Radikaali rehellisyys

Sunnuntai 19.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Radikaali rehellisyys

Olin nuorena tyttönä kylässä tulevassa anoppilassa, ja paikalla oli myös sulhaseni vanhempi veli. Tämä velipoika oli kova puhumaan ja suolsi tulemaan jänniä juttuja, joita minä kuuntelin huuli pyöreänä. Kun puheenpörinää oli kestänyt puolisen tuntia, tuumasi paikalla oleva anoppini, että ”tuo se kertoo noita juttuja, ei niitä kannata uskoa.” Siis mitä? Oliko asianlaita ihan oikeasti niin, että joku viihdytti itseään valehtelemalla minulle? Minun oli vaikea uskoa tätä, koska itse olin saanut kasvatuksen, johon kuului ehdoton rehellisyys.

Vuosien mittaan opin tietämään, että ”juttujen kertominen” ei ole tietyissä piireissä valehtelua, kunhan vain jonkinlaista vitsailua tai testailua, liioittelua, mitä lienee, mutta kuitenkin hyväksyttävää toimintaa. Minä olen puolestani sen verran tosikko, etten ole oppinut tuon tyyppiseen jutusteluun.

Aina silloin tällöin olen ollut tilanteessa, jossa minun on täytynyt todeta, ettei minulle ole kerrottu asioita, joita minun kuuluisi tietää, tai se, mitä on kerrottu, ei olekaan totta. Se koskee ja loukkaa, aiheuttaa surua ja vihaa, joista voi olla vaikea päästä yli.

Joskus on mieleeni tullut, että kannattaako rehellisyys lainkaan nykymaailmassa. Tutkijat puoltavat kuitenkin rehellisyyden merkitystä, sillä on todettu, että sekä perhe, ystäväpiiri että työyhteisö luottavat ihmiseen, joka tunnetaan rehellisyydestään. Rehellisyys tuo mukanaan hyvän maineen ja sisäisen rauhan, ja pitkällä aikavälillä se voi auttaa välttämään monia hankalia tilanteita tulevaisuudessa. Kun siis oma arvomaailma ja moraalikäsitys kumpuaa rehellisyydestä, se saa aikaan monenlaisia myönteisiä vaikutuksia sekä omaan elämään että ihmissuhteisiin.

On tietysti totta, että epärehellisyys voi lyhyellä aikavälillä tuottaa etuja, mutta se ei luo kauaskantoisesti ajatellen kestävää pohjaa elämään.

Törmäsin netissä ihan tuoreeseen tekstiin (Future Institute 25.3.2024), jonka otsikkona oli ”Radikaali rehellisyys”. Koska elämme valeuutisten ja epävarman todellisuuden ilmapiirissä – lukekaa poliittisia uutisia tai menkää someen -, ja koska olen joutunut pohtimaan tätä teemaa muutenkin viime aikoina, niin otsikko herätti kiinnostukseni oitis. Lukurupeaman jälkeen olen oppinut jonkin verran uutta, ja seuraavaksi suuntaan kirjastoon parantelemaan tietojani.

Amerikkalainen psykoterapeutti Brad Blanton on kirjoittanut seitsemän kirjaa totuudesta ja valheista. Hänen pääperiaatteensa lyhyesti ilmaistuna on yksinkertainen: radikaali rehellisyys. Aina totuus! Liiallisen tahdikkuuden saa unohtaa! Blanton lupaa täyteläisemmän ja onnellisemman elämän, jos tulemme radikaalisti rehellisiksi.

Valehtelemme noin 150-200 kertaa päivässä, johon lukumäärään sisältyvät myös ironia, vähättely ja kyynisyys – asioita, joita emme tule edes rehellisyyden nimissä ajatelleeksi. Blantonin mielestä nämä jokapäiväiset rutiininomaiset tavat rasittavat meitä ja kanssakäymisiämme niin avioliitossa, työelämässä kuin ystävyyssuhteissammekin. Mutta huomatkaa: Radikaali rehellisyys ei tarkoita ilkeyttä. Tarkoitus on rehellisesti sanoittaa omat tunteemme.

Totuus on kuitenkin luonnollisesti se, että emme aina voi olla niin rehellisiä kuin haluamme (kannattaako kertoa tuttavalle, että hän on lihonut reilusti sitten viime näkemän?), mutta tarkoitus on pyrkiä siihen.

Tiivistetysti sanoitettuna: Radikaali rehellisyys merkitsee sitä, että kerrot kanssakulkijoille, mitä olet tehnyt, mitä aiot tehdä, mitä ajattelet, ja mitä tunnet.

Myös Suomessa järjestetään kursseja, joissa ihmiset perehdytetään radikaalin rehellisyyden aatteeseen. Palaan teemaan, kunhan olen tutustunut siihen tarkemmin, mutta voin sanoa jo nyt, että koen Blantonin ajatukset omikseni.

P.s. Miten saisimme maailman johtavat poliitikot tällaiselle kurssille?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Brad Blanton, radikaali rehellisyys

Juokse itsesi pilveen!

Perjantai 2.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Juokse itsesi pilveen!

Amerikkalainen pitkänmatkanjuoksija James Fixx on kirjoittanut 70-luvulla suuren suosion saaneen teoksen ”Suuri juoksukirja”. Hän kertoo siinä muun muassa, kuinka joskus juoksun aikana hän tuntee euforista oloa ja kipujen lieventymistä. Fixx käytti tästä ilmiöstä nimeä ”runner`s high” (”juoksijan pilvi”), ja monet kirjan lukeneet liikkujat ovat kertoneet kokeneensa juuri saman tapaisen psyykkisen olotilan kovan juoksusuorituksen aikana, ikään kuin he olisivat huumausaineiden aiheuttamassa ”pilvessä”.

Olen juuri lukenut Anders Hansenin teoksen ”Aivovoimaa – näin vahvistat aivojasi liikunnalla”, ja siinä hän kertoo myös tästä Fixxin mainitsemasta maagisesta olotilasta, jonka hän on myös itse kokenut pari kertaa rankan juoksutreenin aikana. Nykyisin me tiedämme selityksen juoksijan pilvikokemukselle, ja sehän on endorfiinit, joiden vaikutus on sama kuin morfiinilla.

Hansen kertoo teoksessaan tarkasti monista tieteellisistä kokeiluista ja pitkäaikaistutkimuksista, joita on tehty, kun on haluttu selvittää liikunnan merkitystä ihmiselle. Turha lienee sanoakaan, että liikunta tekee fyysisesti hyvää jokaiselle tavalliselle kansalaiselle, ja enempi liikuntaa tekee vieläkin parempaa. Nykyisin tiedetään lisäksi, että liikkuminen on tärkeää myös psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Tavasin kiltisti läpi tutkimukset ja monenmoiset kummalliset aivotumakkeet ja vastaavat, mutta en juurikaan siitä puolesta paljon ymmärtänyt. Mutta se, minkä ymmärsin, oli todella mielenkiintoista: Monissa masennustiloissa liikunta on apteekkilääkettä tehokkaampaa! Tutkimusten mukaan liikunta auttaa lievään ja keskivaikeaan masennukseen yhtä tehokkaasti kuin lääkkeet, mutta masentuneen on juostava (tai tehtävä jotakin yhtä rasittavaa) kolme kertaa viikossa 45 minuuttia kerrallaan. Hoidon ei myöskään tarvitse olla joko – tai, pillerit ja liikunnan voi yhdistää.

Liikunta lisää myös luovuutta. Hansen kertoo tästä omakohtaisia kokemuksia, mutta mainitsee myös, kuinka esimerkiksi Einstein, Beethoven ja Darwin tekivät pitkiä pyöräily- ja liikuntalenkkejä, joiden aikana kypsyttelivät ideoitaan – tai ideat kypsyivät aivoissa heidän liikkuessaan. Applen edesmennyt toimitusjohtaja Steve Jobs järjesti säännöllisesti kävelykokouksia, koska uskoi liikunnan vaikuttavan virkistävästi aivotoimintaan.

Lukiessani tätä osaa kirjasta, sain selityksen eräälle jutulle, joka on sattunut minulle tuon tuostakin. Harrastan kuntoliikuntaa, lähinnä ohjauksen alaista kuntojumppaa, toki myös lenkkeilyä. Sali on täynnä naisia, nuori, pirteä vetäjä pomppii korokkeella, musiikki pauhaa, ja minä yritän muiden kanssa pysyä mukana. Sanomattakin on selvää, että hiki virtaa. Katson ohjaajaa, heilutan käsiäni, hypin ja pompin – ja samanaikaisesti ajatukseni ovat aivan muualla. Saan oivalluksen siitä, miten uutta käsikirjoitusta pitää jatkaa, tai miten sitä pitää muokata, tai mistä minun pitää hankkia taustatietoja jonkin asian selvittämiseen… Äkkiä havahdun. Mitä? Jalkani hyppivät edelleen, käteni heiluvat, ja ajatukseni palailevat sieltä jostakin kaukaa. Kaikkein erikoisinta näissä kokemuksissa on oikeastaan se, etten ”häivy maailmasta” koskaan rentoutushetkien aikana, vaan ainoastaan silloin, kun hiki virtaa, ja sydän jyskyttää nopeasti.

Ruotsissa, Skånen Bunkeflossa, järjestettiin tutkimus, jossa kahden luokan oppilaille pidettiin liikuntatunti joka päivä, ja verrokkiryhmä liikkui opetussuunnitelman mukaisesti kaksi kertaa viikossa. Ryhmät olivat muuten samanlaiset, oppilaat asuivat samalla alueella, kävivät samaa koulua ja opiskelivat samoja aineita. Tutkimustulokset olivat silmiä avaavia – tai ainakin niiden olisi pitänyt olla. No, liikkujat tietysti saivat liikunnassa parempia arvosanoja kuin verrokkiryhmä, mutta tämän lisäksi he saivat parempia arvosanoja myös matematiikassa, äidinkielessä ja englannissa, vaikka eivät siis saaneet kyseisissä aineissa lisäopetusta. Ja huomattavaa on, että liikunnan lisäämisen vaikutus näkyi koulumenestyksessä monen vuoden ajan. - Saman suuntaisia tutkimustuloksia on tehty ympäri maailmaa.

Ja taas tulee mieleeni se, kuinka töissä ollessani meillä ala-asteella tehtiin sellainen uudistus, että kaksi oppituntia pidettiin putkeen, ja sen jälkeen oli pitkä välitunti. Opettajalla oli kestämistä, mutta kuvitelkaa niitä pieniä ja isompiakin lapsia, jotka olisivat halunneet juosta, leikkiä ja pelata ulkona, endorfiinit olisivat päässeet laukkaamaan, ja seuraavalla oppitunnilla olisi oppiminen sujunut helpommin. Protestoin aikoinani tätä kammottavaa uudistusta vastaan (mikä ei tietenkään auttanut), vaikka en tuohon aikaan edes ollut tietoinen liikunnan vaikutuksesta oppimiseen.

Ja lopuksi: Aivojen ikääntymistä voidaan myös hidastaa liikunnalla. Eräässä tutkimuksessa seurattiin yli kahden vuosikymmenen ajan 20 000 naista, joiden iät vaihtelivat 70:n ja 81:n välillä. Säännöllisesti liikuntaa harrastaneiden muisti, keskittymiskyky ja tarkkaavaisuus pysyivät huomattavasti paremmalla tasolla kuin vähän liikkuvien kanssasiskojen, eikä tämän tuloksen saavuttamiseen tarvittu enempää kuin 20 minuuttia kävelyä päivittäin.

Suosittelen lukulistallenne: Anders Hansen: Aivovoimaa

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Anders Hansen: Aivovoimaa, liikunnan merkitys

Kitaransoiton lyhyt oppimäärä

Sunnuntai 28.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Kitaransoiton lyhyt oppimäärä

Ollessani vaihto-oppilaana Saksassa ystävystyin erään luokkatoverini kanssa. Birgit oli meillä usein, istuimme omakotitalon yläkerrassa sijaitsevassa huoneessani ja juttelimme, Birgit soitti kitaraa, ja lauloimme yhdessä. Ystäväni alkoi myös opettaa minulle kitaransoittoa, eikä se edes ollut vaikeaa – nyt ei siis ole kyse klassisesta kitarasta, vaan ihan sointuopista ja säestyksestä. Kun palasin vuoden kuluttua vaihdosta takaisin Suomeen, marssin musiikkiliikkeeseen ja ostin oman kitarani. Siihen aikaan Suomessa joutui maksamaan niin sanotun ”ylellisyysveron” tavaroista, joiden ei katsottu olevan tarpeellisia, ja niinpä minäkin maksoin kitarasta veroni.

Pyrin Oulun opettajainkoulutuslaitokseen, ja muiden testien ja kokeiden ohella hakija sai osallistua vapaaehtoiseen laulukokeeseen. Minähän menin tilaisuuteen oma kitara mukanani, mutta naispuolinen lehtori ilmoitti, ettei laulua saa säestää. Siihen hänen miespuolinen kollegansa tuumasi, että annetaan nyt yrittää, ja niin minä lauloin ja soitin itseni sisälle OKL:een. No, kai minä pärjäsin muissakin kokeissa riittävän hyvin.

Otin kitaran mukaani myös ulkomaanreissuille, kunnes huomasin, ettei rannalla näppäileminen ollut erityisen mukavaa, sillä tuuli vei soittimen äänen mukanaan. Vaikka en sitten enää raahannutkaan soitinta ulkomaille, säestin lauluja monenlaisissa illanistujaisissa ja kaveripiirin kokoontumisissa ja lauleskelin itsekseni.

