Lapsen kuolema

Torstai 23.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Torniossa 2.1.1938

On jo uuden vuoden toinen päivä. Päiväkirjaan en ole kai mitään kirjoittanut sen jälkeen, kun Helsingissä marraskuussa. Kirjakin jäi kotiin. Nyt istun Lähetyshotellissa, kun Ilkka meni elokuviin. On ollut niin raskas joulun edellisaika, ettei ole voinut kirjoittaa. On ollut sellaisia kokemuksia, ettei olisi niitä jaksanut niin raskaiksi kuvitella. Koko marras- ja joulukuu olivat kuin painajaisunta. Ei ollut Pirkko jaksanut tulla vastaan, kun marraskuun 26. päivänä kotiin jouduin. Kovin iloiseksi hän kuitenkin pienistä lahjoistani tuli. Ja seuraavana aamuna hän oli jo kello 8 pystyssä. Hiukan jaksoi vielä kävelemässäkin käydä. Rakas, kultainen Pirkko! Muutaman kerran kävimme kävelemässä, mutta kun lunta tuli, niin oli turvauduttava kelkkaan. Siinä häntä lykkäsin. Sydäntä viilsi, kun voimat heikkenivät. Muutamana päivänä hänet oli jo kannettava kelkkaan. Sittenkin monena päivänä kelkkailimme ulkona, vaikka pitkään hän ei jaksanut. Joulukuun 9. päivänä Pirkko oli kai viimeisen kerran ulkona. Sen jälkeen hän oli sängyssä, ja joulua hän odotti niin äärettömän hartaasti ja pääsyä seminaarin kuusijuhlaan. Joulupäivällisen, joulukuun 12. päivänä hän halusi, mutta ei jaksanut syödä.

Raskas viikko joulukuun kahdennestatoista kahdeksanteentoista oli. Öisin valvontaakin. Pirkko heikkeni. Muutamana iltana, kai se oli joulukuun viidestoista, hän sanoi:” En tahdo enää muistaa iltasiunausta ja unohdin ja taas piti lukea alusta.” Luimme sitten yhdessä. Itkin, ja viiltävä, hirvittävä suru ja tuska täytti mielen. Niin luottavaisesti, kädet ristissä Pirkko luki:” Rakas taivaan Isä, siunaa pikku Seppoa, pikku Pirkkoa, pikku Ilkkaa, pikku Kyllikkiä, äitiä, isää, Turun väkeä ja Ylimäen väkeä ja kaikkia ihmisiä.” Kuin pikku lapsena ennen Pirkko luki. Seuraavana iltana teimme samoin, vaikka silloin oli raskas taistelo: Pirkko olisi halunnut seminaarin kuusijuhlaan. Hänet puettiinkin, nostin hänet keinutuoliin. ”Katso, jaksanhan minä, te pidätte minua liian heikkona, huonona. Pyydä lääkäri, että kysytään häneltä.” Ei Pirkko kuitenkaan lähtenyt. Itkin:” En voi sinua viedä, vaikka kuinka tahtoisin.” Seminaarin oppilaat kävivät Pirkon ikkuna alla laulamassa. Itkimme kaikki, Pirkkokin. Oli niin viiltävän raskasta. Ja koulun lopettamisen kiireet painoivat: perjantaina oli lasten kuusijuhla.

Niin tuli lauantai, joulukuun kahdeksastoista päivä, jolloin aamupäivällä oli vielä tunteja ja työkauden lopettaminen kello yksitoista. Sen jälkeen pääsin Pirkon luo. Kerroin hänelle vielä seminaarin ja harjoituskoulun kuusijuhlasta. Ja hän jaksoi vielä kiinnostuneesti kuunnella, mutta oli niin vaikea olo. Kello kahden tienoissa nostin hänet vielä keinutuoliin, jossa hän hiukan aikaa oli. Sitten nostin hänet takaisin sänkyyn. Ajatuselämä alkoi seota. ”Olkaapa hiljaa”, hän toisti monta kertaa kuin saadakseen jostain ajatusjohtumasta kiinni.

