"En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa"

Perjantai 26.7.2024 - Pirkko Jurvelin

”En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa”

Olen lukemassa Joel Haahtelan pienoisromaania ”Yö Whistlerin maalauksessa”. Kertoja, suomalainen keski-ikää lähestyvä mies, on varma siitä, ettei hänellä ole elinaikaa jäljellä enää kuin yksi vuosi. Hän haluaa jättää jälkeensä jotakin kaunista ja aikoo työstää perhoskirjan ikivanhalla tekniikalla. Saavuttaakseen tavoitteensa mies matkustaa Yorkshiren rannikolle tapaamaan kirjeystäväänsä Sergeitä, joka on venäläisemigrantti ja perhosten kerääjä.

Jo kirjan alkuosassa lukemani lause tai oikeastaan pieni osa eräästä lauseesta, teki minuun voimakkaan vaikutuksen:” En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Kirjan päähenkilö kertoo kesäisestä päivästä, jonka hän vietti vaellellen Someron notkoniityillä:”Mikään ei häirinnyt, yksikään murhe ei takertunut mieleen, en keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Siinä se on, yhden lauseen loppuosa, johon oli saatu tiivistettynä ihmiselon onnen määritelmä.

Palasin näihin sanoihin yhä uudestaan ja uudestaan, ja ne saivat minut pohtimaan ja miettimään, milloin minä tai sinä voimme tuntea tai olemme tunteneet ja ajatelleet kuten kirjan päähenkilö tässä muisteluksessa. Mieleeni tuli ensiksi, että tällainen tuntemus – elämässä ei ole mitään korjattavaa – on selkeästi lapsen maailmaan kuuluva tunne, joka johtuu siitä, että pieni lapsi elää tässä hetkessä. Menneitä on turha murehtia, ja kukapa tulevasta tietää, eikä se edes pidemmällä aikavälillä kiinnosta.

Kyseisen tunteen kokee romaanissa kuitenkin aikuinen mies. Se on aika lyhytaikainen, ehkä korkeintaan yhden iltapäivän kestävä rauhan kokemus, sillä teoksen nyt jo lukeneena tiedän, ettei kyseinen tunnetila kuitenkaan ollut yleensä tyypillinen päähenkilölle.

Milloin minä olen voinut kokea tällaisen olotilan, sen, että elämäni on täydellistä juuri tällä hetkellä? Vaikka aika tietenkin kultaa muistot, niin voin varmuudella sanoa, että lapsuudessani en juurikaan ajatellut, että minulta puuttuisi jotakin (no, kun sisko sai sen pönkkäalushameen, jota minä en saanut, niin se tietysti kismitti, mutta sitä ei nyt lasketa). Mutta kuinka on ollut aikuisuudessa? Aikuisikäni on ollut niin työntäyteinen, että jos joku olisi minulta kysynyt, mitä vielä kaipaan, niin varmaankin olisin osannut tehdä aika pitkän tarvelistan, joka olisi sisältänyt sekä henkisiä että fyysisiä tarpeita.

Eläkeikä on tuonut vapaa-aikaa. Kun saan istua veden äärellä, huljutella jalkojani vilpoisassa vedessä joen, järven tai meren äärellä, mielentilani lähestyy Haahtelan romaanin päähenkilön tunnemaailmaa. Näin kirjoitan nyt, ehkä jonain toisena päivänä osaisin sanoa jotain muutakin.

”En keksinyt elämässäni mitään korjattavaa?” Milloin sinä olet ajatellut näin? Kerro minulle.

Miksi ammuit, Thomas Matthew Crooks?

Keskiviikko 17.7.2024 - Pirkko Jurvelin

Miksi ammuit, Thomas Matthew Crooks?

Viime päivien merkittävin uutinen on ollut Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivää Donald Trumpia kohtaan tehty aseellinen attentaatti. Uutiset ovat kertoneet tarkasti asioiden kulun, sen, kuinka helposti ampuja oli päässyt läheisen talon katolle, ja kuinka yksi luoti osui Trumpia korvaan (siis vaarallisen lähelle ohimoa), ja kuinka turvamiehet ja poliisit olivat nopeasti paikalla tavoittelemassa ampujaa. Välikohtauksessa sai surmansa tekijän lisäksi yksi muu henkilö ja kaksi loukkaantui.

Valokuvista olemme nähneet, kuinka haavoittunut Trump kohottaa nyrkkinsä uhmakkaasti ylös näyttääkseen, että hän selviää tästäkin, ja kuinka taustalla liehuu Yhdysvaltain lippu. Harvinaisen osuva ja tunteita ilmaiseva kuva, joka tulee varmasti esille vielä monenlaisissa yhteyksissä.

Turvallisuusmiehet surmasivat tekijän ampumapaikalle. Mutta kuka oli tuo 20-vuotias Thomas Matthew Crooks, ja miksi hän halusi tappaa presidenttiehdokas Trumpin?

Crooks oli kotoisin Pennsylvanian osavaltiosta, hän oli valmistunut lukiosta kaksi vuotta aikaisemmin kohtuullisen hyvin arvosanoin ja oli saanut myös stipendin onnistuneiden matematiikan opintojensa ansiosta. Crooks olisi voinut aloittaa opinnot tänä syksynä Pittsburghin yliopistossa, mutta hän oli ilmoittanut, ettei ottaisi vastaan opiskelupaikkaa, vaan suunnitteli aloittavansa opinnot Robert Morris yliopistossa. Tekohetkellä hänellä oli työpaikka eräässä hoivakodissa. Miehen perheestä ei ole kerrottu mitään, ja hänen asuinpaikkaansa on luonnehdittu sanoilla ”keskiluokkainen” tai ”ylempää keskiluokkaa” edustava.

Crooks oli harrastanut innokkaasti ampumista, hän oli ollut paikallisen ampumakerhon jäsen, ja surma-ase oli luvallinen, joskin hänen isänsä omistama.

Kun ampujan motiiveja on alettu selvittää, hämmennystä on herättänyt etenkin se seikka, että Crooks oli poliittiselta ajatusmaailmaltaan konservatiivi, ja tämä oli kuulemma tullut myöskin voimakkaasti esiin koulussa ja muuallakin käydyissä keskusteluissa. Muutoin koulutoverit kertovat hiljaisesta, ystävällisestä, syrjään vetäytyvästä henkilöstä, joka joskus piti yllään ampuma- harrastukseen liittyviä asuja. Joku koulutoveri on maininnut, että Crooks oli erittäin kiinnostunut historiasta, ja häntä pidettiin hyvin älykkäänä, joskin hieman outona. Joku toinen kuvaili puolestaan Crookin olleen ”ihan normaali kaveri, ei kovin suosittu, mutta ei muutenkaan.” Muutamissa puheissa tuli kuitenkin esiin myös koulukiusaaminen. Tekijällä ei ole kuitenkaan ollut ainakaan tiedossa olevaa psyyken sairautta.

Poliisi on tutkinut tarkkaan Crooksin tietokoneen ja puhelimen löytääkseen jonkinlaisia vihjeitä siitä, miksi ja miten Crooks oli suunnitellut terrori-iskuaan. Tähän saakka koneilta ei ole löytynyt minkäänlaisia johtolankoja, teon motiivi on hukassa, ja teko on ollut täydellinen yllätys nuoren miehen tuttavapiirissä, vaikka hän oli ilmeisen huolellisesti ja ajan kanssa suunnitellut murhayrityksen aina tikkaiden ostosta (katolle pääsy) alkaen.

On hyvin mahdollista, ettei Thomas Matthew Crooksin teolle koskaan löydy ulkomaailmaa tyydyttävää selitystä. Mieleeni tuli kuitenkin, että tämä nuori mies toteutti suunnitelmallisesti oman itsemurhansa samalla kun mietti presidenttiehdokkaan murhaa. Hän tiesi aivan varmasti, ettei selviä attentaatista joutumalla samalla myös itse ampumisen kohteeksi. Ehkä saamme joskus tietää, mikä sai nuoren miehen ampumaan Trumpia, mahdollista on, että se jää ikuiseksi mysteeriksi.

Elämän merkityksellisyyttä vahvistamassa

Tiistai 9.7.2024 - Pirkko Jurvelin

Elämän merkityksellisyyttä vahvistamassa

Olin Valamossa kolme päivää kestävällä kurssilla. Minullahan on tämä traditio, että kerran kesässä pitää päästä Valamoon, ja hyvä syy lähteä sinne on osallistuminen johonkin kurssiin. Muutaman vuoden olen toiminut Valamossa oppaanakin kesäisin, mutta sen jälkeen on tullut opiskeltua kirjoittamista, filosofiaa, psykologiaa ja jopa maalausta. Kokemukset ovat olleet aina antoisia ja kasvattavia.

Ote kurssikuvauksesta: ”Jokainen ihminen haluaa kokea elämänsä merkitykselliseksi. Se on kokemus siitä, että on todella oma itsensä ja tuntee elävänsä, vaikka arjessa olisi mutkia ja vastoinkäymisiä. Merkityksellisyys luo innostusta, iloa sekä elämään sävyjä ja värejä. Vaikeuksien keskellä se auttaa jaksamaan ja kannattelee. Ulospäin se heijastuu usein rohkeutena, luovuutena ja syvyytenä. Tällä kurssilla pysähdytään pohtimaan sitä, mistä omaan elämään voi löytää merkityksellisyyttä. Se tarjoaa mahdollisuuden oivaltaa, ymmärtää, sekä katsoa omaa elämää uusista, erilaisista näkökulmista…Opettajana kurssilla toimi filosofi, teologi ja tietokirjailija Samuel Salovuori, jonka rauhallinen, lempeä ja hyväksyvä lähestymistapa asioihin antoi meille rohkeutta jakaa asioitamme yhdessä ja erikseen. Samuel kävi läpi tiettyjä asioita, antoi meille kirjoitustehtäviä, jotka sitten purimme kolmen hengen ryhmissä, ja joista lopulta keskustelimme yhdessä koko ryhmän kanssa.

En ollut aikaisemmin tajunnut, kuinka paljon ajatteleminen voi väsyttää. Kun istut aamuyhdeksästä iltapäivällä viiteen, pohdit, keskustelet, kuuntelet, olet koko ajan läsnä jollakin tavalla, niin lopulta oletkin jo aivan poikki. Tämä ei ollut ainoastaan minun kokemukseni, vaan puhuimme yhdessä siitä, kuinka useampikin ryhmän jäsenistä oli mennyt joksikin aikaa nukkumaan kurssipäivän päätyttyä.

Mitä minä opin? Sainko uusia ajatuksia, ahaa-elämyksiä? Muuttuko elämäni tuon kurssin jälkeen? En tiedä. Yksi merkittävä asia minulle tuossa kurssissa oli kokemus siitä, että saat istua, pohtia, keskustella, eikä sinulla ole kiire minnekään, ei pakko mihinkään. Se oli ylellistä. Kun arkiaamuisin avaan silmäni, katsahdan kelloon ja aloitan aamurutiinit. Mietin ruuanlaiton, siivouksen, kaupassa käynnit, liikuntasuoritukset ja monet muut asiat, jotka kuuluvat minun normaaliin jokapäiväiseen elämääni. Ei minulla ole juurikaan aikaa tai vaihtoehtoja syventyä muuhun, kunhan saan kunnialla vietyä omaishoitajan päiväni aamusta iltaan. - Mitä voisivat olla ne omat, uudet näkökulmat? En tiedä – vielä. Tai ehkä tiedän. Sanoin jonkin keskustelun yhteydessä sanat ”päästää irti”. Ehkä rupean opettelemaan sitä ajatusta.

Tämä maailma myy käsitystä siitä, että onnellinen elämä on merkityksellistä elämää. Kuitenkin todellisuudessa elämämme sisältää paljon merkityksellisiä asioita, jotka eivät tuota onnea. Nykytrendinä on ”itsensä löytäminen” sekä hyvinvointibuumi, mutta toisaalta ihminen voi kokea itsensä epäonnistuneeksi ja ahdistuneeksi, koska elää juuri näiden onnellisuus- vaatimusten keskellä. Yhteiskuntamme opettaa, että ihmisen on saatava sitä, tätä ja tuota, kun taas inhimillisyyden nimissä meidän tulisi pohtia, mitä voimme antaa. Elämän rikkaus ei ole sitä, mitä me itse tuotamme, vaan mitä meille suodaan (tuossakin on miettimistä).

