Ahdistunut suomalainen vuonna 1924 ja 2024

Lauantai 26.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Ahdistunut suomalainen vuonna 1924 ja 2024

Tilastojen mukaan nykyisin joka kymmenes suomalainen syö masennuslääkkeitä, ja yleinen sairauslomalle jäämisen syy työikäisten joukossa on masennus. Varsinkin nuoret masentuvat yhä enemmän, ja 60% alle 35- vuotiaiden sairauspoissaoloista johtuu mielenterveyden ongelmista.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Ari Väänäsen mukaan muutokset työelämässä, yksilökeskeisyyden leviäminen ja ”elämän kaikkinainen psykologisoituminen” ovat johtaneet siihen, että mielenterveydestä ja siihen liittyvistä ongelmista on tullut suuri huolenaihe.

Millainen tilanne oli Suomessa sata vuotta sitten? Maamme oli juuri itsenäistynyt, ja kohta sen jälkeen oli puhjennut sisällissota. Yhteiskunnan kahtiajako tuntui vielä pitkään sodan loputtua, elintaso oli vaatimaton, voidaan sanoa jopa, että Suomi oli taloudellisesti köyhä maa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sähkö, juokseva vesi ja sisävessat olivat harvinaisia etenkin syrjäisemmillä seuduilla. Monet nuoret kärsivät erilaisista sairauksista kuten tuberkuloosista. Terveydenhuollon palvelut olivat hyvin puutteellisia, mikä puolestaan lisäsi sairastumisien ja kuolleisuuden määrää. Perheissä oli paljon lapsia, ja sen ohella lapsikuolleisuus oli suuri. Vaikka kansakoulut olivat lisääntyneet, niin kouluun pääseminen oli yhä rajallista etenkin maaseudulla. Paikoittain suomalaisperheissä nähtiin nälkää.

Edellä mainitut seikat antavat ankean kuvan niistä olosuhteista, joissa suomalainen nuoriso kuten myös aikuiset elivät sata vuotta sitten. Masentavaa, eikö? Vai oliko sittenkään? Tuohon aikaan töihin oli ryhdyttävä heti, kun se suinkin oli mahdollista – näin eritoten maaseudulla. Hyvin usein lapset ja nuoret kantoivat vastuun perheen elannosta. Tämä johti luonnollisesti myös siihen, että vapaa-aikaa oli vähän, eikä henkisestä hyvinvoinnista tuohon aikaan puhuttu niin kuin nykyisin. Tiivistetysti voidaan sanoa, että nuoren oli autettava perhettään ja yritettävä samanaikaisesti selviytyä omassa elämässään yhteiskunnassa, jonka arvoja olivat koti, uskonto ja isänmaa. Harva oli siinä asemassa, että häneltä olisi kysytty: ”Mitä sinä itse haluat? Mitä mieltä olet elämästäsi? Miltä sinusta tuntuu?” Ehkä voisi sanoa, että sadan vuoden takaisessa yhteiskunnassa ihminen ei niinkään ollut yksilö vaan yhteisönsä ja perheensä jäsen.

Nykysuomalainen elää ulkonaisesti loistavissa olosuhteissa, jos niitä vertaa sadan vuoden takaisiin. On olemassa oppivelvollisuus, lähes ilmainen terveydenhuolto, on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan asioihin, keneltäkään ei puutu ruokaa, on uskonnonvapaus, mielipidevapaus, vapaus tehdä mitä huvittaa, kunhan pysyy jotakuinkin lain puitteissa, kukaan ei pakota, kukaan ei velvoita, kukaan ei… Ja se ahdistaa.

Tuntuisiko lapsesta ja nuoresta helpommalta, jos hänelle asetettaisiin selkeät rajat? ”Tämä on luvallista, noin et voi tehdä, tämä kuuluu sinun tehtäviisi, tästä olet vastuussa. ” Miltä nuoresta mahtaa tuntua, jos hänelle sanotaan, että tee mitä tahdot, meillä ei uskota sääntöihin, sinä osaat itse päättää… Kivalta? Varmasti ainakin jonkin aikaa. Kuinka vanhanaikaiselta kuulostaakaan, jos muistutan eräästä ennen muodissa olleesta sanaparista: rakkaus ja rajat. Rajojen asettaminen, niistä kiinni pitäminen, nuoren tukeminen, se kaikki on rakkautta. Ei se, että nuori jätetään tuuliajolle.

