Mikä ihmeen mindfulness?

Maanantai 24.8.2026 - Pirkko Jurvelin

Mikä ihmeen mindfulness?

Valamon kurssilla meille annettiin tehtäväksi pohtia ja toteuttaakin viittä eri asiaa elämässämme. Niistä olen kertonut edellisessä blogissani. Yksi näistä asioista on seuraava: Etsi sopiva mindfulness-harjoitus verkosta ja toteuta se. Toki tähän kohtaan annettiin muitakin toteuttamismahdollisuuksia, ja itse ainakin huomasin, että olen tehnyt tällaisia rauhoittumis/keskittymisharjoituksia esimerkiksi istuessani joen rannalla, jalat veteen upotettuina. Aivan täydellinen tapa minulle keskittyä ja rentoutua.

Mutta tuo mindfulness on aina kuulostanut korviini jotenkin epämääräiseltä. Tulee mieleeni jooga, jota karsastan siitä syystä, että hengellisesti se kuuluu osana idän uskonnon traditioihin. Niinä muutamana kertana, jolloin olen aikoinaan ollut mukana tekemässä jooga- harjoituksia, ohjaaja on päättänyt treenit pitämällä kämmeniä yhteen liitettyinä rintansa edessä ja sanomalla ”namaste”. Kyseinen sana kuuluu suomennettuna ”tervehdin sinua”, ”kumarran sinua” tai ”kunnioitan sinua”. Se on perinteinen intialainen tervehdys, ja mieleeni tulee, että ketä tässä oikein tervehditään ja kunnioitetaan, ketä kumarretaan.

Mutta takaisin mindfulness-termin pariin. Tutkin asiaa jonkin verran ja totesin, että myös tämä mietiskelyharjoitus pohjautuu buddhalaisuuteen, vaikka sitä ei juurikaan tuoda esiin. Mindfulness-termi käännetään usein suomeksi sanoilla ”tietoinen läsnäolo” tai ”hyväksyvä tietoinen läsnäolo”. Harjoituksissa pyritään rauhoittumaan ja suuntaamaan huomio tietoisesti juuri tähän hetkeen. Harjoittaja tarkkailee omia ajatuksiaan, tunteitaan tai kehon tuntemuksia ilman kiirettä. Tarkoitus on keskittyä vain nykyhetkeen, unohtaa menneet ja tuleva. Hengitys on rauhallista, keho ilman jännitteitä.

Mitä hyötyä tällaisen harjoituksen tulisi tuottaa? Tutkimusten mukaan sen pitäisi auttaa lievittämään stressiä, parantamaan keskittymistä ja lisäämään itsemyötätuntoa. Jotenkin tällaisena perusluterilaisena minun on vaikea tuosta vain hyväksyä ajatus siitä, että hiljennyn tarkkailemaan omaa itseäni, antamaan aikaa ja keskittymään ihan vain minuun. Ehkä tämä on ikäkysymys ja nuoremmille polville ihan peruskauraa.

Tuossa ruokaa laittaessani mieleeni tuli yhtäkkiä ajatus: Rukous on kuin mindfulness-harjoitus (paitsi ei ”harjoitus”), sillä se sisältää juuri tätä keskittymistä ja aika usein ajatuksia ja pyyntöjä myös siitä, että oma tai läheisen olo paranisi. Kun tutkin luostarielämän positiivisia vaikutuksia ihmiseen – ja niitähän löytyy! -, niin rukous ja hiljentyminen oli yksi asia, jolla oli vaikutuksensa luostarissa asuvan hyvinvointiin. Tässä on kuitenkin merkittävä ero, kun vertaa nyt tätä buddhalaisuuden ja kristillisyyden hiljentymistä: ensimmäisessä keskitytään itseen, toisessa Jumalaan. - Kunhan kurssin vetäjät soittavat minulle lokakuussa ”kontrollipuhelun”, niin otan tämän puheeksi heidän kanssaan. On mielenkiintoista kuulla, mitä ajatuksia heillä on tästä.

Ehkä toteutan mindfulnessin sijasta muita annettuja vaihtoehtoja, vaikkapa seuraavaa: ”Palauta tältä päivältä, viikolta tai kuukaudelta hetki, jolloin huomiosi kiinnittyi johonkin kauniiseen, ilahduttavaan tms. Kokoa tällaisista hetkistä lista. Jakakaa näitä huomioita ryhmässä.”

