Hei, Vladimir!

Keskiviikko 14.9.2022 - Pirkko Jurvelin

Hei, Vladimir!

Aloin kirjoittaa sinulle oikein paperikirjettä, kun en mistään löytänyt sähköpostiosoitettasi tai muita yhteystietoja. Toivon, että kirje tavoittaa sinut Kremlin osoitteella.

Meillä oli täällä eilen kolme sukupolvea juomassa iltateetä. Juteltiin kaikesta mahdollisesta, mutta lopulta keskustelu päätyi tietenkin Ukrainan sotaan ja Venäjään, kuinkas muuten. Tyttäreni, keskimmäisen sukupolven edustaja, puuskahti, että hän on koko ikänsä pelännyt Venäjää. Yläasteen historian opettajakin pelotteli Venäjän vaarallisuudella ja arvaamattomuudella, mutta nyt sitten Venäjä menee ja häviää sodan Ukrainalle! Koko vuosien kestänyt pelko on ollut aivan turha! Tytärtä kismitti koko juttu. Ei siis se, että Venäjä on hävinnyt tämän sodan, vaan se, että nuoria on peloteltu aivan turhaan.

Niinhän tässä nyt näyttää käyvän, että suunnitelmat suurin piirtein koko maailman kattavasta Äiti-Venäjästä osoittautuvat tyhjäksi puheeksi ja turhiksi haaveiksi. Cicero sanoi parituhatta vuotta sitten, että ”jokainen ihminen on erehtyväinen, mutta vain tyhmä pitää kiinni erehdyksestään”. Tuo on viisas sanonta, joka koskee meitä jokaista, myös sinua, Vladimir.

Ymmärrän kyllä, ettei luovuttaminen ole sinun juttusi, koska se tarkoittaa samalla maineen ja kasvojen menettämistä. Senpä vuoksi sama tytär, joka päivitteli Venäjän tappiota, pohti myös, olisiko itsemurha ainoa ”kunniallinen” tapa, jolla Putin saattaisi selvitä tästä häpeällisestä tilanteesta.

Nyt haluan kuitenkin antaa sinulle neuvon: Vladimir, älä tee itsemurhaa! Muistathan, että esimerkiksi Hitler päätyi tähän ratkaisuun poterossaan, mutta tekikö se miehestä yhtään sen kunniakkaampaa? Ei todellakaan. Jos ihminen olisi astia, niin Hitler olisi koko maailman sylkykuppi. Oman käden kautta tapahtuva kuolema ei tee rikollisesta hyvää ihmistä.

Minulla on sinulle kuitenkin tarjota ehdotus, vaikkakin esitän sen hyvin aralla sydämellä. Olet esiintynyt paljon Venäjän ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien pappien ja piispojen kanssa, onpa sinulla siinä joukossa joku suosikkikin. En tiedä, onko sinussa jokin herkkä kohta, joka kaipaa kirkon sanomaa, vai onko jumalanpalveluksissa mukana olo pelkkää politiikkaa. Mikäli tunnet aidosti ja oikeasti, että uskonto pystyy tarjoamaan sinulle jotakin, mitä maailma ei voi antaa, niin lopeta sota, pyydä anteeksi kaikilta osapuolilta ja vetäydy pois tästä maailmasta kirkon suojiin.

Sinulla on Laatokan Valamon luostarisaarella kuulemma ihan oma datsa eli huvila. Se on varmasti sisustettu ylellisesti, ja onhan siihen viereen tehty myös helikopterin laskeutumispaikka. Älä kuitenkaan mene omaan huvilaasi, vaan Valamon vieressä olevalle pienelle Pyhityssaarelle, joka on ankarimman mahdollisen kilvoittelun paikka, ja jonne pääseminen on jo suuri etuoikeus (kyllä sinulle varmasti sieltä löytyy oma skiitta). - Sivuhuomautuksena mainittakoon, että myös marsalkka Mannerheim on käynyt siellä rukoilemassa erakon kanssa.