Luin artikkelin eräästä entisestä poliitikosta. Hänellä on poika, jolle oli annettu ainoastaan yksi määräys: Ei saa kuolla (eli saattaa itseään vaaralliseen tilanteeseen). Kun ei ole ruoka-aikoja, nukkuma-aikoja, koulupakkoa, mitään velvollisuuksia, niin se on jo täyttä vapautta. Rajat saattavat toisinaan ahdistaa ja tympäistä, mutta ne tuovat turvaa ja tietoisuuden siitä, että joku välittää.

Vapaan kasvatuksen aikoinaan kokenut poliitikko Mikael Jungner sanoo eräässä haastattelussa:”Minusta lapsi tarvitsee rutiineja. Ilman niitä tulee turvaton olo.”

Hyvinvointiyhteiskuntamme ansaitsee paljon kiitosta, mutta joissakin asioissa on menty väärään suuntaan. Yksilön vapaus ja lähes kaiken luvallisuus, joka hipoo välinpitämättömyyttä, ei ole kenellekään hyväksi – ei nuorelle eikä vanhemmalle.

Onko ADHD kurin puutetta?

Perjantai 20.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Onko ADHD pelkkää kurin puutetta?

Viime päivien otsikoissa on usein esiintynyt kirjainyhtymä ADHD, jonka merkitys on useimmille tuttu. Kirjainrivi tarkoittaa aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriötä, joka vaikuttaa henkilön kykyyn keskittyä, hallita impulsseja ja pysyä paikallaan. Nykyisin diagnoosi saadaan usein lapsena, mutta silloin tällöin voi kuulla tapauksista, jolloin henkilö saa tietää asiasta vasta aikuisena, ja monet aikaisemmat tapahtumat löytävät näin selityksensä.

Yleensä ADHD jaetaan kolmeen tyyppiin: tarkkaamattomuuspainotteiseen, ylivilkkaus- ja impulsiivisuuspainotteiseen sekä myös yhdistelmätyyppiin. ADHD:n hoitoon käytetään usein lääkkeitä sekä käyttäytymisterapiaa ja muita tukimuotoja. THL:n mukaan pojilla diagnoosien määrä oli vuonna 2022 kolminkertainen ja tytöillä yli viisinkertainen vuoteen 2015 verrattuna!

Luin pari päivää sitten lehtiartikkelin, jossa opettaja kertoi, että hänen luokassaan joka kolmannella oppilaalla on ADHD-diagnoosi. Laskeskelin nopeasti, että jos luokassa on 24 oppilasta, niin kahdeksan heistä kärsii tämän oireyhtymän erityisominaisuuksista. Opettaja mainitsi myös, että jos vähänkin antaa löysää eli ei ole itse skarppina koko ajan, niin meno luokassa alkaa olla aikamoista. Huh, huh, eipä käy opea kateeksi.

Rupesin pohdiskelemaan omia kouluaikojani. Mietin, kuinka hiljaista ja rauhallista meillä oli luokassa (noin sata vuotta sitten) kansakoulussa. Siksipä mieleeni jäi sen ainoan pojan nimi, joka kerran sanoi vastaan opettajalle – tai ei siis oikeastaan opettajalle, vaan opetusharjoittelua tekevälle seminaarilaiselle. Olimme kauhusta kankeina, koska emme olleet koskaan aikaisemmin nähneet moista: Eihän opettajalle saanut sanoa vastaan!

