Onko sureminen työtä?

Perjantai 20.5.2022 - Pirkko Jurvelin

Onko sureminen työtä?

Lyhyen ajan sisällä tuttavapiirissäni on menehtynyt kolme henkilöä. Eräissä hautajaisissa totesimme ystäväni kanssa olevamme siinä iässä, jolloin hautajaiskutsuja tulee enemmän kuin kutsuja häihin, ristiäisiin tai vaikkapa syntymäpäiville. Näin elämä menee, ja tämän ajatuksen kanssa olen sinut.

”Mistä saisin voimia kestää tämän kaiken?” kysyi minulta jokin aika sitten juuri miehensä hautaan saattanut Eila. Hänen kysymyksensä pysäytti minut. Tiesin, että ystäväni taloudellinen tilanne oli kunnossa, ja että lapset perheineen huolehtivat hänestä hyvin. Myös omat siskot olivat olleet seurana, ja naapurista löytyi lenkkeily- ja kahvikavereita. Ja kuitenkin:”Mistä saisin voimia kestää tämän kaiken?”

Helsingin yliopiston psykiatrian laitoksen emeritusprofessorin Jouko Lönnqvistin mukaan suru on kokonaisvaltainen reaktio menetykselle. Sitä pitäisi käsitellä ja hoitaa suruna, eikä sitä kannata kiirehtiä hoitamaan esimerkiksi masennuksena. Aivojen kuvantamistutkimuksissa surun on todettu aiheuttavan aivotoiminnassa jonkinlaista poikkeavuutta, ja voidaankin sanoa, että suru muistuttaa psykologista kipua. Tämä voi näkyä myös monenlaisina fyysisinä oireina kuten esimerkiksi rintakipuina tai vatsavaivoina.

Tutkijat saattavat puhua surutyön erilaisista asteista ja vaiheista, mutta todellisuudessa jokainen menetyksen kohdannut kokee asiat yksilöllisesti, ja näihin tuntemuksiin vaikuttavat tietysti myös tunneside vainajaan ja monet kuolemaan liittyvät seikat.

Sanotaan, että joku tekee surutyötä. ”Työn tekeminen” on ilmaisu, joka kuvaa aktiivista toimintaa, eikä sureminen mielestäni ole sitä. Koska olen joutunut järjestämään kaikkien lapsuuden perheeni jäsenten hautajaiset, niin suremisestakin on tullut paljon kokemusta. Työtä se ei ole. Mitä se sitten on? Se on taakan kantamista. Sinun on raahattava mukanasi jotakin hyvin raskasta, jonka alle meinaat uupua, mutta poiskaan et voi sitä heittää. Taakka seuraa sinua mukanasi joka paikkaan: kaupan kassalle, ulkomaanmatkalle, juoksulenkille, ihan joka ikiseen paikkaan, ja se on mukana myös, kun elämä tuntuu välähdyksenomaisesti siedettävältä, kunnes muistat taas.

Sitten joskus tulee se päivä – ehkä monen, monen vuoden kuluttua siitä, kun läheisesi kuoli -, jolloin huomaat, että taakka on jo paljon kevyempi. Se on paikallaan, eikä se koskaan lähde pois, mutta se ei ole enää niin musertava ja ahdistava. Pystyt katselemaan ympärillesi jälleen uteliain silmin, voit keskustella ystäväsi kanssa pysähtymättä muistamaan kuollutta omaistasi ja huomaat, että elämä jatkuu sittenkin. Vaikka et olisi ikinä enää uskonut niin käyvän.

Sureminen ei ole työtä, se on mukautumista ja sen seikan hyväksymistä, että elämä ei ole enää koskaan samanlaista kuin ennen. Se voi kuitenkin olla hyvää elämää, erilaista, mutta silti hyvää.

P.s. Sivustolla puheet.net löydät Suomessa toimivien puhelin- ja verkkoauttajien yhteistiedot. Myös esimerkiksi seurakunnista voit saada keskusteluapua.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: surutyö, läheisen kuolema, selviytyminen

Hyvästi, rakas ystävä!

Tiistai 12.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Hyvästi, rakas ystävä!

