"Parhaat ystävät tekevät hyvistä ajoista parempia ja huonoista ajoista helpompia."

Lauantai 28.8.2021 - Pirkko Jurvelin

”Parhaat ystävät tekevät hyvistä ajoista parempia ja huonoista ajoista helpompia”

Siitä oli kulunut kaksi kokonaista vuotta, kun kirjapiirimme viimeksi kokoontui meillä. Toki olimme jo toukokuussa päättäneet karanteenimme, mutta tuntui huikealta ajatella tuota kahden vuoden koronataukoa, kun naiset saapuivat meille. Kuulin heidän tulonsa jo kerrostalon pihalta, niin iloinen kalkatus sieltä kuului.

Tavan mukaan puhuimme tietysti lukemastamme kirjasta, joka oli tällä kertaa minun valitsemani, se on emännän etuoikeus. Elizabeth Stroutin ”Olive, taas” oli herättänyt lukijoissaan pelkästään myönteisiä ajatuksia: Vanhenevien opettajien oli helppo samaistua Oliven hahmoon. Keskustelu rönsyili fyysisestä ja psyykkisestä vanhenemisesta ihmissuhteisiin ja rakkauteen.

Tällä kertaa kävi jälleen niin, että kirjasta puhuttiin vähemmän ja kaikesta muusta enemmän. Tämä on hyvin ymmärrettävää ja myös tavallista meidän kesken, ja asiaa kuvasikin hyvin eräs paikalla oleva sanomalla, että meillä oli ”patoutunutta keskustelun tarvetta”. Olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Olemme olleet aluksi nuoria rouvia ja pienten lasten äitejä samalla työpaikalla, lopuksi eläkkeelle jääviä konkareita ja nyt ”kirjasiskoja”.

Haeskelin useammalla kielellä tietoa ihmisen perustarpeista. Tutkijat tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että lajitovereiden seura kuuluu niin eläinten kuin ihmistenkin perustarpeisiin. Yhdessä olo, koskettaminen, yhteisöllisyys nostavat veren oksitosiini-, endorfiini- ja dopamiinipitoisuuksia, mikä puolestaan aiheuttaa hyvän olon tunteen. Jo pelkästään kädestä pitäminen tai halaaminen vähentää fyysisen kivun tunnetta. ”Hyvä ystävä pitää lääkärin loitolla”, mainittiin jonkin artikkelin otsikossa.

Yksinäisyys puolestaan on asiantuntijoiden mukaan keholle yhtä vaarallista kuin viidentoista savukkeen polttaminen päivittäin, ja samojen tutkimusten mukaan yksinäisen ihmisen keho on kroonisessa stressitilassa.

Tutkimuskyselyyn vastanneista suomalaisista joka kolmas tunsi itsensä yksinäiseksi. Aikaisemman kyselyn mukaan yksinäiseksi tunsi itsensä joka viides suomalainen. Ilmeisesti koronan vaikutuksesta yksinäisyyden kokemus on lisääntynyt ja myös kroonistunut. Tätä ei myöskään helpota se tosiseikka, että 1,2 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Rakennuttajat ilmeisesti uskovat trendin kasvavan, sillä uusien kerrostalojen osakkeet ovat usein todella pieniä.

Juttelin erään satunnaisen tuttavan kanssa messuilla. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut jo aikaa, ja minulle tuli vaikutelma, että hän oli muuttunut entisestä hyvin itsevarmasta ihmisestä jotenkin kyyniseksi ja kärttyisäksi. Korostetun välinpitämättömällä äänellä hän kertoi, kuinka he viettävät miehen kanssa iltoja viiniä juoden ja aikaa tappaen. Mitäpä siihen voi sanoa, hän eli tavallaan. Nainen palasi kuitenkin vielä myöhemmin yllättäen minun luokseni ja sanoi:”Kuule, minä haluan tulla sinne teidän kirjapiiriin.” Minun piti selittää, että meillä on ”suljettu” ryhmä, johon emme ota muita. Näin on sovittu jo ihan toiminnan alkuvaiheessa. Tuttavani ymmärsi tilanteen, ja yritin sanoa, että hänkin voisi perustaa samanlaisen kirjapiirin omien ystäviensä tai tuttaviensa kanssa. ”Niin”, kuului hänen vastauksensa. Ymmärsin, ettei se niin helppoa ole.

