"Minä en ole myyjä"

Keskiviikko 20.9.2023 - Pirkko Jurvelin

”Minä en ole myyjä”

Olin toissa päivänä Pärnussa isossa kauppakeskuksessa. Huomasin siellä liikkeen, jossa myytiin luontaistuotteita vähän joka lähtöön aina shampoista lääkkeisiin ja erilaisiin ruokiin. Aikani haeskeltuani löysin sieltä hyvältä vaikuttavan hiustenpesuaineen (oli niin erinomainen tuote, että ennen paluutani haen ainakin kaksi pulloa lisää) ja lähdin kohti kassaa todetakseni vain, että tässä kaupassa toimi ainoastaan itsepalvelukassa. Periaatteessa vastustan tätä asiakkaitten riistoa eli työtä ilman palkkaa, mutta nyt päätin kiltisti toimia talon tavoilla. En tajunnut mistään mitään. Yritin käännellä pulloa eteen ja taakse, jotta skanneri olisi hyväksynyt ostokseni, ja sitä ennen olin tietysti painanut nappulaa, joka ilmoitti, mihin tuoteryhmään ostokseni kuului.

Koska halusin kuitenkin maksaa shampoopullon, kysyin lähellä olevalta asiakkaalta, että mitenkähän tämä homma toimii. Hän katsoi minuun ja sanoi asiallisesti:”Minä en ole myyjä”, ja jatkoi ostoskierrostaan. En minä kyllä ollut olettanutkaan, että nainen kuuluisi henkilökuntaan, mutta olin ajatellut, että hän kuitenkin neuvoisi minua ulkomaalaista tietämätöntä turistia. Huomasin onnekseni kassan vieressä napin, josta saatoin kutsua henkilökuntaa = yksi nuori tyttö. Myyjä oli neuvomassa paikallista asiakasta ja kierteli avuliaasti tämän mukana ympäri kauppaa, eikä katsonut aiheelliseksi tulla auttamaan henkilöä, joka ei osannut käyttää itsepalvelukassaa.

Sittenpä paikalle tuli toinen nuori tyttö, asiakas hänkin, ja hän neuvoi minulle pyytämättä, että tuotteen kohdalta hyllystä piti ottaa paperilappu, jossa oli tuotteen hinta ja mikä lie koodi. Tätä lappua piti vilauttaa skanneriin, ja sitten homma alkoi luistaa. Tyttö hymyili ja sanoi, että onhan tämä aika monimutkaista. Kiittelin vuolaasti.

Eli ostosmatka päättyi lopulta hyvin, ja kuten jo aiemmin kehuin, niin tuote on erinomainen (vai johtuuko hiusten koheneminen sittenkin Viron hanavedestä, jonka koostumus on erilainen kuin Suomessa?). Täytyy kuitenkin myöntää, että pikkuisen jäi kismittämään tuon erään asiakkaan toteamus, että hän ei ole myyjä, mistä seikasta seurasi, ettei hän auta toista asiakasta. Mietin, ettei minulle ole varmaankaan koskaan Suomessa vastattu samalla tavalla, jos olen kaupassa tai muualla kysellyt apua ja neuvoja. Siis silloinko vain autetaan, jos siitä saa rahaa eli on töissä kyseisessä paikassa?

No, ihan sama, pikku juttu. Kuten jo kirjoitin, niin Suomessa olen tottunut ihmisten ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen, vaikka meitä moititaan ujoiksi ja sulkeutuneiksi – mikä väite ei taida lopultakaan pitää paikkaansa. Tämä suomalaisten palvelualttius tuli aikoinaan mieleeni myös Saksassa, jossa matkustelimme perheen kanssa kesä toisensa jälkeen. Jaksoin kyllä tuolloin ihmetellä liikkeissä palvelukulttuurin kylmäkiskoisuutta, ja laitoin asian saksalaisen luonteen piikkiin. No, kyllä Saksassakin on opittu jo kohtaamaan asiakkaita ystävällisemmin.

Olin juuri lopettelemassa tätä blogia, kun mieleeni tuli ihan äsken Oulussa sattunut juttu. Pyöräilin keskustasta kotiin päin, kun eräs mies pysäytti minut kysyäkseen, että missähän mahtaa olla poliisilaitos. Siihen oli helppo vastata, sillä kyseinen laitos sijaitsi muutaman metrin päässä, eikä minun tarvinnut muuta kuin osoittaa sitä ja sanoa pari sanaa. Mies ihmetteli:”Kyllä oululaiset ovat sitten ystävällisiä, tämän minä muistan jatkossa.” Siis oikeasti, vastasin vain kysymykseen. - Mistähän se mies oli kotoisin?

Tavoitteena pyhä huolettomuus

Maanantai 24.4.2023 - Pirkko Jurvelin

Tavoitteena pyhä huolettomuus

Minulla oli viikonloppuna mahdollisuus tutustua Hiljaisuuden Ystävien ideologiaan ja osittain toimintatapoihinkin. Se oli kylläkin sellainen pintaraapaisu vain, enkä pyrikään tässä muuhun kuin kertomaan omia kokemuksiani.

Kyseisen järjestön toiminnanjohtaja, pappi Juha Tanska, on kouluttautunut voimauttavan valokuvan menetelmäohjaajaksi ja organisaatiokonsultiksi. Hän on myös kirjoittanut yhdessä vaimonsa kanssa useampia hengellisiä teoksia, joista viimeisin käsittelee meditatiivista valokuvausta.

Yksi päivä näin erikoisen aiheen parissa on tietysti aivan liian vähän, jotta asiasta pääsisi edes jotenkin ”jyvälle”, mutta kerron harjoituksesta, joka oikeastaan eniten sai ajatukseni liikkeelle.

Meitä oli kolmen hengen pieni ryhmä, ja saimme kaksi tehtävää. Toinen liittyi yhteiseen vapaaehtoistyöhömme, siihen, miten me sen koimme, ja minkälaisia tuntemuksia halusimme välittää sen työn avulla toisille ihmisille. Pohdimme aikamme, suunnittelimme ja – otimme valokuvan. Myöhemmin totesimme, että moni muukin ryhmä oli ilmaissut ajatuksiaan kuvaamalla käsiä.

Toinen meille annettu tehtävä oli mielenkiintoisempi: Pohdi elämääsi ja tavoitteitasi. Mitä sinun tulisi tehdä, jotta voisit paremmin. Tehtävänannon nimi olikin kauniisti sanoitettu ”lempeä katse itseen”. Istuimme yhdessä aulatilassa pöydän ääressä lasi-ikkunan edessä, ulkona näkyi kevättä kaipaava pohjoinen luonto, ja keskustelimme ja mietimme. Tehtävä tuntui aluksi vaikealta, mutta minulle vastaus kirkastui lopulta aika äkkiä: Olisi ihana saavuttaa elämässä pyhä huolettomuus. Huolettomuus tarkoittaa tässä sitä, että voisin tyynin mielin odottaa tulevaa, pelkäämättä, hermoilematta ja tuskailematta, luottaen siihen, että kaikki käy niin kuin on sallittu, ja että minun murehtimiseni ei muuta asioita suuntaan eikä toiseen. Tässä tuo sana ”pyhä” viittaa siihen, että Kaitselmus, joka on ihmisten yläpuolella, huolehtii asioista, ja että sen vuoksi minun murehtimiseni on aivan turhaa. Voin olla huoleton.

”Minun pitäisi osata luopua, päästää irti kaikesta siitä liiasta ja osittain turhasta velvollisuuksien määrästä, jota olen itselleni vastuuntuntoisen ja kilttinä ihmisenä koonnut. Olen väsynyt ja stressaantunut, mutta minun on vaikea sanoa ”ei”, kun minua pyydetään jälleen kerran huolehtimaan jostakin tehtävästä, yleensä erilaisten järjestöjen parissa”, pohdiskeli yksi meistä.

