Onko ADHD kurin puutetta?Perjantai 20.9.2024 - Pirkko Jurvelin Onko ADHD pelkkää kurin puutetta? Viime päivien otsikoissa on usein esiintynyt kirjainyhtymä ADHD, jonka merkitys on useimmille tuttu. Kirjainrivi tarkoittaa aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriötä, joka vaikuttaa henkilön kykyyn keskittyä, hallita impulsseja ja pysyä paikallaan. Nykyisin diagnoosi saadaan usein lapsena, mutta silloin tällöin voi kuulla tapauksista, jolloin henkilö saa tietää asiasta vasta aikuisena, ja monet aikaisemmat tapahtumat löytävät näin selityksensä. Yleensä ADHD jaetaan kolmeen tyyppiin: tarkkaamattomuuspainotteiseen, ylivilkkaus- ja impulsiivisuuspainotteiseen sekä myös yhdistelmätyyppiin. ADHD:n hoitoon käytetään usein lääkkeitä sekä käyttäytymisterapiaa ja muita tukimuotoja. THL:n mukaan pojilla diagnoosien määrä oli vuonna 2022 kolminkertainen ja tytöillä yli viisinkertainen vuoteen 2015 verrattuna! Luin pari päivää sitten lehtiartikkelin, jossa opettaja kertoi, että hänen luokassaan joka kolmannella oppilaalla on ADHD-diagnoosi. Laskeskelin nopeasti, että jos luokassa on 24 oppilasta, niin kahdeksan heistä kärsii tämän oireyhtymän erityisominaisuuksista. Opettaja mainitsi myös, että jos vähänkin antaa löysää eli ei ole itse skarppina koko ajan, niin meno luokassa alkaa olla aikamoista. Huh, huh, eipä käy opea kateeksi. Rupesin pohdiskelemaan omia kouluaikojani. Mietin, kuinka hiljaista ja rauhallista meillä oli luokassa (noin sata vuotta sitten) kansakoulussa. Siksipä mieleeni jäi sen ainoan pojan nimi, joka kerran sanoi vastaan opettajalle – tai ei siis oikeastaan opettajalle, vaan opetusharjoittelua tekevälle seminaarilaiselle. Olimme kauhusta kankeina, koska emme olleet koskaan aikaisemmin nähneet moista: Eihän opettajalle saanut sanoa vastaan! Oppikoulussa meno oli hiukan kovempaa, joskus joku naisopettaja (ei koskaan mies) poistui kyyneleitä pyyhkien luokasta, kun pojat härnäsivät, kiusasivat häntä. Se oli yleensä sellaista vastaan sanomista ja häiritsemistä, johon ope ei osannut reagoida. Jäli-istuntoahan tuollaisesta käytöksestä seurasi. Kysymys on siis se, että miksi nykylapset kärsivät ADHD-oireista, kun ennen ilmiötä ei tunnettu? Ei tunnettu, koska sitä ei oltu vielä löydetty/tunnistettu. Johtuuko nykyinen ”sairastaminen” sitten esimerkiksi jonkin ruuan, vaikkapa sokerin, käytön lisääntymisestä, vai ehkä joistakin myrkyistä, joita meillä on elinympäristössä huomattavasti aikaisempaa enemmän – vai ehkä sittenkin kurin puutteesta? Tämän aamun uutinen oli se, että ADHD-tutkimusten linjausta muutetaan Kanta-Hämeessä, sillä nykyisin on herännyt huoli ADHD:n ylidiagnosoinnista. Aikamoinen päätös on mielestäni se, ettei tutkimuksia aleta tekemään, ennen kuin lapsen perheen arki on päivitetty. Muutosten taustalla ovat ammattilaisten arjen havainnot perheiden haasteista (lapsen mahdollisen unen ja ravinnon puutteesta, pelilaitteiden liikakäytöstä jne). Toiveena on, että arjen saattaminen kuntoon vähentäisi lääkehoidon tarvetta. Nyt tekisi mieli jo sanoa: Mitä minä