Onni - jälleen kerran

Lauantai 19.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Onni – jälleen kerran

Luulen, että onnesta on kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta aiheesta. Mitä onni on? Miten sen voi saavuttaa ja pitää? Voiko jokainen olla onnellinen? Tarkoittaako onni kaikille samaa asiaa (ei tietenkään)? Tartuin aiheeseen jälleen kerran, vaikka luulen, että olen jo aiemmin kirjoittanut muutaman blogitekstin tästä asiasta.

Onnea on luonnollisesti tutkittu tieteellisin menetelmin, siitä on myös tehty jokin aika sitten mittava pitkäaikaistutkimus. Jotain on saatu selville, mutta totuuden nimessä on sanottava, että hyvin paljon on selvittämättä. Tutkimustulosten mukaan aivoissa on erityinen keskus, jota kutsutaan ”palkitsemis- ja motivaatiojärjestelmäksi”, ja sen aktivoituminen aiheuttaa meissä onnen tunteen. Eri asia sitten onkin, miten se aktivoidaan. Dopamiini ja serotiini ovat ns. ”onnellisuushormoneja”, jotka saavat aikaan hyvän mielen olotilan, ja siksipä tietyt masennuslääkkeet sisältävätkin serotiinia. Tietynlainen ruokavalio (”Välimeren ruokavalio”) saattaa lisätä serotiinin tuotantoa, tosin alkoholilla ja huumeilla on samanlainen vaikutus.

Onnen kokeminen on hyvin henkilökohtaista. Jos esimerkiksi jokapäiväinen ravinnon saanti ei ole selviö, niin lämmin ateria aiheuttaa onnellisen olotilan. Jos ja kun jokapäiväinen ruoka on itsestäänselvä osa arkea, eivät perunat ja lihapullat aiheuta suuria elämyksiä. Eli se, kuka ja mikä olet, mitä olet kokenut, millaisessa ympäristössä olet kasvanut ja elät edelleen ja monet muut ulkoiset seikat vaikuttavat siihen, miten ja milloin tunnet itsesi onnelliseksi. Ja toisaalta – samassa perheessä kasvaneet, saman perimän omaavat saattavat poiketa tässäkin suhteessa toisistaan suuresti.

Sivustolla ”Action for Happiness”esitetään kymmenen peruselementtiä, jotka vaikuttavat ihmisen onnellisuuteen. Niitä ovat: antaminen, yhteys toisiin ihmisiin, liikunta, merkityksellisyys elämässä, uusien asioiden oppiminen, tavoitteiden asettaminen, sinnikkyys, mukavien asioiden tekeminen, itsensä hyväksyminen ja elämän merkityksellisyyden tiedostaminen. Nämä ovat oikeastaan tavallisia, arkisia asioita, eivät erityisiä ihmetemppuja.

Olen joskus kuullut tarinan kahdesta kaverista, joiden tehtäväksi annettiin etsiä onni. Tehtävänantaja ei antanut minkäänlaisia vihjeitä, mutta odotettavissa oleva palkkio oli suuri. Ystävät pohtivat aluksi, miltä onni mahtaisi näyttää. Minkä kokoinen se oli? Minkä värinen? Millainen ääni sillä oli? Urakka tuntui hankalalta, mutta palkkio houkutti.

Aamu aamun jälkeen kaverukset lähtivät etsimään onnea. He etsivät kivien ja kantojen alta, kurkottelivat puiden latvoihin, huhuilivat ja huutelivat, mutta onni pysyi piilossa.

Eräänä iltana he loikoilivat väsyneinä rannalla. Oli lämmin kesäilta, linnut lauloivat, järven vesi liplatteli hiljakseen, vatsa oli täynnä juuri syödyistä eväistä, olo oli miellyttävän raukea. Ilta olisi ollut täydellinen, mutta heiltä puuttui yksi: onni.

- Kuule, sanoi toinen kaveruksista. - Mitä, jos tämä onkin sitä onnea?

- Mitä tarkoitat? hämmästeli toinen.

- No, tämä olotila, kun kaikki tuntuu olevan hyvin, on rauhallista, ei kiire minnekään, ollaan vaan.

- Ei, ei tämä voi olla onnea. Sen täytyy olla jotain suurta, merkittävää, sellaista, että kaikki huomaavat.

Ja niin kaverit jatkoivat etsimistä huomaamatta ollenkaan, kuinka he olivat kulkeneet onnensa ohi.

Maailman onnellisimman kansan edustaja

Torstai 13.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Maailman onnellisimman kansan edustaja

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli Espanjan auringon alla. Hänen oli pitänyt panna likoon aikamoinen läjä euroja, jotta olisi päässyt lentämään kauas ja asumaan mukavassa hotellissa. Onneksi eläkkeenmaksupäivä alkoi olla lähellä, ja niinpä hän saattoi ostella kaikessa rauhassa halpoja kesävaatteita tulevaisuutta varten. Suomen kesä koittaisi puolen vuoden kuluttua – jos silloinkaan. Lomailija tiesi jättäneensä taakseen kotimaahan mielensä pahoittajien joukon, joka ihmetteli alinomaista matkustusintoa, rahan tuhlaamista ja sitä, että joku kehtaakin nousta lentokoneeseen korona-aikana.

Maailman onnellisimman kansan edustaja ei piitannut toisten mielipiteistä, sillä nyt hän oli onnellinen – kaukana onnellisten ihmisten maasta. Hänen mielestään oli aika kummallista, että Suomen kansalaiset olivat kaikessa onnessaan niin onnettomia, suorastaan masentuneita. Tai kyllä hän tiesi syyn. Se oli se sama, jonka vuoksi hän itsekin oli täällä kaukana juuri nyt: pimeys.

Hän ei ollut ihan varma, mutta jotenkin näin tämä juttu kuulemma menee käytännössä: Ihminen tarvitsee valoa ollakseen tyytyväinen ja tasapainoinen. Tämä valo menee aivoihin silmien kautta (ei siis korvien, vaikka korvavalon kehittäjät ovat sitäkin kokeilleet). Jos silmien ulkopuolella ei ole valoa – kuten esimerkiksi Suomessa nyt -, ihminen ei ole onnellinen. Aika tiivistetty selonteko, josta ehkä puuttuu muutama tieteellinen fakta, mutta jokainen suomalainen ymmärtää, että nyt on kyse kaamosmasennuksesta. Kaikki eivät tarvitse kuitenkaan samaa määrää valoa, heille sopii kaamos ja hämäränhyssy, mutta hyvin, hyvin monien hyvinvointi on riippuvainen riittävästä valosta. Maantieteellinen sijaintimme takaa sen, että maailman onnellisin kansa on juuri nyt väsynyttä, surullista ja suorastaan onnetonta.

