Rakasta, rakasta, rakasta - mutta ketä?

Tiistai 18.3.2025 - Pirkko Jurvelin

Rakasta, rakasta, rakasta – mutta ketä?

Olinpa jälleen kerran ohjatussa jumpassa. Hikiliikunnan loppupuolella makasimme lattialla rentoutumassa patjojen päällä, ja ohjaaja aloitti monotonisen rauhoitu, rentoudu- jaarittelun (kyllä, tämä oli jumpan jooga- osio). Meidän tuli ajatella maailmankaikkeutta, lähettää ystäville rakastavia ajatuksia (suosittelen mieluummin henkilökohtaisempaa viestintää), mutta ennen kaikkea meidän tuli rakastaa itseämme. Tämän monologin pääsisältö siis oli, että meidän tulee rakastaa itseämme, tehdä asioita oman onnellisuutemme hyväksi, me olimme oman elämämme keskipiste. Asia selvä. Ehkä tämä oli sitten jonkinlaista buddhalaista ideologiaa, en ole ihan varma. Kun jumppa oli loppunut, vetäjä mainosti vielä niitä lukuisia kursseja ja retriittejä, joita hän tulisi vetämään kevään ja kesän kuluessa. No, kaipa tämä kuntosaliketju tietää, mitä yksittäiset ohjaajat mainostavat.

Minua kyllä jäi kovasti mietityttämään (ja vähän kyllä kiehuttikin) se sanoma, jota aamupäivän tunnilla levitettiin. Puhuiko vetäjä lämpimikseen, vai oliko hän todellakin buddhismin kannattaja, asialle vihkiytynyt henkilö? Eipä silti, nykyäänhän on miltei kaikki sallittua ja hyväksyttävää, ja luulen, että minua lukuun ottamatta aika harva kiinnitti huomiota vetäjän puheisiin. Ihan sama, kunhan sai köllötellä omalla patjalla viltin alla. Ja mikäs siinä, rakastetaan itseämme niin kuin ohjaaja neuvoo.

”Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi” on se sanoma, jonka olen oppinut jo ihan pienenä lapsena. Joskus kävin kaverin kanssa pyhäkoulussa, koulussa oli vielä vanhanaikaiset, raamatun opetukseen perustuvat uskontotunnit, ja lukiossa opetettiin kristinuskon lisäksi eri maailmanuskontoja. Kuitenkin tuo lähimmäisen huomioon ottaminen, sen ymmärtäminen, että minä itse en ole kuitenkaan se maailman tärkein henkilö, ja että minun tulisi auttaa ja huomioida muita sekä lähellä että kaukana olevia, on jäänyt tärkeänä asiana mieleeni.

Lähimmäisen huomioon ottaminen näkyy meillä Suomessa esimerkiksi vapaaehtoistyön määrässä. Vuonna 2024 tehdyn tutkimuksen mukaan hieman alle puolet suomalaisista osallistui vapaaehtoistyöhön viime vuoden aikana! Aivan valtava määrä ihmisiä jotka laittoivat omaa aikaansa ja energiaansa ilmaistyöhön toisten hyväksi! Vapaaehtoistyön taloudellinen arvo on myös merkittävä: Vuonna 2023 sen arvoksi arvioitiin lähes 3,2 miljardia euroa, mikä vastaa noin 1,3 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Jos tämä vapaaehtoisten tekemä työ olisi pitänyt ostaa, niin hirvittävän paljon merkittävää auttamis- ja muutakin työtä olisi jäänyt tekemättä, sillä tuskin valtio olisi maksanut palkkaa näistä töistä. - Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että tämän lisäksi 60 prosenttia yli 15- vuotiaista oli auttanut toista kotitaloutta ilmaiseksi tai pientä korvausta vastaan viimeisen neljän viikon aikana, yleisimmin ostoissa ja asioinneissa.

Totuus on kuitenkin se, että vapaaehtoistyön määrä on pienentynyt maassamme. Ovatko ihmiset alkaneet rakastaa itseään yhä enemmän ja enemmän, vai mistä tuo muutos johtuu? En usko, että taloudellisella tilanteella on siinä suurtakaan merkitystä, sillä useimmiten vapaaehtoistyö ei vaadi taloudellista panostusta tekijältään.

Denis Diderot oli 1700-luvulla elänyt ranskalainen filosofi, taidearvostelija ja kirjailija. Hän kävi jesuiittakoulua, mutta omaksui myöhemmin ateistisen maailmankatsomuksen. Diderotin ajatukseen ihmisen onnellisuudesta on helppo yhtyä:

”Onnellisin ihminen on hän, joka tekee mahdollisimman monta ihmistä onnelliseksi.”