Se tuntuu myös erikoiselta, että vaikka some on täynnä erilaisia ystävä- ja deitti-palveluja sekä myös mukavia facebook-ryhmiä tapaamisineen, niin ne eivät ole pystyneet ratkaisemaan ystävän puutteen ongelmaa. Monet järjestöt ja organisaatiot järjestävät myös ystäväpalvelutoimintaa ja erilaisia vertaistukiryhmiä, siispä miksi ei voi vain valita ja lähteä? Mutta eihän se ole niin yksinkertaista, ei tietenkään. Jos ajattelen syrjäänvetäytyvää koululaista, yksiössään etäopiskelevaa nuorta, vanhusta, jonka on vaikea poistua asunnostaan, niin vaikea on sanoa, että mene siihen kivaan tapaamiseen, niin saat kavereita.

”Minä toivon, että minullakin on äidin ikäisenä yhtä paljon yhtä hyviä kavereita”, kirjoitti tyttäreni viestiryhmäämme. Kiitos, ystävät, lähellä ja kaukana!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ystävyys, yksinäisyys,

Kuka haluaa kuolla yksin?

Maanantai 29.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka haluaa kuolla yksin?

Siitä on jo jonkin aikaa, kun luin artikkelin tai ehkä se oli peräti kirja, josta jäi mieleeni lähinnä yksi lause:”Kuka haluaa kuolla yksin?” Muistaakseni tekstissä käsiteltiin nykyihmisen haluttomuutta sitoutua aviopuolisoon ja perheeseen. Lasten hankkiminen koetaan ehkä työlääksi, haastavaksi, liian sitovaksi ja kalliiksi, eikä seurustelukumppaniakaan ajatella välttämättä sillä tavalla, että hänen kanssaan vietetään sitten koko loppuelämä. Jossakin vaiheessa kirjoitusta ponnahti esiin tuo otsikon lause, joka on jäänyt mieleeni ja pyrkii sieltä aina esiin.

Tässä vaiheessa haluan korostaa lukijoilleni, että olen täysin tietoinen siitä, että kaikki eivät toiveistaan huolimatta saa omia lapsia, eikähän tämä eläminen ja oleminen muutenkaan ole pelkästään mustavalkoista joko-tai-elämää. Me ihmiset olemme myös monella tapaa niin erilaisia, että yksin eläminen ja kuoleminen voi olla myös vapaaehtoinen valinta.

Olen kuullut usein sanottavan – varsinkin hengellisissä yhteyksissä -, että kuolema on ihmisen viimeinen vihollinen. Kukapa haluaisi kohdata vihollisen yksin?

Muistan hyvin äitini kuoleman. Hän oli joutunut sairaalaan pari päivää aikaisemmin ja sanoi itsekin haluavansa jo pois tästä maailmasta. Eräänä aamuna minulle soitettiin ja kerrottiin, että lähtö alkaa olla lähellä. Ilmoitin veljelleni, siskolleni sekä miehelleni ja lapsilleni ja muille lähisukulaisille tästä puhelinsoitosta ja lähdin sairaalaan. Äidilleni oli järjestetty rauhallinen tilava huone erillään muista potilaista. Sairaanhoitaja kävi välillä huoneessa, ja meitä muita tuli ja meni omien työpäivien ja jaksamisen mukaan. Lauloimme, juttelimme, minä lupasin äidille, että huolehtisin hyvin veljestäni. Kun iltapäivä alkoi olla lopullaan, äiti kohtasi kuoleman rauhallisena.