Perheen perustaminen muutti soitintilannetta sen verran, että päätin aikuistua ja ostaa pianon. Tästä syystä kitara jäi taka-alalle ja lopulta hävisi huushollistamme kokonaan, koska se vei aika lailla tilaa, ja olihan pianosäestys jotain vallan muuta kuin kitaralla rämpyttely – niin kai minä ajattelin.

Miksi ihmeessä kitara tuli pitkän ajan jälkeen ja yllättäen mieleeni? Näin pari yötä sitten unen, josta mieleeni jäi erityisesti seuraava tapahtuma: Olin jossakin koulun juhlasalissa eli voimistelusalissa. Harjoittelin ilmeisesti ohjelmaa johonkin lähestyvään tilaisuuteen, ja kuulin salin toisella puolella jonkun soittavan kitaraa ihan väärin. Soitto otti korviini sen verran, että ryntäsin salin toiselle puolelle pelastamaan kitaran musiikin runtelijalta ja ilmeisesti opettamaan tuolle vanhemmalle miehelle oikeat otteet, olin unessani nuori. Ja sitten yhtäkkiä olinkin vanha, katsoin sormiani ja mietin, muistanko vielä, miten sointuja näppäiltiin. Tuohon loppuvat muistikuvani erikoisesta unesta.

Tätä kirjoittaessani uskon, että jos saisin käsiini kitaran, osaisin säestää muutaman laulun, mutta mielessäni pyörii edelleen kysymys, miksi näin unta kitarasta.

Kävin pari päivää sitten tervehtimässä ystävääni hoitolaitoksessa. Kohtasin siellä myös sattumalta entisen naapurini, joka oli kuulemma ”olosuhteiden pakosta” muuttanut omasta asunnostaan kyseiseen hoivakotiin. Hän on tyylikäs ja hyväntuulinen – tämä yli 80- vuotias rouva – ja kertoi minulle, kuinka hänellä oli viime aikoina pitänyt kiirettä. Rouva oli nimittäin oman kertomansa mukaan ollut juuri pari viikkoa hoitamassa iäkkäitä vanhempiaan, koska ”jonkunhan piti heistäkin huolehtia”. Niin, niin, minä nyökyttelin ja rupesin rouvan poistuttua jututtamaan ystävääni, joka oli sopivasti kahvipöydän ääressä. Esittelin itseni (olemme tunteneet toisemme noin viisikymmentä vuotta), ja pian hän tunnistikin minut ja keskustelimme yhteisistä perhetutuista. Välillä hänen mielensä siirtyi lapsuuteen, ja hän kertoi, kuinka aikaisin isä aina nousi jotta ehtisi töihin, ja kuinka ahkera isä aina oli, ja minä ymmärsin, että näitä kertoessaan hän oli sillä hetkellä tuo pikkupoika, joka puhui kunnioittaen isästään. Tiesin, että hän koki samaa kuin minä unessani, jossa muutuin yhtäkkiä nuoresta vanhaksi, hänen muutoksensa oli vain päinvastainen.

Minkä viestin uni kitarasta halusi välittää minulle? Oma realistinen minäni vastaa, että älä nyt höpötä, sillä unet ovat unia, eivätkä ne tarkoita mitään sen kummempaa. Unien tulkitsijat sanovat, että kitara symboloi luovuutta, kehitystä ja tunteiden ilmaisua. Minulle tuo uni muistutti voimakkaasti sitä, että olin oppinut taidon – eikä se tarkoittanut ainoastaan soittotaitoa -, osasin jotakin niin hyvin, että halusin opettaa muitakin, ja tarttuessani jo – yllättäen - vanhoilla käsilläni soittimeen, tuo taito oli minulla yhä. Viesti oli voimakas: Sinä osaat, ole rohkea, sinä osaat.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uni, kitara, symboliikka

Älä tapa!

Sunnuntai 17.12.2023 - Pirkko Jurvelin

Älä tapa!

Yleinen välinpitämättömyys on vallannut yhteiskuntamme. Entiset arvot eivät merkitse mitään, uusi arvottomuus on kunniassa, sillä ihmisen täytyy saada olla vapaa valitsemaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman elämässään. Sillä ei ole väliä, mitä nuo valinnat vaikuttavat lähiympäristöön ja toisiin ihmisiin.

Älä tapa! on kymmenestä käskystä se viides. Näitähän opeteltiin ja opittiin joskus maailmassa koulussa uskontotunneilla. Käskyjen etymologiasta kerrottiin se, että ne on kirjoitettu raamatun vanhan testamentin osaan, joka kertoo muutenkin paljon Israelin kansan historiasta. Kuuntelimme ja opettelimme nämä asiat ulkoa koulussa palataksemme niihin vielä rippikoulussa, jonka aikana keskustelut syvenivät, olihan oppilaillakin ikää enemmän. Nuo kymmenen käskyä tuntuivat meistä loogisilta, sillä ne neuvoivat ihmisiä käyttäytymään hyvin ja rehellisesti. Nykypäivänä on helppo sivuuttaa kolme ensimmäistä käskyä, jotka puhuvat ihmisen suhteesta Jumalaan. Sitä paitsi, nykyään saa olla aika tarkka siitä, milloin J-alkuista sanaa yleensä käyttää (vähän sama juttu kuin sen N-alkuisen sanan kanssa).

Neljännestä käskystä eteenpäin puhutaankin sitten konkreettista asiaa. Ihmistä kielletään (!) tappamasta, tekemästä aviorikosta, varastamasta, valehtelemasta, havittelemasta lähimmäisen omaisuutta, olipa se sitten puoliso, karja, työntekijät tai yhtään mitään muutakaan, mitä lähimmäisellä/tutulla sattuu olemaan. Todella hienoja ja loogisia käskyjä ja ajatuksia. Sitten oli vielä se kolmaskin käsky, joka komentaa ihmisen pyhittämään lepopäivän, ja kyllähän lepääminen ja lomailu (katso kuvia esimerkiksi instasta) tuntuvat mukavilta, mutta ei se aina kuitenkaan ole niin helppoa, kun löytyy yhtä ja toista hommaa, vaikka keho kuinka huutaisi lepoa.

Nyky-yhteiskunnan ja sen asukkaan on vaikea hyväksyä sanoja ”käsky” tai ”pakko”. Kaikki ohjeet on vesitetty kohteliain sanakääntein ja lähes anteeksipyynnöin. ”Roskaaminen kielletty” taipuu nykyisin esimerkiksi seuraavaan muotoon:”Vaalitaan yhdessä ympäristön viihtyisyyttä ja laitetaan roskat niille kuuluviin jäteastioihin”. Hoh, hoijaa! Kuinka nerokas ihminen onkaan yrittäessään miellyttää ”suurta yleisöä”, joka itse asiassa on varmasti kuitenkin se vähemmistö yhteiskunnassamme.

”Älä tapa”-käsky on myös onnistuttu vesittämään tässä maassa, vaikka asia on äärimmäisen vakava. - Nyt selvennykseksi kuitenkin myös sellainen seikka, että tämän käskyn selitys ei rajoitu yksinomaan hengen riistämiseen, vaan siinä myös kielletään tuottamasta lähimmäiselle vahinkoa ja kärsimystä ja sanotaan, että ihmisen on yritettävä kaikin keinoin suojella lähimmäistään. Käsky koskee sekä yksilöä että yhteisöä.

Kun tv-ohjelmat täyttyvät ns.”true crime” genrestä eli rikosdokumenteista, ja kun niiden lisäksi tuotetaan tv-ohjelmia, podcasteja ja kirjoja kriminaaleista, jotka istuvat vankilassa tuomittuina lapsenraiskauksesta tai murhista, niin silloin täytyy jo kysyä, kuka kantaa vastuun siitä, että näitä ihmisiä ihannoivia ohjelmia ja teoksia tuotetaan yhä enemmän ja enemmän? Raha puhuu tietysti, mutta tosiasiahan on, että kaikki se, mitä ihminen kuulee, näkee ja lukee, jättää jälkensä häneen. Toiset ymmärtävät, että ääneen ovat päässeet rikoksentekijät, jotka ovat mahdollisesti psyykkisesti sairaita ja koukussa siihen elämäntapaan, johon ovat ajautuneet, mutta kaikki eivät tätä ymmärrä. Varsinkin nuoret, joilla ei ole elämänkokemusta vielä paljon, voivat viehättyä ja kiinnostua vaarallisesta henkilöstä ja hänen näennäisesti jännittävästä elämäntyylistään. Kuitenkin on kysymys rikollisista, joiden tekemisistä ja jälkien korjaamisista yhteiskuntamme joutuu maksamaan suuria summia, ja joiden oikeudenkäynnit ja laitoshuollot (=vankila) ovat merkittävä menoerä Suomelle. Puhumattakaan siitä psyykkisestä tuskasta, jota heidän uhrinsa joutuvat kokemaan, ja joka saattaa vaikuttaa ratkaisevasti koko uhrin loppuelämään.

”Olen vain sen takia tehnyt rikoksia, että ihmiset kunnioittavat minua,” vastaa eräs tuomittu. Nyt on korkea aika alkaa tehdä selväksi se seikka, että kunnioitusta ei ansaita rikollisella elämäntavalla vaan oikein toimimalla ja elämällä. Vanhanaikaista? Ei, vaan uudenaikaista!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rikos, tuomio, vankila, kielto

Yhteiskunta sekasorron vallassa - ihmisoikeuksien rinnalle ihmisvelvollisuudet

Sunnuntai 26.11.2023 - Pirkko Jurvelin

Yhteiskunta sekasorron vallassa – ihmisoikeuksien rinnalle ihmisvelvollisuudet

Kolme asiaa johdatti minut tämän blogin aiheeseen. Ensiksikin: Olin eräässä tapahtumassa, joka järjestettiin lukion tiloissa. Kävin vessassa ja sieltä poistuessani huomasin oven sisäpuolelle kiinnitetyn julisteen, jonka otsikko kuului: Ihmisen seksuaaliset oikeudet. En ehtinyt jäädä lukemaan kyseistä tiedonantoa tai julkilausumaa, mutta mieleeni välähti heti kysymys: Entä ihmisen seksuaaliset velvollisuudet?

Toinen puhutteleva asia sattui kotonani. Olin aikuisen lapsenlapseni kanssa iltateellä, ja hän kertoi, että oli ollut viikonloppuna käymässä Tampereella kaverinsa luona. Hän oli havainnut, kuinka paljon enemmän kaupungissa näkyi maahanmuuttajataustaisia henkilöitä Oulun katukuvaan verrattuna. ”Minulla tuli raitiovaunussa turvaton olo, kun teini-ikäiset maahanmuuttajat mellastivat, puhuivat isoon ääneen, eivätkä selvästi välittäneet muista ihmisistä. He olivat jotenkin pomoja siinä tilanteessa.”

Kolmas tähän blogivalintaan vaikuttava seikka oli viikonloppuna ilmestyneen Helsingin Sanomien artikkeli, joka oli otsikoitu:” Ruotsalainen poliisipäällikkö varoitti jengeistä jo 20 vuotta sitten”. Yhä työelämässä mukana oleva poliisipäällikkö Carin Götblad kertoo siitä, miten nykytilanteeseen on ajauduttu, ja mitä rikollisjengien hävittämiseksi ja yleisen turvallisuuden parantamiseksi yritetään nyt lopultakin tehdä. ”Meillä on naiivi yhteiskunta ja naiivi lainsäädäntö...Tänä päivänä avoin yhteiskunta ei toimi, koska sitä käytetään hyväksi.” Suomelle ja suomalaisille hän antaa neuvon reagoida voimakkaasti jengiytymiseen, jonka taustalla ovat usein huumekaupat ja muu rikollinen toiminta.

Miksi hyvinvointivaltio on täynnä rikollisuutta? Siksi, että ihmisiä paapotaan. Ja huomatkaa, nyt en puhu pelkästään maahanmuuttajataustaisista henkilöistä, vaan myös ihan tavallisista suomalaisista ja ruotsalaisista. Ihmisillä on OIKEUKSIA, ja niitä on niin paljon, että hän voi viettää aikansa tekemättä mitään järkevää, sillä yhteiskunta tulee kyllä vastaan tukemalla kelkasta putoajia ja heitä, joita ei huvita istua kyydissä. Tosiasia on kuitenkin se, ettei yhteiskunnan jäsen voi olla pelkästään saavana osapuolena (=oikeudet), vaan ansaitakseen jäsenyytensä hänen on myös täytettävä velvollisuutensa.

Mitkä ihmeen velvollisuudet? Suomalaisen yhteiskunnan asukkaan tulee täyttää ainakin seuraavat velvollisuudet: 1. Kaikkien, jotka asuvat tai oleskelevat Suomessa, täytyy noudattaa Suomen lakeja. 2. Noin 7-18 -vuotiailla on oppivelvollisuus. 3. Suomessa työskentelevien täytyy yleensä maksaa veronsa Suomeen. 4. Kaikilla on velvollisuus todistaa oikeudessa, jos sinne kutsutaan. 5. Kaikilla on velvollisuus auttaa onnettomuudessa. 6. Suomalaisilla on lakiin perustuva maanpuolustusvelvoite. 7. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsistaan.