Tulevana maanantaina kirjapiirimme kokoontuu meillä kahden kuukauden kesätauon jälkeen. Jospa meillä olisi aikaa jakaa toistemme kanssa myös tällainen hyvä muisto. Miten niin aikaa, mehän olemme monta tuntia yhdessä? No, kun… Ei meiltä yleensä puheenaiheet kesken lopu.

P.s. Kirjapiirimme ”istunto” kesti tänään kolme ja puoli tuntia. Arvatkaa, tuliko mielen viereenkään kysellä näiltä kirjallisilta ystäviltäni, mitä ilahduttavaa tai kaunista he ovat kokeneet sitten viime näkemän. Ehkä ensi kerralla...

Joulurauhaa ennen ja nyt

Tiistai 23.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Joulurauhaa ennen ja nyt

Vietin joulua Israelissa noin 50 vuotta eli puoli vuosisataa sitten ryhmämatkalla äitini kanssa. Jouluaattona ajoimme linja-autolla Betlehemiin, jossa osallistuimme kansainvälisen ryhmän mukana englanninkieliseen hartaustilaisuuteen. Valtava ihmisjoukko seisoi kedon laidalla pimeän yötaivaan alla laulaen ”Silent night, holy night”. Kirkkaat tähdet valaisivat muuten niin sysimustaa ympäristöä, tunnelma oli harras. Jossakin vaiheessa huomasin, että lähellä olevien rakennusten katoilla oli sotilaita kivääreineen. He makasivat lähes huomaamattomina aseet ojennettuina intensiivisesti ympäristöä tarkkaillen. Näky jäi lähtemättömästi mieleeni.

Myöhemmin samalla matkalla meidän oli tarkoitus mennä Jerikoon, mutta bussi joutuikin kääntymään takaisin, koska siellä oli ollut aseellisia yhteenottoja.

Tuosta joulumatkasta on siis kulunut yli viisikymmentä vuotta, mutta hyvällä syyllä voidaan sanoa, että Israelin poliittinen tilanne on nyt paljon epävakaampi ja vaarallisempi kuin tuohon aikaan. Vuosikymmenien aikana ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä parempaan suuntaan Israelin ja sitä ympäröivien valtioiden keskinäisissä suhteissa. Se on järkyttävää.

Asuin vuoden verran vaihto-oppilaana Saksassa ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Heti joulunpyhien jälkeen ”sijaisvanhempani” pakkasivat pienen kuplavolkkarin täyteen tavaraa ja suuntasimme silloiseen Tsekkoslovakiaan, Karlovy Vary-nimiseen kaupunkiin (nykyisin Karlsbad). Heillä oli nimittäin Tsekkoslovakiasta loikanneita tuttavia, joiden perheille he lähtivät viemään kaikenlaisia tarvikkeita, joita näillä ei muuten ollut mahdollista saada. Tullimuodollisuudet olivat tarkat, mutta niistä selvittyämme jatkoimme tyytyväisinä matkaa.

Perillä meitä odotti yhteyshenkilö, jonka tapasimme hotellihuoneessamme. Kun aloimme jutella, hän pani sormen suulleen ja osoitti seiniä. Aivan niin, mikrofoneja löytyi sieltä ja täältä, ja siirryimmekin sitten ulos keskustelemaan yhteisistä tuttavistamme.

Kun vallankumous kaatoi kommunistihallinnon, Tsekki ja Slovakia hajaantuivat rauhanomaisesti kahdeksi itsenäiseksi valtioksi vuodenvaihteessa 1992-1993. Olen käynyt viimeisten vuosikymmenien aikana Tsekissä - lähinnä Prahassa - muutaman kerran, onhan kaupunki nähtävyyksineen todella mielenkiintoinen ja kaunis. Tuntuu hyvältä ajatella, että tuolla ihmiset onnistuivat saamaan vapautensa, että heillä on mahdollisuus elää itsenäisinä ja puhua pelkäämättä ilmiantajia. Tuolloin ensimmäisellä käynnilläni silloisessa Tsekkoslovakiassa en ollut osannut kuvitellakaan, että mahdollisuus vapauteen tulisi koittamaan maan kansalaisille lähivuosikymmeninä.