Vapaaehtoisena Valamon luostarissa

Sunnuntai 20.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Vapaaehtoistöissä Valamossa

Siitä on jo useampi vuosi aikaa, kun hetken päähänpistosta ilmoittauduin Valamon luostariin Torsti Lehtisen vetämälle filosofian kurssille. Lehtinen oli uusi tuttavuus, enkä kyllä ollut aikaisemmin perehtynyt erityisemmin filosofiaankaan. Tuon kesän jälkeen olen käynyt Valamossa kursseilla muutaman kerran ja monena kesänä olen ollut siellä vapaaehtoistöissä aina kaksi viikkoa kerrallaan. - Hetkinen, Pirkko, etkö sinä olekaan luterilainen? Olen toki, ja niin ovat myös useimmat muut vapaaehtoiset Valamossa. Miksi ihmeessä sitten ortodoksinen Valamo? Niin, sitä ei ole helppo selittää. Syitä löytyy varmasti useita, mutta suurin niistä lienee se, että luostarin alueella vallitseva tunnelma on erityinen, sekä turistit että työntekijät tietävät olevansa paikassa, jonka olemassaolon tarkoitus on Jumalan palveleminen.

Olen tehnyt töitä sekä portilla oppaana että vetänyt opastettuja kierroksia, joita varten olen joutunut pänttäämään valtavasti läksyjä sekä suomeksi että saksaksi. Koska ortodoksinen kulttuuri kaikkineen ei ole minulle luontaisesti tuttu, siihen perehtyminen on ollut antoisa ja vaativa matka.

Porttioppaan tehtävänä on toivottaa vierailijat tervetulleeksi ja kertoa heille alueen tapahtumista, tavoista ja paikoista. Tämä homma on ollut mielestäni helppo, ainoastaan venäjän kielen taitoa olen kaivannut, mutta sepä ei niin äkikseltään ole hankittavissa. Siis muuten homma on ollut ihan mukavaa, mutta ne hellepäivät aiheuttivat päänsärkyä. Luostarialueella on omat sääntönsä, tietysti. Hartiat ja polvet pitää olla peitettyinä, kirkossa jumalanpalveluksen aikana mielellään myös hiukset, koiria ei alueelle saa tuoda, no siinäpä ne tärkeimmät olivatkin. Mutta kyllähän näistä nousi iso poru monta kertaa. Jakelin auliisti kietaisuhameita ja huiveja niin miehille kuin naisillekin, kerroin heille säännöistä (jotka olivat selvästi näkyvillä), ja otin vastaan ystävällisiä hymyjä, suuttumista, haukkuja ja monenlaisia selityksiä. Niin, olihan siellä alueella kuljeskellut muutama nainen bikineissäkin. Muutaman kerran otin koiran hoitooni opaskojun viereen.

Opastettujen kierrosten vetäminen on todella vaativaa, mutta myös mielenkiintoista. Oppaan mielestä on mukavaa, kun ihmiset esittävät kysymyksiä, mutta me suomalaiset emme juuri niitä tee. Minun kurkkuani kuivasi monta kertaa, kun vedin tunnin kierroksen ollen yksin äänessä koko ajan (ja kaiken lisäksi sain neuvon, ettei vesipullo saa olla näkyvillä). Saksalaiset esittivät kysymyksiä, kysyivät myös oppaan henkilökohtaisia asioita, ja kerran jouduin jopa vastaamaan kysymykseen, mistä minun kenkäni olivat peräisin, kun ne olivat niin kivat (saksalaiset Riekerin kengät!). Kielitaitoni oli myös välillä kovalla koetuksella, kun yritin kertoa mahdollisimman tarkkaan ikoneista ja niiden symboliikasta. Sana ”käärinliina” oli hukassa, kun puhuin asiasta ensimmäisen kerran (ei tainnut tulla yliopisto-opintojen aikana puheeksi), mutta fiksut saksalaiset tiesivät oitis, mitä tarkoitin, ja minä opin uuden sanan. - Ja sitten oli tämä meille outo tippi -kulttuuri. Kerroin heti kierroksen alussa, että olen vapaaehtoistyöntekijä (etteivät odota liikoja meikäläiseltä). Silloin tällöin kierroksen päätyttyä joku saksalainen laittoi setelin tai kolikon kouraani. Nolostuin aina ja sanoin, että olen vapaaehtoinen, enkä tarvitse mitään, mutta eräskin mies sanoi, että laita se kiertämään. Niinpä ostin Valamon kaupasta jotakin. Eipä minulle ole ennen tippiä annettu – uusi kokemus sekin.

Ehkä mieleenpainuvin ryhmä, jota opastin, koostui kehitysvammaisista ja mielenterveysongelmista kärsivistä nuorista ja aikuisista. Tämä ryhmä tuli ylimääräisenä ohjelmaan, ja meitä oppaita sattui olemaan paikalla kolme. Miehiä oli kaksi, ja he sanoivat ”ei kiitos”. Minä sanoin, että sopii hyvin, koska ajattelin, että olenhan opettajana ollut tekemisissä niin monenlaisten ihmisten kanssa. Kun menin ryhmän luokse, luokseni tuli heti nuori nainen ja sanoi, että hänen siskonsa on kuollut. ”Tiedätkö, minunkin siskoni on kuollut. Minä ymmärrän, kuinka surullinen sinä olet.” Me halasimme toisiamme ja kumpaakin itketti. - Vedin kierroksen lyhennettynä ja kaikin tavoin yksinkertaisemmin kuin yleensä. Kun olimme uuden kirkon pienessä osassa (ns. ”kesäkirkko”), osoitin erityisen suurta kastemaljaa ja kerroin, että ortodoksisessa kasteessa lapsi laitetaan kokonaan tuohon isoon kastemaljaan. Silloin eräs ryhmässä oleva nainen parkaisi isoon ääneen, että lapsihan hukkuu. Rauhoittelin häntä ja sanoin, että kaikki huolehtivat vauvan hyvinvoinnista. - Seuraavana päivänä sain kuulla useamman kerran kiitosta siitä, kuinka olin huolehtinut ryhmästä. Se tuntui todella hyvältä ja tuli sellainen tunne, että olen osannut tehdä jotakin.