sanoin! Tai en siis ihan noin sanonut, mutta onko ADHD:n taustalla sittenkin kurin eli kauniimmin sanottuna välittämisen, huolehtimisen ja aikuisen velvollisuudentunteen puuttuminen? Harvoin asiat ovat näin yksioikoisia, mutta iloitsen suuresti siitä, että sen sijaan, että lapselle syötetään lääkkeitä, hänen kotiasiansa yritetään saattaa kuntoon, lapsi saa turvallisen lapsuuden, joka antaa hänelle mielenrauhan. Tässä on haastetta monellekin taholle, mutta tärkeää on, että lähdetään palaamaan takaisin siihen arkeen, jossa rakkaus ja säännöt ovat kasvatuksen peruspilarit. Ja vielä: helpommin sanottu kuin tehty. Kun yhteiskunta on päässyt tähän jamaan(älylaitteet, rikkinäiset kodit, vanhempien hoitamattomat ongelmat jne), niin kuopasta ei kovin helposti ponnisteta ylös. Mikään muutos ei ole tullut nopeasti ja äkkiarvaamatta, annetaan siis tällekin muutokselle aikaa. Toivottavasti seuraavat tutkimustulokset ADHD:n esiintyvyydestä osoittavat valoisampaa tulevaisuutta. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ADHD, kasvatus, rajat, rakkaus |
Miten löydän rakkauden?Sunnuntai 29.12.2019 - Pirkko Jurvelin Miten löydän rakkauden (ja säilytän sen)? Istahdin kylpylän ravintolassa erään puolitutun, vanhemmanpuoleisen pariskunnan pöytään. Olemme olleet silloin tällöin yhteisellä matkalla, mutta en ole aikaisemmin kuullut tarinaa siitä, miten heidän rakkautensa alkoi. Ruokailun aikana nainen kertoi, kuinka oli kymmenen vuotta sitten ollut viettämässä viimeistä lomailtaa hotellissaan Pärnussa. Hän oli huomannut miesryhmän, joka oli vasta saapunut ja vietti aikaa hotellin baarissa. Siitä sitten - miten lienee - illan mittaan mies ja nainen istuivatkin saman pöydän ääressä, ja kun naisen oli aika poistua pakkaamaan, mies oli pyytänyt hänen puhelinnumeronsa, jonka nainen olikin antanut. Hän puolestaan ei ollut halunnut ottaa miehen numeroa. ”Minähän en miehelle soita”, oli tämä leskinainen myöhemmin tokaissut tyttärelleen. Jonkin ajan kuluttua mies oli kuin olikin soittanut uudelle tuttavalleen, ja tässä he nyt istuivat kymmenen vuoden jälkeen saman pöydän ääressä pariskuntana. Tosin etäsuhteen ylläpitäminen (he asuvat eri puolilla Suomea) on vaatinut viitseliäisyyttä, mutta kun on rakkautta, on myös halua nähdä vaivaa sen eteen. Heitä katsellessani ja kuunnellessani tuli mieleeni, kuinka nykyisin rakkautta etsivillä on käytössään kaikenmaailman tinderit ja deittipalvelut ja älysovellukset, mutta kuitenkaan sitä oikeaa ei tunnu löytyvän. Oikean sijaan löytyy kuitenkin monta väärää, joiden kanssa ylläpidetään suhdetta sitä suurta rakkautta odotellessa. Vuoden vanhan selvityksen mukaan yksinasuvien suomalaisten määrä on kasvanut selvästi, ja nykyisin heitä on noin miljoona. Se on aika suuri luku verrattuna maamme asukaslukuun (5,5 miljoonaa v. 2018). Tämähän on kummallinen yhtälö: välineet parin löytämiseen ovat, mutta ihmiset elävät yhä suurenevassa määrin yksin. Eräs suomalainen, jo iäkkäänpuoleinen ja paljon julkisuudessa ollut mieshenkilö, valitti yksinäisyyttään naistenlehdessä