Olet tottunut siihen, että ympärilläsi pyörii koko ajan paljon ihmisiä, ja erakon elämä voi tuntua aluksi vaikealta, mutta uskon, että kun ymmärryksesi kasvaa erakkomunkkien opetuksessa, niin lopulta koet olevasi oikeassa paikassa. Voit unohtaa maailmallisen kilvoittelun eli Venäjän suurvalta-aatteen kokonaan, ja keskittää ajatuksesi tuonpuoleisiin.

Mikäli tämä ystävällinen ehdotus ei sinua kuitenkaan kiinnosta, niin pyydän sinua olemaan varovainen, Vladimir. Olen huomannut, että tärkeiden venäläismiesten tasapainoaisti ei ole kovin hyvä. Heitä putoilee ikkunoista, parvekkeilta ja veneistä. Katso, mihin astut.

Tässä kohden minun tulisi päättää kirjeeni kaikenlaisiin hyviin toivotuksiin, mutta en oikein koe sitä tilanteeseen sopivana. Esimerkiksi toivotus ”pitkää ikää”saattaisi kuulostaa kovin teennäiseltä. Siispä pelkästään allekirjoitan viestini, laitan kirjekuoreen ja lähetän Kremliin. Pirkko

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vladimir Putin, Valamo, kilvoitus

Elämä on ihanaa

Tiistai 21.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Elämä on ihanaa

Luokassa oli opettajan lisäksi seitsemän kurssilaista. Vanhin heistä yli 80- vuotias, nuorin taisi olla kolmikymppinen, mukava ikäjakauma. Jokaisella oli käytössään kaksi pöytää, maalauspöytä, jossa varsinainen työ tapahtui ja sivupöytä, jonne maalauksia saattoi laittaa kuivumaan. Mitä pitemmälle kurssi eteni, sitä enemmän täytyi ottaa käyttöön myös lattiapinta-alaa töiden säilytystä varten, ja lopulta vain tietyt väylät luokassa olivat kulkuvapaita: polku eteen opettajanpöydän luo, polku ovelle ja polku tiskialtaalle, jonne oli asiaa monta kertaa päivässä – mehän maalasimme akvarelleja.

Oli hiljaista. Kukaan ei puhunut mitään, koska jokainen oli keskittynyt omaan tekemiseensä. Joskus opettaja kävi nyökkäilemässä tai vastaamassa kysymyksiin, joskus joku murjaisi jotain tilanteeseen kuuluvaa, ja silloin alkoi hyväntahtoinen nauru ja iloinen jutustelu. Toisinaan joku ilmoitti keskellä päivää menevänsä nukkumaan, joku puolestaan kertoi maalanneensa iltakymmeneen. Oli vapaus tulla ja mennä, maalata tai vain katsella, ajatella ja tuntea.

Kun olin saanut itsestäni ulos raskaita asioita, joita en osannut ilmaista muuten kuin konkreettisilla kuvilla, aloin piirtää ympyröitä. En tiedä, mistä se tuli. Kahdessa ensimmäisessä paperissa ympyrät ovat suuria, selkeitä ja vaaleita, seuraavissa kuvissa ne ovat pienempiä ja värikkäämpiä. Mietin välillä, että eihän näin voi tehdä – pelkkiä ympyröitä – ja maalasin yhden väliteoksen, joka on täynnä paksuja suoria, kirkasvärisiä viivoja. Sitä ei ollut mukava tehdä, ja palasin ympyröiden pariin. Opettaja kannusti siihen, sillä ”jos siltä tuntuu, että sinun täytyy maalata ympyröitä, niin siihen on tarve ja sillä on merkitystä”. Kuvitelkaa, kuinka rauhoittavalta tuntuu, kun käsi pyörittää ympyrän muotoa kerta toisensa jälkeen, kerta toisensa jälkeen…

