"Parhaat ystävät tekevät hyvistä ajoista parempia ja huonoista ajoista helpompia."

Lauantai 28.8.2021 - Pirkko Jurvelin

”Parhaat ystävät tekevät hyvistä ajoista parempia ja huonoista ajoista helpompia”

Siitä oli kulunut kaksi kokonaista vuotta, kun kirjapiirimme viimeksi kokoontui meillä. Toki olimme jo toukokuussa päättäneet karanteenimme, mutta tuntui huikealta ajatella tuota kahden vuoden koronataukoa, kun naiset saapuivat meille. Kuulin heidän tulonsa jo kerrostalon pihalta, niin iloinen kalkatus sieltä kuului.

Tavan mukaan puhuimme tietysti lukemastamme kirjasta, joka oli tällä kertaa minun valitsemani, se on emännän etuoikeus. Elizabeth Stroutin ”Olive, taas” oli herättänyt lukijoissaan pelkästään myönteisiä ajatuksia: Vanhenevien opettajien oli helppo samaistua Oliven hahmoon. Keskustelu rönsyili fyysisestä ja psyykkisestä vanhenemisesta ihmissuhteisiin ja rakkauteen.

Tällä kertaa kävi jälleen niin, että kirjasta puhuttiin vähemmän ja kaikesta muusta enemmän. Tämä on hyvin ymmärrettävää ja myös tavallista meidän kesken, ja asiaa kuvasikin hyvin eräs paikalla oleva sanomalla, että meillä oli ”patoutunutta keskustelun tarvetta”. Olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Olemme olleet aluksi nuoria rouvia ja pienten lasten äitejä samalla työpaikalla, lopuksi eläkkeelle jääviä konkareita ja nyt ”kirjasiskoja”.

Haeskelin useammalla kielellä tietoa ihmisen perustarpeista. Tutkijat tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että lajitovereiden seura kuuluu niin eläinten kuin ihmistenkin perustarpeisiin. Yhdessä olo, koskettaminen, yhteisöllisyys nostavat veren oksitosiini-, endorfiini- ja dopamiinipitoisuuksia, mikä puolestaan aiheuttaa hyvän olon tunteen. Jo pelkästään kädestä pitäminen tai halaaminen vähentää fyysisen kivun tunnetta. ”Hyvä ystävä pitää lääkärin loitolla”, mainittiin jonkin artikkelin otsikossa.

Yksinäisyys puolestaan on asiantuntijoiden mukaan keholle yhtä vaarallista kuin viidentoista savukkeen polttaminen päivittäin, ja samojen tutkimusten mukaan yksinäisen ihmisen keho on kroonisessa stressitilassa.

Tutkimuskyselyyn vastanneista suomalaisista joka kolmas tunsi itsensä yksinäiseksi. Aikaisemman kyselyn mukaan yksinäiseksi tunsi itsensä joka viides suomalainen. Ilmeisesti koronan vaikutuksesta yksinäisyyden kokemus on lisääntynyt ja myös kroonistunut. Tätä ei myöskään helpota se tosiseikka, että 1,2 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Rakennuttajat ilmeisesti uskovat trendin kasvavan, sillä uusien kerrostalojen osakkeet ovat usein todella pieniä.

Juttelin erään satunnaisen tuttavan kanssa messuilla. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut jo aikaa, ja minulle tuli vaikutelma, että hän oli muuttunut entisestä hyvin itsevarmasta ihmisestä jotenkin kyyniseksi ja kärttyisäksi. Korostetun välinpitämättömällä äänellä hän kertoi, kuinka he viettävät miehen kanssa iltoja viiniä juoden ja aikaa tappaen. Mitäpä siihen voi sanoa, hän eli tavallaan. Nainen palasi kuitenkin vielä myöhemmin yllättäen minun luokseni ja sanoi:”Kuule, minä haluan tulla sinne teidän kirjapiiriin.” Minun piti selittää, että meillä on ”suljettu” ryhmä, johon emme ota muita. Näin on sovittu jo ihan toiminnan alkuvaiheessa. Tuttavani ymmärsi tilanteen, ja yritin sanoa, että hänkin voisi perustaa samanlaisen kirjapiirin omien ystäviensä tai tuttaviensa kanssa. ”Niin”, kuului hänen vastauksensa. Ymmärsin, ettei se niin helppoa ole.