Ryhmämme kolmas henkilö puolestaan kaipasi enemmän luontoyhteyttä, jotta voisi rauhassa päästä hiljentymään omien ajatustensa ääreen.

Pohdinnan jälkeen oli aika ruveta kuvaamaan, ja ehdotin, että menisimme ulos. Omaa kuvaani varten asetuin makaamaan valtavan kiven päälle, ympärilläni Lapin luonto, laihat männyt ja sammalien peittämä kivinen maasto (tämä kuva löytyy facebook-sivultani: kirjoittaja Pirkko Jurvelin). Velvollisuuksien väsyttämä ystäväni otti käsiinsä kivenmurikat ja heitti ne kauas menemään. Naps! Kunpa osaisikin vapauttaa itsensä turhista velvollisuuksista noin helposti! Ryhmämme kolmas jäsen asettui halaamaan mäntyä toivoen, että onnistuisi järjestämään itselleen enemmän yhteistä aikaa luonnon kanssa.

Uuden kokeminen ja oppiminen on virkistävää, vaikka mielen pohjaan jäisi hämmentynyt olo ja aikamoinen määrä kysymyksiä. Mitä oikein on meditatiivinen valokuvaus ja meditatiivinen kuvien katseleminen, ja mihin sitä tarvitaan? Ehkä sen tärkein päämäärä on, että ihminen antaa aikaa itselleen, niille syvimmille ajatuksille, jotka mieluiten muutoin työntää taka-alalle pois häiritsemästä tehokasta ajankäyttöä ja rutiininomaista arkea.

Kaupan kassalla

Tiistai 12.7.2022 - Pirkko Jurvelin

Kaupan kassalla

Viikonlopun jälkeen piti jo kiivaasti lähteä markettiin ruokaostoksille. Nuo reissut eivät minulla koskaan kestä kovin kauan, sillä yleensä tiedän, mitä olen vailla, ja mistä ne tuotteet löydän. Pian pääsinkin kävelemään kassalle ja puikahdin jonon perään – ainakin luulin niin. Kohta kuulin kuitenkin jonkun mutisevan ”tuosta vain mennään toisten eteen” ja käännyin katsomaan taakseni. Toden totta, en ollut mennyt jonon hännille, vaan jonkun asiakkaan eteen. Kyseinen jonottaja oli nuori poika ja pahoittelin sitä, että olin mennyt vahingossa hänen eteensä.

- Minä tässä vain mutisin itsekseni, poika sanoi hieman nolona puhelimeen tuijottaen ja sitten minuun katsoen.

- Hei, mene vain tuohon, minä tulen tänne sinun taaksesi, sanoin.

- Ei, ei, ei se haittaa mitään. Eihän minulla ole muuta kuin aikaa.

- Ei minullakaan, minä vastasin hymyillen.

- Tuota, en tarkoittanut olla mitenkään epäystävällinen, poika jatkoi.

- Voi, ei tietenkään, minähän se tässä olen väärässä paikassa.

Tässä vaiheessa joku sanoi meille, että viereinen kassa avataan. Minä kiittelin ja vaihdoin kassaa. Tuosta tapahtumasta jäi mieleeni se, kuinka hämillään ja anteeksipyytävä tuo nuori mies oli, vaikka hän oli ihan oikeassa! Jos joku olisi tullut minun eteeni, olisin sanonut suoraan, että anteeksi vain, mutta jono jatkuu tuolla kauempana.

Toisekseen jäi mieleeni myös se, että ystävälliset sanat ja hymy vaikuttavat aivan hirveän paljon. Lopputulemaksihan jäi se, että nuori mies pyyteli minulta anteeksi, vaikka minä olin toiminut epähuomiossa väärin.

Sain ärsyttävän viestin. Ajattelin ensiksi, etten reagoi siihen mitenkään, ei olisi ollut tarpeenkaan. Sitten mietin, että onko se minulta pois, jos olen ystävällinen. Kirjoitin erittäin ystävällisen ja lämpimän vastausviestin, joka sitten poiki puolestaan kiitosvastauksen.

Olen yrittänyt alkaa panostaa siihen ajatukseen ja käyttäytymismalliin, ettei ystävällinen ja huomioiva käytös todellakaan vie minulta mitään. Päinvastoin: Se palautuu hymynä ja kohteliaisuutena. Jotenkin tuntuu miltei nololta kirjoittaa tällaisia jokapäiväisyyksiä, sillä onhan minullekin opetettu lapsesta asti, kuinka ihmisolennon tulee käyttäytyä. Mutta kun arjen haasteissa tuntuu monesti helpommalta ärähtää kuin alkaa luovia asioiden kanssa kohteliaasti.

Haluan kuitenkin korostaa sitä, että hyvä ja ystävällinen käytös ei tarkoita sitä, että ihminen on toisten poljettava räsymatto, ei todellakaan. Jokainen saa ja voi olla eri mieltä, mutta kannattaa panostaa siihen tapaan, miten asiat tuo esille.

”Kognitiivinen ystävyys” on suhteellisen uusi käsite, jota on tutkinut muiden joukossa psykologi Karen Yu. Lähinnä termi tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii tietoisesti hylkäämään entiset negatiiviset ajatusmallinsa ja ennakkoluulonsa ja haluaa panostaa ystävälliseen, toiset huomioon ottavaan käytökseen. Tutkimustulosten mukaan tällainen käyttäytyminen parantaa henkilön omaa hyvinvointia sekä myös niiden ihmisten hyvinvointia, joiden kanssa hän on tekemisissä.

Intialainen sananlasku sanoo viisaasti: Jos huomaat vain ihmisten virheet, sinulla ei ole ystäviä. Raamatussakin puhutaan samasta asiasta, kun huomautetaan, että ihmisen tulee ottaa ensiksi malka pois omasta silmästään, ennen kuin näkee ottaa rikan pois veljen silmästä. Eli malka-sanalla viitataan tässä ihmisen omaan vikaan tai puutteeseen, jota hän ei huomaa, mutta syyttää kuitenkin toista ihmistä. - Harjoitellaan, harjoitellaan...

"Parhaat ystävät tekevät hyvistä ajoista parempia ja huonoista ajoista helpompia."

Lauantai 28.8.2021 - Pirkko Jurvelin

”Parhaat ystävät tekevät hyvistä ajoista parempia ja huonoista ajoista helpompia”

Siitä oli kulunut kaksi kokonaista vuotta, kun kirjapiirimme viimeksi kokoontui meillä. Toki olimme jo toukokuussa päättäneet karanteenimme, mutta tuntui huikealta ajatella tuota kahden vuoden koronataukoa, kun naiset saapuivat meille. Kuulin heidän tulonsa jo kerrostalon pihalta, niin iloinen kalkatus sieltä kuului.

Tavan mukaan puhuimme tietysti lukemastamme kirjasta, joka oli tällä kertaa minun valitsemani, se on emännän etuoikeus. Elizabeth Stroutin ”Olive, taas” oli herättänyt lukijoissaan pelkästään myönteisiä ajatuksia: Vanhenevien opettajien oli helppo samaistua Oliven hahmoon. Keskustelu rönsyili fyysisestä ja psyykkisestä vanhenemisesta ihmissuhteisiin ja rakkauteen.

Tällä kertaa kävi jälleen niin, että kirjasta puhuttiin vähemmän ja kaikesta muusta enemmän. Tämä on hyvin ymmärrettävää ja myös tavallista meidän kesken, ja asiaa kuvasikin hyvin eräs paikalla oleva sanomalla, että meillä oli ”patoutunutta keskustelun tarvetta”. Olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Olemme olleet aluksi nuoria rouvia ja pienten lasten äitejä samalla työpaikalla, lopuksi eläkkeelle jääviä konkareita ja nyt ”kirjasiskoja”.