Olin lähdössä parin viikon pituiselle matkalle, mutta halusin kuitenkin käydä sitä ennen tervehtimässä ystävääni, joka oli jo kolme vuotta ollut hoivakodissa. Kaarina sairasti Alzheimerin tautia, ja olin viime vuosien aikana elänyt hänen mukanaan monet sairauden eri vaiheet. Persoonanpiirteiden muuttuminen hämmensi minua ajoittain, mutta tiesin, että ne kuuluivat sairauden etenemiseen samoin kuin monet fyysiset muutokset. Iloitsin kuitenkin aina siitä, että hän yhä tunnisti minut, ja vaikka keskustelumme oli loppuaikoina yksipuolista, hänen hymynsä ja ”näin on” huokauksensa kertoivat, että hän eli mukana tarinoissani, vaikka ei varmasti kaikkea pystynyt enää ymmärtämään.

Hoitolaitoksessa oli kuitenkin hiljattain ollut norovirustapauksia, ja se sai minut harkitsemaan vierailun lykkäämistä. En halunnut sairastua juuri ennen matkaa tai sen aikana. Pari päivää ennen lähtöäni Kaarinan poika kuitenkin soitti ja kertoi, että nyt äiti on laitettu saattohoitoon. Hoivapaikkana oli sama huoneisto, jossa hän oli asunut viimeiset vuotensa miehensä kanssa, mutta lääkitys lopetettaisiin samoin kuin pakkoruokinta. Nielemisen kanssa oli ollut ongelmia jo pitkään, ja sen vuoksi syöminen oli hankalaa.

Muutama tunti ennen koneen lähtöä koputin ystäväni huoneen oveen. Kaarina makasi sängyssään kuten yleensä viime aikoina, minä menin hänen luokseen ja etsin katsekontaktin. ” Katso, toin sinulle pääsiäiskukkia. Nämä ovat iloisen värisiä. Asetan ne tuonne pöydälle, niin voit katsella niitä.

Oli kahviaika, ja sanoin ystäväni miehelle Taunolle, että hän voisi hyvin mennä kahville, me kyllä pärjäisimme Kaarinan kanssa keskenämme.

Olimme kahden, ja minä sain jättää jäähyväiset rakkaalle ihmiselle. Kiitin häntä siitä ystävyydestä, luottamuksesta ja lämmöstä, joita hän oli osoittanut minua kohtaan jo useamman vuosikymmenen ajan. Halasin häntä ja lauloin meille molemmille tutun laulun, joiden sanat olivat saatellet lapsemme uneen: ”Ilta on tullut, Luojani, armias ole suojani. Jos sijailtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.” Hän katsoi minua ja sanoi:”Sinä olet…” Sanoin vielä hymyillen, että hänen pitäisi olla kiltisti matkani ajan, niin toisin hänelle tuliaisia.

Aviomies tuli päiväkahvin jälkeen pian takaisin huoneeseen. Juttelimme siitä, että Kaarinalla oli tänään hyvä päivä. Hän oli selvästi virkeämpi, enemmän läsnä kuin monesti muulloin. Ajattelin silloin mielessäni, että saattohoitojakso voisi kestää pitkäänkin.

Olin ollut vajaan viikon matkalla, kun sain viestin:”Äiti on nukkunut tänään pois.” Se, minkä olimme tienneet tapahtuvaksi, oli siis nyt toteutunut. Kukaan ei voi sanoa, etteikö kuolema ollut odotettavissa, mutta sen tietäminen ei vähentänyt suurta menetyksen tunnetta. Me kaikki suremme ja kaipaamme ihmistä, joka jätti jälkeensä lämpimän, valoisan muiston. Muistot elävät - niin sanotaan, ja tottahan se on -, mutta tämä ihminen on meille kaikille lopullisesti poissa.

Vaatekaupoissa kierteleminen ulkomailla on ainakin minulle mukavaa ajanvietettä, vaikka kaikki eivät sellaisesta perustakaan. Tällä kertaa minun ei ole tarvinnut katsella kesävaatteita, vaan etsinnän kohteena on ollut musta, pitkä mekko, joka löytyikin kohtuullisen helposti. Tiedän, että joka kerta, kun näen tuon vaatekappaleen kaapissani, se muistuttaa minua tästä matkasta ja ystäväni kuolemasta.

Lupasin tuoda Kaarinalle tuliaisia. Edelliseltä Espanjan-lomaltani vein hänelle erilaisia rannalta kerättyjä simpukoita. Kerroin hänelle, mitä ne olivat, hän hypisteli ja tunnisteli niitä käsissään ja ihmetteli. Kun kävelin pari viikkoa sitten jälleen rannalla, oli ensimmäinen lomapäiväni, mietin, löytäisinkö tällä kertaa erilaisia simpukoita tai ehkä kauniita, sileitä kiviä, joita Kaarina voisi pidellä käsissään. Olen voinut lopettaa etsimisen, sillä hän ei tarvitse enää mitään, hänellä on jo kaikki.

