Kuka minä olen - perimä vai ympäristö?

Torstai 27.7.2023 - Pirkko Jurvelin

Kuka minä olen – perimä vai ympäristö?

Jokin aika sitten tyttäreni kysyi, että tuntuuko minusta siltä, että juuri löytynyt siskoni on oikeasti siskoni vai pelkästään joku mukava uusi tuttavuus. Minun ei tarvinnut miettiä vastausta, vaan totesin heti, että kyllä Anneli tuntuu siskolta.

Tässä välissä on kai syytä kertoa teille, jotka ette ole lukeneet joulukuista blogiani, että joulukuun alkupuolella sain sähköpostia henkilöltä, joka kertoi olevansa isäni tytär. No, puolen vuoden sisällä asiat ovat edenneet niin, että olemme tavanneet siskoni kanssa pariin otteeseen vähän pidempään ja toki sometelleet varsinkin silloin, kun koko yhteinen tarinamme eli sukulaisuutemme oli alkumetreillä. Vielä on ehkä syytä kerrata sekin asia, ettei minulla ole omasta lapsuudenperheestäni enää ketään elossa. Äiti ja isä ovat kuolleet, samoin myös veljeni ja siskoni, joten voitte ymmärtää, miksi uuden siskon ilmestyminen tähän maailmaan oli ja on ihmeellinen tapahtuma.

Tyttäreni esittämän kysymyksen jälkeen olen pyöritellyt mielessäni useaan otteeseen vastaustani ja varsinkin sitä, että miksi tunnen sisaruutta (olen huomannut itsessäni jopa isosiskon käyttäytymistä), vaikka tuttavuutemme on aika tuore. Eikö se ole kummallista? Olen järkeillyt, että oikeasti pitäisin miltei kenestä tahansa (tai ainakin pakottaisin itseni pitämään), jolla olisi sama isä kuin minulla. Tilanteen tekee minulle helpoksi myös se, että Anneli on niin mukava ja symppis, ja että meillä on isän lisäksi paljon muutakin yhteistä (esim. ammattitausta), ja keskustelu ja tapaamiset ovat olleet luontevia. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Ai, miksi? Koska siis olemme siskoksia?

Taas tuo kysymys. Tutkin muutamia kirjoja ja netin ihmemaailmaa ja yritin selvittää, kumpi on ihmiselämässä määräävämpi tekijä: perimä vai ympäristö? Alkuun tulokset näyttivät siltä, että perimällä on suurempi vaikutus ihmiseen kuin ympäristöllä. No, tutkimuksia on erilaisia, tulkintatapoja erilaisia ja on tietysti myös halu tulkita asiat tietyllä tavalla, mutta joka tapauksessa perimän vaikutusta painotetaan. - Kyllä teissä on samaa näköä,- on joku sanonut katsottuaan muutamia valokuvia. Tuosta en osaa sanoa mitään. Ehkä ulkopuoliset näkevät kuvissa jotain sellaista, jota itse en välttämättä huomaa.

Selailin kuitenkin lisää nettisivuja ja totesin, että vielä muutama vuosi sitten tiedemiehet olivat sitä mieltä, että ulkonäkö, lahjakkuus, tietyt luonteenpiirteet sekä myös käytöstavat juontavat juurensa ihmisen geeneistä, eikä kasvatuksella ja ympäristöllä olisi suurempaa osuutta näihin.

Nykyisin tutkijat ovat kuitenkin pitkälti samaa mieltä siitä, että ympäristö ja geenit vaikuttavat toisiinsa, tätä tutkimusalaa sanotaan epigenetiikaksi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että geenit ja ympäristö täydentävät toisiaan tai voivat myös heikentää tai vahvistaa toisiaan. Lapsi voi olla esimerkiksi perintötekijöidensä ansiosta musikaalisesti lahjakas, mutta ympäristöstä riippuu, pääseekö tämä lahjakkuus esiin. Jos siihen panostetaan, hankitaan soittotunteja jne, niin tämä peritty lahjakkuus näkyy. Toisaalta musikaalisuus voi jäädä huomiotta, jos kasvuympäristö ei ole siitä kiinnostunut.

