Kun pieni poika veti kätensä lippaan

Sunnuntai 8.2.2026 - Pirkko Jurvelin

Kun pieni poika veti kätensä lippaan

Tuttavapariskunta oli meillä istumassa iltaa. Puhetta riitti monenlaisista aiheista, mutta minun mielestäni koko illan mielenkiintoisin juttu oli kertomus pienestä pojasta, vieraamme lapsenlapsesta, ja tuon tarinan haluan jakaa teille nyt.

”Kuule, pappa, minua kiinnostaa kovasti tuo sotahistoria,” sanoi 9-vuotias poika isoisälleen. ”Se onkin mielenkiintoista,” kannusti pappa. - ”Lähdetäänkö käymään tuolla hautausmaalla. Sinne on haudattu minun läheisiäni, jotka ovat olleet mukana sotimassa.”

Pappa ja lapsenlapsi lähtivät yhdessä hautausmaalle. Menomatkalla pappa kertoili suvun vaiheista, ja poika kuunteli tarkkaavaisesti. He pysähtyivät hautakiven eteen, ja pappa asetti kynttilän lumisen muistomerkin viereen. Pieni poika seisoi asennossa, nosti kätensä lippaan ja kiitti kuuluvalla äänellä edesmenneitä sukulaisia siitä, että he olivat auttaneet Suomea pysymään itsenäisenä maana.

”Kuule, pappa, onko tällä hautausmaalla sellaista sodassa kuolleiden muistomerkkiä, sankaripatsasta vai mikä se nyt on”? poika kysyi, kun he lähtivät pois haudalta. Toki sellainen löytyy Intiön hautausmaalta, ja sinne kaverukset suuntasivat seuraavaksi. Pappa jättäytyi kauemmaksi antaen näin lapsenlapselle tilaa toimittaa oma asiansa. Aika kului, poika seisoi pitkään muistomerkin edessä käsi kunnia-asennossa puhuen koko ajan. Kun lapsi lopulta palasi isoisän luokse, tämä ihmetteli, että miten sinä noin kauan viivyit. Poika tuumasi, että hänellä oli paljon asiaa sankarivainajille.

Minua tämä kertomus liikutti ja oikeastaan myös ihmetytti suuresti. Miten 9-vuotias voi olla noin kiinnostunut isänmaan historiasta? Mistä hän on tietonsa saanut? Kokemuksesta tiedän, ettei 3-luokkalaisille puhuta sodasta eikä Suomen sotahistoriasta. Kysyinkin näitä asioita vieraaltani ja hän kertoi lapsen taustoista. Poika on monilapsisen perheen nuorimmainen, eli hän on saanut kuulla ja osallistua monenlaisiin keskusteluihin. Lapsen kotona on paljon kirjoja, ja häntä on aina kannustettu lukemaan. Hän on myös usein läsnä, kun aikuiset keskustelevat. Toisinaan käy niin, että joku perheen teini-ikäisistä lapsista ilmoittaa, että hän haluaisi tänään keskustella tietystä asiasta. Niinpä sitten iltasella kaikki paikalla olevat istuvat alas ja aloittavat kyselyn, pohdinnan ja mielipiteiden vaihdon. Vieraani tuumasi, että on siinä totutteleminen uusilla tyttö- ja poikakavereilla, joilla harvemmin on kokemusta tämäntyyppisestä seurustelukulttuurista.

”Koti, uskonto, isänmaa”, nämä olivat niitä arvoja, joita minun ukkini opetti minulle. Ne ovat juurtuneet syvään, eikä minulla ole koskaan ollut tunnetta siitä, että ne olisivat vanhanaikaisia tai asioita, joilla ei ole merkitystä nykyisessä maailmassa. Päinvastoin, väittäisinpä, että noiden arvojen tärkeys on kasvanut tässä ajassa. Kiitos sille pienelle pojalle ja hänen vanhemmilleen siitä, että myös nämä perinteiset arvot näkyvät ja kuuluvat yhteiskunnassamme!

Lourdesin ihmeiden jäljillä

Sunnuntai 1.2.2026 - Pirkko Jurvelin

Lourdesin ihmeiden jäljillä

Lento Oulu - Helsinki - Pau - taksimatka asemalle, junamatka Lourdesin kaupunkiin eteläiseen Ranskaan lähelle Espanjan rajaa; lähdöstä oli kulunut puoli vuorokautta, kun olimme päässeet päämääräämme. Helpompaa ja halvempaa olisi ollut lentää auringon perään jonnekin etelään noutopöytien ääreen, mutta minä en ollutkaan auringon vaan ihmeiden perässä. Mukanani oli nuorin tyttäreni, matka-avustaja, seuralainen, tietotekniikan puoliammattilainen.

Tekeillä olevan kirjani otsikko ”Elä kauemmin, elä terveemmin – tutkimusmatkoja luostarimaailmaan” oli johdattanut minut monen mutkan kautta katolisen maailmaan suureen pyhiinvaelluskohteeseen. Lourdesin pieni kaupunki – vain 15000 asukasta – saa vuosittain vieraakseen lähes neljä miljoonaa turistia, jotka tulevat kuulemaan tytöstä nimeltään Bernadette Soubirous. Tämä tyttö kohtasi Neitsyt Marian Massabiellen luolan luona 18 kertaa 14-vuotiaana. Hän oli sairaalloinen, pienikokoiseksi jäänyt lapsi, joka tuli vaatimattomista oloista eikä osannut edes lukea. Kun tiedot Marian ilmestymisistä levisivät, Bernadetten mukana luolan luokse saapui tuhansia ihmisiä ilmestystä katsomaan.

Yleinen – jopa tytön omien vanhempien – mielipide oli kuitenkin, että lapsi oli sairas, hermoheikko, joka vain kuvitteli näkyjä ja sepitteli tarinoita. Hälyn vuoksi myös poliisi tutki asiaa, mutta ei osannut kuitenkaan sanoa, mistä oikein oli kyse. Lopulta paikkakunnan pappi puhui Bernadetten kanssa, ja koska tämä oppimaton lapsi osasi yllättäen käyttää kirkollista kieltä ja tunsi teologista sanastoa, pappi tuli vakuuttuneeksi siitä, että hän oli todellakin kohdannut Neitsyt Marian.

Bernadette kuoli 35:n vuoden ikäisenä nunnaksi vihkiytyneenä toisella paikkakunnalla monista sairauksista kärsien. Lähdettyään kotikaupungistaan hän ei enää koskaan halunnut palata sinne, sillä julkisuus ja ihmisten kiinnostus vaivasivat häntä. Katolinen kirkko julisti Bernadetten pyhimykseksi 8.12.1933.

Koska oli tammikuu eli turistisesongin ulkopuolinen aika, pääsimme oppaamme mukana tutustumaan kohteisiin, joihin muutoin on vaikea mennä. Ihailimme Neitsyt Marian patsasta, joka on kallionkielekkeellä, nojasimme luolan seinämään (se kuulemma kuvastaa Kristukseen tukeutumista) ja saimme luvan mennä myös rakennukseen, joka sisälsi pieniä kylpyhuoneita. Jokaisessa niistä oli allas, jossa esimerkiksi halvaantuneita tai muutoin huonokuntoisia kylvetettiin pyhässä vedessä, joka tuli suoraan Bernadetten esiin kaivamasta lähteestä. Meille annettiin mahdollisuus hiljentyä, sitten pesimme kätemme ja kasvomme lähdevedellä ja lopuksi joimme sitä. Otimme tätä lähdevettä mukaamme suoraan hanasta myös omaan pulloon.

Alueella oli kirkkoja, joiden seinät olivat upeiden maalauksien lisäksi täynnä kiitoslaattoja niiltä ihmisiltä, jotka olivat saaneet kokea täällä parantumisihmeen.

Katolinen kirkko on asettanut erillisen tutkimuskomitean selvittämään ihmeparantumisia. Tapausta seurataan lähes kymmenen vuoden ajan, ja mikäli parantuneen tila osoittautuu pysyväksi, se julistetaan ihmeeksi. Tällä hetkellä näitä ”virallisia” ihmeparantumisia on 70, mutta epävirallisia tuhansia.

Kävimme myös Ihmemuseossa, jossa oli valokuvia ja parantumiskertomuksia. - Tapahtuuko ihmeitä? Muistan, kuinka kesällä keskustelin samasta asiasta arkkimandriitta Mikaelin kanssa. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, että kaikkea tapahtunutta ja tapahtuvaa emme mitenkään voi selittää järjellä, vaikka se ihmismielelle olisikin mieluista. Ihmeitä tapahtuu.

Parhaimpana turistiaikana Lourdesin alue täyttyy pyörätuolijonoista, kynttiläkulkueista, pyhiinvaeltajista ja meistä uteliaista, ihmettelevistä turisteista. Lourdesin tapahtumia voi myös seurata päivittäin erilaisista videokameroista esimerkiksi osoitteessa: Lourdes Live TV.

Hesarin toimittajan täytyy pyytää anteeksi Oulun lestadiolaisilta

Maanantai 12.1.2026 - Pirkko Jurvelin

Hesarin toimittajan täytyy pyytää anteeksi Oulun lestadiolaisilta

Taannoin nousi suuri kohu siitä, kun hiihtäjä Vilma Murtomäki vertasi Vantaan kaupunkia Mogadishuun. Vertausta pidettiin rasistisena ja leimaamisena, sillä se pelkisti kokonaisen kaupungin ja sen asukkaat jollakin tapaa alempiarvoisiksi. Vertaukseen liittyi ajatuksen tasolla se, että Vantaalla asuu paljon somalitaustaisia ihmisiä eli toisin sanoen – kuten Murron ajatusmaailma näyttää arvottavan – henkilöitä, joiden kanssa hän ei mielellään halua olla tekemisissä.

Tammikuun alussa Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus, jonka ilmoitettiin ”heijastavan lehden periaatelinjaa”. Kirjoituksen aiheena oli Oulu, joka on tänä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Muutamalla rivillä kerrottiin, että kaupungissa ja lähiympäristössä tulee olemaan paljon tapahtumia. Mutta sitten päästiin pääasiaan:”Kulttuurivuosi on osa oululaista rajankäyntiä ja ristiriitaisuutta”, julistaa artikkelin nimetön kirjoittaja. Ja seuraavassa onkin koko kirjoituksen pääteema:”Oulun seudun poliittiset ja historialliset juuret ovat syvällä vanhoillisissa lähtökohdissa.” - Hox! Kaupunki on perustettu vuonna 1605, joten kyllähän noita vanhoja lähtökohtia on varmasti.

Nyt pääsemme tekstin ytimeen:” Takavuosina vanhakantainen lestadiolaisuus ja vanhakantainen keskustalaisuus hallitsivat – siis jarruttivat – alueen kehitystä. Jarruryhmä on viime vuosina saanut vahvistusta rasisteista.” Siis mitä? Esimerkkejä! Mitä on jarrutettu ja kuka tai ketkä? Tai siis tietysti lestadiolaiset, mutta näistä syytöksistä puuttuu konkretia.

Seuraavaksi kirjoittaja hyppääkin lauseen verran saamelaisuuteen. Tämän jälkeen pompataan Nokian matkapuhelimiin ja vihdoin päästää Oulunsaloon, ”joka on sekä maailmallisten tekno-osaajien että vanhoillislestadiolaisen liikkeen vahvoja alueita.” - ”Perhekeskeisyys – kuten asenteen hieman kaunistellen voisi muotoilla – yrittää löytää tasapainoa Oulun keskustan modernien kehitystarpeiden kanssa. Sovun löytäminen on ollut välillä hankalaa…” - Siis en ymmärrä sanaakaan tästä höpinästä, no eihän siinä mitään asioita kerrotakaan, pistetään vain sanoja peräkkäin.

Tekstin loppuhuipennus:” Oulun maine kaipaa kirkastamista. Se toivottavasti tapahtuu ydin-Oulun ehdoilla ja sen eduksi. Niukkojen resurssien maailmassa kun pitää priorisoida, ja keskinkertaisuuden säännöillä et voi kuin hävitä. Ouluun liittyneiden kuntien markkinointivaltit ovat lopulta vanha kirkko – ja Oulu. Menneisyys ja tulevaisuus.”