Olen viettänyt 20 ensimmäistä elinvuottani Torniossa, ja minulla on kokemusta rajakaupungin parhaimmista puolista. Me haimme Ruotsista edullista kahvia ja sokeria, ruotsalaiset tulivat Suomen puolelle ostamaan lihaa ja makkaraa, meillä oli kaksikielisiä tuttavia, eikä sillä oikeastaan ollut mitään väliä, kummalla puolella rajaa joku asui. Tilanne on sama tänään: Kauppaa tehdään puolin ja toisin, rajan yli kuljetaan ilman, että sen olemassaolosta edes tiedetään mitään. Jouluostoksille voi piipahtaa tuosta vain, ja kuulemani mukaan jo marraskuussa auennut Ikean joulubuffetti Haaparannalla on saavuttanut valtavan suosion sekä suomalaisten että ruotsalaisten keskuudessa.

Sosiaaliantropologian väitöskirjatutkijana Tampereella toimiva Ville Laakkonen on tiivistänyt ajatuksen valtion rajoista seuraavasti:”Valtionrajat ovat kansainvälisin sopimuksin tai väkivalloin karttaan piirrettyjä viivoja.” On tavallaan ymmärrettävää, että ihmisillä on halu – syystä tai toisesta – muuttaa väkivalloin karttaan piirrettyjä rajoja.

Toivotan rauhallista joulua!

Kenelle kellot soivat?

Sunnuntai 9.7.2023 - Pirkko Jurvelin

Kenelle kellot soivat

Venäjä aloitti sodan Ukrainassa 24.2.2022. Putin perusteli hyökkäystä kertomalla, että kyseessä on Venäjän kansan suojeleminen ”denatsifoimalla” Ukrainan alueet ja suojelemalla näin venäläisiä kansanmurhalta. Todellisuudessa kyse oli ja on Putinin häiriintyneestä unelmasta ja suunnitelmasta saattaa Venäjä siihen kukoistukseen ja voimaan, joka sillä oli tsaarien aikaan.

Etelä-Ukrainan Mariupoli oli tärkein hyökkäyskohde ensimmäisten sotakuukausien ajan, ja suuri osa historiallista kaupunkia on nyt tuhottu. 6.6. -23 Venäjä tuhosi Dneperjoen alajuoksulla olevan Nova Kahovkan padon. Tekoa on kuvattu sotarikokseksi ja terroriteoksi sekä luonnon tuhoamiseksi. Kuluneen sotavuoden aikana Ukrainasta on paennut yli kymmenen miljoonaa (!) asukasta, se tarkoittaa lähes kolmannesta maan väestöstä, ja YK puhuu suurimmasta pakolaiskatastrofista toisen maailmansodan jälkeen. Sodassa kaatuneiden määrää molemmin puolin on vaikea arvioida, ja luvut vaihtelevat kymmenistä tuhansista kuolleista satoihin tuhansiin (kyseessä sotilaat ja siviilit). Venäjää vastaan asetetut taloudelliset sanktiot ovat saaneet aikaa myös sen, että sota näkyy kaikkialla maailmassa kohonneina hintoina, energian saannin vaikeuksina ja ravitsemusongelmina, jotka johtuvat viljansaannin häiriöistä .

Jos ja kun sota joskus loppuu, sen vaikutukset jatkuvat ihmisten keskellä ja mielissä. Sota vammauttaa ihmisiä fyysisesti ja psyykkisesti, ja myös sen aiheuttamat taloudelliset ongelmat saattavat kestää jopa vuosikymmeniä.

Katsokaa vaikkapa Saksaa. Hitlerin aloittamasta hyökkäyssodasta, joka laajeni toiseksi maailmansodaksi, on kulunut jo lähes seitsemänkymmentä vuotta. Kun rauha solmittiin, maa jaettiin itä- ja länsi- osaan, joiden välillä kulkeminen edellytti passeja ja monenmoisia lupia. Lopulta Saksat kuitenkin yhdistyivät lokakuussa 1990. Olen asunut Saksassa, matkustellut maassa ympäriinsä ja voin sanoa, että sodan aiheuttamat traumat ovat vielä syvällä ihmismielissä. Vielä on olemassa ”ossit” (itäsaksalaiset) ja ”wessit” (länsisaksalaiset), puhumattakaan natseista ja jutskuista. Traumat ovat ja pysyvät sukupolvesta toiseen, vaikka ihminen ei niitä välttämättä itsessään tunnista.

Me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. USA:n presidentin Bidenin vierailu NATO- Suomessa antaa meille jonkinlaisen turvan tunteen. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Putinin käymä sota laajenee vaikkapa ”vahingossa” Suomeen (muistakaa Mainilan laukaukset), niin meillä on suuri turva vierellämme.

