Kuolinvuoteen äärellä

Sunnuntai 15.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Kuolinvuoteen äärellä

Olin viikko sitten jättämässä viimeisiä hyvästejä ystävälleni. Hän oli viettänyt vaimonsa kuoleman jälkeiset vuodet hoivakodissa, ja koska olin ollut vaimon sydänystävä, jatkoin vierailuja lesken luona. Juttelimme politiikasta, perheasioista, yhteisistä tuttavista ja tietysti myös vaihtelevasta terveydentilanteesta. Kun ystäväni lähimuisti alkoi jo vähitellen hiipua, lapsuudenmuistot tulivat entistä tärkeämmiksi. En kuitenkaan aina voinut tietää, mitkä muistot olivat todellisia ja mitkä kumpusivat jostakin muualta, mutta ei sillä lopultakaan ollut väliä. Ystävyydellä oli.

- Nyt lääkärit sanoivat, että isän viimeinen vuorokausi on alkanut. Pojan puhelinsoiton saatuani lähdin hoivakotiin. Ystäväni makasi vuoteessaan silmät kiinni, sairaanhoitaja teki toimiaan, mutta kun hän lähti, jäimme huoneeseen neljästään: Esko,poika, tytär ja minä. Juttelin Eskolle, kerroin kuka olen ja että olen tullut tervehtimään. Silitin häntä ja uskon, että vaikka hänen silmänsä olivat kiinni, niin hän pystyi kuulemaan huoneessa olijoiden äänet ja aistimaan kosketukset. Juttelimme lasten kanssa monenlaisista arkipäiväisistä asioista – emmehän olleet tavanneet pitkään aikaan, mutta kun runsaan tunnin kuluttua huoneeseen alkoi lopulta tulla lisää sukua ja hoitohenkilökuntaa, totesin, että minun oli aika lähteä. Olin jättänyt hyvästini.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin kuolinvuoteen äärellä. Tähän ikään mennessä niitäkin kokemuksia on kertynyt, mutta kaikki lähdöt ovat olleet rauhallisia. Saattajille on jäänyt surullinen, mutta tyyni mieli.

Isäni kuolinvuoteelta muistan erityisen tunteen. Jouduin poistumaan sairaalasta joksikin aikaa, ja juuri sinä aikana isäni oli kuollut. Näky, jonka kohtasin tultuani takaisin, hämmensi minua: Eihän tämä ole isä. Kyllä, tietysti sairaalan vuoteella lepäsi isäni ruumis, mutta jotakin puuttui, jokin oli väärin. Kun sielu oli lähtenyt ruumiista, oli jäljelle jäänyt pelkkä kuori.

Olen saanut kokea usean lapsen syntymän. Kun rankan ja kipeän vaiheen jälkeen syliini on laskettu parkuva olento, en ole voinut muuta kuin parkua itsekin. Samalla on herännyt vahva suojeluvaisto ja jonkinlainen hätä: Tätä lasta ette vie, hänelle ei saa koskaan tapahtua mitään pahaa.

Syntymän ja kuoleman välinen aika saattaa olla hyvinkin lyhyt. Minulla on ollut kaksi minua vanhempaa veljeä, joita en ole koskaan saanut tavata, koska he menehtyivät jo vauvoina. Heidän äitinsä ja siis myös minun äitini, sai elää 93- vuotiaaksi. Muistan, kuinka äiti viimeisinä aikoinaan sanoi, että haluaisi jo päästä pois (hän sai asua kotona miltei loppuun saakka). Minä lohduttelin äitiä sanomalla, ettei tässä enää varmasti ole pitkää matkaa edessä.

Elämä ja varsinkin kuolema ovat niin suuria arvoituksia, että me hyvin usein olemme mieluummin ajattelematta niitä, emmekä usein edes halua pohtia näitä asioita kovin syvällisesti. Emme voi ymmärtää, miksi pieni lapsi sairastuu ja kuolee – eihän siinä ole järkeä. Toisaalta voi mieleen hiipiä ajatus, miksi hyvinkin iäkäs ihminen makaa kuukaudesta ja ehkä vuodesta toiseen hoivakodissa pystymättä itse tekemään juuri mitään. Me emme tiedä, me emme tiedä.

On aika hiljaa kiittää

ja kättä puristaa.

Nyt meidät yhteen liittää

vain muistojemme maa.

Jäi jälki sydämiimme,

jälki unelmiin.

Teille laulamme nyt:

näkemiin!

(Anna-Mari Kaskinen)

Terveellisen elämän ohjeita kahden vuosituhannen takaa

Sunnuntai 8.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Terveellisen elämän ohjeet kahden tuhannen vuoden takaa

Tulin pari päivää sitten Kreikasta Kosin saarelta. Lyhyen lomani aikana törmäsin jatkuvasti erääseen henkilöön – tai tarkemmin sanottuna hänen nimeensä, muistomerkkeihin, sitaatteihin ja kuviin. Kyseessä oli lääketieteen isänä ja oman aikansa merkittävänä lääkärinä ja opettajana tunnettu Hippokrates (n. 460 – 370 eaa.), joka oli syntynyt Kos - saarella. Kyllähän sanonta ”Hippokrateen vala” oli minulle tuttu jo ennestään, ja tiesin jopa sen, että nuoret lääkärit vannovat kyseisen lääkärin etiikkaa sisältävän valan, mutta muuta tähän henkilöön liittyvää en sitten tiennytkään. Paljon minulle selvisi kuitenkin tuon viikon aikana. - Tässä yhteydessä on tarkennettava, että Suomessa lääkäriksi valmistuvat vannovat valan, joka pohjautuu Hippokrateen valaan sekä Geneven julistukseen (vuodelta 1948). Vannominen on kuitenkin vapaaehtoista.

Kävin ihmettelemässä ja kuvaamassa ikivanhaa plataani - puuta, jonka varjossa Hippokrateen kerrotaan mietiskelleen ja opettaneen lääkäriksi haluavia. En ihmettele ollenkaan, että mies hakeutui puun varjoon, sillä vielä syyskuun alussa sää saarella oli tukahduttavan kuuma. No, tuskinpa tuo näkemäni puu oli yli 2300 vuotta vanha, mutta saattaahan olla, että se oli Hippokrateen lempipuun jälkeläinen.

Eräs retkikohteemme oli antiikin ajalta peräisin oleva Asklepieion - jumalalle pyhitetty alue, johon kuului temppeleitä, parantola ja kylpylä. Aluetta alettiin rakentaa 200-luvulla eaa., ja se oli aikoinaan yksi antiikin keskeisimmistä lääkinnällisistä pyhäköistä, jossa opetettiin lääketiedettä Hippokrateen oppien mukaisesti.

Miksi Hippokrates sitten on niin tunnettu ja merkittävä henkilö lääketieteen piirissä? Antiikin aikaan uskottiin, että sairastumiset johtuivat jumalien rangaistuksista, ja kun terveysongelmien syitä on tulkittu tällä tavalla, niin ihmisen on ollut mahdotonta vaikuttaa omaan terveydentilaansa. Siksi Hippokrateen tieteellinen ajatustapa sairauksien synnystä ja hoidoista oli mullistava. On toki sanottava, että nykyaikainen lääketiede on monessa asiassa eri mieltä kuin tämä antiikinajan lääkäri, mutta ajatusmaailmoissa on myös yllättävän paljon yhtäläisyyksiä kuten seuraavat sitaatit osoittavat.

Hippokrateen ohjeita:

- Olkoon ruoka sinun lääkkeesi ja lääke sinun ruokaasi.

- Kävely on ihmiselle paras lääke.

- On parempi ehkäistä ennalta kuin parantaa.

- Iloisuus keventää sydäntä.

- Kaikki ylimääräinen on luonnonvastaista.

- Kehoa ei pidä kohdella huonommin kuin sielua.

- Liiallinen valvominen sekä liiallinen nukkuminen ovat pahasta.

- Jos haluat pysyä vahvana, terveenä ja nuorena, ole maltillinen, harjoita liikuntaa, hengitä puhdasta ilmaa ja paranna sairauksiasi mieluummin paastoamalla kuin lääkkeillä.

- Ihminen kehittyy virheiden ja erehdysten kautta. Mutta kärsimyksen kautta hän oppii, että kaikkien pimeydestä alkavien polkujen on johdettava valoon.

- Pyri ylläpitämään terveyttä: Älä syö liikaa, älä pelkää rasitusta!

Muukalaislegioona, unelma toisenlaisesta ammatista

Maanantai 26.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Muukalaislegioona, unelma toisenlaisesta ammatista

Pari päivää sitten saimme iloksemme ottaa vastaan mukavan vieraan: Pohjoisessa asuva sukulaispoika tuli käymään kylässä. Meillä olikin paljon juteltavaa, ja minä olin tietysti utelias myös sen suhteen, kuinka aika Fuengirolan Aurinkorannikon suomalaisessa koulussa oli sujunut. No, kaksi kuukautta on lyhyt aika sopeutua kokonaan uuteen ympäristöön, mutta lämmintä oli kuulemma ollut sekä mukavia kavereita, ja liikuntatunnit oli saanut suorittaa omatoimisesti kuntosalilla. Minä yritin tervehtiä poikaa sanomalla ”Hola!” mutta hän tuumasi vain, ettei hän espanjaa ole oppinut. Eihän se ollut edes tarkoitus, kunhan elämänkokemus kasvoi.

Näin vanhempana opettajahenkilönä minua kiinnostivat tietysti suuresti vieraamme tulevaisuudensuunnitelmat. No, kaksoistutkinnon vuoksi ylioppilaskirjoitukset odottavat vasta kahden vuoden kuluttua, ja parhaillaan tällä nuorella oli menossa työharjoittelu turvallisuusalan ammattitutkinnon parissa. Hän tuumasikin, että olisi tylsää, jos olisi vain joko lukio tai työjaksot, vuorottelu sopi oikein mukavasti hänelle. Työharjoittelusta maksetaan sitä paitsi palkkaa, ja ahkera nuori mies sai juuri ostettua ensimmäisen mersunsa työskenneltyään kesät ja talvet turhia lomia pitämättä. Todella kunnioitettavaa!

- Sinähän täytät parin viikon kuluttua 18, olet sitten täysi-ikäinen, minä laskeskelin.

- Näin on. Olen vähän miettinyt sellaista asiaa, että värväytyisin Ranskan muukalaislegioonaan. Ikäraja on 17 vuotta, ranskaa ei tarvitse osata, koska sen oppii koulutuksen aikana, palkka juoksee, eikä omia kuluja ole juurikaan.

Tässä vaiheessa mieheni hörähteli ”ei, einsä”, jota me toiset emme kyllä huomioineet.

- Kuule, minä luin ihan pari päivää sitten lehtijutun, jossa Kongossa (muistaakseni) aikoinaan sotinut mies kertoi, että tuo vuoden mittainen aika oli vaikuttanut koko hänen elämäänsä. Hän sanoo katuvansa sitä nyt, sillä sota oli ollut raakaa, eikä hän ole päässyt sen vaikutuksista eroon. Nyt tämä mies antaa tukea Ukrainan sodassa taistelleille, minä kerroin.

Juttukaverini heilautti kättään kuin sanoakseen, ettei tuollaisista kirjoituksista kannata välittää.

- Ei se ole enää sellaista. Aikaisemmin muukalaislegioonaan värväytyivät monet rikolliset, koska he halusivat päästä eroon identiteetistään. Nyt taustat tutkitaan tarkkaan, sotilas saa uuden henkilöllisyyden ja samalla uudet henkilöllisyystodistukset, koulutus on kova, eikä siinä saa epäonnistua, kolmen palvelusvuoden jälkeen voi saada Ranskan kansalaisuuden. Siellä on ollut myös paljon suomalaisia, esimerkiksi Aleksi Lysander ihan viime vuosina. Hänestä kertoo kirja ”Aleksi Suomesta” (tuossa vaiheessa päätin varata teoksen kirjastosta välittömästi).