Kun kerroin myöhemmin ystävälleni tuosta iltapäivästä, hän sanoi, että juuri noin hänkin haluaisi kuolla: turvallisesti rakkaiden ympäröimänä.

Siihen aikaan, kun ihmiset sairastivat ja kuolivat kotona, kaikki tämä oli hyvin luonnollinen osa elämää. Isäni Pirkko-niminen sisko kuoli keuhkotautiin 16-vuotiaana kotonaan. Hänen isänsä, minun ukkini, kertoo tarkasti tuosta päivästä ja tuosta hetkestä omassa päiväkirjassaan:

”Niin tuli lauantai, joulukuun 18. päivä, jolloin aamupäivällä oli vielä tunteja ja koulun lopettaminen kello 11. Sen jälkeen pääsin Pirkon luo. Kerroin vielä hänelle seminaarin ja harjoituskoulun kuusijuhlasta, ja hän jaksoi vielä kiinnostuneesti kuunnella, mutta oli niin vaikea olo. Kello 12 tienoissa nostin hänet keinutuoliin, jossa hän hiukan aikaa oli. Sitten nostin hänet takaisin sänkyyn. Ajatuselämä alkoi seota. ”Olkaapa hiljaa”, hän toisti monta kertaa kuin saadakseen kiinni jostain ajatusjohtumasta. - Tunnit menivät. Pirkko ei enää tajunnut puhetta, ei enää sitäkään, kun hänelle tuotiin maisteri Lahdensuon kukka ”parhaalle oppilaalleen”. Kello läheni viittä. Syvä, pitkä henkäys, toinen, ja Pirkko nukkui pois. Häntä ei enää ollut, hän oli ainiaaksi meiltä otettu.”

”Memento mori” eli ”muista olevasi kuolevainen” sanottiin keskiajalla. Silloin myös kirjoitettiin useita kuolemisen taito-oppaita. Esimerkiksi vuonna 1408 ilmestynyt Jean Gersonin ”Opusculum tripartitum” teoksesta tuli suosittu, varsinkin sen viimeisestä osasta ”De arte moriendi” (”Kuolemisen taidosta”). Kirjan mukaan kuoleminen on yhteisöllinen tapahtuma, ja ystävien, naapureiden, sukulaisten ja papin tulisi kiiruhtaa kuolevan luokse tukemaan häntä.

Muistan joskus nähneeni elokuvan tai dokumentin keskiajalta jonkun hallitsijan kuolemasta. Sairaan huone oli täpötäynnä ihmisiä, lääkäreitä ja pappeja kulki edestakaisin, huoneen ulkopuolelle oli kokoontunut suuri joukko odottamaan virallista ilmoitusta saada surra ja toisaalta huutaa eläköötä uudelle hallitsijalle. Meno oli kuin sirkuksessa.

Minulla ja kavereillani oli tapana toistaa eri tilanteissa lausetta:”Mihinkään muuhun ei ole pakko kuin kuolemaan, ja siihenkin vain yhden kerran.” Käytimme tuota iskulausetta silloin, kun meitä yritettiin saada tekemään jotakin vasten tahtoamme. Se oli oikeastaan vitsi, vaikka toisaalta sen sisältö oli syvällisempi kuin ymmärsimmekään. Mutta tuohon aikaan me olimme niin kuin kaikki muutkin lapset, mehän eläisimme ikuisesti ja siksi saatoimme puhua kepeästi kuolemasta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kuolema, yksinäisyys

Oletko sinä optimaalinen versio itsestäsi?

Torstai 23.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Optimaalinen versio itsestäni?

Luin mielenkiintoisen artikkelin Kalevasta 22.5. Juttu oli otsikoitu ”Miksi haemme parasta versiota itsestämme?, ja se kertoi tutkija Miia Grénmanista ja hänen väitöskirjastaan. Grénman oli aikoinaan kilpavoimistelija, jolle liikunnasta tuli myöhemmin ammatti. Viidentoista työvuoden jälkeen hän hakeutui opiskelemaan Turun kauppakorkeakouluun, jossa väitteli tohtoriksi tänä vuonna.