Taisi olla kurssin kolmas päivä, kun mieleeni tuli ajatus lauseen muodossa: Elämä on ihanaa. Hymyilytti ja tuntui helpolta. Mietin, milloin viimeksi olin ajatellut noin. Ehkä joskus paljon, paljon nuorempana, vaiko sittenkin jonakin kauniina päivänä jotakin huikeaa maisemaa katsoessani: vuoria, meri, kirkas aurinko…

Yleensä elämä on tavallista, se voi olla hyvää ja mukavaa ja kaikkea siltä väliltä, mutta että elämä on joskus ihanaa – sen ajatuksen ääressä joutuu pysähtymään.

Jonakin päivänä minun ei sitten enää tarvinnut maalata ympyröitä. Tein illalla valmiiksi muutaman pohjan erilaisilla tekniikoilla ja mietin, mitä varten ne olivat. Kun kävelin Valamon hautausmaalle, ihastelin luonnonkukkien ja erilaisten kasvien runsautta. Poimin muutamia saniaisen lehtiä mukaani ja täydensin seuraavana päivänä kokoelmaani vaahteran ja erilaisten pihakasvien lehdillä. Luokassa otin lattialta valmiiksi kuivuneet pohjat ja aloin värjätä lehtiä ja painaa niitä alustalle. Ehkä kaunein työni on se, jossa painovärit sekoittuvat pohjaväreihin… Senkin opin tällä kurssilla, että voin tehdä asioita ihan miten itse haluan, ja miltä minusta tuntuu, tulos on sitten omansa – ainakin mielenkiintoinen.

P.s. En voi jättää mainitsematta, että ympyrävaiheen jälkeen tuli vielä paistetut kananmunat- vaihe. Harmittaa, kun en ehtinyt tehdä niitä töitä kahta enempää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: maalaaminen, rauha, Valamo

Märkää märälle-maalaamista ja sielun tuntoja

Tiistai 14.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Märkää märälle- tekniikkaa ja sieluni maisemia

Viikko Valamossa on kuulunut kesärutiineihini kymmenen vuoden ajan. Olen ollut filosofian ja kirjoittamisen kursseilla, syventynyt sieluni syövereihin parillakin erityyppisellä kurssilla sekä myös toiminut oppaana monena kesänä. Tänne on aina ollut yhtä ihana tulla, ja täältä lähtiessä on ollut levännyt olo. Koskaan aikaisemmin en ole kuitenkaan osallistunut maalauskurssille, koska...no, enhän minä osaa maalata. Kuitenkin ikää on nyt kertynyt sen verran, että voin sanoa, ”ettei sole niin nuukhaa”, vaikka taiteiluyrityksen tulokset eivät olekaan suorastaan tajunnanräjäyttävän loistavia. Mutta olenpa kokeillut tätäkin! Seuraavaksi on vissiin riippuliidon vuoro.

Ensimmäisenä päivänä taidemaalari Susanna Maria Kivistö opetti meille märkää märälle- tekniikan. Paperi kastellaan kunnolla, ja siihen sitten aletaan vedellä värejä paksulla siveltimellä. Tulokset ovat mielenkiintoisia, kun värit sekoittuvat ja laajenevat, kietoutuvat toisiinsa ja haalistuvat ja muodostavat uusia värisävyjä. Sen verran olen nyt huomannut, että jos haluan saada aikaiseksi tietyn kuvion, paperin täytyy kuitenkin päästä kuivumaan jonkin verran. Mutta vapaan pudotuksen tyylillä mennään.

Yritin varovaisesti tiedustella opettajalta, josko voisin saada myös ohuen pensselin, jotta voisin paremmin maalata yksityiskohtia ja hahmoja. Nou, nou, paksu sivellin riittää, ja katsotaan sitten, mitä sieltä syntyy. Asia selvä, joskin aiheuttaa lievää ahdistusta täsmällisen työn tekijälle.