Haeskelin useammalla kielellä tietoa ihmisen perustarpeista. Tutkijat tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että lajitovereiden seura kuuluu niin eläinten kuin ihmistenkin perustarpeisiin. Yhdessä olo, koskettaminen, yhteisöllisyys nostavat veren oksitosiini-, endorfiini- ja dopamiinipitoisuuksia, mikä puolestaan aiheuttaa hyvän olon tunteen. Jo pelkästään kädestä pitäminen tai halaaminen vähentää fyysisen kivun tunnetta. ”Hyvä ystävä pitää lääkärin loitolla”, mainittiin jonkin artikkelin otsikossa.

Yksinäisyys puolestaan on asiantuntijoiden mukaan keholle yhtä vaarallista kuin viidentoista savukkeen polttaminen päivittäin, ja samojen tutkimusten mukaan yksinäisen ihmisen keho on kroonisessa stressitilassa.

Tutkimuskyselyyn vastanneista suomalaisista joka kolmas tunsi itsensä yksinäiseksi. Aikaisemman kyselyn mukaan yksinäiseksi tunsi itsensä joka viides suomalainen. Ilmeisesti koronan vaikutuksesta yksinäisyyden kokemus on lisääntynyt ja myös kroonistunut. Tätä ei myöskään helpota se tosiseikka, että 1,2 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Rakennuttajat ilmeisesti uskovat trendin kasvavan, sillä uusien kerrostalojen osakkeet ovat usein todella pieniä.

Juttelin erään satunnaisen tuttavan kanssa messuilla. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut jo aikaa, ja minulle tuli vaikutelma, että hän oli muuttunut entisestä hyvin itsevarmasta ihmisestä jotenkin kyyniseksi ja kärttyisäksi. Korostetun välinpitämättömällä äänellä hän kertoi, kuinka he viettävät miehen kanssa iltoja viiniä juoden ja aikaa tappaen. Mitäpä siihen voi sanoa, hän eli tavallaan. Nainen palasi kuitenkin vielä myöhemmin yllättäen minun luokseni ja sanoi:”Kuule, minä haluan tulla sinne teidän kirjapiiriin.” Minun piti selittää, että meillä on ”suljettu” ryhmä, johon emme ota muita. Näin on sovittu jo ihan toiminnan alkuvaiheessa. Tuttavani ymmärsi tilanteen, ja yritin sanoa, että hänkin voisi perustaa samanlaisen kirjapiirin omien ystäviensä tai tuttaviensa kanssa. ”Niin”, kuului hänen vastauksensa. Ymmärsin, ettei se niin helppoa ole.

Se tuntuu myös erikoiselta, että vaikka some on täynnä erilaisia ystävä- ja deitti-palveluja sekä myös mukavia facebook-ryhmiä tapaamisineen, niin ne eivät ole pystyneet ratkaisemaan ystävän puutteen ongelmaa. Monet järjestöt ja organisaatiot järjestävät myös ystäväpalvelutoimintaa ja erilaisia vertaistukiryhmiä, siispä miksi ei voi vain valita ja lähteä? Mutta eihän se ole niin yksinkertaista, ei tietenkään. Jos ajattelen syrjäänvetäytyvää koululaista, yksiössään etäopiskelevaa nuorta, vanhusta, jonka on vaikea poistua asunnostaan, niin vaikea on sanoa, että mene siihen kivaan tapaamiseen, niin saat kavereita.

”Minä toivon, että minullakin on äidin ikäisenä yhtä paljon yhtä hyviä kavereita”, kirjoitti tyttäreni viestiryhmäämme. Kiitos, ystävät, lähellä ja kaukana!

Ihanaa, kun sinä olet olemassa!

Lauantai 22.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Ihanaa, kun sinä olet olemassa!

Ystäväni Alzheimerin tauti on edennyt jo aika pitkälle, ja hän viettää arkensa hoivakodissa. Onneksi Leenan mies asuu nyt hänen kanssaan, eikä hänen tarvitse tuntea yksinäisyyttä, vaikka vierailut ovat pitkään olleet tämän tautitilanteen vuoksi enemmän tai vähemmän katkolla.

Kävin viime viikolla tervehtimässä ystävääni. Leena oli huoneessaan, ja hänen miehensä nukkui päiväunia toisessa makuuhuoneessa. Pitkästä aikaa saimme jutella ihan kahden kesken. Meidän keskustelumme menee lähinnä siten, että minä tarinoin yhteisistä tuttavistamme ja perheenjäsenistämme, muistelen menneitä ja kerron, kuinka tärkeä hän on ollut minulle vaikeina aikoina. Leena oli aina valmis kuuntelemaan ja olemaan läsnä – vaikka sitten vain siellä puhelimen toisessa päässä. Nyt Leena kuuntelee minua, hymyilee, naurahtaa joskus iloisesti ja päivittelee välillä. Hän yrittää vuorostaan puhua asioista, mutta sanoja ei löydy, ja ajatukset katkeilevat, nykyaika ja entinen menevät sekaisin, mutta ei se meidän juttutuokiotamme haittaa. Meillä on hyvä yhteys keskenämme.

Kun olin lähdössä, herättelin Matin ja vaihdoimme muutaman sanan. Hän lupautui lausumaan runon tulevassa perhejuhlassa ja pani ajankohdan muistiin kalenteriinsa. Hän on ajan tasalla. Lopuksi työnsin Leenan pyörätuolilla hoivakodin yhteisiin ruokailutiloihin, sillä päivällisaika alkoi olla käsillä. Kun hyvästelin ystävääni, hän tarttui kädestäni kiinni ja sanoi:”Ihanaa, kun sinä olet olemassa.” Minua itketti. Hymyilin ja sanoin, että myös minusta on ihanaa saada omistaa sellainen ystävä kuin hän on.

Kotimatkalla pyyhin kyyneleitä silmistäni ja mietin, oliko minulle kukaan koskaan aikaisemmin sanonut samalla tavalla kuin tämä muistisairas ystäväni. En ainakaan muista. Olenko minä sanonut tuolla tavalla kenellekään koskaan? En muista.

Luultavasti meillä jokaisella on lähellä ja kaukana ihmisiä, jotka ovat meille tärkeitä ja rakkaita. Toivon ainakin niin. Me suomalaiset emme juuri ylisanoja viljele, mutta monesti olen ystävien kesken tuumannut, että ”olipa ihana jutella”. Se ihanuus on tarkoittanut usein sitä, että olen voinut puhua myös vaikeista ja ikävistä asioista, en ainoastaan niistä hyvistä kuulumisista.

Ystävyyden merkitystä ihmiselle on tutkittu paljon. Markku Ojanen, jota nimitetään ”onnellisuusprofessoriksi”, kirjoittaa, että ystävien ja muiden läheisten antama sosiaalinen tuki poistaa tai vähentää stressaavia kokemuksia ja vahvistaa vähemmän uhkaavia tulkintoja kielteisistä tapahtumista eli liennyttää negatiivisia ajatuksia. Psykologi Elina Nurmisen mukaan lapsuuden ja nuoruuden aikaiset ystävyyssuhteet ennustavat onnellisuutta ja hyvinvointia aikuisena.

Muutama vuosi sitten julkaistun yhdysvaltalaistutkimuksen tulokset osoittavat, että ystävyyden vaikutus vahvistuu iän myötä, ja iäkkäillä ihmisillä vahvat ystävyyssuhteet korreloivat voimakkaasti hyvinvoinnin kanssa. Kyllä, ystävyyden ja sekä fyysisen että psyykkisen terveyden välinen yhteys on selkeä. Esimerkkeinä puuttuvien sosiaalisten suhteiden vaikutuksesta mainitaan altistuminen erilaisiin sydänsairauksiin, astmaan, korkeaan verenpaineeseen, depressioihin ja monenlaisiin pelkotiloihin. On jopa tultu siihen tulokseen, että ihminen, jolla on ympärillään ystäviä, saa tämän ansiosta lisävuosia elämäänsä. Kiinalainen sananlasku sanoittaa ystävyyden merkityksen seuraavasti: ”Mikään matka ei ole pitkä, kun rinnalla kulkee ystävä.”

