta mielestäsi tärkeämpää. Kun katsoin omaa kutsumuskarttaani, tulin siihen tulokseen, että pystyn muuttamaan jotakin tehdäkseni enemmän sitä, mitä oikeasti haluan. Ehkä joskus kerron teille, mikä toimi minun kohdallani.

Nyt joku sanoo, että helppohan se on sinulla, mutta kun on ruuhkavuodet, työ, lastenhoito ja harrastaakin pitäisi, ehkä myös ottaa välillä rennosti, niin ala siinä sitten värkkäämään kutsumuskarttoja. I feel you, ihan tosi, ymmärrän. Pointti tässä kuitenkin on se, että ehkä pienellä muutoksella saat jotakin hyvää aikaan omassa elämässäsi.

Tässäkö tämä Martela sitten on? Opettaako hän, että kivaa pitää olla ja positiivista draivia mahdollisimman paljon? Älä ymmärrä väärin, sillä tämä oli vain pieni otos kirjasta. Martelan tarkoitus on tehdä meistä (=saada meidät tekemään itsestämme) valonöörejä, henkilöitä, jotka hyvää tekemällä valaisevat kanssaihmisten (ja omaa) elämäänsä. Martela on sitä mieltä, että elääkseen hyvää elämää, ihmisen täytyy tyydyttää neljä perustarvetta, joita ovat: vapaaehtoisuus, kyvykkyys, läheisyys ja hyvän tekeminen. Sana ”yksilö” aiheuttaa hänelle lähinnä päänsärkyä, ja hän korvaa sen mielellään termillä ”suhdelo”.

Palaan asiaan, kunhan olen edennyt lukemisessani. Ja nyt heti aion tehdä jutun, joka antaa minulle enemmän lisäaikaa muuhun, minulle tärkeämpään tekemiseen. Kirjoitan sähköpostin.

Vanha valokuva

Tiistai 7.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Vanha valokuva

Tapasin eilen vanhemman herrasmiehen kirjanmyyntitilaisuudessa, ja keskustelimme pitkään vanhoista valokuvista, kirjeistä ja päiväkirjoista, joita me molemmat vaalimme rakkaina muistoina sukumme historiasta. Tämä mies oli hyvin nyreissään siitä, ettei jälkipolvea kiinnosta hänen omat sotakokemuksensa, ja kerroin hänelle, kuinka minunkin kiinnostukseni suvun menneisyyteen on herännyt hyvin myöhään. Nyt tietysti harmittelen sitä, etten aikoinani jutellut ukkini ja isäni kanssa heidän sotamuistoistaan. Minua ei kiinnostanut. - Tämä mies muuten osti muistisairaalle vaimolleen kirjan ”Fanni ja mummo Lapissa”. Toivottavasti heille on siitä paljon iloa.

Kun tilaisuus oli ohi, palasin kotiin ja pysähdyin jälleen kerran tarkastelemaan seinällämme olevaa vuonna 1918 otettua valokuvaa, jossa sotilaspukuinen ukkini seisoo yhdessä viiden muun miehen kanssa kameraan katsoen. Etualalla näkyy tykki (?), ja kuvan takaosassa pitkänomainen rakennus (koulu, kasarmi?), ja mikäli minä kuvaa oikein tulkitsen, tämän rakennuksen edessä on aitaus, jonka sisällä on sotavankeja. Onko kuva otettu Tampereen valloittamisen jälkeen vai mahdollisesti Riihimäellä, jossa Viljon piti jatkaa palvelusta sotavankileirillä?

Miehiä kuvassa on siis kuusi, kolmella heistä – myös Viljo-ukilla – on valkoinen käsivarsinauha. Joku osaisi varmasti kertoa enemmän tästä vanhasta valokuvasta, nyt minun täytyy tyytyä arvailuihin. - Seuraavat kaksi päiväkirjamerkintää ovat teoksesta ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”, joka on ilmestynyt minun toimittamanani kaksi vuotta sitten. Ensimmäinen teksti on kirjoitettu Tampereen valloittamisen aikoihin, toinen Riihimäen vankileirillä.

3.4.1918 Tampereen puhdistus on alkanut voimalla. Yhä jyrähtävät tykit, rätisee kuularuisku. Suurenmoisella hyökkäyksellä se tänä aamuna alkoi. Savon krenatöörit, Hämeen jääkärit ja Vöyrin pataljoona. Yhtä uljaina riensivät. Me vahdissa. Ja vankeina paljon punakaartilaisia. Niitä katsoessa sydäntä särkee. Miksi Suomen kansan piti noin käydä. Säälin minä heitä, vaikka oikeus ei sääliä tunnekaan heitä kohtaan. Joukossa naisiakin ja viattomalla naamalla. Voi, Jumala, johda Suomen kansa oikealle tielle. Te kirotut johtajat, teidän syytänne tämä kaikki on. Teidän syytänne, teille edesvastuu kuuluu, ja te palkan ansaitsette ja saatte myös...

4.7.1918 Nyt minä olen Riihimäellä. Ikävännäköistä, samanlaista kuine ennenkin. Kuihtuneita vankeja, hiukan osaansa tyytymättömiä miehiä… Jo ilta on ehtinyt taas. Niin näyttää siis, että minä jään tänne. Rykmentin päällikkö ei muka lomaa antaa voi. Tänne vankivahtiin vain täytyy jäädä ties kuinka kauaksi. Ja syvällä sielussa tällä erää katkeruus lujana kohoaa. Täällä on kaikki niin huutavan väärästi, puolueellisesti, joka ainoassa asiassa. Täällä kohotetaan niitä, jotka mongertavat ruotsia hyvin. Ne täällä arvoja niittävät, vaikka kykyä ei olisi mihinkään. Vielä lisäksi jotkut. Ne, jotka osaavat pelata korttia, kirota ja juopotella. Uskon, että yksi ainoa vänrikki, Uuno Saloranta, sen arvon saa ansiosta, mutta kaikki muut ilman. Kaikki kyökkipojat ja passarit, rintamantauslähetit, ne kaikki. Hukkinenkin! Ei mitään edes täällä vankileirillä ole järjestää osannut. Niin verisen väärää ja puolueellista täällä voi ollakin… Jääkärit tulivat! Nuo suuret! On suurta sittenkin saksalainen kuri ja järjestys…

Suvun historia ei ole pelkästään vanhojen asioiden kertaamista ja muistelemista. Se on myös itsetutkiskelua, ja ainakin minä olen oppinut monia asioita itsestäni, kun olen lukenut Viljo-ukin päiväkirjoja kymmenien vuosien ajalta. Meillä kahdella on paljon yhteistä.