Tunnit menivät. Pirkko ei enää tajunnut puhetta, ei enää sitäkään, kun hänelle tuotiin maisteri Lahdensuon kukka ”parhaalle oppilaalleen”. Kello läheni viittä. Syvä, pitkä henkäys, toinen, ja Pirkko nukkui pois. Häntä ei enää ollut, hän oli ainiaaksi meiltä otettu. Yhtäkkiä niin hirvittävä tyhjyys täytti mielen, kuin koko elämä yhdessä hetkessä, kaikki sisältö olisi häipynyt. Väkivaltainen, raju, väkevä itku työntyi esiin, ja koko hetken hirvittävä tyhjyys purkausi tyhjiin sanoihin:” Voi, Pirkkoa ei enää ole! Pirkko otettiin!” Kuolema! Ei sitä tajua, ennen kuin se koskettaa näin läheltä. Ei edes isän kuolema ollut samaa. Sellainen hirvittävä tyhjyyden tuntu. Kuin koko elämä yhtäkkiä olisi häipynyt pois. Sellainen kokemus, johon ei ole mitään verrattavaa. Raskas, hirvittävän raskas oli joulukuun kahdeksannentoista päivän ilta.

Ote on kirjastani ”No heipudei!”. Pirkko (isäni sisko) kuoli kuusitoistavuotiaana keuhkotautiin, mutta hänen iloiset päiväkirjamerkintänsä kertovat rohkeasta ja reippaasta tytöstä, joka jaksaa uskoa hyvään tulevaisuuteen. Kirjassa vuorottelevat Pirkon ja hänen isänsä Viljo Törmälän (ukkini) päiväkirjamerkinnät sekä ajankuvaus.

Kirjan voi tilata yhteydenottolomakkeella tai sähköpostilla: www.pirkkojurvelin.com. Hinta on viisi euroa sekä postikulut, Oulun alueella kirja toimitetaan suoraan postilaatikkoon ilman lähetyskuluja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsen kuolema, päiväkirja, suru

Heinäkuisia päiväkirjamerkintöjä

Maanantai 29.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Päiväkirjamerkintöjä elokuussa 1918, 1936 ja 1937

Viljo Törmälä Riihimäen sotavankileirillä 30.7.1918

Näin monta päivää mennyt kirjoittamatta riviäkään. Ajatuksia monia sentään mielessä asustanut. Nyt tulee pian tarkastus. Joku jääkärikapteeni tarkastaa nyt vartioston. Siksi on täytynyt olla jo aikaisin liikkeessä. - On tullut paljon uusia miehiä, aivan harjoittamattomia. Niitä on saanut hangata lujasti. Työtä siinä on ollutkin, keskisuomalaisia ovat. Omituista: niistä kaikista näyttää, että ne ovat tavattoman vastenmielisesti tulleet tänne. Aivan säälittää muutamia tarkatessa, niin onnettoman näköisiä. Ja kovin nahjuksia. On sentään näissä omissa, vanhoissa miehissä jo sentään jonkun verran tarmoa ja ryhtiä. Ja niin kuin niissä jo löytyisi jotain karaistuneempaa, rautaisempaa, tulikasteen säkenöimää. Jonkinlainen haluttomuus sotapalvelusta kohtaan näillä on kaikilla, minullakin. Liekö se jonkinlainen salainen itsesäilytysviestin ilmaus, tai onko se vaan, että näin vallattoman vapauden aikakauteen tottuneet kammoavat vähäisintäkin rajoitusta ja ahtautta. Ehkä molemmat osittain.

Ylihuomenna Sinun luoksesi, Kultu, päästä täytyy. Jo alkaa elokuu, ja olisi riennettävä omaan työhön. Kun pian jo pääsisi. Uskonkin sentään taas pian pääseväni, vaikka monen pettymyksen haikeutta Sinä ja minä olemme saaneet tuta.

Pirkko Törmälä Oulaisten parantolassa 27.7.1936

Hohoi! Tänään oli lääkärintarkastus. Punnituksessa painoin 45 kg 700 g. Olin lihonut viime punnituksesta, joka oli kaksi viikkoa sitten 1 kg 700 g, sillä silloin painoin vain 44 kg. Mutta huonosti kai minulla on mennyt, sillä minä olin kuulevinani tohtorin sanovan ylihoitajalle:”Keuhkot yllä”, ja se merkitsee, että keuhkot ovat ennallaan. Eivät parantuneet eikä huonontuneet. Voi kauhea! Kuinka kauan minun täytyy täällä olla. Kaikenlaisia maalaisia nuo ihmiset. Minä en voi viihtyä heidän seurassaan. En millään. Olisi paljon mukavampaa, jos pääsisin jonnekin muualle parantolaan, jossa olisi koululaisia, joiden kanssa voisi keskustella kouluasioista, elokuvista ym. Täällä eivät monet edes ole käyneet elokuvissa. Joku harva vain. Kyllä täällä on tosi ikävä olla. Alussa tuntui kivemmalta, ja kun se ”Humu” oli täällä, ja minä ihastunut häneen, niin kyllähän se menetteli. Mutta nyt!