”Meidän ei pidä odottaa, että sade lakkaa, meidän pitää oppia tanssimaan sateessa.” Tämä ajatelma jäi mieleeni (valitettavasti en muista, keneltä se on peräisin). Meidän tulee myös vaikeuksien keskellä opetella elämään merkityksellistä elämää.

Tutkimusten mukaan, trauman kokemisella on usein kasvattavia vaikutuksia ihmiseen. Trauman kokeneet voivat tuntea itsensä vahvemmiksi, ihmissuhteet syvenevät, trauma voi avata uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia, sen kokenut kasvaa henkisesti.

Minä jään pohtimaan ja lukemaan.

Maailmanlopun merkit

Lauantai 29.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Maailmanlopun merkit

Viime päivinä on jälleen uutisoitu ympäristöliike Elokapinan mielenosoituksista Helsingissä. Tämä kansainvälinen liike syntyi vuonna 2018 Isossa-Britanniassa nimellä Extinction Rebellion (XR), ja sen päämääränä on pyrkiä vaikuttamaan päättäjiin ilmastokriisin ja maapallon ekologisen kriisin torjumiseksi. Päästäkseen päämääräänsä Elokapina järjestää rauhanomaisia mielenosoituksia, joskin se saattaa myös rikkoa lakeja kuten Helsingissä nyt. Liike vaatii hallituksilta välittömiä ja tehokkaita toimia ilmastokriisin hillitsemiseksi, mikä tarkoittaa esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden vähentämistä ja siirtymistä kestäviin energialähteisiin.

Maailmanloppu on siis tulossa, ja kapinalliset istuvat maanteillä ja häiritsevät liikennettä. Viiden vuoden kapinoinnin tulokset ovat jääneet hyvin laihoiksi, mutta ilmeisesti hauskaa on ollut, koskapa mielenosoituksia ja muuta puuhastelua jatketaan ainakin niin kauan kuin sää sallii. Elokapina on oikealla asialla, mutta se ei ilmeisesti ota tehtäväänsä vakavasti. Jotta tuloksia saataisiin aikaan, täytyisi tutkia, tehdä töitä ja ponnistella eli nähdä vaivaa, sillä harvoin asiat muuttuvat istumalla.

Tiedemiehet ovat tutkimuksissaan päätyneet siihen tulokseen, että maapallo on noin 4,54 miljardia vuotta vanha. Tämä ikäarvio perustuu sekä maapallon että kuun ja meteoriittien kivistä tehtyihin ikämäärityksiin. Aika kauanhan tätä iloa eli maapallon olemassaoloa onkin jo kestänyt, ja nyt sille on ihmisten ennusteiden mukaan tulossa loppu. Ihminen on suuressa viisaudessaan onnistunut aiheuttamaan monenlaista tuhoa asuinplaneetallemme, mutta että ihan maailmanloppu?

Maailmanlopun odottaminen tuntuu kuuluvan ihmisen kulttuuriin. Kristittyjen Raamatun viimeinen kirja, Ilmestyskirja, kuvaa monia maailmanlopun merkkejä kuten sotia, nälänhätää, monenlaisia luonnonkatastrofeja ja Antikristuksen ilmestymistä. Nuo edellä mainitut asiat ovatkin valitettavan tuttuja meille, ainoastaan Antikristuksen henkilöitymä on aiheuttanut erilaisia tulkintoja.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus puhuu lopunajan merkeistä, joita ovat esimerkiksi väärien profeettojen esiintyminen, kristittyjen vainot, monenlaisen laittomuuden lisääntyminen sekä evankeliumin julistaminen kaikkialla maailmassa. Nämäkin ennustukset tuntuvat aika lailla konkreettisilta ja tähän aikaan sopivilta.

Islamilaisessa eskatologiassa maailmanlopun ennusmerkit jaetaan suuriin ja pieniin merkkeihin. Pieniä ovat esimerkiksi luonnonkatastrofit ja moraalin rappeutuminen, kun taas puolestaan suuria merkkejä ovat Mahdin ja Dajjalin (Antikristuksen) ilmestyminen ja Jeesuksen paluu. - Hmh, kuulostaa jotenkin tutulta.

Hindulaisuudessa nykyinen aikakausi on Kaliyuga, joka on moraalisen rappion aikaa. Tämän ajanjakson lopussa ilmestyy Vishnun kymmenes inkarnaatio Kalki tuhoamaan pahan ja palauttamaan oikeudenmukaisuuden.

Buddhalaisuuden mukaan nykyinen Buddha, Siddhartha Gautama, on neljäs Buddha, jonka jälkeen tulee viides Buddha, Metteya, joka tuo mukanaan uuden kultaisen aikakauden.

Juutalaisuudessa maailmanlopusta ei puhuta samalla tavoin kuin monessa muussa uskonnossa. Myös eri suuntauksilla on omanlaisiaan näkemyksiä. Voidaan kuitenkin sanoa, että juutalaisuudessa maailmanloppu ei tarkoita maailman tuhoa, vaan sen siirtymistä parempaan aikaan, jolle leimaa antavia piirteitä ovat oikeudenmukaisuus, rauha ja Jumalan läsnäolo. Näkemykset vaihtelevat kuitenkin suuresti eri juutalaisryhmien välillä.

Eri uskontojen käsitysten mukaan elämme keskellä lopun aikojen ennusmerkkejä, ja näihin ennustuksiin yhtyy myös ympäristöliike. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että katsoisimme toivomme menettäneinä, kun ympäristömme tuhoutuu, moraali rappeutuu ja loppu lähestyy. Virren 928 sanat puhuttelevat minua niin, että aina sen kuullessani tai sitä laulaessani silmäni kostuvat.

”Nyt pelko pois, on merkki salainen,

on nimi suojaamassa matkalla.

Autioon rantaan vaikka tiesi vie,

saat nähdä jäljet rannan hiekalla.

Hän rakastaa, hän kaipaa sinua.

Näetkö, että hän on koditon?

Hän tahtoo täällä sinut kohdata,

näin alussa jo päättänyt hän on.

Siis älä pelkää. Vaikket näekään,

purjehdit kohti toivon satamaa.

Ja kerran vielä häntä tunnustat.

Ei vaadi hän, vaan aina rakastaa.

Nyt tietä käyt. Yö kerran kirkastuu.

Helmassa herran tähdet kohoaa.

Siis älä pelkää. Vaikket näekään,

purjehdit kohti toivon satamaa.

Alku puhtaalta pöydältä

Sunnuntai 23.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Alku puhtaalta pöydältä

Tein juhannusaattona illalla tuleville vieraille tarjottavaa. Kokeilin reseptiä, jonka mukaan pitsataikinan päälle levitetään itse tehtyä lakkahilloa, seuraavaksi pinnalle laitetaan runsaasti juustoleivän/leipäjuuston palasia, ja sitten koko komeus työnnetään uuniin. Uutuus sai yksimielisen tuomion: parasta on pitää lakkahillo ja juusto erillään pitsasta. No tulipahan kokeiltua.

Grilliruuan lisukkeeksi valmistin luonnollisesti salaatin. Ostin runsaasti aineksia, pilkoin ja hämmensin, lorautin öljyä ja lopuksi ripottelin maustepurkista salaattimaustetta. Valitettavasti purkin kansi putosi pois paikaltaan, ja salaatti sai huomattavan tuhdin säväyksen suolaista maustetta.

Mietin, lähdenkö kauppaan ja ostan uudet ainekset, sillä minulla oli kyllä aikaa. Toisaalta nuo salaattitarpeet olivat tulleet aika kalliiksi, ja toisen kierroksen aloittaminen harmitti jo etukäteen. Siivilöin siis suurimman osan näkyvästä mausteesta pois, lisäilin kurkkua ja tomaatteja, sekoitin ja maistelin. Kyllä se menetteli. Samaa mieltä olivat vieraat, jotka tyhjensivät salaattikulhon. Ehkä olin ollut liian kriittinen kuten emäntä usein on.

Muutama vuosi sitten tapasin matkallani satunnaisen tuttavan. Hän kertoi avioliitossaan esiintyvistä vaikeuksista, pohti, kannattiko liittoa jatkaa, vai olisiko parasta ottaa ero. En puuttunut hänen pohdiskeluihinsa, olin pelkkä kuuntelija.

- Ajattelen, että meidän pitäisi aloittaa aivan kuin alusta. Puolisoni on nimenomaan ehdottanut, että aloittaisimme puhtaalta pöydältä, unohtaisimme kaikki menneet ja avaisimme ihan uuden jakson liitossamme.

En ole tuon matkan jälkeen keskustellut kyseisen henkilön kanssa siitä, kuinka aloittaminen puhtaalta pöydältä ja avioliiton jatkaminen on onnistunut. Pöytä on puhdas, kun kaikki tavarat on otettu pois ja pinta hangattu tahrattoman kiiltäväksi. Tämä kuvastaa tilannetta, jossa aiemmat epäonnistumiset ja virheet jätetään taakse ja samalla annetaan mahdollisuus uuteen alkuun avoimin mielin.

Ajatus on hieno, joskin itse olen hiukan skeptinen sen suhteen, että ihminen pystyisi unohtamaan sekä kokemansa että aiheuttamansa vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet. Tietysti joku tähän pystyykin, mutta eiköhän kuitenkin ole aika inhimillistä muistella kohdalle sattuneita ikäviä ja raskaita kokemuksia, kiertää puukkoa haavassa ja kärsiä. Onnittelen kaikkia heitä, jotka ovat pystyneet unohtamaan vanhat kaunat ja ongelmat ja ovat jatkaneet elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa kaiken entisen ikävän hyväksyen ja unohtaen!

Palatkaamme salaattiin, joka johti pohdiskeluni aivan kummallisille teille. Se kelpasi vieraille hyvin, vaikka minä itse olin säheltänyt mausteiden kanssa ja lopulta yrittänyt vippaskonsteilla parantaa sen makua. Uskon, että jos olisin tehnyt ihan uuden salaatin, se olisi kelvannut luonnollisesti yhtä hyvin, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut suurtakaan merkitystä, että mausteita oli liikaa.

Elämää on hankala aloittaa alusta, vaikka tahtoa siihen olisikin. Toisinaan kannattaa tyytyä siihen, että tämä nyt on tällaista, ja ihan hyvää näinkin. Emme voi muuttaa kaikkea vaikka haluaisimmekin, emme edes murto-osaa haluamastamme. Tyytyminen osaansa ei kuitenkaan ole alistumista, vaan sitä saattaa kutsua jopa viisaudeksi.

Se menee ohi

Lauantai 15.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Se menee ohi

Olin viikon lomamatkalla Montenegrossa – jälleen kerran. Maan luonto, poikkeuksellisen upeat maisemat, lämmin ja aurinkoinen sää sekä mielenkiintoinen historia ovat tehneet minuun vaikutuksen kerta toisensa jälkeen.

Matkaoppaana näillä matkoillani on aina ollut Radovan Bigovic, joka syntyperäisenä montenegrolaisena osaa kertoa maan tavoista sujuvalla suomenkielellä.

Jo matkalla Dubrovnikista Montenegron rajalle hän kertoili maansa ja maanmiestensä luonteesta. ”Se menee ohi” oli hänen sanomansa meille. Siis mitä? Ei meidän kannata turhaan hötkyillä ja huolehtia, surra ja pelätä, sillä kaikki elämän koettelemukset – ja myös suuret ilonaiheet – menevät ohi. Ei niihin kannata takertua, vaan asennoitua kärsivällisen rauhallisesti. Hmh, kyllä tällainen perussuomalainen (tämäkin yksi Radovanin vitseistä) nyt stressaa asioita etukäteen jo ihan varmuuden vuoksi, voipahan sitten tuumata, että mitä minä sanoin, ja etten turhaan tätäkään pelännyt. Mutta helpottaako etukäteen pelkääminen? Ei, se vain kasvattaa ahdistusta, ja sitä paitsi: kaikkihan menee kuitenkin ohi.

”Se menee ohi” on lauseena yksinkertainen, mutta sisältää syvällisen merkityksen. Vaikeina aikoina se muistuttaa, etteivät tuska ja suru kestä ikuisesti. Asiat muuttuvat ajan myötä, meillä on mahdollisuus toipua ja löytää elämänilo uudestaan. Toisaalta lause kannustaa myös arvostamaan elämän hyviä hetkiä, koska nekin ovat ohikiitäviä. Niistä saa nauttia juuri nyt, olipa takana tai edessä mitä tahansa.

Tämä mietelause antaa elämään perspektiiviä, pieniä vastoinkäymisiä ei tule suurennella, nehän ovat vain väliaikaisia. Toisaalta tulee ymmärtää ja hyväksyä se tosiasia, että muutokset ovat osa elämää, ja meidän tulee sopeutua niihin.