Se tuntuu myös erikoiselta, että vaikka some on täynnä erilaisia ystävä- ja deitti-palveluja sekä myös mukavia facebook-ryhmiä tapaamisineen, niin ne eivät ole pystyneet ratkaisemaan ystävän puutteen ongelmaa. Monet järjestöt ja organisaatiot järjestävät myös ystäväpalvelutoimintaa ja erilaisia vertaistukiryhmiä, siispä miksi ei voi vain valita ja lähteä? Mutta eihän se ole niin yksinkertaista, ei tietenkään. Jos ajattelen syrjäänvetäytyvää koululaista, yksiössään etäopiskelevaa nuorta, vanhusta, jonka on vaikea poistua asunnostaan, niin vaikea on sanoa, että mene siihen kivaan tapaamiseen, niin saat kavereita.

”Minä toivon, että minullakin on äidin ikäisenä yhtä paljon yhtä hyviä kavereita”, kirjoitti tyttäreni viestiryhmäämme. Kiitos, ystävät, lähellä ja kaukana!

Ihanaa, kun sinä olet olemassa!

Lauantai 22.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Ihanaa, kun sinä olet olemassa!

Ystäväni Alzheimerin tauti on edennyt jo aika pitkälle, ja hän viettää arkensa hoivakodissa. Onneksi Leenan mies asuu nyt hänen kanssaan, eikä hänen tarvitse tuntea yksinäisyyttä, vaikka vierailut ovat pitkään olleet tämän tautitilanteen vuoksi enemmän tai vähemmän katkolla.

Kävin viime viikolla tervehtimässä ystävääni. Leena oli huoneessaan, ja hänen miehensä nukkui päiväunia toisessa makuuhuoneessa. Pitkästä aikaa saimme jutella ihan kahden kesken. Meidän keskustelumme menee lähinnä siten, että minä tarinoin yhteisistä tuttavistamme ja perheenjäsenistämme, muistelen menneitä ja kerron, kuinka tärkeä hän on ollut minulle vaikeina aikoina. Leena oli aina valmis kuuntelemaan ja olemaan läsnä – vaikka sitten vain siellä puhelimen toisessa päässä. Nyt Leena kuuntelee minua, hymyilee, naurahtaa joskus iloisesti ja päivittelee välillä. Hän yrittää vuorostaan puhua asioista, mutta sanoja ei löydy, ja ajatukset katkeilevat, nykyaika ja entinen menevät sekaisin, mutta ei se meidän juttutuokiotamme haittaa. Meillä on hyvä yhteys keskenämme.

Kun olin lähdössä, herättelin Matin ja vaihdoimme muutaman sanan. Hän lupautui lausumaan runon tulevassa perhejuhlassa ja pani ajankohdan muistiin kalenteriinsa. Hän on ajan tasalla. Lopuksi työnsin Leenan pyörätuolilla hoivakodin yhteisiin ruokailutiloihin, sillä päivällisaika alkoi olla käsillä. Kun hyvästelin ystävääni, hän tarttui kädestäni kiinni ja sanoi:”Ihanaa, kun sinä olet olemassa.” Minua itketti. Hymyilin ja sanoin, että myös minusta on ihanaa saada omistaa sellainen ystävä kuin hän on.

Kotimatkalla pyyhin kyyneleitä silmistäni ja mietin, oliko minulle kukaan koskaan aikaisemmin sanonut samalla tavalla kuin tämä muistisairas ystäväni. En ainakaan muista. Olenko minä sanonut tuolla tavalla kenellekään koskaan? En muista.