Lomalainen muisteli hyvillä mielin jalkahierontaa, jonka hän oli ostanut itselleen rantakadun lähettyvillä. Kuinka rentouttavaa! Maksu oli tosin suoritettava käteisenä, eikä kukaan ehdottanut kuitin antamista, mikä jätti hivenen epämukavan olon tunnollisen suomalaisen mieleen. Hän muisteli lukeneensa joskus kyseisestä ilmiöstä: Espanjan talous kärsii tuloveron pimityksestä, ja kyseinen ongelma on laajamittainen.

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli onnellisena ja tyytyväisenä pitkin espanjalaista katua. Hän havaitsi nuoren naisen, joka oli istuutunut kerjäämään puun varjoon. Samassa paikassa oli edellisenä päivänä ollut mies ja sitä edellisenä vanha nainen. Oliko heillä ehkä yhteinen työnantaja, koska he vuorottelivat tuossa paikassa? Hyvin mahdollista. Kerran tämä lomalaisemme joutui pienten tummatukkaisten lasten ympäröimäksi rautatieasemalla Belgiassa. Lapsukaisilla oli käsissään kertakäyttömukit, joihin turistin olisi pitänyt laittaa rahaa. Kauempana taustalla tilannetta vahti mies, jolle kerjäläislapset tilittivät almunsa.

Ostoskadulla oli kerjäämässä sairas mies. Lomalainen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin rujoa ihmistä. Mies oli kuljetettu paikalle, sillä hän ei pystynyt yksin liikkumaan. Hän istui maassa peiton päällä, pahasti epämuodostuneet, pölkyiksi turvonneet jalat sivuille asetettuina. Miehellä oli ilmeisesti elefanttitauti (lymfaturvotus), johon ei ole toistaiseksi tarjolla parantavaa hoitoa. Lomalainen ja hänen seuralaisensa olivat järkyttyneitä näkemästään. He olivat järkyttyneitä myös siitä, että vaikeasti sairaan ihmisen täytyi yrittää ansaita elantonsa vetoamalla kadulla kulkijoiden hyväsydämisyyteen. Menevätkö almut sitten suoraan sairaalle itselleen vai taustalla olevalle mafia-joukolle, sitä ei kukaan voi tietää.

Maailman onnellisimman kansan edustaja alkoi vähitellen ymmärtää, miksi masentuneet suomalaiset ilmoittavat kaikenlaisissa kyselyissä olevansa onnellisia. Pimeydestä, kylmyydestä ja liian pitkästä talvikaudesta huolimatta kenenkään ei tarvitse kerjätä almuja kadulla. Työntekijälle juoksee palkka tai sitten myöhemmin eläke, sairas pääsee hoitoon, ja monenlaisia tukitoimia on saatavissa, mikäli on niiden tarpeessa. Vaikka verojen maksaminen kirpaisee toisinaan, niin tietysti suomalainen ymmärtää, että hän osallistuu näin omalla panoksellaan pitämään yhteiskuntaa toimivana.

Onnellinen suomalainen palaa kotimaahan muutaman päivän kuluttua. Lähteminen ahdistaa, pimeä kauhistuttaa, lumi ärsyttää… Ehkäpä hän kuitenkin ostaa uudet sukset (entiset pantiin poistoihin viisitoista vuotta sitten) ja alkaa toivorikkaana katsella ikkunasta, joko aurinko paistaa keväthangille.

Maailman onnellisin mies

Torstai 29.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Maailman onnellisin mies

Olen kirjaston kanta-asiakas. Lainaan paljon, mutta minusta on tullut hyvin valikoiva, ja jos aloittamani teos ei jostakin syystä muutaman sivun jälkeen vastaa odotuksiani, niin panen sen syrjään. Miksipä tuhlaisin aikaani kirjaan, josta en pidä, kun hyllyt ovat täynnä mahdollisia tulevia lempikirjojani.

Eddie Jakun kirjoittama ”Maailman onnellisin mies” ei vastannut heti odotuksiani, mutta kirjan kannessa esiintyvän satavuotiaan Eddien hymy pakotti minut antamaan hänelle mahdollisuuden. Ja se kannatti. Eddie on osoittanut teoksensa tuleville sukupolville, omille lapsilleen, jotka kuulivat isänsä elämästä holokaustin aikana vasta, kun tämä esiintyi suurelle yleisölle, ja kaikille heille, joille juutalaisvainot ovat olleet vain yksi aihe kaikkien muiden tapahtumien joukossa koulun historianopetuksessa.

Olen käynyt Buchenwaldin ja Dachaun keskitysleireissä sekä tutustunut Vainojen museoon Jerusalemissa, olen ollut jopa oppaana näyttelyssä, joka käsitteli toisen maailmansodan aikaista Saksaa ja juutalaisvainoja, olen lukenut aihetta käsitteleviä kirjoja ja kolunnut Münchenin museoita. Kaiken tämän vuoksi olin jo päättänyt, etten enää palaa juutalaisvainoja käsittelevän kirjallisuuden pariin, mutta Eddien hymy oli niin lempeä ja hänen katseensa niin ystävällinen, että tartuin kirjaan ja luin miehen tarinan yhden päivän aikana.

Eddie syntyi sata vuotta sitten Leipzigissa, ja hänen alkuperäinen nimensä oli Abraham Salomon Jakubowicz. Kirjan on kirjoittanut hänen ystävänsä Eddien kanssa viettämiensä keskusteluhetkien aikana, eikä teos olekaan varsinainen romaani, vaan lukijalle tulee tunne, että hän istuu Eddien luona kahvipöydän ääressä jutustelemassa ja kertaamassa tämän hämmästyttäviä elämänvaiheita.

Ensiksi tulee suru ja järkytys. Juutalainen isä hankki 15-vuotiaalle pojalleen väärennetyt henkilöllisyyspaperit, jotta tämä pääsisi opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle kauas kotoa. Poika eli yksin viisi vuotta (viranomaisille hän oli ” kristitty orpo”) ja valmistui oppilaitoksensa parhaana koneteknikkona. Tämä ammatti suojeli hänen henkeään - Eddie oli jo kolme kertaa kaasutusjonossa, kun hänet huudettiin sieltä pois-, niin tarpeellinen hänen työnsä oli keskitysleireissä.