Tunsin suurta myötähäpeää lukiessani tätä sekavaa, mitäänsanomatonta hölynpölyä. Toimittajan olisi pitänyt laittaa tekoäly asialle, niin jotain tolkkua olisi tähänkin tullut. Yritin oikeasti löytää tekstistä jonkin punaisen langan, mutta ainoa, mikä sieltä jatkuvasti tuli esiin oli se, että lestadiolaiset ovat hidastaneet ja edelleen hidastavat Oulu kaupungin kehittymistä. Syytös on vakava, ja kohde on suoraan ilmoitettu. Mielestäni toimittajalla on tässä nyt kaksi mahdollisuutta:1. Esittää erittäin painavat, totuudenmukaiset faktat siitä, kuinka lestadiolaisuus on parin sadan vuoden (jolloin liike on vaikuttanut alueella) ajan hidastanut Oulun kehitystä. 2. Pyytää anteeksi väärillä syytöksillä aikaansaatua yleisen mielipiteen muokkaamista negatiiviseen suuntaan.

Journalistin ohjeissa kerrataan toimittajan eettiset pykälät, joita ovat seuraavat:

- totuudenmukaisuus ja tarkkuus

-ihmisarvon kunnioittaminen

-syrjinnän ja vihapuheen välttäminen

-vallankäytön kriittinen tarkastelu

- asiayhteys ja mittasuhteet

-yksityishenkilöiden suoja

-vastuun kantaminen sanavalinnoista

Jään odottamaan julkista anteeksipyyntöä.

Mainilan laukaukset ja Putinin droonit

Torstai 1.1.2026 - Pirkko Jurvelin

Mainilan laukaukset ja Putinin droonit

Uuden vuoden ensimmäinen blogi- tekstini on yleensä käsitellyt alkaneen vuoden ennustuksia. Tällä kertaa en asiasta enää innostunut, sillä vuodesta toiseen ovat kaikenlaiset sivustot kertoneet Nostradamuksen ja Baba Vangan aina yhtä epämääräisiä vihjailuja ja näkemyksiä siitä, mitä meillä on edessämme. Nuo tarinat ovat olleet niin tulkinnanvaraisia ja hämäriä, että mielestäni on jo sama jättää ne kokonaan huomiotta. No, jos nyt sen verran sanon, että Nostradamus viittaa alkaneena vuonna suuriin muutoksiin ja yleiseen epävakauteen (yllätys, yllätys!), ja Baba Vangan tulkitsijat puolestaan kertovat ennustajattaren ilmoittaneen tekoälyn suuresta vaikutuksesta teollisuuteen ja jokapäiväiseen elämään. No, eipä tuokaan ollut suuri yllätys. Tosin vuonna 1996 kuolleella sokealla ennustajalla ei varmaankaan ole ollut minkäänlaista käsitystä tietotekniikasta puhumattakaan tekoälystä, mutta nämä ennustuksethan tulevatkin ”tulkitsijoiden” kautta.

Meillä ei lukion historian tunneilla puhuttu Mainilan laukauksista ja sen seurauksista, koska lehtori ei käsitellyt sotahistoriaa ollenkaan. ”Lukekaa kotona,” tämä naisopettaja (opettajanainen, nykysuomeksi?)ilmoitti. Mikäs siinä, mutta se jäi mieleeni, että kivikausi tuli hyvin käsitellyksi.

30.11.1939 Neuvostoliitto ampui tykeillä ja kranaatinheittimillä omia rajavartijoitaan Mainilan kylässä, joka sijaitsi silloisen Neuvostoliiton puolella. Neuvostoliitto lähetti välittömästi nootin Suomen Moskovan-lähettiläälle ilmoittaen, että Suomi oli ampunut seitsemän tykistön laukausta haavoittaen ja surmaten Neuvostoliiton sotilaita. Suomi tutki asiaa ja ilmoitti, ettei kyseistä tilannetta ole tapahtunut, mutta Neuvostoliitto vähät välitti vastauksesta ja purki hyökkäämättömyyssopimuksen sekä aloitti talvisodan Suomea vastaan neljä päivää myöhemmin.

Sota kesti vajaa neljä kuukautta, ja sen tuloksena Suomi menetti 12 % pinta-alastaan sekä joutui evakuoimaan satojatuhansia ihmisiä. Suomalaisia menehtyi taisteluissa noin 26 000, haavoittuneita oli yli 43 500 henkeä, vangeiksi jäi suurin piirtein tuhat sotilasta ja tuhat siviiliä.

Puhutaan kuitenkin ”talvisodan ihmeestä”, sillä Neuvostoliiton sotilastappiot olivat huomattavasti suuremmat kuin Suomen, ja meidän maamme onnistui kuitenkin lopulta säilyttämään itsenäisyytensä.

Muutama päivä sitten tämä entinen Neuvostoliitto eli nykyinen Venäjä ilmoitti, että Ukraina, jota vastaan se aloitti hyökkäyssodan lähes neljä vuotta sitten, on iskenyt drooneilla Putinin asuntoon Novgorodin alueella. Venäjä on kuulemma valmis esittämään videokuvaa väitteidensä tueksi. USA:n tiedustelu arvioi, ettei Ukraina ole kohdistanut iskuaan Putiniin, vaan toiseen sotilaalliseen kohteeseen samalla alueella. Joka tapauksessa Vladimir itse on päättänyt piiloutua julkisuudelta varoakseen joutumasta murhayrityksen kohteeksi. Nyt tulee mieleeni eräs Adolf H., joka myös vietti loppuaikansa bunkkeriin hautautuneena.

Kyllä Venäjä tämän osaa ja on tarpeeksi röyhkeä toistamaan ilmiselvää valhetta: Tuo se aloitti! Ei aloittanut, mutta mitäpä väliä sillä on - ei ainakaan Venäjälle.

Palatakseni ennustuksiin. Luin tässä ihan juuri (mistähän lienee), että erään ennustuksen mukaan Putinin aikakausi alkaa olla lopuillaan. Tähän ennustukseen haluan uskoa - enkä liene ainoa-, mutta katsotaanpa, mitä tämä uusi vuosi lopulta tuo mukanaan.

Hyvää uutta vuotta 2026!

Joulurauhaa ennen ja nyt

Tiistai 23.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Joulurauhaa ennen ja nyt

Vietin joulua Israelissa noin 50 vuotta eli puoli vuosisataa sitten ryhmämatkalla äitini kanssa. Jouluaattona ajoimme linja-autolla Betlehemiin, jossa osallistuimme kansainvälisen ryhmän mukana englanninkieliseen hartaustilaisuuteen. Valtava ihmisjoukko seisoi kedon laidalla pimeän yötaivaan alla laulaen ”Silent night, holy night”. Kirkkaat tähdet valaisivat muuten niin sysimustaa ympäristöä, tunnelma oli harras. Jossakin vaiheessa huomasin, että lähellä olevien rakennusten katoilla oli sotilaita kivääreineen. He makasivat lähes huomaamattomina aseet ojennettuina intensiivisesti ympäristöä tarkkaillen. Näky jäi lähtemättömästi mieleeni.

Myöhemmin samalla matkalla meidän oli tarkoitus mennä Jerikoon, mutta bussi joutuikin kääntymään takaisin, koska siellä oli ollut aseellisia yhteenottoja.

Tuosta joulumatkasta on siis kulunut yli viisikymmentä vuotta, mutta hyvällä syyllä voidaan sanoa, että Israelin poliittinen tilanne on nyt paljon epävakaampi ja vaarallisempi kuin tuohon aikaan. Vuosikymmenien aikana ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä parempaan suuntaan Israelin ja sitä ympäröivien valtioiden keskinäisissä suhteissa. Se on järkyttävää.

Asuin vuoden verran vaihto-oppilaana Saksassa ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Heti joulunpyhien jälkeen ”sijaisvanhempani” pakkasivat pienen kuplavolkkarin täyteen tavaraa ja suuntasimme silloiseen Tsekkoslovakiaan, Karlovy Vary-nimiseen kaupunkiin (nykyisin Karlsbad). Heillä oli nimittäin Tsekkoslovakiasta loikanneita tuttavia, joiden perheille he lähtivät viemään kaikenlaisia tarvikkeita, joita näillä ei muuten ollut mahdollista saada. Tullimuodollisuudet olivat tarkat, mutta niistä selvittyämme jatkoimme tyytyväisinä matkaa.

Perillä meitä odotti yhteyshenkilö, jonka tapasimme hotellihuoneessamme. Kun aloimme jutella, hän pani sormen suulleen ja osoitti seiniä. Aivan niin, mikrofoneja löytyi sieltä ja täältä, ja siirryimmekin sitten ulos keskustelemaan yhteisistä tuttavistamme.

Kun vallankumous kaatoi kommunistihallinnon, Tsekki ja Slovakia hajaantuivat rauhanomaisesti kahdeksi itsenäiseksi valtioksi vuodenvaihteessa 1992-1993. Olen käynyt viimeisten vuosikymmenien aikana Tsekissä - lähinnä Prahassa - muutaman kerran, onhan kaupunki nähtävyyksineen todella mielenkiintoinen ja kaunis. Tuntuu hyvältä ajatella, että tuolla ihmiset onnistuivat saamaan vapautensa, että heillä on mahdollisuus elää itsenäisinä ja puhua pelkäämättä ilmiantajia. Tuolloin ensimmäisellä käynnilläni silloisessa Tsekkoslovakiassa en ollut osannut kuvitellakaan, että mahdollisuus vapauteen tulisi koittamaan maan kansalaisille lähivuosikymmeninä.

Olen viettänyt 20 ensimmäistä elinvuottani Torniossa, ja minulla on kokemusta rajakaupungin parhaimmista puolista. Me haimme Ruotsista edullista kahvia ja sokeria, ruotsalaiset tulivat Suomen puolelle ostamaan lihaa ja makkaraa, meillä oli kaksikielisiä tuttavia, eikä sillä oikeastaan ollut mitään väliä, kummalla puolella rajaa joku asui. Tilanne on sama tänään: Kauppaa tehdään puolin ja toisin, rajan yli kuljetaan ilman, että sen olemassaolosta edes tiedetään mitään. Jouluostoksille voi piipahtaa tuosta vain, ja kuulemani mukaan jo marraskuussa auennut Ikean joulubuffetti Haaparannalla on saavuttanut valtavan suosion sekä suomalaisten että ruotsalaisten keskuudessa.

Sosiaaliantropologian väitöskirjatutkijana Tampereella toimiva Ville Laakkonen on tiivistänyt ajatuksen valtion rajoista seuraavasti:”Valtionrajat ovat kansainvälisin sopimuksin tai väkivalloin karttaan piirrettyjä viivoja.” On tavallaan ymmärrettävää, että ihmisillä on halu – syystä tai toisesta – muuttaa väkivalloin karttaan piirrettyjä rajoja.

Toivotan rauhallista joulua!

Hyviä tunteita

Tiistai 16.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Hyviä tunteita

Olin viikonloppuna syntymäpäivillä. Sankaritar täytti peräti 40 vuotta ja halusi juhlistaa merkkipäiväänsä sukulaisten ja ystävien kanssa oikein kunnolla. Juhlatilat olivat viihtyisät, ja etenkin lapset nauttivat, kun saivat juoksennella portaita ylös ja alas. Tarjottavaa oli runsaasti – suolaista ja makeaa -, ja illan kohokohtaa odotettiin pyyhkeiden kanssa, siis paljuun menoa lumisen luonnon keskellä.

Ohjelmassa oli kuitenkin yllätys, jota me emme olleet osanneet odottaa, ei edes illan sankaritar. Vieraat komennettiin ulos, ja kiltisti vedimme toppatakit päällemme ja lähdimme pihalle ihmettelemään, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tapahtui jotakin täysin odottamatonta: Säkkipimeän taivaan valaisivat toinen toistaan upeammat ilotulitusraketit! Kun neljäs raketti oli kirkastanut yön, minä rupesin taputtamaan, tokihan näytös nyt tähän loppuisi. Mutta niin ei käynyt! Taputin aivan liian varhain, sillä rakettimyrsky seurasi toistaan, taivas loisti upeasti, kun eriväriset, hullusti kieppuvat ammukset sinkoutuivat pimeyttä kohden. Tuo elämys oli jotenkin niin yllättävä ja pakahduttava, että kyyneleet tulivat silmiini, ja olin siitä itsekseni hiukan hämilläni.