Hyökkäyssodan alkaessa olin typerän tietämätön kaikista siihen liittyvistä poliittisista taustoista ja pyrkimyksistä, eikä tietomääräni nytkään ole mainittavan laaja (eikä meille edes kerrota kaikkea). Ajattelin silloin, että tämähän on pian ohi. Tuo lapsenusko on karissut jo kauan sitten, ja nyt epäilen, että sota laajenee ja kestää vielä monta vuotta. Tästä on tulossa kolmas maailmansota.

Onko kriisin nujertamiseksi enää mitään tehtävissä? Luulen, että ainoa mahdollisuus on se, että Venäjältä häviävät kaikki liittolaiset, sillä yksin se ei pysty samanaikaisesti käymään sotaa ja ruokkimaan kansaansa. Pientä epävarmuutta onkin nähtävissä, sillä Kiinan ulostuloissa on mielestäni jonkinlaista varovaisuutta, ja Turkin Erdogan yrittää säilyttää kasvonsa samalla kun on hyväksymässä Ruotsin ja Ukrainan NATO:n jäseneksi.

Ukrainan sota koskettaa meitä suomalaisia läheltä, koska meillä on yhteinen raja aggressiivisen Venäjän kanssa. Harvoin tulemme kuitenkaan ajatelleeksi, että sota ja konfliktit ovat tätä päivää suuressa osassa maailmaa juuri nyt. Friedensbildung-bw.de – sivuston mukaan sodat ja erilaiset konfliktit ovat osa arkea seuraavissa maissa: Afganistan, Aserbaidzan – Armenia, Bosnia ja Hertsegovina, Etiopia, Israel – Palestiina, Jemen, Kenia, Kolumbia, Kongo, Myanmar, Nigeria, Pohjois-Irlanti, Filippiinit, Ruanda, Sri Lanka, Syyria, Ukraina ja Venezuela.

Kansainvälistä rauhanpäivää vietetään 21.9. Sen ajaksi toivotaan kaikkien konfliktien, väkivallan ja sotimisen taukoavan 24:ksi tunniksi. YK soittaa päivän kunniaksi rauhankelloja. Kirjailija Ernst Hemingway julkaisi teoksensa ”Kenelle kellot soivat?” vuonna 1940. Se kertoo Espanjan sisällissodasta ja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaanin otsikon taustalla on John Dunnen (1573-1631) runo:

”Yksikään ihminen ei ole saari,

täydellinen itsestään; jokainen on pala mannermaata,

kokonaisuuden osa: jos meri huuhtaisee mukaansa

maakimpaleen,

niin Eurooppa pienenee vastaavasti,

samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,

joka kuuluu sinun ystävällesi tai sinulle itsellesi;

jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,

sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;

äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään

kenelle kellot soivat;

NE SOIVAT SINULLE.”

Lähteitä: HS, www.lpb-bw.de

Elämä on ihanaa

Tiistai 21.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Elämä on ihanaa

Luokassa oli opettajan lisäksi seitsemän kurssilaista. Vanhin heistä yli 80- vuotias, nuorin taisi olla kolmikymppinen, mukava ikäjakauma. Jokaisella oli käytössään kaksi pöytää, maalauspöytä, jossa varsinainen työ tapahtui ja sivupöytä, jonne maalauksia saattoi laittaa kuivumaan. Mitä pitemmälle kurssi eteni, sitä enemmän täytyi ottaa käyttöön myös lattiapinta-alaa töiden säilytystä varten, ja lopulta vain tietyt väylät luokassa olivat kulkuvapaita: polku eteen opettajanpöydän luo, polku ovelle ja polku tiskialtaalle, jonne oli asiaa monta kertaa päivässä – mehän maalasimme akvarelleja.

Oli hiljaista. Kukaan ei puhunut mitään, koska jokainen oli keskittynyt omaan tekemiseensä. Joskus opettaja kävi nyökkäilemässä tai vastaamassa kysymyksiin, joskus joku murjaisi jotain tilanteeseen kuuluvaa, ja silloin alkoi hyväntahtoinen nauru ja iloinen jutustelu. Toisinaan joku ilmoitti keskellä päivää menevänsä nukkumaan, joku puolestaan kertoi maalanneensa iltakymmeneen. Oli vapaus tulla ja mennä, maalata tai vain katsella, ajatella ja tuntea.