Jos ”Maailman onnellisin mies” olisi tavallinen romaani, jonka aiheena on holokaustista selviytyminen, moittisin kirjailijaa liiallisesta draamasta, äkkinäisistä juonenkäänteistä, epäuskottavista tapahtumista ja huomattavasta liioittelusta. Eihän kukaan selviä hengissä tällaisesta! Mutta minun ja muiden lukijoiden on uskottava Eddien tarina. Siinä hän hymyilee, kirjan kannessa, mies, joka on vapautumisensa jälkeen elänyt pitkän, tasapainoisen elämän.

”Uskon, että jos ihmisellä on voimakas tahto ja hän pystyy säilyttämään toivonsa, hänen kehonsa pystyy ihmeisiin, ja huominen koittaa. Kun ihminen kuolee, hän kuolee, mutta missä on elämää, siellä on toivoa. Miksi kukaan jättäisi antamatta toivolle mahdollisuutta? Se ei maksa mitään! Ja, ystäväni, minä jäin henkiin.”

Keskitysleiriltä vapautunut Eddie painoi 28 kiloa. Kuuden viikon sairaalahoidon jälkeen hän lähti etsimään perhettään ja sukulaisiaan Belgiasta, jonne he olivat paenneet sodan alkuvaiheessa. Kaikki muut olivat kuolleet, ainoastaan hänen siskonsa oli säilynyt hengissä. Onnekseen Eddie löysi mukavan juutalaisen nuoren naisen, jonka kanssa avioitui vuoden seurusteltuaan. ”En ollut onnellinen mies. Rehellisesti sanottuna en ollut varma, miksi olin yhä elossa ja halusinko todella elää. Kun muistelen sitä, minusta tuntuu pahalta vaimoni puolesta. Hänen ensimmäiset vuotensa minun kanssani olivat hänelle haastavia. Olin pelkkä säälittävä kummitus siinä, missä hän oli eloisa persoona, joka oli täysin sopeutunut belgialaiseen yhteiskuntaan, ja jolla oli paljon ystäviä kaikenlaisista taustoista. Minä taas olin hiljainen, sulkeutunut ja onneton. Mutta kaikki muuttui, kun minusta tuli isä.”

Eddie kertoo, kuinka hänen ”sydämensä korjaantui” hänen pidellessään ensimmäistä kertaa sylissään poikaansa. Edessä oli kuitenkin perheen muutto Australiaan, sillä Eddie oli statukseltaan pakolainen, ja hänen oli anottava uutta oleskelulupaa puolen vuoden välein. Myös yhteiskunnassa yhä esiintyvä juutalaisvastaisuus oli osasyy Euroopasta lähtemiseen. Australia tarjosi ahkeralle miehelle ja hänen vaimolleen töitä ja hyvinvointia. Lopulta Eddie perusti vaimoineen oman huoltoaseman, joka työllisti useita työntekijöitä. Pariskunta päätti jäädä eläkkeelle, kun molemmat täyttivät 90 vuotta. Kyllä, luit ihan oikein: 90!

Eddie ei ollut kertonut lapsilleen omasta nuoruudestaan Saksassa, mutta Australiassa hän kohtasi muita holokaustin kokeneita, he perustivat yhdistyksen, ja yhä tänään he kulkevat luennoimassa eri tilaisuuksissa sekä Sydneyn juutalaismuseossa.

”Kun siis lasket tämän kirjan käsistäsi, pyydän, että muistat aina välillä arvostaa jokaista elämäsi hetkeä, hyviä ja huonoja. Joskus elämä on kyyneleitä, joskus naurua. Ja jos sinulla on onnea, voit jakaa kaiken ystäviesi kanssa, niin kuin minä olen tehnyt koko elämäni ajan.

Pyydän sinulta, että muistaisit olla onnellinen joka päivä ja tehdä muutkin onnelliseksi. Tee itsestäsi maailman ystävä. Tee se uuden ystäväsi, Eddien, mieliksi.”

Pitääkö ihminen pakottaa onneen?

Tiistai 28.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Pitääkö ihminen pakottaa onneen?

Juttelin saksalaisen tuttavani kanssa puhelimessa. Hän soittelee aika usein, ja ensin kertaamme ja päivitämme terveysolosuhteet. Seuraava keskustelunaihe on sää, ja näin kesällä Suomen valoisat yöt ja millaisia pimennysmahdollisuuksia on saatavilla. Pari päivää sitten Joschka kertoi muun jutustelun ohella, että hänen isällään oli tapana sanoa, että joskus ”ihminen on pakotettava onneen”. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut tuota sanontaa, ja keskustelukumppanini antoi minulle esimerkin elävästä elämästä.

Joschkalla oli ollut oppilaana maahanmuuttajaperheen tyttö. Hän oli huomannut, että kyseinen oppilas oli lahjakas, mutta ei kovin kiinnostunut menestymään koulussa. Vuosien aikana Joschka oli usein painottanut oppilaalleen, että tämän tuli käydä lukio loppuun ja kirjoittaa ylioppilaaksi. Tyttö ei ollut missään vaiheessa ollut innostunut ajatuksesta. Muutama vuosi sitten oppilas ja opettaja olivat sattumalta tavanneet joulumarkkinoilla. Tyttö oli ostoksilla miesystävänsä kanssa, ja huomattuaan entisen opettajansa hän tuli juttelemaan. ”Kiitos, että kehotitte minua suorittamaan ylioppilastutkinnon. Sen ansiosta pääsin opiskelemaan haluamalleni alalle ja teen nyt mielenkiintoista työtä.”

Kuultuani tämän esimerkin ymmärsin hyvin, mitä ”onneen pakottaminen” tarkoittaa.

Istuin tänään viisi tuntia autossa. Meitä oli kolme opettajaa, minä eläkeläinen ja toiset virkaa tekeviä. Jostakin syystä jutut käsittelevät tällaisessa seurassa useinkin koulumaailmaa, ja niin kävi myös tänään (tosin se oli vain yksi puheenaihe muiden joukossa). ”Eivät lapset ja nuoret tiedä läheskään aina, mitä heidän kannattaisi ja pitäisi tehdä. Kyllä heitä tulee ohjata, patistaa ja komentaa ihan heidän omaksi parhaaksensa. Jos nuori saa valita tekemisensä täysin omien mieltymystensä mukaan, niin totta kai hän tekisi vain kivoja juttuja. Mutta se ei olisi välttämättä sitä, mikä hänelle olisi hyväksi ja tarpeen,” sanoi toinen matkakumppaneistani. Me muut nyökyttelimme: näin on.