- Mutta missä ne joukot sitten taistelevat, sillä eiväthän ne puolusta Ranskaa, vaikka saavat koulutuksensa siellä? Se koko juttuhan on palkka-armeija, minä kyselin.

- No viimeksi varmasti Afganistanissa ja sitten on kaikenlaisia yksittäisiä terrori-iskuja ja suojelutehtäviä, jolloin porukat kutsutaan apuun.

Nuori mies tiesi asiansa. Hän kertoi tarkkaan kuntotesteistä (poika itse oli kuulemma aloittanut ”massan kasvatuksen”), näöntarkastuksista, siitä, että pyrkijän oli mentävä paikan päälle Ranskaan tutkittavaksi ja haastateltavaksi. Hän oli ottanut selvää lomista sekä sellaisesta erikoisuudesta, ettei mahdollisesti koskaan enää käyttäisi omaa nimeään sen jälkeen, kun olisi joskus palannut Suomeen toimittuaan muutaman vuoden Ranskan muukalaislegioonan tehtävissä.

- Tiedätkö, minä ymmärrän sinua oikein hyvin, minun täytyi myöntää. - Muukalaislegioonan parissa elämisessä on jonkinlaista karismaa, siellä saa valtavan hyvä koulutuksen, ja sinusta huolehditaan varmasti erittäin hyvin, voisin kuvitella, että ryhmähenki eri maista tulleiden kesken on mahtava. Mutta voisitko kuitenkin odottaa vielä pari vuotta, saattaa se lukio ja ammattiopinnot loppuun, ja lähteä vasta sitten. - Kun sanoin tämän, ajattelin myös, että mahdollisesti kahden vuoden kuluessa löytyy niin rakas tyttöystävä, ettei nuori mies halua lähteä minnekään hänen luotaan.

Halasimme, kun poika lähti jatkamaan matkaa kaverinsa luokse. Minä ryntäsin sydän läpättäen googlettamaan ”muukalaislegioonaa” toivoen samalla, että tuo rakas nuorimies pysyisi tiukasti kotimaassa. Sitä hän ei kuitenkaan ollut luvannut.

Mitä saa kirjoittaa?

Sunnuntai 18.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä saa kirjoittaa?

Ihan näinä päivinä ilmestyy uusin kirjani ”Terveisiä isälle”. Se on autofiktiivinen teos, joka sai alkunsa hyvin erikoisesta tapahtumasta: Pari vuotta sitten sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni, ja jonka esittämän väitteen mukaan meillä on yhteinen isä. Jostakin syystä minun oli helppo uskoa tuo tyrmistyttävä uutinen, sillä viestin kirjoittaja tiesi niin paljon asioita perheestämme, ja toisaalta enhän minäkään ole ollut tietämätön erinäisistä vanhempieni avioliittoon liittyvistä tapahtumista.

Viestittely on johtanut lopulta tapaamisiin, ja olemme siskoni kanssa käyneet yhdessä läpi suuren pinon valokuvia, keskustelleet, muistelleet, kertoneet elämistämme ja oppineet tuntemaan paremmin myös isäämme. Olisi ollut ihanaa, jos me siskot olisimme päässeet tuntemaan toisemme jo paljon aikaisemmin, mutta isä itse ei halunnut sitä. Ymmärrämme, miksi isä näin päätti, mutta jotakin meiltä on ehkä jäänyt puuttumaan, varsinkin siskoltani, jolla on ollut elämässään omat ongelmansa salatun isän vuoksi.

Vaikka uusin romaanini ei luonnollisesti ole mikään elämäkerta, vaan tosiasioihin perustuva mielikuvituksen tuotos, niin jälleen olen joutunut saman kysymyksen eteen kuin monesti aikaisemminkin ja vieläpä monta kertaa: Mitä minä voin/saan kirjoittaa? Lapsuudenperheestäni ei ole enää ketään elossa, joten heidän mahdollista pahastumistaan minun ei tarvitse varoa. Mutta kuitenkin: Missä kulkee se raja, jota kirjoittaja ei saa ylittää? Tietysti on olemassa kirjailijoita, jotka sumeilematta kertovat ihmisistä ja asioista niiden oikeilla nimillä ja faktatiedoilla, ja silloin tällöin näistä seuraa ymmärrettävästi myös oikeusjuttujakin.

Kirjoittaessani aiemmin teosta veljeni elämästä (”Tyydyttävä suoritus”) olin myös samojen pohdiskelujen äärellä. Minulla oli käytettävissäni paljon erilaisia lääkärintodistuksia sekä myös veljeni tekemiä kirjallisia merkintöjä, joista otin osan mukaan tekstiin, jotta saisin kuvauksesta mahdollisimman konkreettisen. Kävin jopa videoneuvotteluja Epilepsialiiton toimihenkilöiden kanssa. Ilmeisesti olen osannut kirjoittaa tarpeeksi asiallisesti, sillä tuon teoksen sisältöä ei kukaan ole tullut kommentoimaan ainakaan minulle.

Pohtiessani oikeuksiani tuottamaani tekstiin olen hakenut vertaistukea toisilta kirjoittajilta. Yleisin neuvo on ollut, että henkilöiden nimet, mahdollisesti paikkakunnat, erityiset yksityiskohdat jne on muutettava, ja sekaan on lisäksi laitettava sopiva määrä erilaista fiktiivistä materiaalia. Näinhän me kaikki luonnollisesti toimimme. Ja mitä tästä seuraa? Aina silloin tällöin joku lähestyy minua ja kertoo lukeneensa kirjastani jostakin tapahtumasta ja haluaa kysellä asiasta tarkemmin. Pettymys onkin suuri, kun hän kuulee, että juuri tuo kyseinen yksityiskohta on kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.

”Terveisiä isälle” kertoo kahden naisen ja yhden nuoren miehen tarinan. Yksi päähenkilöistä on saanut elää lapsuutensa ja nuoruutensa turvattuna ja huolehdittuna, toisten kohdalla näin ei ole ollut. Kolme erilaista päähenkilöä, joiden elämäntarinat kohtaavat ja punoutuvat yhteen.

Osa kirjan tekstistä on syntynyt suuren pohdinnan ja neuvottelun tuloksena. Siskoni on lukenut käsikirjoituksen moneen kertaan, ja olemme yksimielisiä sen sopivuudesta. Minä jään edelleen miettimään sitä, teenkö vääryyttä rakkaan, maailman parhaan isän muistolle julkaistessani tämän kirjan.

Kultainen keskitie

Sunnuntai 11.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Kultainen keskitie

Sain olla mukana viettämässä kesähäitä. Kuten arvata saattaa, tunnelma kirkossa oli herkkä, kun isä lähestyi alttaria käsipuolessaan aikuinen tytär, jolla oli yllään todella kaunis valkoinen hääpuku. Heidän edessään tepasteli kaksi pientä kukkaistyttöä määrätietoisina ja ylpeinä omasta tehtävästään. Isä ja sulhanen kumarsivat toisilleen, ja morsiamen loppumatka alttarille kävikin sitten sulhasen käsipuolessa.

Haukiputaan vanhan kirkon seinät ovat täynnä Mikael Toppeliuksen (1734-1821) yksityiskohtaisesti maalaamia seinämaalauksia, jotka luovat kodikkaan, vanhanaikaisen tunnelman. Vihkipapin lämmin ja rehellinen puhe sekä sulhasen äidin, morsiamen kummitädin ja ystävien puheenvuorot herkistivät juhlavieraita niin, että nenäliinoja otettiin esiin entistä tiheämmin.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus, ja mielen vapaus…” Laulajan kuulas ja herkkä ääni täytti juhlatilan. Tunsin, että tuolla hetkellä me kirkkovieraat olimme omassa, turvallisessa kuplassamme, jossa elämä oli luotettavaa, oikeaa ja huoletonta. Oli hyvä olla.

Yhtäkkiä tuossa tilanteessa mieleeni lävähti jokin verkkolehden otsikko. Kerrottiinko siinä lasten ja nuorten yleistyvästä fyysisestä ja psyykkisestä pahoinvoinnista vai seksityötä ammatikseen tekevistä vai siitä, kuinka ihmisellä tuli aina ja joka hetki olla vapaus valita, mitä ja miten elämällään tekee, eikä toisten mielipiteistä tarvitse välittää. Yksilönvapaus.

Pyyhkäisin äkilliset ajatukset mielestäni, sillä halusin palata takaisin siihen kuplaan, johon olin valittuna päässyt mukaan, se oli tuntunut vähän aikaa normaalilta.

Myöhemmin mietin sitä, kuinka nykyajan ihminen on tiedonvälityksen uhri. Tietysti on totta, että me osittain pystymme valitsemaan, mitä haluamme lukea, kuunnella tai katsella, mutta ei se niin yksioikoista ole. Totuus on pitkälti se, että ympärillämme tapahtuva tiedonvälitys manipuloi meitä ajattelemaan tiettyyn suuntaan. Ja mikä se suunta sitten on? Mieleeni tulevat esimerkiksi seuraavat asiat, jotka esitetään faktoina, vaikka ne eivät välttämättä sitä ole:

- Maailmansota puhkeaa pian.

- Maapallo ja ilmakehä saastuvat, ja ihmiskunta kuolee.

- Yksilön tulee saada elää ihan kaikessa oman tahtonsa mukaan.

- Ihmistä ei saa pakottaa mihinkään (kouluttautumaan, työntekoon, vastuunkantoon…).

- Ihminen ei ole kenellekään velvollinen omista tekemisistään tai tekemättä jättämisistään.

- Ihmiselle ei saa kertoa uskonnoista (ainakaan kristinuskosta), eikä hänelle saa sanoa, että hän edustaa tiettyä sukupuolta.

- Kaikki johdonmukaisuus ja vaatimiselta tuntuva, on kiellettävä.

- Ihmisen tulee saada elää vapaudessa, vaikka se masentaisi häntä, saisi hänet tuntemaan itsensä hyödyttömäksi, yksinäiseksi ja tuuliajolla olevaksi.

No, listaa voisi jatkaa loputtomasti, mutta ymmärsitte varmaan, mihin tähtäsin. Yleensä ”turvallisesta keskitiestä” puhutaan naurahdellen, vähätellen ja jotenkin suorastaan pilkaten. Turvallinen keskitie on elämässä sitä, että kansalainen noudattaa yhteiskunnan laatimia sääntöjä ja nauttii samalla sen suomista oikeuksista. Turvallinen keskitie ei ole mikään pakko, mutta sopii monelle.

Hääjuhlassa oli paljon ohjelmaa ja luonnollisesti myös runsaasti monenlaista syötävää. Tuore aviopari oli onnellinen, ja samanlainen hyvän mielen ja onnen tunne oli varmasti meillä kaikilla juhlassa mukana ollevillaa. ”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus…”

Lauluntekijät:Kalervo Halonen/Vexi Salmi

Ikäkriisistä toiseen

Lauantai 3.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Ikäkriisistä toiseen

Luin Helsingin Sanomien viikkoliitteestä Antti Röngän kirjoittaman esseen ”Voiko olla 30 ja onnellinen”. Kirjoituksessaan tämä 28-vuotias nuorukainen kriiseilee sekä omaa että kanssaihmisten ikääntymistä ja kaikkea sitä, mitä vanheneminen tuo mukanaan. ”Kaikki kolmeakymmentä käyvät tuntuvat kokevan samoin. Tasavuosi lähestyy pelottavan nopeasti ja kuulostaa pelottavan korkealta.” - Häh? Kolmekymmentä?