Olin käyttämässä kesällä tyttäreni 5-vuotiasta tytärtä uimarannalla. Hän oli taitava uimari, mutta vielä taitavampi sosiaalisissa taidoissa. Fanni kahlasi syvälle veteen ja rupesi heti leikkimään erään täysin vieraan lapsen kanssa. Kun tämän isä huuteli lasta jo pois vedestä, Fanni etsiskeli uutta kaveriehdokasta ja lähestyi toista tyttöä, joka ei kuitenkaan halunnut alkaa leikkimään vieraan kanssa. Fanni ei tästä masentunut, vaan silmäili ympärilleen ja hei – tuolla oli jälleen uusia lapsia!

Katselin hymyillen tytön etenemistä tässä vesipitoisessa sosiaalisessa kentässä. Hänellä näytti olevan taitoa, halua ja rohkeutta etsiä ympärilleen mukavia ihmisiä. Ennustan Fannille ystävärikasta tulevaisuutta!

Koputa - edes!

Lauantai 24.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Koputa – edes!

Lähdin vierailulle tuttavapariskunnan luo yksityiseen hoivapaikkaan. Tiedän, että he maksavat molemmat koko eläkkeensä asumisesta, hoidosta, ruuasta, mutta kun vaatteitakaan ei tarvitse uusia, niin muuta rahantarvetta ei juurikaan ole. Lyhyesti: kaikki menee, mikä tulee .- Nyt olin liikkeellä aamupäivällä, vaikka yleensä olen ajoittanut vierailuni iltapäiväksi. Huomasinkin, että pariskunnan rouvan kanssa oli monenlaisia aamupesupuuhailuja, ja menimme katsomaan miehen kanssa hänen omaa huonettaan kerrosta alemmaksi. Siinä kävellessämme panin merkille, että miehellä ja eräällä henkilökuntaan kuuluvalla nuorella naisella tuntui olevan hiukan viileät välit. Kysymys oli kuulemma siitä, että miestä oli painostettu (kyseinen henkilö) muuttamaan huoneeseen, joka ei ollut vielä edes valmis. Huone oli mielestäni mukavan tilava mutta kalsea, ei todellakaan vielä sopiva yksin asuttavaksi. Muuten ajatus siitä, että itsenäisesti toimeen tulevilla asukkailla on oma kerros, huoneissa jääkaapit ja mitä lie, sitten kun tilat ovat valmiit, on mielestäni hyvä.

Palasimme takaisin pariskunnan yhteiseen huoneeseen. Rouvaa vietiin jälleen pesulle, ja minä rupesin lukemaan ystävälleni ääneen erästä häntä kiinnostavaa lehtiartikkelia. Äkkiä ovi riuhtaistiin auki, ja se sama nuori nainen, joka mulkoili miestä aiemmin käytävässä, tuli sisään, meni vessaan kolistelemaan jotakin, häipyi huoneesta ja mäiskäytti oven perässään kiinni. Sanaa sanomatta. Kysyin ystävältäni, että eikö täällä ole tapana koputtaa. ”Kyllä jotkut koputtavat, mutta tuo ei”, kuului miehen vastaus.

Sama tapahtui hetken kuluttua uudestaan. Samainen työntekijä tempaisi oven auki ja tuli sisään. Silloin kysyin häneltä, että eikö täällä ole tapana koputtaa. ”Ei aina muista”, oli hänen vastauksensa. Kyllä minä pahastuin. Kuinka törkeää, ilkeää, röyhkeää käytöstä! Kun menin kotiin, laitoin välittömästi sähköpostia hoivakodin esimiehelle. Kerroin tapahtuneen ja kirjoitin, että kyseinen paikka on näiden ihmisten viimeinen KOTI. Ei kukaan voi tulla sinun KOTIISI koputtamatta ovelle, ja asukkaan tervehtiminenkin kuuluu hyvään käytökseen. Henkilökunnan on kohdeltava asukkaita ystävällisesti, olipa tilanne mikä tahansa. Vastausta en ole vielä saanut, mutta mikäli sitä ei viikon kuluessa tule, palaan asiaan ja kysyn, mitä talossa on tehty henkilökunnassa piilevän käyttäytymisongelman korjaamiseksi.

Jokainen meistä haluaa asua kotona elämänsä loppuun saakka. Valitettavasti se ei kuitenkaan aina ole mahdollista. Tämän markkinaraon ovat monet yksityiset firmat huomanneet, eikä siinä ole mitään vikaa, jos hinta-laatu-suhde on kohdallaan. Kun maksat koko eläkkeesi (ja sukulaiset loput) tästä palvelusta, olet oikeutettu saamaan hyvää, ystävällistä, lämminhenkistä hoitoa. Kun puhuimme ystäväpariskunnan miehen kanssa asiasta, hän sanoi, että hänen vaimonsa piti erityisesti kolmesta hoitajasta. Nämä kaikki olivat vanhempia ihmisiä. Ja rehellisyyden nimessä minun on sanottava, että olen tavannut kyseisessä talossa jo pitkään siellä käytyäni monenlaisia työntekijöitä. Kysymys kuuluu: Kuinka vaikeaa on olla ystävällinen?

Äitini luona kävi hänen viimeisinä vuosinaan kolme hoitajaa päivässä. Äiti pystyi olemaan kotona, koska veljeni asui hänen kanssaan. Näistä monista hoitajista jäi mieleeni yksi ainoa: Hän oli thaimaalainen nainen. Kerran hän vei äitini pyörätuolissa pihalle, he olivat poimineet tuomenoksia, jotka tuoksuivat ihanasti sisällä maljakossa. Tämä työntekijä oli välittävä, lämmin. Hänen ei tarvinnut teeskennellä ystävällisyyttä, sillä ilmeisesti se kulttuuri, josta hän tuli, opetti vanhempien kunnioittamista. Ihana ihminen!

Vanhustenviikkoa vietettiin 4.-11.10.2020 teemalla ”Onni on vanheta”. Enpä taida kommentoida mitenkään.

Pitääkö ihminen pakottaa onneen?

Tiistai 28.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Pitääkö ihminen pakottaa onneen?

Juttelin saksalaisen tuttavani kanssa puhelimessa. Hän soittelee aika usein, ja ensin kertaamme ja päivitämme terveysolosuhteet. Seuraava keskustelunaihe on sää, ja näin kesällä Suomen valoisat yöt ja millaisia pimennysmahdollisuuksia on saatavilla. Pari päivää sitten Joschka kertoi muun jutustelun ohella, että hänen isällään oli tapana sanoa, että joskus ”ihminen on pakotettava onneen”. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut tuota sanontaa, ja keskustelukumppanini antoi minulle esimerkin elävästä elämästä.

Joschkalla oli ollut oppilaana maahanmuuttajaperheen tyttö. Hän oli huomannut, että kyseinen oppilas oli lahjakas, mutta ei kovin kiinnostunut menestymään koulussa. Vuosien aikana Joschka oli usein painottanut oppilaalleen, että tämän tuli käydä lukio loppuun ja kirjoittaa ylioppilaaksi. Tyttö ei ollut missään vaiheessa ollut innostunut ajatuksesta. Muutama vuosi sitten oppilas ja opettaja olivat sattumalta tavanneet joulumarkkinoilla. Tyttö oli ostoksilla miesystävänsä kanssa, ja huomattuaan entisen opettajansa hän tuli juttelemaan. ”Kiitos, että kehotitte minua suorittamaan ylioppilastutkinnon. Sen ansiosta pääsin opiskelemaan haluamalleni alalle ja teen nyt mielenkiintoista työtä.”

Kuultuani tämän esimerkin ymmärsin hyvin, mitä ”onneen pakottaminen” tarkoittaa.