Kun esitys lopulta oli ohi, yksi ja toinen meistä tunnusti liikuttuneensa kyyneliin asti tuota näytöstä katsellessaan ja sanoimme myös, että moinen tunteellisuus tuntui meistä hiukan oudolta.

Suuri yllätys – vaikka osasinkin jo sitä epäillä – oli tieto siitä, että illan sankarittaren esimies oli järjestänyt koko näytöksen, eikä hän edes ollut juhlavieraiden joukossa. Tämä henkilö oli kysellyt tuttavilta etukäteen syntymäpäivästä ja paikasta, missä juhlat järjestetään, hankkinut pakolliset luvat, kouluttanut järjestäjät – ja maksanut kaiken! En edes uskalla ajatella sitä laskua, minkä hän oli tästä lahjasta maksanut. - Esimies saa varmasti kuulla, kuinka me kaikki nautimme tästä upeasta yllätyslahjasta ihan kyyneliin saakka.

Harvoin kai sitä ihminen kyynelehtii hyvällä tavalla koskettavien tunteiden vuoksi. Tai hei, ei ehkä sittenkään niin harvoin. Olin juhlan jälkeisenä päivänä joulukonsertissa. Oulun Tammenlehväkuoro ja Oulun NMKY:n Vaskiveikot esittivät tuttuja ja hiukan vähemmän tuttuja joululauluja. Viimeisenä ohjelmassa kaikui ”Veteraanin iltahuuto”, jota en voi kuunnella ilman, että kyyneleet tulevat silmiini. Tuo laulu esitettiin isäni hautajaisissa, ja se tuo mieleeni hänen lisäkseen kaikki muutkin sodissa menehtyneet veteraanit. Nuokaan kyyneleet eivät olleet surun ilmaisuja, vaan kiitollisuuden ja kunnioituksen aiheuttamia. - Täytyy kyllä tässä tunnustaa, että laulun aikana mieleeni tuli ajatus, että pitäisi opetella ampumaan. No, se niistä herkistä tunteista.

Eilen nauroimme ystävien kanssa kirjapiirissä aivan läkähdyksiin asti. Joimme kahvia ja nautimme juusto- ja keksitarjoiluista ja juttelimme niitä näitä, kunnes eräs paikalla olijoista alkoi kertoa kaksi tuntia kestäneestä lääkärissä käynnistä. Mitä ihmeen nauramista siinä sitten oli? No olipahan vaan, ja kun eräs mukana olijoista kertoi saaneensa ADHD – diagnoosin lapseltaan, niin kyllä meitä sitten vasta naurattikin.

Vaikka käsiteltävä kirja – Eddie Jaku:”Maailman onnellisin mies” - kertoi natsivainoista (tosin onnellisen lopun kanssa), niin tuosta ystävien tapaamisesta jäi hyvä mieli.

Nykymedia tahtoo rusentaa meidät huonoilla uutisilla, ja sen vuoksi on tärkeää ottaa välillä etäisyyttä tiedottamisen maailmaan, tavata ystäviä, jutella, nauraa, olla hyvällä mielellä. Vaikka Tuomas Kyrön luoma fiktiivinen hahmo Mielensäpahoittaja toteaa onnellisuudesta, että ”ihmisen ei ole tarkoitus olla onnellinen, vaan kunnollinen”, niin kyllä se onnellisuus tekee välillä niin hyvää!

Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi

Sunnuntai 7.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi: Muotokuvamaalarin tie opettajasta munkiksi

Isäni suvussa oli tapana teettää perheen jäsenistä muotokuvia. Niinpä myös Ilkka -isäni innostui asiasta, ja koska hän tunsi Torniossa nuoren taiteilijan, Pertti Pulkkisen, hän pyysi tätä maalaamaan muotokuvat meidän perheen kolmesta lapsesta. Nämä taulut koristivat aikoinaan kotimme seiniä Torniossa (minulla on jopa valokuva siitä seinästä), ja aikojen kuluessa veljeni ja siskoni kuoltua nämä samaiset taulut päätyivät työhuoneeni seinälle.

Muistan Pertti Pulkkisen vain hämärästi, koska olin tuohon aikaan vain vähän päälle kymmenen vuotta vanha, mutta mieleeni on jäänyt pitkä ja hoikka vaaleahiuksinen mies. Saattaa kyllä olla, että sekoitan hänet johonkin toiseen henkilöön, onhan tuosta ajasta kulunut jo yli kuusikymmentä vuotta.

Kuulun ”Tornio sanoin ja kuvin”- facebook - ryhmään, ja laitan sinne harvakseltaan vanhoja kuvia entisestä kotikaupungistani. Nyt satuin löytämään isäni vanhasta kansiosta mustavalkoisen kortin, jossa taiteilija kuvasi Tornion lumisateista maisemaa musta- valkoisin sävyin. Laittamassani kuvatekstissä kerroin, että taiteilija oli Pertti Pulkkinen ja vuosiluku 1957.

Yllätyksekseni kuvan herättämä keskustelu antoi minulle tietoja, joita en ollut osannut mitenkään odottaa. Eräs vastaaja nimittäin tunsi taiteilijan, joka oli ollut Savonlinnan taidekoulun rehtorina siihen aikaan, kun hän itse oli opiskellut siellä. Lisäksi tämä henkilö kertoi tavanneensa Pertti Pulkkisen tämän vuoden elokuussa Savonlinnassa riemuylioppilasjuhlissa, joissa kyseinen opettaja oli ollut mukana.

Nyt minulle siis selvisi myös se, että Pertti oli yhä elossa ja täyttää ensi keväänä 90 vuotta, ja että kyseinen vastaaja on vieläkin yhteyksissä entisen opettajansa kanssa.

Mutta ihmeellisyydet eivät lopu tähän, vaan… Pertti Pulkkinen elää Valamossa munkkina, jonka nimi on Pietari! Kun sain tämän selville, ryntäsin heti koneen äärelle ja löysin jopa videon, jossa munkki Pietari piirtää, maalaa ja kertoo munkkeudesta.

Tämä tieto oli minulle aika hämmentävä, sillä olenhan itsekin viettänyt kesäisin aikaa Valamossa jo yli kymmenen vuoden ajan. Saattaa hyvinkin olla, että muotokuvantekijäni ja minä olemme ohittaneet toisemme jollakin kujalla, seisseet kuuntelemassa samaa liturgiaa tai istuneet Trapesassa yhtä aikaa kahvia tai teetä juoden.

Yritin kovasti etsiä lisätietoa muotokuvamaalaristani, mutta hyvin vähän sitä oli verkossa kyseisen videon lisäksi. Olen kuitenkin päättänyt, että ensi kesän Valamon-reissulla etsin luostarista isä Pietarin, joka on maalannut perheemme muotokuvat. Toivon, että onnistun etsinnässäni ja saisin mahdollisuuden kiittää kauniista muotokuvista, jotka ovat jo vuosikymmenien ajan olleet esillä eri kotien seinillä. - Jos tämä tapaaminen onnistuu, niin se on ehdottomasti uuden blogin aihe!

Joulun alla yli 60 vuotta sitten

Perjantai 28.11.2025 - Pirkko Jurvelin

”Joskus illan hämärissä kirjoitan mä kirjaani...” - Joulun alla yli 60 vuotta sitten

Jonkin muuton yhteydessä heitin roskiin lapsuuden- ja nuoruudenaikaiset päiväkirjani, koska pidin niitä turhana roinana, jolla ei ole mitään merkitystä. No, aika on osoittanut, että olin väärässä myös tässä asiassa. Onneksi jostain syystä säilytin muutaman mustakantisen vihkon, joista osan painatin pieneksi kirjaksi perheelle jaettavaksi. ”Joskus illan hämärissä kirjoitan mä kirjaani…” - Pirkko Törmälän päiväkirjamerkintöjä vuosina 1963 – 1964. Haikeudella luen varhaisteinin – tai oikeastaan lapsen – juttuja tuosta onnellisesta ja tasapainoisesta ajasta. Mutta kuten tänäänkin siellä jossain taustalla on maailmalla tapahtuvia asioita, jotka pelottavat, ja joiden edessä tunnistaa oman ja koko yhteiskunnan avuttomuuden.

19.1.1963 Rakas Kateni !

Tänään on Liisan päivä, kuten päiväyksestä ilmenee (Liisa oli pikkusiskoni). Mutta minulla on vaikka kuinka paljon muuta kerrottavaa. Ensiksi: Sain matikankokeista 81/2, ruotsinkokeista luokan parhaan 8- ja ”pistokokeista”81/2. Niin ne kokeet ovat alkaneet luistamaan.

Tänään Raija ja minä menimme Tuomistolle, koska Liisan päiville oli kutsuttu myös Railo (musiikinopettaja), niin en viitsinyt olla mukana. Tuomistolla Raija tupeerasi tukkani ja laittoi siihen lakkaa (että tuli upea ilmestys). Myöhemmin Raija, Hannu, Kirsti ja minä menimme voimistelusaliin. Pelasimme, mutta sekään ei oikein huvittanut. Kirsti halusi polttaa tupakkaa, niin me lähdimme pensaikkoihin. Rantapään täti oli seminaarin päätyovella ja katsoi merkitsevästi meihin. Kirsti sytytti tupakkansa ja alkoi rauhassa poltella. Hannukin vetäisi savut, vaikka Kirsti ei meinannutkaan antaa. Huomasimme, että voimistelusaliin syttyi valo. Rantapään täti katsoi ikkunasta ulos. Raija ja minä painauduimme pensaiden suojaan, mutta Hannu ja Kirsti lähtivät juoksemaan pois. Kirsti heitti puoli tupakkaa menemään. Sääli tupakkaa. Onneksi Raija ja minä lähdimme pian pois, ettei Rantapään täti olisi alkanut kuulustella meitä. Vaikka emme tehneetkään mitään.

Huomenna on ns. ”Saikkailta”(lasten ja nuorten illanvietto koululla). Ihanaa! Partiopojat ovat järjestäneet sen. Siellä on paljon ohjelmaa ja lopuksi piirileikkiä. Ah! Nyt minun pitää mennä laittamaan tukkaani, että se olisi huomenna hyvä.

P.T.

23.11.1963 Rakas Kate!

On tapahtunut kaikenlaista. Ensiksi eräs asia, joka on saanut koko maailman syvän surun valtaan. Presidentti John Kennedy kuoli eilen salamurhaajan luodista. Eräs mies on pidätetty kuulusteltavaksi. Presidentti oli hyvin pidetty mies. Hän on myös auttanut ydinkieltosopimuksen teossa. Kennedy oli 46-vuotias. Presidenttiä ammuttiin päähän kolme kertaa, kun hän katsoi auton ikkunasta ulos.

Keskiviikkona oli saikkailta. Pekka Juutilainen oli siellä myös. Pekka on Suomen kuuluisimpia juoksijoita. Saikkaillassa oli ihanaa. Piirileikkiä oli vain vajaa tunti. Piirileikissä olin monen pojan kanssa.

Raija-Liisa ja minä olemme perustaneet lehden. Sen nimi on ”Tiina”. Siinä on sekä huumoria, rakkautta ja järkevyyttä. Tänään teemme siihen kannen, huumoripalstan, horoskoopin ja rakkauskertomuksen.

Minulla meni suomen kokeet kurjasti, sain vain 71/2. Viime kerralla sain 81/2.

Pirkkosi

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Perjantai 14.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Alkukeväästä ilmestyy teokseni "Elä kauemmin, elä terveemmin! Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan". Olen jakanut kirjani kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee luostarilaitoksen ja parantamisen historiaa. Toisessa osassa kerron omista luostarikokemuksistani, ja kolmas osa kuvaa luostareista peräisin olevia luonnonlääkkeitä ja hoitokeinoja. Julkaisen nyt yhden luvun tulevasta teoksesta.

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Kun oululainen turistiryhmä teki matkan Valamon luostariin kesällä 2025, olin mukana oppaan ominaisuudessa. Sain onnekseni sovittua tuon matkan ajaksi myös tapaamisen Valamon luostarin arkkimandriitta Mikaelin kanssa. Kun odottelin isä Mikaelia iltapäivällä viiden aikaan vastaanotossa, oloni oli ristiriitainen: Olin umpiväsynyt erinäisten onnettomien yhteensattumien vuoksi ja samalla luonnollisesti hieman jännittynyt siitä, miten tapaaminen luostarin johtajan kanssa sujuisi. Mieluiten olisin mennyt nukkumaan.

