Paras joululahjani

Lauantai 10.12.2022 - Pirkko Jurvelin

Paras joululahjani

Isäni harrasti valokuvausta, ja hänellä oli jopa yksi Tornion ensimmäisistä kaitafilmikameroista. Hänen hyvä ystävänsä Reino Kainulainen vanhempineen omisti Torniossa Kainulaisen valokuvaamon, ja tämä ystävyys poiki tietysti paljon osaamista ja innostusta valokuvaukseen. Reino kävi myös meillä ottamassa kivoja perhekuvia.

Tästä isäni valokuvausinnostuksesta johtuen minulla on nyt hyllyt täynnä mitä ihanimpia lapsuuden ja nuoruuden muistoja kuvien muodossa. Eräässä joulukuvassa seison pikkutyttönä olohuoneessamme pitäen kiinni upouudesta, pienestä polkupyörästä. Ilmeeni on totinen – kuten aika usein kuvissa -, mutta olihan tuo joululahja jotain aivan erityistä!

Muistan toisen joulun, jolloin sain lahjaksi uudet kaunoluistimet. Oli ollut kuitenkin torniolaisittain harvinaisen lämmin talvi, eikä luistinrataa oltu voitu jäädyttää. Pihalla oli jonkin verran lunta, laitoin upouudet luistimet jalkaani ja lähdin ulos. Eihän siinä lumisohjossa voinut luistella, mutta lahja oli minulle tosi mieluinen, ja tulihan sitä lunta ja jäätä sinäkin talvena aivan tarpeeksi asti.

Joskus pikkutyttönä tein itse lahjoja. Eräänä jouluna olin leikannut ja liimannut isälleni muovikotelon valokuvia varten. Isä sanoi, että se oli hänen parhain joululahjansa, ja vaikka sisimmässäni oivalsin, ettei asia ehkä ihan niin ollut, niin isän kannustus ja hyväksyntä ilahdutti minua suuresti.

Vaikka jouluaatto ei olekaan vielä koittanut, olen jo nyt saanut ehdottomasti parhaimman lahjani. Kuvitelkaa lahjaa, joka on aivan käsittämätön, johon mielikuvituskaan ei riitä, joka on oikeastaan lähes uskomaton. Minä olen saanut siskon! Siis minulla on sisko, tai jos oikein tarkkana täytyy olla, niin siskopuoli. Voitteko uskoa? Ihmeellistä!

Onhan minulla ollut sisko ja veli, mutta he molemmat ovat valitettavasti kuolleet lähes kymmenen vuotta sitten. Heidän menehtymisensä jälkeen omasta lapsuudenperheestäni ei ole minua lukuun ottamatta ollut enää muita jäljellä, ja sen vuoksi olen tuntenut jonkinlaista yksinäisyyttä.

Mutta nyt minulla on siis sisko! Mitä ihmettä? Sain lähiaikoina yhteydenoton kotisivujeni kautta. Naishenkilö pyysi ottamaan yhteyttä, hän oli kiinnostunut joistakin kirjoituksistani ja henkilöhistoriastani. En oikeastaan ihmetellyt viestiä, sillä tätä kautta olin saanut joskus haastattelupyynnön ja jotkut lapsuudenaikaiset tuttavat olivat ottaneet kontaktia. Mietin, mitä asiaa juuri tällä henkilöllä mahtoi olla, sillä en tuntenut häntä.

Lähetettyäni vastausviestin sain pitkän sähköpostin, jonka tärkein sisältö oli se, että minun isäni oli myös hänen biologinen isänsä. Siskoni äiti ja isäni olivat aikoinaan sopineet pitävänsä asian salassa aviopuolisoilta ja muulta suvulta. Elettiin aikaa, jolloin avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat hyvin tuomittavia, ja olen ymmärtänyt näin, että salaisuuden pitäminen oli heille molemmille tärkeää, sillä molemmat olivat tahoillaan naimisissa.

Tekstiä lukiessani itkin, itkin, itkin, minut yllätti kova päänsärkykohtaus, joten menin pitkälleni, ja sitten hieman toettuani puuhailin arkisia juttuja, kunnes aloin kirjoittaa vastausta siskoni viestiin. Minulla ei ollut mitään syytä epäillä sitä, etteikö meillä olisi ollut yhteinen isä. Hänen kauttaan sain tietää monia uusia asioita.