Grénman kertoo, kuinka Wellness-ilmiö alkoi Yhdysvalloissa vuosituhannen taitteessa. Wellness on käsitteenä nykyisin hyvin laaja, sillä kuntosalien, kylpylöiden ja kauneushoitojen lisäksi nimikkeen alle voidaan lukea mm. myös terveellinen ruoka ja hyvinvointimatkailu. Yhdysvalloissa hyvinvointia tuottavien palvelujen markkinoiden arvo oli kaksi vuotta sitten yli 4000 miljardia dollaria (!), ja kasvuvauhti vuositasolla on kuusi prosenttia.

Tähän fyysiseen hyvinvointiin yhdistetään nykyisin myös henkinen hyvä olo, jota varten on kehitelty esimerkiksi itämaisten uskontojen inspiroimat harjoitukset ja retriitit, meditaatio ja mindfulness. Grénman kiteyttää haastattelussa: ”Loppujen lopuksi kyse on tasapainoisemman ja onnellisemman itsen löytämisestä.” Artikkelin loppupuolella kerrotaan myös erilaisista mittauslaitteista (löytyy minunkin ranteestani), joiden avulla omaa suoritusta voi seurata. Ulkonäkökeskeisyydestä ollaan Grénmanin mukaan siirtymässä hyvinvointikeskeisyyteen. Yksilön hyvinvointi on hänen omalla vastuullaan, ja tutkijan mukaan se edistää myös yhteistä hyvää (tätä ei tarkennettu).

Länsimainen elämäntapa on hyvin itsekeskeinen. Siteeraan (vaihteeksi) Frank Martelaa, joka kirjoittaa: ”Yksilö – mikä hirveä sana. Miten yhteen sanaan saadaankin kiteytettyä kokonainen macho – individualistinen elämäntapa.” - Kukapa ei haluaisi olla tasapainoinen ja onnellinen? Huono kysymys, sillä kaikkihan me haluamme, ja tämän on myös bisnesmaailma huomannut. Meille luodaan mielikuvia siitä, että satsaamalla rahojamme erilaisiin hyvinvointipalveluihin, saavutamme onnen ja tasapainon.

Länsimaissa arviolta 20-40 % aikuisista tuntee yksinäisyyttä, - ja huomatkaa - tässä ovat vain aikuisia koskevat luvut. Tutkimusten mukaan yksinäisyyttä voi verrata janoon, nälkään ja kipuun, jotka kaikki aiheuttavat stressitiloja. Voidaan siis sanoa, että kontaktien vähyys on terveysriski. Jos yksinäisyyden vähentämisellä voisi ansaita rahaa, se olisi mittava ja tuottoisa bisnes. Toivon, että joku neropatti iskee tähän markkinarakoon.

Martela tiivistää elämän merkityksen seuraavasti:”Elämän merkitys syntyy siitä, että tekee itselleen merkityksellisiä asioita ja tekee itsensä merkitykselliseksi toisille ihmisille.” - Jos et ole vielä vieraillut facebook -sivuillani (kirjailija Pirkko Jurvelin), niin käy kurkkaamassa ja osallistu haasteeseen ”Ole se muutos!”. Osallistumisaikaa on kesäkuun puoliväliin, jolloin arvon kirjapalkinnon. Ja nyt lupaan teille, etten kirjoita vähään aikaan Frank Martelan ajatuksista. Toki palaan aiheeseen sitten, kun koulut alkavat. Silloin yritän kaupitella kouluille MMM – projektia (Minä Muutan Maailmaa), jossa oppilaat sitoutuisivat tekemään muutaman hyvän teon joka viikko määrätyn ajan kuluessa. Sitä odotellessa!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hyvinvointi, bisnes, yksinäisyys, onni

"Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena..."