Arkkimandriitta Mikael tulikin noutamaan minua puhelin kädessään ja pyyteli anteeksi, sillä piispan puheluun oli vastattava. "Hänellä saattaa olla tärkeää asiaa," isä Mikael tuumi. Olin samaa mieltä eihän piispan sovi antaa odottaa.

Kun astuin sisään arkkimandriitan yläkerrassa sijaitsevaan työhuoneeseen, olin aivan ihastunut: Vanhanaikaiset puiset, pehmeällä sametilla päällystetyt huonekalut, ikkunan edessä sijaitseva työpöytä, punaiset paksut matot lattialla ja seinällä olevayt upeat maalaukset ja ikonit tekivät huoneesta samalla kertaa sekä kodikkaan että juhlavan. "Minustakin olisi ihana työskennellä täällä, " minä ihastelin ääneen. Isä Mikael myönteli, mutta kertoi, että hän tekee töitä enimmäkseen keljassaan, koska silloin koneen ääressä istuminen ei tuntunut aivan yhtä paljon työn tekemiseltä. Aivan oikein, eihän tässä huoneessa edes ollut tietokonetta. Istuuduin sohvalle ja haastateltavani sohvapöydän ääreen nojatuoliin.

Kerroin aluksi tekeillä olevasta kirjastani ja omasta taustastani ja kiittelin jälleen kerran isä Mikaelia siitä, että pääsin keskustelemaan hänen kanssaan ja samalla saamaan tärkeää lisätietoa teokseeni. Hän puolestaan kertoi myös omasta tiestään luterilaisen kirkon piiristä ortodoksiseen kirkkoon ja hiukan siitä, kuinka pörssianalyytikosta tuli Valamon luostarin johtaja.

Aloitin keskustelumme varsinaisen teeman mainitsemalla niistä ttutkimustuloksista, joiden mukaan elämä luostarissa pidentää ihmisikää keskimäärin viisi vuotta. Isä Mikael oli tietoinen näistä asioista, ja myös hän oli sitä mieltä, että terveellinen ruokavalio, joka sisältää vain vähän lihaa, paasto, jollojn  syödään pelkkää kasvisruokaa, säännöllinen elämänrytmi ja yhteisöllisyys ovat avaimia pitkään, stressittömään elämään. Ja vaikka ihminen asuu luostariyhteisössä, hänellä on kuitenkin mahdollisuus olla yksin kaikessa rauhassa keljassaan.

Isä Mikael kuvaili luostarielämää korostaen sitä, että luostarissa asuvalla on elämässään perusturva, valmiit raamit, eikä hänen tarvitse koko ajan miettiä, mitä tekisi seuraavaksi, kannattaisiko kokeilla jotain muuta, pitäisikö sittenkin yrittää enemmän ja paremmin. Kuinka lohduttavaa, rauhoittavaa, helpottavaa.

Valamon luostarissa on esillä ihmeitä tekeviä ikoneja, joiden äärellä ihmiset pyytävät ja rukoilevat apua vaikeuksiinsa. Kysin isä Mikaelilta, miten ihmeisiin tulisi suhtautua. Hän vastasi, että ihmeet ovat todellisia, ja ylimaallisia asioita voi tapahtua ihmisille, jotka tarvitsevat niitä. Tätä ajatusta minun täytyi jäädä miettimään. Kun elämä alkaa uudelleen keuhkojensiirron jälkeen, kun perheeseen syntyy kauan odotettu ja toivottu lapsi, kun saat yllätykseksesi tietää, että sinulla, jonka kaikki perheenjäsenet ovat jo kauan sitten kuolleet, onkin sisko... Ihmeen ei aina tarvitse olla se ihmeparantuminen, jonka sairas saattaa kokea Lourdesin pyhän veden äärellä. Kun mietin elämääni, minun täytyi tunnustaa, että se sisältää paljon ihmeitä.

Isä Mikael kertoi, että ortodoksisen kirkon piirissä on myös mietitty, pitäisikö tiedossa olevista ihmeistä kirjoittaa kirja. Tekijäkin oli jo valmiina, mutta yhteisesti päädyttiin kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei ole erityistä tarvetta ruveta julkistamaan näitä asioita. Täytyy myöntää, että olin samaa mieltä, vaikkakin sellainen teos olisi kyllä löytänyt ostajansa ja lukijansa.

keskustelumme isä Mikael kertoi myös siitä keskusteluavusta, jota ortodoksinen kirkko järjestää sellaista kaipaaville. Ihmiset ottavat yhteyttä joko häneen tai oman seurakuntansa pappeihin, eivätkä kaikki yhteydenottajat ole ortodokseja. Totesimme myös, että synnintunnustus on terapiaa. Kun ihminen saa erehtymisensä ja väärät tekonsa pois mielestään, ja kun hänelle julistetaan synninpäästö, olo on helpompi ja vapaa. On hyvä aloittaa jälleen alusta.

Luonnollisesti olin valmistautunut haastattelutilanteeseen ottamalla selvää isä Mikaelin elämästä, ortodoksisen kirkon rituaaleista ja uskonkäsityksestä, mutta jälleen toimin samoin kuin Arenbergin luostarissa sisar Ursulan kanssa:Vaikka olin valmistellut kysymykset ennakkoon, en toteuttanut suunnitelmaani. Onneksi isä Mikael oli rauhallinen ja pohdiskeleva henkilö, eikä häntä tuntunut haittavan, vaikka keskustelunaiheemme vaihtuivat usein.

Pitihän minun ottaa esille myös jooga, sillä teema kiinnostaa minua monella tavalla. Sisar Ursula oli vastannut kysymykseeni joogasta (Arenbergin luostarissa pidetään myös joogakursseja), että se on ruumiille hyvää tekevää venyttelyä sekä meditaatiota, eikä haittaa, vaikka nimi viittaakin idän uskontoihin. Isä Mikael oli siinä asiassa samaa mieltä, että että joogaliikkeistä eli asanoista voi olla hyötyä vaikkapa selkäsäryn hoidossa. Kuitenkin jooga on muutakin kuin venyttelyä. Kun joogan yhteydessä puhutaan "avautumisesta" ja "yhteyden löytämisestä", kristitty voi joutua pohtimaan, mille asioille, mihin maailmaan hän on avautumassa. Koin tuon huomion tärkeäksi.

"Jumala on elämän lähde." Tämä oli kaunein asia, mikä jäi mieleeni keskustelustamme isä Mikaelin kanssa. Luostarissa keskitytään Jumalan palvelemiseen ja läsnäoloon. Hän antaa elämän, lyhyemmän tai pidemmän, eikä meidän tarvitse kantaa siitä huolta.

Kiitollisuus kannattaa

Lauantai 8.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Kiitollisuus kannattaa

Lääkäri soitti kolmen maissa iltapäivällä. Hän kertoi, että leikkaus oli nyt onnistuneesti ohi, uudet keuhkot ovat paikoillaan, ja elimistö alkaa totutella vähitellen muuttuneeseen tilanteeseen. Paljon muutakin hän sanoi, mutta en muista, mitä kaikkea. Olin kiitollinen ja onnellinen siitä, että mieheni sairastama keuhkofibroosi oli parannettu näin radikaalilla tavalla. Kiitos, huippulääkäri, kiitos Suomen terveydenhuolto!

Malagan lentokentän asiakashissi oli tilapäisesti pois käytöstä. Katsoin alaspäin tuota valtavaa portaikkoa, jota pitkin minun oli siis raahattava painava matkalaukkuni. Huh, huh! Ei auttanut muu kuin ruveta töihin, paitsi että takanani oleva mies keskeytti ponnisteluni kysymällä espanjaksi ”voinko auttaa” ja vastausta kuuntelematta sieppasi laukkuni ja kantoi sen alas junaraiteiden viereen. Muchas gracias, paljon kiitoksia! Mies hymyili ja lähti seurueensa kanssa pois. Ihana, kun löytyy kohteliaita ihmisiä.

Minun piti tehdä hienot syntymäpäiväkutsut whatsappiin. Kutsussa täytyi olla tekstiä, musiikkia, kauniita kuvia… No, en minä nyt mitään sellaista osaa tehdä, mutta tyttäreni riensi apuun. Kiitos, jälleen kerran!

Kiitollisuus ei ole vain pienen hetken ajan lämmittävä tunne, vaan tutkimusten mukaan se vaikuttaa yllättävän monipuolisesti aivoihin. Kiitollisuus lisää dopamiinin ja serotoniinin tuotantoa. Nämä ovat välittäjäaineita, jotka liittyvät mielihyvään, motivaatioon ja hyvinvointiin. Kiitollisuus aktivoi myös niitä aivoalueita, jotka liittyvät sosiaalisen yhteyden ja empatian kokemiseen. Ilmeisesti tämän johdosta kiitollisuutta tuntevat ihmiset kokevat usein parempia ihmissuhteita ja vähemmän yksinäisyyttä.

Tutkimustulokset kertovat, että kiitollisuus myös alentaa kortisolitasoja ja aktivoi samalla parasympaattista hermostoa, ja tämä kaikki auttaa meitä rentoutumaan ja palautumaan. Kaiken tämän edellä luetellun lisäksi kiitollisuus vahvistaa etuotsalohkoa, joka vastaa mm. tunnesäätelystä, päätöksenteosta ja ajattelun selkeydestä, ja kiitollisuutta harjoittamalla näiden toimintojen hermoradat vahvistuvat ajan mittaan. Edelleen on todettu, että kiitollisuutta tuntevat ihmiset nukkuvat paremmin, ja kuten yllä jo mainittiin, heidän stressitasonsa pienenee ja sosiaalinen kanssakäyminen on helpompaa ja mukavampaa.

Kaikkien näiden tutkimustulosten vuoksi asiantuntijat sanovat, että meidän kannattaisi pitää jokapäiväistä kiitollisuuspäiväkirjaa saadaksemme kaikki nämä yllä mainitut (ja monet muut) hyödyt itsellemme. Jo sen toteaminen, että tänään olen voinut olla kiitollinen niin monesta asiasta, tapahtumasta, kohtaamisesta, tekee hyvää aivoillemme eli siis meille itsellemme.

Kiitollisuuspäiväkirja

Päivämäärä

1. Kolme asiaa, joista olen tänään kiitollinen.

2. Miksi olen kiitollinen näistä asioista?

3. Miltä kiitollisuus tuntuu kehossani ja mielessäni?

4. Mitä opin tänään?

5. Kenelle voisin osoittaa kiitollisuutta?

Viisi minuuttia päivässä riittää työskentelyyn tämän asian parissa, ja mikäli tutkijoihin on uskominen, näiden pienten tai suurten asioiden muistamisella ja muistiin merkitsemisellä on suuri myönteinen vaikutus elämäämme!

Mutta. Elämässämme on varmasti hetkiä, tunteja, päiviä, viikkoja jopa pahimmillaan vuosia, jolloin ahdistus, pelko ja suru ovat voimakkaimmat tunteemme. Onko tuolloin edes mahdollista tuntea kiitollisuutta? Vanha testamentti kertoo Jobista, joka oli merkittävä, hurskas ja kaikin puolin hyvin toimeen tuleva suuren perheen isä. Lopulta hän menettää kaiken: omaisuutensa, perheensä ja valtansa. Kuinka mies suhtautuu tilanteeseen? ”Silloin Job nousi ja repäisi viittansa. Hän ajoi päänsä paljaaksi, kumartui maahan ja sanoi:

-Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!”

P.s. Jobin tarinan jatkon löydät vanhasta testamentista netistä tai raamatusta, jos sellainen sattuu olemaan talossa.

Olin Helsingin kirjamessuilla oppimassa onnea

Lauantai 1.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea oppimassa

Viime viikonloppu oli mukava, rasittava, mielenkiintoinen, uuvuttava ja opettavainen. Olin Helsingin kirjamessuilla ilman sen kummempaa päämäärää kuin saada haahuilla ympäriinsä ja nauttia valtavista kirjakasoista. Kymmenen kirjaa ostin – aika monet niistä lastenkirjoja -, ja kahta esitelmää kävin kuuntelemassa. Toisen aiheena oli pakolaisuus ja toisen – onni, kuinkas muuten.

