Kun jotakin puuttuu - "Terveisiä isälle!"Sunnuntai 26.5.2024 - Pirkko Jurvelin Kun jotakin puuttuu ”Terveisiä isälle!” Kesän loppupuolella ilmestyy teokseni ”Terveisiä isälle!”. Olen hionut tekstiä väsyksiin asti napakan kustannustoimittajan kannustamana, ja nyt kirjasta puuttuu enää loppusilaus eli kansi. Odotan innokkaasti taiteilijan kansiehdotuksia, sillä tällä kertaa itselläni ei ole poikkeuksellisesti ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miltä tämän romaanin ulkokuori voisi näyttää. Onneksi ammattilaiset osaavat. ”Terveisiä isälle!” on faktaan perustuva fiktiivinen romaani, joka kertoo kahden tosilleen ennen tuntemattoman siskon sekä nuoren Markuksen yhteen punoutuvan elämäntarinan, tai ainakin osan siitä. Aihe rysähti elämääni vajaa kaksi vuotta sitten, kun sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni. Meillä oli viestin mukaan yhteinen isä. Minua pyydettiin viime syksynä kertomaan kirjoittamisesta ja kirjoistani erääseen tilaisuuteen. Valmistauduin huolella, nuoremman sukupolven avustuksella tein myös PowerPoint- esityksen, sillä mielestäni kuvat elävöittävät mukavasti esitelmää. Yleensä minulta kysytään näissä tilanteissa, olenko parhaillaan kirjoittamassa uutta teosta, ja sen vuoksi esityksen viimeisessä kuvassa oli näkymä, jossa sohvalla istuu kaksi hymyilevää, vaaleahiuksista naista. Kerroin yleisölle, että kuva on siitä päivästä, jolloin tapasin sisareni ensimmäisen kerran. Mainitsin myös lyhyesti, miten olin saanut tietää hänen olemassaolostaan, ja miten olimme alkaneet rakentaa tuttavuuttamme ensiksi sähköpostien avulla ennen kuin tapasimme toisemme ensimmäisen kerran. Ja kyllä, olin kirjoittamassa aiheeseen liittyvää teosta. Kun olin lähdössä tilaisuudesta pois, kaksi rouvaa tuli juttelemaan minulle. Molemmilla oli samantyyppinen tarina: Elämään oli ilmestynyt yhtäkkiä uusi sisar tai veli. Myös minua kyyditsemässä ollut henkilö kertoi paluumatkalla, että hänelläkin oli veli jossakin pohjoisessa. He eivät olleet koskaan tavanneet, mutta kumpikin tiesi toisensa olemassaolosta. Kun eräs puolituttu samasta jumpparyhmästä kysyi, olenko nyt kirjoittamassa jotakin, ja kun kerroin hänelle teoksen teemasta, niin nainen tuumasi:”Kuule, minullakin on veli tuolla jossakin. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä häneen?” Kuinka paljon meitä onkaan, joilla on tuntematon verisukulainen jossakin päin Suomea tai maailmaa? Olen tämän teoksen kirjoittamisen aikana vähitellen oppinut ymmärtämään, kuinka raskasta elämä voi olla, jos siitä puuttuu toinen vanhempi, tai jos tietää, että tuolla jossakin on hän, kenen perimää kannan, mutta jota en tunne. Kuka minä olen, ja miksi minä olen juuri tällainen? Siskoni kertoi rakentavansa minuuttaan pala palalta aina sitä mukaa, kun hän oppi lopulta aikuisuudessaan tuntemaan oikeaa isäänsä. Se on ollut hidasta rakentamista, eikä ole varmaa, tuleeko kuvasta koskaan kokonainen, mutta kuka meistä on täysin kokonainen? Olen välillä suorastaan tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen saanut elää perusturvallisen ja hyvän lapsuuden ja nuoruuden, kun taas siskoni perheessä asiat ovat olleet