Kiitos, rakas ystävä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kuolema, jäähyväiset, saattohoito

Kuka haluaa kuolla yksin?

Maanantai 29.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka haluaa kuolla yksin?

Siitä on jo jonkin aikaa, kun luin artikkelin tai ehkä se oli peräti kirja, josta jäi mieleeni lähinnä yksi lause:”Kuka haluaa kuolla yksin?” Muistaakseni tekstissä käsiteltiin nykyihmisen haluttomuutta sitoutua aviopuolisoon ja perheeseen. Lasten hankkiminen koetaan ehkä työlääksi, haastavaksi, liian sitovaksi ja kalliiksi, eikä seurustelukumppaniakaan ajatella välttämättä sillä tavalla, että hänen kanssaan vietetään sitten koko loppuelämä. Jossakin vaiheessa kirjoitusta ponnahti esiin tuo otsikon lause, joka on jäänyt mieleeni ja pyrkii sieltä aina esiin.

Tässä vaiheessa haluan korostaa lukijoilleni, että olen täysin tietoinen siitä, että kaikki eivät toiveistaan huolimatta saa omia lapsia, eikähän tämä eläminen ja oleminen muutenkaan ole pelkästään mustavalkoista joko-tai-elämää. Me ihmiset olemme myös monella tapaa niin erilaisia, että yksin eläminen ja kuoleminen voi olla myös vapaaehtoinen valinta.

Olen kuullut usein sanottavan – varsinkin hengellisissä yhteyksissä -, että kuolema on ihmisen viimeinen vihollinen. Kukapa haluaisi kohdata vihollisen yksin?

Muistan hyvin äitini kuoleman. Hän oli joutunut sairaalaan pari päivää aikaisemmin ja sanoi itsekin haluavansa jo pois tästä maailmasta. Eräänä aamuna minulle soitettiin ja kerrottiin, että lähtö alkaa olla lähellä. Ilmoitin veljelleni, siskolleni sekä miehelleni ja lapsilleni ja muille lähisukulaisille tästä puhelinsoitosta ja lähdin sairaalaan. Äidilleni oli järjestetty rauhallinen tilava huone erillään muista potilaista. Sairaanhoitaja kävi välillä huoneessa, ja meitä muita tuli ja meni omien työpäivien ja jaksamisen mukaan. Lauloimme, juttelimme, minä lupasin äidille, että huolehtisin hyvin veljestäni. Kun iltapäivä alkoi olla lopullaan, äiti kohtasi kuoleman rauhallisena.

Kun kerroin myöhemmin ystävälleni tuosta iltapäivästä, hän sanoi, että juuri noin hänkin haluaisi kuolla: turvallisesti rakkaiden ympäröimänä.

Siihen aikaan, kun ihmiset sairastivat ja kuolivat kotona, kaikki tämä oli hyvin luonnollinen osa elämää. Isäni Pirkko-niminen sisko kuoli keuhkotautiin 16-vuotiaana kotonaan. Hänen isänsä, minun ukkini, kertoo tarkasti tuosta päivästä ja tuosta hetkestä omassa päiväkirjassaan:

”Niin tuli lauantai, joulukuun 18. päivä, jolloin aamupäivällä oli vielä tunteja ja koulun lopettaminen kello 11. Sen jälkeen pääsin Pirkon luo. Kerroin vielä hänelle seminaarin ja harjoituskoulun kuusijuhlasta, ja hän jaksoi vielä kiinnostuneesti kuunnella, mutta oli niin vaikea olo. Kello 12 tienoissa nostin hänet keinutuoliin, jossa hän hiukan aikaa oli. Sitten nostin hänet takaisin sänkyyn. Ajatuselämä alkoi seota. ”Olkaapa hiljaa”, hän toisti monta kertaa kuin saadakseen kiinni jostain ajatusjohtumasta. - Tunnit menivät. Pirkko ei enää tajunnut puhetta, ei enää sitäkään, kun hänelle tuotiin maisteri Lahdensuon kukka ”parhaalle oppilaalleen”. Kello läheni viittä. Syvä, pitkä henkäys, toinen, ja Pirkko nukkui pois. Häntä ei enää ollut, hän oli ainiaaksi meiltä otettu.”

