Slow Life Movement, Hitaan elämän liike

Torstai 2.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Hitaan elämän liike

Slow Life Movement

Autolla ajaessani minulla on yleensä päällä klassisen musiikin kanava. Viime viikolla kanavaa etsiskellessäni satuin kuulemaan keskustelua ”Hitaan elämän liikkeestä”. Aihe oli niin mielenkiintoinen, että jäin kuuntelemaan ohjelmaa, kunnes saavuin kaupan pihalle. Pohdiskelin, mistähän tässä oikein oli pohjimmiltaan kysymys. Kotiin palattuani rupesin etsimään asiasta tietoa netistä, ja englanniksi sitä löytyikin jonkin verran.

Hitausliike (ei minun suomennokseni) eli Slow Movement sai alkunsa italialaisen Carlo Petrinin protestista. Mies ei voinut hyväksyä sitä, että Roomaan perustettiin vuonna 1986 McDonalds-ravintola, siis pikaruokapaikka, ja Petrini julisti, että kunnollinen ravintola on ”slow food-restaurant” (>< fast food restaurant).

Geir Berthelsen ja hänen luomansa The World Institute of Slowness julkaisi vuonna 1999 vision hitaasta planeetasta. Carl Honoré puolestaan kirjoitti vuonna 2004 teoksen ”Hitauden ylistys”. Honoré kirjoittaa liikkeen ajatuksesta:” Se on kulttuurivallankumous sitä ajatusta vastaan, että nopeampi on parempi. Hitauden filosofia ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään etanan vauhtia, vaan se tarkoittaa sitä, että asiat tehdään oikealla nopeudella… Asiat halutaan tehdä mahdollisimman hyvin sen sijaan, että ne tehtäisiin mahdollisimman nopeasti. Laatu on määrää tärkeämpi joka asiassa, olipa kyse sitten työstä tai ruuasta.”

Nykyihmiselle annetun diagnoosin nimi on ”aikasairaus”, ja kuka tahansa (myös eläkeläinen ja lomalla oleva) tunnistaa tämän sairauden oireet itsessään: jatkuva kelloon vilkuilu ja päivän aikatauluttaminen. Mutta miten omaa elämää voi sitten yrittää hidastaa? Asialle omistautuneet neuvovat seuraavaa: Tee vähemmän, keskity ihmisiin, arvosta luontoa, ole läsnä juuri tässä hetkessä, syö hitaammin, aja hitaammin, laita puhelin ja muuta vastaavat koneet syrjään hetkeksi, keskity vain yhteen tehtävään kerrallaan…

Uskon täysin siihen, että elämäntahdin hidastaminen parantaa elämänlaatua. Asiasta on tehty myös tutkimuksia, mutta mielestäni ilman niitäkin on täysin ymmärrettävää, että tunnen oloni paremmaksi, jos olen päättänyt tänään tehdä yhden tärkeän homman niiden kymmenen sijaan, jotka myös ovat listalla. Olen aivan varma siitä, että me kaikki olisimme terveellisempiä, tasapainoisempia, tyytyväisempiä ja vaikka mitä, jos malttaisimme hidastaa elämäämme. MUTTA, sitten tulee se iso mutta, joka monesti hankaloittaa tätä suotavaa prosessia. Ensiksikin: Kuka tekee ne kaikki hommat, jos minä en niitä tee? Ja toiseksi: Eikö se ole laiskuutta, jos vain lueskelee tai istuskelee luonnosta nauttien? Miten ihmeessä saisi itsestään nitistettyä sen sivupersoonan/geenin/ominaisuuden, joka ehdottomasti kieltää hidastelun. Ainoastaan lomalla se on sallittua, koska… niin koska on loma, eikä silloin tarvitse tehdä mitään. Sana ”loma” antaa luvan rentoon elämään. Ja siksi toisekseen: En millään jaksaisi istua ongella tuntitolkulla siimaa tuijottaen. Kymmenen minuuttia olisi ihan ok, mutta sitten pitäisi jo ruveta hommiin.