monimutkaisempia. Olen kuitenkin päättänyt, että saan olla onnellinen ja tyytyväinen omasta osastani, sillä minä en ole syypää isäni tekemisiin. Minulle siskon löytyminen on ollut ihana asia, me tulemme toimeen hyvin, ja meillä on hienoja keskusteluja keskenämme. Olemme myös samaa mieltä siitä, että kaikesta huolimatta tuohon aikaan (1960-luvulla) kahden perheen rikkominen ja niiden jäänteistä uuden perheen rakentaminen olisi ollut suorastaan mahdotonta. Ja kyllä, siskoni on lukenut romaanini käsikirjoituksen moneen otteeseen ja hyväksynyt sen sisällön. Luulen, että kun syksyllä pääsen pitämään kirjaesittelyjä joihinkin tilaisuuksiin, niin esityksen jälkeen joku tulee kertomaan omaa tai tuttavansa tarinaa siitä, kuinka kerran hänkin sai tietää, että hänellä on tuntematon verisukulainen. ”Älä mene sekoittamaan kenenkään elämää,” oli siskolleni sanottu joskus. Minun neuvoni on kuitenkin päinvastainen: Etsi hänet käsiisi. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tuntematon sisko, veli, minuuden rakentaminen |
Kuka minä olen - perimä vai ympäristö?Torstai 27.7.2023 - Pirkko Jurvelin Kuka minä olen – perimä vai ympäristö? Jokin aika sitten tyttäreni kysyi, että tuntuuko minusta siltä, että juuri löytynyt siskoni on oikeasti siskoni vai pelkästään joku mukava uusi tuttavuus. Minun ei tarvinnut miettiä vastausta, vaan totesin heti, että kyllä Anneli tuntuu siskolta. Tässä välissä on kai syytä kertoa teille, jotka ette ole lukeneet joulukuista blogiani, että joulukuun alkupuolella sain sähköpostia henkilöltä, joka kertoi olevansa isäni tytär. No, puolen vuoden sisällä asiat ovat edenneet niin, että olemme tavanneet siskoni kanssa pariin otteeseen vähän pidempään ja toki sometelleet varsinkin silloin, kun koko yhteinen tarinamme eli sukulaisuutemme oli alkumetreillä. Vielä on ehkä syytä kerrata sekin asia, ettei minulla ole omasta lapsuudenperheestäni enää ketään elossa. Äiti ja isä ovat kuolleet, samoin myös veljeni ja siskoni, joten voitte ymmärtää, miksi uuden siskon ilmestyminen tähän maailmaan oli ja on ihmeellinen tapahtuma. Tyttäreni esittämän kysymyksen jälkeen olen pyöritellyt mielessäni useaan otteeseen vastaustani ja varsinkin sitä, että miksi tunnen sisaruutta (olen huomannut itsessäni jopa isosiskon käyttäytymistä), vaikka tuttavuutemme on aika tuore. Eikö se ole kummallista? Olen järkeillyt, että oikeasti pitäisin miltei kenestä tahansa (tai ainakin pakottaisin itseni pitämään), jolla olisi sama isä kuin minulla. Tilanteen tekee minulle helpoksi myös se, että Anneli on niin mukava ja symppis, ja että meillä on isän lisäksi paljon muutakin yhteistä (esim. ammattitausta), ja keskustelu ja tapaamiset ovat olleet luontevia. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Ai, miksi? Koska siis olemme siskoksia? Taas tuo kysymys. Tutkin muutamia kirjoja ja netin ihmemaailmaa ja yritin selvittää, kumpi on ihmiselämässä määräävämpi tekijä: perimä vai ympäristö? Alkuun tulokset näyttivät siltä, että perimällä on suurempi vaikutus ihmiseen kuin ympäristöllä. No, tutkimuksia on erilaisia, tulkintatapoja erilaisia ja on tietysti myös halu tulkita asiat tietyllä tavalla, mutta joka tapauksessa perimän vaikutusta painotetaan. - Kyllä teissä on samaa näköä,- on joku sanonut katsottuaan muutamia valokuvia. Tuosta en osaa sanoa mitään. Ehkä ulkopuoliset näkevät kuvissa jotain sellaista, jota itse en välttämättä huomaa. Selailin kuitenkin lisää nettisivuja ja totesin, että vielä muutama vuosi sitten tiedemiehet olivat sitä mieltä, että ulkonäkö, lahjakkuus, tietyt luonteenpiirteet sekä myös käytöstavat juontavat juurensa ihmisen geeneistä, eikä kasvatuksella ja ympäristöllä olisi suurempaa osuutta näihin. Nykyisin tutkijat ovat kuitenkin pitkälti samaa mieltä siitä, että ympäristö ja geenit vaikuttavat toisiinsa, tätä tutkimusalaa sanotaan epigenetiikaksi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että geenit ja ympäristö täydentävät toisiaan tai voivat myös heikentää tai vahvistaa toisiaan. Lapsi voi olla esimerkiksi perintötekijöidensä ansiosta musikaalisesti lahjakas, mutta ympäristöstä riippuu, pääseekö tämä lahjakkuus esiin. Jos siihen panostetaan, hankitaan soittotunteja jne, niin tämä peritty lahjakkuus näkyy. Toisaalta musikaalisuus voi jäädä huomiotta, jos kasvuympäristö ei ole siitä kiinnostunut. Täytyy sanoa, ettei tutkimusmatkani internetin ihmemaailmaan lopultakaan tuonut vastausta kysymykseeni, miksi Anneli tuntuu siskolta. Luulen, että suurin syy tuohon tuntemukseen on se, että TIEDÄN meillä olevan yhteisen isän ja toisaalta näen hänessä kyllä ne miellyttävät, sympaattiset persoonallisuudenpiirteet, joita isälläkin oli. Ja se opettajuus, kai sekin on jokin geenijuttu, vai ei? Ai, niin, siskoni äiti oli myös opettaja. Annetaan olla. Pääasia on, että minulla on uusi perheenjäsen. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sisko, perimä, ympäristö, epigenetiikka |
Paras joululahjaniLauantai 10.12.2022 - Pirkko Jurvelin Paras joululahjani Isäni harrasti valokuvausta, ja hänellä oli jopa yksi Tornion ensimmäisistä kaitafilmikameroista. Hänen hyvä ystävänsä Reino Kainulainen vanhempineen omisti Torniossa Kainulaisen valokuvaamon, ja tämä ystävyys poiki tietysti paljon osaamista ja innostusta valokuvaukseen. Reino kävi myös meillä ottamassa kivoja perhekuvia. Tästä isäni valokuvausinnostuksesta johtuen minulla on nyt hyllyt täynnä mitä ihanimpia lapsuuden ja nuoruuden muistoja kuvien muodossa. Eräässä joulukuvassa seison pikkutyttönä olohuoneessamme pitäen kiinni upouudesta, pienestä polkupyörästä. Ilmeeni on totinen – kuten aika usein kuvissa -, mutta olihan tuo joululahja jotain aivan erityistä! Muistan toisen joulun, jolloin sain lahjaksi uudet kaunoluistimet. Oli ollut kuitenkin torniolaisittain harvinaisen lämmin talvi, eikä luistinrataa oltu voitu jäädyttää. Pihalla oli jonkin verran lunta, laitoin upouudet luistimet jalkaani ja lähdin ulos. Eihän siinä lumisohjossa voinut luistella, mutta lahja oli minulle tosi mieluinen, ja tulihan sitä lunta ja jäätä sinäkin talvena aivan tarpeeksi asti. Joskus pikkutyttönä tein itse lahjoja. Eräänä jouluna olin leikannut ja liimannut isälleni muovikotelon valokuvia varten. Isä sanoi, että se oli hänen parhain joululahjansa, ja vaikka sisimmässäni oivalsin, ettei asia ehkä ihan niin ollut, niin