”Memento mori” eli ”muista olevasi kuolevainen” sanottiin keskiajalla. Silloin myös kirjoitettiin useita kuolemisen taito-oppaita. Esimerkiksi vuonna 1408 ilmestynyt Jean Gersonin ”Opusculum tripartitum” teoksesta tuli suosittu, varsinkin sen viimeisestä osasta ”De arte moriendi” (”Kuolemisen taidosta”). Kirjan mukaan kuoleminen on yhteisöllinen tapahtuma, ja ystävien, naapureiden, sukulaisten ja papin tulisi kiiruhtaa kuolevan luokse tukemaan häntä.

Muistan joskus nähneeni elokuvan tai dokumentin keskiajalta jonkun hallitsijan kuolemasta. Sairaan huone oli täpötäynnä ihmisiä, lääkäreitä ja pappeja kulki edestakaisin, huoneen ulkopuolelle oli kokoontunut suuri joukko odottamaan virallista ilmoitusta saada surra ja toisaalta huutaa eläköötä uudelle hallitsijalle. Meno oli kuin sirkuksessa.

Minulla ja kavereillani oli tapana toistaa eri tilanteissa lausetta:”Mihinkään muuhun ei ole pakko kuin kuolemaan, ja siihenkin vain yhden kerran.” Käytimme tuota iskulausetta silloin, kun meitä yritettiin saada tekemään jotakin vasten tahtoamme. Se oli oikeastaan vitsi, vaikka toisaalta sen sisältö oli syvällisempi kuin ymmärsimmekään. Mutta tuohon aikaan me olimme niin kuin kaikki muutkin lapset, mehän eläisimme ikuisesti ja siksi saatoimme puhua kepeästi kuolemasta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kuolema, yksinäisyys

Lapsen kuolema

Torstai 23.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Torniossa 2.1.1938

On jo uuden vuoden toinen päivä. Päiväkirjaan en ole kai mitään kirjoittanut sen jälkeen, kun Helsingissä marraskuussa. Kirjakin jäi kotiin. Nyt istun Lähetyshotellissa, kun Ilkka meni elokuviin. On ollut niin raskas joulun edellisaika, ettei ole voinut kirjoittaa. On ollut sellaisia kokemuksia, ettei olisi niitä jaksanut niin raskaiksi kuvitella. Koko marras- ja joulukuu olivat kuin painajaisunta. Ei ollut Pirkko jaksanut tulla vastaan, kun marraskuun 26. päivänä kotiin jouduin. Kovin iloiseksi hän kuitenkin pienistä lahjoistani tuli. Ja seuraavana aamuna hän oli jo kello 8 pystyssä. Hiukan jaksoi vielä kävelemässäkin käydä. Rakas, kultainen Pirkko! Muutaman kerran kävimme kävelemässä, mutta kun lunta tuli, niin oli turvauduttava kelkkaan. Siinä häntä lykkäsin. Sydäntä viilsi, kun voimat heikkenivät. Muutamana päivänä hänet oli jo kannettava kelkkaan. Sittenkin monena päivänä kelkkailimme ulkona, vaikka pitkään hän ei jaksanut. Joulukuun 9. päivänä Pirkko oli kai viimeisen kerran ulkona. Sen jälkeen hän oli sängyssä, ja joulua hän odotti niin äärettömän hartaasti ja pääsyä seminaarin kuusijuhlaan. Joulupäivällisen, joulukuun 12. päivänä hän halusi, mutta ei jaksanut syödä.

Raskas viikko joulukuun kahdennestatoista kahdeksanteentoista oli. Öisin valvontaakin. Pirkko heikkeni. Muutamana iltana, kai se oli joulukuun viidestoista, hän sanoi:” En tahdo enää muistaa iltasiunausta ja unohdin ja taas piti lukea alusta.” Luimme sitten yhdessä. Itkin, ja viiltävä, hirvittävä suru ja tuska täytti mielen. Niin luottavaisesti, kädet ristissä Pirkko luki:” Rakas taivaan Isä, siunaa pikku Seppoa, pikku Pirkkoa, pikku Ilkkaa, pikku Kyllikkiä, äitiä, isää, Turun väkeä ja Ylimäen väkeä ja kaikkia ihmisiä.” Kuin pikku lapsena ennen Pirkko luki. Seuraavana iltana teimme samoin, vaikka silloin oli raskas taistelo: Pirkko olisi halunnut seminaarin kuusijuhlaan. Hänet puettiinkin, nostin hänet keinutuoliin. ”Katso, jaksanhan minä, te pidätte minua liian heikkona, huonona. Pyydä lääkäri, että kysytään häneltä.” Ei Pirkko kuitenkaan lähtenyt. Itkin:” En voi sinua viedä, vaikka kuinka tahtoisin.” Seminaarin oppilaat kävivät Pirkon ikkuna alla laulamassa. Itkimme kaikki, Pirkkokin. Oli niin viiltävän raskasta. Ja koulun lopettamisen kiireet painoivat: perjantaina oli lasten kuusijuhla.