Kirjoittaja kartoittaa omia ja muiden tasakymmentä lähestyvien tuntemuksia, ja minä yritän ymmärtää, mistä on kysymys. Kolmikymppisenä minulla oli vakituinen työpaikka (opettajaksi valmistuin 23- vuotiaana), vakituinen aviomies sekä kolme lasta. Suurin kriiseilyn aihe tuohon aikaan olivat talolainan korkeat korot ja sen aika mittava kuukausittainen lyhennyserä. Me perheen kaksi aikuista teimme töitä tosissamme, ja silti raha oli tiukalla (ilmankos minä nyt – kun voin - ostelen kaappiini vaatteita, joita en oikeasti tarvitse). Missään vaiheessa en muista tuolloin ihmetelleeni tai kauhistelleeni korkeaa kolmen kympin ikääni, mukavat työkaverit, aikamoinen meno luokassa ja töiden riittävyys kotona takasivat, ettei turhia ehtinyt miettiä.

Rönkä tunnustaa suoraan tekstissään, että aikuistuminen pelottaa (minä olen luullut, että jo 20-vuotias on hyvinkin aikuinen, mutta ei kai sitten). Työuran luominen, avioliitto/vakituinen parisuhde, lasten hankkiminen, onhan tuossa haastetta kerrakseen, jos ja kun siltä tuntuu. Ja ilmeisesti nykyajan nuoret kokevat kaikenlaisen vakiintumisen haasteena. Vakiintuminen = vankila, josta ei ole ulospääsyä? Kirjoittaja kertoo tilastojen avulla, kuinka aikuistuminen siirtyy jatkuvasti myöhempään ikään. Johtuuko se sitten nuoruuden ja vapauden ihannoimisesta, jonka vastakohtana on aikuisuuden pakkopulla?

Minulla on ollut ikäkriisi kaksi kertaa. Kun täytin 40 vuotta, koin olevani ikäloppu. Se ilmeni siten, että paukautin työpaikkani oven täysillä kiinni. Kohtuullinen kolahdus siitä kuului, mutta siihen se kriisi sitten jäi. Toinen kriisin paikka oli, kun täytin 60 vuotta. Samalla tuo luku merkitsi nimittäin sitä, että jäin (omasta tahdostani) eläkkeelle. Tunsin olevani maailman vanhin ihminen, jonka olisi oikeastaan kuulunut olla kuopan pohjalla, suorastaan hävetti. No, kaikkeen tottuu, ja Espanjaan muutettuani ikäahdistus unohtui. Nyt minua ei kasvava numero enää yllätä, vaan voin todeta kuten päähenkilö eräässä videossa, jossa onniteltiin 90- vuotiasta sankaritarta: ”Mitä siitä? Kissanpaskat!” Samalla hän sylkäisi kuohuviinin pois suustaan ja ilmoitti, että se oli kamalan pahaa.

Jos nykyajan nuori huomaa valinneensa väärän ammatin, hän voi opiskella itselleen uuden ja taas uuden. Juuri tämä on mielestäni hienoa tässä ajassa: Sinulla on muutoksen mahdollisuus. Nykynuori voi myös vaihtaa parisuhdetta kerran jos toisenkin, eikä sitä kukaan juurikaan ihmettele. Tämän ajan nuori voi myös siirtyä tekemään töitä toiseen maahan tai vaikkapa maanosaan muutamaksi vuodeksi, ehkä koko loppuelämäksi. Jotenkin tuntuu, että nyt meneillään oleva aika on tulvillaan vaihtoehtoja, joita meillä vanhemmilla ei aikoinaan ole ollut. Sekö se ahdistaa? Vaihtoehtojen runsaus? Luoko se paineita, vaikka tulisi olla päin vastoin?

Rönkä kirjoittaa:”Tulevaisuus näyttäytyy aiempaa monimutkaisempana. Opiskelun, työn ja perhe-elämän järjestäminen on aiempaa vaativampaa. Ennen ei kuulemma mietitty, mentiin vain. Maailma oli sillä tavalla yksinkertaisempi.”

Selvä. Nyt tulee paljon kokeneelta, seniorikansalaiselta ohje Röngälle ja muille kolmeakymmentä lähestyville: Älkää miettikö, menkää vain!

En halua tällä tekstillä mitenkään vähätellä Röngän ja kanssamatkaajien tuntemuksia, pelkoja ja ahdistusta. Vanheneminen voi olla kovaa, se voi olla jopa kriisin paikka, mutta se voi olla myös jotain ihan muuta: itsetuntemuksen, itsevarmuuden, tyytyväisyyden, kokemuksen tuoman levollisuuden ja ajan mukanaan tuomien rakkaiden ihmisten tuen ja turvan kokemista ja tasapainossa elämistä.

Ja vielä yksi lisäys: Vaikka sinä kuinka kriiseilisit ja suunnittelisit, et lopultakaan voi tietää, mitä elämä tuo mukanaan. Yllätykset voivat olla upeita, ihania, käänteentekeviä, tai ehkä matto vetäistään jalkojesi alta yhtäkkiä pois. Siinä ei auta muu kuin kömpiä pystyyn, olipa menossa mikä ikäkymmen tahansa. Tsemppiä!

"En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa"

Perjantai 26.7.2024 - Pirkko Jurvelin

”En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa”

Olen lukemassa Joel Haahtelan pienoisromaania ”Yö Whistlerin maalauksessa”. Kertoja, suomalainen keski-ikää lähestyvä mies, on varma siitä, ettei hänellä ole elinaikaa jäljellä enää kuin yksi vuosi. Hän haluaa jättää jälkeensä jotakin kaunista ja aikoo työstää perhoskirjan ikivanhalla tekniikalla. Saavuttaakseen tavoitteensa mies matkustaa Yorkshiren rannikolle tapaamaan kirjeystäväänsä Sergeitä, joka on venäläisemigrantti ja perhosten kerääjä.

Jo kirjan alkuosassa lukemani lause tai oikeastaan pieni osa eräästä lauseesta, teki minuun voimakkaan vaikutuksen:” En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Kirjan päähenkilö kertoo kesäisestä päivästä, jonka hän vietti vaellellen Someron notkoniityillä:”Mikään ei häirinnyt, yksikään murhe ei takertunut mieleen, en keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Siinä se on, yhden lauseen loppuosa, johon oli saatu tiivistettynä ihmiselon onnen määritelmä.

Palasin näihin sanoihin yhä uudestaan ja uudestaan, ja ne saivat minut pohtimaan ja miettimään, milloin minä tai sinä voimme tuntea tai olemme tunteneet ja ajatelleet kuten kirjan päähenkilö tässä muisteluksessa. Mieleeni tuli ensiksi, että tällainen tuntemus – elämässä ei ole mitään korjattavaa – on selkeästi lapsen maailmaan kuuluva tunne, joka johtuu siitä, että pieni lapsi elää tässä hetkessä. Menneitä on turha murehtia, ja kukapa tulevasta tietää, eikä se edes pidemmällä aikavälillä kiinnosta.

Kyseisen tunteen kokee romaanissa kuitenkin aikuinen mies. Se on aika lyhytaikainen, ehkä korkeintaan yhden iltapäivän kestävä rauhan kokemus, sillä teoksen nyt jo lukeneena tiedän, ettei kyseinen tunnetila kuitenkaan ollut yleensä tyypillinen päähenkilölle.

Milloin minä olen voinut kokea tällaisen olotilan, sen, että elämäni on täydellistä juuri tällä hetkellä? Vaikka aika tietenkin kultaa muistot, niin voin varmuudella sanoa, että lapsuudessani en juurikaan ajatellut, että minulta puuttuisi jotakin (no, kun sisko sai sen pönkkäalushameen, jota minä en saanut, niin se tietysti kismitti, mutta sitä ei nyt lasketa). Mutta kuinka on ollut aikuisuudessa? Aikuisikäni on ollut niin työntäyteinen, että jos joku olisi minulta kysynyt, mitä vielä kaipaan, niin varmaankin olisin osannut tehdä aika pitkän tarvelistan, joka olisi sisältänyt sekä henkisiä että fyysisiä tarpeita.

Eläkeikä on tuonut vapaa-aikaa. Kun saan istua veden äärellä, huljutella jalkojani vilpoisassa vedessä joen, järven tai meren äärellä, mielentilani lähestyy Haahtelan romaanin päähenkilön tunnemaailmaa. Näin kirjoitan nyt, ehkä jonain toisena päivänä osaisin sanoa jotain muutakin.

”En keksinyt elämässäni mitään korjattavaa?” Milloin sinä olet ajatellut näin? Kerro minulle.

Miksi ammuit, Thomas Matthew Crooks?

Keskiviikko 17.7.2024 - Pirkko Jurvelin

Miksi ammuit, Thomas Matthew Crooks?

Viime päivien merkittävin uutinen on ollut Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivää Donald Trumpia kohtaan tehty aseellinen attentaatti. Uutiset ovat kertoneet tarkasti asioiden kulun, sen, kuinka helposti ampuja oli päässyt läheisen talon katolle, ja kuinka yksi luoti osui Trumpia korvaan (siis vaarallisen lähelle ohimoa), ja kuinka turvamiehet ja poliisit olivat nopeasti paikalla tavoittelemassa ampujaa. Välikohtauksessa sai surmansa tekijän lisäksi yksi muu henkilö ja kaksi loukkaantui.

Valokuvista olemme nähneet, kuinka haavoittunut Trump kohottaa nyrkkinsä uhmakkaasti ylös näyttääkseen, että hän selviää tästäkin, ja kuinka taustalla liehuu Yhdysvaltain lippu. Harvinaisen osuva ja tunteita ilmaiseva kuva, joka tulee varmasti esille vielä monenlaisissa yhteyksissä.

Turvallisuusmiehet surmasivat tekijän ampumapaikalle. Mutta kuka oli tuo 20-vuotias Thomas Matthew Crooks, ja miksi hän halusi tappaa presidenttiehdokas Trumpin?

Crooks oli kotoisin Pennsylvanian osavaltiosta, hän oli valmistunut lukiosta kaksi vuotta aikaisemmin kohtuullisen hyvin arvosanoin ja oli saanut myös stipendin onnistuneiden matematiikan opintojensa ansiosta. Crooks olisi voinut aloittaa opinnot tänä syksynä Pittsburghin yliopistossa, mutta hän oli ilmoittanut, ettei ottaisi vastaan opiskelupaikkaa, vaan suunnitteli aloittavansa opinnot Robert Morris yliopistossa. Tekohetkellä hänellä oli työpaikka eräässä hoivakodissa. Miehen perheestä ei ole kerrottu mitään, ja hänen asuinpaikkaansa on luonnehdittu sanoilla ”keskiluokkainen” tai ”ylempää keskiluokkaa” edustava.

Crooks oli harrastanut innokkaasti ampumista, hän oli ollut paikallisen ampumakerhon jäsen, ja surma-ase oli luvallinen, joskin hänen isänsä omistama.

Kun ampujan motiiveja on alettu selvittää, hämmennystä on herättänyt etenkin se seikka, että Crooks oli poliittiselta ajatusmaailmaltaan konservatiivi, ja tämä oli kuulemma tullut myöskin voimakkaasti esiin koulussa ja muuallakin käydyissä keskusteluissa. Muutoin koulutoverit kertovat hiljaisesta, ystävällisestä, syrjään vetäytyvästä henkilöstä, joka joskus piti yllään ampuma- harrastukseen liittyviä asuja. Joku koulutoveri on maininnut, että Crooks oli erittäin kiinnostunut historiasta, ja häntä pidettiin hyvin älykkäänä, joskin hieman outona. Joku toinen kuvaili puolestaan Crookin olleen ”ihan normaali kaveri, ei kovin suosittu, mutta ei muutenkaan.” Muutamissa puheissa tuli kuitenkin esiin myös koulukiusaaminen. Tekijällä ei ole kuitenkaan ollut ainakaan tiedossa olevaa psyyken sairautta.

Poliisi on tutkinut tarkkaan Crooksin tietokoneen ja puhelimen löytääkseen jonkinlaisia vihjeitä siitä, miksi ja miten Crooks oli suunnitellut terrori-iskuaan. Tähän saakka koneilta ei ole löytynyt minkäänlaisia johtolankoja, teon motiivi on hukassa, ja teko on ollut täydellinen yllätys nuoren miehen tuttavapiirissä, vaikka hän oli ilmeisen huolellisesti ja ajan kanssa suunnitellut murhayrityksen aina tikkaiden ostosta (katolle pääsy) alkaen.