Oppikoulussa meno oli hiukan kovempaa, joskus joku naisopettaja (ei koskaan mies) poistui kyyneleitä pyyhkien luokasta, kun pojat härnäsivät, kiusasivat häntä. Se oli yleensä sellaista vastaan sanomista ja häiritsemistä, johon ope ei osannut reagoida. Jäli-istuntoahan tuollaisesta käytöksestä seurasi.

Kysymys on siis se, että miksi nykylapset kärsivät ADHD-oireista, kun ennen ilmiötä ei tunnettu? Ei tunnettu, koska sitä ei oltu vielä löydetty/tunnistettu. Johtuuko nykyinen ”sairastaminen” sitten esimerkiksi jonkin ruuan, vaikkapa sokerin, käytön lisääntymisestä, vai ehkä joistakin myrkyistä, joita meillä on elinympäristössä huomattavasti aikaisempaa enemmän – vai ehkä sittenkin kurin puutteesta?

Tämän aamun uutinen oli se, että ADHD-tutkimusten linjausta muutetaan Kanta-Hämeessä, sillä nykyisin on herännyt huoli ADHD:n ylidiagnosoinnista. Aikamoinen päätös on mielestäni se, ettei tutkimuksia aleta tekemään, ennen kuin lapsen perheen arki on päivitetty. Muutosten taustalla ovat ammattilaisten arjen havainnot perheiden haasteista (lapsen mahdollisen unen ja ravinnon puutteesta, pelilaitteiden liikakäytöstä jne). Toiveena on, että arjen saattaminen kuntoon vähentäisi lääkehoidon tarvetta.

Nyt tekisi mieli jo sanoa: Mitä minä sanoin! Tai en siis ihan noin sanonut, mutta onko ADHD:n taustalla sittenkin kurin eli kauniimmin sanottuna välittämisen, huolehtimisen ja aikuisen velvollisuudentunteen puuttuminen? Harvoin asiat ovat näin yksioikoisia, mutta iloitsen suuresti siitä, että sen sijaan, että lapselle syötetään lääkkeitä, hänen kotiasiansa yritetään saattaa kuntoon, lapsi saa turvallisen lapsuuden, joka antaa hänelle mielenrauhan. Tässä on haastetta monellekin taholle, mutta tärkeää on, että lähdetään palaamaan takaisin siihen arkeen, jossa rakkaus ja säännöt ovat kasvatuksen peruspilarit. Ja vielä: helpommin sanottu kuin tehty. Kun yhteiskunta on päässyt tähän jamaan(älylaitteet, rikkinäiset kodit, vanhempien hoitamattomat ongelmat jne), niin kuopasta ei kovin helposti ponnisteta ylös. Mikään muutos ei ole tullut nopeasti ja äkkiarvaamatta, annetaan siis tällekin muutokselle aikaa. Toivottavasti seuraavat tutkimustulokset ADHD:n esiintyvyydestä osoittavat valoisampaa tulevaisuutta.

Kiitos, Viktor Staudt!

Sunnuntai 6.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Kiitos, Viktor Staudt!

Haeskelin eilen kirjahyllystäni erästä teosta, ja vaikka en sitä harmikseni löytänytkään, käsiini sattui hollantilaisen Viktor Staudtin kirjoittama ”Die Geschichte meines Selbstmords – und wie ich das Leben wiederfand” (”Itsemurhani tarina – ja kuinka löysin elämäni uudelleen”). Staudtin kirja ja hänen esiintymisensä olivat tehneet minuun aikoinaan syvän vaikutuksen. Kirjoitin aiheesta kolmisen vuotta sitten myös blogin, mutta eipä se nyt sattunut silmiini, vaikka yritin sitä etsiä.

Olin Aachenissa eräässä seminaarissa muutama vuosi sitten. Kolmen päivän ohjelmasta jäi ehdottomasti tärkeimpänä ja vaikuttavimpana mieleeni hollantilaisen Viktor Staudtin esiintyminen. Mies istui pyörätuolissa, sillä hänen molemmat jalkansa olivat poikki polvien kohdalta, mutta hän liikehti sujuvasti tuoleineen pitkin ja poikin esiintymistilaa koko puheensa ajan. Hän puhui erinomaisen hyvin saksaa, mikä tietysti auttoi suurta osaa yleisöä ymmärtämään hänen tarinansa (puhe tulkattiin tietysti myös useammalle kielelle).