Yhden maalaukseni aihe tuli siitä, että värit olivat levinneet niin hankalasti, etten voinut jatkaa. Annoin työn kuivua ja aloin sitten maalata päälle, ja kas vain, syntyi teos nimeltään ”Kaksoisvirtojen maa”. Blogejani seuranneet ymmärtävät varmasti, miksi erään työn nimi on ”Keuhkot”, mutta sitten on tietysti niitä nimeämättömiäkin tekosia (en kehdannut kirjoittaa: teoksia). Paperia riittää, ja luulenpa, että minä käytän sitä kuitenkin aika säästeliäästi. Arvattavasti tulosennätys on naisella, joka on parin päivän aikana maalannut yli 20 kuvaa.

Luokkaan tuli ryhmä ulkomaalaisia naisia suomalaisen oppaan johdolla. Minun työpisteeni on aika lailla oven vieressä, ja ryhmä jäi seisoskelemaan aluksi siihen. Opas osoitti erästä työtäni ja kysyi:”Mikä tämä on?” Se oli vaikea tilanne minulle, ja olin vähän aikaa hiljaa. Sitten kerroin ryhmälle englanniksi (sitä kieltä opaskin vieraille puhui), että maalauksen nimi on ”Edesmennyt”. Valtavien sinisten siipien suojassa on pieni lapsi, joka kurottaa käsiään ylhäältä tulevaa valoa kohden. Lapsen käsistä lähtevät kirkkaankeltaiset valovanat suoraan ylhäällä odottavaa valoa kohden. Naiset olivat hiljaa, ja minä jatkoin toisen työn maalaamista.

Tänään oli kolmas maalauspäivä, ja olen rättiväsynyt. Viime yö jäi liian lyhyeksi, ja kokopäiväinen maalaamiseen keskittyminen uuvuttaa. Saman asian ovat huomanneet muutkin kurssille osallistuvat: Päivän loppupuolella istuskelemme hiljaisina ja tuijottelemme keskeneräistä tai valmista maalausta, lopulta annamme periksi ja ilmoitamme, että tämä on nyt loppu tältä päivältä. Onneksi kurssin aikataulu on joustava, jokainen saa tulla ja mennä oman fiiliksensä mukaan.

On ollut todella mielenkiintoista huomata, että päivien kuluessa opiskelija saattaa muuttaa käyttämäänsä tekniikkaa ja värimaailmaa aika reippaasti. Koska opettaja painottaa ”intuition ja omien tuntemusten mukaista ilmaisua”, on helppo hyväksyä muutokset myös omassa työskentelyssä. Olen käsitellyt muutaman raskaan aiheen (valmiit työt joutavat lopuksi roskiin), ja nyt olen vaihtanut väriskaalaa ja ilmaisukieltä. Konkretia saa häipyä, ja paperin valloittavat voimakkaat värit ja kieppuvat ympyrät. Huomiselle olen suunnitellut jälleen uutta kokeilua. Ihanaa, kun ei tarvitse noudattaa tiettyjä rutiineita, värioppia eikä mitään muitakaan sääntöjä! Onneksi jäljellä on vielä kaksi kokonaista päivää, jotka saan viettää kaikessa rauhassa siveltimen ja väripurkkien kanssa oman työpisteeni ääressä. Suosittelen!

P.s. Täällä on myöskin menossa nyt laulukurssi laulutaidottomille. Meitä meinaa hymyilyttää, kun avonaisten ovien läpi kuuluu mielenkiintoisia kiljahduksia ja epämääräistä mörinää. Opettaja kuulostaa ottavansa työtehtävänsä tosissaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Valamo, maalauskurssi, uusia elämyksiä

Slow Life Movement, Hitaan elämän liike

Torstai 2.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Hitaan elämän liike

Slow Life Movement

Autolla ajaessani minulla on yleensä päällä klassisen musiikin kanava. Viime viikolla kanavaa etsiskellessäni satuin kuulemaan keskustelua ”Hitaan elämän liikkeestä”. Aihe oli niin mielenkiintoinen, että jäin kuuntelemaan ohjelmaa, kunnes saavuin kaupan pihalle. Pohdiskelin, mistähän tässä oikein oli pohjimmiltaan kysymys. Kotiin palattuani rupesin etsimään asiasta tietoa netistä, ja englanniksi sitä löytyikin jonkin verran.