Kun toiseksi vanhimman tyttäreni oli aika jäädä lukulomalle ja ruveta tosissaan opiskelemaan ylioppilaskirjoituksia varten, niin siitä nousi kova poru! ”Tämä on aivan hirveän tylsää! Ei mulla aika kulu millään, kun ei saa nähdä kavereita koulussa! Mitä ihmettä minä teen? Miksi ihmeessä tämä koko lukuloma on?” Voi sitä valituksen määrää! Tyttö oli ollut helppo murrosikäinen, mutta nyt hän otti menetetyn murkkuiän takaisin. ”Lukulomalla opiskellaan ylioppilaskirjoituksia varten, ole hyvä vain”, minä opastin. ”Miksi minun pitää kirjoittaa ylioppilaaksi?” tyttö jatkoi marinaa. ”Mitä ihmettä sinä sitten olisit halunnut tehdä?” ”No, alkaa vaikka kampaajaksi.”

Noista tapahtumista on aikaa, tyttö pyörittää omaa sosiaalialan yritystä, ja eiköhän se väkisin väännetty ylioppilastutkintokin ole jossain määrä ollut apuna opiskelun eri vaiheissa.

”Onneen pakottamisessa” ei tarvitse aina olla kysymys aikuisen ja nuoren välisestä suhteesta. Myös ystävä, satunnainen tuttavuus, asioita hieman ulkopuolelta katsova sukulainen tai joku muu voi nähdä ihmisen elämässä ja tilanteessa jotain sellaista, mitä tämä itse ei ole huomannut. Silloin hienovarainen huomautus, syvällinen keskustelu, kuuntelu, ymmärtäminen ja neuvominen voi tuoda jotakin aivan uutta toisen elämään. Ehkä meidän ei tarvitse nyt puhua onneen pakottamisesta, vaan onneen ohjaamisesta, tien näyttämisestä. Saattaa olla, että asioista keskustelu, rohkaisu saa ihmisen ajattelemaan omaa elämäänsä uudella tavalla. Pienikin lause voi saada aikaan suuria asioita.

"Oi, katso, mikä aamu..."

Sunnuntai 15.3.2020 - Pirkko Jurvelin

”Oi katso, mikä aamu…”

Olin Los Bolichesin kirkossa Fuengirolassa. Jumalanpalvelus oli alkamassa, ja kirkon eteen astui vanhemmanpuoleinen mies ja nainen (myöhemmin kuulin, että he olivat sisko ja veli). Huokailin hieman itsekseni,että eikö tänne ikinä saa nuorempaa väkeä esiintymään, kunnes huokailuni vaihtui esityksen alettua hämmennykseksi ja ihmetykseksi ja kiitollisuudeksi siitä, että olin päässyt kuulemaan niin kaunista musiikkia.

.

”Oi katso, mikä aamu; yön varjot katoaa,

ja linnut pienimmätkin ylistää Jumalaa!

Niin täydellinen nytkin on Herran luomistyö.

Oi katso, mikä aamu, kun väistyy pitkä yö...”

Mika Piiparisen säveltämä ja Pia Perkiön sanoittama laulu soi ihanasti, eikä täydestä kirkosta kuulunut yhtään ylimääräistä ääntä. Olisin voinut istua ja kuunnella tuota upeaa esitystä vaikka kuinka kauan, ja samoin tunsi varmasti moni muukin, sillä laulun loputtua ihmiset alkoivat taputtaa spontaanisti miettimättä lainkaan sitä, että oltiin jumalanpalveluksessa. Tuo musiikkihetki oli niin kaunis ja tunnelma niin harras ja aito, että se jäi lähtemättömästi mieleeni.

Eräänä aamuna minulla oli kiire kuntosalille. Kävelin ripeästi Ainolan puistoon, sillä vaikka matka sitä kautta salille on hiukan pidempi, niin autoliikenteen puuttuminen ja kauniit maisemat houkuttavat valitsemaan sen reitin. Kuvitelkaa maaliskuinen, loskainen aamumaisema, siihen vielä hiki ja pakko ehtiä nopeasti perille. Yhtäkkiä aurinko alkaa nousta. Sen kirkkaus valaisee talvisen harmaat puut, antaa niille toivoa ja varmuutta siitä, että parempaa on tulossa. Puiston lukuisat purot pursuavat vedestä, jolla on kova kiire virrata jonnekin – ilmeisesti läheiseen Oulujokeen. Koko maisema alkaa elää, valo ja värit, veden kohina ja lintujen varovaisen toiveikkaat alkukevään äänet. ”Oi katso, mikä aamu!” sanat tulevat hakematta mieleeni, ja se synkkyys ja alakulo, jolla talvi on yrittänyt nitistää minut, alkaa sulaa pois. Minua hymyilyttää. Kuinka ihanaa!

Seuraava, jo monen vuosikymmenen takainen aamuhetki, on jäänyt mieleeni elävästi. Olin saapunut edellisenä iltana Leverkuseniin, Saksaan, tuntemattoman perheen luo, jonka kotona asuisin vuoden, meine Gastfamilie. Edellinen ilta oli kulunut nopeasti tutustellessa, ja menin aikaisin nukkumaan, koska pitkä matka oli ollut uuvuttava. Minun huoneeni oli omakotitalon yläkerrassa (oma huone!), ja siellä heräsin seuraavana aamuna levänneenä, tyytyväisenä, huolettomana. Itse asiassa heräsin ikkunan takaa kuuluvaan puheenporinaan. Raotin varovaisesti verhoa, ja näin naapurin pihalla nuoren miehen juttelevan jonkun aikuisen kanssa. He puhuivat saksaa! Tietysti. Minusta se vain oli niin ihanaa ja eksoottista, ja odotin enemmän kuin innokkaasti pääseväni tutustumaan uusiin ihmisiin ja paikkoihin ja… Kaikki vain oli niin upeaa! ”Oi katso, mikä aamu!”

Onneksi on olemassa näitä ihmeellisiä aamuja ja kokemuksia, jotka kantavat meitä arkisten rutiinien tuntuessa välillä turhan pitkästyttäviltä ja raskailta. Ehkä taas - piankin? - koittaa se aamu, jolloin raotan ikkunanverhoa vieraassa huoneessa, vieraassa maassa, ja tunnen, kuinka huikaisevan jännittävä ja ihana elämä odottaa minua juuri tuolla, verhojen takaisessa maailmassa.