Kun olin saanut itsestäni ulos raskaita asioita, joita en osannut ilmaista muuten kuin konkreettisilla kuvilla, aloin piirtää ympyröitä. En tiedä, mistä se tuli. Kahdessa ensimmäisessä paperissa ympyrät ovat suuria, selkeitä ja vaaleita, seuraavissa kuvissa ne ovat pienempiä ja värikkäämpiä. Mietin välillä, että eihän näin voi tehdä – pelkkiä ympyröitä – ja maalasin yhden väliteoksen, joka on täynnä paksuja suoria, kirkasvärisiä viivoja. Sitä ei ollut mukava tehdä, ja palasin ympyröiden pariin. Opettaja kannusti siihen, sillä ”jos siltä tuntuu, että sinun täytyy maalata ympyröitä, niin siihen on tarve ja sillä on merkitystä”. Kuvitelkaa, kuinka rauhoittavalta tuntuu, kun käsi pyörittää ympyrän muotoa kerta toisensa jälkeen, kerta toisensa jälkeen…

Taisi olla kurssin kolmas päivä, kun mieleeni tuli ajatus lauseen muodossa: Elämä on ihanaa. Hymyilytti ja tuntui helpolta. Mietin, milloin viimeksi olin ajatellut noin. Ehkä joskus paljon, paljon nuorempana, vaiko sittenkin jonakin kauniina päivänä jotakin huikeaa maisemaa katsoessani: vuoria, meri, kirkas aurinko…

Yleensä elämä on tavallista, se voi olla hyvää ja mukavaa ja kaikkea siltä väliltä, mutta että elämä on joskus ihanaa – sen ajatuksen ääressä joutuu pysähtymään.

Jonakin päivänä minun ei sitten enää tarvinnut maalata ympyröitä. Tein illalla valmiiksi muutaman pohjan erilaisilla tekniikoilla ja mietin, mitä varten ne olivat. Kun kävelin Valamon hautausmaalle, ihastelin luonnonkukkien ja erilaisten kasvien runsautta. Poimin muutamia saniaisen lehtiä mukaani ja täydensin seuraavana päivänä kokoelmaani vaahteran ja erilaisten pihakasvien lehdillä. Luokassa otin lattialta valmiiksi kuivuneet pohjat ja aloin värjätä lehtiä ja painaa niitä alustalle. Ehkä kaunein työni on se, jossa painovärit sekoittuvat pohjaväreihin… Senkin opin tällä kurssilla, että voin tehdä asioita ihan miten itse haluan, ja miltä minusta tuntuu, tulos on sitten omansa – ainakin mielenkiintoinen.

P.s. En voi jättää mainitsematta, että ympyrävaiheen jälkeen tuli vielä paistetut kananmunat- vaihe. Harmittaa, kun en ehtinyt tehdä niitä töitä kahta enempää.

Ja tapahtui niinä päivinä

Tiistai 22.12.2020 - Pirkko Jurvelin

Ja tapahtui niinä päivinä…

Jouluevankeliumi on vuosien varrella tullut minulle tutuksi ja rakkaaksi, olenhan saanut kuulla sitä monissa paikoissa ja tilanteissa. Se luettiin aina jouluaattona ukkini luona, joulujuhlissa kouluissa, oman perheen keskuudessa, jumalanpalveluksissa ja monissa muissa tilaisuuksissa joka vuosi. Muistoissani on kuitenkin yksi aivan poikkeuksellinen tapahtuma, jonka vuoksi tämä kyseinen raamatunkohta on jäänyt mieleeni aivan erityisellä tavalla.

Monta vuosikymmentä sitten lähdin viettämään äitini kanssa joulua Israeliin. Voitteko kuvitella, että lentokentällä ei punnittu ainoastaan matkalaukkuja, vaan myös matkustaja kerrallaan joutui nousemaan puntarille? Jossakin vaiheessa lentomatkaa joku huomautti minulle, että äitini voi huonosti (silloin ei varailtu netistä vierekkäisiä paikkoja, vaan istuttiin kiltisti sinne, minne käskettiin). Yritin katsella koneen etuosaan ja huomasin, että äidilleni oli asetettu happinaamari kasvoille. Kyllähän se pelästytti, mutta onneksi kyseessä oli ohimenevä vaiva. Ehkä se oli kuitenkin ennakko-oire siitä, että myöhemmässä elämässään äidille jouduttiin asettamaan sydämentahdistin.