Keskiviikko 10.4.2019 - Pirkko Jurvelin

”Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena”

 

”Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena

Tunsin itseni yksinäiseksi aikuisena

Nyt vanhana ja loppua odottaessani tunnen

itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan

Yksinäisyys on paras ystäväni

Tulen kaipaamaan sitä enemmän kuin ketään.”

Claes Andersson

Kun hain tuota Anderssonin iki-ihanaa runoa netistä, sain vastaani kokonaisen vyöryn yksinäisyyttä. Mieleeni tuli valtavan voimakas tulvavesi, joka oli tempaissut mukaansa ihan pieniä lapsia, varhaisessa teini-iässä olevia nuoria, niitä parikymppisiä, jotka olivat jäämässä yhteiskunnan ulkopuolelle masennuksen, työ- tai opiskelupaikan puuttumisen, perheolojen tai jonkin muun syyn vuoksi, keski-ikäisiä perheettömiä ja perheellisiä, töissä olevia ja työttömiä ja lopuksi eläkeläisiä ja vanhuksia, jotka pysyttelivät kodeissaan ja löytyivät sitten joskus, kun virkavalta moneen kertaan hälytettynä oli lopulta mennyt heidän ovelleen. Ihmettelin tuota virtaa ja järkytyin siitä, että sen vietäviksi joutuivat niin monenlaiset ihmiset, hyvät ja pahat, sosiaaliset ja ei-sosiaaliset, koskaan ei voi tietää, vai voiko?

”Yksinäisyys on paras ystäväni – Tulen kaipaamaan sitä enemmän kuin ketään”, kirjoittaa Andersson. Tämä on totta – ainakin osittain. Uskon, että jokainen meistä on joskus huokaissut onnellisena: Vihdoinkin yksin. Nyt saan tehdä juuri sitä, mitä haluan, nyt minun ei tarvitse miellyttää, palvella, viihdyttää, eikä edes ajatella ketään muuta kuin itseäni. Lopultakin. Kuinka nautinkaan tästä. Jatkuisipa tätä vielä kauan, kauan…

Olin kerran keskusteluryhmässä, jossa ryhmän vetäjä kysyi, miten ja missä haluaisimme viettää vanhuutemme. Huomattava osa halusi asua palvelutalossa, koska ”siellä olisi tuttuja, joiden kanssa voisi käydä kahvilla tai syömässä tai vaikka pelata jotakin.” Kukaan heistä ei kuitenkaan tullut miettineeksi sitä, että palvelutalojen asukkaat ovat monesti niin huonokuntoisia, ettei heistä ole toisilleen seuraa.

Yksinäisyys on tunnetusti myös kulttuurisidonnainen asia. Me suomalaiset haluamme antaa tilaa, emme tungettele, pysymme etäällä, suomme toisillemme yksityisyyden. - Mieheni joutui sairaalaan muutamaksi yöksi. Irakista kotoisin oleva ystävämme Omar lähetti hänelle ensimmäisenä iltana tekstiviestin ja kysyi, voisiko hän tulla mieheni luokse yöksi, ja tarvitsiko tämä mahdollisesti jotakin, hän voisi tuoda (Omar oli ilmeisesti kuullut, että potilaan vaimo lämmitteli kotona saunaa kaikessa rauhassa). Omar ilmoitti myös, että hänen työpaikkansa oli lähellä sairaalaa, joten senkään suhteen ei koituisi hankaluuksia. No, mieheni vastasi viestiin kiitellen ystävällisyydestä mutta vakuuttaen samalla, että kyllä hoitajat huolehtivat hänestä.

 - Yksinäisyys, sinun kätesi on lämmin ja puristuksesi voimakas. Minä luotan sinuun, sinä olet rehellinen, siksi olet tervetullut. En kuitenkaan tahdo, että jäät luokseni asumaan, täällä kun ei ole tilaa meille molemmille. Ethän pahastu, tule pian uudelleen, meillä on paljon puhuttavaa toisillemme. -

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: yksinäisyys, Claes Andersson