- Nyt muustakin. Viime yönä heräsin vähän ennen kello yhtä, että päätäni pakotti. Ihmettelin, kun ”Sarastus” istui sänkynsä laidalla. Eihän hän tavallisesti yöllä valvonut. Mutta sattumalta katsoin ikkunaan ja näin, kuinka salamat välähtelivät ulkona yhtä mittaa. Ukkonen jyrisi hiljalleen, ei satanut. Sarastus tahtoi minua wc:hen. Pelosta tietenkin. Kävimme siellä, ja sitten ”Sarastus” meni päivystyshuoneeseen, jossa yötäti oli. Yötätinä oli Hanna-täti. Salamat välähtelivät, ja räsähteli myötäänsä. Silloin alkoi hätäkello soida. Se soi erään sänkypotilaan, Eeva Halmeen, luona. Hanna-täti meni sinne ja tahtoi meitä mukaansa. Me menimme. Minä istuin tuolilla puoleksi ja ”Sarastus” puoleksi. Minua nukutti, ja minä nojasin päätäni kaappiin. Salamat välähtelivät vain, ja ukkonen jyrisi. Satoi väliin, väliin ei. Lopuksi luulimme, että pilvi meni ohi, mutta silloin tuli uusi! Puoli kolmen aikaan tulin tänne huoneeseeni ja aloin nukkua. ”Sarastus” tuli myöhemmin.

Nyt onkin jo tämäkin päiväkirjani lopussa. Uusi täytyy aloittaa. Kiitos toveruudestasi! Hyvästi!

Viljo Törmälä Torniossa 14.7.1937

Uskomattoman harvoin ehdin kirjoittaa tähän kirjaan, vaikka niin paljon vaikutelmia olisi ollut. Koko kevät niin monien vaikutelmien sekoitusta: kiireinen työ ja ensimmäisten omien oppilaiden viime viikkojen työ. 2-luokka oli mieleinen luokka minulle. Niin mielelläni tein työtä sen kanssa. Niin sydämestäni olisin toivonut jotain voivani näille oppilailleni antaa. Mutta heikko työntekijä olen ollut, sen tunnen. - Raskaat huolet ovat mieltä sumentaneet. Pirkon jatkuva sairaus. Ja sitten Kyllikki keväällä sairastui, parantui ja sairastui uudestaan. On nyt paraikaa sairaalassa. Ja vanha isä Oulaisissa talvesta saakka ollut sairaana. Tuskin ehdin käydä häntä katsomassa. Ja nyt soitettiin, että hän on kuollut. Tuntuu niin omituiselta. Elämä on niin ihmeellinen: sortua, kadota pois, kukin vuorollaan. Isä oli – niin, melkein vaikea sanoa – hän oli omalla tavallaan vaatimaton, herttainen mies. Mutta läheiseksi hän ei koskaan oikein tullut. Ehkä hänkin oli sulkeutunut. Hän eli omaa, mietiskelevää elämäänsä, ehkä ei kovinkaan syvällistä. Mutta pienten lasten kanssa hän viihtyi; ne pitivät hänestä. Ja nyt on isä poissa. Missä? Jumala tutkii ihmisen. Ei hän paha ollut. Mikä mahtoi olla hänen osansa elämälle. Ken sen mittaa, vain Jumala sen tietää. Olkoon hyvä, rauhallinen lepo isälle.

Otteet teoksistani ”Eestä vapauden – eestä kotimaan” ja ”No heipudei”.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: päiväkirjat, 1918, 1936, 1937

" Mä sulle kerron kaiken..."

Keskiviikko 29.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Kesäisin tulen yleensä suuren siivousvimman valtaan. Johtuneeko se valon määrästä vai mistä, mutta juuri silloin on paras aika siivota ja heittää pois kaikki mahdollinen ja mahdoton turha tavara. En ole siis joulusiivousihmisiä.

