Miksi suru säilyy?

Sunnuntai 23.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Miksi suru säilyy?

Olimme viimeisillä juhannusostoksilla mieheni kanssa, kun tapasimme sattumalta pariskunnan, jonka tunnemme entiseltä asuinpaikkakunnaltamme. Tervehdimme, juttelimme niitä näitä, ja minä olin jo lähdössä jatkamaan matkaa kun huomasin, että mieheni keskusteli edelleen tuttavapariskunnan miehen kanssa. Siis minunkin oli vielä jäätävä.

- Tiedätkö, että meiltä kuoli lapsi tasan vuosi sitten? Tuttavani oli aloittanut keskustelun uudestaan. Muistin etäisesti kuulleeni asiasta: kyseessä oli 14- vuotias poika, joka oli sairastunut äkillisesti ja kuollut muutaman päivän kuluttua sairaalassa kenenkään voimatta auttaa. Kuolinsyy oli ollut laskimotukos, täysin käsittämätön selitys nuoren pojan menehtymiseen.

- Siitä on vuosi aikaa, ja ihmiset luulevat, että suru alkaa olla ohi, voitettu. Ystävät eivät enää kysele, enkä minä halua koko ajan valittaa. Joskus tekisi mieli mennä jonnekin ja huutaa, mutta en tee sitä. Toisinaan auttaa jo se, että tiedän, että voisin huutaa. Kyyneleet valuivat naisen kasvoilta.

Vasta vuosi. Puhuimme pitkään ja ymmärsimme toisiamme hyvin. Ei raskaasta surusta voi toipua entiselleen. Se kulkee mukana, vaikuttaa elämämme valintoihin, estää jotakin tapahtumasta, ehkä sallii toisen asian. Elämä ei ole enää koskaan sama. Siihen on tyydyttävä ja siihen tyytyy, ja sen täytyy riittää.

- Meidän elämämme ajanlasku alkoi uudestaan siitä, kun poikamme kuoli.

Ymmärsin hyvin, näin on.

Eräs vanhempi sukulaismies jäi leskeksi. Kun otimme osaa hänen suruunsa, mies tokaisi:

- Ei tuota kannata surra! Kun lasiastia putoaa lattialle ja menee rikki, niin mitä tuota tyhjää murehtimaan. Tämä on sama asia.

Näinkin saa ajatella, tietysti. Vuoden kuluttua mies oli avioitunut uudelleen.

Elämässä on paljon huippukohtia: ylioppilasjuhlat ja valmistujaiset, naimisiin meno, lasten syntymät, monenlaiset iloiset juhlat perheen ja ystävien kesken, upeat kulttuuri- ja luontoelämykset, mahtavat ja poikkeukselliset ulkomaanmatkat, Lapin ääretön hiljaisuus ja musiikin mukaansa tempaava pauhu konsertissa. Caminito del Reyn vaellus, kävely Kiinan muurilla, käynti pyramidissa Egyptissä, loisteliaat moskeijat, toinen toistaan vaikuttavammat kirkot, kuinka paljon ihania elämyksiä ja onnen ja ilon tunteita maailma tarjoaa! - Ja kuitenkin ainoa, mitä ihminen kantaa mukanaan koko ajan on suru.

Jos etsii netistä tietoa sanoilla suru, ilo ja onni, niin suru-sana antaa todella paljon hakutuloksia. Ilo ja onni kuitataan lähes yksinomaan wikipedian sanaselityksellä. Minulle selviää, että suru voi aiheuttaa somaattisia sairauksia, työkyvyttömyyttä, puhumattakaan masennuksesta ja jopa kuoleman. En kuitenkaan saanut selville, miksi suru säilyy. Miksei se suuri ilo, jonka koemme jossakin yhteydessä, kulje jatkuvasti mukanamme, kannattele meitä päivästä toiseen? Miksi meidän pitää muistuttaa itsellemme, mitä kaikkea hyvää meillä on ollut ja on? Surusta ei tarvitse koskaan muistuttaa, se on.

Uskoisin, että surun fyysisiä vaikutuksia aivotoimintaan on tutkittu. Mitä tapahtuu aivoissamme, kun koemme itsellemme tärkeän henkilön kuoleman? Miten se muuttaa aivojemme toimintaa, miten se näkyy siellä? En tiedä, mutta uskon, että suru jättää sellaisia pysyviä jälkiä fysiikkaan, ettei niitä voi korjata.

