Kirje isälle

Sunnuntai 12.11.2023 - Pirkko Jurvelin

Kirje isälle

Torniossa 11.11.1965

Rakas Isä

Paljon onnea isänpäivän johdosta! Äiti sanoi, ettei meidän kannata nyt lähettää Sinulle pakettia, vaan ensi kerran kun tulet, niin juhlitaan sitten paremmin (tässä muistaessani: Muista ottaa mukaan niitä pesäpalloleirikuvia!). Me emme olisi muuten tienneet koko isänpäivästä, mutta televisiossa alkoi näkyä mainoksia, ja sitten äitikin huomasi asian. Vielä kerran: Paljon onnea! Killikin lähettää tässä paljon onnea ja myös Killin pennut, jotka voivat pulskasti.

Meillä oli tänään algebran koe, viisi laskua. Laskin neljä, sillä viides oli niin kauhea (kemian lasku, josta en ymmärrä hölynpölyä), ettei kukaan tainnut laskea sitä oikein. Muuten oli laskut melko helppoja, joten odotan 7-8, ellei ole tullut joitakin pahoja kömmähdyksiä. Muuten vielä siitä kemiasta. Menimme kemian tunnin alussa open luokse isolla sakilla ja pyysimme ystävällisesti, että voisiko opettaja hieman selvittää näitä kauheita laskuja. Krogerus mölähti vain jotakin, ja meidän piti mennä paikoillemme. Ja kaiken huippu: Hän jakoi kaikille paperit ja kirjoitti kolme kysymystä! Siinä oli yksi lasku (jota en tietenkään osannut) sekä kaksi selostusta rikkihaposta (kaava). Toisen selostuksen osasin ja sain 5. Siis melko hyvin, sillä yleisin numero oli 0. Huonoin oli Sinikalla, koska Sinikka ei ollut osannut mitään ja oli yhdessä vastauksessa kirjoittanut anhydridi -sanan väärin, niin hän sai nollan perään vielä miinuksen. Yksi tyttö ihmetteli, että hän oli saanut 6, vaikka kaikki vastaukset olivat päin mäntyä. Krogerius sanoikin, ettei hän arvostele näitä oikein. Nyt minä lopetan, koska Liisankin kirje pitäisi mahtua mukaan.

Rakkain terveisin: Pirkko

P.s. Menen lauantaina Suvin kanssa seurakunnan järjestämälle visiitille Ylitornioon. - Niitä pähkinä – rusinapusseja on tullut tähänkin kauppaan.

Sama

Oulussa 12.11.2023

Rakas Isä!

Sinun kuolemastasi on kulunut jo lähes kaksikymmentä vuotta, monta isänpäivää on ehtinyt mennä, ja paljon asioita tapahtua. Nykyinen vuosikalenteri on niin täynnä erilaisia merkki- ja juhlapäiviä, että usein minun täytyy tarkastaa netistä, miksi lippu on milloinkin liehumassa.

Merkkipäivät ovat tämän ruuhkan keskellä alkaneet menettää merkitystään, mutta isä, sinun merkityksesi minun elämässäni tuntuu ajan mukana vain kasvavan. Vasta nyt ymmärrän, kuinka tärkeää oli, kun ohjasit minut liikunnan pariin ja näytit aktiivista esimerkkiä pitämällä erilaisia kerhoja ja järjestämällä monenlaisia tapahtumia ja juhlia. Sinä olit innokas lähtemään, tekemään ja osallistumaan, ja uskon, että olen perinyt näitä ominaisuuksia sinulta – tosin ehkä hiukan rajoitetummin.

Olen monesti aikuistuessani ajatellut, että olit varmaankin yksi niitä harvoja ihmisiä, joista kaikki pitivät. Olit ystävällinen, hymyilevä, valmis auttamaan, ja vaikka harrastuksesi veivät sinut usein pois kotoa, sinun positiivinen läsnäolosi tuntui siellä.