Hitausliike (ei minun suomennokseni) eli Slow Movement sai alkunsa italialaisen Carlo Petrinin protestista. Mies ei voinut hyväksyä sitä, että Roomaan perustettiin vuonna 1986 McDonalds-ravintola, siis pikaruokapaikka, ja Petrini julisti, että kunnollinen ravintola on ”slow food-restaurant” (>< fast food restaurant).

Geir Berthelsen ja hänen luomansa The World Institute of Slowness julkaisi vuonna 1999 vision hitaasta planeetasta. Carl Honoré puolestaan kirjoitti vuonna 2004 teoksen ”Hitauden ylistys”. Honoré kirjoittaa liikkeen ajatuksesta:” Se on kulttuurivallankumous sitä ajatusta vastaan, että nopeampi on parempi. Hitauden filosofia ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään etanan vauhtia, vaan se tarkoittaa sitä, että asiat tehdään oikealla nopeudella… Asiat halutaan tehdä mahdollisimman hyvin sen sijaan, että ne tehtäisiin mahdollisimman nopeasti. Laatu on määrää tärkeämpi joka asiassa, olipa kyse sitten työstä tai ruuasta.”

Nykyihmiselle annetun diagnoosin nimi on ”aikasairaus”, ja kuka tahansa (myös eläkeläinen ja lomalla oleva) tunnistaa tämän sairauden oireet itsessään: jatkuva kelloon vilkuilu ja päivän aikatauluttaminen. Mutta miten omaa elämää voi sitten yrittää hidastaa? Asialle omistautuneet neuvovat seuraavaa: Tee vähemmän, keskity ihmisiin, arvosta luontoa, ole läsnä juuri tässä hetkessä, syö hitaammin, aja hitaammin, laita puhelin ja muuta vastaavat koneet syrjään hetkeksi, keskity vain yhteen tehtävään kerrallaan…

Uskon täysin siihen, että elämäntahdin hidastaminen parantaa elämänlaatua. Asiasta on tehty myös tutkimuksia, mutta mielestäni ilman niitäkin on täysin ymmärrettävää, että tunnen oloni paremmaksi, jos olen päättänyt tänään tehdä yhden tärkeän homman niiden kymmenen sijaan, jotka myös ovat listalla. Olen aivan varma siitä, että me kaikki olisimme terveellisempiä, tasapainoisempia, tyytyväisempiä ja vaikka mitä, jos malttaisimme hidastaa elämäämme. MUTTA, sitten tulee se iso mutta, joka monesti hankaloittaa tätä suotavaa prosessia. Ensiksikin: Kuka tekee ne kaikki hommat, jos minä en niitä tee? Ja toiseksi: Eikö se ole laiskuutta, jos vain lueskelee tai istuskelee luonnosta nauttien? Miten ihmeessä saisi itsestään nitistettyä sen sivupersoonan/geenin/ominaisuuden, joka ehdottomasti kieltää hidastelun. Ainoastaan lomalla se on sallittua, koska… niin koska on loma, eikä silloin tarvitse tehdä mitään. Sana ”loma” antaa luvan rentoon elämään. Ja siksi toisekseen: En millään jaksaisi istua ongella tuntitolkulla siimaa tuijottaen. Kymmenen minuuttia olisi ihan ok, mutta sitten pitäisi jo ruveta hommiin.

