"Tuolta tulee minun kulta"

Tiistai 24.9.2019 - Pirkko Jurvelin

”Tuolta tulee minun kulta”

Nykypäivän ongelma on someähky. Yksi asia, jota sosiaalinen media tyrkyttää jokaisen varomattoman ja viattoman selailijan näkösälle on somerakkaus. Se tarkoittaa sitä, että (yleensä) nuoret pariskunnat lähettävät koko kansan ihailtavaksi ja ihmeteltäväksi kuvapäivityksiä, joissa heidän rakkautensa kukoistaa. Kuvien teksteissä kerrotaan, missä ja milloin on oltu rakkaan kanssa, ja katsojan annetaan ymmärtää, että tämä kaikki ihanuus on vaan juuri sitä tavallista arkea, jota nämä kyyhkyläiset elävät.

Siksipä haluankin tehdä ihan lyhyen postauksen rakkaudesta, joka ei muuten koskaan päätyisin someen, sillä asianomaiset henkilöt ovat yli 80- vuotiaita, eivätkä he tarvitse suuren yleisön pönkitystä rakkaudelleen.

Olin ollut shoppailemassa Pärnun Port Arthur-nimisessä ostoskeskuksessa ja kävelin kylpylää kohden tyytyväinen hymy huulillani: onnistunut ostos. Vastaan tuli tuttuja naisia, jotka heti halusivat tietää, mitä suuressa kassissani oli. Keskustelimme aiheesta innokkaasti (miehet eivät niinkään olleet asiassa mukana), ja viereemme pysähtyi iäkkään puoleinen suomalaisnainen.

- Mitä sinulla on tuossa kassissa?

- Uusi takki, aivan ihana mutta kallis.

- No, näytäpä minulle.

Eihän siinä muukaan auttanut. Toiset lähtivät jo matkoihinsa, ja me jatkoimme takki- asioista tämän naisen kanssa. Lopulta huomasimme asuvamme samassa kylpylässä. Nainen kertoi, että hän oli miehensä kanssa ollut Tervis- kylpylässä jo viisikymmentäkahdeksan kertaa. Kun minä ihmettelin, että eikö tuosta uroteosta jo ole palkittu, niin hän myönteli hymyillen. Viideskymmenesviides käynti oli ollut hieno: Heille oli varattu sviitti, ja pöydällä oli ollut odottamassa suuri kukkakimppu.

- Jokohan se minun mieheni odottaa minua. Me olemme yli kahdeksankymmenen molemmat ja niin tottuneet olemaan toistemme kanssa, nainen huomautti lopulta.

- Tuollahan se minun kulta tuleekin! Nainen huudahti ilahtuneena.

Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja tunnistin henkilön, jonka olin nähnyt kylpylässä: vanha, pitkä ja laiha mies, joka kulki hyvin kumarassa jalat ja kädet heiluen hieman erikoisesti puolelta toiselle. Siinä oli naisen kulta ja rakas. Pariskunta katsoi toisiinsa hymyillen ilahtuneena siitä, että tapasi jälleen toisensa vajaan tunnin eron jälkeen.

Minun mielestäni tämä rakkaustarina on edes yhden somepäivityksen arvoinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rakkaus, some, tunne, ikä

Miltä sinusta tuntuu?

Sunnuntai 28.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Miltä sinusta tuntuu?

Istuimme nuorimman tyttäreni kanssa kotona kahvipöydän ääressä, ja hän halusi kuulla, mitä hänen entiselle naapurilleen kuuluu. Tämä naapuri – nimitettäköön häntä vaikka Marjaksi – on muutama vuosi sitten sairastunut Alzheimerin tautiin. Marja on ollut minun rakkain ystäväni jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Me olemme jakaneet elämämme ilot ja surut, nauraneet makeasti toistemme jutuille ja lohduttaneet silloin, kun ystävä on ollut apealla mielellä.

- Miltä sinusta tuntuu? kysyi tyttäreni.

- Oli aivan kauheaa kuulla Marjan diagnoosi. Tuntui – hyvin itsekkäästi – siltä, että minulta ollaan ottamassa jotakin pois. Huoli oli myös suuri. Miten käy sairauden edetessä? Kuka hoitaa, sillä vanha aviomies ei varmasti jaksa loputtomiin.

- Miltä sinusta tuntuu nyt?

- Nytkö? Kolmen vuoden päästä diagnoosista? Minun täytyi pysähtyä miettimään. - No, kaikkeenhan tottuu. Jos ihminen ei pystyisi sopeutumaan erilaisiin tapahtumiin elämässään, niin vaikeaksihan oleminen kävisi. Me olemme yhä rakkaat ystävykset. Keskustelu on pinnallisempaa kuin aikaisemmin, paljon aikaa menee nimien ja tapahtumien hakemiseen, ja siihenkin olen tottunut, että läheskään kaikki ne asiat, joita Marja kertoo, eivät pidä paikkaansa. Onneksi perhe pitää käytännön asioista hyvää huolta.

Kun tyttäreni oli lähtenyt, mieleeni tuli, että olin ilmeisesti keskustellut sosiaalityöntekijän kanssa. Hän, nuorin lapseni, valmistuu sosionomiksi ensi syksyn viimeisen harjoittelun jälkeen, ja mielestäni ammatinvalinta näkyi keskustelussamme.