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa..."

Lauantai 10.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Tekeekö uteliaisuus onnelliseksi?

Lapsi katsoo uteliaana puumajasta: Kuinka kauas hän näkeekään! Mitä kaikkea hän näkeekään! Lapsi hymyilee ja nauraa onnellisena. Kyllä elämä on ihanaa!

Kun ihminen vanhenee, hänellä on takanaan runsaasti elämänkokemuksia, hyviä ja huonoja. Kun jotain tapahtuu - hyvää tai huonoa - mieleen tulee: taasko tätä! Eikö tämä ole nähty ja kuultu jo monta kertaa! Mikä ihmeen uutinen tämäkin on! Tekee mieli kääntää lehden sivuja nopeammin, ehkä jonkun kolumnin tai urheilu-uutisten kohdalla voi pysähtyä pidemmäksi aikaa. Elämänkokemus tuo mukanaan tietoa, taitoa ja ymmärrystä, mutta usein se tuo myös kyynisyyttä ja kyllästymistä.

Katsoessani lapsenlapseni kuvaa - naurava kaksivuotias puumajassa - tuli mieleeni, että tuossa kuvassa näkyy onni. Seuraavaksi heräsi kysymys, onko uteliaisuuden ja onnen välistä yhteyttä tutkittu, ja loppujen lopuksi löysinkin useampia tuloksia (mitäpä nyt ei olisi tutkittu, hoh, hoijaa - vitsi, vitsi).

Brittiläinen psykologian professori Richard Wiseman on vuosikausia tutkinut niitä tekijöitä, jotka tekevät yhdestä ihmisestä onnellisemman kuin toisesta. Luonnollisesti asiaan vaikuttavia tekijöitä on useita, mutta Wisemanin mukaan onnellisemmat ihmiset ovat tavallista ulospäin suuntautuneempia ja uteliaampia kuin muut. Tämä oli siis yksi tulos kyseisen herran tutkimuksesta.

Amerikkalainen psykologi Todd Kashdan puolestaan väittää tutkimustuloksiinsa vedoten, että uteliaisuus on onnellisen elämän pääraaka-aine, sillä se tuo mukanaan viisautta, ymmärrystä, luovuutta ja ideoita.

Psychology and Aging- sarjassa julkaistiin tutkimustuloksia, kun oli seurattu yli tuhatta yli 65-vuotiasta henkilöä. Lopputulemaksi saatiin, että keskimäärin vanhimmiksi elivät ne, jotka olivat luonteeltaan uteliaimpia.

Ja otetaanpa vielä saksalainen tutkimus. Tohtori Peter Falkai, joka toimii johtajana psykiatrian ja psykoterapian klinikalla Münchenissä, sanoo yksinkertaisesti: ”Uteliaisuus on avain onneen.” Hän kertoo, kuinka uteliaisuus saa aivoissamme aikaan sekoituksen adrenaliinia, dopamiinia ja endorfiineja, joka tuottaa onnen tunteen. Yksinkertaista? Eivätkä vaikutukset jää tähän. Tämä hormonimyrsky ei aiheuta ainoastaan hyvää oloa, vaan muuttaa ajatustapaamme yhdistämällä uudelleen neuroneja (tämä jäi hieman epäselväksi minulle - lyhyt biologia), jonka vaikutuksesta älykkyytemme nousee hetkellisesti jopa kaksi prosenttia. Huh, huh! Lasten kohdalla tällainen aivotoiminnan muuttuminen on ihan normaalia, koska luontainen uteliaisuus panee heidät jatkuvasti toimimaan, kyselemään ja etsimään vastauksia. Jotta aikuinen pääsisi samaan, hänen on tehtävä jotakin erityistä, esimerkiksi käytävä taidenäyttelyssä, konsertissa, luettava kirjoja, lähdettävä ulos. Tähän voin omien kokemusteni perusteella sanoa saksaksi: Ja!

Minulla on välillä tylsää, sillä arkirutiinit eivät aiheuta erityisiä hormonimyrskyjä aivoissani. Minä tarvitsen jotain uutta, vaihtelua, lähtemistä! Siksipä sähköpostissani on tällä hetkellä tilattuna neljä eri matkaa ja odotan jokaista malttamattomasti! Montenegro, täältä tullaan! Edessäni on aivan uusi maa, aivan uusi kieli ja aivan uudet ihmiset. Menen sekaan innoissani, aivot paukkuen onnesta, ilman pienintäkään pelkoa.

Oletko sinä optimaalinen versio itsestäsi?

Torstai 23.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Optimaalinen versio itsestäni?

Luin mielenkiintoisen artikkelin Kalevasta 22.5. Juttu oli otsikoitu ”Miksi haemme parasta versiota itsestämme?, ja se kertoi tutkija Miia Grénmanista ja hänen väitöskirjastaan. Grénman oli aikoinaan kilpavoimistelija, jolle liikunnasta tuli myöhemmin ammatti. Viidentoista työvuoden jälkeen hän hakeutui opiskelemaan Turun kauppakorkeakouluun, jossa väitteli tohtoriksi tänä vuonna.

Grénman kertoo, kuinka Wellness-ilmiö alkoi Yhdysvalloissa vuosituhannen taitteessa. Wellness on käsitteenä nykyisin hyvin laaja, sillä kuntosalien, kylpylöiden ja kauneushoitojen lisäksi nimikkeen alle voidaan lukea mm. myös terveellinen ruoka ja hyvinvointimatkailu. Yhdysvalloissa hyvinvointia tuottavien palvelujen markkinoiden arvo oli kaksi vuotta sitten yli 4000 miljardia dollaria (!), ja kasvuvauhti vuositasolla on kuusi prosenttia.

Tähän fyysiseen hyvinvointiin yhdistetään nykyisin myös henkinen hyvä olo, jota varten on kehitelty esimerkiksi itämaisten uskontojen inspiroimat harjoitukset ja retriitit, meditaatio ja mindfulness. Grénman kiteyttää haastattelussa: ”Loppujen lopuksi kyse on tasapainoisemman ja onnellisemman itsen löytämisestä.” Artikkelin loppupuolella kerrotaan myös erilaisista mittauslaitteista (löytyy minunkin ranteestani), joiden avulla omaa suoritusta voi seurata. Ulkonäkökeskeisyydestä ollaan Grénmanin mukaan siirtymässä hyvinvointikeskeisyyteen. Yksilön hyvinvointi on hänen omalla vastuullaan, ja tutkijan mukaan se edistää myös yhteistä hyvää (tätä ei tarkennettu).