isän kannustus ja hyväksyntä ilahdutti minua suuresti. Vaikka jouluaatto ei olekaan vielä koittanut, olen jo nyt saanut ehdottomasti parhaimman lahjani. Kuvitelkaa lahjaa, joka on aivan käsittämätön, johon mielikuvituskaan ei riitä, joka on oikeastaan lähes uskomaton. Minä olen saanut siskon! Siis minulla on sisko, tai jos oikein tarkkana täytyy olla, niin siskopuoli. Voitteko uskoa? Ihmeellistä! Onhan minulla ollut sisko ja veli, mutta he molemmat ovat valitettavasti kuolleet lähes kymmenen vuotta sitten. Heidän menehtymisensä jälkeen omasta lapsuudenperheestäni ei ole minua lukuun ottamatta ollut enää muita jäljellä, ja sen vuoksi olen tuntenut jonkinlaista yksinäisyyttä. Mutta nyt minulla on siis sisko! Mitä ihmettä? Sain lähiaikoina yhteydenoton kotisivujeni kautta. Naishenkilö pyysi ottamaan yhteyttä, hän oli kiinnostunut joistakin kirjoituksistani ja henkilöhistoriastani. En oikeastaan ihmetellyt viestiä, sillä tätä kautta olin saanut joskus haastattelupyynnön ja jotkut lapsuudenaikaiset tuttavat olivat ottaneet kontaktia. Mietin, mitä asiaa juuri tällä henkilöllä mahtoi olla, sillä en tuntenut häntä. Lähetettyäni vastausviestin sain pitkän sähköpostin, jonka tärkein sisältö oli se, että minun isäni oli myös hänen biologinen isänsä. Siskoni äiti ja isäni olivat aikoinaan sopineet pitävänsä asian salassa aviopuolisoilta ja muulta suvulta. Elettiin aikaa, jolloin avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat hyvin tuomittavia, ja olen ymmärtänyt näin, että salaisuuden pitäminen oli heille molemmille tärkeää, sillä molemmat olivat tahoillaan naimisissa. Tekstiä lukiessani itkin, itkin, itkin, minut yllätti kova päänsärkykohtaus, joten menin pitkälleni, ja sitten hieman toettuani puuhailin arkisia juttuja, kunnes aloin kirjoittaa vastausta siskoni viestiin. Minulla ei ollut mitään syytä epäillä sitä, etteikö meillä olisi ollut yhteinen isä. Hänen kauttaan sain tietää monia uusia asioita. Tässä vaiheessa en halua avata enempää siskoni henkilöllisyyttä, jospa sitten joskus myöhemmin. Saattaa olla, että ehkä jo tammikuussa hymyilen facebookin sivuilla yhdessä pikkusiskoni kanssa. Toivotan kaikille ihania joululahjoja! P.s. Minun lahjaani ette voi mitenkään päihittää. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joululahja, sisko, yllätys |
Kuka minä olen - perimä vai ympäristö?Tiistai 27.7.2021 - Pirkko Jurvelin Kuka minä olen – perimä vai ympäristö? Jokin aika sitten tyttäreni kysyi, että tuntuuko minusta siltä, että juuri löytynyt siskoni on oikeasti siskoni vai pelkästään joku mukava uusi tuttavuus. Minun ei tarvinnut miettiä vastausta, vaan totesin heti, että kyllä Anneli tuntuu siskolta. Tässä välissä on kai syytä kertoa teille, jotka ette ole lukeneet joulukuista blogiani, että joulukuun alkupuolella sain sähköpostia henkilöltä, joka kertoi olevansa isäni tytär. No, puolen vuoden sisällä asiat ovat edenneet niin, että olemme tavanneet siskoni kanssa pariin otteeseen vähän pidempään ja toki sometelleet varsinkin silloin, kun koko yhteinen tarinamme eli sukulaisuutemme oli alkumetreillä. Vielä on ehkä syytä kerrata sekin asia, ettei minulla ole omasta lapsuudenperheestäni