Staudt aloitti kertomuksensa lapsuudestaan tavallisessa perheessä. Mieleeni jäi tapaus siitä, kun hänen äitinsä oli tapaamassa lapsen opettajaa. Tämä oli kiitellyt ja kehunut rauhallista poikaa, mutta ihmetellyt lopuksi:”Miksi Viktor ei koskaan naura?”

Viktor kärsi pahasta masennuksesta jo aivan lapsuudesta alkaen. Hän valmistui juristiksi,osallistui innokkaasti yöelämään, harrasti aktiivisesti urheilua, mutta kärsi sisimmässään koko ajan. Odottaessaan aamuisin junaa metroasemalla työpaikalle mennäkseen, häntä lohdutti ajatus, että hän voisi milloin vain halutessaan hypätä junan alle ja lopettaa tuskallisen elämänsä.

Eräänä aamuna mies hyppäsi. Staudt ei kuollut, mutta menetti molemmat jalkansa. Hänen oli muutettava takaisin kotiin vanhempiensa luokse, koska ei pystynyt aluksi selviytymään arjesta pyörätuolinsa kanssa. Tästä itsemurhayrityksestä seurasi kuitenkin myös jotain hyvää. Sairaalassa Staudt tapasi lääkärin, joka kysyi häneltä, oliko mies koskaan kuullut rajatilapersoonallisuushäiriöstä. Termi oli Viktorille outo, mutta kun diagnoosi oli tehty, niin lopulta siihen löydettiin myös hyvät lääkkeet.

Mieleeni jäi kirjasta kohtaus, jossa Staudt asui vielä kotonaan itsemurhayrityksensä jälkeen. Hänen äitinsä oli aamulla keittiössä, kun poika tuli paikalle ja sanoi: ”Hei, kahvi tuoksuu hyvälle!” Silloin äiti rupesi itkemään, sillä hän ei muistanut, milloin hänen poikansa olisi sanonut jotain noin tavallista, noin tavalliseen tapaan. Viktor oli paranemassa.

Lopulta mies kirjoitti kokemuksistaan kirjan ja esiintyi paljon ympäri Eurooppaa auttaen ja kannustaen mielenterveysongelmista kärsiviä kuulijoitaan ja lukijoitaan.

Staudtin kirja siis sattui käteeni, kun olin etsimässä erästä toista teosta. Päätin heti tarkistaa verkosta, mitä miehelle kuului tänään. Olin järkyttynyt löytäessäni muistokirjoituksia. Vain pari kuukautta sen jälkeen, kun olin ollut seuraamassa Staudtin luentoa Aachenissa, mies oli lopulta päätynyt itsemurhaan. Hän kuoli 50-vuotiaana kaksikymmentä vuotta ensimmäisen itsemurhayrityksensä jälkeen. ”Isä, minä olen niin väsynyt”, Staudt oli sanonut isälleen puhelimessa vähän ennen kuolemaansa. Hyvin monet kertoivat, kuinka raskasta hänelle oli lopultakin ollut yrittää auttaa ja rohkaista kaikkia niitä ihmisiä, joille hän luennoi, ja jotka lähestyivät häntä henkilökohtaisesti.

Kirjansa lopussa Staudt kirjoittaa ajatuksistaan ja epäilyksistään siitä, millaista vanhenevan miehen elämä pyörätuolissa tulisi olemaan. Lopulta hän toteaa kuitenkin:”Minä tiedän kuolevani joskus – sitä vastaan ei ole lääkettä -, mutta olen päättänyt odottaa kuolemaa sen sijaan, että etsisin sitä.”