Nuo velvollisuudet näyttävät ihan järkeen käyviltä perusasioilta, ja niinhän ne ovatkin. Mikäli Suomessa asuvat henkilöt toimisivat näiden velvollisuuksien mukaan, niin olisihan tämä aika hulppea yhteiskunta! Olisiko mahdollista, että alettaisiin kiinnittää yhä enemmän huomiota velvollisuuksiin, koska niiden hoitaminen parantaa ja elvyttää koko yhteiskuntaa, ja jätetään oikeuksista puhuminen vähän vähemmälle. Toisaalta ymmärrän kyllä, että on paljon mukavampi puhua oikeuksista kuin velvollisuuksista.

Tässä vaiheessa, kun Ruotsi näyttää olevan katastrofin partaalla yrittäessään taistella rikollisuuden leviämisen estämiseksi samaan aikaan, kun maassa suunnitellaan uusia, aidattuja asuinalueita tavalliselle kansalle, niin Tanskalla tuntuu menevän hyvin. Siellä on tartuttu ongelmiin tosissaan, ihmisoikeuksista ei ole luovuttu, mutta ihmisvelvollisuudet nostetaan esille, eikä rikollisuutta hyssytellä.

Miten meille käy täällä Suomessa? Meillä on niin erinomaisen huono esimerkki tuossa kyljessämme, joten voimme vain todeta ruotsalaisille: Pieleen meni, yrittäkää pärjätä. Meidän täytyy toimia toisin.

Lopuksi vielä lukijoilleni: Olen maahanmuuttomyönteinen henkilö, joka on sitä mieltä, että meillä jokaisella on oikeuksien lisäksi myös paljon velvollisuuksia. Suomi saa toivottaa mielestäni tervetulleeksi jokaisen, joka on valmis sitoutumaan näihin velvollisuuksiin. Sitä paitsi: Suomi tyhjenee hyvää vauhtia, joten uusille asukkaille on kyllä tilaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rikollisjengit, turvattomuus, oikeudet, velvollisuudet

Kuka minä olen - perimä vai ympäristö?

Torstai 27.7.2023 - Pirkko Jurvelin

Kuka minä olen – perimä vai ympäristö?

Jokin aika sitten tyttäreni kysyi, että tuntuuko minusta siltä, että juuri löytynyt siskoni on oikeasti siskoni vai pelkästään joku mukava uusi tuttavuus. Minun ei tarvinnut miettiä vastausta, vaan totesin heti, että kyllä Anneli tuntuu siskolta.

Tässä välissä on kai syytä kertoa teille, jotka ette ole lukeneet joulukuista blogiani, että joulukuun alkupuolella sain sähköpostia henkilöltä, joka kertoi olevansa isäni tytär. No, puolen vuoden sisällä asiat ovat edenneet niin, että olemme tavanneet siskoni kanssa pariin otteeseen vähän pidempään ja toki sometelleet varsinkin silloin, kun koko yhteinen tarinamme eli sukulaisuutemme oli alkumetreillä. Vielä on ehkä syytä kerrata sekin asia, ettei minulla ole omasta lapsuudenperheestäni enää ketään elossa. Äiti ja isä ovat kuolleet, samoin myös veljeni ja siskoni, joten voitte ymmärtää, miksi uuden siskon ilmestyminen tähän maailmaan oli ja on ihmeellinen tapahtuma.

Tyttäreni esittämän kysymyksen jälkeen olen pyöritellyt mielessäni useaan otteeseen vastaustani ja varsinkin sitä, että miksi tunnen sisaruutta (olen huomannut itsessäni jopa isosiskon käyttäytymistä), vaikka tuttavuutemme on aika tuore. Eikö se ole kummallista? Olen järkeillyt, että oikeasti pitäisin miltei kenestä tahansa (tai ainakin pakottaisin itseni pitämään), jolla olisi sama isä kuin minulla. Tilanteen tekee minulle helpoksi myös se, että Anneli on niin mukava ja symppis, ja että meillä on isän lisäksi paljon muutakin yhteistä (esim. ammattitausta), ja keskustelu ja tapaamiset ovat olleet luontevia. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Ai, miksi? Koska siis olemme siskoksia?

Taas tuo kysymys. Tutkin muutamia kirjoja ja netin ihmemaailmaa ja yritin selvittää, kumpi on ihmiselämässä määräävämpi tekijä: perimä vai ympäristö? Alkuun tulokset näyttivät siltä, että perimällä on suurempi vaikutus ihmiseen kuin ympäristöllä. No, tutkimuksia on erilaisia, tulkintatapoja erilaisia ja on tietysti myös halu tulkita asiat tietyllä tavalla, mutta joka tapauksessa perimän vaikutusta painotetaan. - Kyllä teissä on samaa näköä,- on joku sanonut katsottuaan muutamia valokuvia. Tuosta en osaa sanoa mitään. Ehkä ulkopuoliset näkevät kuvissa jotain sellaista, jota itse en välttämättä huomaa.

Selailin kuitenkin lisää nettisivuja ja totesin, että vielä muutama vuosi sitten tiedemiehet olivat sitä mieltä, että ulkonäkö, lahjakkuus, tietyt luonteenpiirteet sekä myös käytöstavat juontavat juurensa ihmisen geeneistä, eikä kasvatuksella ja ympäristöllä olisi suurempaa osuutta näihin.

Nykyisin tutkijat ovat kuitenkin pitkälti samaa mieltä siitä, että ympäristö ja geenit vaikuttavat toisiinsa, tätä tutkimusalaa sanotaan epigenetiikaksi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että geenit ja ympäristö täydentävät toisiaan tai voivat myös heikentää tai vahvistaa toisiaan. Lapsi voi olla esimerkiksi perintötekijöidensä ansiosta musikaalisesti lahjakas, mutta ympäristöstä riippuu, pääseekö tämä lahjakkuus esiin. Jos siihen panostetaan, hankitaan soittotunteja jne, niin tämä peritty lahjakkuus näkyy. Toisaalta musikaalisuus voi jäädä huomiotta, jos kasvuympäristö ei ole siitä kiinnostunut.

Täytyy sanoa, ettei tutkimusmatkani internetin ihmemaailmaan lopultakaan tuonut vastausta kysymykseeni, miksi Anneli tuntuu siskolta. Luulen, että suurin syy tuohon tuntemukseen on se, että TIEDÄN meillä olevan yhteisen isän ja toisaalta näen hänessä kyllä ne miellyttävät, sympaattiset persoonallisuudenpiirteet, joita isälläkin oli. Ja se opettajuus, kai sekin on jokin geenijuttu, vai ei? Ai, niin, siskoni äiti oli myös opettaja. Annetaan olla. Pääasia on, että minulla on uusi perheenjäsen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sisko, perimä, ympäristö, epigenetiikka

Haluatko voida paremmin?

Tiistai 18.7.2023 - Pirkko Jurvelin

Haluatko voida paremmin?

Tietysti haluat voida paremmin, ainakin minä haluan. Tämän vuoksi tartuinkin kirjastossa innokkaana teokseen ”Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet” ja totesin, että hyvinvointi tai ainakin sen paraneminen voi olla lähempänä kuin osaamme aavistaakkaan.

Kirjassa käytetään termiä ”metsäkylpy”, joka kuulostaa hieman eksoottiselta, mutta ei ole sitä ollenkaan. Se tarkoittaa yksinkertaisesti metsässä vietettyä rauhallista aikaa, joka luo ihmiselle yhteyden luontoon ja saa aikaan hyvinvointia ja onnen ja rauhan tunnetta. Metsäkylvyn avulla luodaan yhteys luontoon vaikkapa kuljeskelemalla puiden lomassa, levähtämällä lähipuistossa tai esimerkiksi kävelemällä paljain jaloin kotipihalla. Meitä suomalaisia saattaa nyt hiukan huvittaa: Johan tuolla metsässä on oleskeltu iät ja ajat, samoiltu, retkeilty, telttailtu, poimittu marjoja, luulevatko japanilaiset keksineensä jotain uutta?

Harvoin tulee ajatelleeksi, että Japanin pinta-alasta on metsää 25 miljoonaa hehtaaria (Suomessa 20 miljoonaa). Tohtori Qing Lin on metsälääketieteeseen erikoistunut lääkäri, joka on tehnyt asian parissa monenlaisia uraauurtavia tutkimuksia, ja joiden tuloksia hän selvittelee Metsäkylpy- teoksessaan. Myönteisten tutkimustulosten ansiosta maassa aloitettiinkin vuonna 1982 kansallinen metsäkylpyjen hyvinvointiohjelma, ja nykyään metsäkylpy on maassa yleinen tapa, kun halutaan huolehtia terveydestä ja hallita stressiä. Japanissa on 62 sertifioitua metsäkylpypaikkaa, ja metsissä käy vuosittain 2,2 – 5 miljoonaa ihmistä. Tässä yhteydessä on muistettava, että myös Suomessa on nykyisin metsiä, joita kutsutaan ”terveysmetsiksi”.

Metsässä tulee oleskella kaikessa rauhassa, stressiä välttäen (ei siis hikilenkkiä), kaikilla aisteilla luonnosta nauttien. Tutkimustulosten mukaan rauhallinen oleilu metsässä:

- vähentää verenpainetta

- poistaa stressiä

- parantaa sydämen ja verenkierron toimintaa sekä aineenvaihduntaa

- alentaa verensokeria

- parantaa keskittymiskykyä ja muistia

- helpottaa masennusta

- parantaa kivunsietokykyä

- lisää energiaa

- tehostaa vastustuskykyä ja lisää kehon luonnollisia tappajasoluja

- lisää syöpää ehkäisevää proteiinintuotantoa

- auttaa painonhallinnassa

Mistä puiden aiheuttama positiivinen vaikutus sitten tulee? Quig Li selittää, että metsän ilmassa on enemmän happea kuin muualla, mutta sieltä löytyy myös runsaasti kasvien luonnollisia öljyjä, jotka ovat osa puiden puolustusjärjestelmää. Puut vapauttavat ilmaan näitä öljyjä (fytonsideja) suojellakseen itseään bakteereilta, hyönteisiltä ja sieniltä. Ne käyttävät fytonsideja myös kommunikointikanavana ja tavallaan ”keskustelevat” toisilleen niiden avulla. Fytonsidipitoisuus ilmassa on sitä suurempi, mitä lämpimämpi sää on.

”Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet” teoksesta löytyy paljon kertomuksia erilaisista tutkimuksista ja niiden tuloksista. Mieleeni painui erityisesti tarina siitä, kuinka aluksi sattumalta oli huomattu, että jos sairaalapotilaan sänky sijaitsi lähellä ikkunaa, jonka takaa avautui metsä- tai puistomaisema, niin hän tarvitsi vähemmän särkylääkkeitä ja parani nopeammin kuin potilas, jonka vuoteesta ei ollut näkymää luontomaisemaan.

Toisen tutkimustuloksen mukaan japanilainen elää kauemmin, mikäli hänen kotinsa on kävelymatkan päässä viheralueesta tai puistosta.

Meille suomalaisille metsään lähteminen on itsestään selvä, hyvin luonnollinen ja arkinen asia. Harva tulee ajatelleeksi, että tekee itselleen varsinaisen terveysteon samoilemalla verkkaiseen tahtiin kesäisessä luonnossa.

Lähde: SHINRIN-YOKU, Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet, Terveyttä ja hyvinvointia puiden avulla

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metsäkylpy, puiden parantava vaikutus, rentoutuminen

Jokaisella on oikeus

Sunnuntai 2.7.2023 - Pirkko Jurvelin

Jokaisella on oikeus

Tulin juuri kaupunkilomalta. Lensimme kuopuksen kanssa ensiksi Riikaan, ja parin päivän oleskelun (= hektisen ympäriinsä juoksentelun) jälkeen matkustimme bussilla Vilnaan, jossa viivyimme myös kaksi päivää. Vaikka olin tutkiskellut useita matkustussivustoja ennen lähtöämme, niin molemmat kaupungit yllättivät eri tavoilla. Riikasta jäivät mieleeni vanhan kaupungin lisäksi katusoittajat, joista joku soitti viulua, joku toinen huuliharppua, kolmannet trumpettia ja käyrätorvea ja niin edelleen, enemmän ja vähemmän taitavia musiikin esittäjiä löytyi vähän joka nurkan takaa. Pianonsoittaja oli epäilyksettä ammattimuusikko, soitto oli upeaa kuultavaa!

Jos pitäisi valita, kumpaan kaupunkiin matkustaisin uudestaan, niin valinta kohdistuisi ehdottomasti Vilnaan! Ilmapiirissä oli jotain suurkaupunkimaista ja energistä, vaikka historiallisia kulttuurikohteita oli paljon enemmän kuin olimme ennalta kuvitelleet. Koska olimme heti kaupunkiin saavuttuamme hakeutuneet turisti-infoon, niin tiesimme, että seuraavana päivänä pääsisimme kaksi ja puoli tuntia kestävälle ilmaiselle (!) kävelykierrokselle ammattioppaan mukana. Ja mehän lähdimme tietysti kuten moni muukin. Aluksi kerroimme nimemme ja sanoimme, mistä maasta olemme kotoisin. Me olimme ainoat suomalaiset, kaukaisimmat turistit tulivat Australiasta ja USA:sta. Opastus oli englanninkielinen, opas erittäin tietävä ja runsassanainen.