enää ketään elossa. Äiti ja isä ovat kuolleet, samoin myös veljeni ja siskoni, joten voitte ymmärtää, miksi uuden siskon ilmestyminen tähän maailmaan oli ja on ihmeellinen tapahtuma. Tyttäreni esittämän kysymyksen jälkeen olen pyöritellyt mielessäni useaan otteeseen vastaustani ja varsinkin sitä, että miksi tunnen sisaruutta (olen huomannut itsessäni jopa isosiskon käyttäytymistä), vaikka tuttavuutemme on aika tuore. Eikö se ole kummallista? Olen järkeillyt, että oikeasti pitäisin miltei kenestä tahansa (tai ainakin pakottaisin itseni pitämään), jolla olisi sama isä kuin minulla. Tilanteen tekee minulle helpoksi myös se, että Anneli on niin mukava ja symppis, ja että meillä on isän lisäksi paljon muutakin yhteistä (esim. ammattitausta), ja keskustelu ja tapaamiset ovat olleet luontevia. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Ai, miksi? Koska siis olemme siskoksia? Taas tuo kysymys. Tutkin muutamia kirjoja ja netin ihmemaailmaa ja yritin selvittää, kumpi on ihmiselämässä määräävämpi tekijä: perimä vai ympäristö? Alkuun tulokset näyttivät siltä, että perimällä on suurempi vaikutus ihmiseen kuin ympäristöllä. No, tutkimuksia on erilaisia, tulkintatapoja erilaisia ja on tietysti myös halu tulkita asiat tietyllä tavalla, mutta joka tapauksessa perimän vaikutusta painotetaan. - Kyllä teissä on samaa näköä,- on joku sanonut katsottuaan muutamia valokuvia. Tuosta en osaa sanoa mitään. Ehkä ulkopuoliset näkevät kuvissa jotain sellaista, jota itse en välttämättä huomaa. Selailin kuitenkin lisää nettisivuja ja totesin, että vielä muutama vuosi sitten tiedemiehet olivat sitä mieltä, että ulkonäkö, lahjakkuus, tietyt luonteenpiirteet sekä myös käytöstavat juontavat juurensa ihmisen geeneistä, eikä kasvatuksella ja ympäristöllä olisi suurempaa osuutta näihin. Nykyisin tutkijat ovat kuitenkin pitkälti samaa mieltä siitä, että ympäristö ja geenit vaikuttavat toisiinsa, tätä tutkimusalaa sanotaan epigenetiikaksi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että geenit ja ympäristö täydentävät toisiaan tai voivat myös heikentää tai vahvistaa toisiaan. Lapsi voi olla esimerkiksi perintötekijöidensä ansiosta musikaalisesti lahjakas, mutta ympäristöstä riippuu, pääseekö tämä lahjakkuus esiin. Jos siihen panostetaan, hankitaan soittotunteja jne, niin tämä peritty lahjakkuus näkyy. Toisaalta musikaalisuus voi jäädä huomiotta, jos kasvuympäristö ei ole siitä kiinnostunut. Täytyy sanoa, ettei tutkimusmatkani internetin ihmemaailmaan lopultakaan tuonut vastausta kysymykseeni, miksi Anneli tuntuu siskolta. Luulen, että suurin syy tuohon tuntemukseen on se, että TIEDÄN meillä olevan yhteisen isän ja toisaalta näen hänessä kyllä ne miellyttävät, sympaattiset persoonallisuudenpiirteet, joita isälläkin oli. Ja se opettajuus, kai sekin on jokin geenijuttu, vai ei? Ai, niin, siskoni äiti oli myös opettaja. Annetaan olla. Pääasia on, että minulla on uusi perheenjäsen. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: perimä, ympäristö, geenit, sisko |