Luultavasti meillä jokaisella on lähellä ja kaukana ihmisiä, jotka ovat meille tärkeitä ja rakkaita. Toivon ainakin niin. Me suomalaiset emme juuri ylisanoja viljele, mutta monesti olen ystävien kesken tuumannut, että ”olipa ihana jutella”. Se ihanuus on tarkoittanut usein sitä, että olen voinut puhua myös vaikeista ja ikävistä asioista, en ainoastaan niistä hyvistä kuulumisista.

Ystävyyden merkitystä ihmiselle on tutkittu paljon. Markku Ojanen, jota nimitetään ”onnellisuusprofessoriksi”, kirjoittaa, että ystävien ja muiden läheisten antama sosiaalinen tuki poistaa tai vähentää stressaavia kokemuksia ja vahvistaa vähemmän uhkaavia tulkintoja kielteisistä tapahtumista eli liennyttää negatiivisia ajatuksia. Psykologi Elina Nurmisen mukaan lapsuuden ja nuoruuden aikaiset ystävyyssuhteet ennustavat onnellisuutta ja hyvinvointia aikuisena.

Muutama vuosi sitten julkaistun yhdysvaltalaistutkimuksen tulokset osoittavat, että ystävyyden vaikutus vahvistuu iän myötä, ja iäkkäillä ihmisillä vahvat ystävyyssuhteet korreloivat voimakkaasti hyvinvoinnin kanssa. Kyllä, ystävyyden ja sekä fyysisen että psyykkisen terveyden välinen yhteys on selkeä. Esimerkkeinä puuttuvien sosiaalisten suhteiden vaikutuksesta mainitaan altistuminen erilaisiin sydänsairauksiin, astmaan, korkeaan verenpaineeseen, depressioihin ja monenlaisiin pelkotiloihin. On jopa tultu siihen tulokseen, että ihminen, jolla on ympärillään ystäviä, saa tämän ansiosta lisävuosia elämäänsä. Kiinalainen sananlasku sanoittaa ystävyyden merkityksen seuraavasti: ”Mikään matka ei ole pitkä, kun rinnalla kulkee ystävä.”

Olin käyttämässä kesällä tyttäreni 5-vuotiasta tytärtä uimarannalla. Hän oli taitava uimari, mutta vielä taitavampi sosiaalisissa taidoissa. Fanni kahlasi syvälle veteen ja rupesi heti leikkimään erään täysin vieraan lapsen kanssa. Kun tämän isä huuteli lasta jo pois vedestä, Fanni etsiskeli uutta kaveriehdokasta ja lähestyi toista tyttöä, joka ei kuitenkaan halunnut alkaa leikkimään vieraan kanssa. Fanni ei tästä masentunut, vaan silmäili ympärilleen ja hei – tuolla oli jälleen uusia lapsia!

Katselin hymyillen tytön etenemistä tässä vesipitoisessa sosiaalisessa kentässä. Hänellä näytti olevan taitoa, halua ja rohkeutta etsiä ympärilleen mukavia ihmisiä. Ennustan Fannille ystävärikasta tulevaisuutta!

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Maanantai 1.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Ystäväni soitti ja pyysi minua mukaansa katsomaan uutta yksiötä, jonka hänen tyttärensä oli hankkinut sijoitusasunnoksi. Totta kai, lähtisin mielelläni. Olisi mukava nähdä Hilkkaa, jonka kanssa juttelimme puhelimessa ja laitoimme viestejä, mutta jota en ollut tavannut aikoihin koronaeristyksen vuoksi.

Uusi asunto sijaitsi ihan kotimme lähellä, ja ystäväni odotti minua pihalla vilkuttaen. Jo noustessamme kahdeksanteen kerrokseen ihmettelimme talon suunnittelijoita: hissi oli niin pieni, ettei siinä pystyisi kuljettamaan sohvaa tai pianoa, puhumattakaan paareista, jos nyt sellainen tilanne joskus tulisi. Huoneisto oli kylläkin ihana kuten kaikki uudet asunnot: niin puhdasta ja kaunista, hulppeat näkymät yli Oulun.