julkaistussa artikkelissa. Muistelin, kuinka olen vuosien, jopa vuosikymmenien ajan lukenut hänen naisseikkailuistaan. Meno oli ollut kovaa, ilmeisesti kysyntäkin oli ollut kiitettävää. Mikä meni sitten pieleen? Miksi hän on nyt yksin? - Muutama päivä sitten pohdiskelin aikuisten lasteni kanssa sitoutumiseen liittyviä asioita. Olimme samaa mieltä siitä, että hyvin moni avioliitossa/vakituisessa parisuhteessa elävä henkilö kohtaa liittonsa aikana jonkun, joka on puoleensavetävä, hyvännäköinen ja kiinnostunut tästä ihmisestä, joka on jo sattumoisin varattu. On hyvin inhimillistä, että toisen osapuolen ilmiselvä mielenkiinto imartelee ja houkuttelee. Sitten ollaankin siinä vaiheessa, että naimisissa oleva tai muutoin sitoutunut henkilö joutuu tekemään päätöksen, joka mahdollisesti muuttaa hänen elämänsä kokonaan - joko hyvään tai huonoon suuntaan. Tällaistahan ihmiselämä on, jatkuvaa päätösten tekoa. Joskus se on helpompaa: ok, otan mustan kahvin, en lattea - mutta joskus huomattavasti vaikeampaa. Katsoin mielenkiinnolla ohjelman ”Tytöt Dubaissa”. Se kertoo kolmesta ruotsalaisnaisesta, jotka ovat lähteneet Dubaihin etsimään rahaa ja luksusta eli parempaa elämää. Yksi heistä toimi johtavassa asemassa, toinen elätti itsensä mallina ja some -tähtenä, kolmas työskenteli yökerhossa seuranpitäjänä. Kolmen vuoden kuluttua kukaan heistä ei ollut löytänyt aviopuolisoa (se oli yksi haave), ja aika kiinnostava ja silmiä avaava oli erään naisen kommentti asiaan. Hän nimittäin sanoi, että olisi helppoa, jos hänelläkin olisi perhe, joka etsisi hänelle kunnollisen aviomiehen kuten arabikulttuureissa yhä on tapana. Hän saisi tutustua tulevaan puolisoonsa sitten, kun asiaan kuuluvat muodollisuudet olisi hoidettu. Nainen jatkoi vielä ja sanoi, että oli vaikeaa löytää hyvää miestä, sydänsuruja kyllä riitti. Tämä naisen kommentti oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että olen joskus itsekin ajatellut - ja ääneen sanonut -, että vanhemmat voivat hyvinkin onnistua valitsemaan lapselleen paremman puolison kuin tämä itse. Erään ystävättäreni kanssa minulla oli tapana keskustella asiasta, päivitellä ja huokailla lasten seurustelukuvioita, ja molemmat olimme vakaasti sitä mieltä, että sillä elämänkokemuksella olisimme löytäneet lapsillemme parhaiten sopivat puolisot. Mutta arvatkaa, olisiko kukaan kuunnellut meitä? |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rakkaus, järjestetty avioliitto, uskollisuus |
Muistisairaan rakkausLauantai 14.12.2019 - Pirkko Jurvelin Muistisairaan rakkaus Minulla on hyvin rakas ja läheinen ystävä. Hän on ollut tukenani monissa asioissa jo usean vuosikymmenen ajan. Hänelle saatoin soittaa, jos jokin asia ahdisti, ja yhdessä pystyimme keskustelemaan asioista, joita muille emme voineet kertoa. Tämän ystävän olemus on aina ollut lämmin ja rakastava. Muutama vuosi sitten ystävälläni - olkoon hän tässä vaikka Aino - todettiin Alzheimerin tauti. Lääkitys hidasti sairauden etenemistä, mutta kolmen vuoden kuluttua läheisten oli pakko myöntää, että jokin hoivalaitos