Me emme yleensä kysy, miltä keskustelukumppanistamme tuntuu. Se on hyvin henkilökohtainen, jopa osittain pelottava kysymys. Me kysymme: Mitä kuuluu? Kuinka menee? Näihin kysymyksiin pystyy jokainen vastaamaan sen kummemmin miettimättä: Mikäpä tässä. Ihan jees. Siinähän se. Ei mitään uutta.

Miltä sinusta tuntuu? - Tuohon kysymykseen ei ole valmista vastausta, sitä joutuu pohtimaan. Joskus on tilanteita, jolloin siihen ei haluaisi vastata ollenkaan. Kun siskoni kuolemasta oli kulunut vajaa vuosi, ja hänestä kirjoittamani kirja ”Lapseni kuin nukke” oli ilmestynyt, eräs henkilö otti minuun yhteyttä. Hän halusi ostaa kirjan ja myös tavata minut, keskustella kanssani. Nainen kertoi tunteneensa siskoni joskus työn kautta, minä en häntä tuntenut. Toimitin kirjani hänelle, mutta en koskaan tavannut häntä. En voinut, en pystynyt, en jaksanut. En ollut vielä niin toipunut, että olisin voinut keskustella omista tunteistani tai tämän vieraan tunteista ja muistoista. Kuten tyttärelleni silloin sanoin: ”En halua olla kenenkään terapeutti, tarvitsisin itsekin terapiaa.” Nyt on toisin. Jos tämä henkilö ottaisi minuun nyt yhteyttä, voisin tavata hänet. Voisin vastata kysymykseen: ”Miltä sinusta tuntuu?”rauhallisesti ja totuudenmukaisesti. Mutta vasta nyt, viisi vuotta siskoni kuoleman jälkeen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tunne, ystävä, menetys, suru

Kuuntele sydämesi ääntä - tai älä sittenkään!

Lauantai 26.1.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuuntele sydämesi ääntä – tai älä sittenkään!

Turun yliopiston tunnelaboratorion johtajan Lauri Nummenmaan haastattelu Helsingin Sanomissa tammikuun alussa sai minut hykertelemään tyytyväisyydestä. Olen aina ajatellut, että olen ehkä liian järkevä, tasainen, harkitseva, että minun pitäisi toimia enemmän intuition (kirosana minulle) mukaan, nopeasti, tehden sitä, mikä sillä hetkellä tuntuu oikealta ja hyvältä. Olen kritisoinut itseäni ja ajatellut, että olen suorastaan tylsä, kun en anna hetken huuman tempaista minua mukaansa mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin.

Kiitos, Lauri Nummenmaa! Sinun ansiostasi ymmärrän, että tällainen järkevä tavis on ihan ok-tyyppi, eikä muuta tarvitse ollakaan. Tutkija sanoo:” Tunteet ovat hyvä kompassi yksinkertaisissa asioissa, kuten kaipaanko tänään seuraa. Mutta monimutkaisissa asioissa tunne on huono neuvonantaja.” Juuri näin. Kun olen etsiskellyt uutta asuntoa, en todellakaan ole ajatellut, että onko huushollissa hyvät värinät, fiba tai suorastaan aura, vaan olen kysellyt yhtiövastikkeen, neliöhinnan, parkkitilan jne. Nummenmaan ajatukset pohjautuvat vankkaan tutkimustietoon, joten minäkin – tarkkana tyttönä – voin luottaa hänen sanoihinsa. Toisaalta tutkija kertoo:” Ihmisillä on vahva illuusio siitä, että teemme päätöksiä järjellä, vaikka monesti tunteet hallitsevat elämäämme… Tämä on ymmärretty mainonnassa ja politiikassa. Ihmisiin on paljon helpompi vaikuttaa vetoamalla tunteisiin järjen sijaan.”

Tulin juuri Gran Canarialta. Mieheni lähti mukaan halvalle saarikierrokselle, sillä osallistuminen ei maksanut kuin 10 euroa ja velvollisuuden olla kuuntelemassa vuodevaatteiden ja patjojen ja Aloe Vera-tuotteiden esittelyä. Jälkeenpäin hän kertoi, että vuodevaatteiden esittely myynteineen oli kestänyt kaksi tuntia. Eläkeläiset olivat joukkohurmoksessa (minun tulkintani) hankkineet monen tuhannen euron edestä vuodevaatteita, jotka sittemmin toimitettaisiin suoraan kotiin. Minua tympäisi. Totuushan on se, että samantasoisia tuotteita olisi saanut Suomesta puolta halvemmalla. Juttelin asiasta erään tuttavani kanssa, joka on ammatiltaan lääkäri. Hän mainitsi siitä, kuinka paljon rahaa ihmiset käyttävät myös kalliisiin ihonhoitotuotteisiin, vaikka perusrasvat ovat yhtä hyviä. Tämän olen itsekin huomannut jo kauan aikaa sitten, enkä mielelläni maksa viittä euroa enempää rasvapurkista. Mutta, mutta, kun sillä mainoksen naisella on niin sileä iho…

Mutta siis: Minä ja sinä – me saamme olla järkeviä, harkita tarkkaan ja perusteellisesti. Ja tietysti tehdä myös jotain järjenvastaista, jos siltä tuntuu. Vai?

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lauri ummenmaa, tunne, järki