Täytyy sanoa, ettei tutkimusmatkani internetin ihmemaailmaan lopultakaan tuonut vastausta kysymykseeni, miksi Anneli tuntuu siskolta. Luulen, että suurin syy tuohon tuntemukseen on se, että TIEDÄN meillä olevan yhteisen isän ja toisaalta näen hänessä kyllä ne miellyttävät, sympaattiset persoonallisuudenpiirteet, joita isälläkin oli. Ja se opettajuus, kai sekin on jokin geenijuttu, vai ei? Ai, niin, siskoni äiti oli myös opettaja. Annetaan olla. Pääasia on, että minulla on uusi perheenjäsen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sisko, perimä, ympäristö, epigenetiikka

Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

Maanantai 10.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

”Itseään kunnioittava miehinen mies ei myönnä ahdistusneuroosia eikä näytä pelkoa.”

(kyltti liittoutuneiden tykkiasemilla Maltalla toisessa maailmansodassa)

Olen saanut luettua loppuun Scott Stosselin teoksen ”Pelosta sekaisin”. Stossel on itse kärsinyt jo pienestä pitäen monenlaisista peloista (esimerkiksi oksentamisen pelko on todella voimakas) ja ahdistuksen tunteista. Lopulta 50-vuotispäivän alkaessa häämöttää, hän päätti selvittää juurta jaksain pelon historiaa, sen hoitomuotoja, lääketieteen kehitystä ja perimän ja ympäristön merkitystä ihmisen psyyken terveyteen. Tavoitteena tässä kirjoitusprojektissa hänellä on ilmeisesti ollut löytää jonkinlainen perussyy oman elämänsä kurjuuteen ja toive siitä, että syyn selvittyä myös oireisiin löytyisi jonkinlaista helpotusta tai apua. Stossel onkin antanut teoksensa viimeiselle osalle nimen :”Jotakin positiivista”.

Stossel mainitsee kirjassaan, kuinka hän on ollut usein ”piripintaan huumattu”, koska tavallisen arjen eläminen on ollut mahdotonta ilman monia erilaisia mielialalääkkeitä. Mies on myös käynyt saamassa apua useiden eri terapeuttien luona, joista yhden mielestä oli tarkoituksenmukaista ottaa lääkettä ahdistukseen, jonka perimmäinen syy on lopultakin kehossa. Otammehan myös särkylääkettä kipuun, eikä tämä ole sen kummempi asia. Toinen terapeutti on taas ehdottomasti lääkkeettömyyden kannalla, hän suosii terapiaa ja altistushoitoja.

Kun kirjailija lopulta monen työntäyteisen vuoden jälkeen saa teoksensa valmiiksi, hän ei koe onnistuneensa hankkeessaan. Hän ei usko teoksen menestykseen eikä sen merkitykseen, sillä vuosikymmeniä jatkunut psyykkinen pahoinvointi on jättänyt jälkensä myös itsekunnioitukseen. Scott ei edelleenkään koe löytäneensä parannuskeinoa omaan oloonsa, yhden syyn kyllä - vahvan perimän -, mutta se ei yksin selitä kaikkea.

Stosselin terapeutti muistuttaa häntä:” Scott, sinä olet viime vuodet johtanut aikakauslehden toimitusta ja toimittanut monia sen kansijutuista, olet työstänyt kirjaasi, huolehtinut perheestäsi ja selviytynyt talosi tuhoutumisesta tornadossa ja elämän tavallisista hankaluuksista ja haasteista… Sinulla on vamma – ahdistuneisuushäiriö -, mutta pärjäät sen kanssa, jopa menestyt siitä huolimatta.”