Niin tuli lauantai, joulukuun kahdeksastoista päivä, jolloin aamupäivällä oli vielä tunteja ja työkauden lopettaminen kello yksitoista. Sen jälkeen pääsin Pirkon luo. Kerroin hänelle vielä seminaarin ja harjoituskoulun kuusijuhlasta. Ja hän jaksoi vielä kiinnostuneesti kuunnella, mutta oli niin vaikea olo. Kello kahden tienoissa nostin hänet vielä keinutuoliin, jossa hän hiukan aikaa oli. Sitten nostin hänet takaisin sänkyyn. Ajatuselämä alkoi seota. ”Olkaapa hiljaa”, hän toisti monta kertaa kuin saadakseen jostain ajatusjohtumasta kiinni.

Tunnit menivät. Pirkko ei enää tajunnut puhetta, ei enää sitäkään, kun hänelle tuotiin maisteri Lahdensuon kukka ”parhaalle oppilaalleen”. Kello läheni viittä. Syvä, pitkä henkäys, toinen, ja Pirkko nukkui pois. Häntä ei enää ollut, hän oli ainiaaksi meiltä otettu. Yhtäkkiä niin hirvittävä tyhjyys täytti mielen, kuin koko elämä yhdessä hetkessä, kaikki sisältö olisi häipynyt. Väkivaltainen, raju, väkevä itku työntyi esiin, ja koko hetken hirvittävä tyhjyys purkausi tyhjiin sanoihin:” Voi, Pirkkoa ei enää ole! Pirkko otettiin!” Kuolema! Ei sitä tajua, ennen kuin se koskettaa näin läheltä. Ei edes isän kuolema ollut samaa. Sellainen hirvittävä tyhjyyden tuntu. Kuin koko elämä yhtäkkiä olisi häipynyt pois. Sellainen kokemus, johon ei ole mitään verrattavaa. Raskas, hirvittävän raskas oli joulukuun kahdeksannentoista päivän ilta.

Ote on kirjastani ”No heipudei!”. Pirkko (isäni sisko) kuoli kuusitoistavuotiaana keuhkotautiin, mutta hänen iloiset päiväkirjamerkintänsä kertovat rohkeasta ja reippaasta tytöstä, joka jaksaa uskoa hyvään tulevaisuuteen. Kirjassa vuorottelevat Pirkon ja hänen isänsä Viljo Törmälän (ukkini) päiväkirjamerkinnät sekä ajankuvaus.

Kirjan voi tilata yhteydenottolomakkeella tai sähköpostilla: www.pirkkojurvelin.com. Hinta on viisi euroa sekä postikulut, Oulun alueella kirja toimitetaan suoraan postilaatikkoon ilman lähetyskuluja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsen kuolema, päiväkirja, suru

"Laps`- tyhjät kätes`ihanat"

Sunnuntai 22.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Laps`- tyhjät kätes` ihanat

Olen joskus kuullut kertomuksen upporikkaasta miehestä, jolla oli ollut erityinen toive hautajaisiaan varten. Hän nimittäin halusi, että arkkuun laitettaisiin reiät siten, että hänen paljaat, tyhjät kätensä näkyisivät saattojoukolle. Tämän piti muistuttaa omaisia ja ystäviä siitä, ettei kukaan voi ottaa mitään mukaansa tuonpuoleiseen.

Joululaulussa sanotaan:”Me lahjat jaamme runsahat – laps`- tyhjät kätes` ihanat”. Saman laulun viimeisessä säkeistössä pohditaan sitä, että jos me veisimme lahjat tuolle seimen lapselle, niin meidän maallinen joulumme olisi alkua taivaalliselle joululle. Jos luopuisimme omastamme, antaisimme puutteen alaiselle, saisimme sydämiimme joulurauhan. Mutta miksi lapsen tyhjät kädet ovat niin ihanat? Koska ne ovat vielä viattomat? Ne eivät ole syyllistyneet mihinkään, ne eivät ole halunneet mitään, ne eivät ole torjuneet eivätkä satuttaneet ketään? Ne ovat puhtaat kädet. - Tämän joululaulun sanoittaja on Mauno Isola (1889-1945), maanviljelijä, joka harrasti runojen kirjoittamista ja kuorolaulua. Kuoron johtaja Martti Turunen sävelsi melodian Isolan kauniiseen runoon.