”Montenegrolaiset miehet ovat maailman laiskimpia” oli toinen mieleeni jäänyt Radovanin lause. Enpä tiedä, mihin tutkimuksiin moinen lause perustuu, mutta toisaalta oppaamme oli sitä mieltä, että Montenegron miehet ovat ylpeitä tästä kyseenalaisesta ykkössijastaan. Korkea työttömyysaste, taloudelliset haasteet ja toisaalta kulttuuriset erot saattavat vaikuttaa tämäntapaisen väittämän syntyyn. Yleisesti ottaen voidaan kai sanoa, että Välimeren maissa tavoitellaan rentoa, hitaammanpuoleista, nautiskelevaa elämäntyyliä, kun taas esimerkiksi meillä pohjoismaissa ilmapiiri on aika lailla suorituskeskeistä. No, joka tapauksessa Radovan katsoi velvollisuudekseen mainita tästä naispuolisille matkaajille, mikäli heillä olisi aikeena tehdä läheisempää tuttavuutta paikallisten miesten kanssa.

Stressasin erästä asiaa - ryhmänvetäjä kun olin, ja silloin muuan porukan miehistä sanoi, että ”ei tuommoisista kannata välittää.” Ajattelin, että tuo lausahdus sisälsi saman ajatuksen kuin aiemmin pohdiskelemani ”se menee ohi”. Aivan niin, ei jokaista pikkujuttua kannata stressata turhaan. Lähes sama asia eri tavoin ilmaistuna.

Lähdimme eräänä aamuna aikaisin pitkälle retkelle. Jo alkumatkasta bussi juuttui autojonoon, joka ei lopulta liikkunut ollenkaan. Minkäänlaista mahdollisuutta kääntymiseen ei myöskään ollut. Radovan sai selville, että jossain edessäpäin oli tapahtunut liikenneonnettomuus. Nyt odotettiin poliisia ja rikostutkijoita paikalle, ja aikaa menisi pahimmillaan useita tunteja. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan pääsimme liikkeelle jo vajaan puolen tunnin kuluttua. Ajoimme onnettomuuspaikan ohi. Henkilöauton alla makasi kuollut mies. Musta lenkkitossu lojui keskellä tietä, toinen oli yhä uhrin jalassa. Keski-ikäinen mies, keltainen t-paita, mustat shortsit, tummat hiukset. Oliko hän lähtenyt pyhäaamuna kahville tien toisella puolella olevaan kahvilaan aikomuksenaan samalla jutella tuttujen kanssa, lukaista lehtiä, palata hitaasti kotiin jatkamaan rentoa sunnuntaipäivää? Vilkkaasti liikennöidyllä, mutkaisella tiellä oli suojateitä harvassa, helpompi oli oikaista ripeästi tien yli.

”Se menee ohi.” Niin menee meidän elämämmekin.

Havahtuminen

Sunnuntai 2.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Havahtuminen

Eräässä facebook- ryhmässä keskusteltiin Anthony de Mellon kirjasta ”Havahtuminen”. Tai ei siitä oikeastaan keskustelu, vaan mainittiin, että se on tärkeä, ajatuksia avaava, kannattaa ehdottomasti lukea- kirja. Näiden suositusten perusteella uteliaisuuteni heräsi ja lainasin rähjääntyneen teoksen pääkirjastosta. Tämä kappale näytti olevan vuonna 2000 painettu kirja ja neljäs painos.

Anthony de Mello syntyi Intiassa Bombayssa, nykyisessä Mombaissa. Kodissa puhuttiin kuitenkin englantia ja elettiin länsimaiseen tyyliin. Anthony kävi katolista koulua ja aloitti jo 16-vuotiaana jesuiittojen noviisikoulutuksessa vanhempien vastusteluista huolimatta. Myöhemmin jesuiittojen Bombayn piirin johtaja toimitti nuorukaisen terapeutin koulutukseen Yhdysvaltoihin, koska oli huomannut hänen lahjakkuutensa. Tässä ympäristössä suurin osa opiskelijoista ja kouluttajista oli vapaa-ajattelijoita. Palattuaan Intiaan de Mello perusti eri vaiheiden jälkeen Sadhana (= pyrkimys kohti hengellistä päämäärää)- instituutin, ja vähitellen hänen kristillinen hengellisyytensä laajeni universaaliksi hengellisyydeksi.

Isä de Mellon maine levisi niin, että hän terapeutin työnsä ohella piti opetustilaisuuksia Intiassa, Japanissa, Malesiassa, Signaporessa ja Yhdysvalloissa. Keväällä 1987 hän sai valmiiksi kirjansa ”The Prayer of the Frog” (”Sammakon rukous”) ja matkusti New Yorkiin tapaamaan Bill-veljeään ja jesuiittayhteisön jäseniä. Yöllä hän kirjoitti ystävälleen:”Minua kiinnostaa vain hengen maailma. Kaikki muu on epäolennaista. En ole koskaan ollut näin onnellinen, näin vapaa.” Seuraavana aamuna hänet löydettiin menehtyneenä äkilliseen sydänkohtaukseen.

Vuonna 1998 Vatikaanin kirkon oppia valvova virasto, uskonopin kongregaatio julkaisi laajan tiedonannon, jossa de Mellon myöhäiskauden kirjoitukset tuomittiin. Koska de Mello piti kaikkia uskontoja, myös kristinuskoa, suhteellisina ja jopa esteenä totuuden etsijöille, hänen oppinsa todettiin asettuvan kristinuskon ulkopuolelle.

Luin kirjan nopeasti, varmaankin liian hätäisesti. ”Havahtuminen” on koostettu de Mellon pitämän hengellisen konferenssin nauhoitetuista luennoista, ja sen huomaa tekstistä. Luennoissa kerrotaan paljon juttuja, tarinoita, esimerkkejä, jotka kyllä ovat viihdyttäviä, mutta erityisen selkeää opinkokonaisuutta siitä on mielestäni vaikea löytää. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki esipuheessa oleva tarina, jonka de Mello on kertonut monenlaisissa tilaisuuksissa.

Eräs mies löysi kotkanmunan ja pani sen kanalassa kanan pesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa. Koko elämänsä se luuli olevansa kana ja teki sitä, mitä nekin tekivät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä, kotkotti ja kaakatti. Se saattoi räpsytellä siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.

Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki kotkan liitelevän ylhäällä taivaalla liikutellen vahvoja kultaisia siipiään.

- Mikä tuo on? se kysyi.

- Se on kotka, lintujen kuningas, vastasi kana. - Se kuuluu taivaalle, me kuulumme maahan, me olemme kanoja.

Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana.

” Havahtuminen tietoisuuteen” on asia, jota de Mello painottaa. Mitä se sitten tarkoittaa? Suoraan sanottuna en oikein saanut selville. Onko se sitä, että ihminen jollakin tavalla ”ulkoistaa” itsensä? Älä sano, että olet onnellinen, älä sano, että olet masentunut, sillä tunnet onnea tai masennusta vain tällä hetkellä. Tunteet tulevat ja menevät - eli ihminen ja hänen elämänsä on enemmän kuin hänen tunteensa. Onko tämä se oivallus tietoisuuteen? - ”Hiljaisuus ei synny äänien lakkaamisesta, vaan egon vaikenemisesta.”

Kun jotakin puuttuu - "Terveisiä isälle!"

Sunnuntai 26.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Kun jotakin puuttuu

”Terveisiä isälle!”

Kesän loppupuolella ilmestyy teokseni ”Terveisiä isälle!”. Olen hionut tekstiä väsyksiin asti napakan kustannustoimittajan kannustamana, ja nyt kirjasta puuttuu enää loppusilaus eli kansi. Odotan innokkaasti taiteilijan kansiehdotuksia, sillä tällä kertaa itselläni ei ole poikkeuksellisesti ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miltä tämän romaanin ulkokuori voisi näyttää. Onneksi ammattilaiset osaavat.

”Terveisiä isälle!” on faktaan perustuva fiktiivinen romaani, joka kertoo kahden tosilleen ennen tuntemattoman siskon sekä nuoren Markuksen yhteen punoutuvan elämäntarinan, tai ainakin osan siitä. Aihe rysähti elämääni vajaa kaksi vuotta sitten, kun sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni. Meillä oli viestin mukaan yhteinen isä.

Minua pyydettiin viime syksynä kertomaan kirjoittamisesta ja kirjoistani erääseen tilaisuuteen. Valmistauduin huolella, nuoremman sukupolven avustuksella tein myös PowerPoint- esityksen, sillä mielestäni kuvat elävöittävät mukavasti esitelmää. Yleensä minulta kysytään näissä tilanteissa, olenko parhaillaan kirjoittamassa uutta teosta, ja sen vuoksi esityksen viimeisessä kuvassa oli näkymä, jossa sohvalla istuu kaksi hymyilevää, vaaleahiuksista naista. Kerroin yleisölle, että kuva on siitä päivästä, jolloin tapasin sisareni ensimmäisen kerran. Mainitsin myös lyhyesti, miten olin saanut tietää hänen olemassaolostaan, ja miten olimme alkaneet rakentaa tuttavuuttamme ensiksi sähköpostien avulla ennen kuin tapasimme toisemme ensimmäisen kerran. Ja kyllä, olin kirjoittamassa aiheeseen liittyvää teosta.

Kun olin lähdössä tilaisuudesta pois, kaksi rouvaa tuli juttelemaan minulle. Molemmilla oli samantyyppinen tarina: Elämään oli ilmestynyt yhtäkkiä uusi sisar tai veli. Myös minua kyyditsemässä ollut henkilö kertoi paluumatkalla, että hänelläkin oli veli jossakin pohjoisessa. He eivät olleet koskaan tavanneet, mutta kumpikin tiesi toisensa olemassaolosta.

Kun eräs puolituttu samasta jumpparyhmästä kysyi, olenko nyt kirjoittamassa jotakin, ja kun kerroin hänelle teoksen teemasta, niin nainen tuumasi:”Kuule, minullakin on veli tuolla jossakin. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä häneen?” Kuinka paljon meitä onkaan, joilla on tuntematon verisukulainen jossakin päin Suomea tai maailmaa?

Olen tämän teoksen kirjoittamisen aikana vähitellen oppinut ymmärtämään, kuinka raskasta elämä voi olla, jos siitä puuttuu toinen vanhempi, tai jos tietää, että tuolla jossakin on hän, kenen perimää kannan, mutta jota en tunne. Kuka minä olen, ja miksi minä olen juuri tällainen? Siskoni kertoi rakentavansa minuuttaan pala palalta aina sitä mukaa, kun hän oppi lopulta aikuisuudessaan tuntemaan oikeaa isäänsä. Se on ollut hidasta rakentamista, eikä ole varmaa, tuleeko kuvasta koskaan kokonainen, mutta kuka meistä on täysin kokonainen?

Olen välillä suorastaan tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen saanut elää perusturvallisen ja hyvän lapsuuden ja nuoruuden, kun taas siskoni perheessä asiat ovat olleet monimutkaisempia. Olen kuitenkin päättänyt, että saan olla onnellinen ja tyytyväinen omasta osastani, sillä minä en ole syypää isäni tekemisiin. Minulle siskon löytyminen on ollut ihana asia, me tulemme toimeen hyvin, ja meillä on hienoja keskusteluja keskenämme. Olemme myös samaa mieltä siitä, että kaikesta huolimatta tuohon aikaan (1960-luvulla) kahden perheen rikkominen ja niiden jäänteistä uuden perheen rakentaminen olisi ollut suorastaan mahdotonta.

Ja kyllä, siskoni on lukenut romaanini käsikirjoituksen moneen otteeseen ja hyväksynyt sen sisällön.

Luulen, että kun syksyllä pääsen pitämään kirjaesittelyjä joihinkin tilaisuuksiin, niin esityksen jälkeen joku tulee kertomaan omaa tai tuttavansa tarinaa siitä, kuinka kerran hänkin sai tietää, että hänellä on tuntematon verisukulainen. ”Älä mene sekoittamaan kenenkään elämää,” oli siskolleni sanottu joskus. Minun neuvoni on kuitenkin päinvastainen: Etsi hänet käsiisi.

