Muistisairaan rakkaus

Muistisairaan rakkaus

Minulla on hyvin rakas ja läheinen ystävä. Hän on ollut tukenani monissa asioissa jo usean vuosikymmenen ajan. Hänelle saatoin soittaa, jos jokin asia ahdisti, ja yhdessä pystyimme keskustelemaan asioista, joita muille emme voineet kertoa. Tämän ystävän olemus on aina ollut lämmin ja rakastava.

Muutama vuosi sitten ystävälläni - olkoon hän tässä vaikka Aino - todettiin Alzheimerin tauti. Lääkitys hidasti sairauden etenemistä, mutta kolmen vuoden kuluttua läheisten oli pakko myöntää, että jokin hoivalaitos oli ainoa mahdollinen asumismuoto hänelle. Kotona oli yliväsynyt, Ainoa vanhempi aviomies, jolle ympärivuorokautinen sairaan hoitaminen oli jo liian rankkaa. Onneksi miellyttävä (yksityinen) hoivapaikka löytyi läheltä kotoa, ja Ainon mies sekä lapset pääsevät usein kyläilemään läheisensä luona. Myös minulle tuo paikka on lähellä, ja olenkin käynyt tapaamassa ystävääni viikoittain.

Aino oli ollut ahdistunut ja surullinen, sillä hänen oli vaikea sopeutua uuteen asumismuotoon. Uudet ja vanhat asiat menivät sekaisin, ja se lisäsi epävarmuutta ja huolta. Hän tunsi kuitenkin minut, halasimme tullen ja mennen, ja koska meillä on jo pitkä yhteinen historia, ymmärrän, mistä hän milloinkin puhuu, vaikka sanoja puuttuu, ja vuosikymmenet hyppivät mielessä polkkaa. Viimeksi käydessäni tapasin Ainon päiväkahvilla. Istahdin hänen seuraansa, ja hän rupesi vieraanvaraiseen tyyliinsä touhuamaan minulle kahvia ja voileipää, mutta luovutti, kun vakuutin jo juoneeni päiväkahvin. Ystäväni oli nyt hyvällä tuulella ja iloinen, mikä tuntui minusta ihanalta. Löytyihän siihen asiaan selityskin: uusi ihastus! Aino osoitti minulle miehen, joka istui toisessa huoneessa, kertoi tästä monenlaisia asioita ja erityisesti sen, että mies tahtoi seurustella hänen kanssaan. Ainolla oli kuitenkin esteensä, vaikka hän olikin selvästi innoissaan.

-Mitä sanoo äiti (joka on kuollut jo kauan, kauan sitten)?

-Mitä sanovat aikuiset lapset? Eivät varmaankaan pidä koko jutusta.

- Mitä sanoo oma aviomies? Tulihan se sieltä! Olinkin jo miettinyt, että onko aviomies hautautunut kokonaan jonnekin epämääräisten muistojen kasaan.

Pohdimme asiaa yhdessä. Minä ehdotin lopuksi, että Aino seuraisi tilannetta kaikessa rauhassa, eihän nyt ollut kiirettä mihinkään. Katsottaisiin, miten asiat etenevät, mitään vastauksia ei vielä tässä vaiheessa ollut tarpeellista antaa. - Vierailun kohokohta oli se, kun Aino tahtoi esitellä minut ihastukselleen. ”No, tässä tämä nyt on.” Niinpä oli. Mies tuntui olevan hyvin kartalla, jutteli lupsakasti, mutta mikäli minun havaintoni pitivät paikkansa, hän ei tiennyt olevansa rakastunut Ainoon. Helpotus sekin - vai onko? - Juttelin näistä kuvioista ystäväni kanssa, jonka mies sairastaa Alzheimerin tautia. Mies pärjää hyvin kotona, ulkoilee ja hoitaa kotiaskareita.

- Jos kuitenkin jossain vaiheessa tilanne on se, että mieheni on laitoksessa ja ihastuu siellä johonkin asukkaaseen, niin en minä siitä pahastuisi. Ajattelisin, että onpa hyvä, kun hänen elämässään on iloa ja jotakin, mitä odotella.

Olin hyvällä mielellä, kun palasin Ainon luota. Ulkona oli jo pimeä joulukuun iltapäivä, räntää roiski pitkin kasvoja, mutta minua hymyilytti. Aino oli pitkästä aikaa tyytyväinen ja iloinen, hän oli sama lämmin, empaattinen ystävä kuin ennenkin. Huoli ja murhe olivat hävinneet hänen elämästään, ja se oli helpottavaa huomata. Jos ihastuminen auttaa häntä viihtymään ja olemaan tyytyväinen, niin sehän on ihana asia. Onhan muistisairaallakin oikeus rakastaa.

Kirjailija Alice Munro on novellikokoelmassaan ”Viha, ystävyys ja rakkaus” käsitellyt myös muistisairautta. Kertomuksessa ”Karhu tuli vuorten takaa” tilanne on samantyyppinen kuin Ainon elämässä. Muistisairas vaimo ihastuu hoivakodissa toiseen asukkaaseen, ja naisen aviomies joutuu pohtimaan tilannetta päätyen hyväksymään asian. Munro kirjoittaa paljon omasta ja lähipiirin kokemuksista, joten on helppo uskoa, että hän on kohdannut elämässään kuvatun tapaisia tilanteita. Rakkaus ei tarvitse muistia.