Nyt aikuisena olen muistellut niitä kertoja, jolloin pyysin opettajaltani lupaa käydä vessassa, juoksin luokasta sinun luokkasi ovelle, koputin, ja sinä tulit heti ovelle minut nähtyäsi. Minulla oli jokin pikkutytön murhe, ja sinä sanoit, että eihän tämä mitään ja menepä takaisin luokkaasi, ja minä juoksin takaisin helpottuneena ja iloisena. Mieleeni on jäänyt myös se aika vaatimaton pussukka, jonka joskus tein sinulle joululahjaksi. Sinä kehuit, että se oli paras saamasi joululahja, ja vaikka minä en ehkä ihan tosissani uskonut sanojasi, niin ne tuntuivat kannustavilta ja lämpimiltä. Olet kannustanut minua lapsuudessani sekä myös tehdessäni ratkaisuja aikuisuudessani. Sinä olet ollut minulle maailman paras isä!

Isän tyttö, Pirkko

Jätä jälkeesi sanoja

Torstai 15.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Jätä jälkeesi sanoja

Minulla on ollut onni ja mahdollisuus saada lukea ukkini kirjoittamia yli sata vuotta vanhoja päiväkirjoja. Nämä kirjoitukset sisällissodan ajalta panivat minussa alkuun prosessin, joka jatkuu yhä. Luettuani ukkini tekstit, aloin etsiä tietoa kyseisestä ajanjaksosta Suomessa, tapahtuneen syitä ja seurauksia, olen tutustunut ihmiskohtaloihin sekä myös jääkäriliikkeeseen – ja käyttänyt kaikkea löytämääni tietoa omassa tuotannossani. En usko, että ilman tätä henkilökohtaista sidettä tuohon aikaan olisin koskaan edes kiinnostunut kyseisestä ajanjaksosta Suomen historiassa.

Tätini kuoli 16-vuotiaana keuhkotautiin 1930-luvulla. Hänen päiväkirjansa kertovat vahvasta tytöstä, joka ei ilmeisesti ymmärtänyt oman tilanteensa vakavuutta, tai sitten hän oli poikkeuksellisen rohkea nuori nainen. Itkin useaan otteeseen, kun luin hänen muistiinpanojaan – tiesinhän, mitä oli tulossa. Iloinen, vahva, reipas – en olisi pystynyt samaan tuossa tilanteessa. Opin häneltä paljon, opin paljon myös itsestäni.

Kun sain käsiini isäni sota-ajan päiväkirjat, olin todella innoissani. Ne tuottivat minulle kuitenkin jonkinlaisen pettymyksen, sillä sivuilla oli lähinnä merkintöjä vallitsevasta säästä, sodasta ei ollut juurikaan mainintoja, mutta muistiinpanot oli kuvitettu hauskasti – erään korsutoverin tuotoksia. Tämä isäni kirjoittama runo on jäänyt mieleeni:

”Isän pikku Piikkuli leikkii sekä laulaa.

Kun isä tulee koulusta, hän hyppää isän kaulaan.”

En muista, missä yhteydessä isä tuon tekstin kirjoitti, olin joka tapauksessa pieni koululainen silloin. Tuo runo on aarre.

Minun lapsuudessani ei ollut vielä sellaisia ystäväkirjoja, joita nyt voi ostaa kaupasta. Minulla oli kuitenkin aika iso, mustakantinen vihko, johon luokkatoverini kirjoittivat itsestään ja liimasivat vielä valokuvankin muistoksi. Se vihko on täynnä tärkeitä sanoja ja ajatuksia!

Sain kahdeksan vuotta sitten äitienpäivälahjaksi punaisen muovikansion, joka oli kahden nuorimman tyttäreni tekemä. Ensimmäisellä sivulla oli teoksen otsikko:”Äitiinsä tulleita”, sivun kuvituksena oli kirjapino ja selvennyksenä seuraava teksti:

Kirjoittajat: tyttöjen nimet

Painopäivämäärä: 13.5.2012

Kustantaja: Kotikustannus Oy

Painos: Ensimmäinen

Tämän kirjan sisältö koostuu teksteistä, joita tytöt olivat kirjoittaneet ala-asteella. Ilmeisesti he olivat säilyttäneet joitakin tarinavihkoja ja kopioineet juttunsa sieltä ja vielä hienosti tulostaneet kaiken. Aivan mahtava teos! Toista painosta ei kuitenkaan ole vielä ilmeisesti otettu.