Radikaali rehellisyys

Sunnuntai 19.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Radikaali rehellisyys

Olin nuorena tyttönä kylässä tulevassa anoppilassa, ja paikalla oli myös sulhaseni vanhempi veli. Tämä velipoika oli kova puhumaan ja suolsi tulemaan jänniä juttuja, joita minä kuuntelin huuli pyöreänä. Kun puheenpörinää oli kestänyt puolisen tuntia, tuumasi paikalla oleva anoppini, että ”tuo se kertoo noita juttuja, ei niitä kannata uskoa.” Siis mitä? Oliko asianlaita ihan oikeasti niin, että joku viihdytti itseään valehtelemalla minulle? Minun oli vaikea uskoa tätä, koska itse olin saanut kasvatuksen, johon kuului ehdoton rehellisyys.

Vuosien mittaan opin tietämään, että ”juttujen kertominen” ei ole tietyissä piireissä valehtelua, kunhan vain jonkinlaista vitsailua tai testailua, liioittelua, mitä lienee, mutta kuitenkin hyväksyttävää toimintaa. Minä olen puolestani sen verran tosikko, etten ole oppinut tuon tyyppiseen jutusteluun.

Aina silloin tällöin olen ollut tilanteessa, jossa minun on täytynyt todeta, ettei minulle ole kerrottu asioita, joita minun kuuluisi tietää, tai se, mitä on kerrottu, ei olekaan totta. Se koskee ja loukkaa, aiheuttaa surua ja vihaa, joista voi olla vaikea päästä yli.

Joskus on mieleeni tullut, että kannattaako rehellisyys lainkaan nykymaailmassa. Tutkijat puoltavat kuitenkin rehellisyyden merkitystä, sillä on todettu, että sekä perhe, ystäväpiiri että työyhteisö luottavat ihmiseen, joka tunnetaan rehellisyydestään. Rehellisyys tuo mukanaan hyvän maineen ja sisäisen rauhan, ja pitkällä aikavälillä se voi auttaa välttämään monia hankalia tilanteita tulevaisuudessa. Kun siis oma arvomaailma ja moraalikäsitys kumpuaa rehellisyydestä, se saa aikaan monenlaisia myönteisiä vaikutuksia sekä omaan elämään että ihmissuhteisiin.

On tietysti totta, että epärehellisyys voi lyhyellä aikavälillä tuottaa etuja, mutta se ei luo kauaskantoisesti ajatellen kestävää pohjaa elämään.

Törmäsin netissä ihan tuoreeseen tekstiin (Future Institute 25.3.2024), jonka otsikkona oli ”Radikaali rehellisyys”. Koska elämme valeuutisten ja epävarman todellisuuden ilmapiirissä – lukekaa poliittisia uutisia tai menkää someen -, ja koska olen joutunut pohtimaan tätä teemaa muutenkin viime aikoina, niin otsikko herätti kiinnostukseni oitis. Lukurupeaman jälkeen olen oppinut jonkin verran uutta, ja seuraavaksi suuntaan kirjastoon parantelemaan tietojani.

Amerikkalainen psykoterapeutti Brad Blanton on kirjoittanut seitsemän kirjaa totuudesta ja valheista. Hänen pääperiaatteensa lyhyesti ilmaistuna on yksinkertainen: radikaali rehellisyys. Aina totuus! Liiallisen tahdikkuuden saa unohtaa! Blanton lupaa täyteläisemmän ja onnellisemman elämän, jos tulemme radikaalisti rehellisiksi.

Valehtelemme noin 150-200 kertaa päivässä, johon lukumäärään sisältyvät myös ironia, vähättely ja kyynisyys – asioita, joita emme tule edes rehellisyyden nimissä ajatelleeksi. Blantonin mielestä nämä jokapäiväiset rutiininomaiset tavat rasittavat meitä ja kanssakäymisiämme niin avioliitossa, työelämässä kuin ystävyyssuhteissammekin. Mutta huomatkaa: Radikaali rehellisyys ei tarkoita ilkeyttä. Tarkoitus on rehellisesti sanoittaa omat tunteemme.

Totuus on kuitenkin luonnollisesti se, että emme aina voi olla niin rehellisiä kuin haluamme (kannattaako kertoa tuttavalle, että hän on lihonut reilusti sitten viime näkemän?), mutta tarkoitus on pyrkiä siihen.

Tiivistetysti sanoitettuna: Radikaali rehellisyys merkitsee sitä, että kerrot kanssakulkijoille, mitä olet tehnyt, mitä aiot tehdä, mitä ajattelet, ja mitä tunnet.

Myös Suomessa järjestetään kursseja, joissa ihmiset perehdytetään radikaalin rehellisyyden aatteeseen. Palaan teemaan, kunhan olen tutustunut siihen tarkemmin, mutta voin sanoa jo nyt, että koen Blantonin ajatukset omikseni.

P.s. Miten saisimme maailman johtavat poliitikot tällaiselle kurssille?

Juutalaisvastaisuus lisääntyy maailmalla

Lauantai 11.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Juutalaisvastaisuus lisääntyy maailmalla

Terrorijärjestö Hamas teki terrori-iskun Gazan kaistalta Israelin puolelle 7. lokakuuta 2023. Yllätyshyökkäyksessä sai surmansa 1139 ihmistä ja 240 otettiin panttivangeiksi. Seuraavana päivänä Israeliin julistettiin sotatila, ja maa aloitti vastaiskut ilmavoimillaan Gazan alueelle, joka on Hamasin kotipaikka. Tällä hetkellä tiedämme, että sodassa on kuollut vähintäänkin 36 000 ihmistä, eivätkä Hamas ja Israel ole onnistuneet solmimaan pitävää tulitaukoa. Israel vaatii panttivankien vapauttamista, mutta siihen terroristijärjestö ei ole halukas. Vaikka Hamas oli jo vuosien ajan valmistautunut kyseiseen iskuun (sairaaloiden alle rakennetut tunnelit taistelijoita varten, Israelin puolelle vuosien kuluessa ujutetut ”työmiehet” jne), niin tuskin se osasi aavistaa, mikä katastrofi sodan aloittamisesta tulisi koitumaan.

Ruotsin Malmössä on parhaillaan meneillään Euroviisut, jonka yhteydessä on havaittavissa juutalaisvastaista ajattelua. Tosin se on tässä tapauksessa naamioitu Israelin vastaiseksi toiminnaksi, joka jonkun mielestä oikeuttaa kaikenlaisen tapahtumaan liittyvän boikotoinnin. Luin juuri HS:ssa ilmestyneen artikkelin, jossa muutama suomalainen viisufani kertoi tuntemuksistaan nykyisessä tilanteessa. Eräs porukka oli perunut koko viisumatkan, koska Israel oli saanut luvan osallistua kilpailuun. Rahallisesti boikotointi oli heille menetys, mutta periaate ennen kaikkea. Joku puolestaan kertoi lähtevänsä Malmöhön ristiriitaisin tuntemuksin. Kisoja on mukava mennä seuraamaan, mutta Israelin edustajan läsnäolo aiheuttaa ahdistusta.

Suomen viimevuotinen edustaja Käärijä joutui puolustelemaan somessa olevaa videota, jossa hän tanssi yhdessä Israelin edustajan kanssa. ”Haluan selventää, ettei video ole minkäänlainen poliittinen kannanotto tai tuen osoitus,” laulaja ilmoittaa.

Siis oikeasti? Seuraavatko nämä ihmiset uutisia ollenkaan? Kuka aloitti Gazan julman, verisen sodan? Mikä taho suunnitteli vuosikausia iskua Israelin maaperälle, otti panttivankeja, joista ei päästä irti, vaikka oma kansa tuhoutuu? Ketä tai mitä tulisi boikotoida? Tiedän, että Israel on kostanut terrori-iskun moninkertaisesti, mutta rehellisesti sanottuna: Onko sillä muutakaan mahdollisuutta?

Euroopan komissio on antanut virallisen varoituksen antisemitismin eli juutalaisvastaisuuden uudesta noususta Euroopassa. Jos katsoo eri maiden tilastoja, niin on päivänselvää, että juutalaisten syrjintä ja heitä vastaan tehdyt hyökkäykset ovat lisääntyneet voimallisesti viime vuosien aikana. Juutalaisvastaisuus alkoi vahvistua huomattavasti koronapandemian aikana, eikä tälle tendenssille ole mitään järjellistä selitystä. Sekä Ranska että Saksa ovat ihan viime päivinä julkaisseet tilastoja, joiden mukaan antisemitismi kyseisissä maissa on kasvava ilmiö. Mitään järkeen käyvää, ymmärrettävää selitystä tälle ei löydy, mutta ihminenhän toimii hyvin usein järjenvastaisesti. Nyt voi vain kysyä, mitä tälle ilmiölle voi tehdä? Mitä sinä tekisit, jos asuisit ulkomailla, jossa suomalaisia alettaisiin vihata ilman, että olisit tehnyt mitään sen ansaitaksesi?

NIHIL NOVI

EI MITÄÄN UUTTA

Olen kulkenut surullista tietäni

kahden tuhannen vuoden ajan

ja raahaan ikiaikaisia syntejäni

perässäni kuin varjoa

häpeän ja pahuuden listaa:

- Myrkytän kaivot

-Tuon huonon sään

-Loitsin karjan

-Varastan temppeleiden kultaiset ristit

-Syljen niiden päälle, sotken ne mudalla

- Ja myyn korkeaan hintaan

- Teen veriuhreja Jumalalle

- Sekoitan lasten verta matsaan

- Ja kaikkina juhlapyhinä

- sieppaan aina kalpeita lapsia

- Kaivan heidän kuolleet silmänsä päästä

- Ja puristan sydämistään veren…

- Minä olen – porvarillinen riisto

- Olen – maailmankriisi

-Olen kommunisti ja rikas mies

- Olen hasidi – taistelen Jumalan kanssa

- Kaikki maailman paha

- lukittuna saastaiseen sydämeeni

- jatkan ryömimistä ja kuristamista

- piilottaakseni kultaa kellareihini

- Jos vain minut poistettaisiin

- maailma kulkisi kultaisessa taljassa

-Se olen aina ollut minä – rettelöitsijä

… huijaamassa väkijoukkoa.

Ja minä?…

Olen vielä elossa.

Kuinka ärsyttävää, eikö?

Jopa häpeällistä,

mutta siitä huolimatta…

Syyllinen on tässä -

juutalainen.

(Wladyslaw Szlengel)

Wladyslaw Szlengel oli puolalainen runoilija ja kirjailija, joka kuoli toisen maailmansodan aikana Varsovan getossa vuonna 1943. Hän kertoo runoissaan ja teksteissään geton elämästä ja kärsimyksistä.

Maailmanlaajuinen uutinen

Sunnuntai 5.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Maailmanlaajuinen uutinen

Selailin verkossa eri maiden lehtiä ja tein mielenkiintoisia havaintoja. Suomalaisten lehtien ehdoton ykkösuutinen oli Ukrainan sota, Venäjä ja Putin, ja minäkin olen teemaan niin tottunut, etten muuta odotakaan. Kun siirryin saksalaisten julkaisujen pariin, niin toki Ukrainan sota kaikkineen oli sielläkin hyvin esillä, mutta ei läheskään niin paljon kuin Suomessa. Jalkapallo-otteluiden tulokset ja Gazan sota olivat hyvin pinnalla myös. Kun ehdin englanninkielisiin lehtiin, niin Ukrainan katastrofi häipyi yhä kauemmaksi, oman maan sisäpolitiikka tunki esiin entistä enemmän sekä myös kuningasperheen kuulumiset. Lopulta Espanjan El Pais- lehteä selatessani minun oli todettava, että Suomen ykkösuutinen oli häipynyt yhä kauemmaksi, kuninkaallisen perheen asiat, urheilu ja tietysti maan oma sisäpolitiikka valtasivat sivustot.

Kun vilkaisin USA Todayn verkkosivuja, niin eurooppalainen mieleni koki pienoisen hämmennyksen: Haloo, Ukrainan sota, missä olet? Siitä ei juurikaan uutisoitu, Qazan taisteluista enemmän ja eniten luonnollisesti Trumpin edesottamuksista ja tulevista vaaleista muutenkin.

Se, mikä on tärkeää meille suomalaisille, Venäjän kyljessä asuville, ei enää olekaan uutisten ykkösasia, kun edetään yhä kauemmaksi Venäjän läheisyydestä. Tämä on vakava asia. Jos Ukrainaa ei auteta saavuttamaan voittoa sodassa, se tarkoittaa sitä, että joskus suomalaistenkin on turha hakea apua muualta.

Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, että eräs uutinen oli päässyt lehtiin ympäri maailman. Arvaatteko? Ette varmasti! Englantilaisen verkkolehden (dailymail.co.uk) otsikko kuuluu: ”Tiedemiehet näkevät ensimmäisen kerran, kun oranki hoitaa omaa haavaansa lääkekasvilla”. Pitkässä artikkelissa kerrotaan, että sumatralainen oranki nimeltään Rakus oli poiminut lääkekasvin, purrut sitä suussaan ja sivellyt tahnaa lähellä silmää olevaan haavaan. Kuukauden kuluttua haava oli parantunut jo hyvin, ja kahden kuukauden kuluttua Rakus oli täysin terve.

Asiaa tutkineet tiedemiehet olivat ymmällään ensiksikin sen vuoksi, ettei oranki yleensä koskaan laita suuhunsa kyseistä kasvia (Fibraurea tinctoria, suomenkielistä nimeä en löytänyt), ja hämmästyttävää oli luonnollisesti myös se, kuinka eläin osasi valmistaa lääkesalvaa kyseisestä kasvista. Tilanne oli poikkeuksellinen, vaikka tutkijat ovat jo aiemmin saaneet selville, että oranki saattaa syödä erikoisia kasvia lääkinnälliseen tarpeeseen, esimerkiksi inkivääriä, jos elimistössä on tulehdus.

Tiesikö Rakus, mitä se teki? Tämä kysymys pohditutti tutkijoita kovasti, ja lopulta he päätyivät siihen lopputulokseen, että oranki oli tietoinen tekemästään. Se käytti lääkekasvia pidemmän aikaa useita kertoja ja levitti sitä vain haava-alueelle ja kulutti tähän toimintaan paljon aikaa. Artikkelissa pohdittiin pitkään, oliko Rakus -orangin osaaminen jotenkin syntyperäistä, vai oliko se oppinut asioita muilta lauman jäseniltä. Siihen kysymykseen ei ole vielä löydetty varmuudella vastausta.

Mutta palatakseni blogin alkuasetelmaan. Kaiken politikoinnin, sotien, kuninkaallisten, urheilutulosten ja muiden ”tärkeiden” uutisten joukossa nousi kansainvälisesti huomioiduksi uutinen Rakus-orangista, joka paransi haavansa lääkekasvilla viidakossa. Miksi ihmeessä tämä uutinen on ylittänyt eri maiden uutiskynnyksen? En tiedä. Tarina jossakin kaukana syvällä luonnossa elävästä ihmisapinasta on sympaattinen ja kiinnostava. Se ei herätä vihaa, surua, kateutta tai pelkoa. Sen voi jokainen lukea hymy huulillaan unohtaen hetkeksi lehtien pääotsikot, ja samalla mieleen muistuu, että ai niin, tämä meidän maapallomme on valtava ja sisältää monenlaista elämää, ehkä meilläkin on vielä toivoa.

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sunnuntai 28.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sain nähtäväkseni kolmen minuutin mittaisen TikTok- videon, jossa nuoret kertoivat ajatuksistaan neljäkymmentä vuotta sitten. Videon lähde on Ylen Elävä arkisto, ja lähetyksen nimi ”Tätä toivon, tätä pelkään”. Haastatellut nuoret näyttivät olevan 17-20-vuotiaita, heidän joukossaan oli sekä nuoria naisia että miehiä. Olin yllättynyt niistä hienoista kommenteista, joita haastatellut ohjelmassa antoivat ja toisaalta – miksi ihmeessä olin yllättynyt? Nuorethan ovat fiksuja! Koin myös nuo haastateltavat hyvin sympaattisiksi, he olivat niin siistin näköisiä, no, muoti oli tuolloin aika tavalla toisenlainen (vrt. reikäfarkut, jollaiset minäkin omistan, koska ne ovat päällä niin mukavat). Seuraavassa vastauksia kysymyksiin ”Mitä pelkäät?” ”Mitä toivot?” sekä myös pohdintoja siitä, mitä muutoksia tulevaisuus saattaa tuoda mukanaan.

- Sitä mä en usko, että ydinsota tulis. Ei ne ukot tuolla ole niin hulluja, että ne aloittais tuommoisen sodan, siinähän kuolis kaikki. Mä haluaisin, että me eletään vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin.

- Silloin on kauheasti ainakin robotteja, ATK kai menee eteenpäin, ja ihmiset on samanlaisia, mutta ei sitä tiedä, vaikka ne kulkis happinaamarit päällä.

-Viihdekulttuuri lisääntyy kovasti. Tullaan varmaan käyttämään aikaa paljon just tähän niin sanottuun keinotekoiseen viihteeseen, jota on kaikki nää elektroniikkapelit ja sitten videot ja tämmöiset tietokonepelit. Niitä sitten ostetaan kauheesti, ja ensin ne on hauskoja, mut sitten niillä ei tee mitään.

- Pelkään sotaa niin kuin kaikki muutkin.

-Pelkään ydinsotaa ja ettei saa työpaikkaa. Ydinsotaa varmasti kaikkein eniten.

-Pelkään sotaa.

-Jo joku asia on epäselvä, ja pelko johtuu siitä, niin pyrin ottamaan tietoa ja kerron asiasta muille, mitä pelkään. Yhdessä on helpompi ratkaista se asia.

- Kannattaa liittyä kaikkiin rauhanliittoihin ja pyrkii olemaan, ettei kannata mitään sotaa.

-Pitäis aloittaa se rauha tosiaan aivan tästä läheltä, olla hyvä ihminen ja tulla toimeen kaikkien kans.

- Mä toivon,että näiltä suurvaltojen päämiehiltä – niin kuin sitä tavataan sanoa -, että nämä jotenki tulis järkiinsä, että ei olis semmoista pelon tasapainoa, että vähennettäis näiden aseiden valmistusta ja kaikkea tämmöistä.

- Että ei tulis sota. Pysyttäis hengissä.

- Rauhaa, kun jos sota tulis, ei olis mitään jäljellä maapallosta. Kaikki elävä olis kuollutta.

Yritin ottaa selville, miksi sota esiintyi niin usein nuorten puheissa. Todennäköisesti syynä on ollut se, että Ronald Reagan valittiin vuonna 1984 Yhdysvaltojen presidentiksi, ja se puolestaan vahvisti maan konservatiivista suuntausta politiikassa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Yhdysvallat ja silloinen Neuvostoliitto olivat kylmän sodan tilassa, sillä Reagan tunnettiin kommunismin leviämisen tiukkana vastustajana. Hänen hallintonsa harjoitti voimakasta ulkopolitiikkaa, joka myös pyrki rajoittamaan Neuvostoliiton vaikutusvaltaa erityisesti Lähi-idässä, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Tuohon aikaan käyttöön tuli termi ”aseiden kilpavarustelu”.

Kyseisen haastattelun aikaan elettiin Suomessakin poliittisesti pelon ja odotuksen ilmapiirissä, ja se kuuluu nuorten vastauksissa. Jos samanlainen ohjelma tehtäisiin nyt, niin oletettavasti samanlaiset sotaa pelkäävät kommentit olisivat siinäkin esillä. Mitään edistystä ei tässä suhteessa ole tapahtunut neljän vuosikymmenen aikana: Sukupolvi on vaihtunut, mutta ihminen ei muutu.

Koulukiusaaminen - kun oppilas kiusaa opettajaa

Sunnuntai 21.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Koulukiusaaminen – kun oppilas kiusaa opettajaa

Koulukiusaaminen mainittiin jälleen kerran, kun uutiset kertoivat Viertolan kouluampumisesta. Ampuja on poliisin mukaan maininnut syyksi koulukiusaamisen. Poliisi ei luonnollisesti voi kertoa mitään yksityiskohtia, mutta on sanonut, että ”ihmiset kokevat asioita eri tavalla”. Tämä on tietysti totta. Joku saattaa suuttua verisesti, jos hänen puheilleen hymähdellään, joku toinen puolestaan ei edes huomioi asiaa. Toivottavasti suomalaiset saavat joskus selvyyttä tämän tapauksen taustoista, vaikka kyseessä onkin alaikäinen tekijä.

Harvoin koulukiusaamisen yhteydessä puhutaan siitä, että myös oppilaat voivat kiusata opettajia. Olen kuullut tapauksesta, jossa kolme opettajaa on sairauslomalla koulukiusaamisen vuoksi. Kiusaamistapaus on nyt poliisitutkinnassa.

Kuullessani asiasta olin ensiksikin tyytyväinen siitä, että vihdoin ja viimein tämä ilmiö otetaan esiin ja niin vakavasti, että se voi parhaimmillaan johtaa rikossyytteeseen! Vihdoin ja viimein lapsi/nuori joutuu toteamaan, että opettaja ei ole pelkkä sylkykuppi, jota saa kohdella ihan miten vain rehtorin pahoitellessa (”harmillinen juttu”) ja vanhempien vetäytyessä syrjään kaikkinaisesta vastuusta. Toivon myös, että tämä tapaus saa julkisuutta ja on lähtölaukauksena vaatimuksiin opettajien työrauhan koskemattomuudesta. Joka ikisellä työntekijällä on oikeus saada tehdä työnsä rauhassa, myös opettajilla. On turha itkeä entisten loistavien Pisa-tulosten perään, kun opettaja ei saa enää vaatia sitä, että oppilas tekee tehtävänsä, käyttäytyy tunneilla hyvin ja antaa työrauhan opettajille ja koulutovereille.

Uskonpuhdistaja Martin Luther kirjoitti viisisataa vuotta sitten seuraavasti (vapaa suomennos): ”Nykyisin valitetaan huonosti käyttäytyvistä lapsista, jotka eivät halua totella vanhempiaan, vaan aiheuttavat heille suurta murhetta huonon käytöksensä ja jumalattoman olemisensa vuoksi. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että on paljolti vanhempien oma syy, etteivät he ymmärrä kasvattaa lapsiaan oikein Jumalan pelkoon ja ovat laiskoja ja periksi antavia.” Luther kirjoittaa edelleen, että vanhemmat huolehtivat kyllä siitä, että lapsi on ulkonaisesti maailman silmissä hyvin puettu, ja että tällä on kaikenlaista tavaraa, mutta hyvien tapojen opettamista, Herran pelkoon kasvattamista, he eivät pidä tarpeellisena. Uskonpuhdistaja jatkaa vielä paikoin roisiakin tekstiä vertaamalla vanhempia eläimiin, jotka syövät omat lapsensa. Tällä vertauksella hän tarkoittaa sitä, että välinpitämättömät vanhemmat ”syövät” lapsensa tulevaisuuden. Aikamoista tekstiä, johon nykyihminen voi paikoitellen hyvin samaistua.

Oma kouluaikani lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle oli ainakin näennäisesti erittäin rauhallista. Muistan yhden kerran, kun naisopettaja poistui luokasta kyyneleitä silmistään pyyhkien. 13-vuotiaat pojat olivat kiusanneet häntä, mutta eivät tehneet sitä enää toista kertaa. Kovasanainen puhuttelu rehtorin kansliassa, jälki-istunnot ja terveiset vanhemmille riittivät lopettamaan huonon käytöksen. Toki ajan henki oli silloin jotain ihan muuta, ja kaikenlainen väärä toiminta kiellettyä ja tuomittavaa.

En myöskään muista omalta opettajanuraltani tapausta, jolloin minua olisi kiusattu, vaikka monenlaisia hiippareita minullakin on ollut oppilaana. Toisaalta olen opettanut alakoulun (1-6) puolella, jossa oppilasaines oli tuolloin vielä kuitenkin aika lailla helpompaa kuin yläkoulun puolella. Mitä olisin tehnyt, jos joku nuorista olisi rähjännyt päin naamaa, haukkunut, jopa sylkenyt tai yrittänyt käydä käsiksi? Mieleeni olisi varmasti heti ensimmäiseksi tullut monta kysymystä siitä, mitä minulla on ylipäänsä lupa tehdä. Ja nykyisin se on aika vähän, vaikka vastassa on häiriintynyt, jopa vaarallinen nuori.

Nyt on myönnettävä, että nykyiset säännöt ja määräykset eivät enää toimi tässä yhteiskunnassa. Täytyy tosissaan miettiä, onko paluu vanhaan eli kurinalaiseen kasvatukseen enää edes mahdollista. Vapaan kasvatuksen nimissä ollaan menossa ojasta allikkoon jo toisen sukupolven kohdalla, eikä helpotusta tilanteeseen näy. Vai pitääkö meidän todeta kuten erään koulun rehtori kuullessaan opettajien sairauslomista ja poliisitutkinnasta, että onpa ”harmillista”. Niin on, eikä sillä asenteella potkita pitkälle.