KirjasiskotKeskiviikko 21.8.2019 - Pirkko Jurvelin Me olemme kirjasiskoja Olen aina kiitollinen Mirjalle, joka keräsi meidät – entiset opettajakollegat – yhteen ja perusti kirjapiirin. Nyt, lähes kymmenen vuoden ja monenkymmenen luetun kirjan jälkeen,olemme enemmän kuin kirjapiiri, me olemme KIRJASISKOT! Kesätauon jälkeen kokoonnuimme minun kotonani, ja tavan mukaan emäntänä olin saanut valita kirjan. Minä olin toukokuussa hullaantunut Frank Martelan ”Valonööreihin”, ja se oli tällä kertaa keskustelujemme kohde. No, rehellisesti sanottuna, yksi keskustelun kohteista. Olin myös antanut läksyn, mutta osa siskoista tunnusti, että läksy oli jäänyt tekemättä. Ei se mitään, meillä on niin paljon elämänkokemusta, että voimme antaa ohjeita myös filosofi Martelalle. Ensiksi joimme kahvit ja söimme suolaista ja makeaa. Tässä vaiheessa lupasin lähettää piirakkareseptin whatsupin välityksellä. Sitten joimme kahvia ja…sitten joimme kahvia ja mehua. Tämä osuus kirjapiiristä kestää noin tunnin. Tässä vaiheessa päivitetään myös kuulumiset. Lopulta siirryimme asemiin olohuoneeseen, minä kerroin, mistä olin saanut vinkin kirjaani ja miksi olin siihen ihastunut. Kaksi asiaa jäi minulle opuksesta erityisesti mieleeni: ensiksikin kutsumuskartta. Tässä vaiheessa keskustelimme kovasti siitä, kannattiko eläkeläisen edes paneutua kutsumuskartan tekoon. Työura on takana, mahdollisuudet toteuttaa omia mielihaluja ehkä heikommat kuin aikaisemmin, terveyskin reistaili. Totesimme kuitenkin, että vaikka ehkä emme tavoittelekaan suuria muutoksia, niin kannattaa kuitenkin miettiä sitä, mitä voimme tehdä. Mitä minä haluan? Miten voin sen saavuttaa? Lähimmäisen auttaminen oli toinen Martelan esille nostama seikka, johon kiinnitin huomioni. ”Jos haluat uskoa hyvään, tee hyviä tekoja. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.” Tuo on niin hyvin sanottu:”Ole se muutos!” Moni meistäkin tekee vapaaehtoistyötä, toiset organisoidusti, toiset muuten vain. Joku kirjasiskoista sanoi, että kyllähän sellaisesta toiminnasta tulee hyvä mieli, mutta joskus kaipaisi jonkinlaista ääneen annettua palautetta. Kritiikkiä nostatti erityisesti se Martelan ajatus, että ihmisen pitäisi tehdä hyvää voidakseen tuntea olonsa onnelliseksi. Totuus on kuitenkin se, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia hyvän tekemiseen. Jos ihmisen talous on huonossa jamassa tai hänellä on fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia, niin hyvän tekeminen ei ehkä ole ensimmäisenä ajatuksissa. Miten sitten käy? Yhtälö ei toimi. - Toivotan tuolle pojalle kaikkea hyvää, Mirja sanoi katsellen kirjan kannessa hymyilevää Martelaa. - Olisipa kiva lukea kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua, onko hänen filosofiansa muuttunut. - Niin, kyllä meillä muillakin taisi olla sellainen ajatus, että voi pojan hymy hyytyä. Kirjan käsittelyn jälkeen ja jo sen aikana siirryimme luontevasti tapaamisemme kolmanteen osioon: mitä sinulle ja minulle oikeasti kuuluu? Martelan filosofian innoittamana jakelimme toisillemme enemmän ja vähemmän hyviä neuvoja arjen ongelmien taltuttamiseen. Totesimme, että kirja ei ollut ollenkaan turha. Tapaamisiin syyskuussa, rakkaat kirjasiskot! |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjapiiri, kirjasiskot, ystävyys |