Länsimainen elämäntapa on hyvin itsekeskeinen. Siteeraan (vaihteeksi) Frank Martelaa, joka kirjoittaa: ”Yksilö – mikä hirveä sana. Miten yhteen sanaan saadaankin kiteytettyä kokonainen macho – individualistinen elämäntapa.” - Kukapa ei haluaisi olla tasapainoinen ja onnellinen? Huono kysymys, sillä kaikkihan me haluamme, ja tämän on myös bisnesmaailma huomannut. Meille luodaan mielikuvia siitä, että satsaamalla rahojamme erilaisiin hyvinvointipalveluihin, saavutamme onnen ja tasapainon.

Länsimaissa arviolta 20-40 % aikuisista tuntee yksinäisyyttä, - ja huomatkaa - tässä ovat vain aikuisia koskevat luvut. Tutkimusten mukaan yksinäisyyttä voi verrata janoon, nälkään ja kipuun, jotka kaikki aiheuttavat stressitiloja. Voidaan siis sanoa, että kontaktien vähyys on terveysriski. Jos yksinäisyyden vähentämisellä voisi ansaita rahaa, se olisi mittava ja tuottoisa bisnes. Toivon, että joku neropatti iskee tähän markkinarakoon.

Martela tiivistää elämän merkityksen seuraavasti:”Elämän merkitys syntyy siitä, että tekee itselleen merkityksellisiä asioita ja tekee itsensä merkitykselliseksi toisille ihmisille.” - Jos et ole vielä vieraillut facebook -sivuillani (kirjailija Pirkko Jurvelin), niin käy kurkkaamassa ja osallistu haasteeseen ”Ole se muutos!”. Osallistumisaikaa on kesäkuun puoliväliin, jolloin arvon kirjapalkinnon. Ja nyt lupaan teille, etten kirjoita vähään aikaan Frank Martelan ajatuksista. Toki palaan aiheeseen sitten, kun koulut alkavat. Silloin yritän kaupitella kouluille MMM – projektia (Minä Muutan Maailmaa), jossa oppilaat sitoutuisivat tekemään muutaman hyvän teon joka viikko määrätyn ajan kuluessa. Sitä odotellessa!

Onnellista elämää etsimässä

Keskiviikko 15.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Onnellista elämää etsimässä

Jaan kanssanne vielä muutamia minulle mieleen jääneitä asioita Frank Martelan kirjasta Valonöörit.

Luennoidessaan etiikasta erilaisilla filosofian kursseilla, Martela halusi toteuttaa käytännöllistä lähestymistapaa teorian sijaan. Tämän vuoksi hän antoi opiskelijoilleen seuraavanlaisen tehtävän: Heidän tuli viikon aikana tehdä kolme hyvää tekoa, jotakin erilaista, jotakin, mikä tuotti toiselle hyvää mieltä. Teon jälkeen opiskelijoiden tuli pohtia itsekseen, mitä tunteita se heissä herätti.

Mitä opiskelijat olivat tehneet? Joku oli soittanut isovanhemmilleen, toinen maksanut bussimatkan kaverilleen, kolmas kantanut naapurin mummon ruokakassit kotiin ja jäänyt vielä kahville, ja joku oli pysähtynyt kuuntelemaan tuntemattoman tilitystä elämästään. Eräs tarjosi postinkantajalle appelsiinimehua, joku opasti ulkomaalaista pitkin kaupunkia, yksi vei kerjäläisen syömään. Martela kertoo, että kun luennolla lopulta yhdessä kerrottiin ja kuunneltiin näitä tapauksia, niin tilaisuuden tunnelmaa saattoi kuvailla jopa hartaaksi. Hän tiivistää tehtävän opetuksen seuraavasti: Jos haluat uskoa hyvään, tee hyviä tekoja. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa. - Jos toimisin vielä opettajana, käyttäisin tätä tehtävää ilman muuta esimerkiksi uskontotuntien aiheena. Toisaalta tämä toimii hyvin ihan yksityiselämässäkin: kolme hyvää (ylimääräistä) tekoa viikossa ei ole paljon vaadittu – voin olla se muutos, jonka haluan nähdä maailmassa.

”Nykyinen hygieeninen näkemys mielestä vaatii ihmisiä olemaan onnellisia. Sen mukaan onnettomuus on jonkinlainen häiriötila. Tämä arvomaailma on vastuussa siitä, että väistämättömät onnettomuuden hetket voimistuvat, koska ihminen on onneton siitä, että on onneton” (Edith Weisskopf-Joelson). - Tähän lauselmaan voi tiivistää Martelan kritiikin onnen perässä juoksemisesta. Pohtiessaan asiaa vielä hän toteaa, että onnen tavoittelu voi tehdä onnettomaksi, koska jatkuva onnen haluaminen voi vähentää kykyämme nauttia kokemistamme myönteisistä tunteista (lisää, lisää…). Martela on myös sitä mieltä, että onnen tavoittelu voi tehdä meistä itsekkäämpiä ja yksinäisempiä. Meidän on helppo nyökytellä päätämme näille ajatuksille. Kun luemme iltalehtien otsikoista kohujuttuja esimerkiksi itsemurhan tehneistä julkkiksista, niin mietimme usein, miksi tällaiseen ratkaisuun on päätynyt henkilö, jolla on kaikkea hyvää: mammonaa ja mainetta. Ulkoinen menestys ei ole samaa kuin onni.

Martela on kehittänyt pikavastauksen niille, jotka tulevat kyselemään häneltä elämän tarkoitusta vaikkapa kahvilassa (siinä tilanteessa ei nyt kummoista luentoa voi pitää, eikä kysyjä sitä edes odota). Hänen vastauksensa on seuraava: Elämän merkitys on siinä, että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.

Suosittelen kirjaa ”Valonöörit”. Se on helppolukuinen, ja siitä löytyy kuitenkin paljon faktaa ja tutkimustietoa tapausselostusten ohella. - Ja läksy teille, lukijani: Tee edes se yksi ylimääräinen hyvä teko viikossa. Olisin todella iloinen, jos kertoisit siitä myös meille muille. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.