Frank Martela on suomalainen filosofi, tietokirjailija ja tutkija, joka toimii apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa ja valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Kirjoissaan hän käsittelee onnea, ja noita kirjoja olen lukenut ja ostanutkin jonkin kappaleen omaan hyllyyni. Luennot tuolla kirjamessuilla kestivät vain puoli tuntia, mutta Martela puhui nopeasti ja vaihtoi seinällä olevaa diaa vilkkaasti, joten kyllä hän ehti tuoda paljon sanomaansa esille tuossakin lyhyessä ajassa. Puheen teemana oli:Älä etsi onnea! No, onhan kumma, kun onnellisuusprofessori kieltää onnen etsimisen. Näin arkijärjellä ajateltuna tuo kielto on kuitenkin ihan ymmärrettävä: Jos aina etsimme onnea, sitä vielä ihanampaa, parempaa, merkityksellisempää elämää, niin elämä kuluukin etsimiseen. Koskaan ei voi olla ihan varma, että onko tämä kokemus nyt juuri sitä oikeaa onnea, vai pitäisikö panna vielä paremmaksi (tämä nyt oli omaa filosofointiani).

Martelan kolmen kohdan ohjepaketti tiivisti hyvin sen, miten ihmisen kannattaisi toimia, jotta hän pääsisi jonkinlaiseen tasapainoon itsensä kanssa:

* MENNYT: Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa.

* TULEVA: Keskity niihin asioihin, joihin pystyt vaikuttamaan.

* NYKYISYYS: Arvosta pieniä merkityksellisyyden lähteitä arjessasi.

Martelan esityksestä jäi erityisesti mieleeni kertomus, jonka Viktor Frankl (1905-1997) oli kirjoittanut teoksessaan ”Man`s Search for Meaning”. - Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka tunnetaan myös logopedian perustajana. Vaikka Frankl oli huomattava ja vaikutusvaltainen henkilö Itävallassa, hän joutui natsien keskitysleirille juutalaisen syntyperänsä vuoksi. Hän oli mm. Auschwitzissa ja Dachaussa mutta selvisi kuitenkin kolmen vuoden kauhukokemuksistaan hengissä. Vapauduttuaan vankileiriltä hän sai kuulla, että sekä hänen isänsä että äitinsä kuin myös hänen vaimonsa olivat saaneet surmansa juutalaisvainoissa. Franklinin useita teoksia on suomennettu, mutta kun menin etsimään niitä lähimmästä kirjastosta, en löytänyt yhtäkään. Ovat kuulemma maailmalla Oulun kaupungin suuren ja pitkäaikaisen kirjastoremontin vuoksi. Ehkä ensi kuussa saan käteeni muutaman teoksen, odotan niitä malttamattomasti.

Ja seuraavassa kertomus Franklinin teoksesta eräästä illasta keskitysleirillä:

Ilta oli jo pimenemässä, vangit alkoivat miettiä nukkumaan menoa, kun eräs mies – vanki hänkin – tuli sisään parakkiin ja käski kaikkien lähteä nopeasti ulos katsomaan näkyä, jonka hän oli kohdannut. Useat ryntäsivät uteliaina ja osin pelokkainakin ulos nähdäkseen luonnon järjestämän upean näyn: Aurinko oli laskemassa, ja alkavan pimeyden keskellä taivas hohti monivärisenä. Oli sinisen ja punaisen sävyjä, vielä auringon kultaamia pilviä, ja kaiken tämän vastakohtana musta, mutainen keskitysleirin maa. Kun vangit olivat katsoneet tätä näkyä jonkin aikaa hiljaa, eräs heistä sanoi:”Kuinka kaunis maailma voikaan olla.”

Onni voi piiloutua ohikiitäviin hetkiin ja häivähdyksiin, sitä ei voi ymmärtää järjellä vaan sydämellä. Kävelin hautausmaalla. Olin ollut viemässä kynttilöitä sisareni, veljeni ja vanhempieni haudoille. Sää oli syksyinen, lämmin ja kostea. Ilma oli kuitenkin raikas, kellastuneet koivujen lehdet putoilivat maahan. Silloin mieleeni tuli ajatus: Nyt minulla on hyvä olla.

Parasta elämää

Torstai 16.10.2025 - Pirkko Jurvelin

Parasta elämää

Ystäväni lapsi menehtyi sairastettuaan puoli vuotta. Suru oli raastava, ja muistan, kun äiti sanoi kerran:”Voi, kun saisin vielä joskus elää sitä ihan tavallista elämää.”

Hyvin usein se paras elämä on tässä juuri nyt, mutta emme osaa tunnistaa sitä. Arjen väsyttävä, puuduttava pyöritys, mahdolliset terveys- ja rahahuolet, toteutumattomat haaveet ja kaikki ne minun pitäisi- jutut väsyttävät ja turhauttavat. Tuntuu siltä, että elämä kuluu parempia päiviä, parempaa tulevaisuutta odotellessa. Raahaudumme arkipäivästä toiseen, teemme pakolliset jutut – tai ehkä jätämme tekemättä -, tai mahdollisesti kiiruhdamme paikasta, tapaamisesta ja ihmisestä toiseen etsien sitä onnea, jonka olemme mielestämme ansainneet, mutta joka tuntuu karttelevan meitä.

Oletteko huomanneet, että vanhat ihmiset ovat usein tyytyväisiä, vaikka voisi luulla toisin? Eihän heillä ole enää suuria odotuksia, suunnitelmia tulevaisuudelle, ja menneisyyskin on täynnä läheisten kuolemia, sairauksia, ystävien menettämistä, kaiken maallisen hiljaista hiipumista. Miksi siis olla tyytyväinen? Ehkä syynä on juuri se, että ikä ja kokemukset auttavat hyväksymään elämän sellaisena kuin se on. Voisiko sitä kutsua kypsymiseksi?

Juttelin jokin aika sitten ystäväni kanssa puhelimessa. Häneltä on löydetty kaksi syöpäkasvainta, jotka on poistettu. Parin viikon jälkeen hän saa tietää tulokset uusimmista koepaloista. ”Ei kahta ilman kolmatta”, hän totesi minulle tyynesti. Kun yritin rohkaista ja lohduttaa, hän sanoi iloisesti:”En minä ajattele tätä asiaa, enkä sure ollenkaan. Katsotaan sitten.” Hän on malliesimerkki siitä ihmisestä, joka minäkin haluaisin olla - onnekseni hän on ystäväni.

Nykyinen epävarma ja uhkaava maailmanpoliittinen tilanne, Euroopassa käynnissä oleva sota, johon myös Suomen on otettava aktiivisesti kantaa entistä enemmän ja myös annettava taloudellista tukea, synkistää arjen maailmaa. Se on kuin taustamelu kaupassa tai kuntosalilla, jota ei voi sietää, mutta josta ei pääse eroon. Elämäämme ei tunkeudu ainoastaan sota, vaan somen kautta myös kaikenlaiset rikokset, eettisten arvojen halveksiminen ja jopa hylkääminen ja kaikenlainen pinnallinen sälä, jota tyrkytetään, ja jolla ihmisiä yritetään koukuttaa.

Olen lukemassa mielenkiintoista teosta ”Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää” (Steven C. Hayes yhteistyössä Spencer Smithin kanssa). Ihan kirjan ensimmäisillä sivuilla tekijä toteaa:” Ihmiset kärsivät. Emme usko, että ihmiset ovat luonnostaan onnellisia ja vain jokin henkilökohtainen tragedia tai biologinen häiriö voisi rikkoa tämän rauhan. Uskomme sen sijaan, että kärsimys on normaalia ja mielenrauhan löytäminen harvinaista. Emme vastaa siihen miksi näin on. Tässä kirjassa on kyse juuri tästä arvoituksesta.”

Olen edennyt teoksessa vasta neljäkymmentä sivua, mutta se vaikuttaa tehtävineen todella mielenkiintoiselta ja oikeastaan aika lailla järkeen käyvältä. Kunhan etenen pidemmälle, palaan asiaan blogissani.

Mutta mennäänpä alkuun ja siihen, kuinka ystäväni ajatteli haikeudella sitä tavallista arkielämää, jota he olivat perheenä saaneet viettää ennen lapsen kuolemaa. Luulen, että hän tuli tuossa tilanteessa ilmaisseeksi suuren totuuden: Se tavallinen arkinen elämä on yhtä kuin onni. Meidän täytyy kuitenkin kasvaa ja kehittyä, ehkä kokea monenlaista, jotta ymmärrämme sen omalla kohdallamme.

Huomenna menen kuntosalille heti herättyäni. Sieltä tullessani käyn ruokakaupassa, valmistan kotona miehelleni ja itselleni lounaan, ja sen jälkeen minun pitäisi siivota muutama makuuhuone ja ehkä pestä parvekkeen matto, pari kirjoitustehtävää muistuttaa taustalla myös koko ajan siitä, että niitäkin tulisi miettiä ja jossain välissä naputella koneelle. Illalla onkin sitten espanjantunnin vuoro. Näin on hyvä.

Miksi espanjalaiset ovat pitkäikäisiä?

Sunnuntai 5.10.2025 - Pirkko Jurvelin

Miksi espanjalaiset ovat pitkäikäisiä?

Tulin juuri viikon matkalta Espanjan Fuengirolasta. Tiedän, tiedän, on aikamoinen klisee lähteä lomalle Espanjaan ja siellä juuri Aurinkorannikon suomalaisalueelle, mutta puolustukseksi voin sanoa, että entisenä Fugen asukkaana sinne vain on palattava. Ja sitä paitsi, kuinka monet suomalaiset suuntaavat jokaisella lomallaan ja myös useimpina viikonloppuina omalle rakkaalle mökilleen? Aivan niin, se kun vain on niin mukavaa.

Fuengirolassa oli lokakuussa kesä, aurinko paistoi, merivesi oli vielä ihanan lämmintä (lämpimämpää kuin altaassa), ihmiset nauttivat silmin nähden rantaelämästä kuten minäkin ja matkaseuralaiseni.

Jossakin välissä siellä osui silmiini lehtiartikkeli, jossa kerrottiin, kuinka pitkä elinajanodote Espanjassa on verrattuna muihin Euroopan maihin. Koska olen työskennellyt saman aiheen parissa viimeisen vuoden kirjoittaessani kyseisestä teemasta kirjaa (tosin luostarielämään liittyen), luin artikkelin kiinnostuneena ja etsiskelin myös lisätietoa.

On siis fakta, että espanjalaiset ovat Euroopan pitkäikäisintä kansaa, ja Espanja on kärkisijoilla myös, kun tarkastellaan koko maapallon väestön elinikää.

Espanjalaiset, miten te teette sen? Miten elätte kauemmin kuin monet muut kansat? Välimeren ruokavalio on aina se ensimmäinen asia, kun puhutaan ravinnon terveysvaikutuksista. Toisin sanoen Espanjassa syödään paljon vihanneksia, hedelmiä (olivat kyllä nyt kalliita), kalaa, palkokasveja, täysjyvää (kaupan hyllyt tosin notkuivat vaaleasta leivästä) ja oliiviöljyä. Tuon oliiviöljyn käytön olen tuonut kotiini, kun aikoinani asuin Fuengirolassa ja kävin siellä muutaman kokkikurssin. Tuolloin oliiviöljyn hyvää tekevät vaikutukset tulivat minulle selviksi – ja sen pitää sitten olla sitä extra virgin- laatua, ei mitään halpaversiota.

Ruokavalio on kuitenkin vain yksi ikää pidentävä tekijä. Espanjalaiseen kulttuuriin kuuluvat tiiviit perhesuhteet ja vilkas sosiaalinen elämä tukevat mielenterveyttä ja ehkäisevät yksinäisyyttä. Kuinka usein olenkaan nähnyt matkoillani ystäväporukoita ja suuria perheitä syömässä tuolla ulkona illalla suomalaisittain ajateltuna aika myöhään. Mutta mikäpä on istuskellessa etelän lämmössä, kun paikalla viihtyy koko suku pikkulapsista isovanhempiin. Lämmin sää mahdollistaa myös sen, että ulkona on helppo liikkua ympäri vuoden, ja auringonvalo antaa D-vitamiinia ja nostaa mielialaa.