Tämä valtava kirjaprojekti, jonka Stossel on kunniakkaasti saattanut loppuun kiitettävin arvosanoin (minun mielestäni) osoittaa käsittämätöntä sinnikkyyttä ja lahjakkuutta. Samalla, kun yleisö taputtaa, kirjailija itse murehtii omaa huonouttaan ja sitä, että näkee nykyisin ahdistuneen perimänsä tulevan selkeästi esiin tyttäressään ja pojassaan.

Tämän teoksen lukeminen avasi raollaan olleet silmäni. Luonnollisesti olen ennenkin tajunnut, että psyyken sairaudet rajoittavat ja vaikeuttavat elämää, mutta en ole ymmärtänyt, kuinka kauhean, äärimmäisen raskasta sairastuneen elämä voi olla. Kuitenkin – tämä kannattaa panna merkille – Stossel ei ole itsetuhoinen. Toki hän on syvällä ahdistuksessa rypiessään toivonut, että saisi kuolla, sillä silloin hän pääsisi kauheista tuskistaan. Psykologi-professori David H. Barlow on kirjoittanut: ”Harva menehtyy ahdistukseen, mutta moni mieluummin kuolisi kuin kokisi sen jähmetyksen ja kärsimyksen, joka ahdistukseen pahimmillaan liittyy.”

Kaikista vaikeuksistaan huolimatta Stossel ei ole yrittänyt tehdä itsemurhaa. Mistä se kertoo? Vahvuudesta? Uskosta johonkin parempaan? Siitä, että elämässä on kuitenkin paljon hyviä asioita? En ymmärrä, miten kirjoittaja on jaksanut kaikki nämä vuodet vaikkakin toisinaan ”piripintaan huumattuna”. Olen miettinyt ja pohtinut, yrittänyt hakea tietoa, mutta mikään lähde ei kerro, mistä ihmisen voimakas elämisenhalu ja periksi antamattomuus äärimmäisen vaikeissakin tilanteissa kumpuaa. Se vain on jotakin inhimillistä. Jos osaat vastata, kerro minullekin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Scott Stossel, ahdistus, perimä, elämisenhalu

Kuka minä olen - perimä vai ympäristö?

Tiistai 27.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka minä olen – perimä vai ympäristö?

Jokin aika sitten tyttäreni kysyi, että tuntuuko minusta siltä, että juuri löytynyt siskoni on oikeasti siskoni vai pelkästään joku mukava uusi tuttavuus. Minun ei tarvinnut miettiä vastausta, vaan totesin heti, että kyllä Anneli tuntuu siskolta.

Tässä välissä on kai syytä kertoa teille, jotka ette ole lukeneet joulukuista blogiani, että joulukuun alkupuolella sain sähköpostia henkilöltä, joka kertoi olevansa isäni tytär. No, puolen vuoden sisällä asiat ovat edenneet niin, että olemme tavanneet siskoni kanssa pariin otteeseen vähän pidempään ja toki sometelleet varsinkin silloin, kun koko yhteinen tarinamme eli sukulaisuutemme oli alkumetreillä. Vielä on ehkä syytä kerrata sekin asia, ettei minulla ole omasta lapsuudenperheestäni enää ketään elossa. Äiti ja isä ovat kuolleet, samoin myös veljeni ja siskoni, joten voitte ymmärtää, miksi uuden siskon ilmestyminen tähän maailmaan oli ja on ihmeellinen tapahtuma.

Tyttäreni esittämän kysymyksen jälkeen olen pyöritellyt mielessäni useaan otteeseen vastaustani ja varsinkin sitä, että miksi tunnen sisaruutta (olen huomannut itsessäni jopa isosiskon käyttäytymistä), vaikka tuttavuutemme on aika tuore. Eikö se ole kummallista? Olen järkeillyt, että oikeasti pitäisin miltei kenestä tahansa (tai ainakin pakottaisin itseni pitämään), jolla olisi sama isä kuin minulla. Tilanteen tekee minulle helpoksi myös se, että Anneli on niin mukava ja symppis, ja että meillä on isän lisäksi paljon muutakin yhteistä (esim. ammattitausta), ja keskustelu ja tapaamiset ovat olleet luontevia. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Ai, miksi? Koska siis olemme siskoksia?