Putin vertasi itseään Jeesukseen

Sunnuntai 14.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Putin vertasi itseään Jeesukseen

Muutama päivä sitten lehtien otsikot täyttyivät viesteistä, joiden mukaan Putin on verrannut itseään Jeesukseen. Asia on hykerryttävän mielenkiintoinen: Kommunistisen maan johtaja on lukenut raamattunsa – tai ainakin apupoika, Venäjän ortodoksisen kirkon päämies Kirill on ollut korvaan kuiskaaja.

Ensimmäiseksi kysyin itseltäni, miksi ihmeessä Putin käyttää aseenaan raamattua, eihän kunnon kommunisti edes vilkaise pyhään kirjaan päin? Asia selvisi, kun aloin hakea tietoa netistä (lähinnä saksankielisiltä sivustoilta). Vaikka osa venäläisistä on kommunistisen perinteen mukaisesti uskonnottomia,niin ortodoksisella kirkolla on jo vuosisatojen ajan ollut vahva asema kansan keskuudessa. Tämä näkyy etenkin juhlapyhissä ja perinteiden vaalimisessa. Putin on halunnut entisestään vahvistaa kirkon asemaa, ja vuonna 2000 allekirjoitettiin Venäjän ja ortodoksisen kirkon välinen sopimus, joka määrittelee kirkon ja valtion väliset suhteet ja vahvistaa kirkon asemaa maassa. Tämä tilannepäivitys on tehty luonnollisesti sen vuoksi, että Putin uskoo pystyvänsä myös tällä tavoin (kirkkoa hallitsemalla) pitämään kansan tiukasti omissa hyppysissään.

Putin puhui lapsille ja nuorille moskovalaisen nuorisokeskuksen avajaisissa ja vertasi eräässä osassa puheessaan itseään Jeesukseen. ”Muistatteko, miten Jeesus saapui Galileaan ja näki kalastajat? Toinen heistä oli kalastamassa, toinen korjaamassa verkkoa. Jeesus sanoi heille seuratkaa minua ja teistä tulee ihmisten kalastajia, ihmisten sielujen kalastajia… Tapaus oli tärkeä, kun maailman uskonnot olivat kehittymässä...Mutta se ei ole yhtään vähemmän ajankohtainen kuin nyt. Meidän on puolustettava arvojamme, kulttuuriamme, perinteitä ja historiaamme. Tämä on erittäin tärkeää myös tulevaisuuden kannalta.”

Mielenkiintoista tässä puheessa on mielestäni ensiksikin se, että Putin olettaa kommunistivaltion lasten ja nuorten tuntevan raamatun kertomukset. Hämmästyttävää? Olennaista on tietysti toteamus, että Jeesuksen opetuslapsista tuli ”sielujen kalastajia”, ja että lasten ja nuorten on puolustettava Venäjän kulttuuria ja perinteitä, ”kalastella sieluja” isänmaan palvelukseen.

Putin on ottanut raamatun avukseen myös aikaisemmin. Krimin valtausta (2014) on selitetty sen ”hengellisellä merkityksellä”. Aluetta on verrattu Jerusalemin Temppelivuoreen, joka on islamilaisen säätiön hallinnassa keskellä juutalaisten pyhää kaupunkia, Jerusalemia. Putinin sanojen mukaisesti Krim liitettiin ”synnyinmaan yhteyteen”.

Samaa hengellistämistä on nyt käytetty Venäjän kansan mielipiteen muokkaamiseksi julistamalla Ukrainaa vastaan tehty hyökkäys ”pyhäksi sodaksi”.

Raamatun ja kirkon mukaan vetäminen sotatoimien oikeuttamiseksi kertoo Putinin valtavasta hädästä. Kaikki keinot on otettava käyttöön, ja ortodoksisen kirkon vaikutus kansaan on yksi näistä keinoista. Putinia pelottaa. Sota ei ole edennyt siihen malliin kuin hän luuli sen menevän, nopeasti ja voittoisasti kuin Krimin valtaus. Toisaalta kansa alkaa yhä enemmän osoittaa tyytymättömyyttään sotatilaan ja etenkin siihen, että nuoret miehet kuolevat rintamalla yhden harhaisen miehen utopian vuoksi. Loppu on lähellä. Jäämme odottamaan, kun emme voi muutakaan.

Pehmoyhteiskunnan asukkaana

Lauantai 6.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Pehmoyhteiskunnan kansalainen

Kävelen usein täällä Oulussa kauppakeskus Valkean läpi, joskus käyn tietysti myös ostoksilla, mutta hyvin usein se on minulle läpikulkupaikka. Viime viikolla satuin näkemään, kuinka kauppakeskuksen ulkopuolella oli menossa kolmen vartijan ja ulkomaalaisten jenginuorten yhteenotto. Jengin johtaja – arviolta alle 20-vuotias nuori mies – huusi yhdelle vartijalle v-alkuista sanaa ja kohtalaisella suomenkielellä provosoivia kysymyksiä sormi ojossa. Toiset nuoret nauroivat ja kannustivat, tosin aika varovaisesti. Tunnelma olo odottava, hiukan syrjemmässä seisova nuori videoi tapahtumaa. Tarkoitus oli ilmeisesti saada vartija suuttumaan ja käymään nuoreen käsiksi vaikka edes kevyemmällä otteella, saisihan siitä someen aikamoisen videon ja todisteita vartijan väkivaltaisesta käyttäytymisestä. Palasin takaisin asioiltani noin puolen tunnin kuluttua, ja kohtaus oli vasta silloin loppumassa. Mietin, kuinka rautaiset hermot vartijoilla pitää olla – ja tietysti osaava koulutus.

Valkea on nykyisin paikka, jonne huolehtivat vanhemmat kieltävät nuoriaan menemästä. Huumekauppa, narkkarit, alkoholistit, väkivalta ja laittomuus kuuluvat kauppakeskuksen arkeen.

Työelämässä oleva tuttavani kertoi, kuinka videoiminen ja some ovat jatkuvasti esillä myös kouluelämässä. Hyvin tyypillinen välikohtaus on se, että oppilas lukittautuu vessaan, ja kun opettaja yrittää saada häntä sieltä pois esimerkiksi välitunnin päätteeksi, nuoren kaverit ovat paikalla puhelimineen videoimassa. Olisihan mahtavaa saada todistusmateriaalia kiroilevasta, ehkä väkivaltaisesta opettajasta.

Uusin kouluampumistapaus on puhuttanut suomalaisia pian viikon ajan. Tekijästä ja uhreista ei tiedetä paljoakaan, vain se on kerrottu, että kaikki ovat olleet suunnilleen 12-vuotiaita ja samalla kuudennella luokalla. Ampujan mukaan tekoon syynä on ollut koulukiusaaminen eli koulussa tapahtuva kiusaaminen. Koulu, jossa rikos on tapahtunut, on 800:n oppilaan oppilaitos, ja on selvää, että hyvin monet siellä tapahtuvat asiat jäävät näkemättä ja kuulematta, myös monenlainen kiusaaminen.

Mielestäni olennaisinta ei nyt kuitenkaan ole koulun koko, vaan suomalainen pehmoyhteiskunta, jossa asioihin ei saa puuttua vakavin ottein. Et saa koskea, et ottaa esineitä pois, et korottaa ääntäsi, et tehdä mitään, mistä saattaa tulla ”paha mieli”. Ja tämä pätee sekä aikuisten että lasten maailmassa.

Toinen työelämässä oleva tuttavani kertoi tällä viikolla esimerkin varhaiskasvatuksen piiristä. Ryhmässä on lapsi, joka osaa todella taitavasti härnätä, kiusata, ilkeillä ja koetella toisia lapsia niin, että nämä lopulta turhautuneina ja itkien lyödä mäjäyttävät kiusaajaa. Siitähän nousee sitten valtava äläkkä! Useimmiten kiusaaja on kuitenkin niin nokkela, että saatuaan ärsytetyksi toisen lapsen räjähtämispisteeseen, hän katoaa nopeasti paikalta ja nauraa ja ilveilee nurkan takana. Mitä varhaiskasvatuksen ammattilainen voi tehdä? Puhua. Auttaako se? No, eipä ole tähän saakka auttanut, ja odotettavissa voi olla vaikeita aikoja, kunhan tämä pienokainen pääsee alakouluun ja lopulta yläasteelle.

On varmasti erittäin turhauttavaa seurata tilanteita, joissa ihminen – olkoon minkä ikäinen tahansa – saa käyttäytyä väärin, koska pehmoyhteiskunta sallii sen. Ja kyllä, olihan koulukiusaamista ennen vanhaankin, mutta ei todellakaan siinä mittakaavassa kuin nyt. Mikä on muuttunut? Se, että nykyisin saa tehdä monenlaisia asioita joutumatta niistä konkreettisesti vastuuseen.

Olemme toteuttamassa Ruotsin mallia monessa suhteessa, eikä se ole kunniaksi saatikka hyväksi Suomelle. Kyllä meidän maassamme pitää voida sanoa vielä ”ei”, ”et saa”, ”tästä seuraa rangaistus” ja ”joudut vastuuseen ja korvaamaan tekosi”.

Muistan kuinka oppikoulussa ollessani (yli puoli vuosisataa sitten) voimassa oli vielä määräaikainen koulusta erottaminen. Eräs kaverini, yleisesti ottaen kunnollinen mutta hieman ärhäkkä tyyppi, erotettiin pariksi viikoksi röyhkeän suunsoiton vuoksi. Myös pojan kodissa tapaukseen suhtauduttiin vakavasti. Kai hän jotain oppi siitä, miten yhteiskunnassa tulee olla ja elää, sillä lopulta hänestäkin tuli lääkäri ja kunnon mies.

Mihin olet menossa Suomen kirkko?

Maanantai 18.3.2024 - Pirkko Jurvelin

Mihin olet menossa Suomen kirkko?

Keskustelin jokin aika sitten nuoren aikuisen kanssa. Hän oli kiinnostunut uskonnoista ja kaipasi ilmeisesti elämäänsä jonkinlaista hengellistä sisältöä. Nuoren naisen koti oli ollut vanhoillislestadiolainen, hänen puolisonsa ja joku suomalainen ystävänsäkin tunnustivat islamin uskoa, ja läheinen kaveri oli mormoni, jonka mukana nainen oli joskus käynyt liikkeen tilaisuuksissa. Voisi melkein sanoa, että ikäisekseen tällä henkilöllä oli runsaasti kokemuksia eri tavoista uskoa. Kaikesta huolimatta sitä oikeaa hengellistä kotia ei ollut kuitenkaan löytynyt. Vanhoillislestadiolaisuus edusti monessakin mielessä liian jyrkkää suhtautumista esimerkiksi asenteissa sukupuolien kirjoa kohtaan, islamissa naisen alisteinen asema puolestaan tuntui vanhanaikaiselta ja väärältä, mormoniuskonto ei sekään innostanut. Kun ajattelin keskusteluamme jälkeen päin, niin mieleeni tuli, ettei tällaisessa tilanteessa auta muu kuin alkaa kehitellä ihan omaa uskonsuuntausta, sellaista, joka hyväksyy kaikki ne asiat, jotka itsekin katsoo hyväksyttäviksi, kieltää ne, mitkä kuuluukin kieltää (esim. tappaminen), ja toisaalta antaa kuitenkin hengellistä tukea ja turvaa.

Nykyinen suomalainen evankelisluterilainen kirkko tekee kyllä parhaansa, jotta sen julistama sanoma kelpaisi ihan kaikille. Kirkko yrittää tehdä kristillisyydestä jokaiselle sopivan ja mukavan, ja sehän käy nykyihmiselle, joka on kasvanut ”minä itse” ilmapiirissä lapsesta saakka. Jo pienenä suomalainen oppii, että hän itse, hänen tehtävänsä, halunsa ja huvinsa ovat hänen elämänsä tärkeimmät asiat. Tätä kutsutaan kauniisti ”yksilökeskeisyydeksi” ja ”oman itsensä toteuttamiseksi”, mutta arkikielellä voimme sanoa, että se on monessakin mielessä pelkkää itsekkyyttä.

Kirkko haluaa auttaa ja tukea, mikä on sen tärkeä tehtävä, mutta vielä tärkeämpi tehtävä on kristinuskon ja sen tärkeimmän sanoman, pelastuksen, esilletuominen.