Tässä vaiheessa en halua avata enempää siskoni henkilöllisyyttä, jospa sitten joskus myöhemmin. Saattaa olla, että ehkä jo tammikuussa hymyilen facebookin sivuilla yhdessä pikkusiskoni kanssa.

Toivotan kaikille ihania joululahjoja!

P.s. Minun lahjaani ette voi mitenkään päihittää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joululahja, sisko, yllätys

Kirjasiskot

Keskiviikko 21.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Me olemme kirjasiskoja

Olen aina kiitollinen Mirjalle, joka keräsi meidät – entiset opettajakollegat – yhteen ja perusti kirjapiirin. Nyt, lähes kymmenen vuoden ja monenkymmenen luetun kirjan jälkeen,olemme enemmän kuin kirjapiiri, me olemme KIRJASISKOT!

Kesätauon jälkeen kokoonnuimme minun kotonani, ja tavan mukaan emäntänä olin saanut valita kirjan. Minä olin toukokuussa hullaantunut Frank Martelan ”Valonööreihin”, ja se oli tällä kertaa keskustelujemme kohde. No, rehellisesti sanottuna, yksi keskustelun kohteista. Olin myös antanut läksyn, mutta osa siskoista tunnusti, että läksy oli jäänyt tekemättä. Ei se mitään, meillä on niin paljon elämänkokemusta, että voimme antaa ohjeita myös filosofi Martelalle.

Ensiksi joimme kahvit ja söimme suolaista ja makeaa. Tässä vaiheessa lupasin lähettää piirakkareseptin whatsupin välityksellä. Sitten joimme kahvia ja…sitten joimme kahvia ja mehua. Tämä osuus kirjapiiristä kestää noin tunnin. Tässä vaiheessa päivitetään myös kuulumiset.

Lopulta siirryimme asemiin olohuoneeseen, minä kerroin, mistä olin saanut vinkin kirjaani ja miksi olin siihen ihastunut. Kaksi asiaa jäi minulle opuksesta erityisesti mieleeni: ensiksikin kutsumuskartta. Tässä vaiheessa keskustelimme kovasti siitä, kannattiko eläkeläisen edes paneutua kutsumuskartan tekoon. Työura on takana, mahdollisuudet toteuttaa omia mielihaluja ehkä heikommat kuin aikaisemmin, terveyskin reistaili. Totesimme kuitenkin, että vaikka ehkä emme tavoittelekaan suuria muutoksia, niin kannattaa kuitenkin miettiä sitä, mitä voimme tehdä. Mitä minä haluan? Miten voin sen saavuttaa?

Lähimmäisen auttaminen oli toinen Martelan esille nostama seikka, johon kiinnitin huomioni. ”Jos haluat uskoa hyvään, tee hyviä tekoja. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.” Tuo on niin hyvin sanottu:”Ole se muutos!” Moni meistäkin tekee vapaaehtoistyötä, toiset organisoidusti, toiset muuten vain. Joku kirjasiskoista sanoi, että kyllähän sellaisesta toiminnasta tulee hyvä mieli, mutta joskus kaipaisi jonkinlaista ääneen annettua palautetta. Kritiikkiä nostatti erityisesti se Martelan ajatus, että ihmisen pitäisi tehdä hyvää voidakseen tuntea olonsa onnelliseksi. Totuus on kuitenkin se, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia hyvän tekemiseen. Jos ihmisen talous on huonossa jamassa tai hänellä on fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia, niin hyvän tekeminen ei ehkä ole ensimmäisenä ajatuksissa. Miten sitten käy? Yhtälö ei toimi.

- Toivotan tuolle pojalle kaikkea hyvää, Mirja sanoi katsellen kirjan kannessa hymyilevää Martelaa. - Olisipa kiva lukea kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua, onko hänen filosofiansa muuttunut. - Niin, kyllä meillä muillakin taisi olla sellainen ajatus, että voi pojan hymy hyytyä.

Kirjan käsittelyn jälkeen ja jo sen aikana siirryimme luontevasti tapaamisemme kolmanteen osioon: mitä sinulle ja minulle oikeasti kuuluu? Martelan filosofian innoittamana jakelimme toisillemme enemmän ja vähemmän hyviä neuvoja arjen ongelmien taltuttamiseen. Totesimme, että kirja ei ollut ollenkaan turha.

Tapaamisiin syyskuussa, rakkaat kirjasiskot!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjapiiri, kirjasiskot, ystävyys