Toissakesänä löysin kaapin perukoilta kolme lukollista päiväkirjaa. Luulin jo hävittäneeni kaikki päiväkirjani ja muistivihkoni (hyi, minua!), ja koska muuta mahdollisuutta ei ollut, rikoin päiväkirjojen lukot ja aloin lukea. Kaikki kolme päiväkirjaa oli kirjoitettu vuoden aikana, ja minä pääsin tutustumaan 12-vuotiaaseen Pirkko Törmälään, opettajaperheen keskimmäiseen lapseen, jonka ukki oli Tornion seminaarin rehtori. Siinäpä mukava viitekehys kasvavalle nuorelle.

Rehellisesti sanottuna minun täytyy myöntää, että olin kateellinen tuolle 12-vuotiaalle, joka pursui tarmokkuutta, itseluottamusta ja sopivassa määrin tietynlaista rentoutta. Mihin ihmeeseen tuo tyyppi on hävinnyt? Tulee mieleeni, että elämä on jyrännyt ylitseni kuin asfalttikone, joka jättää jälkeensä sileän, tasaisen pinnan. Tai, no, ehkä tuo nyt on liioittelua. Kyllä minä vieläkin tunnistan itsessäni yllämainittuja ominaisuuksia, ainakin jonkin verran.

Ja tässä valittuja paloja kirjasta, joka sisältää nämä kolme päiväkirjaani.

5.7.1963  "Mä sulle kerron kaiken, mi elämässäin on. Mä kerron kaiken vaihein, mi elämässäin on. Olen 12 vuotta ja pääsin oppikoulun toiselle luokalle. Rakastan Kyösti Ahoa, joka pääsi kolmannelle luokalle oppikoulussa......"

16.7.1963  "Paula ja minä päätimme lähteä Kukkolan koskelle. Ajelimme hitaasti sillalla, jossa ei ollut (ihme kyllä) paljon liikennettä.Olimme ajaneet noin 10 kilometriä, kun nälkä alkoi kurnia suonissamme. Näimme ladon ja päätimme mennä sen taakse. Aurinko lämmitti hauskasti meitä..."

10.10.1963 "Kello on noin 18.30. Ulkona myrskyää. Sataa tihuuttaa ja tuulee kovaa. Markkinat ovat alkaneet. Kun aamulla menin kouluun, niin minua kohtasi iloinen näky. Ilmapalloja, rinkeleitä ja kaikkea muuta mukavaa. Isä on luvannut antaa markkinarahaa mulle..."

26.10.1963 "Nyt on lauantai, ja kello on noin 22.45. Pörhöt ovat meillä kylässä. Ja meillä on paljon herkkuja. - Minun takanani istuu Risto Mäkitalo, ja olen alkanut pitää hänestä. Luulen, että hänkin pitää minusta. Kun meillä oli piirustustunti, ja opettajan silmä vältti, niin hän tarjosi minulle karamelleja..."

19.11.1963..."Huomenna on ns."Saikkailta". Se on ihanaa! Partiopojat ovat järjestäneet sen. Siellä on paljon hauskaa ohjelmaa ja lopuksi piirileikkiä. Ah! Nyt minun pitää mennä laittamaan tukkaani, että se olisi huomenna hyvä..."

3.1.1964..."Liisa, äiti ja isä menivät uudenvuodenaattona Pörhöille kylään. Tapani ja minä jäimme kotiin. Mutta eipä mitään hätää. Äiti lupasi, että saamme pitää pienet hipat.Kutsuimme vain kaksi vierasta, Esan ja Suvin. Ja meillä oli hauskaa. Vieraat tulivat klo 21 ja lähtivät pois klo 2 yöllä. Poltimme takassa tulta ja paistoimme makkaroita, joimme limonadia ja kotikaljaa, kerroimme kummitusjuttuja. Aika riensi."

Päiväkirjani kertoivat koululaisen arjesta, luokkatovereista ja opettajista, koepaineista ja toisaalta hauskoista koulujuhlista. Kissanpentujen syntymä ja niiden kasvun seuraaminen oli monen kirjoituksen sisältö. Ystävien kanssa vietetty vapaa-aika, ihastumiset,  Beatlesit,  presidentti Kennedyn murha ja siihen liittyvät tapahtumat, tutun opettajan sairastuminen ja järkyttävä itsemurha, kuinka paljon kerrottavaa nuorella minälläni olikaan.

"No, pitkästä aikaa! Mitä sitä kuuluu?" tiedustelee tuttava kadulla. "No, ei kai tässä kummempia", minä vastaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: päiväkirja, nuoruus, ystävät, koulu