Jokin aika sitten piispat ehdottivat kirkolliskokoukselle, että kirkkojärjestykseen lisättäisiin säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Ensimmäinen käsitys tarkoittaisi miehen ja naisen välistä avioliittoa, ja toisessa avioliitto ymmärretään kahden henkilön välisenä. Tämä tarkoittaisi sitä, että kirkkomme papit voisivat tulevaisuudessa vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Lopullisen päätöksen tästä uudistuksesta tekee kirkolliskokous. Arkkipiispa Tapio Luoma selventää:”Jatkossa yksittäinen pappi voi oman näkemyksensä mukaan ratkaista, pidättäytyykö samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä vai suostuuko.” Toki samansukupuolisten vihkimisiä on tapahtunut tähänkin asti, vaikka niille ei ole kirkon puolelta ollut virallista lupaa.

Kun tämä päätös astuu virallisesti voimaan, voimme sanoa, että Suomen evankelisluterilainen kirkko on lopultakin antanut periksi minä itse- ihmisille. Raamatun opetukset - joihin koko kirkon kaksituhatvuotinen olemassaolo perustuu – unohdetaan ja laitetaan syrjään, kun halutaan antaa myöten ihmisten mielipiteille ja yksilöllisyydelle. Voi, voi, mistä löydämme uuden Martin Lutherin, uskonpuhdistajan, joka ei kumartele ihmisille!

Jokainen on tervetullut kirkkoon nyt ja aina! Se asia ei muutu, eikä sitä pidä muuttaa. Kirkon ei kuitenkaan tule hylätä sen oman pyhän kirjan, raamatun, oppia, eihän se silloin enää ole kristinoppia julistava kirkko.

Tämänkin uudistuksen tarkoituksena on pysäyttää jäsenkato kirkossa, mutta erästä asiaa ei huomata: Viime vuosikymmenien aikana kirkko on maallistunut ja unohtanut perusoppinsa yhä enemmän ja enemmän, mutta siitä huolimatta väkimäärä jatkaa pakoaan. Erään tutkimuksen mukaan Ruotsissa kirkosta erottiin entistä enemmän sen jälkeen, kun sateenkaariparien vihkiminen hyväksyttiin. Eli tämäkään temppu ei auttanut joukkopakoa. Ehkä ihmiset etsivät kuitenkin jotakin muuta: muuttumatonta sanomaa kristinuskon ytimestä. Toki tässä yhteydessä on myös sanottava, että kirkosta eroamiseen löytyy paljon muitakin syitä, yksi niistä on kirkollisvero. Eräs nuori, joka ei kirkon palveluja juurikaan käytä, sanoi, että hän mielellään maksaa veronsa, koska kirkkolaitos on vuosisatojen ajan ja yhä ylläpitää poikkeuksellisen hienoa rakennuskulttuuria. Hyvä syy sekin.

Mielestäni jokainen saa elää ja toimia ihan niin kuin itse haluaa, kunhan noudattaa yhteiskunnassa vallalla olevia lakeja. Myös kirkko saa ja sen tulee toimia saamansa tehtävän mukaan.

Taisteluväsymystä ilmassa

Maanantai 11.3.2024 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymystä ilmassa

Venäjä aloitti laittoman hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan runsas kaksi vuotta sitten. Minä – ja arvatenkin aika moni muukin – uskottelin itselleni, että kysymys olisi lyhytaikaisesta kahakasta, joka päättyisi pian. Tällä hetkellä sodan loppuminen näyttää kaukaiselta, enkä enää menisi arvailemaan mitään suuntaan enkä toiseen. Kaksi vuotta kestänyt sota on vaatinut järkyttävän määrän uhreja. Juuri julkitulleen tilaston mukaan taisteluissa olisi kuollut 31 000 ukrainalaista sotilasta, ja venäläissotilaita on arvion mukaan kuollut tai haavoittunut 315 000. Jälkimmäinen arvio vastaa 87 prosenttia Venäjän sotilaista ennen sotaa. Venäjän luvut eivät kuitenkaan ole faktatietoa, vaan lähinnä asiantuntijoiden arvioita. Sotilaiden lisäksi siviilejä on menehtynyt Ukrainassa 10 400, ja haavoittuneita on 19 700, kadonneista ei löydy lukuja. Ihmisuhrien valtavan määrän lisäksi satelliittikuvien perusteella saatetaan todeta, että Ukrainan maaperältä on pyyhkiytynyt pois kokonaisia asuinalueita. Kun sota joskus loppuu, koko hävityksen kauheus on silmiemme edessä tiedotusvälineiden kautta.

Kun sota joskus loppuu… Eurooppa on heräämässä hitaasti siihen todellisuuteen, ettei Venäjällä/Putinilla ole minkäänlaista tarkoitusta lopettaa sotaa. Ymmärrän, ettei tavallinen venäläinen osaa edes vaatia (puhumattakaan siitä, että uskaltaisi ääneen sanoa) taistelujen päättymistä, koska sota käydään siellä jossakin, eikä se näy tavallisen asukkaan arjessa. Ainoastaan he, joiden omaisia on rintamalla, ja jotka joutuvat saattamaan rakkaansa haudan lepoon tai ottamaan tämän vastaan vammautuneena, voi ymmärtää, ettei kysymys ole vain pienestä haitasta, joka näkyy siinä, että kananmunat ovat loppuneet kaupoissa, tai että lämmitys ei toimi pakkasella.

Putin ei lopeta koskaan, sillä hän ei voi niin tehdä. Näinhän asia on ollut ja tulee olemaan kaikkien diktaattorien kohdalla. Epäonnistunut sota, väärin harkitut toimenpiteet, kaikki voidaan selittää parhain päin, mutta periksi ei voi antaa. Miksi? Koska silloin on edessä oma kuolema. Diktaattori hallitsee pelolla ja pelkää itse kuolemaa. Kenenkään on siis turha odottaa, että Putin ryhtyisi koskaan rauhanneuvotteluihin paitsi voidessaan julistaa itsensä voittajaksi.

Sunnuntain Ukrainan sotaa koskeva uutinen oli paavi Franciscuksen antama vastaus Sveitsin television haastattelussa. ”Uskon, että vahvimpia ovat ne, jotka näkevät tilanteen, ajattelevat ihmisiä ja omaavat rohkeuden nostaa valkoinen lippu ja neuvotella. Sana neuvotella on rohkea sana. Kun näkee, että on tullut voitetuksi, että asiat menevät huonosti, pitää olla rohkeutta neuvotella. Koetaan häpeää, mutta kuinka monta kuolonuhria siitä seuraa… Neuvottelut eivät ole koskaan antautumista. Se on rohkeutta olla viemättä maata itsemurhaan.” On sanomattakin selvää, että paavin lausunto aiheutti voimakkaan vastareaktion Ukrainassa ja muuallakin maailmassa. Mielestäni tämä kirkonmiehen vastaus kuvasi kuitenkin hyvin taisteluväsymystä: kunhan edes jonkinlainen rauha saataisiin aikaan, ihan sama millainen.

Ukraina tarvitsee aseapua ja taloudellista tukea, jotta pystyisi sotimaan Venäjää vastaan. EU on sitä myös antanut, mutta ei tarpeeksi, ja tämä näkyy sekä kuolleiden määrässä että siinä, miten Venäjän joukot ovat päässeet etenemään Ukrainan maaperällä. Ranska on ilmoittanut olevansa valmis sijoittamaan myös maajoukkoja Ukrainan maaperälle. Tästä eivät muut maat innostuneet (Niinistöhän ilmoitti heti, ettei Suomi tue tätä aietta). Käytännössähän Ukrainassa sotaa käyvät Euroopan maiden joukot antaisivat mielikuvan siitä, että koko Eurooppa on mukana sodassa. Tämä puolestaan olisi Venäjälle hyvä syy ulottaa sota Ukrainan ulkopuolelle. Olemme pulassa. Kysymys kuuluu: Annammeko Ukrainan hävitä? Se tarkoittaisi sitä, että Venäjä pääsisi laajentamaan alueitaan juuri siten kuin Putin on aikonutkin.

En ihmettele, että taisteluväsymys vaivaa sekä maiden valtaapitäviä että kansalaisia, sillä tuntuu siltä, että kysymyksiin on olemassa vain huonoja vastauksia. Kannattaako heiluttaa valkoista lippua, jos seuraavaksi pitää heiluttaa Venäjän lippua? Siinäpä on pohdittavaa.

P.s. Minulle tulee säännöllisesti seurantaselvitys blogini lukijamääristä ja alueista. Eräs seurattu asia ovat ne maat, missä tiedosto on avattu. Tähän saakka olen voinut todeta, että lukijoita löytyy Suomen ja Ruotsin lisäksi Yhdysvalloista ja Espanjasta. Nyt joukkoon oli tullut uusi maa:Venäjä. Tuli mieleeni, että isoveli se siellä valvoo, vai lienenkö erehtynyt?

Älä menetä toivoasi!

Lauantai 24.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Älä menetä toivoasi!

Olin ajatellut, että tämä blogi käsittelisi syntymättömän lapsen ihmisoikeuksia. Kävin nimittäin hiljakkoin keskustelun alan ammattilaisen kanssa, joka kertoi, että siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy, hän saa ihmisoikeudet. Sitä ennen hänellä ei ole oikeuksia, vain raskaana olevalla naisella on. Raskaana oleva voi esimerkiksi aika myöhäisessä vaiheessa ilmoittaa, ettei hänen mielenterveytensä kestä raskautta, ja tällöin synnytys käynnistetään (tämä tapahtuu siis synnytyssalissa). Toki lapsi lääkitään niin voimakkaasti, että harvoin nämä pienet ovat enää syntyessään elossa, joskus kyllä. Ette halua tietää enempää, enkä minä halua kirjoittaa. Ja tämä tapahtuu Suomessa, jossa vastasyntyneelle löytyisi varmasti hyvät adoptiovanhemmat.

Ajat ovat raskaat, enkä siis halunnut syventyä tarkemmin syntymättömän ihmislapsen olemattomiin ihmisoikeuksiin. Pohdiskelin, että tänä aikana tarvitaan enemmän kannustusta toivoon kuin paneutumista synkkiin aiheisiin. Siispä aloin miettiä, kuinka ihminen voisi säilyttää toivon kaiken toivottomuuden keskellä. Joku voi suuresti ahdistua tämänhetkisestä maailmanpoliittisesta tilanteesta, toista kalvaa tieto sairauksista, joku kamppailee perustoimeentulon kanssa, jollakin on opiskeluhuolia, ja lopulta mielen saattaa vallata ajatus, ettei mitään kannata tehdä, ei minkään asian vuoksi nähdä vaivaa, koska millään ei ole enää mitään merkitystä. Elämä on loppu.

1950-luvulla tiedemies ja professori Kurt Richter teki kokeita rotilla laittamalla ne vesisankoon. Aluksi rotat uivat vimmatusti, mutta parin minuutin kuluttua ne väsyivät, antoivat periksi ja hukkuivat. Richter toisti kokeen uusilla rotilla. Hän laittoi rotat veteen, mutta kun ne alkoivat väsyä uimiseen, hän otti ne pois vedestä. Sitten hän heitti samat rotat uudestaan veteen, ja ne jatkoivat uimista nyt paljon kauemmin, kunnes Richter pelasti ne jälleen. Kerta toisensa jälkeen rotat alkoivat uida uudestaan. Richterin mukaan jälkimmäiset rotat selviytyivät kokeesta, koska ne eivät menettäneet toivoaan. Ne luottivat siihen, että joku tulee pelastamaan ne, ja ne jaksoivat uida aina kauemmin ja kauemmin. Tiedemiehen suorittama koesarja oli julma, mutta lopputulos on selkeä, ja sitä voi soveltaa myös ihmisiin: Kun on toivoa, niin voimiakin löytyy.

Tapasin muutama päivä sitten ystäväni, ja tässä tapaamisessa oli voimakkaasti esillä uskon ja toivon näkökulma. Ystäväni pääsi vihdoin ja viimein Israelista käymään Suomessa sisaruksia ja vanhaa isää tapaamassa. Jo neljästi lennot oli peruttu, nyt viimeinkin tärppäsi. Tapasimme hoivakodissa, jossa ystäväni isä asuu, ja jossa käyn häntä usein tervehtimässä. Keskustelimme yli kaksi tuntia, välillä nauroimme makeasti, välillä meillä oli kyyneleet silmissä. Miten säilyttää toivon näköala sotivassa maassa, jossa pommihälytys voi tulla milloin vain, jossa tuttavien ja naapureiden sodassa taistelevat miehet ja naiset ovat kuolleet, jossa hermot ovat koko ajan kireällä, ainainen pelko takaraivossa?Ystäväni jaksaa hengellisen vakaumuksensa ansiosta. Hänen kristillinen uskonsa antaa hänelle luottamusta ja voimaa kohdata tulevaisuus, vaikka se on täynnä pelkoa ja epävarmuutta.