Jouluaaton ohjelmaan kuului luonnollisesti matka Betlehemiin. Matkustimme bussilla Jerusalemista Jeesuksen syntymäkaupunkiin, ja lopulta asetuimme sen pitkän turistijonon jatkoksi, joka vaelsi kohti paimenten ketoa. Oli myöhäinen ilta, ympäristö olisi ollut säkkipimeä, elleivät taivaalla olleet tähdet olisi valaisseet maisemaa niin kirkkaasti. Valtava ihmispaljous ympäröi sitä suurta ketoa, jossa raamatun mukaan paimenet olivat eräänä tiettynä yönä kaksi vuosituhatta sitten olleet vartioimassa laumaansa. Nyt ymmärsin, miksi lauma tarvitsee vartijoita: Kuinka helppoa tuhotyöntekijän olisi tehdä pahojaan pimeällä, suurella alueella. Kovaäänisistä alkoi kuulua jouluevankeliumin teksti englanniksi. En kuitenkaan muista, luettiinko se myös muilla kielillä. Kun silmäni olivat tottuneet pimeään, aloin tarkemmin katsella maisemaa ympärilläni. Alueen ympärillä siellä täällä oli jonkinlaisia pieniä taloja, ja jokaisen rakennuksen katolla makasi sotilaita aseet tähdättynä alueelle. ”Ja sillä seudulla oli paimenia yöllä varioimassa laumaansa.” Tunsin olevani ainakin jollakin tapaa turvassa, kun Israelin armeijan sotilaat vartioivat aluetta aseineen. Toisaalta jouduin miettimään myös sitä tosiasiaa, että olin maassa, jossa ihmisten rauha ei ollut samanlainen perusoikeus kuin kotonani.

”Noel, Noel, born is the king of Israel”. Kuinkahan monesta maailman maasta oli kokoontunut ihmisiä laulamaan yhdessä Jeesuksen syntymästä. En ollut kuullut kyseistä laulua aikaisemmin, mutta meille oli annettu sanat, joten pystyin laulamaan mukana. Se oli ikimuistoista: Pimeä niitty, tähtitaivas, sotilaat talojen katoilla, laulu vastasyntyneestä Israelin kuninkaasta.

Samalta matkalta on myös toisenlaisia muistoja. Kun olimme ajamassa kohti Jerikoa, automme pysäytettiin ja meidät käännytettiin takaisin Jerusalemiin. Myöhemmin kuulimme, että alueella oli juuri käyty taisteluita. Niistä uutisoitiin myös Suomessa, ja tilanteen vakavuus selvisikin meille vasta kotona.

Kävin myös kävelemässä Golanin kukkuloilla arabituttavan kanssa. Maastossa oli romuttuneita panssariajoneuvoja ja muitakin taistelunjälkiä kuuden päivän sodan ajoilta. Yritin kysellä asioista ystävältäni, mutta hän ei suostunut kertomaan mitään. Tajusin silloin, että rauha tuossa maassa oli hyvin pinnallinen, ja katkeruus ja kauna maassa asuvien mutta kuitenkin toisiaan vastaan taistelevien osapuolien välillä oli suuri.

Israelin historia – ja myös joulun historiallinen puoli – on alkanut aueta minulle hitaasti useamman matkani aikana. Se, että joulukuuhun sijoitetut tapahtumat ovat todennäköisesti tapahtuneet jo lokakuussa, ei muuta asioiden merkitystä. - Miksi ei joulukuussa? Koska silloin on liian kylmää, eikä eläimiä voi pitää yöllä ulkona - . Onko silläkään merkitystä, lauletaanko ensimmäisestä joulusta oikean kedon laidalla? Tärkeintä on, että vielä tänään saamme laulaa joulusta ja Vapahtajasta sekä Israelissa että täällä Suomessa.

Tarvitsemmeko uutta uskonpuhdistusta?

Lauantai 3.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Tarvitsemmeko uuden uskonpuhdistuksen?

Oulun seurakuntalehdessä, Rauhan Tervehdyksessä, Kiimingin kirkkoherra ja kyseisen lehden hallituksen puheenjohtaja kertoo tuntemuksistaan Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen johdosta. Tämän päätöksen mukaan ”hiippakunnan papisto on piispan ja tuomiokapitulin erityisen ohjaus- ja valvontavallan alaista.” Ilmoituksessa on siis vastaus kysymykseen, voiko yksityinen pappi vihkiä samaa sukupuolta olevia henkilöitä, vaikka se ei ole kirkkojärjestyksen mukaista. Yksittäiset papit (jopa jokunen piispakin) ovat suorittaneet kyseisiä vihkimisiä, vaikka ovat pappisvalassaan sitoutuneet muuhun. Niemelä toteaakin hyvin:”Jokaisella yhteisöllä on järjestyksensä, myös kirkollamme. Sitä on viranhaltijoiden, myös pappien noudatettava.

