Tapaamisia hautausmaalla

Tiistai 1.9.2026 - Pirkko Jurvelin

Tapaamisia hautausmaalla

Minusta on kasvatettu hautausmaatyttö. Se tarkoittaa sitä, että kävelen mielelläni hautausmailla sekä kotona että ulkomailla, ja omaisten hautojen hoitaminen on itsestäänselvyys ja miellyttävä velvollisuus. Tähän rooliin minut on kasvattanut äitini, jonka kanssa hoidimme yhdessä perhehautaa. Siinä haudassa Torniossa lepäsivät mummoni, kaksi nuorena kuollutta tätiäni sekä kaksi vauvaveljeä. Myöhemmin myös rakas ukkini haudattiin tähän leposijaan. Äiti hoiti hautaa intohimoisesti, ja patisti meitä sisaruksia leikkaamaan nurmikkoa pienillä saksilla ja pyyhkimään hautakivestä vähäisetkin pölyt. Tuo haudan hoitaminen oli varmasti äidilleni, kaksi vauvaa menettäneelle, surutyötä ja terapiaa.

Olin pieni koululainen, kun saksalaisten ruumiit kaivettiin esiin joukkohaudasta, ja jäänteet sijoitettiin uusiin arkkuihin edelleen Saksaan lähetettäviksi. Asuin kerrostalossa vastapäätä hautausmaata, ja sana kiiri meille nopeasti: Hautausmaalla tapahtuu jotain jännittävää, äkkiä sinne! Niinpä me lapset juoksimme paikalle, ja mikäli muistikuvani pitää paikkansa, joukkohaudan sijalla oli monttu, ja joku mies puhdisti luita. Vanhempi naisihminen tuli pian luoksemme ja sanoi:”Teillä on elämä edessänne, ei teidän tarvitse tulla tänne kuolemaa katsomaan.” Me pienet koululaiset lähdimme tottelevaisina mutta hieman harmistuneina pois näiden jännittävien näkyjen ääreltä.

Olin varmaan jo oppikoulussa, kun kävelin yksikseni hautausmaalla ja menin perhehautamme luokse. Siinä seisoessani ukkini sattui tulemaan paikalle. Hän oli virkeä eläkeläinen, jota pyydettiin eri tilaisuuksiin puhumaan. Nytkin hän oli palaamassa tällaiselta matkalta rautatieasemalta ja tuli hautausmaan kautta kotiin. Hänen vaimonsa ja kaksi alle 20- vuotiaina kuollutta tytärtään lepäsivät juuri tuossa haudassa. En varmasti pystynyt ymmärtämään ukin ikävää ja tuskaa, mutta yhdessä me sitten jatkoimme matkaamme kotiin, asuimmehan vierekkäisissä kerrostaloissa.

Muutama vuosi sitten olin jälleen kerran käymässä kotikaupungissani ja vierailin tietysti hautausmaalla. Mukava rouva tuli juttelemaan kanssani, ja aikamme poristuamme totesimme, että hän oli joskus ennen muinoin ollut meillä lapsenlikkana. Tietysti muistin hänet! Oli kiva kerrata menneitä ja kuulla hänen kuulumisiaan. Tämä rouva oli löytänyt miehensä joen toiselta puolelta ja asui nyt Haaparannalla. Se ei ollut mitenkään harvinaista.

Viime lauantaina pääsin parin kuukauden tauon jälkeen käymään Torniossa. Olin ryhmämatkalla, mutta kun toiset suuntasivat Ikeaan ja ruotsalaisiin ruokakauppoihin, minä pyysin kuljettajaa jättämään minut Tornion puolelle. Ja ensimmäiseksi suuntasin kohti hautausmaata. Perhehauta oli hyvin hoidettu (olen jättänyt asian seurakunnan palvelujen huomaan), ja kun olin tämän todennut, lähdin kävelemään ympäri tuota tuttua kalmistoa. Löysin jälleen kerran monen entisen luokkakaverin, entisten naapureiden ja opettajien ja paikallisten merkkihenkilöiden leposijoja. Pysähdyin erään hautakiven kohdalle pohtimaan, kuinka sukunimi tuntui hyvin tutulta, ja pian siihen tulikin vanhempi mies pyörällä mukanaan säkki multaa ja syyskukkia. Meillä rupesi juttu luistamaan. Hän kertoi todella värikkäästä elämästään, minäkin jotain omastani, ja kun huomasimme, että meillä oli sama syntymävuosi, niin ihmettelin, että miksi en tunne häntä. Ai, niin, emme olleetkaan olleet samassa kansakoulussa, niitä kun oli tuohon aikaan saarella kaksi. Sitten tämä uusi tuttavuus kysyi:”Oletko sie Pirkko?” Kun myöntelin, niin hän kertoi ilahtuneena, kuinka me olemme ajaneet toisiamme takaa luistelukentällä – ihan siinä hautausmaan vierellä – ja kuulemma pussailtu. Minä repesin nauruun! Hän kertoi nimensä, ja sanoin, että tutulta kuulostaa, mutta oikeasti en kyllä muistanut häntä.

Se oli vähän erilainen tapaaminen hautausmaalla, mutta siitä jäi hyvä mieli ja hymy suupieleen.