Taas tuo kysymys. Tutkin muutamia kirjoja ja netin ihmemaailmaa ja yritin selvittää, kumpi on ihmiselämässä määräävämpi tekijä: perimä vai ympäristö? Alkuun tulokset näyttivät siltä, että perimällä on suurempi vaikutus ihmiseen kuin ympäristöllä. No, tutkimuksia on erilaisia, tulkintatapoja erilaisia ja on tietysti myös halu tulkita asiat tietyllä tavalla, mutta joka tapauksessa perimän vaikutusta painotetaan. - Kyllä teissä on samaa näköä,- on joku sanonut katsottuaan muutamia valokuvia. Tuosta en osaa sanoa mitään. Ehkä ulkopuoliset näkevät kuvissa jotain sellaista, jota itse en välttämättä huomaa.

Selailin kuitenkin lisää nettisivuja ja totesin, että vielä muutama vuosi sitten tiedemiehet olivat sitä mieltä, että ulkonäkö, lahjakkuus, tietyt luonteenpiirteet sekä myös käytöstavat juontavat juurensa ihmisen geeneistä, eikä kasvatuksella ja ympäristöllä olisi suurempaa osuutta näihin.

Nykyisin tutkijat ovat kuitenkin pitkälti samaa mieltä siitä, että ympäristö ja geenit vaikuttavat toisiinsa, tätä tutkimusalaa sanotaan epigenetiikaksi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että geenit ja ympäristö täydentävät toisiaan tai voivat myös heikentää tai vahvistaa toisiaan. Lapsi voi olla esimerkiksi perintötekijöidensä ansiosta musikaalisesti lahjakas, mutta ympäristöstä riippuu, pääseekö tämä lahjakkuus esiin. Jos siihen panostetaan, hankitaan soittotunteja jne, niin tämä peritty lahjakkuus näkyy. Toisaalta musikaalisuus voi jäädä huomiotta, jos kasvuympäristö ei ole siitä kiinnostunut.

Täytyy sanoa, ettei tutkimusmatkani internetin ihmemaailmaan lopultakaan tuonut vastausta kysymykseeni, miksi Anneli tuntuu siskolta. Luulen, että suurin syy tuohon tuntemukseen on se, että TIEDÄN meillä olevan yhteisen isän ja toisaalta näen hänessä kyllä ne miellyttävät, sympaattiset persoonallisuudenpiirteet, joita isälläkin oli. Ja se opettajuus, kai sekin on jokin geenijuttu, vai ei? Ai, niin, siskoni äiti oli myös opettaja. Annetaan olla. Pääasia on, että minulla on uusi perheenjäsen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: perimä, ympäristö, geenit, sisko

Mustien kiharaisten hiusten salaisuus

Tiistai 16.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Mustien kiharoiden arvoitus

Muistan aina, kuinka Viljo-ukki ja hänen veljensä Akseli sekä heidän kaukaa Amerikasta kylään tullut Jalmari-veljensä istuivat olohuoneessa Seminaarinkadulla ja puhuivat yhteisestä lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kuinka samannäköisiä nuo miehet olivatkaan: voimakkaat kasvojenpiirteet, ja jokaisella paksut, mustat, kiharat hiukset. Ukin hiukset eivät koskaan harmaantuneet, ja vanhempana herrasmiehenäkin hänen hiuksensa olivat harvinaisen komeat, kun niitä vertasi samanikäisten miesten harvahkoihin, harmaantuneisiin hapsiin.