En ole perehtynyt Espanjan terveysjärjestelmään, mutta lukemani mukaan se on kattava, julkisesti rahoitettu, ja jokaisella on mahdollisuus päästä tarvitsemiinsa hoitoihin. Näinhän se on periaatteessa meilläkin, mutta, mutta…

Hyvä on, uskomme siis tuotakin tutkimustulosta ja myönnämme, että Espanjassa on monta asiaa paremmin kuin meillä Suomessa, vaikka se mañana- meininki saattaa joskus vähän risoa. Ja ajan myötä suomalaisnipottaja tottuu siihenkin. Espanjalaisten elinajanodote on vuosissa 84, ja Italia pääsee lähes samaan tulokseen. Me suomalaiset elämme keskimäärin 81,7 vuotta tässä ilmanalassamme ja näillä eväillä, ja esimerkiksi Liettuassa tuo luku on jo aika lailla pienempi eli 77,4.

Paljon huonommin menee kuitenkin Venäjällä, jossa miehet elävät keskimäärin 73- vuotiaiksi eli eroa espanjalaisiin on 11 vuotta, ja se on paljon! Naisten elinajanodote Venäjällä on kymmenen vuotta korkeampi miehiin verrattuna. Tätä on kyllä todella vaikeaa ymmärtää muuten kuin siten, että nuoria miehiä kuolee sodissa niin paljon, että se näkyy tässä tilastossa tuollaisena valtavana erona. Toisaalta Venäjä ei kylläkään julkaise kuolleisuuslukuja ja muuta tietoa sodista, mutta aika vaikea on kyllä muutenkaan hahmottaa tuota tutkimustulosta. No, viina ja tupakka ovat aina tehneet sielläkin päin hallaa terveydelle.

Miten me suomalaiset voimme vaikuttaa näiden tilastojen valossa omaan elinikäämme? Uudet ruokasuositukset tulivat vuosi sitten, ja tietysti me olemme jo alkaneet syödä vajaan kilon verran kasviksia ja hedelmiä joka päivä. Kun marraskuu pian saapuu, saamme kuitenkin heittää lopulliset jäähyväiset auringolle joksikin aikaa. Ja sitten vielä se sosiaalisuus. Ok, ok, hyvin meillä menee tai ainakin sinne päin. Jaksellaan!

P.s. Seuraavat lentoliput ja hotellivaraus on tehty: Fuengirola – marraskuu!

Suomalaiset arvot

Lauantai 13.9.2025 - Pirkko Jurvelin

Suomalaiset arvot

Katselin kuvaa, jossa kolme lastenlastani seisoo mäen päällä. Heidän alapuolellaan aukeaa metsämaisema, jossain kauempana näkyy niittyä, ja sinisellä taivaalla kelluvat poutapilvet. Kuinka kaunis ja seesteinen otos!

Eilen tuli puhelimeeni parin minuutin video 2- luokkalaisesta tyttären pojasta. Tämä 8- vuotias heilui määrätietoisesti ja rivakasti metsässä marjanpoimuri kourassaan – ja ilmeisesti rahankiilto silmissään. Tietysti työstä maksetaan palkka! Sekä tämä video että aikaisemmin tullut kuva saivat minut hymyilemään: Lapset olivat päässeet aidon, suomalaisen kulttuurin ääreen, ja siitä täytyy luonnollisesti kiittää heidän vanhempiaan.

Tämän päivän tiedotusvälineet antavat lukijoilleen ja katselijoilleen vääristyneen kuvan suomalaisista arvoista ja käytännöistä. Ja miksi näin tehdään? Luonnollisesti siksi, että klikkiotsikot ja äärimmäistapaukset kiinnostavat lukijoita (tai ainakin näin oletetaan), ja niinpä niitä tuotetaan jatkuvalla syötöllä – suorastaan pakkosyötöllä - taloudellisen voiton saamiseksi. Valitettavasti tämä trendi on saanut aikaan sen, että kaikki outo ja äärimmäinen on alkanut monen mielessä vaikuttaa jokapäiväiseltä ja normaalilta.

Kuitenkin meidän tavallisten suomalaisten arvomaailmasta löytyy paljon asioita, jotka ovat yhdistäneet ja yhdistävät kansakuntaamme edelleen. Luonnon arvostaminen ja siellä liikkuminen kuuluvat olennaisena osana kansamme mentaliteettiin. Se hiljaisuus ja rauha, jonka ääreen kaipaamme ja josta saamme nauttia luonnossa, on hyvin kansallinen piirre. Rehellisyys, luotettavuus, sisukkuus, itsenäisyys, vaatimattomuus, myös näitä ominaisuuksia pidetään suomalaisille yleisinä. Luetteloa voi jatkaa vielä: koulutuksen ja työn teon arvostaminen, tasa-arvon painottaminen … Tunnistatko itsesi ja ajatusmaailmasi?

Onneksi yhä vielä on tiedotusvälineitä, joiden sisällöllinen päätarkoitus ei ole hätkähdyttää, kauhistuttaa ja pelottaa. Luin tänään tulleesta Suomen Kuvalehdestä mielenkiintoisen artikkelin, jossa kerrottiin Tampereen Kalevan kulman Iloa Arkeen- pysäkistä. Ohjelmatarjonta kyseisellä pysäkillä on runsas ja monipuolinen, kävijöiden ikähaarukka 65 – vuotiaista yhdeksänkymppisiin vanhimman kävijän ollessa 101- vuotias. Myös ruokailuja ja monenlaisia retkiä oli tarjolla, ja tämä kaikki joko ihan ilmaiseksi tai pienellä maksulla. Kyseinen artikkeli kuvasti mielestäni myös suomalaista arvomaailmaa. On tahtoa toimia toisten puolesta, ja sellainen tekeminen tuottaa iloa toisille ja itselle. Nähtäväksi jää, kuinka paljon valtion avustusleikkaukset tulevat näkymään tässäkin toiminnassa.

Samasta lehdestä luin artikkelin, jossa kerrottiin, että kaunokirjoja myydään kaikesta huolimatta hyvin. Varmasti useimmat meistä ovat uskoneet, että suoratoistopalvelut ovat vieneet viimeisetkin kirjat kirjakauppojen hyllystä. Siis vieneet minne? No, varaston perukoille, mutta näin ei siis ole. Fakta on kuitenkin se, että tietokirjojen kohdalla on olemassa alamäki (ja minun viimeinen teokseni, joka kiertää kustantamorallia, on nimenomaan tietokirja). Kaiken kaikkiaan minua kuitenkin ilahdutti uutinen siitä, että suomalaiset sekä lukevat että myös yhä ostavat kirjoja.

Sain osakseni välittämistä ja hienotunteisuutta, kun viisi vuotta sitten postilaatikosta putosi Oulun omaishoitajien yhdistyksen Ommaiskortteeri- lehti. Naapurini Taina oli huomannut perhetilanteeni ja halusi tällä tavalla kertoa, että apua on saatavilla. Tuon lehden luettuani ymmärsin olevani omaishoitaja (en edes tuntenut sanaa ennestään) ja otin yhteyttä kyseiseen yhdistykseen. Vuosien varrella olen saanut monenlaista apua sitä kautta, ja nyt on tullut kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun minua pyydettiin kyseisen yhdistyksen hallituksen jäseneksi. Sitä työtä tehdessäni ovat monet, hienot suomalaiset arvot tulleet tuttuakin tutummaksi.

Se, että pitää elämässään tietyistä arvoista kiinni, ei merkitse sitä, että on vanhanaikainen ja kehityskyvytön. Päinvastoin: Arvojensa puolesta taisteleva on rohkea ja sitkeä – ja kaiken lisäksi tärkeä yhteiskunnan jäsen.

Huh! Kylläpä tuli ummehtuneen ja vanhanaikaisen oloinen blogiteksti. Ei se mitään, myönnän olevani monissa asioissa vanhanaikainen, mutta – ummehtunut? En todellakaan!

Mitä maailmassa tapahtuu seuraavaksi?

Torstai 4.9.2025 - Pirkko Jurvelin

Mitä maailmassa tapahtuu seuraavaksi?

Vanhemmat miehet hääräävät maailmalla, lentävät mantereelta toiselle, puristavat toistensa kättä, jopa kulkevat käsi kädessä, puhuvat elinsiirrosta ja 150:n vuoden eliniästä (niin, se mikrofoni oli jäänyt auki) ja toisaalta seuraavat mustasukkaisina ja epäluuloisina toistensa tekemisiä ja kryptisiä kannanottoja, ja samaan aikaan me emme voi tehdä muuta kuin katsella heidän oletettua menoaan ja yrittää arvailla, mistä nyt jälleen on kyse. Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Tässä maailmantilanteessa emme voi sanoa muuta kuin, että ei mitään tietoa, aavistustakaan. Tiedämme ainoastaan sen, ettei näihin vanhoihin miehiin voi luottaa, ja he tietävät sen aivan yhtä hyvin. Mitä tahansa voi tapahtua. Ukrainan sota ei ainakaan näytä loppuvan, ja näyttää siltä, että yhä useampi maa alkaa sekaantua siihen. Euroopan maat – nuo kohteliaat, lakia kunnioittavat kansat – ovat hätää kärsimässä, vai ovatko?

Uteliaisuuden tyydyttämiseksi päätin siis ottaa selvää, mitä vanhat ennustajat ovat aikoinaan sanoneet maailmanrauhasta. Baba Vanga (1911-1996) on ennustanut kalifaattien nousua eli sitä, että islam hallitsee Eurooppaa vuodesta 2043. Vuonna 2066 USA käyttää jonkinlaista ”sääasetta” Euroopassa konfliktin aikana. Nostradamus (1503-1566) on ilmoittanut, että vuosien 2030-2050 aikana Euroopassa ja Lähi-idässä käydään suuria sotia. Jossakin vaiheessa idästä nousee suuri johtaja.

Monet ennustajat ovat kertoneet siitä, että ihmiskuntaa kohtaa suuri ”henkinen murros”, joka aloittaa uuden aikakauden 2000-luvun loppupuolella.

Miltä tulevaisuus kuulostaa? No, ehkei kannata kommentoida, mutta kun tässä oikein rupean pohtimaan ja muistelemaan, niin en ole oman muistini aikana (useampi kymmenen vuotta) koskaan kuullut ennustusta, jossa ei olisi puhuttu sodista, luonnonkatastrofeista ja maailmanlopusta. Eli täystuho tuntuu olevan tuttu ja turvallinen aihe.

Martin Luther (1483-1546), joka tunsi raamatun läpikotaisin - olihan hän kääntänyt uuden testamentin kreikasta saksaksi ja vanhan testamentin hepreasta ja arameasta – selittää Danielin kirjan seuraavaa tekstiä: ”Korkein hallitsee ihmisten valtakuntia, ja hän antaa kuninkuuden kenelle tahtoo” (Dan. 4:14).

Luther:”Näin Jumala tekee kaikille maallisille valtakunnille. Hän sallii jokaiselle maalle kasvamisen ja lisääntymisen ajan, että se kasvaisi rikkaudessa, voimassa ja kunniassa. Se kukoistaa ja saa arvonantoa. Mutta kun tulee se Herran aika, jolloin se maa taas on häviävä, se kukistuu kenenkään voimatta sitä estää. Daniel sanookin:”Hän suistaa kuninkaat vallasta ja nostaa kuninkaat valtaan.” Näin Jumala salli Rooman valtakunnan levitä. Se alisti valtaansa monta maata ja siitä tuli väkevä keisarikunta. Kuitenkin se kukistui. Samoin hän teki Juudean maasta jalon ja suuren. Nyt se yhtä kaikki on tomuna. Näin Jumala antaa jokaiselle maalle kasvamisen ja kukoistamisen aikansa, mutta kun se on ohitse, sen valtakin yhtäkkiä loppuu, jota seuraa väheneminen ja kukistuminen. Tämä on Herramme tapa. Hän voi tehdä kaiken tyhjästä. Hän voi laajentaa ja lisätä pienen valtakunnan ja toisaalta aivan yhtä helposti tehdä tyhjäksi suuren keisarikunnan, siinä ei auta mikään vastustus. Vaikka se valtakunta olisi rakennettu rautapylväille, se kukistuu.”

Jäämme odottamaan mielenkiinnolla, mitä ovat ne maat, joiden valtakausi alkaa olla loppupuolella.