Istuin tänään viisi tuntia autossa. Meitä oli kolme opettajaa, minä eläkeläinen ja toiset virkaa tekeviä. Jostakin syystä jutut käsittelevät tällaisessa seurassa useinkin koulumaailmaa, ja niin kävi myös tänään (tosin se oli vain yksi puheenaihe muiden joukossa). ”Eivät lapset ja nuoret tiedä läheskään aina, mitä heidän kannattaisi ja pitäisi tehdä. Kyllä heitä tulee ohjata, patistaa ja komentaa ihan heidän omaksi parhaaksensa. Jos nuori saa valita tekemisensä täysin omien mieltymystensä mukaan, niin totta kai hän tekisi vain kivoja juttuja. Mutta se ei olisi välttämättä sitä, mikä hänelle olisi hyväksi ja tarpeen,” sanoi toinen matkakumppaneistani. Me muut nyökyttelimme: näin on.

Kun toiseksi vanhimman tyttäreni oli aika jäädä lukulomalle ja ruveta tosissaan opiskelemaan ylioppilaskirjoituksia varten, niin siitä nousi kova poru! ”Tämä on aivan hirveän tylsää! Ei mulla aika kulu millään, kun ei saa nähdä kavereita koulussa! Mitä ihmettä minä teen? Miksi ihmeessä tämä koko lukuloma on?” Voi sitä valituksen määrää! Tyttö oli ollut helppo murrosikäinen, mutta nyt hän otti menetetyn murkkuiän takaisin. ”Lukulomalla opiskellaan ylioppilaskirjoituksia varten, ole hyvä vain”, minä opastin. ”Miksi minun pitää kirjoittaa ylioppilaaksi?” tyttö jatkoi marinaa. ”Mitä ihmettä sinä sitten olisit halunnut tehdä?” ”No, alkaa vaikka kampaajaksi.”

Noista tapahtumista on aikaa, tyttö pyörittää omaa sosiaalialan yritystä, ja eiköhän se väkisin väännetty ylioppilastutkintokin ole jossain määrä ollut apuna opiskelun eri vaiheissa.

”Onneen pakottamisessa” ei tarvitse aina olla kysymys aikuisen ja nuoren välisestä suhteesta. Myös ystävä, satunnainen tuttavuus, asioita hieman ulkopuolelta katsova sukulainen tai joku muu voi nähdä ihmisen elämässä ja tilanteessa jotain sellaista, mitä tämä itse ei ole huomannut. Silloin hienovarainen huomautus, syvällinen keskustelu, kuuntelu, ymmärtäminen ja neuvominen voi tuoda jotakin aivan uutta toisen elämään. Ehkä meidän ei tarvitse nyt puhua onneen pakottamisesta, vaan onneen ohjaamisesta, tien näyttämisestä. Saattaa olla, että asioista keskustelu, rohkaisu saa ihmisen ajattelemaan omaa elämäänsä uudella tavalla. Pienikin lause voi saada aikaan suuria asioita.

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Maanantai 1.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Ystäväni soitti ja pyysi minua mukaansa katsomaan uutta yksiötä, jonka hänen tyttärensä oli hankkinut sijoitusasunnoksi. Totta kai, lähtisin mielelläni. Olisi mukava nähdä Hilkkaa, jonka kanssa juttelimme puhelimessa ja laitoimme viestejä, mutta jota en ollut tavannut aikoihin koronaeristyksen vuoksi.

Uusi asunto sijaitsi ihan kotimme lähellä, ja ystäväni odotti minua pihalla vilkuttaen. Jo noustessamme kahdeksanteen kerrokseen ihmettelimme talon suunnittelijoita: hissi oli niin pieni, ettei siinä pystyisi kuljettamaan sohvaa tai pianoa, puhumattakaan paareista, jos nyt sellainen tilanne joskus tulisi. Huoneisto oli kylläkin ihana kuten kaikki uudet asunnot: niin puhdasta ja kaunista, hulppeat näkymät yli Oulun.

Istuimme kalustamattoman yksiön lattialla, nojasimme sen vitivalkoiseen seinään, ja Hilkka kaivoi laukustaan termospullon ja muut tykötarpeet, kaatoi kahvia ja ojensi pullapussin. Sitten aloimme puhua. Ja sitä puhetta jatkuikin parin tunnin verran ilman keskeytyksiä ja taukoja. Meidän elämäntilanteemme ovat samanlaiset, ymmärrämme, mitä haasteita toistemme arjessa on, saatamme olla rehellisiä ilman pakollista ”hyvää kuuluu” asennetta, joka on usein päällä, kun juttelee hieman vieraampien ihmisten kanssa. Kyselimme, kerroimme, neuvoimme ja lohdutimme. Tuon tapaamisen aikana olo keveni, ja näkökulma asioihin syveni. Vilkutimme toisillemme parkkipaikalla ja sanoimme:”Soitellaan!”

Tyttäreni kertoi, kuinka hänen luonaan oli ollut kyläilemässä kaksi entistä opiskelukaveria. Vieraat olivat tulleet aamupäivällä ja viihtyneet ilmeisen hyvin, sillä kyläily kesti kaikkineen seitsemän tuntia. Kaiken puhumisen ja lastenhoidon ohella emäntä tarjoili kahvia ja ruokaa. Kun vieraat olivat ovella viimein lähdössä pois, emäntä ilmoitti, ettei hän keitä enää aamukahvia ja lisäsi, että ”lähtekää jo”. Voin vain kuvitella, kuinka hauskaa näillä tyttökavereilla on ollut heidän päivittäessään viime aikojen kuulumisia ja puhuessaan tulevaisuudensuunnitelmistaan ja haaveistaan.

Ehkä olen joskus jo kertonut, kuinka isäni tapasi ensimmäisen kerran sittemmin tärkeäksi tulleen ystävänsä? Kerron kuitenkin uudestaan, sillä tarina on kaunis. Isä oli nuori aviomies, ja pariskunnan ensimmäinen lapsi – alle vuoden ikäinen poikavauva – oli kuollut. Torniossa asuva isäni haki pienokaisen ruumiin Oulun sairaalasta, jossa lapsi oli laitettu pikkuiseen arkkuun. Tämä arkku sylissään isä matkusti junalla takaisin kotiin Tornioon, sillä omaa autoa nuoripari ei vielä omistanut. Rautatieasemalla hän katseli ympärilleen löytääkseen taksin, mutta kukaan kuljettajista ei halunnut ottaa kyytiin miestä, joka kantoi mukanaan arkkua. Viimein paikalle ajoi taksilla Esko Pörhö, josta myöhemmin tuli suuren Pörhön autoliikkeen perustaja, tuohon aikaan hän toimi taksinkuljettajana. Esko tarjosi isälleni kyytiä, ja tuosta tapahtumasta alkoi ystävyys, joka päättyi vasta Eskon kuolemaan.

Minulla on tallessa kuusikymmentä (!) vuotta vanha mustakantinen vihko, johon keräsin pikkutyttönä ystävieni kuvia ja kirjoituksia. Se oli siis kotikutoinen ystäväkirja ilman valmiita tekstejä ja kiemuroita. Pikkusiskoni Liisa on kirjoittanut minulle seuraavanlaisen tekstin:
”Olen kolmannella luokalla. Äiti on opettajani. Olen yhdeksän vuotta. Harrastan vain kahta lajia. Voimistelua ja piirustusta. Olen meidän perheen kovin syöjä. Minun herkkuruokani on kinkku. Minun parhain ystäväni on Pirkko. Mutta monesti leikin toisten tyttöjen kanssa. Huomenna meillä on juhlapäivällinen. Me panemme Pirkon kanssa aivan samanlaiset vaatteet, vain erin väriset. Monesti kun meillä on Pirkon kanssa samanlaiset vaatteet monet kysyvät, että ollaanko me kaksosia. Meitä alkaa silloin hirveästi naurattamaan. Sellainen minä olen. Hei, hei!”