Sanotaan, että yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. En ole tästä ajatuksesta täysin vakuuttunut. Kuva kertoo paljon siitä, mitä sinä näet, siis pintaa, mutta se ei kerro sitä, mitä ihmisen sisällä on. Tämän vuoksi arvostan sanoja, vanhoja, uusia, helppoja, vaikeita, kauniita ja outoja, ymmärrettäviä ja ajatustyötä vaativia, kaikenlaisia sanoja, sillä ne kertovat meistä itsestämme. - Luulen, että nykyisin aika harva pitää päiväkirjaa. Olen kirjaesittelyissä usein kysellyt, kuinka moni on joskus kirjoitellut asioita muistiin päiväkirjoihin, ja monen kuulijan käsi on noussut. Silloin olen antanut heille ehdottoman kiellon: niitä ei saa hävittää, vaikka mieli joskus tekisi. Mutta ei sinun tarvitse tuottaa tekstiä päiväkirjan muotoon, jos se ei tunnu omalta jutulta. Voit kirjoitella ajatuksia ja tapahtumia kalentereihin, ehkä pidät vieraskirjaa, lähetät postikortteja ja kirjeitä, tuhraat muistilappuja, säilytät kouluaikaisia vihkoja, joissa on juuri niitä merkityksellisiä sanoja, joita jätät jälkeesi. Tietysti tekstiäsi voi löytyä koneeltasi, muistitikulta, pilvestä, mutta jos ne jostakin syystä häviävät...

Juttelimme taannoin polttohautauksesta. Minä ja poikani ilmoitimme ehdottomana mielipiteenämme (=käskynämme), että meitä ei sitten saa polttaa. Kerroin sääliväni niitä arkeologeja, jotka muutaman sadan vuoden kuluttua kaivavat hautausmaita, eivätkä löydä mitään, mikä kertoisi 2000-luvun ihmisistä ja aikakauden hautaustavoista, koska vainajista ei löydy minkäänlaisia jälkiä. Mielestäni sanojen säilyttämisellä on sama merkitys: Ne säilyvät aarteina ja tutkimisen kohteina niiden tuleville lukijoille.

Aatteen paloa

Torstai 13.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Aatteen paloa

Kaikkein mielenkiintoisinta ja viihdyttävintä romaanin tekemisessä on mielestäni taustatietojen kerääminen (kirjoittaminen on se työvaihe). On mahtavaa istua kirjastossa pallotuolin syvyyksissä ikkunasta tuijotellen, kun vieressä odottaa kymmenkunta teosta täynnä painavaa historiallista tekstiä. Tänään lähdin kuitenkin metsästelemään tietoa ja fiiliksiä vähän kauemmaksi, Tornioon. Uuden romaanini yhtenä (aika pienenä) sivujuonena on erään jääkärin elämä. Mieheni lähti kuskaamaan minua ruokapalkalla, olin jo ennakkoon katsonut netistä muutaman tärpin, sää oli kaunis ja mieli virkeä.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Tornion hautausmaalla. Siellä vierailin ensin perhehaudalla, tarkastin jälleen kerran syntymä- ja kuolinajat ja mietin sitä, kuinka paljon kärsimystä joidenkin ihmisten kohdalle voi osua. Omat takapakit pienenevät ja asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun näitä pohtii. Seuraavaksi aloin haeskella tärppejä. Jääkäri Einar Vilhelm Hackzellin (myöh. Hakasalo) hauta löytyi helposti. Hän teki maineikkaan - ja historian tutkimusten mukaan joskus kyseenalaisen – sotilasuran sekä jääkärinä sisällissodassa että myöhemmin toisen maailmansodan taisteluissa Suomen rintamalla. Myös jääkäri Leonard Pistokosken hauta oli helposti löydettävissä. Mikäli olen oikein asian ymmärtänyt, hänen sotilasuransa oli terveydellisistä syistä aika vaatimaton.