Tulin eilen Valamoon. Jo tulomatkalla sain puhelinsoiton, jossa tulevalle majoittujalle kerrottiin, että ukkosmyrskyjen johdosta Valamossa ei ole ollut sähköjä vuorokauteen. Siis ei sähköjä. Koko totuus selvisi minulle perillä, kun sain tietää, ettei suihkuun olisi menemistä, vain määrättyjä vessoja voi käyttää, noutopöydän sijaan sain keittoa ja näkkileipää, ja kaikenlainen somettaminen oli lähes mahdotonta. Siinä minulle oli slow lifea ja kaiken lisäksi vielä rankkasateen kanssa tarjoiltuna. Onneksi sähköt palasivat illan mittaan, ja pelko liiallisesta hidastelemisesta poistui.

Blogin lopuksi tarjoilen teille kurssilla kuulemani ajatuksen. Jos joku yhtään ymmärtää, mitä se tarkoittaa, kertokoon myös minulle, kiitos.

”Älkää juosko ajan perässä, antakaa ajan tulla kohti.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hidas elämä, kiireettömyys, Valamo

Vapaaehtoisena Valamon luostarissa

Sunnuntai 20.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Vapaaehtoistöissä Valamossa

Siitä on jo useampi vuosi aikaa, kun hetken päähänpistosta ilmoittauduin Valamon luostariin Torsti Lehtisen vetämälle filosofian kurssille. Lehtinen oli uusi tuttavuus, enkä kyllä ollut aikaisemmin perehtynyt erityisemmin filosofiaankaan. Tuon kesän jälkeen olen käynyt Valamossa kursseilla muutaman kerran ja monena kesänä olen ollut siellä vapaaehtoistöissä aina kaksi viikkoa kerrallaan. - Hetkinen, Pirkko, etkö sinä olekaan luterilainen? Olen toki, ja niin ovat myös useimmat muut vapaaehtoiset Valamossa. Miksi ihmeessä sitten ortodoksinen Valamo? Niin, sitä ei ole helppo selittää. Syitä löytyy varmasti useita, mutta suurin niistä lienee se, että luostarin alueella vallitseva tunnelma on erityinen, sekä turistit että työntekijät tietävät olevansa paikassa, jonka olemassaolon tarkoitus on Jumalan palveleminen.

Olen tehnyt töitä sekä portilla oppaana että vetänyt opastettuja kierroksia, joita varten olen joutunut pänttäämään valtavasti läksyjä sekä suomeksi että saksaksi. Koska ortodoksinen kulttuuri kaikkineen ei ole minulle luontaisesti tuttu, siihen perehtyminen on ollut antoisa ja vaativa matka.

Porttioppaan tehtävänä on toivottaa vierailijat tervetulleeksi ja kertoa heille alueen tapahtumista, tavoista ja paikoista. Tämä homma on ollut mielestäni helppo, ainoastaan venäjän kielen taitoa olen kaivannut, mutta sepä ei niin äkikseltään ole hankittavissa. Siis muuten homma on ollut ihan mukavaa, mutta ne hellepäivät aiheuttivat päänsärkyä. Luostarialueella on omat sääntönsä, tietysti. Hartiat ja polvet pitää olla peitettyinä, kirkossa jumalanpalveluksen aikana mielellään myös hiukset, koiria ei alueelle saa tuoda, no siinäpä ne tärkeimmät olivatkin. Mutta kyllähän näistä nousi iso poru monta kertaa. Jakelin auliisti kietaisuhameita ja huiveja niin miehille kuin naisillekin, kerroin heille säännöistä (jotka olivat selvästi näkyvillä), ja otin vastaan ystävällisiä hymyjä, suuttumista, haukkuja ja monenlaisia selityksiä. Niin, olihan siellä alueella kuljeskellut muutama nainen bikineissäkin. Muutaman kerran otin koiran hoitooni opaskojun viereen.

