Pitääkö ihminen pakottaa onneen?

Pitääkö ihminen pakottaa onneen?

Juttelin saksalaisen tuttavani kanssa puhelimessa. Hän soittelee aika usein, ja ensin kertaamme ja päivitämme terveysolosuhteet. Seuraava keskustelunaihe on sää, ja näin kesällä Suomen valoisat yöt ja millaisia pimennysmahdollisuuksia on saatavilla. Pari päivää sitten Joschka kertoi muun jutustelun ohella, että hänen isällään oli tapana sanoa, että joskus ”ihminen on pakotettava onneen”. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut tuota sanontaa, ja keskustelukumppanini antoi minulle esimerkin elävästä elämästä.

Joschkalla oli ollut oppilaana maahanmuuttajaperheen tyttö. Hän oli huomannut, että kyseinen oppilas oli lahjakas, mutta ei kovin kiinnostunut menestymään koulussa. Vuosien aikana Joschka oli usein painottanut oppilaalleen, että tämän tuli käydä lukio loppuun ja kirjoittaa ylioppilaaksi. Tyttö ei ollut missään vaiheessa ollut innostunut ajatuksesta. Muutama vuosi sitten oppilas ja opettaja olivat sattumalta tavanneet joulumarkkinoilla. Tyttö oli ostoksilla miesystävänsä kanssa, ja huomattuaan entisen opettajansa hän tuli juttelemaan. ”Kiitos, että kehotitte minua suorittamaan ylioppilastutkinnon. Sen ansiosta pääsin opiskelemaan haluamalleni alalle ja teen nyt mielenkiintoista työtä.”

Kuultuani tämän esimerkin ymmärsin hyvin, mitä ”onneen pakottaminen” tarkoittaa.

Istuin tänään viisi tuntia autossa. Meitä oli kolme opettajaa, minä eläkeläinen ja toiset virkaa tekeviä. Jostakin syystä jutut käsittelevät tällaisessa seurassa useinkin koulumaailmaa, ja niin kävi myös tänään (tosin se oli vain yksi puheenaihe muiden joukossa). ”Eivät lapset ja nuoret tiedä läheskään aina, mitä heidän kannattaisi ja pitäisi tehdä. Kyllä heitä tulee ohjata, patistaa ja komentaa ihan heidän omaksi parhaaksensa. Jos nuori saa valita tekemisensä täysin omien mieltymystensä mukaan, niin totta kai hän tekisi vain kivoja juttuja. Mutta se ei olisi välttämättä sitä, mikä hänelle olisi hyväksi ja tarpeen,” sanoi toinen matkakumppaneistani. Me muut nyökyttelimme: näin on.

Kun toiseksi vanhimman tyttäreni oli aika jäädä lukulomalle ja ruveta tosissaan opiskelemaan ylioppilaskirjoituksia varten, niin siitä nousi kova poru! ”Tämä on aivan hirveän tylsää! Ei mulla aika kulu millään, kun ei saa nähdä kavereita koulussa! Mitä ihmettä minä teen? Miksi ihmeessä tämä koko lukuloma on?” Voi sitä valituksen määrää! Tyttö oli ollut helppo murrosikäinen, mutta nyt hän otti menetetyn murkkuiän takaisin. ”Lukulomalla opiskellaan ylioppilaskirjoituksia varten, ole hyvä vain”, minä opastin. ”Miksi minun pitää kirjoittaa ylioppilaaksi?” tyttö jatkoi marinaa. ”Mitä ihmettä sinä sitten olisit halunnut tehdä?” ”No, alkaa vaikka kampaajaksi.”

Noista tapahtumista on aikaa, tyttö pyörittää omaa sosiaalialan yritystä, ja eiköhän se väkisin väännetty ylioppilastutkintokin ole jossain määrä ollut apuna opiskelun eri vaiheissa.

”Onneen pakottamisessa” ei tarvitse aina olla kysymys aikuisen ja nuoren välisestä suhteesta. Myös ystävä, satunnainen tuttavuus, asioita hieman ulkopuolelta katsova sukulainen tai joku muu voi nähdä ihmisen elämässä ja tilanteessa jotain sellaista, mitä tämä itse ei ole huomannut. Silloin hienovarainen huomautus, syvällinen keskustelu, kuuntelu, ymmärtäminen ja neuvominen voi tuoda jotakin aivan uutta toisen elämään. Ehkä meidän ei tarvitse nyt puhua onneen pakottamisesta, vaan onneen ohjaamisesta, tien näyttämisestä. Saattaa olla, että asioista keskustelu, rohkaisu saa ihmisen ajattelemaan omaa elämäänsä uudella tavalla. Pienikin lause voi saada aikaan suuria asioita.