Lehden seuraavassa numerossa oli kaksikin vastinetta Niemelän kirjoitukselle. Mirja-Liisa Sassi-Puitti aloittaa vastineensa siteeraamalla Jeesuksen sanoja Matteuksen evankeliumin luvussa 19, jae 6:”He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”. Jostakin syystä kirjoittaja oli napannut kyseisestä evankeliumin kohdasta tekstiinsä vain yhden jakeen, jonka sisältö yksinään ei avaa asiaa. Matteus 19:”Ja kun Jeesus oli lopettanut nämä puheet, lähti hän Galileasta ja kulki Jordanin tuota puolta Juudean alueelle. Ja suuri kansan paljous seurasi häntä, ja hän paransi heitä siellä. Ja fariseuksia tuli hänen luoksensa, ja he kiusasivat häntä sanoen:”Onko miehen lupa hyljätä vaimonsa mistä syystä tahansa?” Hän vastasi ja sanoi:”Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa” loi heidät mieheksi ja naiseksi” ja sanoi:”Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi? Niin eivät he enää ole kaksi vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” - On sanomattakin selvää, että kontekstistaan irrotettu ajatus kääntyy tässä päälaelleen.

Sassi-Puitti ilmoittaa tekstissään myös, että ”Jumalan yhdistämiä ovat myös avoparit”sekä ihmettelee, että ”voisivatko kaksi ihmistä edes vastustaa rakkautta, joka syttyy heidän välilleen?”Myös hän kyselee, eikö Jumalalla ole valtaa estää tällainen (rakkaus), jos hän ei sitä haluaisi sallia.

Olli Kohonen kirjoitti myös vastineen Niemelän pääkirjoitukseen. Kohonen sanoo:”Näyttää nimittäin siltä, että esimerkiksi täällä Oulun seudulla ihan tavallisten ihmisten välinen rakkaus asetetaan jyrkän eriarvoiseen asemaan heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella.”

1500-luvun alkupuolella Saksassa eli ja vaikutti Martin Luther-niminen munkki. Munkkiuden ja raamatun käännöstyön myötä hänelle selvisi, kuinka kauas katolinen kirkko oli etääntynyt raamatun opista. Uskonpuhdistus eli reformaatio sai alkunsa yhden munkin ja papin, myöhemmin perheenisän, toimesta. - Olisiko aika palata jälleen tutkimaan raamatun tekstejä? Mitä siellä asioista sanotaan? Aivan niin, eihän se enää käy. Nyt ihmiset ilmoittavat, että kirja on aikansa elänyt, liian vanha, kulttuuri aivan muuta kuin meillä täällä, ei siihen voi peilata nykyaikaa. Ja voi kuitenkin.

Kirkossamme on tällä hetkellä paljon uudistajia. He haluavat muuttaa kirkon oppia sen mukaan kuin helpoimmalta/kätevimmältä/sopuisimmalta tuntuu. Kirkko ei kuitenkaan kaipaa sellaisia uudistuksia, jotka perustuvat ihmisen omaan mukavuudenhaluun, vaan oikeasti se tarvitsee nyt uskonpuhdistajaa. Kukaan ei kuitenkaan halua panna itseään likoon, sehän nyt on selvä. Ei Martin Luthereita ilmesty tuosta vain, rohkeita henkilöitä, jotka ovat valmiita taistelemaan puhtaan opin puolesta. Ei, ei uskonpuhdistajia löydy, mutta uskon uudistajista ei ole pulaa.

Olen usein tuntenut ahdistusta siitä, luterilaisen opin mukaista uskoa vähätellään ja panetellaan sekä kirkon piirissä että sen ulkopuolella. Onko niin, että minun on lähdettävä kirkosta ja jätettävä se näille uudistajille, jotka haluavat muokata siitä mieleisensä? Eikö olisi reilumpaa se, että ”vanhan kirkon” kannattajat saisivat pysyä valitsemansa instituution parissa, ja että uutta haluavat luovat omansa, kutsukoon he kirkkoaan sitten vaikka freestyle-seurakunnaksi. Mutta ei, en minä vielä luovuta. Mistä sen tietää, vaikka uskonpuhdistus olisi jo tulossa? Odotan ja toivon.