On hyvin mahdollista, ettei Thomas Matthew Crooksin teolle koskaan löydy ulkomaailmaa tyydyttävää selitystä. Mieleeni tuli kuitenkin, että tämä nuori mies toteutti suunnitelmallisesti oman itsemurhansa samalla kun mietti presidenttiehdokkaan murhaa. Hän tiesi aivan varmasti, ettei selviä attentaatista joutumalla samalla myös itse ampumisen kohteeksi. Ehkä saamme joskus tietää, mikä sai nuoren miehen ampumaan Trumpia, mahdollista on, että se jää ikuiseksi mysteeriksi.

Elämän merkityksellisyyttä vahvistamassa

Tiistai 9.7.2024 - Pirkko Jurvelin

Elämän merkityksellisyyttä vahvistamassa

Olin Valamossa kolme päivää kestävällä kurssilla. Minullahan on tämä traditio, että kerran kesässä pitää päästä Valamoon, ja hyvä syy lähteä sinne on osallistuminen johonkin kurssiin. Muutaman vuoden olen toiminut Valamossa oppaanakin kesäisin, mutta sen jälkeen on tullut opiskeltua kirjoittamista, filosofiaa, psykologiaa ja jopa maalausta. Kokemukset ovat olleet aina antoisia ja kasvattavia.

Ote kurssikuvauksesta: ”Jokainen ihminen haluaa kokea elämänsä merkitykselliseksi. Se on kokemus siitä, että on todella oma itsensä ja tuntee elävänsä, vaikka arjessa olisi mutkia ja vastoinkäymisiä. Merkityksellisyys luo innostusta, iloa sekä elämään sävyjä ja värejä. Vaikeuksien keskellä se auttaa jaksamaan ja kannattelee. Ulospäin se heijastuu usein rohkeutena, luovuutena ja syvyytenä. Tällä kurssilla pysähdytään pohtimaan sitä, mistä omaan elämään voi löytää merkityksellisyyttä. Se tarjoaa mahdollisuuden oivaltaa, ymmärtää, sekä katsoa omaa elämää uusista, erilaisista näkökulmista…Opettajana kurssilla toimi filosofi, teologi ja tietokirjailija Samuel Salovuori, jonka rauhallinen, lempeä ja hyväksyvä lähestymistapa asioihin antoi meille rohkeutta jakaa asioitamme yhdessä ja erikseen. Samuel kävi läpi tiettyjä asioita, antoi meille kirjoitustehtäviä, jotka sitten purimme kolmen hengen ryhmissä, ja joista lopulta keskustelimme yhdessä koko ryhmän kanssa.

En ollut aikaisemmin tajunnut, kuinka paljon ajatteleminen voi väsyttää. Kun istut aamuyhdeksästä iltapäivällä viiteen, pohdit, keskustelet, kuuntelet, olet koko ajan läsnä jollakin tavalla, niin lopulta oletkin jo aivan poikki. Tämä ei ollut ainoastaan minun kokemukseni, vaan puhuimme yhdessä siitä, kuinka useampikin ryhmän jäsenistä oli mennyt joksikin aikaa nukkumaan kurssipäivän päätyttyä.

Mitä minä opin? Sainko uusia ajatuksia, ahaa-elämyksiä? Muuttuko elämäni tuon kurssin jälkeen? En tiedä. Yksi merkittävä asia minulle tuossa kurssissa oli kokemus siitä, että saat istua, pohtia, keskustella, eikä sinulla ole kiire minnekään, ei pakko mihinkään. Se oli ylellistä. Kun arkiaamuisin avaan silmäni, katsahdan kelloon ja aloitan aamurutiinit. Mietin ruuanlaiton, siivouksen, kaupassa käynnit, liikuntasuoritukset ja monet muut asiat, jotka kuuluvat minun normaaliin jokapäiväiseen elämääni. Ei minulla ole juurikaan aikaa tai vaihtoehtoja syventyä muuhun, kunhan saan kunnialla vietyä omaishoitajan päiväni aamusta iltaan. - Mitä voisivat olla ne omat, uudet näkökulmat? En tiedä – vielä. Tai ehkä tiedän. Sanoin jonkin keskustelun yhteydessä sanat ”päästää irti”. Ehkä rupean opettelemaan sitä ajatusta.

Tämä maailma myy käsitystä siitä, että onnellinen elämä on merkityksellistä elämää. Kuitenkin todellisuudessa elämämme sisältää paljon merkityksellisiä asioita, jotka eivät tuota onnea. Nykytrendinä on ”itsensä löytäminen” sekä hyvinvointibuumi, mutta toisaalta ihminen voi kokea itsensä epäonnistuneeksi ja ahdistuneeksi, koska elää juuri näiden onnellisuus- vaatimusten keskellä. Yhteiskuntamme opettaa, että ihmisen on saatava sitä, tätä ja tuota, kun taas inhimillisyyden nimissä meidän tulisi pohtia, mitä voimme antaa. Elämän rikkaus ei ole sitä, mitä me itse tuotamme, vaan mitä meille suodaan (tuossakin on miettimistä).

”Meidän ei pidä odottaa, että sade lakkaa, meidän pitää oppia tanssimaan sateessa.” Tämä ajatelma jäi mieleeni (valitettavasti en muista, keneltä se on peräisin). Meidän tulee myös vaikeuksien keskellä opetella elämään merkityksellistä elämää.

Tutkimusten mukaan, trauman kokemisella on usein kasvattavia vaikutuksia ihmiseen. Trauman kokeneet voivat tuntea itsensä vahvemmiksi, ihmissuhteet syvenevät, trauma voi avata uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia, sen kokenut kasvaa henkisesti.

Minä jään pohtimaan ja lukemaan.

Maailmanlopun merkit

Lauantai 29.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Maailmanlopun merkit

Viime päivinä on jälleen uutisoitu ympäristöliike Elokapinan mielenosoituksista Helsingissä. Tämä kansainvälinen liike syntyi vuonna 2018 Isossa-Britanniassa nimellä Extinction Rebellion (XR), ja sen päämääränä on pyrkiä vaikuttamaan päättäjiin ilmastokriisin ja maapallon ekologisen kriisin torjumiseksi. Päästäkseen päämääräänsä Elokapina järjestää rauhanomaisia mielenosoituksia, joskin se saattaa myös rikkoa lakeja kuten Helsingissä nyt. Liike vaatii hallituksilta välittömiä ja tehokkaita toimia ilmastokriisin hillitsemiseksi, mikä tarkoittaa esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden vähentämistä ja siirtymistä kestäviin energialähteisiin.

Maailmanloppu on siis tulossa, ja kapinalliset istuvat maanteillä ja häiritsevät liikennettä. Viiden vuoden kapinoinnin tulokset ovat jääneet hyvin laihoiksi, mutta ilmeisesti hauskaa on ollut, koskapa mielenosoituksia ja muuta puuhastelua jatketaan ainakin niin kauan kuin sää sallii. Elokapina on oikealla asialla, mutta se ei ilmeisesti ota tehtäväänsä vakavasti. Jotta tuloksia saataisiin aikaan, täytyisi tutkia, tehdä töitä ja ponnistella eli nähdä vaivaa, sillä harvoin asiat muuttuvat istumalla.

Tiedemiehet ovat tutkimuksissaan päätyneet siihen tulokseen, että maapallo on noin 4,54 miljardia vuotta vanha. Tämä ikäarvio perustuu sekä maapallon että kuun ja meteoriittien kivistä tehtyihin ikämäärityksiin. Aika kauanhan tätä iloa eli maapallon olemassaoloa onkin jo kestänyt, ja nyt sille on ihmisten ennusteiden mukaan tulossa loppu. Ihminen on suuressa viisaudessaan onnistunut aiheuttamaan monenlaista tuhoa asuinplaneetallemme, mutta että ihan maailmanloppu?

Maailmanlopun odottaminen tuntuu kuuluvan ihmisen kulttuuriin. Kristittyjen Raamatun viimeinen kirja, Ilmestyskirja, kuvaa monia maailmanlopun merkkejä kuten sotia, nälänhätää, monenlaisia luonnonkatastrofeja ja Antikristuksen ilmestymistä. Nuo edellä mainitut asiat ovatkin valitettavan tuttuja meille, ainoastaan Antikristuksen henkilöitymä on aiheuttanut erilaisia tulkintoja.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus puhuu lopunajan merkeistä, joita ovat esimerkiksi väärien profeettojen esiintyminen, kristittyjen vainot, monenlaisen laittomuuden lisääntyminen sekä evankeliumin julistaminen kaikkialla maailmassa. Nämäkin ennustukset tuntuvat aika lailla konkreettisilta ja tähän aikaan sopivilta.

Islamilaisessa eskatologiassa maailmanlopun ennusmerkit jaetaan suuriin ja pieniin merkkeihin. Pieniä ovat esimerkiksi luonnonkatastrofit ja moraalin rappeutuminen, kun taas puolestaan suuria merkkejä ovat Mahdin ja Dajjalin (Antikristuksen) ilmestyminen ja Jeesuksen paluu. - Hmh, kuulostaa jotenkin tutulta.

Hindulaisuudessa nykyinen aikakausi on Kaliyuga, joka on moraalisen rappion aikaa. Tämän ajanjakson lopussa ilmestyy Vishnun kymmenes inkarnaatio Kalki tuhoamaan pahan ja palauttamaan oikeudenmukaisuuden.

Buddhalaisuuden mukaan nykyinen Buddha, Siddhartha Gautama, on neljäs Buddha, jonka jälkeen tulee viides Buddha, Metteya, joka tuo mukanaan uuden kultaisen aikakauden.

Juutalaisuudessa maailmanlopusta ei puhuta samalla tavoin kuin monessa muussa uskonnossa. Myös eri suuntauksilla on omanlaisiaan näkemyksiä. Voidaan kuitenkin sanoa, että juutalaisuudessa maailmanloppu ei tarkoita maailman tuhoa, vaan sen siirtymistä parempaan aikaan, jolle leimaa antavia piirteitä ovat oikeudenmukaisuus, rauha ja Jumalan läsnäolo. Näkemykset vaihtelevat kuitenkin suuresti eri juutalaisryhmien välillä.

Eri uskontojen käsitysten mukaan elämme keskellä lopun aikojen ennusmerkkejä, ja näihin ennustuksiin yhtyy myös ympäristöliike. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että katsoisimme toivomme menettäneinä, kun ympäristömme tuhoutuu, moraali rappeutuu ja loppu lähestyy. Virren 928 sanat puhuttelevat minua niin, että aina sen kuullessani tai sitä laulaessani silmäni kostuvat.

”Nyt pelko pois, on merkki salainen,

on nimi suojaamassa matkalla.

Autioon rantaan vaikka tiesi vie,

saat nähdä jäljet rannan hiekalla.

Hän rakastaa, hän kaipaa sinua.

Näetkö, että hän on koditon?

Hän tahtoo täällä sinut kohdata,

näin alussa jo päättänyt hän on.

Siis älä pelkää. Vaikket näekään,

purjehdit kohti toivon satamaa.

Ja kerran vielä häntä tunnustat.

Ei vaadi hän, vaan aina rakastaa.

Nyt tietä käyt. Yö kerran kirkastuu.

Helmassa herran tähdet kohoaa.

Siis älä pelkää. Vaikket näekään,

purjehdit kohti toivon satamaa.

Alku puhtaalta pöydältä

Sunnuntai 23.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Alku puhtaalta pöydältä

Tein juhannusaattona illalla tuleville vieraille tarjottavaa. Kokeilin reseptiä, jonka mukaan pitsataikinan päälle levitetään itse tehtyä lakkahilloa, seuraavaksi pinnalle laitetaan runsaasti juustoleivän/leipäjuuston palasia, ja sitten koko komeus työnnetään uuniin. Uutuus sai yksimielisen tuomion: parasta on pitää lakkahillo ja juusto erillään pitsasta. No tulipahan kokeiltua.