Tulin eilen Valamoon. Jo tulomatkalla sain puhelinsoiton, jossa tulevalle majoittujalle kerrottiin, että ukkosmyrskyjen johdosta Valamossa ei ole ollut sähköjä vuorokauteen. Siis ei sähköjä. Koko totuus selvisi minulle perillä, kun sain tietää, ettei suihkuun olisi menemistä, vain määrättyjä vessoja voi käyttää, noutopöydän sijaan sain keittoa ja näkkileipää, ja kaikenlainen somettaminen oli lähes mahdotonta. Siinä minulle oli slow lifea ja kaiken lisäksi vielä rankkasateen kanssa tarjoiltuna. Onneksi sähköt palasivat illan mittaan, ja pelko liiallisesta hidastelemisesta poistui.

Blogin lopuksi tarjoilen teille kurssilla kuulemani ajatuksen. Jos joku yhtään ymmärtää, mitä se tarkoittaa, kertokoon myös minulle, kiitos.

”Älkää juosko ajan perässä, antakaa ajan tulla kohti.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hidas elämä, kiireettömyys, Valamo

Vapaaehtoisena Valamon luostarissa

Sunnuntai 20.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Vapaaehtoistöissä Valamossa

Siitä on jo useampi vuosi aikaa, kun hetken päähänpistosta ilmoittauduin Valamon luostariin Torsti Lehtisen vetämälle filosofian kurssille. Lehtinen oli uusi tuttavuus, enkä kyllä ollut aikaisemmin perehtynyt erityisemmin filosofiaankaan. Tuon kesän jälkeen olen käynyt Valamossa kursseilla muutaman kerran ja monena kesänä olen ollut siellä vapaaehtoistöissä aina kaksi viikkoa kerrallaan. - Hetkinen, Pirkko, etkö sinä olekaan luterilainen? Olen toki, ja niin ovat myös useimmat muut vapaaehtoiset Valamossa. Miksi ihmeessä sitten ortodoksinen Valamo? Niin, sitä ei ole helppo selittää. Syitä löytyy varmasti useita, mutta suurin niistä lienee se, että luostarin alueella vallitseva tunnelma on erityinen, sekä turistit että työntekijät tietävät olevansa paikassa, jonka olemassaolon tarkoitus on Jumalan palveleminen.

Olen tehnyt töitä sekä portilla oppaana että vetänyt opastettuja kierroksia, joita varten olen joutunut pänttäämään valtavasti läksyjä sekä suomeksi että saksaksi. Koska ortodoksinen kulttuuri kaikkineen ei ole minulle luontaisesti tuttu, siihen perehtyminen on ollut antoisa ja vaativa matka.

Porttioppaan tehtävänä on toivottaa vierailijat tervetulleeksi ja kertoa heille alueen tapahtumista, tavoista ja paikoista. Tämä homma on ollut mielestäni helppo, ainoastaan venäjän kielen taitoa olen kaivannut, mutta sepä ei niin äkikseltään ole hankittavissa. Siis muuten homma on ollut ihan mukavaa, mutta ne hellepäivät aiheuttivat päänsärkyä. Luostarialueella on omat sääntönsä, tietysti. Hartiat ja polvet pitää olla peitettyinä, kirkossa jumalanpalveluksen aikana mielellään myös hiukset, koiria ei alueelle saa tuoda, no siinäpä ne tärkeimmät olivatkin. Mutta kyllähän näistä nousi iso poru monta kertaa. Jakelin auliisti kietaisuhameita ja huiveja niin miehille kuin naisillekin, kerroin heille säännöistä (jotka olivat selvästi näkyvillä), ja otin vastaan ystävällisiä hymyjä, suuttumista, haukkuja ja monenlaisia selityksiä. Niin, olihan siellä alueella kuljeskellut muutama nainen bikineissäkin. Muutaman kerran otin koiran hoitooni opaskojun viereen.