oli ainoa mahdollinen asumismuoto hänelle. Kotona oli yliväsynyt, Ainoa vanhempi aviomies, jolle ympärivuorokautinen sairaan hoitaminen oli jo liian rankkaa. Onneksi miellyttävä (yksityinen) hoivapaikka löytyi läheltä kotoa, ja Ainon mies sekä lapset pääsevät usein kyläilemään läheisensä luona. Myös minulle tuo paikka on lähellä, ja olenkin käynyt tapaamassa ystävääni viikoittain. Aino oli ollut ahdistunut ja surullinen, sillä hänen oli vaikea sopeutua uuteen asumismuotoon. Uudet ja vanhat asiat menivät sekaisin, ja se lisäsi epävarmuutta ja huolta. Hän tunsi kuitenkin minut, halasimme tullen ja mennen, ja koska meillä on jo pitkä yhteinen historia, ymmärrän, mistä hän milloinkin puhuu, vaikka sanoja puuttuu, ja vuosikymmenet hyppivät mielessä polkkaa. Viimeksi käydessäni tapasin Ainon päiväkahvilla. Istahdin hänen seuraansa, ja hän rupesi vieraanvaraiseen tyyliinsä touhuamaan minulle kahvia ja voileipää, mutta luovutti, kun vakuutin jo juoneeni päiväkahvin. Ystäväni oli nyt hyvällä tuulella ja iloinen, mikä tuntui minusta ihanalta. Löytyihän siihen asiaan selityskin: uusi ihastus! Aino osoitti minulle miehen, joka istui toisessa huoneessa, kertoi tästä monenlaisia asioita ja erityisesti sen, että mies tahtoi seurustella hänen kanssaan. Ainolla oli kuitenkin esteensä, vaikka hän olikin selvästi innoissaan. -Mitä sanoo äiti (joka on kuollut jo kauan, kauan sitten)? -Mitä sanovat aikuiset lapset? Eivät varmaankaan pidä koko jutusta. - Mitä sanoo oma aviomies? Tulihan se sieltä! Olinkin jo miettinyt, että onko aviomies hautautunut kokonaan jonnekin epämääräisten muistojen kasaan. Pohdimme asiaa yhdessä. Minä ehdotin lopuksi, että Aino seuraisi tilannetta kaikessa rauhassa, eihän nyt ollut kiirettä mihinkään. Katsottaisiin, miten asiat etenevät, mitään vastauksia ei vielä tässä vaiheessa ollut tarpeellista antaa. - Vierailun kohokohta oli se, kun Aino tahtoi esitellä minut ihastukselleen. ”No, tässä tämä nyt on.” Niinpä oli. Mies tuntui olevan hyvin kartalla, jutteli lupsakasti, mutta mikäli minun havaintoni pitivät paikkansa, hän ei tiennyt olevansa rakastunut Ainoon. Helpotus sekin - vai onko? - Juttelin näistä kuvioista ystäväni kanssa, jonka mies sairastaa Alzheimerin tautia. Mies pärjää hyvin kotona, ulkoilee ja hoitaa kotiaskareita. - Jos kuitenkin jossain vaiheessa tilanne on se, että mieheni on laitoksessa ja ihastuu siellä johonkin asukkaaseen, niin en minä siitä pahastuisi. Ajattelisin, että onpa hyvä, kun hänen elämässään on iloa ja jotakin, mitä odotella. Olin hyvällä mielellä, kun palasin Ainon luota. Ulkona oli jo pimeä joulukuun iltapäivä, räntää roiski pitkin kasvoja, mutta minua hymyilytti. Aino oli pitkästä aikaa tyytyväinen ja iloinen, hän oli sama lämmin, empaattinen ystävä kuin ennenkin. Huoli ja murhe olivat hävinneet hänen elämästään, ja se oli helpottavaa huomata. Jos ihastuminen auttaa häntä viihtymään ja olemaan tyytyväinen, niin sehän on ihana asia. Onhan muistisairaallakin oikeus rakastaa. Kirjailija Alice Munro on novellikokoelmassaan ”Viha, ystävyys ja rakkaus” käsitellyt myös muistisairautta. Kertomuksessa ”Karhu tuli vuorten takaa” tilanne on samantyyppinen kuin Ainon elämässä. Muistisairas vaimo ihastuu hoivakodissa toiseen asukkaaseen, ja naisen aviomies joutuu pohtimaan tilannetta päätyen hyväksymään asian. Munro kirjoittaa paljon omasta ja lähipiirin kokemuksista, joten on helppo uskoa, että hän on kohdannut elämässään kuvatun tapaisia tilanteita. Rakkaus ei tarvitse muistia. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Alzheimer, rakkaus, hoivakoti, ystävä |
"Tuolta tulee minun kulta"Tiistai 24.9.2019 - Pirkko Jurvelin ”Tuolta tulee minun kulta” Nykypäivän ongelma on someähky. Yksi asia, jota sosiaalinen media tyrkyttää jokaisen varomattoman ja viattoman selailijan näkösälle on somerakkaus. Se tarkoittaa sitä, että (yleensä) nuoret pariskunnat lähettävät koko kansan ihailtavaksi ja ihmeteltäväksi kuvapäivityksiä, joissa heidän rakkautensa kukoistaa. Kuvien teksteissä kerrotaan, missä ja milloin on oltu rakkaan kanssa, ja katsojan annetaan ymmärtää, että tämä kaikki ihanuus on vaan juuri sitä tavallista arkea, jota nämä kyyhkyläiset elävät. Siksipä haluankin tehdä ihan lyhyen postauksen rakkaudesta, joka ei muuten koskaan päätyisin someen, sillä asianomaiset henkilöt ovat yli 80- vuotiaita, eivätkä he tarvitse suuren yleisön pönkitystä rakkaudelleen. Olin ollut shoppailemassa Pärnun Port Arthur-nimisessä ostoskeskuksessa ja kävelin kylpylää kohden tyytyväinen hymy huulillani: onnistunut ostos. Vastaan tuli tuttuja naisia, jotka heti halusivat tietää, mitä suuressa kassissani oli. Keskustelimme aiheesta innokkaasti (miehet eivät niinkään olleet asiassa mukana), ja viereemme pysähtyi iäkkään puoleinen suomalaisnainen. - Mitä sinulla on tuossa kassissa? - Uusi takki, aivan ihana mutta kallis. - No, näytäpä minulle. Eihän siinä muukaan auttanut. Toiset lähtivät jo matkoihinsa, ja me jatkoimme takki- asioista tämän naisen kanssa. Lopulta huomasimme asuvamme samassa kylpylässä. Nainen kertoi, että hän oli miehensä kanssa ollut Tervis- kylpylässä jo viisikymmentäkahdeksan kertaa. Kun minä ihmettelin, että eikö tuosta uroteosta jo ole palkittu, niin hän myönteli hymyillen. Viideskymmenesviides käynti oli ollut hieno: Heille oli varattu sviitti, ja pöydällä oli ollut odottamassa suuri kukkakimppu. - Jokohan se minun mieheni odottaa minua. Me olemme yli kahdeksankymmenen molemmat ja niin tottuneet olemaan toistemme kanssa, nainen huomautti lopulta. - Tuollahan se minun kulta tuleekin! Nainen huudahti ilahtuneena. Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja tunnistin henkilön, jonka olin nähnyt kylpylässä: vanha, pitkä ja laiha mies, joka kulki hyvin kumarassa jalat ja kädet heiluen hieman erikoisesti puolelta toiselle. Siinä oli naisen kulta ja rakas. Pariskunta katsoi toisiinsa hymyillen ilahtuneena siitä, että tapasi jälleen toisensa vajaan tunnin eron jälkeen. Minun mielestäni tämä rakkaustarina on edes yhden somepäivityksen arvoinen. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rakkaus, some, tunne, ikä |