Isä unohtaa

Tiistai 4.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Isä unohtaa

Lueskelen Dale Carnegien kirjaa ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”. Tämä elämäntaito-opas ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1936, ja sitä on myyty ympäri maailmaa yli 15 miljoonaa kappaletta. Kirja on hyvin maanläheinen, täynnä konkreettisia esimerkkejä ja tapauskertomuksia, enkä ihmettele ollenkaan, että sitä myydään yhä edelleen.

Ihan kirjan alussa Carnegie ottaa esille monen esimerkin avulla perusasian, jonka me hyvin usein unohdamme:”Sen sijaan, että tuomitsisimme ihmisiä, koettakaamme ymmärtää heitä. Yrittäkäämme selvittää itsellemme, miksi he tekevät niin kuin tekevät. Se on paljon kannattavampaa ja kiintoisampaa kuin moittiminen; ja se kasvattaa myötätuntoa, suvaitsevaisuutta ja ystävällisyyttä. ”Kaiken tietäminen on kaiken anteeksiantamista.” Tämän asian havainnollistamiseksi Carnegie lainaa W. Livingstone Larnedin tekstiä, joka koskettaa lukijaa siitä huolimatta, että se on kirjoitettu lähes sata vuotta sitten.

Isä unohtaa

Kuuntele, poikani, minä puhun sinulle, kun sinä nukut toinen pieni käsi nyrkissä posken alla ja vaaleat hiuskiehkurat liimautuneina kosteaan otsaasi. Olen pujahtanut huoneeseesi yksin. Vielä muutama minuutti sitten, kun olin lukemassa lehteä kirjastossa, katumuksen tukahduttava aalto pyyhkäisi lävitseni. Syyllisyydentuntoisena tulin sänkysi viereen.

Ajatukset, joita minä ajattelin, poikani: olin ollut äkäinen sinulle. Minä toruin sinua aamulla, kun sinä vain taputtelit kasvojasi kostealla pyyhkeen kulmalla. Minä toruin sinua siitä, että et puhdistanut kenkiäsi. Minä karjaisin, kun heitit tavaroitasi lattialle.

Aamiaisellakin löysin sinusta vikoja. Sinä sottasit. Sinä maiskuttelit suutasi. Sinä panit kyynärpääsi pöydälle. Levitit voita liian paksusti leivän päälle. Ja kun sinä lähdit leikkimään, ja minä kiirehdin junalle, sinä käännyit, heilutit kättäsi ja huusit:”Hei, hei, isä!” ja minä katsoin sinua paheksuen ja vastasin:”Selkä suoraksi!”

Sama meno alkoi uudestaan iltapäivällä. Kun minä tulin pihaan, minä näin sinut maassa polvillasi leikkimässä marmorikuulilla. Sukkasi olivat risaiset. Minä nöyryytin sinua poikakaveriesi edessä panemalla sinut marssimaan edelläni sisälle. Sukat ovat kalliita – ja jos joutuisit ne itse ostamaan olisit paljon varovaisempi! Kuvittele, poikani, kuulla nyt sellaista isältä!

Muistatko myöhemmin, kun minä olin lukemassa kirjastossa, ja kuinka sinä tulit luokseni arastellen jonkinlainen loukkaantunut ilme kasvoillasi? Kun minä vilkaisin lehteni yli ärtyneenä keskeytyksestä, sinä epäröit ovella. ”Mitä haluat?” minä tiuskaisin.

Sinä et sanonut mitään, vaan juoksit huoneen poikki yhdessä pyräyksessä, hyppäsit kaulaani ja annoit minulle suukon, ja sinun pienet kätesi rutistivat minua kiintymyksellä, jonka Jumala oli pannut sykkimään sydämeesi, ja jota ei edes välinpitämättömyys kuihduttanut. Ja sitten sinä olit poissa, riensit jo rappusia yläkertaan.

Niin, poikani, pian sen jälkeen lehti putosi käsistäni, ja hirvittävä, inhottava pelko valtasi minut. Mitä tapa on minulle tehnyt? Vikojen etsimisen ja sättimisen tapa – se oli minun palkkioni sinulle siitä, että olit poikani. Se ei johtunut siitä, että minä en olisi rakastanut sinua; se johtui siitä, että odotin liikaa nuoruudelta. Mittasin sinua omien vuosieni mittakepillä.

Ja sinussa on paljon hyvää, hienoa ja aitoa. Pieni sydämesi oli yhtä suuri kuin aamunkoi kukkuloilla. Sen osoitit rientämällä spontaanisti poikki huoneen antamaan minulle hyvänyönsuukon. Mikään muu ei merkitse mitään tänä iltana, poikani. Olen tullut vuoteesi viereen pimeässä ja olen polvistunut siihen häpeissäni!

Tämä on heikko lohtu; minä tiedän, että sinä et ymmärtäisi minua, jos puhuisin näistä asioista, kun olet valveilla. Mutta huomenna lupaan olla todellinen isä! Sinä ja minä pidämme yhtä, minä kärsin, kun sinä kärsit ja nauran kun sinä naurat. Minä puraisen kieltäni, kun kärsimättömät sanat pyrkivät huulilleni. Minä sanon itselleni koko ajan:”Hänhän on vasta poika – pieni poika.”

Pelkään, että olen pitänyt sinua mielessäni miehenä. Kuitenkin nähdessäni sinut nyt, poikani, käpertyneenä ja väsyneenä omassa sängyssäsi, huomaan että sinä olet yhä lapsi. Eilen sinä olit äitisi sylissä, pääsi hänen olkapäällään. Minä olen vaatinut liian paljon, aivan liian paljon.

Muistisairaan rakkaus

Lauantai 14.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Muistisairaan rakkaus

Minulla on hyvin rakas ja läheinen ystävä. Hän on ollut tukenani monissa asioissa jo usean vuosikymmenen ajan. Hänelle saatoin soittaa, jos jokin asia ahdisti, ja yhdessä pystyimme keskustelemaan asioista, joita muille emme voineet kertoa. Tämän ystävän olemus on aina ollut lämmin ja rakastava.

Muutama vuosi sitten ystävälläni - olkoon hän tässä vaikka Aino - todettiin Alzheimerin tauti. Lääkitys hidasti sairauden etenemistä, mutta kolmen vuoden kuluttua läheisten oli pakko myöntää, että jokin hoivalaitos oli ainoa mahdollinen asumismuoto hänelle. Kotona oli yliväsynyt, Ainoa vanhempi aviomies, jolle ympärivuorokautinen sairaan hoitaminen oli jo liian rankkaa. Onneksi miellyttävä (yksityinen) hoivapaikka löytyi läheltä kotoa, ja Ainon mies sekä lapset pääsevät usein kyläilemään läheisensä luona. Myös minulle tuo paikka on lähellä, ja olenkin käynyt tapaamassa ystävääni viikoittain.

Aino oli ollut ahdistunut ja surullinen, sillä hänen oli vaikea sopeutua uuteen asumismuotoon. Uudet ja vanhat asiat menivät sekaisin, ja se lisäsi epävarmuutta ja huolta. Hän tunsi kuitenkin minut, halasimme tullen ja mennen, ja koska meillä on jo pitkä yhteinen historia, ymmärrän, mistä hän milloinkin puhuu, vaikka sanoja puuttuu, ja vuosikymmenet hyppivät mielessä polkkaa. Viimeksi käydessäni tapasin Ainon päiväkahvilla. Istahdin hänen seuraansa, ja hän rupesi vieraanvaraiseen tyyliinsä touhuamaan minulle kahvia ja voileipää, mutta luovutti, kun vakuutin jo juoneeni päiväkahvin. Ystäväni oli nyt hyvällä tuulella ja iloinen, mikä tuntui minusta ihanalta. Löytyihän siihen asiaan selityskin: uusi ihastus! Aino osoitti minulle miehen, joka istui toisessa huoneessa, kertoi tästä monenlaisia asioita ja erityisesti sen, että mies tahtoi seurustella hänen kanssaan. Ainolla oli kuitenkin esteensä, vaikka hän olikin selvästi innoissaan.