Oletko kuullut koskaan Uzupis – nimisestä tasavallasta, joka sijaitsee Vilnassa? No, emme mekään olleet. Oikeastaan kysymyksessä on boheemi kaupunginosa, joka päätti vuonna 1997 julistautua mikrotasavallaksi. Tämä valtio viettää itsenäisyyspäivää aina 1.4. (aprillipäivä!), sillä on oma presidentti, kansallislaulu, lippu, perustuslaki, postimerkki ja aikaisemmin myös noin kahdentoista hengen armeija, joka kuitenkin lopetettiin rauhanaatteen nimissä. Jos tähän mikrovaltioon haluaa tutustua juuri 1.4., niin rajasillalla saatetaan kysellä passia ja antaa kulkulupa leimalla vaikka keskelle otsaa.

Ihan tosissaan ei nyt siis olla, ja Uzupis tunnetaankin taiteilijoiden omana alueena, vaikkakin kaupunginosan uudempi puoli on jo kallista asuinaluetta. Tällä paikalla on myös juutalainen historiansa kuten monilla muillakin Vilnan ja Liettuan alueilla. Tällä mikrovaltiolla on myös oma perustuslakinsa, johon pääsette nyt tutustumaan.

Uzupisin perustuslaki:

1. Jokaisella on oikeus elää Vilnajoen rannalla, ja Vilnajoella on oikeus virrata jokaisen ohi.

2. Jokaisella on oikeus kuumaan veteen, lämmitykseen talvella ja tiilikattoon.

3. Jokaisella on oikeus kuolla, mutta se ei ole velvollisuus.

4. Jokaisella on oikeus erehtyä.

5. Jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen.

6. Jokaisella on oikeus rakastaa.

7. Jokaisella on oikeus olla ilman rakkautta, muttei välttämättä.

8. Jokaisella on oikeus olla huomaamaton ja tuntematon.

9. Jokaisella on oikeus laiskotella tai vain olla tekemättä mitään.

10. Jokaisella on oikeus rakastaa ja hoitaa kissaa.

11. Jokaisella on oikeus huolehtia koirastaan, kunnes jompikumpi kuolee.

12. Koiralla on oikeus olla koira.

13. Kissan ei tarvitse rakastaa omistajaansa, mutta hädän tullen sen pitää auttaa tätä.

14. Jokaisella on oikeus olla joskus tietämätön velvollisuuksistaan.

15. Jokaisella on oikeus epäröidä, mutta se ei ole velvollisuus.

16. Jokaisella on oikeus olla onnellinen.

17. Jokaisella on oikeus olla onneton.

18. Jokaisella on oikeus olla hiljaa.

19. Jokaisella on oikeus uskoa.

20. Kenelläkään ei ole oikeutta väkivaltaan.

21. Jokaisella on oikeus tajuta oma pienuutensa ja suuruutensa.

22. Kenelläkään ei ole yksinoikeutta siihen, mikä on ikuista.

23. Jokaisella on oikeus ymmärtää.

24. Jokaisella on oikeus olla ymmärtämättä mitään.

25. Jokaisella on oikeus olla mitä tahansa kansallisuutta.

26. Jokaisella on oikeus juhlia syntymäpäiväänsä tai jättää juhlimatta.

27. Jokaisen on muistettava nimensä.

28. Jokainen voi jakaa toisille sitä, mitä omistaa.

29. Kukaan ei voi jakaa toisille sitä, mitä ei omista.

30. Jokaisella on oikeus veljiin, siskoihin ja vanhempiin.

31. Jokainen voi olla vapaa.

32. Jokainen on vastuussa vapaudestaan.

33. Jokaisella on oikeus itkeä.

34. Jokaisella on oikeus olla väärinymmärretty.

35. Kenelläkään ei ole oikeutta syyllistää toista.

36. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä.

37. Jokaisella on oikeus olla ilman oikeuksia.

38. Jokaisella on oikeus olla pelkäämättä.

39. Älä voita.

40. Älä puolustaudu.

41. Älä anna periksi.

Perustuslain kohta numero 27 arveluttaa hiukan, mutta muuten nämä ovat varmasti tarkkaan pohdittuja asioita, vai mitä?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vilna, Uzupis, kansalaisoikeudet

Turkki ulos NATO:sta!

Maanantai 16.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Turkki ulos NATO: sta!

Turkin tahallinen venkoilu Suomen ja Ruotsin Nato- jäsenyyshakemusten kanssa on saanut sekä rivikansalaiset että poliitikot kiehumispisteeseen. Mikä on tuo maa ja sen presidentti, joka tahallaan, keksityillä syillä, estää näitä kahta sivistynyttä eurooppalaista maata saamasta puolustusliiton jäsenyyden?

Valitettavasti on niin, että yksityisellä jäsenmaalla on paljon valtaa Nato:ssa, sillä päätöksenteon on aina tapahduttava yksimielisesti. Jäsenmaa voi kyllä halutessaan jäädä ulkopuolelle päätöksenteosta, mutta siinä tapauksessa se ei kuitenkaan estä päätöksen syntymistä. Nato- mailla on oikeus myös olla osallistumatta niihin toimintoihin, jotka on päätetty, toisaalta jäsenmaa ei saa toimia vastoin Nato:n päätöksiä. Selkeä juttu, mutta kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että vaatimus täydellisestä yksimielisyydestä antaa kikkailijoille liian paljon valtaa.

Turkki pyrkii jäseneksi myös Euroopan Unioniin. Se hyväksyttiin hakijamaaksi vuonna 1999, mutta maan poliittisen tilanteen vuoksi jäsenneuvottelut ovat käytännöllisesti katsoen jäissä. EU:n viime lokakuisen raportin mukaan Turkki on ottanut takapakkia lähes kaikilla aloilla, ennen kaikkea oikeusvaltioperiaatteen alueella. ”Demokraattisten instituutioiden toiminnassa on vakavia puutteita”, totesi EU:n laajentumiskomissaari Olivér Várhelyi. Turkin käymä sota Syyriassa ja Irakissa sekä maan presidentin läheinen ystävyys Putinin kanssa ovat ymmärrettävästi ongelmallisia EU:n näkökulmasta katsottuna. Yhdysvallat on puolestaan määrännyt Turkille pakotteita ja keskeyttänyt Yhdysvaltain F-3-hävittäjäkoneiden toimitukset maalle, koska Erdogan tilasi vuonna 2017 venäläiset ilmapuolustusjärjestelmät.

Turkin presidentti, 68- vuotias Recep Tayyip Erdogan, on hallinnut maata yli kaksikymmentä vuotta eli pisimpään sen jälkeen, kun moderni Turkki perustettiin. Erdogan toimi ensiksi pääministerinä ja myöhemmin presidenttinä edustaen konservatiivista islamilaista Oikeus- ja kehityspuoluetta. Nyt ovat jälleen vaalit edessä, sillä kesäkuussa turkkilaiset saavat valita maalleen uuden presidentin. Saavat ja saavat, sillä jos miettii EU:n tutkimustuloksia kyseisen maan demokratiasta, niin eiköhän vaalien tulos voida julistaa jo nyt ja kertoa, että nykyinen presidentti jatkaa vielä yhden viisivuotiskauden tai ainakin siihen saakka kuin terveys kestää.

Vaalitulos ei kuitenkaan ole ihan tähtiin kirjoitettu. Juuri aiemmin mainittu maan huono ihmisoikeustilanne sekä inflaatio, joka on lähes 86 prosenttia, saa ihmiset miettimään, olisiko Erdoganin tilalle saatava presidentti, jolla olisi modernimpi käsitys maan ja maitten välisten suhteiden hoidosta.

Viime sunnuntaina Erdogan ilmoitti, että Suomen ja Ruotsin täytyisi luovuttaa 130 ”terroristia” Turkkiin, jotta se hyväksyisi näiden hakijamaiden Nato-jäsenyyden. Tämä vaatimus ilmoitettiin sen jälkeen, kun Tukholman kaupungintalon eteen ripustettiin jaloista roikkumaan Erdogania esittävä nukke. Tämän vaatimuksen lisäksi Erdogan eväsi Suomen ja Ruotsin edustajien matkan Turkkiin.

Suomeksi sanottuna asia menee näin: Suomi ja Ruotsi luovuttavat 130 ”terroristia” (lähinnä kurdeja), jotka sitten Turkki mitä ilmeisimmin tuomitsee kuolemaan ”maanpetoksen” vuoksi. Kun 130:n ihmisen henki on uhrattu, niin Suomi ja Ruotsi saavat Nato-jäsenyytensä. Kysyn vain: Miten tämä voi olla mahdollista demokraattisessa Suomessa ja Ruotsissa? Ei mitenkään. Mutta se on mahdollista yksinvaltiaan hallitsemassa Turkissa, jossa peruskansalainen on rahaton ja vailla minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia.

Suomalaisena minä häpeän, jos joudumme käymään ihmishengillä kauppaa saavuttaaksemme jonkin edun, mutta toisaalta ymmärrän tietysti, kuinka tärkeä Nato-jäsenyys on maallemme. Missä ovat ihmisoikeudet?

Lähteenä mm. Frankfurter Rundschau

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Turkki, Nato, Eu, ihmisoikeudet

Itsevaltiaan jätökset

Sunnuntai 25.9.2022 - Pirkko Jurvelin

Itsevaltiaan jätökset

Historia opettaa meille, että itsevaltiaan ammatti on hyvin riskialtista. Koska kansalaiset eivät pääse vaikuttamaan hallitsijansa valintaan, tyytymättömyys saattaa kasvaa, ja diktaattorista halutaan päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Jo ihan lähihistoria kertoo hyviä esimerkkejä siitä, ettei yksinvaltiaan elämä ole välttämättä turvallista huolimatta niistä valtavista turvatoimista, joilla henkilöä pyritään suojelemaan.

Kun demokraattisesti tehtäväänsä valittu Sauli Niinistö voi rauhassa ulkoiluttaa koiraansa Helsingissä, niin naapurimaan diktaattori ei liikahda mihinkään ilman massiivisia turvatoimenpiteitä. Ja sanoisin, että hän on ymmärtänyt tilanteensa ihan oikein: Kannattaa varoa!

Pieneksi muistinvirkistyksesi kertaan tässä muutaman lähihistorian diktaattorin kuolinsyyt. Vuonna 1945 Saksan yksinvaltias Hitler teki itsemurhan ottamalla syanidia ja sen jälkeen vielä ampumalla itseään päähän. Samana vuonna Italian Mussolini hirtettiin. Romanian presidentti Ceausescu teloitettiin vaimoineen ampumalla vuonna 1989, Kambodzan Pol Pot teki itsemurhan kotiarestissa vuonna 1998, Irakin Saddam Hussein teloitettiin vuonna 2006, ja Libyan Muammar al-Gaddafi tapettiin ampumalla vuonna 2011. Nämä esimerkit ovat lähihistoriasta, ja jos menisimme ajassa kauemmas taakse päin, niin väkivaltaisen kuoleman kohdanneita yksinvaltiaita löytyisi valtavasti.

Venäjän presidentin Vladimir Putinin terveydentilasta – tai oikeammin sairaudentilasta – on esitetty toiveikkaita ajatuksia tuon tuostakin. Diktaattorilla on ”luotettavien” lähteiden mukaan ainakin syöpä ja mahdollisesti myös Parkinsonin tauti. Kaikki muistavat lehdistössä kiertäneet kuvat, joissa hallitsija tarrautuu kouristuksenomaisesti pöytään haastattelun aikana ja toisaalta valtavan pitkät neuvottelupöydät, jotka mahdollistavat etäisyyden pitämisen toisiin keskustelijoihin. - Tässä yhteydessä kannattaa mainita se seikka, että Suomen presidentin vuosittaisen terveystarkastuksen tulokset ovat julkisia.

Mitä enemmän salailua, sitä enemmän huhuja. Joko olette kuulleet, että Putinilla on jokaisella vessareissullaan mukana henkivartija? Eikä siinä kaikki, sillä ranskalainen Paris Match tiesi kertoa vähän aikaa sitten, että diktaattorilla on useampi turvatarkastaja, joiden tehtävä on hieman erikoinen. Heidän tulee nimittäin huolehtia ulkomaanmatkojen aikana siitä, että Putinin uloste ja virtsa otetaan talteen ja viedään Venäjälle. Eihän tämä vielä mitään, mutta jo vuosia sitten saksalainen Stern kertoi, että Venäjän presidentillä on matkoilla mukanaan ikioma matkavessa.

Mitä ihmeen järkeä tässä kaikessa on? Ei ehkä järkeä, mutta syy siihen, ettei Putinin jätösten haluta joutuvan ei-venäläisiin käsiin on luonnollisesti se, että ne sisältävät paljon tietoa ihmisestä. Ulosteista ja virtsasta voi löytyä jäämiä henkilön käyttämistä lääkkeistä sekä suoraa faktaa sairauksista. Putin on lukenut läksynsä hyvin ja oppinut paljon KGB:n agenttina toimiessaan.

Mutta ajatelkaa nyt: Jokaiselta ulkomaanreissulta on tuliaisena matkalaukullinen kakkaa ja pissaa edellyttäen tietenkin, että suoli toimii.

Lähde: kreiszeitung.de

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: diktaattori, jätökset, salailu, sairaudet

Pride-henkilöt - Suomen ainoa vähemmistö?

Keskiviikko 3.8.2022 - Pirkko Jurvelin

Pride- henkilöt – Suomen ainoa vähemmistö?