Istuimme kalustamattoman yksiön lattialla, nojasimme sen vitivalkoiseen seinään, ja Hilkka kaivoi laukustaan termospullon ja muut tykötarpeet, kaatoi kahvia ja ojensi pullapussin. Sitten aloimme puhua. Ja sitä puhetta jatkuikin parin tunnin verran ilman keskeytyksiä ja taukoja. Meidän elämäntilanteemme ovat samanlaiset, ymmärrämme, mitä haasteita toistemme arjessa on, saatamme olla rehellisiä ilman pakollista ”hyvää kuuluu” asennetta, joka on usein päällä, kun juttelee hieman vieraampien ihmisten kanssa. Kyselimme, kerroimme, neuvoimme ja lohdutimme. Tuon tapaamisen aikana olo keveni, ja näkökulma asioihin syveni. Vilkutimme toisillemme parkkipaikalla ja sanoimme:”Soitellaan!”

Tyttäreni kertoi, kuinka hänen luonaan oli ollut kyläilemässä kaksi entistä opiskelukaveria. Vieraat olivat tulleet aamupäivällä ja viihtyneet ilmeisen hyvin, sillä kyläily kesti kaikkineen seitsemän tuntia. Kaiken puhumisen ja lastenhoidon ohella emäntä tarjoili kahvia ja ruokaa. Kun vieraat olivat ovella viimein lähdössä pois, emäntä ilmoitti, ettei hän keitä enää aamukahvia ja lisäsi, että ”lähtekää jo”. Voin vain kuvitella, kuinka hauskaa näillä tyttökavereilla on ollut heidän päivittäessään viime aikojen kuulumisia ja puhuessaan tulevaisuudensuunnitelmistaan ja haaveistaan.

Ehkä olen joskus jo kertonut, kuinka isäni tapasi ensimmäisen kerran sittemmin tärkeäksi tulleen ystävänsä? Kerron kuitenkin uudestaan, sillä tarina on kaunis. Isä oli nuori aviomies, ja pariskunnan ensimmäinen lapsi – alle vuoden ikäinen poikavauva – oli kuollut. Torniossa asuva isäni haki pienokaisen ruumiin Oulun sairaalasta, jossa lapsi oli laitettu pikkuiseen arkkuun. Tämä arkku sylissään isä matkusti junalla takaisin kotiin Tornioon, sillä omaa autoa nuoripari ei vielä omistanut. Rautatieasemalla hän katseli ympärilleen löytääkseen taksin, mutta kukaan kuljettajista ei halunnut ottaa kyytiin miestä, joka kantoi mukanaan arkkua. Viimein paikalle ajoi taksilla Esko Pörhö, josta myöhemmin tuli suuren Pörhön autoliikkeen perustaja, tuohon aikaan hän toimi taksinkuljettajana. Esko tarjosi isälleni kyytiä, ja tuosta tapahtumasta alkoi ystävyys, joka päättyi vasta Eskon kuolemaan.

Minulla on tallessa kuusikymmentä (!) vuotta vanha mustakantinen vihko, johon keräsin pikkutyttönä ystävieni kuvia ja kirjoituksia. Se oli siis kotikutoinen ystäväkirja ilman valmiita tekstejä ja kiemuroita. Pikkusiskoni Liisa on kirjoittanut minulle seuraavanlaisen tekstin:
”Olen kolmannella luokalla. Äiti on opettajani. Olen yhdeksän vuotta. Harrastan vain kahta lajia. Voimistelua ja piirustusta. Olen meidän perheen kovin syöjä. Minun herkkuruokani on kinkku. Minun parhain ystäväni on Pirkko. Mutta monesti leikin toisten tyttöjen kanssa. Huomenna meillä on juhlapäivällinen. Me panemme Pirkon kanssa aivan samanlaiset vaatteet, vain erin väriset. Monesti kun meillä on Pirkon kanssa samanlaiset vaatteet monet kysyvät, että ollaanko me kaksosia. Meitä alkaa silloin hirveästi naurattamaan. Sellainen minä olen. Hei, hei!”