Tornion hautausmaalta löysin myös lapsuuden leikki- ja koulukavereita, he säilyvät mielessäni aina lapsina, koska sellaisina opin heidät tuntemaan ja muistamaan. - Oudoin hautakivilöytöni olisi jäänyt huomaamatta, ellei kivessä ollut Vapaussoturin muistomerkki ja vuosiluku 1918 olisi kiinnittänyt huomiotani. Kivi oli pienikokoinen ja lähes kokonaan maan tasalla, niin että minun oli polvistuttava pystyäkseni lukemaan tekstin: Rantala, Anna o.s. Ruokki, 18.4.1870 – 19.4.1941, ja tekstin alla oli siis Vapaussoturin muistomerkki. Nyt olin yllättynyt, mutta pari selitystä omalle ihmettelyn aiheelleni olen jo keksinyt. Fakta on, että valkoisten puolella ei taistellut naissotilaita, punaisten joukoissa heitä oli jonkin verran, ja Vapaussoturin merkkiä ei annettu punaiselle. Miten siis Anna, joka oli sisällissodan aikana yli 40- vuotias, oli merkkinsä ansainnut? Ehkä hän oli ollut rintamalla muonitustöissä tai sairaanhoitajan tehtävissä, nämä mahdollisuudet tulivat minun mieleeni. Ehkä. Jos joku osaa kertoa tai arvailla jotain muuta, niin olisin kiitollinen tiedoista.

Tornion maakuntamuseo oli täydellinen pettymys. Jääkäreistä oli näyttöruudulla pari pientä kuvaa, muuta en löytänyt. Myöskään Seminaarin sotilassairaalana olosta ei löytynyt yhtään mitään. Sanoinkin kassalla, että viisi euroa vajaan kymmenen minuutin reissusta meni ihan hukkaan. Onko niin, että koska tämä museo on jotenkin profiloitunut kahden rajakaupungin museoksi, niin tällaiset supisuomalaiset ja isänmaalliset asiat eivät sovi ohjelmaan? Tornion kaupunki pitää kuitenkin esillä jääkärihistoriaansa (rajalla oleva kaupunki oli tärkeä etappipaikka) sillä tavalla, että jääkärimuistomerkkejä löytyy alueelta,esimerkiksi talojen seiniltä, kiitettävän paljon. Ja ihan ilmaiseksi saa katsella.

Jääkärit olivat vapaaehtoisia, jotka lähtivät vuosina 1915-1917 Saksaan Lockstedtin leirille saamaan sotilaskoulutusta. Koulutus oli salaista, Venäjä ei saanut siitä tietää, sillä tarkoitus oli taistella Suomi itsenäiseksi. Voin kuvitella sitä tunteen paloa, jonka vallassa nuoret miehet lähtivät ulkomaille. Koti, perhe, oma maa ja kieli saivat jäädä, kun nuorukainen lähti isänmaan asialle. Olen pohtinut monta kertaa sitä, olisiko meistä jälkipolvista ollut samaan. Ukkini taisteli vapaaehtoisena sisällissodassa, isäni puolestaan toisessa maailmansodassa, minä olen saanut nauttia heidän työnsä tuloksesta samoin kuin minun lapseni ja lastenlapset. Olisiko minun sukupolveni lähtenyt sotaan Suomen puolesta? Kyllä, näin uskon. Olisivatko minun lapseni tehneet saman? Luultavasti, tai en tiedä. Entä tämä nykyinen sukupolvi? Miten meidän maailmankansalaisemme suhtautuvat isänmaahan? Hyvin vaikea sanoa. Toivon, ettei kenenkään meidän tarvitse enää vastata kysymykseen: Oletko valmis antamaan henkesi maasi puolesta?

Vanha valokuva

Tiistai 7.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Vanha valokuva

Tapasin eilen vanhemman herrasmiehen kirjanmyyntitilaisuudessa, ja keskustelimme pitkään vanhoista valokuvista, kirjeistä ja päiväkirjoista, joita me molemmat vaalimme rakkaina muistoina sukumme historiasta. Tämä mies oli hyvin nyreissään siitä, ettei jälkipolvea kiinnosta hänen omat sotakokemuksensa, ja kerroin hänelle, kuinka minunkin kiinnostukseni suvun menneisyyteen on herännyt hyvin myöhään. Nyt tietysti harmittelen sitä, etten aikoinani jutellut ukkini ja isäni kanssa heidän sotamuistoistaan. Minua ei kiinnostanut. - Tämä mies muuten osti muistisairaalle vaimolleen kirjan ”Fanni ja mummo Lapissa”. Toivottavasti heille on siitä paljon iloa.