"Maan päällä paikka..."

Tiistai 6.8.2019 - Marko Kossi

Maan päällä paikka yksi on… Näillä sanoilla alkaa laulu ”Äidin sydän”. Tuo paikka on varmasti kaikille tärkein ja lämpöisin.

Mutta varmasti monella – kuten minulla – on myös paikka, johon liittyy erityisen lämpimiä muistoja, paikka, jonne voi mennä suruja hautaamaan ja miksei riemuja riemuitsemaan.

Minulla on erityinen paikka Taivalkoskella Iijoen alueella. Aikoinaan minulle tämän paikan näytti edesmennyt kaveri, kalastuksen oppi-isä ja todellinen herrasmies. Yhdessä kuljettiin useina kesinä ongella ja maailmaa parantamassa. Vuodet vierivät, ja myöhemmin sairaus vei mennessään tuon hyvän ystävän. Otti usean vuoden aikaa, että rohkenin palata taas tuolle joelle. Pelotti, toisiko paikka liikaa surumielisiä ajatuksia, ja ettei se enää olisikaan minulle rauhan tyyssija, jota se oli ennen ollut. Näin ei kuitenkaan käynyt. Paikasta on vuosien saatossa tullut aina vain tärkeämpi. Jokavuotisella reissulla on ollut aikaa haudata ikäviä muistoja, naureskella hauskoille tapahtumille, nauttia ja katsella kaunista maisemaa ja rauhoittavasti virtaavaa jokea.

Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista oli, kun kerran muistelin edesmennyttä äitiäni silmäkulma märkänä. Pusikosta vilahti jokeen jotain tummaa, ja aikani etsittyäni näin mestarikalastaja saukon pyyntihommissa. Niin sulavaa ja tehokasta kalastajaa en ole eläessäni nähnyt. Saukko sai mahan täyteen, minä mielenrauhan ja hauskan hetken. Kalatta jäin.

Huomenna on jälleen se päivä, jolloin menen minun paikkaani. Tälläkin kertaa jätän ikävät ajatukset Iijoen murheeksi, mutta vien toki mukanani iloisia ajatuksia, jotta vesi jaksaa virrata iloisena ja soljuvana. Kiitos, kalakaveri, kun näytit tämän paikan.

Maan päällä paikka yksi on… Onko myös sinulla?

"Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni"

Maanantai 14.1.2019 - Pirkko Jurvelin

”Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni”

”Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni.” Tämä mietelmä todisti jälleen sen, kuinka iso asia voidaan tiivistää muutamaan sanaan. Kun hektisen työpäivän jälkeen kiiruhdin ensiksi kauppaan ja sieltä nopeasti ruuanlaittoon kotiin perheen pariin, saattoi käydä niin, etten voinut rauhoittua lainkaan ennen nukkumaan menoa. Ehkä istahdin sohvalle, ummistin silmäni hetkeksi ja yritin hiljentyä. Se oli vaikeaa, koska seuraava työ odotti jo tekijäänsä.

Kävelin pitkin merenrantaa Fuengirolassa. Rakastan merta, koska se on niin ääretön, metsä ahdistaa minua, koska en näe selkeästi eteen päin, ja vuoret suorastaan pelottavat majesteettisuudessaan. Istahdin rannalle katsomaan merta, joka liikehti rauhallisesti minutkin rauhoittaen. Ojentauduin pitkälleni rantahietikolle ja laitoin repun pääni alle. Heräsin puolen tunnin kuluttua. Minulle ei ole sattunut mitään vastaavaa koskaan aikaisemmin. Uskon, että sieluni oli saanut minut kiinni, ja oloni oli täysin seesteinen.

Nykyajan ihminen elää arkeaan ärsyketulvan keskellä. Siitä on vaikea irrottautua, varsinkin jos on työelämässä. Täytyy olla koko ajan valppaana, tiedostaa viimeiset tapahtumat, toimia ripeästi, kaikki tämä monesti vielä yleisen taustahumun tai musiikin häiritsemänä. Äänet ja nopeatempoiset ärsykkeet ylikuormittavat meitä ja saavat aikaan fyysistä ja psyykkistä pahanolontunnetta.

Jokaisen täytyy pitää huolta omasta sielustaan, kukaan muu sitä tuskin tekee. Istu hiljaa paikallasi tai makaa vaikka rannalla reppu pään alla, jotta sielusi saisi sinut kiinni.