Elokuun ensimmäisellä viikolla vietetään Oulu Pridea, jonka teemana on tänä vuonna kansainväliset sateenkaarioikeudet. Ohjelmassa näytti olevan työpajoja, paneelikeskusteluja, puistojoogaa, itämaiseen tanssiin tutustumista, taiji- ja qigong-treenejä, sateenkaarimessu, opiskelijoiden pridebileet ja niin edelleen. Asialle omistautunut tai omistautumaton voi hakea itselleen sopivaa aktiviteettia.

Pride näkyy ja kuuluu. Mikä pride? ”Pride tai gay pride tarkoittaa maailmanlaajuista liikettä ja filosofiaa, jonka mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt voivat olla ylpeitä seksuaalisesta suuntautumisestaan ja sukupuoli-identiteetistään. Pride-liike puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhtäläisten oikeuksien ja etujen puolesta tehtyä työtä” (wikipedia).

Pride-liike osaa pitää melua itsestään, ja sillä on tietysti siihen oikeus. On kuitenkin huomattava, ettei tämä liike edusta Suomen ainoaa vähemmistöä. Arviot seksuaalivähemmistöihin kuuluvista suomalaisista vaihtelevat, ja oletetaan, että 5-15 prosenttia väestöstämme kuuluu siihen. Muita vähemmistöjä ovat esimerkiksi seuraavat ihmisryhmät, joiden ääni ja ihmisoikeudet eivät useinkaan ole tasavertaisia valtaväestön kanssa: romanit (n.10 000-12 000), saamelaiset (n. 10 000), maahanmuuttajat (n. 470 000), vammaiset (n. 511 000), lapset ja nuoret (vuonna 2019 alaikäisiä oli Suomessa 1 049 000 asukasta), ikääntyvät ja vanhukset ( vuonna 2019 oli Suomessa 65 vuotta täyttäneitä asukkaita 1 231 274) ja uskonnolliset vähemmistöt ( vuonna 2020 1,7 % maamme asukkaista kuului johonkin muuhun kuin kristilliseen uskonnolliseen yhteisöön, uskontokuntiin kuulumattomia oli 29,4%).

Suomen kansa näyttää aika pitkälti koostuvan vähemmistöistä, joista suurin osa ei pidä ääntä itsestään jo yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät he siihen kykene.

Vierailin hoivakodissa (inhoan tuota nimitystä) leskeksi jääneen yli 90 vuotta vanhan ystäväni luona. Mies itki ja sanoi, että miksi esimerkiksi kouluissa ei opeteta, kuinka raskasta aikaa vanhuus on. Sanoin hänelle, ettei ihminen havahdu, ennen kuin asia on hänelle itselleen tärkeä ja ajankohtainen.

Tänä vuonna Vanhustenviikkoa vietetään lokakuun alussa. Teemana on tällä kertaa ”Yhdessä luontoon – joka iän oikeus”. Niinpä niin. Sama tuttava saattaa viettää pitkiä aikoja sisällä, koska ulkoiluttajia ei ole. Hän pystyy itse liikkumaan rollaattorilla saattajan kanssa, ja hoivakodin lähellä sijaitsee hieno puisto, mutta ei, hänellä ei ole oikeutta mennä luontoon.

Luin tänään verkkolehdestä uutisen, jossa Itä-Uudenmaan poliisi kertoi kohtaamisesta vanhuksen kanssa. Poliisi oli lähtenyt vuokranantajan pyynnöstä tarkistamaan 85-vuotiaan vuokralaisen asuntoa. Vuokran maksut olivat viivästyneet, eikä henkilöön oltu muutoinkaan saatu yhteyttä. Jo rappukäytävään kantautunut paha haju antoi aavistaa, ettei kaikki ollut hyvin. Partio löysi vuokralaisen makaamasta alasti lattialta, jossa hän ilmeisesti oli ollut useita tunteja. Kun poliisi kutsui paikalle ensihoidon, vanhus sanoi:”Paljonko se maksaa? En halua olla vaivaksi.” - Ihmisoikeudet?

Olisi hienoa nähdä se mielenosoittajien kulkue, joka koostuisi hoitolaitosten vanhusasukkaista, mutta eiväthän he tietenkään pääse osoittamaan mieltään kuten esimerkiksi Pride- kulkueen porukka, sillä heidän kuntonsa ei riitä siihen.

Haluaisin myös nähdä vammaisten mielenosoituskulkueen, jossa ihmiset lippuja heilutellen ja leveästi hymyillen tervehtisivät tietä reunustavia ihmismassoja.

Entä maahanmuuttajien mielenosoitus? Missä heidän ihmisoikeutensa ovat? Mitä ajattelet, kun kaupungissa törmää tuon tuostakin ulkomaalaisen näköiseen ruokakuskiin? Minä ajattelen, että he haluavat tehdä työtä, suomalaisia näiden ruokalähettien joukossa ei näe.

Mitä ajattelisit, jos romanit osoittaisivat mieltään ja marssisivat omien oikeuksiensa puolesta? Mitä?

Pride on vankasti esillä, koska lehdistö rakastaa teemaa. Klikkaukset kasvavat, kun otsikoidaan seksuaalivähemmistöistä, heidän oikeuksistaan, heidän kulkueestaan jne. Sitä vastoin lehdistö ei rakasta romaneja, vanhuksia, vammaisia, maahanmuuttajia, ei ainakaan siinä määrin, että tekisi juttuja heidän oikeuksistaan. Haluaisinpa lukea sen jutun, jossa vammainen, vanhus, romani, maahanmuuttaja, uskonnolliseen vähemmistöön kuuluva tai vaikka pieni lapsi kertoo oikeuksistaan ja siitä, että on ylpeä (=tyytyväinen) itsestään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: seksuaalivähemmistöt, vanhukset, vammaiset, oikeudet

Poika koirahäkissä

Sunnuntai 5.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Poika koirahäkissä

WhatsApp- ryhmään tuli viesti. Eräs ryhmän jäsenistä selitti tulleensa juuri ostoksilta ja kertoi järkyttyneenä näkemästään: Koirahäkkiin oli laitettu poika, joka huusi peloissaan ja hätääntyneenä. Lähettyvillä seisoi kaveri häkin avain kädessään. - Jos joku ei ole sattunut huomaamaan, niin isompien kauppojen pihoille on laitettu pienehköjä häkkejä, jonne ihmiset voivat jättää lemmikkinsä mennessään ostoksille. Häkit voi siis sulkea ja avaimen ottaa mukaan.

Tuttavani ei ehtinyt puuttua tilanteeseen, kun jo joku vanhempi naisihminen oli tullut paikalle ja käskenyt poikaa avaamaan häkin, ja näin oli myös tapahtunut. Ystäväni kirjoitti viestissään, että pojat olivat olleet ala-asteikäisiä.

Kommentointi alkoi välittömästi. Kirjoitin, että kiusaajalle olisi pitänyt sanoa, että soitat nyt heti 112:een ja ilmoitat pelastushenkilökunnalle ja poliisille. Joku toinen kommentoi, että tilanteesta olisi myös voinut ottaa videon, ja että marketeissa on vartijoita.

Olen pyöritellyt tapahtumaa mielessäni, koska se valitettavasti kertoo paljonkin nykyisestä elämänmenosta. Lapset ja nuoret kiusaavat toisiaan, rikkovat lakia ja pilaavat mahdollisesti sekä oman että kiusatun henkilön tulevaisuuden. Eihän tästä ole kovinkaan pitkä aika, kun uutisoitiin nuorten tekemästä murhasta, jota tutkittaessa tultiin siihen lopputulokseen, että surmattua poikaa oli kiusattu lapsuudesta asti. Nuorten tekemä murha oli aivan käsittämättömän raaka, mutta myös yhtä käsittämätöntä on se, ettei kiusaamiseen oltu puututtu tarpeeksi ankarin ottein vuosien aikana.

Toinen asia, mitä olen miettinyt on se, että olisiko tällainen ollut mahdollista minun kouluaikanani? Ihan varmasti koulukiusaamista esiintyi (vaikka en sellaista muista), mutta yllä mainitun laisista tapauksista en kuullut aikoinani koskaan. Siihen aikaan asioihin puututtiin – joskus kovalla kädellä. Nuorille asiat tehtiin selviksi: Tupakointi kielletty, alkoholin juonti kielletty, varastaminen kielletty, valehteleminen kielletty, väkivalta kielletty…kiusaaminen kielletty. Ei saa! Hyvä on, ei sitten.

Kun näitä kiusaamiseen liittyviä rikoksia tulee julki, kiinnitetään helposti huomio siihen, että nuoret näkevät kaiken mahdollisen pahan nappia painamalla, ja että some- viestintä levittää niin hyvät kuin huonotkin tapahtumat ja asiat kaikkien nähtäville. Kiusaaminen on tehty helpoksi.

Näin on, mutta asiassa on vielä muutakin. Yhteiskuntamme on salliva, ymmärtävä ja paapova yhteiskunta, joka hyssyttelee rikoksen tekijöitä, kiusaajia, ja yrittää vimmatusti ymmärtää ja ymmärtää. Tämän toimintatavan sijaan pitäisi ottaa yksinkertainen: Ei saa, ja jos kieltoja rikotaan, niin niistä seuraa rangaistus. Loogista ja kohtuullisen yksinkertaista. Helpompaa ainakin kuin kuolleen herättäminen henkiin.

P.s. Joko kuulitte tai luitte uutisen, jonka mukaan apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe on päättänyt nostaa syytteet seitsemää poliisia vastaan Elokapinan mielenosoittajien sumuttamisesta vuonna 2020? Kyseisessä tilanteessa on kuulemma toimittu niin, että poliisi varoitti ensin laittomasta tien sulkemisesta ja sen jälkeen käytti paprikasumutetta (ei pippurisumutetta, ei siis kirjoitusvirhe). Voi, voi, voi, Suomi! Joku vihjaisi jo, että syyttäjällä on tässä tietty ”agenda”, mutta nähtäväksi jää, saadaanko rikolliset poliisit tuomituksi, ja kiusaajat jatkavat...

P.s.2 Kotisivuillani on nyt myös kirjakauppa, josta löydät varastossa olevia kirjoja alehintaan. Käy katsomassa osoitteessa: www.pirkkojurvelin.com.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiusaaminen, rikos, Jukka Rappe

Kiitos, Viktor Staudt!

Sunnuntai 6.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Kiitos, Viktor Staudt!

Haeskelin eilen kirjahyllystäni erästä teosta, ja vaikka en sitä harmikseni löytänytkään, käsiini sattui hollantilaisen Viktor Staudtin kirjoittama ”Die Geschichte meines Selbstmords – und wie ich das Leben wiederfand” (”Itsemurhani tarina – ja kuinka löysin elämäni uudelleen”). Staudtin kirja ja hänen esiintymisensä olivat tehneet minuun aikoinaan syvän vaikutuksen. Kirjoitin aiheesta kolmisen vuotta sitten myös blogin, mutta eipä se nyt sattunut silmiini, vaikka yritin sitä etsiä.

Olin Aachenissa eräässä seminaarissa muutama vuosi sitten. Kolmen päivän ohjelmasta jäi ehdottomasti tärkeimpänä ja vaikuttavimpana mieleeni hollantilaisen Viktor Staudtin esiintyminen. Mies istui pyörätuolissa, sillä hänen molemmat jalkansa olivat poikki polvien kohdalta, mutta hän liikehti sujuvasti tuoleineen pitkin ja poikin esiintymistilaa koko puheensa ajan. Hän puhui erinomaisen hyvin saksaa, mikä tietysti auttoi suurta osaa yleisöä ymmärtämään hänen tarinansa (puhe tulkattiin tietysti myös useammalle kielelle).

Staudt aloitti kertomuksensa lapsuudestaan tavallisessa perheessä. Mieleeni jäi tapaus siitä, kun hänen äitinsä oli tapaamassa lapsen opettajaa. Tämä oli kiitellyt ja kehunut rauhallista poikaa, mutta ihmetellyt lopuksi:”Miksi Viktor ei koskaan naura?”

Viktor kärsi pahasta masennuksesta jo aivan lapsuudesta alkaen. Hän valmistui juristiksi,osallistui innokkaasti yöelämään, harrasti aktiivisesti urheilua, mutta kärsi sisimmässään koko ajan. Odottaessaan aamuisin junaa metroasemalla työpaikalle mennäkseen, häntä lohdutti ajatus, että hän voisi milloin vain halutessaan hypätä junan alle ja lopettaa tuskallisen elämänsä.

Eräänä aamuna mies hyppäsi. Staudt ei kuollut, mutta menetti molemmat jalkansa. Hänen oli muutettava takaisin kotiin vanhempiensa luokse, koska ei pystynyt aluksi selviytymään arjesta pyörätuolinsa kanssa. Tästä itsemurhayrityksestä seurasi kuitenkin myös jotain hyvää. Sairaalassa Staudt tapasi lääkärin, joka kysyi häneltä, oliko mies koskaan kuullut rajatilapersoonallisuushäiriöstä. Termi oli Viktorille outo, mutta kun diagnoosi oli tehty, niin lopulta siihen löydettiin myös hyvät lääkkeet.

Mieleeni jäi kirjasta kohtaus, jossa Staudt asui vielä kotonaan itsemurhayrityksensä jälkeen. Hänen äitinsä oli aamulla keittiössä, kun poika tuli paikalle ja sanoi: ”Hei, kahvi tuoksuu hyvälle!” Silloin äiti rupesi itkemään, sillä hän ei muistanut, milloin hänen poikansa olisi sanonut jotain noin tavallista, noin tavalliseen tapaan. Viktor oli paranemassa.