Kirjasiskot

Keskiviikko 21.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Me olemme kirjasiskoja

Olen aina kiitollinen Mirjalle, joka keräsi meidät – entiset opettajakollegat – yhteen ja perusti kirjapiirin. Nyt, lähes kymmenen vuoden ja monenkymmenen luetun kirjan jälkeen,olemme enemmän kuin kirjapiiri, me olemme KIRJASISKOT!

Kesätauon jälkeen kokoonnuimme minun kotonani, ja tavan mukaan emäntänä olin saanut valita kirjan. Minä olin toukokuussa hullaantunut Frank Martelan ”Valonööreihin”, ja se oli tällä kertaa keskustelujemme kohde. No, rehellisesti sanottuna, yksi keskustelun kohteista. Olin myös antanut läksyn, mutta osa siskoista tunnusti, että läksy oli jäänyt tekemättä. Ei se mitään, meillä on niin paljon elämänkokemusta, että voimme antaa ohjeita myös filosofi Martelalle.

Ensiksi joimme kahvit ja söimme suolaista ja makeaa. Tässä vaiheessa lupasin lähettää piirakkareseptin whatsupin välityksellä. Sitten joimme kahvia ja…sitten joimme kahvia ja mehua. Tämä osuus kirjapiiristä kestää noin tunnin. Tässä vaiheessa päivitetään myös kuulumiset.

Lopulta siirryimme asemiin olohuoneeseen, minä kerroin, mistä olin saanut vinkin kirjaani ja miksi olin siihen ihastunut. Kaksi asiaa jäi minulle opuksesta erityisesti mieleeni: ensiksikin kutsumuskartta. Tässä vaiheessa keskustelimme kovasti siitä, kannattiko eläkeläisen edes paneutua kutsumuskartan tekoon. Työura on takana, mahdollisuudet toteuttaa omia mielihaluja ehkä heikommat kuin aikaisemmin, terveyskin reistaili. Totesimme kuitenkin, että vaikka ehkä emme tavoittelekaan suuria muutoksia, niin kannattaa kuitenkin miettiä sitä, mitä voimme tehdä. Mitä minä haluan? Miten voin sen saavuttaa?

Lähimmäisen auttaminen oli toinen Martelan esille nostama seikka, johon kiinnitin huomioni. ”Jos haluat uskoa hyvään, tee hyviä tekoja. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.” Tuo on niin hyvin sanottu:”Ole se muutos!” Moni meistäkin tekee vapaaehtoistyötä, toiset organisoidusti, toiset muuten vain. Joku kirjasiskoista sanoi, että kyllähän sellaisesta toiminnasta tulee hyvä mieli, mutta joskus kaipaisi jonkinlaista ääneen annettua palautetta. Kritiikkiä nostatti erityisesti se Martelan ajatus, että ihmisen pitäisi tehdä hyvää voidakseen tuntea olonsa onnelliseksi. Totuus on kuitenkin se, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia hyvän tekemiseen. Jos ihmisen talous on huonossa jamassa tai hänellä on fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia, niin hyvän tekeminen ei ehkä ole ensimmäisenä ajatuksissa. Miten sitten käy? Yhtälö ei toimi.

- Toivotan tuolle pojalle kaikkea hyvää, Mirja sanoi katsellen kirjan kannessa hymyilevää Martelaa. - Olisipa kiva lukea kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua, onko hänen filosofiansa muuttunut. - Niin, kyllä meillä muillakin taisi olla sellainen ajatus, että voi pojan hymy hyytyä.

Kirjan käsittelyn jälkeen ja jo sen aikana siirryimme luontevasti tapaamisemme kolmanteen osioon: mitä sinulle ja minulle oikeasti kuuluu? Martelan filosofian innoittamana jakelimme toisillemme enemmän ja vähemmän hyviä neuvoja arjen ongelmien taltuttamiseen. Totesimme, että kirja ei ollut ollenkaan turha.

Tapaamisiin syyskuussa, rakkaat kirjasiskot!