Grilliruuan lisukkeeksi valmistin luonnollisesti salaatin. Ostin runsaasti aineksia, pilkoin ja hämmensin, lorautin öljyä ja lopuksi ripottelin maustepurkista salaattimaustetta. Valitettavasti purkin kansi putosi pois paikaltaan, ja salaatti sai huomattavan tuhdin säväyksen suolaista maustetta.

Mietin, lähdenkö kauppaan ja ostan uudet ainekset, sillä minulla oli kyllä aikaa. Toisaalta nuo salaattitarpeet olivat tulleet aika kalliiksi, ja toisen kierroksen aloittaminen harmitti jo etukäteen. Siivilöin siis suurimman osan näkyvästä mausteesta pois, lisäilin kurkkua ja tomaatteja, sekoitin ja maistelin. Kyllä se menetteli. Samaa mieltä olivat vieraat, jotka tyhjensivät salaattikulhon. Ehkä olin ollut liian kriittinen kuten emäntä usein on.

Muutama vuosi sitten tapasin matkallani satunnaisen tuttavan. Hän kertoi avioliitossaan esiintyvistä vaikeuksista, pohti, kannattiko liittoa jatkaa, vai olisiko parasta ottaa ero. En puuttunut hänen pohdiskeluihinsa, olin pelkkä kuuntelija.

- Ajattelen, että meidän pitäisi aloittaa aivan kuin alusta. Puolisoni on nimenomaan ehdottanut, että aloittaisimme puhtaalta pöydältä, unohtaisimme kaikki menneet ja avaisimme ihan uuden jakson liitossamme.

En ole tuon matkan jälkeen keskustellut kyseisen henkilön kanssa siitä, kuinka aloittaminen puhtaalta pöydältä ja avioliiton jatkaminen on onnistunut. Pöytä on puhdas, kun kaikki tavarat on otettu pois ja pinta hangattu tahrattoman kiiltäväksi. Tämä kuvastaa tilannetta, jossa aiemmat epäonnistumiset ja virheet jätetään taakse ja samalla annetaan mahdollisuus uuteen alkuun avoimin mielin.

Ajatus on hieno, joskin itse olen hiukan skeptinen sen suhteen, että ihminen pystyisi unohtamaan sekä kokemansa että aiheuttamansa vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet. Tietysti joku tähän pystyykin, mutta eiköhän kuitenkin ole aika inhimillistä muistella kohdalle sattuneita ikäviä ja raskaita kokemuksia, kiertää puukkoa haavassa ja kärsiä. Onnittelen kaikkia heitä, jotka ovat pystyneet unohtamaan vanhat kaunat ja ongelmat ja ovat jatkaneet elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa kaiken entisen ikävän hyväksyen ja unohtaen!

Palatkaamme salaattiin, joka johti pohdiskeluni aivan kummallisille teille. Se kelpasi vieraille hyvin, vaikka minä itse olin säheltänyt mausteiden kanssa ja lopulta yrittänyt vippaskonsteilla parantaa sen makua. Uskon, että jos olisin tehnyt ihan uuden salaatin, se olisi kelvannut luonnollisesti yhtä hyvin, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut suurtakaan merkitystä, että mausteita oli liikaa.

Elämää on hankala aloittaa alusta, vaikka tahtoa siihen olisikin. Toisinaan kannattaa tyytyä siihen, että tämä nyt on tällaista, ja ihan hyvää näinkin. Emme voi muuttaa kaikkea vaikka haluaisimmekin, emme edes murto-osaa haluamastamme. Tyytyminen osaansa ei kuitenkaan ole alistumista, vaan sitä saattaa kutsua jopa viisaudeksi.

Se menee ohi

Lauantai 15.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Se menee ohi

Olin viikon lomamatkalla Montenegrossa – jälleen kerran. Maan luonto, poikkeuksellisen upeat maisemat, lämmin ja aurinkoinen sää sekä mielenkiintoinen historia ovat tehneet minuun vaikutuksen kerta toisensa jälkeen.

Matkaoppaana näillä matkoillani on aina ollut Radovan Bigovic, joka syntyperäisenä montenegrolaisena osaa kertoa maan tavoista sujuvalla suomenkielellä.

Jo matkalla Dubrovnikista Montenegron rajalle hän kertoili maansa ja maanmiestensä luonteesta. ”Se menee ohi” oli hänen sanomansa meille. Siis mitä? Ei meidän kannata turhaan hötkyillä ja huolehtia, surra ja pelätä, sillä kaikki elämän koettelemukset – ja myös suuret ilonaiheet – menevät ohi. Ei niihin kannata takertua, vaan asennoitua kärsivällisen rauhallisesti. Hmh, kyllä tällainen perussuomalainen (tämäkin yksi Radovanin vitseistä) nyt stressaa asioita etukäteen jo ihan varmuuden vuoksi, voipahan sitten tuumata, että mitä minä sanoin, ja etten turhaan tätäkään pelännyt. Mutta helpottaako etukäteen pelkääminen? Ei, se vain kasvattaa ahdistusta, ja sitä paitsi: kaikkihan menee kuitenkin ohi.

”Se menee ohi” on lauseena yksinkertainen, mutta sisältää syvällisen merkityksen. Vaikeina aikoina se muistuttaa, etteivät tuska ja suru kestä ikuisesti. Asiat muuttuvat ajan myötä, meillä on mahdollisuus toipua ja löytää elämänilo uudestaan. Toisaalta lause kannustaa myös arvostamaan elämän hyviä hetkiä, koska nekin ovat ohikiitäviä. Niistä saa nauttia juuri nyt, olipa takana tai edessä mitä tahansa.

Tämä mietelause antaa elämään perspektiiviä, pieniä vastoinkäymisiä ei tule suurennella, nehän ovat vain väliaikaisia. Toisaalta tulee ymmärtää ja hyväksyä se tosiasia, että muutokset ovat osa elämää, ja meidän tulee sopeutua niihin.

”Montenegrolaiset miehet ovat maailman laiskimpia” oli toinen mieleeni jäänyt Radovanin lause. Enpä tiedä, mihin tutkimuksiin moinen lause perustuu, mutta toisaalta oppaamme oli sitä mieltä, että Montenegron miehet ovat ylpeitä tästä kyseenalaisesta ykkössijastaan. Korkea työttömyysaste, taloudelliset haasteet ja toisaalta kulttuuriset erot saattavat vaikuttaa tämäntapaisen väittämän syntyyn. Yleisesti ottaen voidaan kai sanoa, että Välimeren maissa tavoitellaan rentoa, hitaammanpuoleista, nautiskelevaa elämäntyyliä, kun taas esimerkiksi meillä pohjoismaissa ilmapiiri on aika lailla suorituskeskeistä. No, joka tapauksessa Radovan katsoi velvollisuudekseen mainita tästä naispuolisille matkaajille, mikäli heillä olisi aikeena tehdä läheisempää tuttavuutta paikallisten miesten kanssa.

Stressasin erästä asiaa - ryhmänvetäjä kun olin, ja silloin muuan porukan miehistä sanoi, että ”ei tuommoisista kannata välittää.” Ajattelin, että tuo lausahdus sisälsi saman ajatuksen kuin aiemmin pohdiskelemani ”se menee ohi”. Aivan niin, ei jokaista pikkujuttua kannata stressata turhaan. Lähes sama asia eri tavoin ilmaistuna.

Lähdimme eräänä aamuna aikaisin pitkälle retkelle. Jo alkumatkasta bussi juuttui autojonoon, joka ei lopulta liikkunut ollenkaan. Minkäänlaista mahdollisuutta kääntymiseen ei myöskään ollut. Radovan sai selville, että jossain edessäpäin oli tapahtunut liikenneonnettomuus. Nyt odotettiin poliisia ja rikostutkijoita paikalle, ja aikaa menisi pahimmillaan useita tunteja. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan pääsimme liikkeelle jo vajaan puolen tunnin kuluttua. Ajoimme onnettomuuspaikan ohi. Henkilöauton alla makasi kuollut mies. Musta lenkkitossu lojui keskellä tietä, toinen oli yhä uhrin jalassa. Keski-ikäinen mies, keltainen t-paita, mustat shortsit, tummat hiukset. Oliko hän lähtenyt pyhäaamuna kahville tien toisella puolella olevaan kahvilaan aikomuksenaan samalla jutella tuttujen kanssa, lukaista lehtiä, palata hitaasti kotiin jatkamaan rentoa sunnuntaipäivää? Vilkkaasti liikennöidyllä, mutkaisella tiellä oli suojateitä harvassa, helpompi oli oikaista ripeästi tien yli.

”Se menee ohi.” Niin menee meidän elämämmekin.

Havahtuminen

Sunnuntai 2.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Havahtuminen

Eräässä facebook- ryhmässä keskusteltiin Anthony de Mellon kirjasta ”Havahtuminen”. Tai ei siitä oikeastaan keskustelu, vaan mainittiin, että se on tärkeä, ajatuksia avaava, kannattaa ehdottomasti lukea- kirja. Näiden suositusten perusteella uteliaisuuteni heräsi ja lainasin rähjääntyneen teoksen pääkirjastosta. Tämä kappale näytti olevan vuonna 2000 painettu kirja ja neljäs painos.

Anthony de Mello syntyi Intiassa Bombayssa, nykyisessä Mombaissa. Kodissa puhuttiin kuitenkin englantia ja elettiin länsimaiseen tyyliin. Anthony kävi katolista koulua ja aloitti jo 16-vuotiaana jesuiittojen noviisikoulutuksessa vanhempien vastusteluista huolimatta. Myöhemmin jesuiittojen Bombayn piirin johtaja toimitti nuorukaisen terapeutin koulutukseen Yhdysvaltoihin, koska oli huomannut hänen lahjakkuutensa. Tässä ympäristössä suurin osa opiskelijoista ja kouluttajista oli vapaa-ajattelijoita. Palattuaan Intiaan de Mello perusti eri vaiheiden jälkeen Sadhana (= pyrkimys kohti hengellistä päämäärää)- instituutin, ja vähitellen hänen kristillinen hengellisyytensä laajeni universaaliksi hengellisyydeksi.

Isä de Mellon maine levisi niin, että hän terapeutin työnsä ohella piti opetustilaisuuksia Intiassa, Japanissa, Malesiassa, Signaporessa ja Yhdysvalloissa. Keväällä 1987 hän sai valmiiksi kirjansa ”The Prayer of the Frog” (”Sammakon rukous”) ja matkusti New Yorkiin tapaamaan Bill-veljeään ja jesuiittayhteisön jäseniä. Yöllä hän kirjoitti ystävälleen:”Minua kiinnostaa vain hengen maailma. Kaikki muu on epäolennaista. En ole koskaan ollut näin onnellinen, näin vapaa.” Seuraavana aamuna hänet löydettiin menehtyneenä äkilliseen sydänkohtaukseen.

Vuonna 1998 Vatikaanin kirkon oppia valvova virasto, uskonopin kongregaatio julkaisi laajan tiedonannon, jossa de Mellon myöhäiskauden kirjoitukset tuomittiin. Koska de Mello piti kaikkia uskontoja, myös kristinuskoa, suhteellisina ja jopa esteenä totuuden etsijöille, hänen oppinsa todettiin asettuvan kristinuskon ulkopuolelle.

Luin kirjan nopeasti, varmaankin liian hätäisesti. ”Havahtuminen” on koostettu de Mellon pitämän hengellisen konferenssin nauhoitetuista luennoista, ja sen huomaa tekstistä. Luennoissa kerrotaan paljon juttuja, tarinoita, esimerkkejä, jotka kyllä ovat viihdyttäviä, mutta erityisen selkeää opinkokonaisuutta siitä on mielestäni vaikea löytää. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki esipuheessa oleva tarina, jonka de Mello on kertonut monenlaisissa tilaisuuksissa.