Valamon luostari Heinävedellä on jotakin aivan erityistä Suomessa. Vierailuun kannattaa varata aikaa, opaskierros kestää vain tunnin, ja kun sen kuuntelee, paikan historiasta saa hyvän käsityksen. Tarjolla oleva ruoka on niin hyvää, ettei muualle tarvitse mennä syömään (kannattaa vain yrittää välttää keskipäivän tienoon ruuhkaisimpia aikoja). Jos Valamoon menee kesäkuussa tai elokuussa, niin pääsee kokemaan myös luostarin rauhaa.

Olinhan siellä minäkin - kokemus Nälkäpäivä-kerääjänä

Lauantai 28.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Olinhan siellä minäkin – kokemus Nälkäpäivä -kerääjänä

Kävelin kaupungin keskustassa ja totesin, että jälleen on tullut syksy, ja SPR:n Nälkäpäivä -keräyksen aika. Idean äiti on pälkäneläinen Mailis Korhonen, joka keksi toteuttaa keräyksen ensin kotipaikkakunnallaan vuonna 1980, josta tämä hieno ajatus levisi koko Suomeen.

Muistan, kuinka aikoinaan meillä koulussa oli Nälkäpäivänä tarjolla kevyempää (=halvempaa) ruokaa, ja mikäli minä oikein ymmärsin, kunnalta kouluruokailusta säästynyt summa meni keräykseen. Toivottavasti ymmärsin oikein. Ajatuksena oli varmasti myös konkreettisesti osoittaa sekä oppilaille että henkilökunnalle, että jossakin päin maailmaa lounaan jälkeen saattaa jäädä nälkä. No, tuosta tavasta on sittemmin luovuttu. Myöskin keräyksen kohteet ovat muuttuneet - avuntarve voi olla muutakin kuin ruuan puutetta -, ja apua annetaan nykyisin sinne, missä hätä on kulloinkin suurin. Osa avusta menee ulkomaille, osa kotimaahan.

Olin jäänyt eläkkeelle, ja nuorin tyttäreni, joka oli erittäin innostunut vapaaehtoistyöstä, pyysi minua kaverikseen Nälkäpäivä -keräykseen. Hän ei kuulemma halunnut mennä yksin (kuopus!). No, mikäpä siinä, aate oli hyvä, ja minulla oli aikaa, ja eikö vanhempien velvollisuus ole tukea lastensa harrastuksia? Emme saaneet itse valita keräyspaikkaa, vaan meidät vietiin Oulujoen toiselle puolelle erään marketin eteen. Keräysaika kestäisi meidän osaltamme neljä tuntia, ja sitten auto hakisi meidät pois.

Asetuimme ulko-ovien molemmille puolille ja liimasimme kestohymyn kasvoillemme. Emme olleet hyökkääviä vaan ystävällisiä ja sosiaalisia - ainakin oletan niin. Tuuli oli kylmä, ja välillä piti käydä lämmittelemässä kaupan tuulikaapissa. Minulla oli monta mukavaa juttutuokiota vanhempien ihmisten kanssa, kun he pudottivat kolikkonsa lippaaseen. Kuuntelin pari elämänkertaa, tapasin muutaman tuttavan, yritin kerätä rahaa, palelin ja lopulta aloin jo kovasti odottaa luvattua paluukyytiä.

Huomasin, että kuopuksen lippaalla kävi huomattavasti enemmän lahjoittajia kuin minulla. Ajattelin, että hän päivysti paremmalla paikalla kuin minä, ja vaatimuksestani vaihdoimme puolia. Jostakin syystä tilanne ei muuttunut, vaan lähinnä nuoret, miespuoliset henkilöt halusivat ehdottomasti tipauttaa rahansa kuopuksen keräyslippaaseen (ja samalla vaihtaa muutaman sanan).

Illalla puhelimeeni kilahti oman keräykseni tulos. Summaa en muista, joitakin kymppejä kai se oli. Kuopus soitti pian ja kyseli uteliaana, paljonko olin saanut kerättyä. Kyllä häntä nauratti, kun hän ilmoitti oman saaliinsa: se oli moninkertainen minun keräämääni summaan verrattuna.

Mitä opit tästä SPR? Mikäli mahdollista, niin hommaa kerääjiksi vain nuoria, kauniita, söpösti hymyileviä tyttölapsia. Lupaan, että tällä keinolla keräystulot moninkertaistuvat.