Rajaton mieli

Keskiviikko 10.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Rajaton mieli

Cameron Mott oli yhdeksänvuotias, kun lääkärit päättivät poistaa häneltä koko oikean aivopuoliskon lopettaakseen ne hengenvaaralliset kohtaukset, joista lapsi kärsi. Leikkauksen jälkeinen ennuste oli, että Cameron halvaantuisi mahdollisesti loppuiäkseen. Onneksi ennuste ei käynyt toteen, vaan lapsi alkoikin yllättäen liikkua. Lääkärit päättelivät, että aivojen vasemmassa puolessa muodostui leikkauksen jälkeen uusia, tarvittavia yhteyksiä, jotka suorittivat poistetun oikeanpuoleisen puoliskon tehtäviä. Tämän leikkauksen jälkeen aivopuoliskoja on poistettu muiltakin lapsilta. Christina Santhouse oli kahdeksan, kun hänet leikattiin. Hän suoritti lukion erinomaisin arvosanoin, jatkoi yliopistoon ja toimii nyt logopedina.

Jo Boalerin teos ”Rajaton mieli, opi, elä ja kehity ilman esteitä” on täynnä innostavia esimerkkejä aivojen muovautuvuudesta (ns. neuroplastisuus). Jo tähän alkuun voin tiivistää teoksen sanoman seuraavasti: Aivot muuttuvat kaiken aikaa, ja niitä pystytään muuttamaan. Ei ole olemassa miesten ja naisten aivoja, ei ole olemassa hyvää ”matikkapäätä” tai ”kielipäätä”. Tyttäreni kertoi lukeneensa tutkimuksesta, jossa opettajalle annettiin lukuvuoden alussa uusi ryhmä. Samalla hänelle kerrottiin, että tietyt neljä oppilasta olivat luokan lahjakkaimpia. Itse asiassa heidät oli satunnaisotannalla valittu ryhmästä, eikä heidän osaamisensa erottunut muusta joukosta. Kuitenkin tutkimusjakson lopussa kävi selville, että juuri nämä neljä oppilasta olivat edistyneet parhaiten luokassa. Toisin sanoen opettaja kohteli (tiedostamattaan) näitä lapsia siten, että heidän oppimisensa parani. Tässä on ilmeisesti kysymys samasta asiasta, jota kutsutaan ”miesten aivoiksi” ja ”naisten aivoiksi”. Boaler kertoo Jenniferistä, jonka professori epäili naista vilpistä, koska hän oli onnistunut niin erinomaisesti matematiikan tentissä. Toisin sanoen professori oletti, ettei naispuolinen opiskelija pystynyt suoriutumaan tehtävistä niin hyvin. Nykyisin Jennifer Brich johtaa matematiikan laitosta Kalifornian yliopistossa. Hän puolestaan joutui puuttumaan erään miespuolisen professorin toimintaan kuullessaan tämän sanovan opiskelijalleen:”Ei se mitään. Sinä olet nainen. Naisten aivot ovat erilaiset kuin miesten, joten et ehkä ymmärrä tätä kunnolla, eikä haittaa, vaikket ymmärrä sitä ollenkaan.”

Lääketieteen tohtori Norman Doidge on yksi heistä, jotka tutkivat ja välittävät uutta tietoa aivojen neuroplastisuudesta. Hän nimittää ”pimeiksi vuosiksi” sitä aikaa, jolloin aivojen uskottiin olevan muuttumattomat.

Torontossa on Arrowsmith-koulu, jossa osa oppilaista opiskelee muutaman kuukauden, toiset vuosia. Opiskelijoilla on erityisongelmia oppimisen kanssa, ja heillä on monenlaisia diagnosoituja vaikeuksia. Arrowsmith-koulussa opettajat pyrkivät tunnistamaan aivojen heikkoudet (tavallisissa oloissa lapsen/opiskelijan vahvuuksia painotetaan), ja kohdistavat opetuksen juuri niihin, eli oppilaan aivoihin pyritään muodostamaan uusia hermoratoja ja yhteyksiä. Boaler painottaa myös virheiden tekemisen tärkeyttä. Kyllähän mekin tunnemme sananlaskun:”Virheitä tekemällä oppii.” Erehdykset, kömmähdykset, virheet opettavat paljon, eikä niitä tulisi kenenkään hävetä, sillä oppimisen kannalta niistä on vain hyötyä.