Tyhjän käden -symboliikkaa käytetään sekä kuvallisesti että sanallisesti. Kuinka tehokas vaikutus onkaan mainoksella, jossa pieni, resuinen lapsi ojentaa tyhjän kätensä pyytääkseen almua. Tällaisen kuvan viesti ei jätä ketään kylmäksi. Jos kuulemme, että joku tuli syntymäpäivätilaisuuteen ”tyhjin käsin”, se on mielestämme noloa ja huonoa käytöstä. - Tiesitkö muuten, että japanilainen termi ”karate” tarkoittaa ”tyhjää kättä”. Tällä sanalla viitataan aseettomiin kamppailulajeihin. Tyhjän eli aseettoman käden näyttäminen on ollut alkuna myös nykyisin käytössä olevalle kättelykulttuurille. Eli samalla, kun ojennat kätesi, näytät myös, ettei sinulla ole minkäänlaista asetta siinä. - Mutta jos puolestaan jollakulla on ”kädet täynnä” töitä, oivallamme heti, että kysymyksessä on ilmeisen toimelias ja pätevä henkilö.

Uskonnollisissa teksteissä ja maalauksissa ihminen tulee Jumalan eteen tyhjin käsin, jotta Hän voisi täyttää ne. Ajatuksena on, että jos kädet ovat jo ennestään täynnä, ihminen ei tarvitse sitä, mitä Jumala voi hänelle antaa.

                                       Tulet tyhjin käsin,

                                       poistut tyhjin käsin.

                                       Ja kahden olemattomuuden välissä

                                       olet kyllin hullu uskoaksesi,

                                       että omistat jotakin.

                                             (tuntematon)

Tuttavapiirissä oli menossa riitoja aiheuttava perinnönjako. Eräs asianosainen ihmetteli, kuinka jonkin tavaran tai asian omistaminen voi tulla niin tärkeäksi ihmiselle, jolla jo on kaikki tarvitsemansa. ”Eikö hän ymmärrä, että tavara jää tänne, kun me kuolemme. Emmehän me täältä mitään vie mukanamme.” - Tyhjät kädet ovat kauniit ja monimerkitykselliset. - ”Laps`- tyhjät kätes` ihanat”.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämä, kuolema, tyhjät kädet, merkitys

Miksi suru säilyy?

Sunnuntai 23.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Miksi suru säilyy?

Olimme viimeisillä juhannusostoksilla mieheni kanssa, kun tapasimme sattumalta pariskunnan, jonka tunnemme entiseltä asuinpaikkakunnaltamme. Tervehdimme, juttelimme niitä näitä, ja minä olin jo lähdössä jatkamaan matkaa kun huomasin, että mieheni keskusteli edelleen tuttavapariskunnan miehen kanssa. Siis minunkin oli vielä jäätävä.

- Tiedätkö, että meiltä kuoli lapsi tasan vuosi sitten? Tuttavani oli aloittanut keskustelun uudestaan. Muistin etäisesti kuulleeni asiasta: kyseessä oli 14- vuotias poika, joka oli sairastunut äkillisesti ja kuollut muutaman päivän kuluttua sairaalassa kenenkään voimatta auttaa. Kuolinsyy oli ollut laskimotukos, täysin käsittämätön selitys nuoren pojan menehtymiseen.

- Siitä on vuosi aikaa, ja ihmiset luulevat, että suru alkaa olla ohi, voitettu. Ystävät eivät enää kysele, enkä minä halua koko ajan valittaa. Joskus tekisi mieli mennä jonnekin ja huutaa, mutta en tee sitä. Toisinaan auttaa jo se, että tiedän, että voisin huutaa. Kyyneleet valuivat naisen kasvoilta.

Vasta vuosi. Puhuimme pitkään ja ymmärsimme toisiamme hyvin. Ei raskaasta surusta voi toipua entiselleen. Se kulkee mukana, vaikuttaa elämämme valintoihin, estää jotakin tapahtumasta, ehkä sallii toisen asian. Elämä ei ole enää koskaan sama. Siihen on tyydyttävä ja siihen tyytyy, ja sen täytyy riittää.