Opastettujen kierrosten vetäminen on todella vaativaa, mutta myös mielenkiintoista. Oppaan mielestä on mukavaa, kun ihmiset esittävät kysymyksiä, mutta me suomalaiset emme juuri niitä tee. Minun kurkkuani kuivasi monta kertaa, kun vedin tunnin kierroksen ollen yksin äänessä koko ajan (ja kaiken lisäksi sain neuvon, ettei vesipullo saa olla näkyvillä). Saksalaiset esittivät kysymyksiä, kysyivät myös oppaan henkilökohtaisia asioita, ja kerran jouduin jopa vastaamaan kysymykseen, mistä minun kenkäni olivat peräisin, kun ne olivat niin kivat (saksalaiset Riekerin kengät!). Kielitaitoni oli myös välillä kovalla koetuksella, kun yritin kertoa mahdollisimman tarkkaan ikoneista ja niiden symboliikasta. Sana ”käärinliina” oli hukassa, kun puhuin asiasta ensimmäisen kerran (ei tainnut tulla yliopisto-opintojen aikana puheeksi), mutta fiksut saksalaiset tiesivät oitis, mitä tarkoitin, ja minä opin uuden sanan. - Ja sitten oli tämä meille outo tippi -kulttuuri. Kerroin heti kierroksen alussa, että olen vapaaehtoistyöntekijä (etteivät odota liikoja meikäläiseltä). Silloin tällöin kierroksen päätyttyä joku saksalainen laittoi setelin tai kolikon kouraani. Nolostuin aina ja sanoin, että olen vapaaehtoinen, enkä tarvitse mitään, mutta eräskin mies sanoi, että laita se kiertämään. Niinpä ostin Valamon kaupasta jotakin. Eipä minulle ole ennen tippiä annettu – uusi kokemus sekin.

Ehkä mieleenpainuvin ryhmä, jota opastin, koostui kehitysvammaisista ja mielenterveysongelmista kärsivistä nuorista ja aikuisista. Tämä ryhmä tuli ylimääräisenä ohjelmaan, ja meitä oppaita sattui olemaan paikalla kolme. Miehiä oli kaksi, ja he sanoivat ”ei kiitos”. Minä sanoin, että sopii hyvin, koska ajattelin, että olenhan opettajana ollut tekemisissä niin monenlaisten ihmisten kanssa. Kun menin ryhmän luokse, luokseni tuli heti nuori nainen ja sanoi, että hänen siskonsa on kuollut. ”Tiedätkö, minunkin siskoni on kuollut. Minä ymmärrän, kuinka surullinen sinä olet.” Me halasimme toisiamme ja kumpaakin itketti. - Vedin kierroksen lyhennettynä ja kaikin tavoin yksinkertaisemmin kuin yleensä. Kun olimme uuden kirkon pienessä osassa (ns. ”kesäkirkko”), osoitin erityisen suurta kastemaljaa ja kerroin, että ortodoksisessa kasteessa lapsi laitetaan kokonaan tuohon isoon kastemaljaan. Silloin eräs ryhmässä oleva nainen parkaisi isoon ääneen, että lapsihan hukkuu. Rauhoittelin häntä ja sanoin, että kaikki huolehtivat vauvan hyvinvoinnista. - Seuraavana päivänä sain kuulla useamman kerran kiitosta siitä, kuinka olin huolehtinut ryhmästä. Se tuntui todella hyvältä ja tuli sellainen tunne, että olen osannut tehdä jotakin.

Valamon luostari Heinävedellä on jotakin aivan erityistä Suomessa. Vierailuun kannattaa varata aikaa, opaskierros kestää vain tunnin, ja kun sen kuuntelee, paikan historiasta saa hyvän käsityksen. Tarjolla oleva ruoka on niin hyvää, ettei muualle tarvitse mennä syömään (kannattaa vain yrittää välttää keskipäivän tienoon ruuhkaisimpia aikoja). Jos Valamoon menee kesäkuussa tai elokuussa, niin pääsee kokemaan myös luostarin rauhaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Valamo, vapaaehtoistyö, ortodoksisuus