Miksi meille tyrkytetään huonoja uutisia?

Keskiviikko 27.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Miksi meille tyrkytetään huonoja uutisia?

Uutismaailman kestoaiheita ovat esimerkiksi seuraavat jutut:

- Israelin ja terroristijärjestö Hamasin välinen Gazan aluetta koskeva sota: Israel tappaa ja näännyttää satoja ja tuhansia ihmisiä samaan aikaan kun sodan aloittanut Hamas ei luovu rääkkäämistään ja nälkiinnyttämistään panttivangeista. Sodan aloittajasta on tullut uhri.

- Venäjän aloittama Ukrainan sota, jota se ei voi lopettaa kasvojen menettämisen vuoksi. Jälleen satojatuhansia ihmisiä on kuollut muutaman ihmisen itsekkyyden ja vähämielisen käyttäytymisen vuoksi.

- Huumeiden käytön lisääntyminen nuorten keskuudessa Suomessa haittavaikutuksineen.

- Kännyköiden käytön monitahoiset negatiiviset vaikutukset ja se, että kännykkäriippuvaisuudesta on tullut mielen sairaus.

- Suomen hallitus ja maamme kurjistunut talous, jota yritetään paikkailla esimerkiksi lopettamalla yhdistystoimintojen tukeminen. Kun yhdistystoiminnat loppuvat, tavallisen suomalaisen on vaikeaa löytää vertaistukea ja apua asioihinsa, joita tähän asti ovat antaneet ilmaiseksi esimerkiksi sellaiset yhdistykset, jotka hoitavat omaishoitajien, pakolaisten ja erilaisten riippuvuuksien kanssa kamppailevien asioita.

- Näiden uutisten lisäksi meille tuputetaan päivittäin tietoja julkisuuden henkilöistä, joilla on ongelmia elämässään: avioero, riippuvaisuudet, työnsaanti, sairaudet…

Miksi meille ei kerrota niistä hyvistä asioista, joita maailmassa tapahtuu päivittäin? Siksi, että ne eivät myy. Tai näin ainakin klikkiotsikoita laativat uskovat ja ajattelevat. Uutismedia ja sosiaalinen media kilpailevat ihmisten huomiosta. Kokemusten mukaan huono uutinen myy paremmin kuin hyvä, ja miksi näin on? Kysymyksessä on ns. ”negativity bias” eli negatiivisuusharha, joka tarkoittaa sitä, että ihmisen aivot on aikojen alusta rakennettu siten, että ne reagoivat luontaisesti voimakkaammin uhkiin ja vaarallisiin tilanteisiin kuin neutraaleihin ja positiivisiin asioihin. Negatiiviset uutiset herättävät voimakkaita tunteita kuten pelkoa, vihaa ja surua, ja ne sitouttavat ihmisiä jollakin kumman tavalla aina palaamaan samojen asioiden ja klikkiotsikoiden pariin.

Onhan ymmärrettävää, että kun alkuihminen reagoi voimakkaasti outoihin ääniin tai vaikkapa hajuihin, se auttoi suojelemaan omaa henkeä. Kun me tämän päivän somettajat ja lehtien lukijat (joko paperiversion tai älylaitteelta) luemme otsikon, jossa kerrotaan maamme itsenäisyyden olevan vaakalaudalla, tai että itärajalla on ollut poikkeuksellisen paljon rajaloukkauksia, tai että koronan variaatio x on leviämässä vauhdilla Kiinassa ja tulee Suomeen viimeistään kuukauden kuluttua, niin meillä alkaa sydän tykyttää, käsi puristuu nyrkkiin, ja hengitys tihenee. Mietimme kuumeisesti, miten voimme pelastua näiltä katastrofeilta, säilyä hengissä ja terveinä. Ainoa pelastuskeino on lukea lisää ja toivoa, että jokin lukemamme antaa meille toivon kipinän. Luvattomia rajanylityksiä on ollut aina (muistan sen, kun asuin Lappeenrannassa, niin tuon tuostakin Venäjän koneet pyörähtivät luvatta Suomen ilmatilassa), ja se koronakin on jo niin loppuun pureskeltu juttu, ettei sitä kannata ottaa tosissaan. Eihän edes kaupoissa myydä enää koronatestejä.

Useimmat meistä ovat kuitenkin realisteja, jopa inhorealisteja (lukeudun joukkoon). Tämä tarkoittaa sitä, että emme odotakaan, että ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”, eivät tietenkään. Realismi on ihan hyvä asia kohtuullisessa määrin, mutta jos sitä on liikaa, siitä voi tulla este omien unelmien ja salaisten haaveiden toteuttamiselle. En minä kuitenkaan koskaan… Miten ihmeessä minä voisin… Ei kannata edes suunnitella…

Tietysti kannattaa! Ota käyttöön Barac Obaman ”Yes, you can!”, unohda klikkiotsikot ja ala elää omaa elämääsi.

Me ja maailman tapahtumat

Keskiviikko 20.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Me ja maailman tapahtumat

Teksti: Katri Bergholm, sotavuonna 1940

Tapahtumat, kokemukset, kohtalot asettuvat päivittäin eteemme. Emme pääse niitä väistämään, ne on kannettava. Tämä kaikki kuuluu elämän järkähtämättömiin lakeihin.

Mutta emme sittenkään ole täysin aseettomia, emme aivan tahdottomia leikkipalloja kohtalon heiteltävissä. Itse me voimme päättää, miten tahdomme tapahtumiin suhtautua, miten kohtalomme kantaa. Ja tämä oma asenteemme on niin tärkeä, että se aavistamattamme kantaa seurauksensa yhä laajeneviin piireihin, samoin kuin järveen heitetyn kiven vesirenkaat kantautuvat yhä kauemmaksi, kunnes silmämme ei voi niitä enää erottaa.

Tällaisen aikana, jolloin maailman tapahtumat rajulla kiihkolla vyöryvät ylitsemme, on jokaisen yksityisen, vaatimattomimmassakin asemassa olevan kansalaisen suhtautuminen niihin arvaamattoman kauaskantoinen.

Tutkikaamme vain omaa itseämme huomataksemme miten herkästi meihin vaikuttavatkaan kohtaamamme ihmiset. Jos tapaamme henkilön, joka on ikään kuin vaipumassa ajan painon alle, joka synkkänä näkee tulevaisuuden ja esiintyy jonkinlaisena onnettomuuksien ennustajana – niin oletteko huomanneet, miten se meihin vaikuttaa? Raskas paino laskeutuu sydämellemme, henkeämme ahdistaa ja raskain askelin ja toivottomin mielin jatkamme matkaamme. Yöllä uni ei ota tullakseen. Me kääntelemme vuoteessamme ja tuskan hiki nousee otsallemme ajatellessamme tulevaisuutta ja mitä meidän ehkä vielä on kestettävä.

Mutta jos kohtaamme ihmisen, joka kertoo meille edes hiukan valon pilkahduksia, ei huhuja, vaan omaa sisäistä vakaumustaan ja rohkeata luottamustaan, miten helpoksi kaikki muuttuu. Aivan luonnolliselta tuntuu, että oikeus voittaa ja vanhurskaus perii maan. Ja vastaantulevat ystävämme kohtaavat meidät hymyilevinä, iloisina, täynnä elämän tahtoa ja innostusta. Askeleemme on keveä, mielemme valoisa. Näin mekin olemme renkaita, jotka levitämme edelleen saamiamme vaikutteita. Tällaista koemme tietenkin jonkin verran aina. Olemme kukin altis vaikutteille ulkoapäin, mutta olemme itse myös vaikutteiden antajia. Tämä tietoisuus velvoittaa.

Mutta jos me tavallisina rauhallisina aikoina olemme tällaisia vaikutteiden levittäjiä, kuinka paljon enemmän nyt, kun kohtalokkaat maailman tapahtumat myrskyn lailla riehuvat ympärillämme. Me emme vielä voi tajuta, mitä kulunutta ja huonoa myrsky ehkä lakaiseekin pois ja mitä uutta ja arvokasta se ehkä tuo mukanaan. Me tunnemme vain myrskyn voimakkuuden.

Tällaisina aikoina tarvitaan oikeata elämän asennetta. Emme saa antautua kaikenlaisten huhujen ja ennustusten valtaan, joita nykyään versoo ympärillämme kuin rikkaruohoja sateen jälkeen. Ei myöskään minkäänlainen maailmanlopun kauhutunnelma saa vaikuttaa lamauttavasti mieleemme. Nyt koetellaan uskoamme, nyt koetellaan toivoamme ja rakkauttamme.

Meidät on kerta kaikkiaan asetettu juuri tänä aikana asumaan tähdelle, jonka nimi on Maa. Emme pääse täältä pois lentämään rauhallisempiin tähtimaailmoihin. Ja meidän asuinpaikaksemme on vielä määrätty tämä kallis pohjoinen maa, jossa elinjuuremme ovat, mutta joka vaatii ja on aina vaatinut asukkailtaan sisua ja sankarimieltä.

On totta, että ajan ahdistus heikkoina hetkinä pyrkii valtaamaan sydämemme. Eikö tämä juuri ole heikkoutta ja epäuskoa? Jos osaisimme katsella aikaamme, omaa paikkaamme siinä ehkä huomaammekin, että olemme kadehdittavia ihmisiä saadessamme elää maailman suurta murrosaikaa. Me olemme uuden ajan lapsia, joille välistä kuin taikavalossa osoitetaan ihmeellisiä tulevaisuuden näköaloja, onnellisempaa maailmaa ja onnellisempaa ihmiskuntaa. Ja kerran, niin uskon, me ymmärrämme maailman tapahtumatkin ja niitten välttämättömyyden oikeassa valossaan…

Pää pystyyn, rauhaton ihmislapsi! Et ole hukkuvassa purressa, olet vain hetkisen kuormitettu työntekijä, joka sitten iloiten ja kiitollisena saat kantaa oman kivesi tulevaisuuden rakennustyömaalle.

Kiitos, igumenia Ksenia!

Keskiviikko 13.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Kiitos, igumenia Ksenia!

Olin viime viikonloppuna ryhmänohjaajana bussimatkalla Heinäveden Valamossa. Samalla minulla oli mahdollisuus haastatella arkkimandriitta Mikaelia, Valamon johtajaa, valmisteilla olevaa kirjaani varten. Bussi oli lähes täynnä, ja tuon reissun aikana muistin jälleen, että 50:n ihmisen kanssa on kiva matkustaa ja rupatella, mutta toisaalta hoidettavia asioita on aika lailla.

Matka oli onnistunut, ja Valamon oppaana toimiva munkki enemmän kuin pätevä, sillä hän osasi kertoa asioita mielenkiintoisesti ja omakohtaisesti. Minä puolestani opastin toisena päivänä hautausmaalla, ja jälleen kerran huomasin, että kirjailija Pentti Saarikosken hauta siihen yhä uudestaan ilmestyvine kynineen herätti paljon mielenkiintoa ja ihmetystä. Myös veli Akakin viimeinen leposija oli kiinnostava nähtävyys, sillä kuolihan tämä ortodoksiveli korkeassa 111:n vuoden iässä. Kun hän täytti 107 vuotta, Heinäveden kunta lähetti hänelle kutsun aloittaa peruskoulun ensimmäinen luokka. Ei ollut tietokone ymmärtänyt, että joku ihminen voi olla niinkin iäkäs, ja ettei kyseessä ollut 7- vaan 107-vuotias henkilö.

Elina Karjalaisen, Upponallen hahmon luojan muistomerkki kiinnostaa myös aina. Haudan päälle on rakennettu ”gropu” eli pieni mökki, jollaisia näkee usein ortodoksien hautausmaalla.

Iltaristeily keskellä Järvi- Suomen kauneimpia maisemia on aina ainutlaatuinen kokemus. Valamossa huomasi jälleen kerran, että viikonloppu on liian lyhyt aika, kun koettavaa ja nähtävää on niin paljon. Paluumatkalla kävimme vielä tutustumassa Bomban taloon ja Kajaanin ortodoksiseen kirkkoon. Eräs rouva sanoi, ettei hän ole elämässään syönyt niin hyvää ruokaa kuin Bomban talossa, ja me muut olimme samaa mieltä. Yritin udella kokin apulaiselta raparperikiisselin ohjetta, mutta en tietenkään sitä saanut.