-Mitä sanoo äiti (joka on kuollut jo kauan, kauan sitten)?

-Mitä sanovat aikuiset lapset? Eivät varmaankaan pidä koko jutusta.

- Mitä sanoo oma aviomies? Tulihan se sieltä! Olinkin jo miettinyt, että onko aviomies hautautunut kokonaan jonnekin epämääräisten muistojen kasaan.

Pohdimme asiaa yhdessä. Minä ehdotin lopuksi, että Aino seuraisi tilannetta kaikessa rauhassa, eihän nyt ollut kiirettä mihinkään. Katsottaisiin, miten asiat etenevät, mitään vastauksia ei vielä tässä vaiheessa ollut tarpeellista antaa. - Vierailun kohokohta oli se, kun Aino tahtoi esitellä minut ihastukselleen. ”No, tässä tämä nyt on.” Niinpä oli. Mies tuntui olevan hyvin kartalla, jutteli lupsakasti, mutta mikäli minun havaintoni pitivät paikkansa, hän ei tiennyt olevansa rakastunut Ainoon. Helpotus sekin - vai onko? - Juttelin näistä kuvioista ystäväni kanssa, jonka mies sairastaa Alzheimerin tautia. Mies pärjää hyvin kotona, ulkoilee ja hoitaa kotiaskareita.

- Jos kuitenkin jossain vaiheessa tilanne on se, että mieheni on laitoksessa ja ihastuu siellä johonkin asukkaaseen, niin en minä siitä pahastuisi. Ajattelisin, että onpa hyvä, kun hänen elämässään on iloa ja jotakin, mitä odotella.

Olin hyvällä mielellä, kun palasin Ainon luota. Ulkona oli jo pimeä joulukuun iltapäivä, räntää roiski pitkin kasvoja, mutta minua hymyilytti. Aino oli pitkästä aikaa tyytyväinen ja iloinen, hän oli sama lämmin, empaattinen ystävä kuin ennenkin. Huoli ja murhe olivat hävinneet hänen elämästään, ja se oli helpottavaa huomata. Jos ihastuminen auttaa häntä viihtymään ja olemaan tyytyväinen, niin sehän on ihana asia. Onhan muistisairaallakin oikeus rakastaa.

Kirjailija Alice Munro on novellikokoelmassaan ”Viha, ystävyys ja rakkaus” käsitellyt myös muistisairautta. Kertomuksessa ”Karhu tuli vuorten takaa” tilanne on samantyyppinen kuin Ainon elämässä. Muistisairas vaimo ihastuu hoivakodissa toiseen asukkaaseen, ja naisen aviomies joutuu pohtimaan tilannetta päätyen hyväksymään asian. Munro kirjoittaa paljon omasta ja lähipiirin kokemuksista, joten on helppo uskoa, että hän on kohdannut elämässään kuvatun tapaisia tilanteita. Rakkaus ei tarvitse muistia.

Kirjasiskot

Keskiviikko 21.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Me olemme kirjasiskoja

Olen aina kiitollinen Mirjalle, joka keräsi meidät – entiset opettajakollegat – yhteen ja perusti kirjapiirin. Nyt, lähes kymmenen vuoden ja monenkymmenen luetun kirjan jälkeen,olemme enemmän kuin kirjapiiri, me olemme KIRJASISKOT!

Kesätauon jälkeen kokoonnuimme minun kotonani, ja tavan mukaan emäntänä olin saanut valita kirjan. Minä olin toukokuussa hullaantunut Frank Martelan ”Valonööreihin”, ja se oli tällä kertaa keskustelujemme kohde. No, rehellisesti sanottuna, yksi keskustelun kohteista. Olin myös antanut läksyn, mutta osa siskoista tunnusti, että läksy oli jäänyt tekemättä. Ei se mitään, meillä on niin paljon elämänkokemusta, että voimme antaa ohjeita myös filosofi Martelalle.

Ensiksi joimme kahvit ja söimme suolaista ja makeaa. Tässä vaiheessa lupasin lähettää piirakkareseptin whatsupin välityksellä. Sitten joimme kahvia ja…sitten joimme kahvia ja mehua. Tämä osuus kirjapiiristä kestää noin tunnin. Tässä vaiheessa päivitetään myös kuulumiset.

Lopulta siirryimme asemiin olohuoneeseen, minä kerroin, mistä olin saanut vinkin kirjaani ja miksi olin siihen ihastunut. Kaksi asiaa jäi minulle opuksesta erityisesti mieleeni: ensiksikin kutsumuskartta. Tässä vaiheessa keskustelimme kovasti siitä, kannattiko eläkeläisen edes paneutua kutsumuskartan tekoon. Työura on takana, mahdollisuudet toteuttaa omia mielihaluja ehkä heikommat kuin aikaisemmin, terveyskin reistaili. Totesimme kuitenkin, että vaikka ehkä emme tavoittelekaan suuria muutoksia, niin kannattaa kuitenkin miettiä sitä, mitä voimme tehdä. Mitä minä haluan? Miten voin sen saavuttaa?

Lähimmäisen auttaminen oli toinen Martelan esille nostama seikka, johon kiinnitin huomioni. ”Jos haluat uskoa hyvään, tee hyviä tekoja. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.” Tuo on niin hyvin sanottu:”Ole se muutos!” Moni meistäkin tekee vapaaehtoistyötä, toiset organisoidusti, toiset muuten vain. Joku kirjasiskoista sanoi, että kyllähän sellaisesta toiminnasta tulee hyvä mieli, mutta joskus kaipaisi jonkinlaista ääneen annettua palautetta. Kritiikkiä nostatti erityisesti se Martelan ajatus, että ihmisen pitäisi tehdä hyvää voidakseen tuntea olonsa onnelliseksi. Totuus on kuitenkin se, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia hyvän tekemiseen. Jos ihmisen talous on huonossa jamassa tai hänellä on fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia, niin hyvän tekeminen ei ehkä ole ensimmäisenä ajatuksissa. Miten sitten käy? Yhtälö ei toimi.

- Toivotan tuolle pojalle kaikkea hyvää, Mirja sanoi katsellen kirjan kannessa hymyilevää Martelaa. - Olisipa kiva lukea kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua, onko hänen filosofiansa muuttunut. - Niin, kyllä meillä muillakin taisi olla sellainen ajatus, että voi pojan hymy hyytyä.

Kirjan käsittelyn jälkeen ja jo sen aikana siirryimme luontevasti tapaamisemme kolmanteen osioon: mitä sinulle ja minulle oikeasti kuuluu? Martelan filosofian innoittamana jakelimme toisillemme enemmän ja vähemmän hyviä neuvoja arjen ongelmien taltuttamiseen. Totesimme, että kirja ei ollut ollenkaan turha.

Tapaamisiin syyskuussa, rakkaat kirjasiskot!

Miltä sinusta tuntuu?

Sunnuntai 28.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Miltä sinusta tuntuu?

Istuimme nuorimman tyttäreni kanssa kotona kahvipöydän ääressä, ja hän halusi kuulla, mitä hänen entiselle naapurilleen kuuluu. Tämä naapuri – nimitettäköön häntä vaikka Marjaksi – on muutama vuosi sitten sairastunut Alzheimerin tautiin. Marja on ollut minun rakkain ystäväni jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Me olemme jakaneet elämämme ilot ja surut, nauraneet makeasti toistemme jutuille ja lohduttaneet silloin, kun ystävä on ollut apealla mielellä.

- Miltä sinusta tuntuu? kysyi tyttäreni.