Älä siis enää sano itsellesi: Se on asia, jota en yksinkertaisesti voi oppia. Minulla ei ole siihen tarvittavia kykyjä. Sinä voit oppia, mutta se vaatii paljon työtä, lukuisia toistoja virheiden tekemistä ja niistä oppimista sekä moniulotteista lähestymistapaa. Juuri tuo moniulotteinen lähestymistapa on asia, jonka soisin kaikkien opettajien omaksuvan - eikä tietenkään ainoastaan opettajien. Kun opiskelet harrastuksenasi vaikka espanjaa, mieti, mitä keinoja ja aisteja olet tähän asti käyttänyt. Mikä on vielä kokeilematta? Löydätkö jonkun uuden lähestymistavan? Mitä vielä keksit? Se voi olla jotakin ihan tavallista (kirjoita kesän aikana kaikki oppikirjasi kappaleet vihkoon – käden ja silmien yhteistyö tuottaa varmasti tuloksia), tai sitten jotakin aivan huikean erikoista.

Lopuksi vielä matematiikanopettaja Jimin kertomus viidesluokkalaisten oppitunnilta, jossa aiheena oli potenssilaskennan eksponentit (Siis mitä? Minullahan on kielipää, enkä ymmärrä tuosta mitään. Vai miten tämä homma nyt meneekään...).

” He (oppilaat) alkoivat taitella neliönmuotoisia papereita kolmioiksi. Ja he keksivät itse, että osien välillä on eksponentiaalinen suhde. Kun he taittelivat paperin kerran, heillä oli kaksi osaa. Ja kun he taittelivat kahdesti, osia oli neljä. Sen jälkeen he alkoivat nähdä kakkosen potensseja jokaisessa taitoksessa. Ja he tekivät havainnon itse, koska me olimme harjoitelleet kymmenjärjestelmää ja kymmenen potensseja. Pääsin siis seuraamaan, kuinka opit yhdistyivät oppitunneilla, ja se oli kerrassaan upeaa.” Eli tämän kesän läksy: Opettele jotakin uutta!

Kun ei enää jaksa

Perjantai 2.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Jos ei enää jaksa

Minulla oli muutama vuosi sitten Saksassa tilaisuus päästä kuuntelemaan Viktor Staudtin luentoa itsemurhasta. Hän on aika lailla tunnettu henkilö ainakin saksaa puhuvissa maissa ja pidetty, lahjakas esiintyjä.

Staudt tuli esiintymislavalle pyörätuolissa, sillä hänen molemmat jalkansa on jouduttu amputoimaan polvien alapuolelta. Yrittäessään tehdä itsemurhan hyppäämällä junan alle Staudt selvisi hengissä, mutta menetti kuitenkin jalkansa. Staudt liikehti esiintymislavan puolelta toiselle pyörätuolissaan koko luennon ajan, hänellä ei ollut minkäänlaisia muistiinpanoja mukanaan, hän puhui sujuvasti ja upeasti saksaa, joka ei ole hänen äidinkielensä.

Viktor oli kiltti ja hyvä oppilas. Alakoulussa opettaja oli kuitenkin kysynyt kerran äidiltä : ”Miksi Viktor ei koskaan naura?” Tästä vakavasta lapsesta kasvoi vastuuntuntoinen nuorukainen, joka salassa omaisiltaan ja ystäviltään hautoi ajatusta itsemurhasta. Ulkopuolisesta voi tuntua kummalliselta se, että jos ihmisen elämä on ulkoisesti kaikin puolin kunnossa, niin hän ei kuitenkaan enää jaksa elää. Elämä on liian raskasta. Viktorilla oli suunnitelma: sitten, kun hän ei enää jaksaisi, hän hyppäisi junan alle. Se olikin helppo suunnitelma, sillä mies joutui joka aamu menemään töihin junalla ja palaamaan sillä takaisin. Lopulta tuli se aamu, jolloin hän ei enää jaksanut. Hän hyppäsi - vain herätäkseen myöhemmin sairaalassa molemmat jalat osittain amputoituina. Hän joutui aluksi muuttamaan takaisin vanhempiensa luokse, koska arki oli liian vaikeaa vammautuneelle. Onneksi lopulta löytyi lääkäri, joka löysi Viktorin sairaudelle oikean diagnoosin: rajatilapersoonallisuushäiriö. Diagnoosin myötä miehen lääkitys pystyttiin määrittämään kokonaan uudelleen, ja elämä alkoi vähitellen helpottua.