Lopulta mies kirjoitti kokemuksistaan kirjan ja esiintyi paljon ympäri Eurooppaa auttaen ja kannustaen mielenterveysongelmista kärsiviä kuulijoitaan ja lukijoitaan.

Staudtin kirja siis sattui käteeni, kun olin etsimässä erästä toista teosta. Päätin heti tarkistaa verkosta, mitä miehelle kuului tänään. Olin järkyttynyt löytäessäni muistokirjoituksia. Vain pari kuukautta sen jälkeen, kun olin ollut seuraamassa Staudtin luentoa Aachenissa, mies oli lopulta päätynyt itsemurhaan. Hän kuoli 50-vuotiaana kaksikymmentä vuotta ensimmäisen itsemurhayrityksensä jälkeen. ”Isä, minä olen niin väsynyt”, Staudt oli sanonut isälleen puhelimessa vähän ennen kuolemaansa. Hyvin monet kertoivat, kuinka raskasta hänelle oli lopultakin ollut yrittää auttaa ja rohkaista kaikkia niitä ihmisiä, joille hän luennoi, ja jotka lähestyivät häntä henkilökohtaisesti.

Kirjansa lopussa Staudt kirjoittaa ajatuksistaan ja epäilyksistään siitä, millaista vanhenevan miehen elämä pyörätuolissa tulisi olemaan. Lopulta hän toteaa kuitenkin:”Minä tiedän kuolevani joskus – sitä vastaan ei ole lääkettä -, mutta olen päättänyt odottaa kuolemaa sen sijaan, että etsisin sitä.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Viktor Staudt, itsemurha, rajatilapersoonallisuushäiriö

Kuka minä olen ja onko pakko?

Maanantai 31.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Kuka minä olen ja onko pakko?

Vietin muutaman päivän Kuopiossa Rauhalahden kylpylässä Keliakia- ja Kilpirauhasliiton sponsoroimalla lomalla. Meitä oli kaiken kaikkiaan viisitoista naisihmistä – miehiä ei ilmeisesti kiinnosta – saamassa lisäselvitystä ja oppia näistä autoimmuunisairauksista, jotka olivat kolahtaneet kohdallemme. Minulta diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, mutta pilleri aamulla pitää vaivat loitolla. Keliakiani todettiin kymmenkunta vuotta sitten, ja sen diagnoosin kanssa oli enemmän opettelemista, varsinkin kun sain tiedon sairaudestani Espanjaan kirjeitse. Muistan, kuinka viimeisenä iltana ennen ruokavaliolle rupeamistani ahdoin mahaani herkullisia sämpylöitä ja sitä ihanaa moniviljajogurttia, ja sitten se oli loppu. Iäksi!

Me ahkerat opiskelijat kuuntelimme tuntitolkulla joko etä- tai lähiluentoja kyseisistä autoimmuunisairauksista, jotka hyvin usein kulkevat käsi kädessä. Ne ovat perinnöllisiä, ja tämä seikka näkyy kyllä kiitettävästi jälkikasvussani. Istuimme (vieläkin selkääni särkee), kuuntelimme, kyselimme ja söimme paljon. Itse en kokenut saavani juurikaan uutta tietoa, mutta kyllähän kylpylässä oleminen meikäläiselle kelpaa.

Yksi asia jäi minua vaivaamaan. Meiltä kyseltiin ja tentattiin, että mitenkä sairastuminen ja sairaus on vaikuttanut perhesuhteisiini, ystävyyssuhteisiini, arjen elämään jne. Kurssilaisilta siis haettiin tietoa siitä, kuinka sairas ihminen pystyy selviytymään tässä yhteiskunnassa, kuinka vaikeaa se oikeasti on. Minun vastaukseni ei ehkä ollut se, mitä kysymyksillä etsittiin.

”Tähän asti en ole ajatellut tai ymmärtänyt olevani sairas. Kilpirauhasvaivoihin sain lääkkeet, enkä ole vaivannut päätäni asialla sen kummemmin, miksi olisin? Keliakia hoituu ruokavaliolla, joka toki saattaa olla hidaste (eli ylimääräiset leivät matkalaukussa), mutta ei todellakaan mikään ihmeellinen juttu.” Teki mieleni kysyä, että onko minun ihan pakko olla sairas, vaikka en halua. En kysynyt. Päätin jatkaa elämääni yhtä terveenä kuin ennenkin.

Hyvin moni asia määrittää ihmisen elämää. Nyt on jälleen nostettu esiin vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyneet/esiintyvät pedofiliatapaukset. Mikäli ihminen kuuluu kyseiseen uskonnolliseen liikkeeseen, saa yleensä kuraa niskaan, vaikka ei sitä ansaitsisikaan. Hyvin usein juuri uskonnollinen viitekehys – olkoon se sitten vaikka islam, buddhalaisuus, mormoni-uskonto, kristilliseen kirkkoon kuuluva liike tai vastaava – vaikuttaa oman minäkuvan luomiseen. Paineet tulevat hyvin paljon ulkoa päin, koska asiasta ulkopuolella olevat muodostavat omat käsityksensä, jotka antavat leimansa ihmiseen, halusi hän sitä tai ei, ansaitsi hän sen tai ei.

Oletko persu, kokoomuslainen, kommari vai joku muu? Mitä se toisille kuuluu? Minä olen minä ihan tällaisenani. Mikäli sitten tuon vaikkapa sitä vihreää tai sinivalkoista aatettani näkyvästi esille, niin se on jo eri asia. Jos sinulle esitellään joku henkilö seuraavilla sanoilla: ”Tässä on perussuomalainen, ortodoksikirkkoon kuuluva, suomenruotsalainen, haavaista paksunsuolentulehdusta sairastava Kalle”, niin et sinä lopultakaan tiedä, millaisen henkilön kanssa olet tekemisissä.

Tapasin pitkästä aikaa lenkillä ollessani erään mukavan naisihmisen. Meillä riitti juttua, ja hän alkoi päivitellä eräitä etäisiä sukulaisiaan, jotka ovat rokotevastaisia. Tuttavani mielestä rokotevastaisuus liittyi heidän hengelliseen viitekehykseensä. Ennen kuin hän jatkoi juttuaan, minä huomautin nopeasti väliin, että minullakin on tietty viitekehys teemaan liittyen, mutta rokotukset ovat kelvanneet. Tuttava tuumi viitekehyksestäni, että ”ei se haittaa”, ja jatkoimme iloisesti tarinointiamme. Minusta tuo oli ihanasti sanottu:”Ei se haittaa!” Sinä olet sinä, ja minä olen minä, ja me tulemme hyvin toimeen keskenämme.

Kun ikää rupeaa kertymään, niin toisten ihmisten mielipiteet alkavat menettää merkitystään, ja minä nautin tästä tunteesta. Yks hailee! Evvk! Mitä sillä on merkitystä! Toki haluan säilyttää keskinäisen kunnioituksen ja ystävällisyyden ilmapiirin esimerkiksi keskustellessani vieraiden ja tuttujen kanssa, mutta kuitenkin: Sinä olet sinä, ja minä olen minä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sairaus, uskonto, politiikka, leimautuminen

"Elämä on tässä ja nyt"

Torstai 2.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Elämä on tässä ja nyt

Jatkan vielä yhden blogin verran Björn Natthiko Lindebladin kirjasta ”Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä”. Edellisessä kirjoituksessani kerroin, kuinka yllättynyt olin teoksen humoristisesta, jopa jollakin tavoin kepeästä kerronnasta. Toki Lindeblad oli kirjoittanutkin, ettei kirjan tarkoitus ole olla uskonnollinen teos, ja se on yksi syy, miksi sitä oli helppo suositella kaikille matkustelusta ja vieraista kulttuureista pitäville.

Kirja jakautuu tavallaan kahteen osaan: luostaritarinoihin ja sen jälkeiseen elämään Ruotsissa. Lindeblad oli 46-vuotias tehdessään muutospäätöksen. Seitsemäntoista vuotta eri maissa buddhalaisissa luostareissa asuen oli pitkä ajanjakso, ja sen vuoksi mies oli yllättynyt, kun sisäinen ääni käski hänen jatkaa matkaansa. Tämä neuvo tarkoitti paluuta Ruotsiin.

Lindeblad oli viettänyt buddhalaisen munkin elämää, mikä käytännössä merkitsi sitä, ettei hän saanut omistaa mitään, päivittäinen ruokakin oli hankittava kerjäämällä. Ruotsiin saavuttuaan miehen oli saatava rahaa. Vähän aikaisemmin todettu harvinainen verisairaus väsytti, työttömyyskorvauksia oli vaikea saada, rahaa ei ylipäätänsä ollut saatavilla, mutta asunto, ruoka, vaatteet, lääkkeet, kaikki piti maksaa. Miten ihmeessä ihmiset pystyvät tähän? Lindeblad mietti. Lopulta vanhemmat antoivat kuukausittaisen määrärahan ennakkoperintönä, ja hän löysi ystävän kautta halvan vuokra-asunnon. Sitten iski masennus.

Oikeastaan mielestäni olisi ollut kummallista, jos Lindeblad ei olisi sairastunut masennukseen tilanteessa, jossa hän oli menettänyt koko entisen elämänsä, eikä pystynyt kunnolla rakentamaan uutta. Masennusjakso kesti puolitoista vuotta, ja sen aikana mies harkitsi hetken jopa itsemurhaa. ”Ahdistuksesta tuli ankarin ja parhain henkinen opettaja, joka minulla on koskaan ollut”, hän kertoo. Tuon raskaan elämänvaiheen aikana meditaatiosta tuli hänen henkireikänsä, pieni tuskaton hetki ahdistuksen keskellä. Vähitellen perheen ja ystävien tuella kurimus alkoi hellittää, Lindeblad työllistyi meditaatio-opettajana ja luennoitsijana, elämä alkoi tuntua taas hyvältä varsinkin, kun siihen ilmestyi rakastava ja ymmärtävä vaimo Elisabet.

Lindebladille tärkeä isä kuoli 82-vuotiaana. Kertomus isän kuolemasta sveitsiläisellä eutanasiaklinikalla, jossa tämä halusi lopettaa elämänsä keuhkoahtaumatautiin sairastuttuaan, on raastavaa luettavaa. Hän kertoo, kuinka äiti ja kaikki neljä veljestä olivat paikalla, tarkoin harkittu musiikki soi taustalla, ihmiset itkevät, halaavat toisiaan, kiittävät ja hyvästelevät. ”Muutaman sekunnin kuluttua, kesken Evert Tauben ”Linneaa”, jokainen lihas isän kehossa lakkasi toimimasta. Kuolema koitti silmänräpäyksessä. Panin merkille odottamattoman ilmeen isän pehmeillä, avoimilla kasvoilla. Täydellinen hämmästys. Kuin lapsi. Oli kuin hän ei hurjissa kuvitelmissakaan olisi osannut odottaa, että kuolema on sellainen.”

Lindeblad itse sai ALS-diagnoosin muutettuaan Ruotsiin. Lääkärin mukaan hänellä olisi elinaikaa vuodesta viiteen vuotta, ja tuosta ennustuksesta on kulunut nyt yli kaksi vuotta. ”En pelkää kuolemaa, en vain olisi valmis lopettamaan elämistä,” hän toteaa. ”En tietenkään pysty todistamaan uskomustani, mutta olen aina ollut vakuuttunut siitä, että elämä jatkuu toisella puolella. Se on minusta itsestään selvää. Joskus minusta jopa tuntuu, että siellä odottaa jokin hurja seikkailu.”

Olin viime lauantaina vuosi sitten menehtyneen tuttavani muistojuhlassa. Ohjelmassa oli musiikkia ja vainajan hyvin tunteneen papin sekä läheisten ja ystävien muisteluja. Puheissa korostui kristityn toivo ja luottamus siihen, ettei elämä lopu kuolemaan, vaan että ihmisen päämääränä on taivas.

Adventtikirkossa seuraavana sunnuntaina seurakunta lausui tavan mukaan uskontunnustuksen. Sen loppuosa kuuluu: ”...ja ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään.” Tämä kristinuskon sanoma tuli niin voimakkaasti esille viikonlopun tilaisuuksissa, että minun oli ruvettava pohtimaan sitä, mitä buddhalaismunkki ajattelee iankaikkisuudesta.

Lindeblad kertoo kirjansa lopussa uskovansa siihen, että elämä jatkuu toisella puolella. Buddhalaisen opin mukaan ihminen syntyy yhä uudelleen ja uudelleen. Edellinen eletty elämä vaikuttaa siihen, millainen seuraava elämä tulee olemaan. Jotta pääsisi ulos tästä päättymättömyyden kehästä, ihmisen tulee elää hyvää ja nuhteetonta elämää, ja tähän myös Lindeblad pyrki asuessaan buddhalaisluostareissa.

Kun peilaan tämän kirjan viestiä omaan elämääni, tunnen oloni onnekkaaksi: Kristinopin mukaan me pelastumme ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Björn Natthiko Lindeblad, Saatan olla väärässä

Elämän tarkoitusta etsimässä

Torstai 18.11.2021 - Pirkko Jurvelin

Elämän tarkoitusta etsimässä

Tiistaina ilmestyi Johnny Knigan kustantamana edesmenneen ruotsalaisen supertähti Aviciin eli Tim Berglingin elämänkerta. Avicii teki itsemurhan 28-vuotiaana kolme vuotta sitten ollessaan matkalla Omanissa. En tiennyt enkä tuntenut kyseisen huipputähden elämää tai mainetta entuudestaan, mutta jokin hänen elämänkertansa esittelyssä kosketti kovasti. Artikkeli kertoi, kuinka lahjakas musiikintuottaja ja DJ Bergling oli, ja kuinka hänen maineensa ja musiikkinsa olivat levinneet ympäri maailmaa. Toisaalta miehen elämän täyttivät huumeet sekä monenlaiset fyysiset ja psyykkiset terveysongelmat. Ollessaan vieroitushoidossa hän oli tutustunut meditaatioon, joka tuntui hänestä hyvältä, ja jolle hän halusi antaa enemmän aikaa.