- Meidän elämämme ajanlasku alkoi uudestaan siitä, kun poikamme kuoli.

Ymmärsin hyvin, näin on.

Eräs vanhempi sukulaismies jäi leskeksi. Kun otimme osaa hänen suruunsa, mies tokaisi:

- Ei tuota kannata surra! Kun lasiastia putoaa lattialle ja menee rikki, niin mitä tuota tyhjää murehtimaan. Tämä on sama asia.

Näinkin saa ajatella, tietysti. Vuoden kuluttua mies oli avioitunut uudelleen.

Elämässä on paljon huippukohtia: ylioppilasjuhlat ja valmistujaiset, naimisiin meno, lasten syntymät, monenlaiset iloiset juhlat perheen ja ystävien kesken, upeat kulttuuri- ja luontoelämykset, mahtavat ja poikkeukselliset ulkomaanmatkat, Lapin ääretön hiljaisuus ja musiikin mukaansa tempaava pauhu konsertissa. Caminito del Reyn vaellus, kävely Kiinan muurilla, käynti pyramidissa Egyptissä, loisteliaat moskeijat, toinen toistaan vaikuttavammat kirkot, kuinka paljon ihania elämyksiä ja onnen ja ilon tunteita maailma tarjoaa! - Ja kuitenkin ainoa, mitä ihminen kantaa mukanaan koko ajan on suru.

Jos etsii netistä tietoa sanoilla suru, ilo ja onni, niin suru-sana antaa todella paljon hakutuloksia. Ilo ja onni kuitataan lähes yksinomaan wikipedian sanaselityksellä. Minulle selviää, että suru voi aiheuttaa somaattisia sairauksia, työkyvyttömyyttä, puhumattakaan masennuksesta ja jopa kuoleman. En kuitenkaan saanut selville, miksi suru säilyy. Miksei se suuri ilo, jonka koemme jossakin yhteydessä, kulje jatkuvasti mukanamme, kannattele meitä päivästä toiseen? Miksi meidän pitää muistuttaa itsellemme, mitä kaikkea hyvää meillä on ollut ja on? Surusta ei tarvitse koskaan muistuttaa, se on.

Uskoisin, että surun fyysisiä vaikutuksia aivotoimintaan on tutkittu. Mitä tapahtuu aivoissamme, kun koemme itsellemme tärkeän henkilön kuoleman? Miten se muuttaa aivojemme toimintaa, miten se näkyy siellä? En tiedä, mutta uskon, että suru jättää sellaisia pysyviä jälkiä fysiikkaan, ettei niitä voi korjata.

Ja sitten on tämä psyyke: joku suree vähemmän, joku voi menehtyä suruunsa. Ja sitten on myös tämä pakko: Sota-aikoina perheestä saattoi menehtyä useampi henkilö, mutta oli pakko jatkaa eteenpäin, pakko. Muutama vuosikymmen sitten Suomessa kuoltiin keuhkotautiin – useampi lapsi ja nuori perheestä saattoi menehtyä – sekä vatsatauteihin. Silloinkin oli selvittävä, ehkä kerta toisensa jälkeen jatkaa elämää. - Jouduin gradutyötäni varten selvittelemään keskiajan Saksan oloja. Kävi ilmi, että lapsikuolleisuus oli todella yleistä (kuten kaikkialla muuallakin tuohon aikaan), ja se vaikutti vanhempien kiintymyssuhteisiin lapsiaan kohtaan. Ei kannattanut rakastaa, koska lapsi ehkä kuitenkin pian kuolisi. Muistelen nähneeni tuolta ajalta maalauksia, joissa lapset on puettu aikuisten vaatteisiin. Tuli mieleeni, että haluttiinko itsekään asiaa tiedostamatta saattaa lapsi nopeasti kohti aikuisuutta, jolloin kuolemanvaara olisi pienempi.

”Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.

Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.

Nuku tähti helmassa päivän.”

(E. Leino)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: suru, kuolema, ilo, menetys

Miksi kaikkien pitää kuolla?

Keskiviikko 13.2.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                  Miksi kaikkien pitää kuolla?

 

”Miksi kaikkien pitää kuolla?” parahti ystäväni whatsup -viestissään eilen. Vastasin hänelle ehkä hieman tylysti, että ihmisten kuolleisuusprosentti on 100. Ei kovin syvällinen vastaus, – se myönnettäköön – mutta totuudenmukainen.