Oli aamu. Viktorin äiti oli herännyt ennen poikaansa. Hän kuuli, kuinka pyörätuoli lähestyi keittiötä, ja samassa Viktor olikin jo siellä:”Nyt pitää kyllä saada kahvia”, tämä sanoi. Nämä sanat kuultuaan äiti rupesi itkemään, sillä mitään niin arkipäiväistä, tavallista, jopa iloista hän ei ollut kuullut poikansa sanovan vuosiin.

Staudtin elämä ei ole vieläkään helppoa - eikä tule koskaan olemaan. Nyt hän kuitenkin jaksaa. Nyt hän pystyy ymmärtämään ja auttamaan niitä tuhansia muita, joista tuntuu, että elämä on liian raskas velvollisuus. Olen kiitollinen siitä, että pääsin kuuntelemaan tuon luennon. Opin paljon sellaista, mitä lukemalla ei opi. Olin monesti ajatellut mielessäni, että pitäisi ihmisen nyt sen verran ajatella lähimmäisiään, ettei tee itsemurhaa (typerästi ajateltu). Viktor kertoi, että sillä hetkellä, kun hän seisoi raiteiden yläpuolella, ainoa ajatus oli se, että vihdoinkin hänen kärsimyksensä loppuu.

”Ei aina taho oikein jaksaa”, sanoi vanhempi ihminen kerran. Näin on joskus. Toisinaan nuo raskaat tuntemukset laimenevat hiljalleen, toisinaan suuri apu on se, jos saa jutella jonkun kanssa. Ihmisillä on monenlaisia selviytymiskeinoja, kun elämä pahoinpitelee, mutta joskus ne eivät riitä.

Staudt on juristi ja luennoitsija, joka asuu nykyisin Italiassa. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan: Die Geschichte meines Selbstmords - und wie ich das Leben wiederfand (Kertomus itsemurhastani - ja kuinka löysin elämäni uudelleen). Hän on kirjoittanut myös ”jatko-osan” tälle kirjalleen, mutta se on ilmestynyt ainoastaan hollanniksi. Blogissaan (viktorstaudt.de) hän kirjoitti kokemuksestaan ollessaan palaamassa luentomatkaltaan Alankomaista. Hän oli Schipholin lentokentällä ja ajatteli, kuinka suuresti kenttä on muuttunut parin vuosikymmenen ajan. Vain yksi asia oli pysynyt täysin muuttumattomana: lähtötiski C, jota kautta hän oli niin usein aikaisemmin joutunut nousemaan koneeseen. Paikka ei ollut muuttunut lainkaan. Kaksikymmentä vuotta sitten hän oli kävellyt tästä monta kertaa, kävellyt omin jaloin. Nyt hän istui pyörätuolissa. Staudt tunsi, kuinka hänelle tuli fyysisesti huono olo, häntä oksetti, mihin aika oli kadonnut? Kunpa hän voisi tehdä kaiken toisin. Kun Staudt istui myöhemmin koneessa ja tunsi olonsa jo rauhoittuneeksi, hän kaivoi esiin Paulo Coelhon kirjan, josta hän löysi itselleen merkityksellisen ajatuksen. ”Sillä minä en elä menneisyydessä enkä tulevaisuudessa. Minulla on vain nykyisyys, ja vain tämä kiinnostaa minua. Jos pystyt aina elämään nykyisyydessä, silloin olet onnellinen ihminen.”