Ja sitten on tämä psyyke: joku suree vähemmän, joku voi menehtyä suruunsa. Ja sitten on myös tämä pakko: Sota-aikoina perheestä saattoi menehtyä useampi henkilö, mutta oli pakko jatkaa eteenpäin, pakko. Muutama vuosikymmen sitten Suomessa kuoltiin keuhkotautiin – useampi lapsi ja nuori perheestä saattoi menehtyä – sekä vatsatauteihin. Silloinkin oli selvittävä, ehkä kerta toisensa jälkeen jatkaa elämää. - Jouduin gradutyötäni varten selvittelemään keskiajan Saksan oloja. Kävi ilmi, että lapsikuolleisuus oli todella yleistä (kuten kaikkialla muuallakin tuohon aikaan), ja se vaikutti vanhempien kiintymyssuhteisiin lapsiaan kohtaan. Ei kannattanut rakastaa, koska lapsi ehkä kuitenkin pian kuolisi. Muistelen nähneeni tuolta ajalta maalauksia, joissa lapset on puettu aikuisten vaatteisiin. Tuli mieleeni, että haluttiinko itsekään asiaa tiedostamatta saattaa lapsi nopeasti kohti aikuisuutta, jolloin kuolemanvaara olisi pienempi.

”Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.

Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.

Nuku tähti helmassa päivän.”

(E. Leino)

Miltä sinusta tuntuu?

Sunnuntai 28.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Miltä sinusta tuntuu?

Istuimme nuorimman tyttäreni kanssa kotona kahvipöydän ääressä, ja hän halusi kuulla, mitä hänen entiselle naapurilleen kuuluu. Tämä naapuri – nimitettäköön häntä vaikka Marjaksi – on muutama vuosi sitten sairastunut Alzheimerin tautiin. Marja on ollut minun rakkain ystäväni jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Me olemme jakaneet elämämme ilot ja surut, nauraneet makeasti toistemme jutuille ja lohduttaneet silloin, kun ystävä on ollut apealla mielellä.

- Miltä sinusta tuntuu? kysyi tyttäreni.

- Oli aivan kauheaa kuulla Marjan diagnoosi. Tuntui – hyvin itsekkäästi – siltä, että minulta ollaan ottamassa jotakin pois. Huoli oli myös suuri. Miten käy sairauden edetessä? Kuka hoitaa, sillä vanha aviomies ei varmasti jaksa loputtomiin.

- Miltä sinusta tuntuu nyt?

- Nytkö? Kolmen vuoden päästä diagnoosista? Minun täytyi pysähtyä miettimään. - No, kaikkeenhan tottuu. Jos ihminen ei pystyisi sopeutumaan erilaisiin tapahtumiin elämässään, niin vaikeaksihan oleminen kävisi. Me olemme yhä rakkaat ystävykset. Keskustelu on pinnallisempaa kuin aikaisemmin, paljon aikaa menee nimien ja tapahtumien hakemiseen, ja siihenkin olen tottunut, että läheskään kaikki ne asiat, joita Marja kertoo, eivät pidä paikkaansa. Onneksi perhe pitää käytännön asioista hyvää huolta.

Kun tyttäreni oli lähtenyt, mieleeni tuli, että olin ilmeisesti keskustellut sosiaalityöntekijän kanssa. Hän, nuorin lapseni, valmistuu sosionomiksi ensi syksyn viimeisen harjoittelun jälkeen, ja mielestäni ammatinvalinta näkyi keskustelussamme.

Me emme yleensä kysy, miltä keskustelukumppanistamme tuntuu. Se on hyvin henkilökohtainen, jopa osittain pelottava kysymys. Me kysymme: Mitä kuuluu? Kuinka menee? Näihin kysymyksiin pystyy jokainen vastaamaan sen kummemmin miettimättä: Mikäpä tässä. Ihan jees. Siinähän se. Ei mitään uutta.

Miltä sinusta tuntuu? - Tuohon kysymykseen ei ole valmista vastausta, sitä joutuu pohtimaan. Joskus on tilanteita, jolloin siihen ei haluaisi vastata ollenkaan. Kun siskoni kuolemasta oli kulunut vajaa vuosi, ja hänestä kirjoittamani kirja ”Lapseni kuin nukke” oli ilmestynyt, eräs henkilö otti minuun yhteyttä. Hän halusi ostaa kirjan ja myös tavata minut, keskustella kanssani. Nainen kertoi tunteneensa siskoni joskus työn kautta, minä en häntä tuntenut. Toimitin kirjani hänelle, mutta en koskaan tavannut häntä. En voinut, en pystynyt, en jaksanut. En ollut vielä niin toipunut, että olisin voinut keskustella omista tunteistani tai tämän vieraan tunteista ja muistoista. Kuten tyttärelleni silloin sanoin: ”En halua olla kenenkään terapeutti, tarvitsisin itsekin terapiaa.” Nyt on toisin. Jos tämä henkilö ottaisi minuun nyt yhteyttä, voisin tavata hänet. Voisin vastata kysymykseen: ”Miltä sinusta tuntuu?”rauhallisesti ja totuudenmukaisesti. Mutta vasta nyt, viisi vuotta siskoni kuoleman jälkeen.