Matti Nykäsen ja Olli Lindholmin yllättävät (kuolema on usein yllättävää, vaikka siihen olisi jossain määrin osannut valmistautua) ja äkilliset poismenot ovat hätkähdyttäneet monia suomalaisia. Miten näin pääsi tapahtumaan? Hehän olivat vasta viisikymppisiä? Ihmiset vaativat selityksiä, ja niitähän on jo ruvennut tulemaan. Matin elämäntavat ovat suurin piirtein kaikille jo tuttuja, Lindholmin ongelmista on uutisoitu tämän päivän verkkolehdissä. Vaikka saamme selityksiä, ne eivät poista sitä säikähdystä, jonka kuolema tuo mukanaan.

Muistan, kuinka lapsena kuuntelin radiosta uutisia Marilyn Monroen menehtymisestä. Se tuntui aivan käsittämättömältä! Vaikka olin lapsi, olin suuresti järkyttynyt. Elvis Presleyn poismeno aiheutti musiikkimaailmassa sellaisen tyhjiön, jota ei tähän päivään mennessä kukaan ole pystynyt täyttämään (henkilökohtainen, jyrkkä mielipiteeni). Entä sitten Amos Oz? Nero on poissa!

Kyllä me näistä selviämme, vaikka mieli onkin haikea. Luemme muistoartikkeleita, muistelemme näitä kuolleita koko kansan tuttavia ystäviemme kanssa somessa ja kasvokkain.

Kun kuolema koskettaa todella läheltä, kun joku viedään viereltä, omasta perheestä, omasta suvusta, pelkkä järkytys ja ihmetys eivät enää riitä. Tuntuu siltä, ettei mikään riitä kuolemasta selviämiseen. Kun viimeinen jäsen lapsuudenperheestäni kuoli – kolmas kuolema puolentoista vuoden aikana – surun tilalle astui viha. Elämä kohteli minua ja perhettäni täysin epäoikeudenmukaisesti! Tässä ei ollut enää mitään reilua! Eräs lapsensa menettänyt äiti sanoi mielestäni hyvin: ”Tämä ei ole mikään selviytymistaistelu, koska tätä ei voi voittaa.” Aivan oikein.

Vuosien aikana olen tullut siihen tulokseen, ettei meidän ole tarkoituskaan ”selvitä” läheistemme menetyksistä. Kuolema muuttaa meitä, muokkaa johonkin suuntaan, ja ihmisestä riippuu, mikä se suunta on. Raskaimmat tuntemukset tulevat keveämmiksi, mutta ikävä ei lakkaa koskaan.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Matti Nykänen, Olli Lindholm, kuolema

Kohtaamisia

Maanantai 27.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Nainen tuli luokseni, puristi kättäni ja sanoi: "Kiitos." Hän oli edellisenä päivänä ostanut kirjani "Lapseni kuin nukke"ja lukenut sen illan aikana. Teksti oli koskettanut häntä syvästi, sillä hän kertoi itse kokeneensa samantapaisia asioita omassa perhepiirissään.

"Lapseni kuin nukke" kertoo lapsuudenperheestäni ja erityisesti sisareni, lahjakkaan, iloisen lapsen kohtalosta. Tästä ulospäin suuntautuneesta herttaisesta pikkutytöstä kasvoi ylisuorittaja, anorektinen nuori. Kirja päättyy siskoni kuolemaan, joka tapahtui muutamaa päivää ennen kuin muutin Espanjaan puoleksi vuodeksi.

Juuri tämä kirja on tuonut luokseni ihmisiä, jotka ovat halunneet jakaa omat kokemuksensa kanssani. Joku on tullut jututtamaan minua kahvilassa, toinen on lähettänyt sähköpostia. Olen kokenut nämä kohtaamiset lohdullisina ja rakentavina. -  "Kirjasi oli hyvä, en olisi uskonut." Mies jatkoi sanojaan selitellen: "Aihe on vaikea. Olet saanut kertomukseen kaikesta huolimatta rauhallisen tunnelman, surulla ei ole mässäilty."

Helmikuussa esittelin kirjaani Fuengirolassa Suomalaisen seurakunnan naistenpiirissä. Kuulijoita oli paljon, keskusteluakin syntyi, monen silmissä oli kyyneleitä. Jälleen kerran sain kokea sen, etten ollut asioitteni kanssa yksin.

Sanotaan, että kirjoittaminen on terapiaa. Minä olen todennut, että myös lukeminen voi olla sitä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: suru, kuolema, terapia, kohtaaminen