Eräs mies löysi kotkanmunan ja pani sen kanalassa kanan pesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa. Koko elämänsä se luuli olevansa kana ja teki sitä, mitä nekin tekivät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä, kotkotti ja kaakatti. Se saattoi räpsytellä siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.

Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki kotkan liitelevän ylhäällä taivaalla liikutellen vahvoja kultaisia siipiään.

- Mikä tuo on? se kysyi.

- Se on kotka, lintujen kuningas, vastasi kana. - Se kuuluu taivaalle, me kuulumme maahan, me olemme kanoja.

Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana.

” Havahtuminen tietoisuuteen” on asia, jota de Mello painottaa. Mitä se sitten tarkoittaa? Suoraan sanottuna en oikein saanut selville. Onko se sitä, että ihminen jollakin tavalla ”ulkoistaa” itsensä? Älä sano, että olet onnellinen, älä sano, että olet masentunut, sillä tunnet onnea tai masennusta vain tällä hetkellä. Tunteet tulevat ja menevät - eli ihminen ja hänen elämänsä on enemmän kuin hänen tunteensa. Onko tämä se oivallus tietoisuuteen? - ”Hiljaisuus ei synny äänien lakkaamisesta, vaan egon vaikenemisesta.”

Kun jotakin puuttuu - "Terveisiä isälle!"

Sunnuntai 26.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Kun jotakin puuttuu

”Terveisiä isälle!”

Kesän loppupuolella ilmestyy teokseni ”Terveisiä isälle!”. Olen hionut tekstiä väsyksiin asti napakan kustannustoimittajan kannustamana, ja nyt kirjasta puuttuu enää loppusilaus eli kansi. Odotan innokkaasti taiteilijan kansiehdotuksia, sillä tällä kertaa itselläni ei ole poikkeuksellisesti ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miltä tämän romaanin ulkokuori voisi näyttää. Onneksi ammattilaiset osaavat.

”Terveisiä isälle!” on faktaan perustuva fiktiivinen romaani, joka kertoo kahden tosilleen ennen tuntemattoman siskon sekä nuoren Markuksen yhteen punoutuvan elämäntarinan, tai ainakin osan siitä. Aihe rysähti elämääni vajaa kaksi vuotta sitten, kun sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni. Meillä oli viestin mukaan yhteinen isä.

Minua pyydettiin viime syksynä kertomaan kirjoittamisesta ja kirjoistani erääseen tilaisuuteen. Valmistauduin huolella, nuoremman sukupolven avustuksella tein myös PowerPoint- esityksen, sillä mielestäni kuvat elävöittävät mukavasti esitelmää. Yleensä minulta kysytään näissä tilanteissa, olenko parhaillaan kirjoittamassa uutta teosta, ja sen vuoksi esityksen viimeisessä kuvassa oli näkymä, jossa sohvalla istuu kaksi hymyilevää, vaaleahiuksista naista. Kerroin yleisölle, että kuva on siitä päivästä, jolloin tapasin sisareni ensimmäisen kerran. Mainitsin myös lyhyesti, miten olin saanut tietää hänen olemassaolostaan, ja miten olimme alkaneet rakentaa tuttavuuttamme ensiksi sähköpostien avulla ennen kuin tapasimme toisemme ensimmäisen kerran. Ja kyllä, olin kirjoittamassa aiheeseen liittyvää teosta.

Kun olin lähdössä tilaisuudesta pois, kaksi rouvaa tuli juttelemaan minulle. Molemmilla oli samantyyppinen tarina: Elämään oli ilmestynyt yhtäkkiä uusi sisar tai veli. Myös minua kyyditsemässä ollut henkilö kertoi paluumatkalla, että hänelläkin oli veli jossakin pohjoisessa. He eivät olleet koskaan tavanneet, mutta kumpikin tiesi toisensa olemassaolosta.

Kun eräs puolituttu samasta jumpparyhmästä kysyi, olenko nyt kirjoittamassa jotakin, ja kun kerroin hänelle teoksen teemasta, niin nainen tuumasi:”Kuule, minullakin on veli tuolla jossakin. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä häneen?” Kuinka paljon meitä onkaan, joilla on tuntematon verisukulainen jossakin päin Suomea tai maailmaa?

Olen tämän teoksen kirjoittamisen aikana vähitellen oppinut ymmärtämään, kuinka raskasta elämä voi olla, jos siitä puuttuu toinen vanhempi, tai jos tietää, että tuolla jossakin on hän, kenen perimää kannan, mutta jota en tunne. Kuka minä olen, ja miksi minä olen juuri tällainen? Siskoni kertoi rakentavansa minuuttaan pala palalta aina sitä mukaa, kun hän oppi lopulta aikuisuudessaan tuntemaan oikeaa isäänsä. Se on ollut hidasta rakentamista, eikä ole varmaa, tuleeko kuvasta koskaan kokonainen, mutta kuka meistä on täysin kokonainen?

Olen välillä suorastaan tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen saanut elää perusturvallisen ja hyvän lapsuuden ja nuoruuden, kun taas siskoni perheessä asiat ovat olleet monimutkaisempia. Olen kuitenkin päättänyt, että saan olla onnellinen ja tyytyväinen omasta osastani, sillä minä en ole syypää isäni tekemisiin. Minulle siskon löytyminen on ollut ihana asia, me tulemme toimeen hyvin, ja meillä on hienoja keskusteluja keskenämme. Olemme myös samaa mieltä siitä, että kaikesta huolimatta tuohon aikaan (1960-luvulla) kahden perheen rikkominen ja niiden jäänteistä uuden perheen rakentaminen olisi ollut suorastaan mahdotonta.

Ja kyllä, siskoni on lukenut romaanini käsikirjoituksen moneen otteeseen ja hyväksynyt sen sisällön.

Luulen, että kun syksyllä pääsen pitämään kirjaesittelyjä joihinkin tilaisuuksiin, niin esityksen jälkeen joku tulee kertomaan omaa tai tuttavansa tarinaa siitä, kuinka kerran hänkin sai tietää, että hänellä on tuntematon verisukulainen. ”Älä mene sekoittamaan kenenkään elämää,” oli siskolleni sanottu joskus. Minun neuvoni on kuitenkin päinvastainen: Etsi hänet käsiisi.

Radikaali rehellisyys

Sunnuntai 19.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Radikaali rehellisyys

Olin nuorena tyttönä kylässä tulevassa anoppilassa, ja paikalla oli myös sulhaseni vanhempi veli. Tämä velipoika oli kova puhumaan ja suolsi tulemaan jänniä juttuja, joita minä kuuntelin huuli pyöreänä. Kun puheenpörinää oli kestänyt puolisen tuntia, tuumasi paikalla oleva anoppini, että ”tuo se kertoo noita juttuja, ei niitä kannata uskoa.” Siis mitä? Oliko asianlaita ihan oikeasti niin, että joku viihdytti itseään valehtelemalla minulle? Minun oli vaikea uskoa tätä, koska itse olin saanut kasvatuksen, johon kuului ehdoton rehellisyys.

Vuosien mittaan opin tietämään, että ”juttujen kertominen” ei ole tietyissä piireissä valehtelua, kunhan vain jonkinlaista vitsailua tai testailua, liioittelua, mitä lienee, mutta kuitenkin hyväksyttävää toimintaa. Minä olen puolestani sen verran tosikko, etten ole oppinut tuon tyyppiseen jutusteluun.

Aina silloin tällöin olen ollut tilanteessa, jossa minun on täytynyt todeta, ettei minulle ole kerrottu asioita, joita minun kuuluisi tietää, tai se, mitä on kerrottu, ei olekaan totta. Se koskee ja loukkaa, aiheuttaa surua ja vihaa, joista voi olla vaikea päästä yli.

Joskus on mieleeni tullut, että kannattaako rehellisyys lainkaan nykymaailmassa. Tutkijat puoltavat kuitenkin rehellisyyden merkitystä, sillä on todettu, että sekä perhe, ystäväpiiri että työyhteisö luottavat ihmiseen, joka tunnetaan rehellisyydestään. Rehellisyys tuo mukanaan hyvän maineen ja sisäisen rauhan, ja pitkällä aikavälillä se voi auttaa välttämään monia hankalia tilanteita tulevaisuudessa. Kun siis oma arvomaailma ja moraalikäsitys kumpuaa rehellisyydestä, se saa aikaan monenlaisia myönteisiä vaikutuksia sekä omaan elämään että ihmissuhteisiin.

On tietysti totta, että epärehellisyys voi lyhyellä aikavälillä tuottaa etuja, mutta se ei luo kauaskantoisesti ajatellen kestävää pohjaa elämään.

Törmäsin netissä ihan tuoreeseen tekstiin (Future Institute 25.3.2024), jonka otsikkona oli ”Radikaali rehellisyys”. Koska elämme valeuutisten ja epävarman todellisuuden ilmapiirissä – lukekaa poliittisia uutisia tai menkää someen -, ja koska olen joutunut pohtimaan tätä teemaa muutenkin viime aikoina, niin otsikko herätti kiinnostukseni oitis. Lukurupeaman jälkeen olen oppinut jonkin verran uutta, ja seuraavaksi suuntaan kirjastoon parantelemaan tietojani.

Amerikkalainen psykoterapeutti Brad Blanton on kirjoittanut seitsemän kirjaa totuudesta ja valheista. Hänen pääperiaatteensa lyhyesti ilmaistuna on yksinkertainen: radikaali rehellisyys. Aina totuus! Liiallisen tahdikkuuden saa unohtaa! Blanton lupaa täyteläisemmän ja onnellisemman elämän, jos tulemme radikaalisti rehellisiksi.

Valehtelemme noin 150-200 kertaa päivässä, johon lukumäärään sisältyvät myös ironia, vähättely ja kyynisyys – asioita, joita emme tule edes rehellisyyden nimissä ajatelleeksi. Blantonin mielestä nämä jokapäiväiset rutiininomaiset tavat rasittavat meitä ja kanssakäymisiämme niin avioliitossa, työelämässä kuin ystävyyssuhteissammekin. Mutta huomatkaa: Radikaali rehellisyys ei tarkoita ilkeyttä. Tarkoitus on rehellisesti sanoittaa omat tunteemme.

Totuus on kuitenkin luonnollisesti se, että emme aina voi olla niin rehellisiä kuin haluamme (kannattaako kertoa tuttavalle, että hän on lihonut reilusti sitten viime näkemän?), mutta tarkoitus on pyrkiä siihen.

Tiivistetysti sanoitettuna: Radikaali rehellisyys merkitsee sitä, että kerrot kanssakulkijoille, mitä olet tehnyt, mitä aiot tehdä, mitä ajattelet, ja mitä tunnet.

Myös Suomessa järjestetään kursseja, joissa ihmiset perehdytetään radikaalin rehellisyyden aatteeseen. Palaan teemaan, kunhan olen tutustunut siihen tarkemmin, mutta voin sanoa jo nyt, että koen Blantonin ajatukset omikseni.

P.s. Miten saisimme maailman johtavat poliitikot tällaiselle kurssille?

Juutalaisvastaisuus lisääntyy maailmalla

Lauantai 11.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Juutalaisvastaisuus lisääntyy maailmalla

Terrorijärjestö Hamas teki terrori-iskun Gazan kaistalta Israelin puolelle 7. lokakuuta 2023. Yllätyshyökkäyksessä sai surmansa 1139 ihmistä ja 240 otettiin panttivangeiksi. Seuraavana päivänä Israeliin julistettiin sotatila, ja maa aloitti vastaiskut ilmavoimillaan Gazan alueelle, joka on Hamasin kotipaikka. Tällä hetkellä tiedämme, että sodassa on kuollut vähintäänkin 36 000 ihmistä, eivätkä Hamas ja Israel ole onnistuneet solmimaan pitävää tulitaukoa. Israel vaatii panttivankien vapauttamista, mutta siihen terroristijärjestö ei ole halukas. Vaikka Hamas oli jo vuosien ajan valmistautunut kyseiseen iskuun (sairaaloiden alle rakennetut tunnelit taistelijoita varten, Israelin puolelle vuosien kuluessa ujutetut ”työmiehet” jne), niin tuskin se osasi aavistaa, mikä katastrofi sodan aloittamisesta tulisi koitumaan.