”Asia on niin, että mä haluan tavallisen elämän. Mä haluan tyttöystävän ja perheen. Mutta mun on myös saatava valaistua. Mulla on tarve auttaa maailmaa, mun elämässä täytyy olla tarkoitus.” - Tämä on yksi niistä viimeisimmistä muistiinpanoista, joita Bergling teki puhelimeensa ennen kuolemaansa. Hän asui ystävänsä luona, joka soitti huolestuneena miehen vanhemmille, kun Bergling oli lopettanut syömisen ja puhumisen. Hän ehti kuitenkin tehdä itsemurhan, ennen kuin vanhemmat pääsivät Omaniin.

”Mun elämässä täytyy olla tarkoitus.” Supertähteys ja siihen liittyvä varallisuus, matkustelu, kaikenlainen ylellisyys ei kuitenkaan riittänyt tälle nuorelle miehelle. Elämän tarkoitus olisi jossakin muualla.

”Minulla on kaikki hyvin, mutta haluaisin, että minun elämälläni on tarkoitus.” Nuori ystäväni katsoi minua ja jatkoi:”Sofia on kääntynyt mormoniksi, ja ihan selvästi hänen elämänsä on onnellista ja merkityksellistä. Minäkin haluaisin samanlaisen tunteen.”

Mitä tuohon voisi sanoa? Meitä oli useampia tuttuja kahvittelemassa, ja joku heistä ehdotti, että myös Linda itse kääntyisi mormoniksi, mutta ei, ei hän sitä halunnut. Hän oli ajatellut vaikkapa Bahai-uskontoa, mutta minä epäilin hieman sanomalla, että eikö bahaisimi ole enemmänkin jonkinlainen filosofia (itse asiassa se on islamin yksi haara, mutta tätä en tiennyt tuolloin). Ehdottelimme myös tavallista perusluterilaisuutta, mutta Lindan mielestä siinä oli liikaa kieltoja, sillä rakkauden tuli olla avarakatseista. Aikamme keskusteltuamme joku suositteli keskustelukumppaniamme perustamaan ihan oman uskontonsa omine sääntöineen ja myönnytyksineen. Oli kiinnostavaa huomata, että Linda oli etsivällä mielellä, mutta ajattelin myös, ettei elämän merkityksen löytäminen tässä sekavassa maailmassa ole aina kovinkaan yksinkertaista.

Olen varannut kirjastosta Björn Natthiko-Lindebladin juuri ilmestyneen teoksen ”Saatan olla väärässä – ja muita oivalluksia elämästä”. Kirjaa odotellessani olen katsonut netistä kirjailijan haastattelun ja lukenut kuvauksia teoksesta.

Ruotsalainen Lindeblad työskenteli 80-luvulla talouspäällikkönä, mutta koska ei viihtynyt työssään, hän vaihtoi alaa. Hän työskenteli esikoulun opettajana, kriisipuhelinpäivystäjänä ja lopulta YK:n ekonomina Intiassa, jossa hän kiinnostui buddhalaisuudesta. Kiinnostus johti siihen, että Lindeblad muutti Wat Pah Nanachatin metsäluostariin Thaimaahan. Hän vietti luostarielämää 17 vuotta, jonka jälkeen hän palasi Ruotsiin.

Suuri elämänmuutos vei miehen kuitenkin syvään masennukseen, josta hän kuitenkin vähitellen toipui ja palasi työelämään meditaatio-opettajaksi ja luennoijaksi. Kolme vuotta sitten Lindeblad sai ALS-taudin diagnoosin. Koko eletty vaiherikas elämä sekä lähestyvä kuolema sai miehen kirjoittamaan kirjansa, joka oli Ruotsissa vuoden 2020 myydyin tietokirja, ja jonka käännösoikeudet on myyty 17:ään maahan. Kirjan valtava suosio kertoo siitä, että ihmisillä on tarve löytää vastauksia elämän merkitystä koskeviin kysymyksiin.

”Tärkein asia, jonka opin seitsemäntoista vuotta kestäneen, täysipäiväisen henkisen harjoittelun aikana on se, että en enää usko kaikkea, mitä ajattelen. Se on minun supervoimani.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Avicii, Björn Natthike-Lindeblad

Ihon väri

Lauantai 6.11.2021 - Pirkko Jurvelin

Ihon väri

Pestessäni hampaita aamulla vessan peilin edessä totesin, että auringonpaisteessa vietetyt kolme viikkoa näkyivät yhä ihossani: Kasvot olivat yhtä ruskeat kuin kesällä, oikeastaan tummemmatkin. ”Sinä olet ollut jossakin ulkomailla”, toteavat tuttavat, jotka eivät ole nähneet minua vähään aikaan.

Ruskettunut iho tässä maassa tähän vuodenaikaan kertoo siitä, että henkilöllä on ollut mahdollisuus viettää aikaansa jossakin Suomen eteläpuolella. Se on pisara luksusta tässä (ihan hirveässä) kaamoksen pimeydessä.

Ei tarvitse kuitenkaan mennä kovin kauas ajassa taaksepäin, kun ruskettunut iho kieli siitä, että henkilö oli ulkotyöläinen. Parempi väki ei halunnut sellaista leimaa itselleen, vaan ihoa suojeltiin päivettymiseltä pitkähihaisilla vaatteilla ja aurinkovarjoilla, ja ulkona hakeuduttiin puiden varjoon (näinhän nykyisinkin kehotetaan:”Viisas viihtyy varjossa.”). Auringonpaahtama iho kertoi, mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluit. Tänä päivänä äärimmäisen kauneuden ihannetta vaalivat japanilaiset geishat maalaavat kasvonsa vitivalkoisiksi.

Vaalea ihonväri saattaa erottaa meidät turistit ulkomailla paikallisesta väestöstä. ”Kummallisen vaalea”, totesi eräs nuori saksalainen minusta siihen aikaan, kun asustelin Saksassa. Ulkomailla oleskellessa muusta väestöstä erottuminen ei välttämättä ole aina kovin hyvä asia. Turisti erottuu ihmismassasta, ja potentiaaliset pikkurikolliset valpastuvat basaareissa.

Ihon väri antaa viitteitä siitä, mistä päin maailmaa ja millaisesta kulttuurista mahdollisesti tulet, eikä siitä voi päästä eroon. Tutkiskelin muutamia tietolähteitä saadakseni selville, mitä tiedeyhteisö sanoo ihonvärin historiasta ja merkityksestä. Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä löytyi kahdenlaista koulukuntaa: Toisen mielestä musta ihonväri on ollut se ensimmäinen ja alkuperäinen, joka on sitten alkanut muuntua ihmisen laajentaessa reviiriään. Selväähän on, että ihon tumma pigmentti suojaa ihmistä auringon haitallisilta vaikutuksilta. No, se toinen koulukunta oli sitten sitä mieltä, että ihminen on alun perin ollut vaaleaihoinen, ja pigmentti alkoi tummua, kuta lähemmäksi aurinkoisia paikkoja kansa vaelsi. Tutkimustuloksista saattaa siis tehdä sen johtopäätöksen, ettemme tiedä tätäkään asiaa.

Oululaisessa seurakuntalehdessä ”Rauhan Tervehdys” oli 4.11. dosentti Kaarina Kailon kirjoitus, joka oli otsikoitu ”Mustapekka ja murjaanien kuningas”. Melkein jätin tekstin lukematta, sillä Tiernapoikien murjaanien kuninkaan kasvojen mustaamiskiellosta on hälisty jo ihan kyllästymiseen asti. Kailo kirjoittaa:”Itse ihonväri ei tietenkään ole ongelma, vaan se, mihin merkityskontekstiin se asettuu osana tiernatarinaa. Siinä kolme valkoihoista kuningasta alistaa ja nöyryyttää murjaanien kuninkaan, joka joutuu polvistumaan heidän eteensä.”

Hoh, hoijaa. Olisi dosentin kannattanut käydä googlaamassa tiernatarina tarkemmin. Koska olen Tornion tyttöjä, niin minulla on ollut ilo ja halu jo pienestä saakka harjoitella ja olla mukana esittämässä Tiernapoikia (joo, joo, ei mitään sukupuolierottelua). Yleisönä saattoi olla pelkkä kotiväki, ja kyllähän me soitimme joskus naapurin ovikelloa tai kävimme ukin luona esiintymässä. Olen siis tässä asiassa lähes ammattilainen (!). Tiernatarinassa esiintyvät kuningas Herodes, murjaanien kuningas (oik. maurien eli arabien, Balthasar), knihti eli palvelija ja mänkki eli tähdenpyörittäjä. Tasa-arvoisesti siis valkoinen ja musta kuningas, tosin jälkimmäinen joutuu polvistumaan toisten edessä. Herodes Suuri oli Juudean kuningas, joka hallitsi maataan Rooman alaisuudessa. Hän oli mahtivoimainen ja merkittävä mies, pakko siinä tilanteessa oli toisten kumartaa. Mutta tämä on vain yksi tapahtuma koko pitkässä esityksessä!

Kuinka kaunis onkaan se näytelmän loppupuolella oleva kohtaus, jossa kaikki neljä esiintyjää seisovat yhdenvertaisina, yhtä arvokkaina rinnakkain ja laulavat:”On lapsi syntynyt meille ja poika annettu on…” Lapsi on syntynyt meille kaikille.

P.s. Asiayhteydestä riippuen voidaan tietty ilmaisu kirjoittaa kahdella eri tavalla: ihon väri tai ihonväri.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ihonväri. ruskettuminen, tiernapoika

Mikä ihmeen Elokapina?

Torstai 7.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Mikä ihmeen Elokapina?

Tuskin kukaan on viime aikoina voinut välttyä lukemasta, kuulemasta ja näkemästä uutisia Elokapina-nimisen ympäristöliikkeen aiheuttamista häiriöistä pääkaupunkiseudulla. Kapinaliikkeen edustajia majaili teltassa tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla jo kesäkuun alkupuolella, jolloin itsekin käväisin Helsingissä. Silloin tilanne vaikutti aika harmittomalta, mutta tänään tunnelma näyttää olevan jo aggressiivisempi. Mistä oikein on kysymys?

Parhaillaan on menossa ns. ”syyskapina” (29.9.-8.10), jonka tarkoituksena on saada hallitus julistamaan ilmasto- ja ympäristöhätätila. Hätätilan julistamista tulisi seurata puolestaan konkreettisia toimenpiteitä, jotta Suomen luonnonvarojen ylikulutus ja päästöt laskettaisiin mahdollisimman pian ekologisesti kestävälle tasolle. Tämä on siis päämäärä, tosin Elokapinaliike itse ei kerro suunnitelmiaan tai ehdotuksiaan siitä, mitä toimenpiteitä tavoitteeseen pääsemiseksi pitäisi tehdä.

Elokapina on osa Extinction Rebellion- nimistä kansainvälistä liikettä. Jokainen kansallinen haara toimii kuitenkin itsenäisesti ja määrittelee omat toimintatapansa sekä kerää omat varansa. Elokapinalla ei ole johtajia (näin liike ainakin väittää), vaan asioita ajetaan työryhmissä vastuualueittain. Vaikka Extinction Rebellion perustajahahmoihin kuuluva Roger Hallam on tunnettu väkivaltaan yllyttävistä ja holokaustin kieltävistä lausunnoistaan, suomalainen liike sanoutuu kaikesta tällaisesta irti. Tosin mieleeni nousi muutama kysymysmerkki, kun katsoin tallenteita mielenosoituksista. Niiden taustalla soi hyvin isänmaallinen marssimusiikki, jota sinänsä oli mukava kuunnella, mutta joka oli tietysti varsin tietoinen valinta. Ajatukseni laukkasivat tähän suuntaan: kapina – (yltiö)isänmaallinen marssimusiikki – Roger Hallamin natsimyönteisyys. On myös merkillepantavaa, että Elokapina on mainittu Suomen sisäministeriön väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksessa.

Tämä ympäristöliike kertoo julkitulossaan, että sen mielestä yksilön valinnoilla ei ole vaikutusta ilmastonmuutokseen, koska yksilötasoiset teot eivät ole kansainvälisten tutkimusten mukaan riittäviä. Näitä tutkimustietoja ja kansainvälisiä kannanottoja löytyy elokapina.fi-sivustolta. Jotta planeettamme pelastuisi, Elokapinan mielestä meidän on mentävä ”taloudellisen toimintamme kovaan ytimeen” eli tuotettava paljon vähemmän energiaa ja kulutettava paljon vähemmän materiaa. Missään vaiheessa liike ei kuitenkaan esitä mitään konkreettisia, ihmisläheisiä tekoja, joihin tavallisen kansalaisen tai jopa hallituksen olisi helppo samaistua. Ilmeisesti kapinoitsijat eivät ole jaksaneet ajatella niin pitkälle.