- Oli aivan kauheaa kuulla Marjan diagnoosi. Tuntui – hyvin itsekkäästi – siltä, että minulta ollaan ottamassa jotakin pois. Huoli oli myös suuri. Miten käy sairauden edetessä? Kuka hoitaa, sillä vanha aviomies ei varmasti jaksa loputtomiin.

- Miltä sinusta tuntuu nyt?

- Nytkö? Kolmen vuoden päästä diagnoosista? Minun täytyi pysähtyä miettimään. - No, kaikkeenhan tottuu. Jos ihminen ei pystyisi sopeutumaan erilaisiin tapahtumiin elämässään, niin vaikeaksihan oleminen kävisi. Me olemme yhä rakkaat ystävykset. Keskustelu on pinnallisempaa kuin aikaisemmin, paljon aikaa menee nimien ja tapahtumien hakemiseen, ja siihenkin olen tottunut, että läheskään kaikki ne asiat, joita Marja kertoo, eivät pidä paikkaansa. Onneksi perhe pitää käytännön asioista hyvää huolta.

Kun tyttäreni oli lähtenyt, mieleeni tuli, että olin ilmeisesti keskustellut sosiaalityöntekijän kanssa. Hän, nuorin lapseni, valmistuu sosionomiksi ensi syksyn viimeisen harjoittelun jälkeen, ja mielestäni ammatinvalinta näkyi keskustelussamme.

Me emme yleensä kysy, miltä keskustelukumppanistamme tuntuu. Se on hyvin henkilökohtainen, jopa osittain pelottava kysymys. Me kysymme: Mitä kuuluu? Kuinka menee? Näihin kysymyksiin pystyy jokainen vastaamaan sen kummemmin miettimättä: Mikäpä tässä. Ihan jees. Siinähän se. Ei mitään uutta.

Miltä sinusta tuntuu? - Tuohon kysymykseen ei ole valmista vastausta, sitä joutuu pohtimaan. Joskus on tilanteita, jolloin siihen ei haluaisi vastata ollenkaan. Kun siskoni kuolemasta oli kulunut vajaa vuosi, ja hänestä kirjoittamani kirja ”Lapseni kuin nukke” oli ilmestynyt, eräs henkilö otti minuun yhteyttä. Hän halusi ostaa kirjan ja myös tavata minut, keskustella kanssani. Nainen kertoi tunteneensa siskoni joskus työn kautta, minä en häntä tuntenut. Toimitin kirjani hänelle, mutta en koskaan tavannut häntä. En voinut, en pystynyt, en jaksanut. En ollut vielä niin toipunut, että olisin voinut keskustella omista tunteistani tai tämän vieraan tunteista ja muistoista. Kuten tyttärelleni silloin sanoin: ”En halua olla kenenkään terapeutti, tarvitsisin itsekin terapiaa.” Nyt on toisin. Jos tämä henkilö ottaisi minuun nyt yhteyttä, voisin tavata hänet. Voisin vastata kysymykseen: ”Miltä sinusta tuntuu?”rauhallisesti ja totuudenmukaisesti. Mutta vasta nyt, viisi vuotta siskoni kuoleman jälkeen.

" Mä sulle kerron kaiken..."

Keskiviikko 29.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Kesäisin tulen yleensä suuren siivousvimman valtaan. Johtuneeko se valon määrästä vai mistä, mutta juuri silloin on paras aika siivota ja heittää pois kaikki mahdollinen ja mahdoton turha tavara. En ole siis joulusiivousihmisiä.

Toissakesänä löysin kaapin perukoilta kolme lukollista päiväkirjaa. Luulin jo hävittäneeni kaikki päiväkirjani ja muistivihkoni (hyi, minua!), ja koska muuta mahdollisuutta ei ollut, rikoin päiväkirjojen lukot ja aloin lukea. Kaikki kolme päiväkirjaa oli kirjoitettu vuoden aikana, ja minä pääsin tutustumaan 12-vuotiaaseen Pirkko Törmälään, opettajaperheen keskimmäiseen lapseen, jonka ukki oli Tornion seminaarin rehtori. Siinäpä mukava viitekehys kasvavalle nuorelle.

Rehellisesti sanottuna minun täytyy myöntää, että olin kateellinen tuolle 12-vuotiaalle, joka pursui tarmokkuutta, itseluottamusta ja sopivassa määrin tietynlaista rentoutta. Mihin ihmeeseen tuo tyyppi on hävinnyt? Tulee mieleeni, että elämä on jyrännyt ylitseni kuin asfalttikone, joka jättää jälkeensä sileän, tasaisen pinnan. Tai, no, ehkä tuo nyt on liioittelua. Kyllä minä vieläkin tunnistan itsessäni yllämainittuja ominaisuuksia, ainakin jonkin verran.

Ja tässä valittuja paloja kirjasta, joka sisältää nämä kolme päiväkirjaani.

5.7.1963  "Mä sulle kerron kaiken, mi elämässäin on. Mä kerron kaiken vaihein, mi elämässäin on. Olen 12 vuotta ja pääsin oppikoulun toiselle luokalle. Rakastan Kyösti Ahoa, joka pääsi kolmannelle luokalle oppikoulussa......"

16.7.1963  "Paula ja minä päätimme lähteä Kukkolan koskelle. Ajelimme hitaasti sillalla, jossa ei ollut (ihme kyllä) paljon liikennettä.Olimme ajaneet noin 10 kilometriä, kun nälkä alkoi kurnia suonissamme. Näimme ladon ja päätimme mennä sen taakse. Aurinko lämmitti hauskasti meitä..."

10.10.1963 "Kello on noin 18.30. Ulkona myrskyää. Sataa tihuuttaa ja tuulee kovaa. Markkinat ovat alkaneet. Kun aamulla menin kouluun, niin minua kohtasi iloinen näky. Ilmapalloja, rinkeleitä ja kaikkea muuta mukavaa. Isä on luvannut antaa markkinarahaa mulle..."

26.10.1963 "Nyt on lauantai, ja kello on noin 22.45. Pörhöt ovat meillä kylässä. Ja meillä on paljon herkkuja. - Minun takanani istuu Risto Mäkitalo, ja olen alkanut pitää hänestä. Luulen, että hänkin pitää minusta. Kun meillä oli piirustustunti, ja opettajan silmä vältti, niin hän tarjosi minulle karamelleja..."

19.11.1963..."Huomenna on ns."Saikkailta". Se on ihanaa! Partiopojat ovat järjestäneet sen. Siellä on paljon hauskaa ohjelmaa ja lopuksi piirileikkiä. Ah! Nyt minun pitää mennä laittamaan tukkaani, että se olisi huomenna hyvä..."

3.1.1964..."Liisa, äiti ja isä menivät uudenvuodenaattona Pörhöille kylään. Tapani ja minä jäimme kotiin. Mutta eipä mitään hätää. Äiti lupasi, että saamme pitää pienet hipat.Kutsuimme vain kaksi vierasta, Esan ja Suvin. Ja meillä oli hauskaa. Vieraat tulivat klo 21 ja lähtivät pois klo 2 yöllä. Poltimme takassa tulta ja paistoimme makkaroita, joimme limonadia ja kotikaljaa, kerroimme kummitusjuttuja. Aika riensi."

Päiväkirjani kertoivat koululaisen arjesta, luokkatovereista ja opettajista, koepaineista ja toisaalta hauskoista koulujuhlista. Kissanpentujen syntymä ja niiden kasvun seuraaminen oli monen kirjoituksen sisältö. Ystävien kanssa vietetty vapaa-aika, ihastumiset,  Beatlesit,  presidentti Kennedyn murha ja siihen liittyvät tapahtumat, tutun opettajan sairastuminen ja järkyttävä itsemurha, kuinka paljon kerrottavaa nuorella minälläni olikaan.

"No, pitkästä aikaa! Mitä sitä kuuluu?" tiedustelee tuttava kadulla. "No, ei kai tässä kummempia", minä vastaan.