Ruotsin Malmössä on parhaillaan meneillään Euroviisut, jonka yhteydessä on havaittavissa juutalaisvastaista ajattelua. Tosin se on tässä tapauksessa naamioitu Israelin vastaiseksi toiminnaksi, joka jonkun mielestä oikeuttaa kaikenlaisen tapahtumaan liittyvän boikotoinnin. Luin juuri HS:ssa ilmestyneen artikkelin, jossa muutama suomalainen viisufani kertoi tuntemuksistaan nykyisessä tilanteessa. Eräs porukka oli perunut koko viisumatkan, koska Israel oli saanut luvan osallistua kilpailuun. Rahallisesti boikotointi oli heille menetys, mutta periaate ennen kaikkea. Joku puolestaan kertoi lähtevänsä Malmöhön ristiriitaisin tuntemuksin. Kisoja on mukava mennä seuraamaan, mutta Israelin edustajan läsnäolo aiheuttaa ahdistusta.

Suomen viimevuotinen edustaja Käärijä joutui puolustelemaan somessa olevaa videota, jossa hän tanssi yhdessä Israelin edustajan kanssa. ”Haluan selventää, ettei video ole minkäänlainen poliittinen kannanotto tai tuen osoitus,” laulaja ilmoittaa.

Siis oikeasti? Seuraavatko nämä ihmiset uutisia ollenkaan? Kuka aloitti Gazan julman, verisen sodan? Mikä taho suunnitteli vuosikausia iskua Israelin maaperälle, otti panttivankeja, joista ei päästä irti, vaikka oma kansa tuhoutuu? Ketä tai mitä tulisi boikotoida? Tiedän, että Israel on kostanut terrori-iskun moninkertaisesti, mutta rehellisesti sanottuna: Onko sillä muutakaan mahdollisuutta?

Euroopan komissio on antanut virallisen varoituksen antisemitismin eli juutalaisvastaisuuden uudesta noususta Euroopassa. Jos katsoo eri maiden tilastoja, niin on päivänselvää, että juutalaisten syrjintä ja heitä vastaan tehdyt hyökkäykset ovat lisääntyneet voimallisesti viime vuosien aikana. Juutalaisvastaisuus alkoi vahvistua huomattavasti koronapandemian aikana, eikä tälle tendenssille ole mitään järjellistä selitystä. Sekä Ranska että Saksa ovat ihan viime päivinä julkaisseet tilastoja, joiden mukaan antisemitismi kyseisissä maissa on kasvava ilmiö. Mitään järkeen käyvää, ymmärrettävää selitystä tälle ei löydy, mutta ihminenhän toimii hyvin usein järjenvastaisesti. Nyt voi vain kysyä, mitä tälle ilmiölle voi tehdä? Mitä sinä tekisit, jos asuisit ulkomailla, jossa suomalaisia alettaisiin vihata ilman, että olisit tehnyt mitään sen ansaitaksesi?

NIHIL NOVI

EI MITÄÄN UUTTA

Olen kulkenut surullista tietäni

kahden tuhannen vuoden ajan

ja raahaan ikiaikaisia syntejäni

perässäni kuin varjoa

häpeän ja pahuuden listaa:

- Myrkytän kaivot

-Tuon huonon sään

-Loitsin karjan

-Varastan temppeleiden kultaiset ristit

-Syljen niiden päälle, sotken ne mudalla

- Ja myyn korkeaan hintaan

- Teen veriuhreja Jumalalle

- Sekoitan lasten verta matsaan

- Ja kaikkina juhlapyhinä

- sieppaan aina kalpeita lapsia

- Kaivan heidän kuolleet silmänsä päästä

- Ja puristan sydämistään veren…

- Minä olen – porvarillinen riisto

- Olen – maailmankriisi

-Olen kommunisti ja rikas mies

- Olen hasidi – taistelen Jumalan kanssa

- Kaikki maailman paha

- lukittuna saastaiseen sydämeeni

- jatkan ryömimistä ja kuristamista

- piilottaakseni kultaa kellareihini

- Jos vain minut poistettaisiin

- maailma kulkisi kultaisessa taljassa

-Se olen aina ollut minä – rettelöitsijä

… huijaamassa väkijoukkoa.

Ja minä?…

Olen vielä elossa.

Kuinka ärsyttävää, eikö?

Jopa häpeällistä,

mutta siitä huolimatta…

Syyllinen on tässä -

juutalainen.

(Wladyslaw Szlengel)

Wladyslaw Szlengel oli puolalainen runoilija ja kirjailija, joka kuoli toisen maailmansodan aikana Varsovan getossa vuonna 1943. Hän kertoo runoissaan ja teksteissään geton elämästä ja kärsimyksistä.

Maailmanlaajuinen uutinen

Sunnuntai 5.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Maailmanlaajuinen uutinen

Selailin verkossa eri maiden lehtiä ja tein mielenkiintoisia havaintoja. Suomalaisten lehtien ehdoton ykkösuutinen oli Ukrainan sota, Venäjä ja Putin, ja minäkin olen teemaan niin tottunut, etten muuta odotakaan. Kun siirryin saksalaisten julkaisujen pariin, niin toki Ukrainan sota kaikkineen oli sielläkin hyvin esillä, mutta ei läheskään niin paljon kuin Suomessa. Jalkapallo-otteluiden tulokset ja Gazan sota olivat hyvin pinnalla myös. Kun ehdin englanninkielisiin lehtiin, niin Ukrainan katastrofi häipyi yhä kauemmaksi, oman maan sisäpolitiikka tunki esiin entistä enemmän sekä myös kuningasperheen kuulumiset. Lopulta Espanjan El Pais- lehteä selatessani minun oli todettava, että Suomen ykkösuutinen oli häipynyt yhä kauemmaksi, kuninkaallisen perheen asiat, urheilu ja tietysti maan oma sisäpolitiikka valtasivat sivustot.

Kun vilkaisin USA Todayn verkkosivuja, niin eurooppalainen mieleni koki pienoisen hämmennyksen: Haloo, Ukrainan sota, missä olet? Siitä ei juurikaan uutisoitu, Qazan taisteluista enemmän ja eniten luonnollisesti Trumpin edesottamuksista ja tulevista vaaleista muutenkin.

Se, mikä on tärkeää meille suomalaisille, Venäjän kyljessä asuville, ei enää olekaan uutisten ykkösasia, kun edetään yhä kauemmaksi Venäjän läheisyydestä. Tämä on vakava asia. Jos Ukrainaa ei auteta saavuttamaan voittoa sodassa, se tarkoittaa sitä, että joskus suomalaistenkin on turha hakea apua muualta.

Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, että eräs uutinen oli päässyt lehtiin ympäri maailman. Arvaatteko? Ette varmasti! Englantilaisen verkkolehden (dailymail.co.uk) otsikko kuuluu: ”Tiedemiehet näkevät ensimmäisen kerran, kun oranki hoitaa omaa haavaansa lääkekasvilla”. Pitkässä artikkelissa kerrotaan, että sumatralainen oranki nimeltään Rakus oli poiminut lääkekasvin, purrut sitä suussaan ja sivellyt tahnaa lähellä silmää olevaan haavaan. Kuukauden kuluttua haava oli parantunut jo hyvin, ja kahden kuukauden kuluttua Rakus oli täysin terve.

Asiaa tutkineet tiedemiehet olivat ymmällään ensiksikin sen vuoksi, ettei oranki yleensä koskaan laita suuhunsa kyseistä kasvia (Fibraurea tinctoria, suomenkielistä nimeä en löytänyt), ja hämmästyttävää oli luonnollisesti myös se, kuinka eläin osasi valmistaa lääkesalvaa kyseisestä kasvista. Tilanne oli poikkeuksellinen, vaikka tutkijat ovat jo aiemmin saaneet selville, että oranki saattaa syödä erikoisia kasvia lääkinnälliseen tarpeeseen, esimerkiksi inkivääriä, jos elimistössä on tulehdus.

Tiesikö Rakus, mitä se teki? Tämä kysymys pohditutti tutkijoita kovasti, ja lopulta he päätyivät siihen lopputulokseen, että oranki oli tietoinen tekemästään. Se käytti lääkekasvia pidemmän aikaa useita kertoja ja levitti sitä vain haava-alueelle ja kulutti tähän toimintaan paljon aikaa. Artikkelissa pohdittiin pitkään, oliko Rakus -orangin osaaminen jotenkin syntyperäistä, vai oliko se oppinut asioita muilta lauman jäseniltä. Siihen kysymykseen ei ole vielä löydetty varmuudella vastausta.

Mutta palatakseni blogin alkuasetelmaan. Kaiken politikoinnin, sotien, kuninkaallisten, urheilutulosten ja muiden ”tärkeiden” uutisten joukossa nousi kansainvälisesti huomioiduksi uutinen Rakus-orangista, joka paransi haavansa lääkekasvilla viidakossa. Miksi ihmeessä tämä uutinen on ylittänyt eri maiden uutiskynnyksen? En tiedä. Tarina jossakin kaukana syvällä luonnossa elävästä ihmisapinasta on sympaattinen ja kiinnostava. Se ei herätä vihaa, surua, kateutta tai pelkoa. Sen voi jokainen lukea hymy huulillaan unohtaen hetkeksi lehtien pääotsikot, ja samalla mieleen muistuu, että ai niin, tämä meidän maapallomme on valtava ja sisältää monenlaista elämää, ehkä meilläkin on vielä toivoa.

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sunnuntai 28.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sain nähtäväkseni kolmen minuutin mittaisen TikTok- videon, jossa nuoret kertoivat ajatuksistaan neljäkymmentä vuotta sitten. Videon lähde on Ylen Elävä arkisto, ja lähetyksen nimi ”Tätä toivon, tätä pelkään”. Haastatellut nuoret näyttivät olevan 17-20-vuotiaita, heidän joukossaan oli sekä nuoria naisia että miehiä. Olin yllättynyt niistä hienoista kommenteista, joita haastatellut ohjelmassa antoivat ja toisaalta – miksi ihmeessä olin yllättynyt? Nuorethan ovat fiksuja! Koin myös nuo haastateltavat hyvin sympaattisiksi, he olivat niin siistin näköisiä, no, muoti oli tuolloin aika tavalla toisenlainen (vrt. reikäfarkut, jollaiset minäkin omistan, koska ne ovat päällä niin mukavat). Seuraavassa vastauksia kysymyksiin ”Mitä pelkäät?” ”Mitä toivot?” sekä myös pohdintoja siitä, mitä muutoksia tulevaisuus saattaa tuoda mukanaan.

- Sitä mä en usko, että ydinsota tulis. Ei ne ukot tuolla ole niin hulluja, että ne aloittais tuommoisen sodan, siinähän kuolis kaikki. Mä haluaisin, että me eletään vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin.

- Silloin on kauheasti ainakin robotteja, ATK kai menee eteenpäin, ja ihmiset on samanlaisia, mutta ei sitä tiedä, vaikka ne kulkis happinaamarit päällä.

-Viihdekulttuuri lisääntyy kovasti. Tullaan varmaan käyttämään aikaa paljon just tähän niin sanottuun keinotekoiseen viihteeseen, jota on kaikki nää elektroniikkapelit ja sitten videot ja tämmöiset tietokonepelit. Niitä sitten ostetaan kauheesti, ja ensin ne on hauskoja, mut sitten niillä ei tee mitään.

- Pelkään sotaa niin kuin kaikki muutkin.

-Pelkään ydinsotaa ja ettei saa työpaikkaa. Ydinsotaa varmasti kaikkein eniten.