Olin noin 10- vuotias, kun isältäni leikattiin sappikivet. Pääsin tapaamaan häntä Oulun Diakonissalaitoksen sairaalaan, mutta jouduin odottelemaan jonkin aikaa ala-aulassa. Seinällä oli taulu, jossa luki:”Tänne tulevilla toivo, täällä olevilla lohdutus, täältä lähtevillä siunaus”. Teksti jäi mieleeni, olihan se niin lyhyt ja ytimekäs. Se lohdutti minua, joka olin huolissani isästä.

Olen usein miettinyt toisen maailmansodan aikana keskitysleireissä olleita vankeja. Tilastojen mukaan leireillä nimittäin tapahtui todella vähän itsemurhia. Miten ihminen on voinut sairaana, pahoinpideltynä ja nälkiintyneenä raahautua töihin joka päivä ilman, että hänellä on ollut minkäänlaista konkreettista toivoa siitä, että kaikki pahuus loppuu pian, ja että hän selviää?

Toivo on ihmisen elämän perusvoimavara ja suojaava tekijä, joka vaikeuksien keskellä auttaa suuntaamaan katseen eteenpäin. Toivo luo uskoa siihen, että tästäkin tilanteesta selvitään, vaikka kolhuja tulisikin. Jos tuntuu siltä, että itsessä ei enää löydy toivoa, kannattaa yrittää kääntyä toisen ihmisen puoleen. Yksi mahdollisuus ovat esimerkiksi eri yhdistysten apua tarjoavat puhelin- ja chat -päivystykset. Suosittelen myös ehdottomasti lukemaan Eddie Jakun (Abraham Jakubowicz 1920-2020) muistelmat, jotka hän julkaisi 100- vuotiaana nimellä ”Maailman onnellisin mies”. Kirja antaa toivoa ja näkökulmaa siihen, miten elämän haasteista voi selvitä, vaikka ne joskus tuntuisivatkin mahdottomilta.

Ennustava kirjoittaminen

Sunnuntai 18.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Ennustava kirjoittaminen

Minulle sattui muutama kuukausi sitten aika outo juttu. Olin marraskuussa Rovaniemellä Lapin kirjallisuusfestareilla, jotka järjestettiin tuolloin ensimmäistä kertaa. Koska olen Lapin Kirjallisuusseuran jäsen – minä Tornion kasvatti -, niin tuntui tosi mukavalta lähteä pohjoiseen esittelemään omia kirjoja ja tapaamaan kanssaharrastajia. Minulla olikin tuuria, kun pääsin pitämään yhteistä myyntipöytää erään kemiläisen kirjoittajan kanssa. Meillä ventovierailla riitti puhumista, ja opimme toisiltamme paljon.

Mutta se outo juttu. Luokseni tuli naishenkilö, joka kysyi, olenko minä Pirkko Jurvelin. Kun vastasin myöntävästi, hän kertoi olevansa Sari Hakko, kirjastovirkailija Kittilästä. Sari oli lukenut kirjojani ja myös kertomansa mukaan pitänyt niistä. Hän oli ollut mukana jossakin arvosteluryhmässä (tämä meni minulta jotenkin ohi, en nyt muista missä), ja kertoi tykästyneensä kovasti teokseeni ”Kun elämä yllättää”. Hänen mielestään tarina siitä, kuinka kirjan päähenkilö oli vuosien jälkeen sattumalta saanut selville sen, että hänellä oli olemassa sisko, oli ollut todella koskettava.

Tässä vaiheessa minun piti vetää hiukan henkeä ja tunnustaa, etten nyt oikein muista tarkkaan tuon romaanin sisältöä, koska sen kirjoittamisesta on kulunut aikaa jo kuusi vuotta, ja muutama romaani on ilmestynyt tuon kirjan jälkeenkin. Sari kertasi juonta sen verran, että aloin itsekin muistaa jotain. Eli kirjan päähenkilö, jolla ei enää ollut lähiomaisia elossa, oli saanut selville, että hänen isällään oli ollut rakastajatar Saksassa. Suhteen seurauksena oli syntynyt tyttölapsi. Siskopuoli oli jo kuollut, mutta tarinan päähenkilöllä oli elossa oleva siskonpoika, joka halusi tutustua suomalaisiin juuriinsa.

Niin, niinhän se juoni kulki, minäkin aloin muistella ja olin samalla todella häkeltynyt. Kerroin Sarille, että tämän asian muistaminen on minulle todella hämmentävää, koska sama asia on tapahtunut minulle hiljakkoin ihan oikeassa elämässä: Olen saanut tutustua siskopuoleeni, josta en ollut koskaan aikaisemmin tiennyt mitään.

”Tiesitkö, että tälle ilmiölle on olemassa oma nimi, sitä kutsutaan ”ennustavaksi kirjoittamiseksi” tai ”profeetalliseksi kirjoittamiseksi”, Sari sanoi. Siihen minä en osannut vastata enää mitään. Minä olen superrealisti, jalat maassa- olevaa tyyppiä, joka ei kovin mielellään usko ihmeisiin. Minusta ei saa naisprofeettaa tekemälläkään, mutta minunkin täytyy myöntää faktat: Olen kirjoittanut tekstin, jonka tapahtumat kävivät aika lailla toteen.

Ei ole kuitenkaan ainutlaatuista, että kirjallisen maailman kuvitellut tapahtumat toteutuvat reaalimaailmassa. Edward Bellamy (1850-1898) kertoi teoksessaan ” Vuonna 2000”, kuinka 1800-luvulla elävä päähenkilö vaipuu hypnoottiseen uneen ja herää vuonna 2000. Maailmasta oli tullut sosialistinen utopia, jossa Amerikan varat jaetaan tasapuolisesti kaikille. Bellamyn päähenkilö kävelee kauppaan ja maksaa ostoksensa luottokortilla, joka kirjan kirjoittamisen aikaan oli täysin käsittämätön asia.

Teoksessaan ”Fahrenheit 451” Ray Bradbury kuvaa vuonna 1953 (teos ilmestyi tosin vasta 1977) kuulokkeita, joiden tarkoitus oli kääntää huomio pois ulkomaailmasta. Bradburyn henkilöt käyttivät teoksessa Bluetooth- kuulokkeiden tapaisia laitteita, jotka virallisesti otettiin käyttöön vasta vuonna 2001.

Vuonna 1865 Jules Verne kirjoitti teoksessaan ”Maasta kuuhun”, kuinka ihminen laskeutui kuuhun. Tom Clancy puolestaan kertoo vuonna 1994 trillerissään ”Kunniavelka”, miten terroristi kaappaa suihkukoneen ja syöksee sen Washington Capitol Buildingiin syrjäyttääkseen hallituksen ja sen komentoketjun. Tapahtumat muistuttavat kovasti syyskuun 11. päivän hyökkäystä vuonna 2001.

Philip Roth julkaisi vuonna 2004 mestariteoksen ”Salajuoni Amerikkaa vastaan”, jonka tapahtumat ovat huomattavasti samankaltaiset kuin 12 vuotta myöhemmin Donald Trumpin vaalikampanjan yhteydessä.

Esimerkkejä ennustavasta kirjoittamisesta löytyy niin paljon, etten enää ihmettele, että sellainen tapahtumakulku sattui omalle kohdallenikin. Mutta ihan tosi, kyllä tämä panee miettimään!

Kaamosmasennus ja kevätväsymys

Sunnuntai 11.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Kaamosmasennus ja kevätväsymys

- Ikinä ei tammikuu ole ollut näin pitkä! huokaisi nuori jumpanvetäjä seistessään lavalla meidän vanhempien naisihmisten edessä. Olimme aloittelemassa hikiliikuntaa – jälleen kerran –, ja minä nyökkäsin tarmokkaasti ohjaajamme huokaisuun. Näin juuri. Tuntuu siltä, että tammikuu ei loppuisi koskaan. Kun sain vaihtaa kalenterista esiin uuden kuukauden, mielessäni välähti pieni toivo: Ehkä talvi loppuu sittenkin joskus. En ollut siitä kyllä aivan vakuuttunut, vaikka pitkäaikaisen kokemukseni mukaan talvea seuraa kevät.

Kaamosmasennus on ilmiö, joka esiintyy pohjoisilla leveysasteilla, jossa talvella päivänvalon määrä vähenee merkittävästi. Päivät lyhenevät, ja illat ja yöt tuntuvat loputtoman pitkiltä kaikessa synkässä pimeydessään. Kaamosmasennus on ihan oikea, diagnosoitavissa oleva oireyhtymä, johon voi kuulua masennusta, unihäiriöitä, väsymystä, ruokahalun muutoksia (usein juuri makeannälkä) ja keskittymisvaikeuksia. Joillekin ihmisille tämä tila voi olla merkittävästi haitallinen, joku muu saattaa selvitä lievemmillä oireilla. Suomen väestöstä noin 1-2 % sairastuu kaamosmasennukseen, eli toisin sanoen Suomessa joka kymmenes masentunut kärsii kaamosmasennuksesta.

Talvi ja pimeys ei ollut minulle ongelma lapsuudessani tai nuoruudessani. Menoa ei haitannut, vaikka ulkona olisi ollut kuinka pimeä (ja Torniossahan oli), sillä aina saattoi lähteä hiihtämään tai luistelemaan tai vaikka rakentamaan lumilinnoja tai ylipäätänsä tekemään jotain kivaa ulkona. Ehkä avainsana tuossa vaiheessa olikin juuri tuo ulkona liikkuminen.

Eräs suomalainen sosiaalityöntekijä ihmetteli Aurinkorannikolla sitä, että suomalaiset vanhukset, joilla oli ikää reippaasti yli 80 vuotta ja kaikenlaisia terveysongelmia, eivät lähteneet kulumallakaan talvella takaisin Suomeen. Minä sanoin, etten ihmettele sitä ollenkaan. En minäkään olisi talvella Suomessa, jos ei olisi pakko! Kuka haluaa vaihtaa mukavat kävelykelit ja auringonpaisteen pimeyteen ja neljän seinän sisällä oloon. Ei kukaan!

Vaikea kaamosmasennus tarvitsee hoitoa. Siihen voi kuulua esimerkiksi valohoitoa, liikuntaa, sosiaalista kanssakäymistä sekä joissakin tapauksissa myös lääkitystä. Itsehoidoksi suositellaan rasittavaa (sykettä nostattavaa) liikuntaa useamman kerran viikossa, ulkona oleskelua valoisaan aikaan ja – lomaa etelässä.

Kun suomalainen alkaa kompuroida vähitellen jaloilleen kaamosmasennuksen kourista, niin sitten hänen kimppuunsa saattaa iskeä kevätväsymys. Mikä ihmeen kevätväsymys, jota puhutellaan myös kaamosmasennuksen serkuksi? Kun päivä pitenee, ja luonnossa alkaa näkyä kevään merkkejä, niin kaikki eivät suinkaan ole into piukeana, vaan jotkut saattavat tuntea itsensä lopen uupuneiksi ja viettävät mieluiten aikaansa sängyn pohjalla. Tutkimusten mukaan noin puolet suomalaisista kärsii jonkinlaisesta kevätväsymyksestä. Säänmuutokset saattavat aiheuttaa joillekin hormonaalisia muutoksia, jotka sitten tuntuvat väsymyksenä. Samoin myös valon määrän lisääntyminen aiheuttaa hormonaalisia muutoksia, tosin nämä asiayhteydet ovat vielä tutkimisen alla. Vai johtuneeko väsymyksen tunne sittenkin siitä, että nyt, kun aurinko vihdoin paistaa, ja päivät ovat pitempiä, ihminen uskaltaa antaa periksi pakonomaiselle pärjäämiselle ja reippaudelle? Huh, tuli se kevät sittenkin, nyt uskallan huilata! Kuitenkin vain murto-osa väestöstä kärsii kevätväsymyksestä, jonka oireina saattaa olla ahdistusta, unettomuutta ja jopa fyysisiä kipuja.

Odotan sitä hetkeä, jolloin vihdoin ja viimein voin vetää jalkaani lenkkarit ja siirtää talvisaappaat kaapin perimmäiseen nurkkaan. Toivottavasti tämä juhlahetki tapahtuu tänä vuonna jo ennen toukokuuta.