Kun tilaisuus oli ohi, palasin kotiin ja pysähdyin jälleen kerran tarkastelemaan seinällämme olevaa vuonna 1918 otettua valokuvaa, jossa sotilaspukuinen ukkini seisoo yhdessä viiden muun miehen kanssa kameraan katsoen. Etualalla näkyy tykki (?), ja kuvan takaosassa pitkänomainen rakennus (koulu, kasarmi?), ja mikäli minä kuvaa oikein tulkitsen, tämän rakennuksen edessä on aitaus, jonka sisällä on sotavankeja. Onko kuva otettu Tampereen valloittamisen jälkeen vai mahdollisesti Riihimäellä, jossa Viljon piti jatkaa palvelusta sotavankileirillä?

Miehiä kuvassa on siis kuusi, kolmella heistä – myös Viljo-ukilla – on valkoinen käsivarsinauha. Joku osaisi varmasti kertoa enemmän tästä vanhasta valokuvasta, nyt minun täytyy tyytyä arvailuihin. - Seuraavat kaksi päiväkirjamerkintää ovat teoksesta ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”, joka on ilmestynyt minun toimittamanani kaksi vuotta sitten. Ensimmäinen teksti on kirjoitettu Tampereen valloittamisen aikoihin, toinen Riihimäen vankileirillä.

3.4.1918 Tampereen puhdistus on alkanut voimalla. Yhä jyrähtävät tykit, rätisee kuularuisku. Suurenmoisella hyökkäyksellä se tänä aamuna alkoi. Savon krenatöörit, Hämeen jääkärit ja Vöyrin pataljoona. Yhtä uljaina riensivät. Me vahdissa. Ja vankeina paljon punakaartilaisia. Niitä katsoessa sydäntä särkee. Miksi Suomen kansan piti noin käydä. Säälin minä heitä, vaikka oikeus ei sääliä tunnekaan heitä kohtaan. Joukossa naisiakin ja viattomalla naamalla. Voi, Jumala, johda Suomen kansa oikealle tielle. Te kirotut johtajat, teidän syytänne tämä kaikki on. Teidän syytänne, teille edesvastuu kuuluu, ja te palkan ansaitsette ja saatte myös...

4.7.1918 Nyt minä olen Riihimäellä. Ikävännäköistä, samanlaista kuine ennenkin. Kuihtuneita vankeja, hiukan osaansa tyytymättömiä miehiä… Jo ilta on ehtinyt taas. Niin näyttää siis, että minä jään tänne. Rykmentin päällikkö ei muka lomaa antaa voi. Tänne vankivahtiin vain täytyy jäädä ties kuinka kauaksi. Ja syvällä sielussa tällä erää katkeruus lujana kohoaa. Täällä on kaikki niin huutavan väärästi, puolueellisesti, joka ainoassa asiassa. Täällä kohotetaan niitä, jotka mongertavat ruotsia hyvin. Ne täällä arvoja niittävät, vaikka kykyä ei olisi mihinkään. Vielä lisäksi jotkut. Ne, jotka osaavat pelata korttia, kirota ja juopotella. Uskon, että yksi ainoa vänrikki, Uuno Saloranta, sen arvon saa ansiosta, mutta kaikki muut ilman. Kaikki kyökkipojat ja passarit, rintamantauslähetit, ne kaikki. Hukkinenkin! Ei mitään edes täällä vankileirillä ole järjestää osannut. Niin verisen väärää ja puolueellista täällä voi ollakin… Jääkärit tulivat! Nuo suuret! On suurta sittenkin saksalainen kuri ja järjestys…

Suvun historia ei ole pelkästään vanhojen asioiden kertaamista ja muistelemista. Se on myös itsetutkiskelua, ja ainakin minä olen oppinut monia asioita itsestäni, kun olen lukenut Viljo-ukin päiväkirjoja kymmenien vuosien ajalta. Meillä kahdella on paljon yhteistä.