Testi

Maanantai 15.4.2019 - Pirkko Jurvelin

                                  Testi

 

Monenlaisia testejä on kehitetty ja julkaistu aikojen kuluessa, niin että meillä – jotka emme ole psykologiaan kovin perehtyneitä – olisi mahdollisuus oppia tuntemaan itsemme paremmin ja sitä kautta ehkä mahdollisesti myös oppia uusia, hyödyllisiä käyttäytymismalleja tätä elämää varten. Ja kukapa ei haluaisi tuntea itseään, oman elämänsä tärkeintä henkilöä? Tutustu tähän testiin huolella ja vastaa rehellisesti. Laske vastauksista saamasi pisteet yhteen ja katso arvio nykyisestä elämästäsi.

 1. Elämääni voi kuvata parhaiten seuraavalla seuraavilla laulun sanoilla:

a. ”Ota löysin rantein, älä jännitä, ota vastaan, mitä tarjoo elämä...”   

b. ”Paljon ois aihetta lapsella kiittää...”                                               

c. ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää...                                                

d. ”Sielu niin kuin jäinen rauta murtui murheen painolla...”                

       

2. Mikä seuraavista ilmaisuista kuvastaa perhesuhteitasi parhaiten?

a. Ne on niin lutusia koko sakki.                                                   

b. Ihan ok.                                                                                    

c. Siis minä luulin, että vanhempainvapaa tarkoittaa siis oikeasti

 vapaata. Mua on petetty!                                                          

d.  Mikä perhe?                                                                                  

 

3.Mikä seuraavista lauseista kuvaa parhaiten työelämääsi?

a. Minä niin saan toteuttaa itseäni, ja palkkakin on hyvä.           

b. Töihin mennään ja sieltä tullaan, ei kai siinä sen enempää

oo vouhottamista.                                                                         

c. Suhtaudun työelämään positiivisesti, jopa niin, että olen

ajatellut kokeilla sitä itse - ehkä.                                                   

d. Evvk                                                                                            

 

4. Anna yleisarvio koko elämästäsi.

a. Jee, jee, fantastico!                                                              

b. Näillä mennään.                                                                    

c. Parempi karvas totuus kuin makea valhe.                            

d. Mitä se sulle kuuluu.                                                             

 

                                     Testitulokset

                 a = 4 p. b = 3 p. c = 2 p. d = 1 p.

 16-100 p. Hei, kamoon,  tähän piti vastata rehellisesti! Tuloksesi hylätään.

 12-15 p. Jokin tässä pistemäärässä tuntuu oudolta. Mietipä uudestaan. Kai siellä perheessä jokin tökkii, edes appiukko tai se karmea anoppi? Työelämä on ainakin ihan.... Suosittelen testin tekemistä uudelleen avoimin mielin.

 6-10 p. Onnittelen sinua, sinä rehellinen suomalainen! Testituloksesi osoittaa, että kuulut maailman onnellisimman kansan joukkoon.

 0-4 p. Elämäsi on ihan p....  Hae hyvä ihminen apua! Soita Sipilälle tai Kelaan tai arkkipiispalle! Niille maksetaan siitä, että ne hoitavat ihmisten asioita. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin, ei edes sinun, vaikka olet tuollainen...hmh...tuollainen...hmh...ööö...lähimmäinen.

 

Ihana elämä

Maanantai 18.3.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                          Ihana elämä

Luonamme asuu 16-vuotias lapsenlapsi Tilda, joka on halunnut käydä lukionsa Oulussa. Meillä menee oikein hyvin, uusi perheenjäsen on kotiutunut luoksemme ihan huomaamatta.

Satuimme keskiviikkona aamupalalle yhtä aikaa. Minä join kahvia ja istuskelin mukavasti sohvalla. Juttelimme laiskahkosti, ja Tilda totesi: ”Mummo, kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain juot kahvia ja sitten menet kavereiden luo kirjapiiriin.”

Torstai-aamuna olin jo kahvini juonut ja makoilin sohvalla netissä surffaillen. Tilda katsoi minuun ja sanoi: ”Kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain sohvalla makaat ja katselet kenkiä netistä.”

Tuota piti ihan miettiä. Voisin ajatella, että 16-vuotiaan nuoren elämä on ihanaa: hyvä terveys, mukava koulu, kivat kaverit, sopivasti menemistä ja tekemistä. Toisaalta olen huomannut, että koulupaineet ovat melkoiset, koeviikko saattaa olla töisevä ja ahdistava, suorituspaineet kovat. Ei, ei kuullosta kovin ihanalta.

Eilen juttelin parin tuttavan kanssa onnesta, miten me sen koemme eri-ikäisinä, kuinka vähän lopulta onneen (tai ihanaan elämään) tarvitaan. Joku sanoikin:” Kuulkaa, se on niin vähästä kiinni. Jos ulkona sataa, niin, oho, ei olo ole lainkaan niin onnellinen. Tai jos kärsii mahavaivoista, tai jos jokin pienikin asia harmittaa, niin onnen tunne katoaa äkkiä."

Kun tämä blogi julkaistaan, niin minulla on ihana elämä. Olen lähdössä Fuengirolaan kahdeksi viikoksi. Ensimmäisellä viikolla tytön perhe on mukana, eikä ohjelmasta ole pulaa. Toisen viikon olen yksin, mutta en yksin, sillä minulla on tuolla paljon tuttavia. Kyllä, elämä on ihanaa.

 

 

Paha mieli - uusi suomalainen vientituote

Sunnuntai 3.3.2019 - Pirkko Jurvelin

             Paha mieli – uusi suomalainen vientituote

 En olisi tiennyt asiasta yhtään mitään, ellei Kaleva olisi julkaissut kulttuuripalstallaan koko aukeaman suuruista esittelyä Lotta Sonnisesta ja hänen teoksestaan ”Pieni pahan mielen kirja” (Otava). Olisin ehkä ohittanut koko jutun olankohautuksella – ”nuo aikuisten raaputuskirjat ei minua kiinnosta” -, mutta kun lehti vyörytti eteeni tiedon siitä, että opus on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan Venäjää, Yhdysvaltoja, Japania, Kiinaa ja Indonesiaa myöten, niin pakkohan asiasta oli kiinnostua. Lisättäköön tähän esipuheeseen vielä se, että Lotta Sonninen on kirjallisuustieteen maisteri, suomentaja ja kustannusalan ammattilainen, eli hänellä on ollut rautainen tietämys siitä, mikä myy ja mitä ihmiset saattavat haluta.