Kun lähtee Valamoon, on luonnollista käydä tutustumassa myös Suomen ortodoksiseen naisluostariin Lintulaan, joka sijaitseekin vain muutaman kilometrin päässä Valamosta. Tunnelma siellä on huomattavasti hiljaisempi ja rauhallisempi kuin Valamossa, jossa pidetään kursseja ja kokouksia, ja jossa majoitetaan vieraita monessa eri rakennuksessa. Kuitenkin myös Lintulaan pääsee vapaaehtoistöihin, ainakin keittiöllä ja puutarhassa riittää tekemistä.

Igumenia Ksenia odotteli ryhmäämme Pyhän Kolminaisuuden kirkon sisällä. Hän oli yllättynyt, kun väkeä oli niin paljon, ja kirkkosaliin kannettiin tuoleja lisää. Igumenia Ksenia on luostarin johtajatar, ja hän myös esitteli meille kirkkoa. Jälleen kerran saimme ihastella upeita kirkkomaalauksia! Igumenia kertoi meille kirkon historiasta ja kertoi ikoneista ja pyhäinjäännöksistä eli reliikeistä. Tärkein muisto vanhasta Lintulasta on Jumalanäidin Jerusalemilainen ikoni, johon on upotettu kivenpala Golgatalta ja Kristuksen haudalta. Sen edessä on luostarin suojelijan pyhän Johannes Kronstadtilaisen ikoni sekä hänen käytössään ollut epitrakiili eli papin liturginen jumalanpalvelusvaate. Johannes Kronstadtilainen oli kuuluisa hyväntekeväisyydestään, ja kertomusten mukaan hän antoi jaloistaan kengät, jos ei ollut muuta annettavaa. Hänet tunnetaan myös ihmeiden tekijänä, joka paransi tuhansia ihmisiä rukouksillaan.

Seisoin kirkon takaosassa kuuntelemassa igumenian opastusta, enkä pystynyt kuulemaan kaikkea ihan tarkasti. Kun hän oli lopettanut puheensa ja oli jo lähdössä kirkosta pois, pysäytin hänet selvittääkseni muutaman asian. Kerroin, minkä tyyppistä teosta olen kirjoittamassa, ja igumenia Ksenia sanoi yllättyneenä:” Voi, kuinka mielenkiintoinen aihe!” Sitten hän lisäsi:” Jumalan siunausta työlle!” Se oli kaunein toivotus, jonka kirjoittaja voi saada. Kiitos, igumenia Ksenia!

Viikonlopun ohjelmaa: hautajaiset ja rippijuhlat

Sunnuntai 3.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Viikonlopun ohjelmaa:hautajaiset ja rippijuhlat

Tälle viikonlopulle sattui kaksi hyvin erilaista juhlaa: hautajaiset ja rippijuhlat. Hautajaisia varten ajoin (= istuin kyydissä) Jyväskylään jo perjantai-iltana, sillä tilaisuus alkoi lauantaina klo 11. Kuinkahan monta vuosikymmentä siitä olikaan kulunut, kun olin nähnyt serkkujani edellisen kerran! Koska tilaisuudessa oli vain hiukan yli 20 henkilöä, ehdimme myös hyvin vaihtaa kuulumisia.

Seppo-setä oli isäni veli, ja kun kuuntelin läheisten puheita, minun oli jälleen kerran todettava, kuinka samanlaisia, ihania persoonia, veljekset ovat olleet. Sama sympaattisuus tuli myös esiin jutellessani mukavien serkkujeni kanssa.

Eräs asia jäi erityisesti mieleeni papin hautajaispuheesta. Hän mainitsi, että setäni oli sotaveteraani. - Myöhemmin tarkensin asiaa serkultani, joka kertoi isänsä karanneen kesken ylioppilaskirjoitusten sotilaskoulutukseen ja sieltä ilmeisesti ilmavalvontatöihin. - Pappi painotti sitä seikkaa, että koska setäni oli suomalaisen yhteiskunnan jäsen, hän koki velvollisuudekseen puolustaa sitä maata ja elinoloja, joiden parissa oli saanut elää.

Jäin pohtimaan tätä ajatusta. Meidän hyvinvointiyhteiskunnan jäsen ei ole ainoastaan saamapuolella - terveydenhoito, koulutus, turvallisuus ja paljon muuta-, vaan hän on myös velvollinen tekemään töitä, suorittamaan oman osuutensa maansa hyväksi. Mieleeni tuli myös nykyisin vallalla oleva ajattelutapa, joka korostaa ihmisyksilön oikeuksia elää juuri hänen kaltaistaan ja haluamaansa elämää. Nuori (ja vanhempikin) olettaa, että kaikki asiat pitää saada valmiiksi katettuina, ja ettei yksilöllä ole velvollisuuksia yhteiskunnan toiminnan edistämiseksi.

Rippijuhlat ovat aina mukava kokemus. Rippileirin käynyt kokee olevansa jo miltei aikuinen, ja hyvässä lykyssä hän on saanut leirillä uusia kavereita ja mahtavia elämyksiä. Tässä tapauksessa oli kuitenkin kysymys Rokualla pidetystä leiristä, joka oli täytynyt keskeyttää nuorison häiriökäyttäytymisen vuoksi. Leirin alussa sekä nuori että vanhemmat kirjoittavat turvallisuuslomakkeen, jossa myös sitoudutaan leirin sääntöihin. Mikäli joku ei pysty näitä sääntöjä noudattamaan, leiri joudutaan keskeyttämään. Vaikka leirillä ei ollut ilmennyt fyysistä väkivaltaa, niin jokunen nuori ei ollut kuitenkaan noudattanut turvallisuustarkoituksessa laadittuja uimasääntöjä, ja yöllä oli karattu ikkunasta ulos. Viimeinen niitti oli kuulemma ollut, kun ovi oli irrotettu saranoiltaan. Leiri siis keskeytettiin, ja tämä oli varmasti useimmille leiriläiselle ikävä asia. Nuorille järjestettiin tietysti asiaan kuuluva konfirmaatiotilaisuus, eli varsinainen pääasia tuli hoidettua, mutta, mutta…

Jossain eteläisemmässä Suomessa oli ollut samanlainen tapaus. Leiri oli keskeytetty häiriökäyttäytymisen vuoksi, nuoret toki konfirmoitu, mutta protestiksi leirin keskeyttämisestä erään nuoren vanhemmat olivat eronneet kirkosta! Siis sen sijaan, että nämä vanhemmat olisivat nostaneet hirveän metakan lapsen huonosta käytöksestä, pyytäneet tuhannesti anteeksi nuoren ja itsensä puolesta, he erosivat kirkosta. No, tässä tapauksessa ymmärtää, mistä nuori on mallinsa saanut.

Suomesta tuli itsenäinen, ja se on pysynyt itsenäisenä, koska sen asukkaat ovat kokeneet olevansa osa yhteiskuntaa, osa samaa kansaa ja maata. Nyt on aika hylätä liiallinen individualismi ja myöntää se tosiasia, että kun olemme tämän yhteiskunnan asukkaina sekä saamassa monenlaisia etuja, niin meidän tulee luonnollisesti olla myös antamassa oma työpanoksemme sen hyväksi. Tämä on unohtunut välillä, mutta luulen, että nykyisin yksi ja toinenkin on valmis ”ottamaan takapakkia” ja palaamaan kunnollisen tapakasvatuksen kulttuuriin.

Älä usko siihen, mitä ajattelet!

Tiistai 22.7.2025 - Pirkko Jurvelin

Älä usko siihen, mitä ajattelet!

Haeskelin matkalukemista Frankfurtin lentokentän kirjakaupasta, ja käteeni osui mukavan ohut ja mielenkiintoisella nimellä varustettu teos: ”Hör auf zu glauben, was du denkst”. Suomennettuna se tarkoittaa: ”Lopeta uskomasta siihen, mitä ajattelet”. Kirjoittaja on Joseph Nguen- niminen kansainvälinen best - sellereiden kirjoittaja ja mindfulness-opettaja, josta en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Eikä ole ihmekään, sillä tämän kuuluisuuden kirjaa ”Don´t Believe Everything You Think” (eli ostamani teoksen ensimmäistä painosta), joka on käännetty yli 30: lle kielelle, ei luonnollisestikaan ole käännetty suomeksi. - Itken tässä taas tätä suomenkielisten teosten pientä myyntialuetta, eli kirjoja ei kannata kääntää suomeksi. - Teoksen takakansi vakuutti minut siitä, että tämä kirja kannattaa hankkia, eikä se pettänyt lupaustaan.

Kiinalainen filosofi Laozi on sanonut:” Lakatkaa ajattelemasta, niin ongelmannekin loppuvat.” Kirjailija Nguen painottaa ”ajatus” ja ”ajatteleminen” sanojen merkityseroja. Ihmisen päässä liikkuu päivittäin noin 60 000-80 000 ajatusta, eli keskimäärin 2500-3300 ajatusta tunnissa. Suurin osa niistä on toistuvia tai samanlaisia kuin edellisenä päivänä. Noin 70-80 % ajatuksista on negatiivisia, varsinkin jos ihminen on kiihtyneessä tilassa. On myös huomioitava, että ajatukset eivät ole läheskään aina vahvasti ja tietoisesti mielessämme, vaan ne liikuskelevat omatoimisesti jossain mielenmaailmamme perukoilla. Esimerkiksi meditaatio- harjoituksen aikana tämä ajatusten poukkoilu hidastuu, mutta palaa sitten taas usein ennalleen.

Joseph Nguyen kertoi, että oli monin eri tavoin yrittänyt saada rauhaa ja tasapainoa elämäänsä, mutta vasta oivallettuaan eron ajatuksen ja ajattelun välillä, hän alkoi saada asioihin selkeyttä. Tiedämme siis nyt, että päämme on täynnä sinne tänne sinkoilevia ajatuksia, jotka valitettavasti usein ovat negatiivisia. Kun alamme pohtia niitä, tarkkailla, tutkia, elämämme täyttyy negatiivisista tunnetiloista, peloista, kauheista uhkakuvista, onnettomuuden odotuksista, yleisestä pessimismistä.

Ja nyt tulee se oivallus, joka meidän jokaisen täytyy sisäistää: Lopeta pohtimasta sitä satunnaista ajatusta, joka tuli mieleesi! Otetaanpa pari esimerkkiä. Ajatus: Ulkona sataa. Ajatteleminen: Voi, ei! Taas menee pilalle kaikki suunnitelmat! Kannattaako tänään lähteä minnekään, kastuu kuitenkin. Ei auta kuin pysyä kotona. Tylsää. Toinen ajatus: Syöpä. Ajatteleminen: Ihan kauhea sairaus. Varmasti minäkin siihen sairastun ja kuolen, vaikka suvussa ei tapauksia juuri ole. Ahdistaa, vatsa tuntuu oudolta, kädet hikoilevat. Mitä tämä on? Varaanko lääkäriajan? Tähänkö tämä loppuu?

Jos rupeat erittelemään ja pohtimaan niitä 80 000:aa, usein negatiivista ajatusta, joista pääsi täyttyy, niin kyllä elämä on raskasta ja onnetonta. Ei siis auta kuin tarttua toimeen: Kun ikävä ajatus singahtaa mieleen, pyyhkäiset sen pois. Älä kiinnitä siihen huomiota! Sinä päätät itse! Eihän se ole helppoa, koska usein tuntuu siltä, että on parempi ajatella kaikkea pahaa, niin on hyvin valmistautunut, kun se sitten joskus kuitenkin tapahtuu. ”Ajatteleminen on kaiken tuskan alku”, sanotaan tässä kirjassa viisaasti.

Teosta lukiessani tuli mieleeni ajatus, jonka sanotaan olevan peräisin uskonpuhdistajaltamme Martin Lutherilta:”Et voi estää lintua lentämästä pääsi yli, mutta voit estää sitä rakentamasta sinne pesää.” Juuri näin. Vuonna 2008 Barack Obaman presidentinvaalin kampanjalauseena oli ”Yes we can!” Otetaan se käyttöön, vaikka emme olekaan vaalitilanteessa: ”Kyllä me pystymme!”Jokainen meistä kykenee torppaamaan ikävät ja turhat ajatukset, jättämään ne omaan arvoonsa ja elämään tasapainoisempaa elämää, – vaikka harjoitteluahan se vaatii.