Törmälä-suvun sukujuhlan lähestyessä tyttäreni alkoi selata sukujuhla- ja sukututkimuskansioita, jotka minulla on hyllyssäni perintönä isältäni. Hän ilmoitti tekevänsä kaksi ”väitöskirjaa”, toisen sukutapaamisten historiasta ja toisen sukumme lähihistoriasta. Keskustelimme useaan otteeseen asioista, minä kerroin, mitä muistin, ja muita asioita hän tutki sukutauluista. No, kuka sitten oli se ja se?- kysymyksiin en osannut läheskään aina vastata. Huomasin, että tiesin aivan liian vähän sukujuuristani, mutta nyt oli aika oppia. - Ja sitten tauluista paljastui yllätys, josta minä en ollut koskaan kuullut: minun ukkini isä oli avioton lapsi, jonka isästä ei löytynyt mitään mainintaa kirkonkirjoissa. Sen verran tiedetään, että aviottoman lapsen äiti joutui ajan tavan mukaan virallisesti papin nuhdeltavaksi. Myöhemmin tämä esiäiti meni naimisiin, ja avioton Juho-poika sulautui hyvin kasvavaan lapsikatraaseen.

Ahaa, siinä se sitten oli! Siis vastaus mustien kiharaisten hiusten arvoitukseen: ne hiukset on peritty henkilöltä x. No, tuohan ei nyt ole vielä mikään vastaus. Kuka ihme tämä henkilö on voinut olla? Jos mietitään, millainen oli maaseutumiljöö joskus 1800-luvun alun vuosikymmeninä, niin aika rauhallisesta asuinympäristöstä on kysymys. Mikäli joku paikallinen isäntämies tai renki olisi ollut asialla, niin kai siitä olisi huhuja kiertänyt. Minun mieleeni tuli sana: laukkuryssä. Kyseiset henkilöthän kulkivat ympäriinsä maaseudulla kaupittelemassa kaikenlaisia tavaroita, sillä kauppoihin oli usein pitkä matka. No, tulipahan vain mieleeni.

Sukukokous oli todella mukava tapahtuma. Meitä oli koolla toista sataa ihmistä, jotka jotenkin kuuluivat Törmälä-sukuun. Syötiin ja kahviteltiin, katseltiin lasten esittämää ohjelmaa ja kuunneltiin aikuisten mielenkiintoisia esitelmiä suvun vaiheista, tavattiin tuttuja ja vieraita, juteltiin suomeksi ja englanniksi, otettiin yhteiskuvia ja yksityiskuvia, meininki oli kesäisen rentoa. Kun pitkän päivän päätteeksi keräilin tavaroitani, ja kun meitä oli enää muutama pikkuserkku paikalla, sanoin vähän leikilläni:” Minä olen aina ihmetellyt, mistä Viljo-ukin paksut, kiharat hiukset ovat peräisin. Tietääkö joku asiasta?” Muut katsoivat toisiinsa hymyillen, ja eräs heistä kysyi:” Etkö sinä sitten tiedä?” ”No,en, mutta kerro ihmeessä, jos olet kuullut jotakin.” Silloin kuulin tarinan kahdesta maanviljelijästä, jotka veivät myllyyn viljaa jauhettavaksi, ja pitkän työpäivän päätteeksi muutaman oluen otettuaan alkoivat avautua toisilleen perhesalaisuuksista. Toinen valitti omaa osaansa (en kyllä nyt muista, mitä se oli), ja minun kantaisäni huokaisi, että ”meidän suvussa on mustalaisverta”.

Lopuksi en voi muuta kuin todeta, että minua tosissani harmittaa, etten ole perinyt noita syrjähypyn seurauksena sukuun tulleita komeita hiuksia. Jos jotakin olen perinyt oletetulta esi-isältä, niin ehkä se on tuo kulkutauti: aina pitää olla muutama matka varattuna, sitten vasta on tyyni olo. Siirrynkin tästä sulavasti katselemaan, millaisia kiertomatkoja on tarjolla. Paikasta toiseen kiertäminen on mukavaa – näin lienee tuntenut myös herra x.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sukukokous, ukki, perimä, suku