Mutta nyt itse kirjaan, joka on syntynyt vastapainoksi sille äklöpositiiviselle, vaaleanpunaiselle tsemppi-onni - yes you can -kirjallisuudelle ja täyttökirjoille (eikö kukaan voi keksiä siivompaa sanaa?), joita kaupat ovat täynnä nykyään. Käykääpä vaikka katsomassa. Minua suorastaan huimasi se myönteisyyden ja onnen määrä, jota kuluttajille tuputetaan marketeissa ja kirjakaupoissa. ”Pieni pahan mielen kirja” tarttuu siihen faktaan, että ihmisiä suututtaa, keljuttaa, ällöttää ja tympäisee. Kirjanen on jaettu lukuihin: ”Moiti muita”, ”Löydä syylliset”, ”Sano suoraan vaan”, ”Kaivele menneitä”, ”Piirrä paheksuntasi”… Kirjan tekijä kehottaa kirjoittamaan muistiin, mikä toisissa ihmisissä ärsyttää ja riepoo, mitä ihminen eniten katuu, hän opastaa kirjoittamaan ylös viikon harmin aiheet ja tätä rataa loputtomiin. Opus on pieni ja ohut, sivut enimmäkseen täynnä tyhjää, muutama mustalla kynällä sipaistu otsikko ja puhekupla.

Kuka tätä tarvitsee? En tiedä, mutta todella moni sen haluaa. Sonninen itse kertoo tarkoittaneensa koko opuksen vitsiksi. Aikamoinen vitsi, joka leviää ympäri maailmaa kulttuurirajoista piittaamatta. Sonninen kertoo myös, että kirjaa on täytetty yhdessä kavereiden illanistujaisissa, ja mainitseepa hän vielä saaneensa positiivista palautetta mielenterveystyön ammattilaisilta.

Minua ei kiinnosta, ihan oikeasti. Jos olisi aivan pakko ruveta raapustamaan jotakin noihin aikuisten täyttökirjoihin (”Fill and tell”), niin ehkä valitsisin sellaisen isovanhemmille tarkoitetun jutun. Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitäkään, koska olen jo julkaissut aika lailla sukuani ja perhettäni koskevia kirjoja. Eli tykkään enemmän tästä valmiskirja-tyypistä = ”Tell and tell”.

 

Onko pakko olla onnellinen?

Torstai 31.1.2019 - Pirkko Jurvelin

Onko pakko olla onnellinen?

Huomasin lehdestä, että keskiviikkona kirjastossa oli tarjolla luento onnellisuudesta, siitä, miten se saavutetaan, sillä onnihan on jokaisen ulottuvilla, kunhan vain osaa menetellä taiten. Sattuman oikusta minulle tuli samana päivänä sähköpostiin henkilökohtainen kutsu osallistua tilaisuuteen, jossa luennon ja keskustelun aiheena oli viha, sekin luento oli samaisena keskiviikkona. Päätin mennä kuuntelemaan viha-luentoa. Tähän päätökseen vaikutti se, että onnellisuudesta olen kuullut esitelmiä aikaisemminkin, olen lukenut asiaa käsittelevää kirjallisuutta ja kaiken kaikkiaan – koko onni-juttu alkaa jo ottaa päähän.

Onko ihan totta kaikkien oltava onnellisia? Joka ikisen tällä pallolla? Eihän se ole edes realistista, kun niikseen ajattelee. Miksi ihmisen pitäisi olla onnellinen? Eikö keskinkertaisuus, tavallinen arki, riitä? Muistan ajan, jolloin ystäväni lapsi sairastui vakavasti. Kerran hän huokasi syvään ja sanoi, että voi kun olisi mahdollista saada takaisin se tavallinen, kiireinen, arki. Se olisi ollut hänelle onni.

Luulen, että onnen kanssa käy niin, että mitä enemmän sitä saa, sitä enemmän sitä haluaa ja tarvitsee, ennen kuin se tuntuu miltään. Uskon, että suuri osa ihmisistä ymmärtää, ettei onni ja ylenmääräinen varallisuus liity yhteen. Ilmeisesti ei myöskään onni ja menestys, onni ja kaunis ulkomuoto, onni ja kaikenlaisen fyysisen hyvän kokeminen. Tähän sopiikin hyvin sanonta: ”Ei se määrä, vaan se laatu”. Jotenkin tämä jatkuva onnen tuputtaminen on alkanut jo tuntua ahdistavalta. Antakaa meidän jo olla rauhassa, meidän tavisten, jotka elävät ihan tavallista elämää tyytyväisinä siihen!

Milloin minä tunnen onnea? Lapset ja lastenlapset tuovat minulle paljon onnea, matkustaminen, hyvät kirjat, liikunta… Vai onko se onnea? Kyllä se minulle on. Ei minun tarvitse kokea mitään erityisen hohdokasta, jotta voisin sanoa olevani onnellinen. Jos nyt oikein tarkkaan mietin, niin ehkä sellainen suuri onnen tai sanoisinko seesteisyyden tunne valtaa minut silloin, kun istun Espanjan auringon alla rantahietikolla merta katsellen. Se on niitä hetkiä, jolloin vain olen, ja sieluni saa minut kiinni – kuten eräässä aikaisemmassa blogissani kirjoitin.

Suomen tunnetuin ”onnellisuusproessori” Markku Ojanen on sanonut, että onnellisuuden ainekset saadaan jo geeneissä, ja että loppu on ympäristön ja elämän sanelemaa. Tuo määritelmä tuntuu oikealta, sillä kaikkihan me tunnemme henkilöitä, joilla on peruspositiivinen elämänasenne, ihan syntymälahjaksi saatuna. Ojanen määrittelee onnellisen ihmisen seuraavalla tavalla:” Onnellinen ihminen ei haikaile menneisyyttä ja odota parempaa huomista. Hän on aidosti tyytyväinen siihen, mitä hänellä on juuri nyt, eikä hän halua siihen muutosta.” Hei, meitähän on paljon!

Entä sitten se viha-luento? Asiaa oli paljon, kävimme myös mielenkiintoisia keskusteluja. Sen opin, että vihan taustalla, syvällä ihmisen sisimmässä, löytyy monenlaisia tunteita, esimerkiksi pelkoa, häpeää ja katkeruutta, ja että kiltteyden takanakin saattaa olla vihaa. Eikä kukaan pääse eroon vihantunteistaan ilman, että oppii antamaan anteeksi, ja siinä sitä onkin koulua käytäväksi.