Liikkeen tiedotteen mukaan se uskoo voivansa vaikuttaa asioihin käyttämällä väkivallatonta suoraa toimintaa ja kansalaistottelemattomuutta. Kuulostaa niin ihanan nuorelta ja idealistiselta, mutta kuitenkin aika - epäkäytännölliseltä! Toisaalta tällainen ”kevytvaikuttaminen” on helppoa ja siihen on kiva mennä mukaan, jos ja kun tarvitsee vain istuskella kadulla ihmisten valokuvattavana. Niin, nuoriahan nämä telttailijat ovat.

Elokapinan ajama asia – maapallon ja ilmakehän saastuttamisen hidastaminen ja ehkäisy – on tietysti hyvä ja tärkeä, siitähän ei voi olla kuin yhtä mieltä. Kapinoitsijat näyttävät kuitenkin tyytyvän vain telttailuun ja huomion keskipisteenä olemiseen, mikä ei sinänsä edistä maapallon hyvinvointia. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin maanteiden tukkona olevat mielipidevaikuttajat ovat olleet monelle työ- ja opiskelupaikkoihin menevälle aikamoinen riesa. Riesan lisäksi kapinoinnin aiheuttamat kulut ovat suuret, sillä poliisihallituksen poliisitarkastaja Konsta Arvelinin mukaan liikkeen syksyiset mielenosoitukset ovat maksaneet yhteiskunnalle jo satoja tuhansia euroja. Elokapina on tuskin saanut uusia faneja näillä tempauksillaan.

Liikkeeltä puuttuu konkretia, ja ilman sitä idealismi käy tyhjän päällä. Mietitäänpä seuraavanlainen esimerkki: Herra Fat on lihonut niin paljon, että hänelle on aiheutunut ylipainosta monenlaisia sairauksia. Tupakanpoltto ja alkoholin ylikulutus ovat tuoneet osansa siihen, että Fatin keho alkaa vedellä viimeisiään. Lääkärit ja läheiset paasaavat ja uhkailevat. He sanovat, että potilaan on aloitettava dieetti ja liikunnallinen elämäntapa, jätettävä tupakka ja alkoholi. Hyviä ja tärkeitä neuvoja ja käskyjä satelee suunnasta jos toisesta, ja herra Fat on syvällä sisimmässään samaa mieltä. Kyllä hän tietää. Mitä sitten tapahtuu? Ei mitään. Kukaan ei vaivautunut seisomaan ihan konkreettisesti miehen rinnalla, hänen tukenaan ja apunaan, kaikki vain neuvoivat ja komensivat. Huonostihan siinä sitten kävi. Mutta olisi voinut käydä toisinkin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elokapina, ympäristö, vaikuttaminen

Uskontoallergia

Lauantai 21.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Uskontoallergia

Heinäkuun lopussa sai ensi-iltansa lastenelokuva ”JP ja murtovaras”. Elokuva perustuu Tytti Salon lastenromaaniin, joka kertoo kolmesta lapsesta, jotka lähtevät seikkailemaan kesäyönä ja luulevat näkevänsä varkaan tihutyössä. Lapset päättävät perustaa salapoliisiryhmän, jonka nimeksi tulee ”Jeesuksen poliisit”. Elokuva on rahoitettu joukkorahoituksella, ja jo nyt on osoittautunut, että lapsiyleisö on löytänyt sen. Kaikkia elokuvan sisältö ei ole kuitenkaan miellyttänyt, ja esimerkiksi Helsingin Sanomien arvostelija oli sitä mieltä, että katsojia pitäisi varoittaa elokuvan kristillisestä sisällöstä. Kyseisen sanomalehtikirjoituksen jälkeen Finnkino täydensi elokuvan esittelytekstiä kertomalla filmin sisältävän ”lapsenmielisesti myös kristillisiä teemoja kuten uskoa ja rukousta”.

Ystäväni Ruut-Lea pääsi perheineen parin vuoden tauon jälkeen käymään Israelista Suomessa. Lähinnä perhe tuli tapaamaan Ruut-Lean iäkkäitä vanhempia, mutta onneksi aikaa riitti myös muille sukulaisille ja ystäville. Meitä oli pyhäaamuna koolla muutama opettajataustainen henkilö, keskustelu kävi vilkkaana, ja jostakin syystä se päätyi koulun kristilliseen kasvatukseen. Kerroin, että minä pidin aikoinani kristillisiä päivänavauksia, mutta että nuoremmat opettajat eivät nykyään pidä minkäänlaisia (helpompi näin). Tämän kuultuaan Israelista tullut vieraamme oli aivan kauhuissaan: Hän ei voisi opettaa, jos ei saisi tuoda esille omaa kristillistä vakaumustaan! Hän ei siis voisi enää toimia Suomessa opettajana. Ruut-Lea kertoi myös siitä, kuinka onnellinen oli ollut, kun perheen kuudennelta luokalta pääsevä kuopus oli tullut päättäjäispäivänä koulusta mukanaan Vanha Testamentti (juutalaisten pyhä kirja), jollainen lahjoitettiin jokaiselle kuudesluokkalaiselle. Me suomalaisopettajat mietimme, että vieläköhän Gideon-järjestö saa jakaa kouluissa Raamattuja. Ennen oli näin – muistaakseni viidennellä luokalla -, mutta luulenpa, ettei tämäntyyppistä toimintaa enää sallita koulumaailmassamme.

Suomessa on 830 kirkkoa. Ne kertovat tämän maan historiasta ja myös sen uskontohistoriasta. Viime aikoina maassamme on keskusteltu kiivaasti siitä, onko koululla lupa viedä oppilaat kirkkoon jumalanpalvelukseen esimerkiksi jouluna. On keskusteltu myös siitä, saako kevätjuhlissa laulaa suvivirttä. Espoon seurakunta julkaisi tässä kuussa seuraavanlaisen tiedotteen:” Koulukirkot pidetään lähtökohtaisesti kirkoissa ja kappeleissa. Lakisääteiset koulujen päivänavaukset seurakunnan työntekijän pitämänä ovat tästä eteenpäin yleissivistäviä.”

Lapset ja nuoret altistuvat tänä päivänä seksiä, pornoa, väkivaltaa, huumeita ja sairasmielistä rikollisuutta sisältäville ohjelmille, peleille, kirjallisuudelle ja erilaisille tietokoneiden välittämille sivustoille. He eivät voi peittää silmiään ja korviaan, ja kun vanhempien suojeleva ote heltiää lapsista (jos sitä on ollutkaan), ei heitä suojele enää kukaan. Yhteiskunnan ainoa tapa varjella lapsia ja nuoria vahingollista materiaalia sisältäviltä ohjelmilta on niiden ikärajamerkintä. Ja sekin on pelkkä merkintä. Kun alaikäiset surmaavat koulutoverinsa, yhteiskunta havahtuu ja säikähtää – vähäksi aikaa.

Olen pohtinut kovasti sitä, miksi ja mitkä tahot pelkäävät kristillistä sanomaa niin paljon, ettei sitä saisi näkyä enää missään. Mistä juontuu nykyaikainen uskontofobia? Kuka tai ketkä hyötyvät kristinuskon poistamisesta suomalaisesta yhteiskunnasta? Ovatko kyseessä kaupalliset tahot (miksi?) vai ehkä omanlaista aatesuuntaa (mitä?) ajavat suuntaukset? Jos lastenelokuvassa olisi ollut buddhalainen tai islamilainen kaveriporukka, olisiko se hyväksytty ”laajakatseisena” ja ”suvaitsevaisuuden osoituksena”? Tätä suvaitsevaisuutta kaipaan myös silloin, kun kysymyksessä on kristillinen sanoma.

Suomessa on vapaa lehdistö, näin ainakin väitetään. Perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran mielipiteitä Afganistanin sodan pakolaisista välitetään innokkaasti lukevalle ja kuuntelevalle yleisölle. Hänen mielestään pakolaiskiintiön nostaminen on ”tekopyhää” ja ”itsekorostusta”, eikä hengenvaarassa olevia ihmisiä saa ottaa turvaan maahamme. Mietin, olisiko lehdissä voitu/haluttu julkaista tämän keskustelun yhteydessä sellaisia Raamatun tekstejä kuin ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” tai ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Ehkä ei, joku olisi voinut pahoittaa niistä mielensä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: "JP ja murtovaras", uskontofobia, Riikka Purra

Syntymäpäivillä

Sunnuntai 8.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Syntymäpäivillä

Olin eilen tuttavani syntymäpäivillä. Ne olivat salajuhlat, jonne sankari tuotiin silmät sidottuina, ja vasta laulun kaikuessa hän sai poistaa siteen silmiltään. Itkuhan siinä tuli pelkästä yllätyksestä ja hyvästä mielestä.

Ohjelmassa oli ruokailua, kahvittelua, runoja, lauluja, kaikkea sellaista perinteistä, ja mukavastihan siinä aika kului. Lohisoppa ja täytekakku maistuivat hyviltä, mutta selkää rupesi illan mittaan särkemään, sillä me juhlimme yli sata vuotta vanhassa maalaistalossa penkeillä istuen.

Minuakin oli pyydetty esittämään jotakin. Koska olimme jo istuneet aika kauan, jätin mukaan varaamani runon laukun pohjalle ja sanoin kertovani heille eräästä ajatuksesta, joka tuli mieleeni muutama päivä sitten lomamatkalla.

”Olin viime viikolla Valamon luostarissa. Luostarin portilta pääaukiolle johtaa upea, yli sata vuotta vanha kuusikuja. Sen varteen on asetettu pari toisistaan etäällä olevaa penkkiä, joilla ihmiset saisivat rauhassa istuskella, ihmetellä upeaa kuusikujaa ja mietiskellä ajan kulkua. Tuota kuusikäytävää pitkin kävellessä ihmisen mieli hiljentyy ja rauhoittuu jo valmiiksi vastaanottamaan luostarin sanomaa. Useimmat kävelijät pysähtyvät kuitenkin valtavan suuren puun juurelle. Jostakin syystä juuri tuo puu on kasvattanut erityisen paksun, ryhmyisen rungon. Sen oksia on jouduttu sahaamaan poikki – ilmeisesti ne olisivat olleet kulkijoille esteenä -, sen rungon pinnalla viihtyy sammal, ja aivan varmaa on, ettei mikään myrsky pysty koskaan repimään sen paksuja, monihaaraisia juuri irti syvältä maasta. Kaikkinensa tuo puu on harvinaisen komea ilmestys, eikä ole ihme, että vierailijat haluavat viedä sen synnyttämät tuntemukset mukanaan kotiin kuvan muodossa.

Kuinka suuresti me ihailimme tuota puuvanhusta! Kuinka suuresti ihminen voi ihailla vanhaa luontokappaletta, mutta jostakin syystä tuo ihailu ja myönteinen ihmettely ei tule mieleen silloin, kun katsomme vanhenevaa ihmistä. Tämän ajan ja länsimaisen kulttuurin ihmisihanne on nuori ja kaunis. Kulttuurimme on ”päässyt eteenpäin” siitä ajasta, jolloin vanha ihminen oli hyvä ja arvokas sellaisenaan, häntä ihailtiin ja kunnioitettiin, ainakin hänelle annettiin vanhalle ihmiselle kuuluva arvostus.”

Jatkoin ajatuskulkuani siten, että kun kohtaamme vanhan, vanhenevan, ihmisen, voisimme mielessämme ajatella: kuinka upea vanha puu! Tai peiliin katsoessamme voisimme myöntää: hyvä ystävä, olet mahtava, vanheneva ihminen.

Ääneen lausumani ajatukset virittivät runsaasti keskustelua. Eräs paikalla ollut naispuolinen sukulainen kertoi, kuinka hän oli pienenä aina ihastellut yli 70-vuotiasta mummoaan. Hänen mielestään mummo oli ollut niin kaunis! Toiset kertoivat, mitä näkevät peilikuvassaan (kyllä, minä kohtaan peilikuvassani aina oman veljeni, mikä on hämmästyttävää, sillä en ollut koskaan nuorempana ajatellut, että olisimme samannäköisiä). Kun otimme valokuvia, muuan paikalla olleista kauhistui siitä, kuinka lihavalta hän mielestään näytti kuvassa. Kiirehdimme nauraen yhdessä opastamaan, että kuvassahan näkyi ikääntyvä, upea ihminen.

Juhlassa mukana ollut läheinen sanoi, että hänen ajatuksensa olivat menneet uusiksi, kun olimme jutelleet yhdessä pariskunnan kyläillessä meillä keväällä. Kerroin hänelle silloin, millaisia kommentteja olin saanut lapsiltani uuden vuosikymmenen tullessa täyteen.

- Ihan hirveää, siis aivan kauheaa!

- Oikeasti, miltä tuntuu olla noin vanha?

Kerroin lapsilleni ja myöhemmin muillekin, että mielestäni olin etuoikeutettu saadessani täyttää seitsemänkymmentä vuotta. Sisareni ja veljeni eivät koskaan saaneet mahdollisuutta tähän. Minä olen etuoikeutettu ja kiitollinen siitä.

Yritän elää elämääni nyt siten, että näkisin ne kaikki hienot mahdollisuudet, joita minulla on edessäni. Mikäli elän yhtä vanhaksi kuin äitini – hän kuoli 94-vuotiaana – minulla on aikaa nähdä ja kokea monenlaista, aikaa kirjoittaa monta kirjaa, aikaa viettää lasteni perheiden parissa ja aikaa olla yksin kaikessa rauhassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ikä, asenne, syntymäpäivät

Vanhemmat kirjoitukset »