Opastettujen kierrosten vetäminen on todella vaativaa, mutta myös mielenkiintoista. Oppaan mielestä on mukavaa, kun ihmiset esittävät kysymyksiä, mutta me suomalaiset emme juuri niitä tee. Minun kurkkuani kuivasi monta kertaa, kun vedin tunnin kierroksen ollen yksin äänessä koko ajan (ja kaiken lisäksi sain neuvon, ettei vesipullo saa olla näkyvillä). Saksalaiset esittivät kysymyksiä, kysyivät myös oppaan henkilökohtaisia asioita, ja kerran jouduin jopa vastaamaan kysymykseen, mistä minun kenkäni olivat peräisin, kun ne olivat niin kivat (saksalaiset Riekerin kengät!). Kielitaitoni oli myös välillä kovalla koetuksella, kun yritin kertoa mahdollisimman tarkkaan ikoneista ja niiden symboliikasta. Sana ”käärinliina” oli hukassa, kun puhuin asiasta ensimmäisen kerran (ei tainnut tulla yliopisto-opintojen aikana puheeksi), mutta fiksut saksalaiset tiesivät oitis, mitä tarkoitin, ja minä opin uuden sanan. - Ja sitten oli tämä meille outo tippi -kulttuuri. Kerroin heti kierroksen alussa, että olen vapaaehtoistyöntekijä (etteivät odota liikoja meikäläiseltä). Silloin tällöin kierroksen päätyttyä joku saksalainen laittoi setelin tai kolikon kouraani. Nolostuin aina ja sanoin, että olen vapaaehtoinen, enkä tarvitse mitään, mutta eräskin mies sanoi, että laita se kiertämään. Niinpä ostin Valamon kaupasta jotakin. Eipä minulle ole ennen tippiä annettu – uusi kokemus sekin.

Ehkä mieleenpainuvin ryhmä, jota opastin, koostui kehitysvammaisista ja mielenterveysongelmista kärsivistä nuorista ja aikuisista. Tämä ryhmä tuli ylimääräisenä ohjelmaan, ja meitä oppaita sattui olemaan paikalla kolme. Miehiä oli kaksi, ja he sanoivat ”ei kiitos”. Minä sanoin, että sopii hyvin, koska ajattelin, että olenhan opettajana ollut tekemisissä niin monenlaisten ihmisten kanssa. Kun menin ryhmän luokse, luokseni tuli heti nuori nainen ja sanoi, että hänen siskonsa on kuollut. ”Tiedätkö, minunkin siskoni on kuollut. Minä ymmärrän, kuinka surullinen sinä olet.” Me halasimme toisiamme ja kumpaakin itketti. - Vedin kierroksen lyhennettynä ja kaikin tavoin yksinkertaisemmin kuin yleensä. Kun olimme uuden kirkon pienessä osassa (ns. ”kesäkirkko”), osoitin erityisen suurta kastemaljaa ja kerroin, että ortodoksisessa kasteessa lapsi laitetaan kokonaan tuohon isoon kastemaljaan. Silloin eräs ryhmässä oleva nainen parkaisi isoon ääneen, että lapsihan hukkuu. Rauhoittelin häntä ja sanoin, että kaikki huolehtivat vauvan hyvinvoinnista. - Seuraavana päivänä sain kuulla useamman kerran kiitosta siitä, kuinka olin huolehtinut ryhmästä. Se tuntui todella hyvältä ja tuli sellainen tunne, että olen osannut tehdä jotakin.

Valamon luostari Heinävedellä on jotakin aivan erityistä Suomessa. Vierailuun kannattaa varata aikaa, opaskierros kestää vain tunnin, ja kun sen kuuntelee, paikan historiasta saa hyvän käsityksen. Tarjolla oleva ruoka on niin hyvää, ettei muualle tarvitse mennä syömään (kannattaa vain yrittää välttää keskipäivän tienoon ruuhkaisimpia aikoja). Jos Valamoon menee kesäkuussa tai elokuussa, niin pääsee kokemaan myös luostarin rauhaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Valamo, vapaaehtoistyö, ortodoksisuus