-Pelkään sotaa.

-Jo joku asia on epäselvä, ja pelko johtuu siitä, niin pyrin ottamaan tietoa ja kerron asiasta muille, mitä pelkään. Yhdessä on helpompi ratkaista se asia.

- Kannattaa liittyä kaikkiin rauhanliittoihin ja pyrkii olemaan, ettei kannata mitään sotaa.

-Pitäis aloittaa se rauha tosiaan aivan tästä läheltä, olla hyvä ihminen ja tulla toimeen kaikkien kans.

- Mä toivon,että näiltä suurvaltojen päämiehiltä – niin kuin sitä tavataan sanoa -, että nämä jotenki tulis järkiinsä, että ei olis semmoista pelon tasapainoa, että vähennettäis näiden aseiden valmistusta ja kaikkea tämmöistä.

- Että ei tulis sota. Pysyttäis hengissä.

- Rauhaa, kun jos sota tulis, ei olis mitään jäljellä maapallosta. Kaikki elävä olis kuollutta.

Yritin ottaa selville, miksi sota esiintyi niin usein nuorten puheissa. Todennäköisesti syynä on ollut se, että Ronald Reagan valittiin vuonna 1984 Yhdysvaltojen presidentiksi, ja se puolestaan vahvisti maan konservatiivista suuntausta politiikassa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Yhdysvallat ja silloinen Neuvostoliitto olivat kylmän sodan tilassa, sillä Reagan tunnettiin kommunismin leviämisen tiukkana vastustajana. Hänen hallintonsa harjoitti voimakasta ulkopolitiikkaa, joka myös pyrki rajoittamaan Neuvostoliiton vaikutusvaltaa erityisesti Lähi-idässä, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Tuohon aikaan käyttöön tuli termi ”aseiden kilpavarustelu”.

Kyseisen haastattelun aikaan elettiin Suomessakin poliittisesti pelon ja odotuksen ilmapiirissä, ja se kuuluu nuorten vastauksissa. Jos samanlainen ohjelma tehtäisiin nyt, niin oletettavasti samanlaiset sotaa pelkäävät kommentit olisivat siinäkin esillä. Mitään edistystä ei tässä suhteessa ole tapahtunut neljän vuosikymmenen aikana: Sukupolvi on vaihtunut, mutta ihminen ei muutu.

Koulukiusaaminen - kun oppilas kiusaa opettajaa

Sunnuntai 21.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Koulukiusaaminen – kun oppilas kiusaa opettajaa

Koulukiusaaminen mainittiin jälleen kerran, kun uutiset kertoivat Viertolan kouluampumisesta. Ampuja on poliisin mukaan maininnut syyksi koulukiusaamisen. Poliisi ei luonnollisesti voi kertoa mitään yksityiskohtia, mutta on sanonut, että ”ihmiset kokevat asioita eri tavalla”. Tämä on tietysti totta. Joku saattaa suuttua verisesti, jos hänen puheilleen hymähdellään, joku toinen puolestaan ei edes huomioi asiaa. Toivottavasti suomalaiset saavat joskus selvyyttä tämän tapauksen taustoista, vaikka kyseessä onkin alaikäinen tekijä.

Harvoin koulukiusaamisen yhteydessä puhutaan siitä, että myös oppilaat voivat kiusata opettajia. Olen kuullut tapauksesta, jossa kolme opettajaa on sairauslomalla koulukiusaamisen vuoksi. Kiusaamistapaus on nyt poliisitutkinnassa.

Kuullessani asiasta olin ensiksikin tyytyväinen siitä, että vihdoin ja viimein tämä ilmiö otetaan esiin ja niin vakavasti, että se voi parhaimmillaan johtaa rikossyytteeseen! Vihdoin ja viimein lapsi/nuori joutuu toteamaan, että opettaja ei ole pelkkä sylkykuppi, jota saa kohdella ihan miten vain rehtorin pahoitellessa (”harmillinen juttu”) ja vanhempien vetäytyessä syrjään kaikkinaisesta vastuusta. Toivon myös, että tämä tapaus saa julkisuutta ja on lähtölaukauksena vaatimuksiin opettajien työrauhan koskemattomuudesta. Joka ikisellä työntekijällä on oikeus saada tehdä työnsä rauhassa, myös opettajilla. On turha itkeä entisten loistavien Pisa-tulosten perään, kun opettaja ei saa enää vaatia sitä, että oppilas tekee tehtävänsä, käyttäytyy tunneilla hyvin ja antaa työrauhan opettajille ja koulutovereille.

Uskonpuhdistaja Martin Luther kirjoitti viisisataa vuotta sitten seuraavasti (vapaa suomennos): ”Nykyisin valitetaan huonosti käyttäytyvistä lapsista, jotka eivät halua totella vanhempiaan, vaan aiheuttavat heille suurta murhetta huonon käytöksensä ja jumalattoman olemisensa vuoksi. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että on paljolti vanhempien oma syy, etteivät he ymmärrä kasvattaa lapsiaan oikein Jumalan pelkoon ja ovat laiskoja ja periksi antavia.” Luther kirjoittaa edelleen, että vanhemmat huolehtivat kyllä siitä, että lapsi on ulkonaisesti maailman silmissä hyvin puettu, ja että tällä on kaikenlaista tavaraa, mutta hyvien tapojen opettamista, Herran pelkoon kasvattamista, he eivät pidä tarpeellisena. Uskonpuhdistaja jatkaa vielä paikoin roisiakin tekstiä vertaamalla vanhempia eläimiin, jotka syövät omat lapsensa. Tällä vertauksella hän tarkoittaa sitä, että välinpitämättömät vanhemmat ”syövät” lapsensa tulevaisuuden. Aikamoista tekstiä, johon nykyihminen voi paikoitellen hyvin samaistua.

Oma kouluaikani lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle oli ainakin näennäisesti erittäin rauhallista. Muistan yhden kerran, kun naisopettaja poistui luokasta kyyneleitä silmistään pyyhkien. 13-vuotiaat pojat olivat kiusanneet häntä, mutta eivät tehneet sitä enää toista kertaa. Kovasanainen puhuttelu rehtorin kansliassa, jälki-istunnot ja terveiset vanhemmille riittivät lopettamaan huonon käytöksen. Toki ajan henki oli silloin jotain ihan muuta, ja kaikenlainen väärä toiminta kiellettyä ja tuomittavaa.

En myöskään muista omalta opettajanuraltani tapausta, jolloin minua olisi kiusattu, vaikka monenlaisia hiippareita minullakin on ollut oppilaana. Toisaalta olen opettanut alakoulun (1-6) puolella, jossa oppilasaines oli tuolloin vielä kuitenkin aika lailla helpompaa kuin yläkoulun puolella. Mitä olisin tehnyt, jos joku nuorista olisi rähjännyt päin naamaa, haukkunut, jopa sylkenyt tai yrittänyt käydä käsiksi? Mieleeni olisi varmasti heti ensimmäiseksi tullut monta kysymystä siitä, mitä minulla on ylipäänsä lupa tehdä. Ja nykyisin se on aika vähän, vaikka vastassa on häiriintynyt, jopa vaarallinen nuori.

Nyt on myönnettävä, että nykyiset säännöt ja määräykset eivät enää toimi tässä yhteiskunnassa. Täytyy tosissaan miettiä, onko paluu vanhaan eli kurinalaiseen kasvatukseen enää edes mahdollista. Vapaan kasvatuksen nimissä ollaan menossa ojasta allikkoon jo toisen sukupolven kohdalla, eikä helpotusta tilanteeseen näy. Vai pitääkö meidän todeta kuten erään koulun rehtori kuullessaan opettajien sairauslomista ja poliisitutkinnasta, että onpa ”harmillista”. Niin on, eikä sillä asenteella potkita pitkälle.

Putin vertasi itseään Jeesukseen

Sunnuntai 14.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Putin vertasi itseään Jeesukseen

Muutama päivä sitten lehtien otsikot täyttyivät viesteistä, joiden mukaan Putin on verrannut itseään Jeesukseen. Asia on hykerryttävän mielenkiintoinen: Kommunistisen maan johtaja on lukenut raamattunsa – tai ainakin apupoika, Venäjän ortodoksisen kirkon päämies Kirill on ollut korvaan kuiskaaja.

Ensimmäiseksi kysyin itseltäni, miksi ihmeessä Putin käyttää aseenaan raamattua, eihän kunnon kommunisti edes vilkaise pyhään kirjaan päin? Asia selvisi, kun aloin hakea tietoa netistä (lähinnä saksankielisiltä sivustoilta). Vaikka osa venäläisistä on kommunistisen perinteen mukaisesti uskonnottomia,niin ortodoksisella kirkolla on jo vuosisatojen ajan ollut vahva asema kansan keskuudessa. Tämä näkyy etenkin juhlapyhissä ja perinteiden vaalimisessa. Putin on halunnut entisestään vahvistaa kirkon asemaa, ja vuonna 2000 allekirjoitettiin Venäjän ja ortodoksisen kirkon välinen sopimus, joka määrittelee kirkon ja valtion väliset suhteet ja vahvistaa kirkon asemaa maassa. Tämä tilannepäivitys on tehty luonnollisesti sen vuoksi, että Putin uskoo pystyvänsä myös tällä tavoin (kirkkoa hallitsemalla) pitämään kansan tiukasti omissa hyppysissään.

Putin puhui lapsille ja nuorille moskovalaisen nuorisokeskuksen avajaisissa ja vertasi eräässä osassa puheessaan itseään Jeesukseen. ”Muistatteko, miten Jeesus saapui Galileaan ja näki kalastajat? Toinen heistä oli kalastamassa, toinen korjaamassa verkkoa. Jeesus sanoi heille seuratkaa minua ja teistä tulee ihmisten kalastajia, ihmisten sielujen kalastajia… Tapaus oli tärkeä, kun maailman uskonnot olivat kehittymässä...Mutta se ei ole yhtään vähemmän ajankohtainen kuin nyt. Meidän on puolustettava arvojamme, kulttuuriamme, perinteitä ja historiaamme. Tämä on erittäin tärkeää myös tulevaisuuden kannalta.”

Mielenkiintoista tässä puheessa on mielestäni ensiksikin se, että Putin olettaa kommunistivaltion lasten ja nuorten tuntevan raamatun kertomukset. Hämmästyttävää? Olennaista on tietysti toteamus, että Jeesuksen opetuslapsista tuli ”sielujen kalastajia”, ja että lasten ja nuorten on puolustettava Venäjän kulttuuria ja perinteitä, ”kalastella sieluja” isänmaan palvelukseen.

Putin on ottanut raamatun avukseen myös aikaisemmin. Krimin valtausta (2014) on selitetty sen ”hengellisellä merkityksellä”. Aluetta on verrattu Jerusalemin Temppelivuoreen, joka on islamilaisen säätiön hallinnassa keskellä juutalaisten pyhää kaupunkia, Jerusalemia. Putinin sanojen mukaisesti Krim liitettiin ”synnyinmaan yhteyteen”.

Samaa hengellistämistä on nyt käytetty Venäjän kansan mielipiteen muokkaamiseksi julistamalla Ukrainaa vastaan tehty hyökkäys ”pyhäksi sodaksi”.

Raamatun ja kirkon mukaan vetäminen sotatoimien oikeuttamiseksi kertoo Putinin valtavasta hädästä. Kaikki keinot on otettava käyttöön, ja ortodoksisen kirkon vaikutus kansaan on yksi näistä keinoista. Putinia pelottaa. Sota ei ole edennyt siihen malliin kuin hän luuli sen menevän, nopeasti ja voittoisasti kuin Krimin valtaus. Toisaalta kansa alkaa yhä enemmän osoittaa tyytymättömyyttään sotatilaan ja etenkin siihen, että nuoret miehet kuolevat rintamalla yhden harhaisen miehen utopian vuoksi. Loppu on lähellä. Jäämme odottamaan, kun emme voi muutakaan.